Sivu 150 – Hidasta elämää

Häpesin yksinäisyyttäni niin paljon, että en pystynyt edes puhumaan siitä – Nämä 8 asiaa auttoivat

Olen ajatellut koko elämäni, että yksinäisyyyteni on hirveän häpeällistä. Toistan tuota uskomusta itselleni ja samalla kaivaudun yhä syvemmälle häpeään ja yksinäisyyteen.

Olen kokekenut yksinäisyyttä hyvin erilaisissa elämäntilanteissa, mutta häpeäni on estänyt minua kertomasta kokemuksestani kenellekään. Muutos alkoi tapahtua, kun tajusin, etten oikeastaan edes tiedä mitä yksinäisyydessäni häpeän.

Oli romahdettava todella alas ennen kuin tämä oivallus syntyi. Koin rankan eron, joka vei minut taloudelliseen ahdinkoon ja valtavaan yksinäisyyteen. Jo parisuhteessa olin kokenut yksinäisyyttä, sillä puolisoni kanssa emme olleet kyenneet kohtaamaan kunnolla. Eron jälkeen sain keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta ja hän pisti minut pohtimaan tilanteeseeni liittyvää häpeää. Olin ollut kokemuksistani hiljaa, sillä pelkäsin menettäväni kasvoni.

Sen sijaan, että hokee häpeää itselleen ja hiljenee, olisi olennaisempaa kysyä: ”Mitä minä häpeän?”

Tuon kysymyksen ääneen lausuessani koko käsitykseni häpeästä kääntyi päälaelleen. Oivalsin, että juuri häpeä olikin yksinäisyyteni ydintunne. Häpeä on ajatus siitä, että on viallinen eikä siksi rakastamisen arvoinen. Se sai minut uskomaan, että olen epäonnistunut ihmisenä enkä siksi ansaitse kuulua muiden joukkoon.

Ymmärsin, että juuri häpeä oli tuonut minut tuohon pisteeseen. Satuttavinta ei lopulta ollutkaan se, mitä olin kokenut, vaan se häpeä, jonka kokemukseni minussa synnytti. Häpeäni olla vaillinainen toisten edessä, pelko heikkouteni paljastumisesta ja kyvyttömyyteni käsitellä tuota tunnetta olivat kasvaneet isoksi muuriksi ja lopulta olin ajautunut täysin yksinäiseksi ja romahtaneeksi.

Tajusin häpeäväni kaikista eniten sitä, etten ollut puhunut kellekään yksinäisyydestäni enkä ollut kertonut, kuinka hankalia kokemukseni ovat olleet.

Häpeän voi saada hallittavaksi ja yksinäisyyden kokemuksen suunnattua yhteydeksi, kun niitä alkaa sanallistaa.

Ihminen ei voi koskaan kokonaan poistaa tunteita, mutta niihin voi oppia suhtautumaan rakentavammin ja ymmärtää, ettei häpeä ole kenenkään syy. On alettava antaa sanoja kokemalleen, sillä jos on vain hiljaa, saattaa eristäytyä täysin tai vajota itsetuhoon.

Kun sanoo asian ääneen, on jo kääntynyt oikeaan suuntaan, kohti toivoa.

Minulle pelastus oli blogi. Kirjoitin kokemuksistani ja aloin ymmärtää niitä koko ajan paremmin. Blogissani tulin kuuluvaksi myös muiden edessä. Ääneen lausuttuna yksinäisyys alkoi myös muuttua yhteydeksi, sillä aloin saada yhteydenottoja blogin lukijoilta. He kertoivat tekstieni auttaneen ymmärtämään, että he, koettuaan aivan samoja kokemuksia kuin minä, eivät olekaan yksin kokemustensa ja tunteittensa kanssa.

Blogikirjoitukseni johtivat parempaan ymmärrykseen itsestäni, mutta samalla ne auttoivat muita ymmärtämään yksinäisyyttään.

Sana on suurin ja ehkä ainoa keino saada ote yksinäisyyteen.

Kaikkien ei tarvitse kirjoittaa julkista blogia, mutta jotenkin yksinäisyytensä on osattava avata ääneen. Joskus sanojen löytäminen tarvitsee apua esimerkiksi terapiasta. Kun puhuu ääneen, ottaa vastuun itsestään ja kokemuksistaan.

Kyse on kuitenkin lopulta jokaisen yksityisestä yksinäisyyden kokemuksesta, jota kukaan muu ei voi ymmärtää, ellei sitä sano ääneen.

Työkalu: Häpeän tunteiden sanoittaminen

Yksinäisyyden pohjalla olevaa häpeää voi käsitellä sanallistamalla sen tunnetta. Sanallistaminen auttaa kohtaamaan häpeän tunteen ja käsittelemään sitä, jotta sen ei tarvitse määrittää elämää, ohjata valintoja tai sulkea itseä muilta ihmisiltä. Saman voit tehdä kaikille muillekin havaitsemillesi tunteille. Nämä kohdat olen koonnut asioista, joita teen, kun itse koetan saada otteen yksittäisistä tunteista.

Anna tunteen tulla. Älä vastusta sitä, sillä se ei ole mahdollista. Hengitä.
Tunnista tarkkaan, mikä tunteesi on ja nimeä se. Se voi olla häpeä, epäonnistumisen tunne, hylkäämisen pelko jne.
Piirrä kuva. Sanoittamista voi helpottaa se, että näkee tunteen konkreettisena edessään.
Ota vastuu tunteesta. Sano ääneen: ”Tämä on tunne, jonka nyt koen ja se on omani. Se on ihan ok.”
Tunnista tunteen aiheuttaja. Milloin ja miten häpeä iskee? Mistä se syntyi ja mikä oli sen aiheuttaja?
Ole kriittinen. Arvioi ja tunnista realistisesti odotuksia, jotka rakentavat häpeän tunteen. Ovatko ne järkeviä? Ovatko ne sitä mitä haluat itsellesi, vai vaatimuksia, joita oletat asettavan jonkun ulkopuolisen asettavan sinulle?
Kuulostele kehoasi. Missä ja miten tunne tuntuu siellä? Kiristääkö leukaperiä, tuntuuko vatsassa jännitystä?
Tiedosta toiminta. Miten annat tunteen vaikuttaa itseesi ja käyttäydyt kun se ilmenee?

Lisää työkaluja yksinäisyyden kokemukseen löydät kirjastani Yksinäinen.

Yksinäisyydestä parisuhteessa kirjoitin aikaisemmin täällä.

Blogistani MaiLifesta voit lukea lisää kirjoituksiani, joilla olen avannut kokemuksiani yksinäisyydestä ja haavoittuvuudesta.

Eron keskellä omia ajatuksia ei aina kannata uskoa – Tämä harjoitus auttaa löytämään myötätuntoa itseäsi kohtaan

Sisällä on valtava hätä ja ahdistus. Ailahtelevat ajatukset ja tunteet. Huimaa ja tuntuu epätodelliselta. En pysty käsittämään tätä.

Ero on aina kiintymyssuhteen purkautumisen trauma joka syöksee kehon täyteen stressihormoneita. Jokaisella ihmisellä on biologinen tarve kiintyä.

Kiintymyssuhteen purkautuminen, eli ero, puolestaan nostaa rajut tunteet ja monelle myös fyysiset oireet esiin. Sydäntä todella särkee ja oma selviytyminen voi tuntua uhatulta. On hyvä tietää, että nämä oireet ovat eron jälkeen normaaleja, vaikkakin hemmetin rankkoja. Erokivun kanssa ei myöskään tarvitse, eikä ole viisasta jäädä yksin. Vaikka se voi tuntua maailman lopulta, siitä selviää. Ihan oikeasti siitä selviää.

Muutaman eroni äärellä olen käynyt läpi erilaisen, mutta toisaalta samanlaisen psyykkisen rallin. Olin täynnä ahdistusta, musertavaa surua ja pelkoa selviytymisestä. Minua auttoi suuresti siihen nojaaminen, että eron jälkeen en voi aina luottaa ajatuksiini. Se ei silti tarkoita, että olisin kieltänyt ajatukseni.

Jouduin ottamaan kaikki meditaatiossa opitut taidot hardcore-testaukseen: Voinko huomata ajatuksen, mutta antaa sen myös mennä? Voinko eriyttää ajatuksen itsestäni ilman, että lähden sen hyökyaaltoon ja skenaarioihin? Sama tunteiden kanssa. Voinko sallia itseni tuntea mitä tunnen, oli se miten vaikeaa ja raadollista hyvänsä? Voinko silti olla lähtemättä mukaan tunteiden tuottamiin impulsseihin ja satuttaviin tarinoihin?

Välillä se ei onnistunut yhtään. Välillä se onnistui vähän. Välillä jo vähän enemmän. Sitten ei taas yhtään. Ja se on kaikki ihan hemmetin ok.

Se mikä erotessa voi tuoda hyvinkin paljon turvaa, on omiin arvoihin tutustuminen. Riippumatta siitä mitä tuntee, voiko valita toimia arvoistaan käsin?

Tyypillisiä ajatuksia heti eron jälkeen:

“Mä en koskaan löydä ketään”
“Nyt se löytää jonkun toisen ja antaa sille sen kaiken, mikä olisi kuulunut mulle”
“Ei tästä tule mitään”
“Oltaisko me kuitenkin saatu se toimimaan”
“Mitä jos kuitenkin”
“Tämä on niin h*lvetin epäreilua”

Tyypillisiä tunteita eron äärellä:

Pettymys
Suru
Pelko
Ahdistus
Viha
Häpeä
Epäonnistuminen
Hylätyksitulo
Syyllisyys

Eroprosessin äärellä jos milloin, tarvitsee itsemyötätunnon taitoja. Jaan alle prosessin, joka on ollut minulle avuksi. Voit myös kuunnella harjoituksen täällä

Harjoitus vaiheisiin hetkiin:

Anna lupa. Salli itsesi tuntea mitä tunnet. Nimeä tunne ja millaisia ajatuksia se tarjoaa. Esim. Juuri nyt tunnen häpeää ja se tarjoaa ajatuksia että minussa täytyy olla jokin vika.
Muistuta itseäsi jaetusta ihmisyydestä. Monet ihmiset tuntevat vastaavissa tilanteissa samoin. Esim. ” En ole yksin, kaikki ovat joskus kokeneet näin”. Mitä sanoisit rakkaalle ystävällesi tällaisessa hetkessä?
Mitä todella kaipaat? Mitä tarvitsisit nyt tueksesi? Ehkä tilaa tulla kuulluksi? Ehkä halausta? Ehkä lämmintä suihkua? Ravitsevaa ateriaa?

Riippumatta mitä tunnet, mitä ajattelet itsestäsi ja tilanteesta: Sinä olet arvokas.

Haluaisin olla oma aito itseni, mutta entä jos en kelpaa?

”Haluaisin olla oma aito itseni, mutta mitä muut siitä sanovat? Luulen, että siitä tulee sanomista, jos alan olla oikeasti sellainen kuin olen.”

Niin voi käydä. Se on jopa todennäköistä. Aitoon omaan voimaansa astuminen vaikuttaa ihmisiin ympärilläsi. Mutta se ei ole syy olla astumatta omaan voimaasi – vaan nimenomaan syy tehdä niin. Sinun voimaasi tarvitaan. Sinun tarinasi voima ravistaa niitä, jotka ovat vielä uhrin roolissa, ja inspiroi niitä, jotka ovat valmiita astumaan tai astumassa omaan voimaansa.

Oman totuuden puhuminen vaatii aina rohkeutta. Jos se ei vaatisi, siihen ei tarvitsisi erikseen kannustaa. Tavallaan on hassua, että tätä kannustuspuhetta tarvitaan – täydellisessä maailmassa olisi itsestään selvää, että jokaisella saa olla totuutensa ja että voisimme elää rinta rinnan monenlaisten totuuksien kanssa. Moneen yhteiskuntaan verrattuna meillä on vapautta paljon enemmän – mutta ei niin paljon kuin voisi olla.

On helppoa olla positiivinen silloin kun kaikki menee hyvin, mutta todellista positiivisuutta testataan vaikeuksien hetkellä. Osaatko olla positiivinen myös silloin? Sama koskee omaa voimaa. Helppoa on pysyä voimassaan silloin, kun ympäristö on linjassa sinun totuutesi kanssa ja muut nyökyttelevät kannustavasti. Syvään juurtunutta omaa voimaa mitataan, kun ympäristö ei ole linjassa sinun voimasi kanssa. Uskallatko olla sinä myös silloin, kun muut ympärilläsi ovat eri mieltä?

Aina kun joku alkaa tuoda omaa voimaansa näkyväksi, se ravisuttaa status quota, totuttua tilaa. Se jos mikä on pelottavaa – varsinkin jos on lapsesta asti oppinut välttelemään ongelmia ja olemaan kiltti, ettei vain tulisi sanomista.

Mutta entä sitten, jos maailma hitusen mullistuisi? Jos kaipaat maailmaan pientäkin muutosta, ehkä sinun tehtäväsi on olla osa sitä. Entä jos sinun voimasi tehtävä olisi ravistaa jotain olemassaolevassa systeemissä ja järjestää suurta kokonaisuutta uudelleen niin, että meillä olisi enemmän vapautta olla omia itsejämme?

Oman voiman tehtävä ei ole pitää yllä kulissia eikä varoa, ettei mikään järky. Oman voiman tehtävä on lempeän vahvasti osoittaa tukoksia elämän energian tiellä ja rikkoa rakenteita, jotka eivät palvele kokonaisuutta ja sen elinvoimaa. Sinua tarvitaan täällä sinuna!

Kun alat astua omaan voimaasi, nostat automaattisesti esiin ympäristössäsi olevia rajoittavia asenteita, pelkoja ja häpeää. Sinun valosi näyttää toisille, missä heidän varjonsa ovat ja minne he eivät vielä itse ole uskaltaneet katsoa. Niin kuuluukin olla. Jokaisen tarinalla on voimansa, jonka tehtävä on joko innostaa ja kannustaa muita – tai sitten herättää. Aitoutesi ei välttämättä vaikuta ympäristöön pelkästään helpolla ja kivalla tavalla. Mutta sinä et voi valita, miten muut reagoivat. Se on heidän valintansa. Astu sinä omaan voimaasi heistä huolimatta – tai juuri siksi.

Lue lisää Katri Syvärisen uutuuskirjasta Sinun tarinasi voima!

Lempeyskirje muille ihmisille – “Sinulla on omat vaikeutesi, joiden kanssa saatat kamppailla yksin hiljaa”

Rakas kanssakulkijani,

olemme tulleet erilaisista elämän taustoista, enkä todellisuudessa tiedä paljoakaan siitä, mitä sinä kannat sisälläsi. Mutta koska me olemme molemmat ihmisiä, tiedän, että kenelläkään ei aina ole helppoa. Sinulla on omat vaikeutesi, joiden kanssa saatat kamppailla yksin hiljaa. Sinulla on päiviä, jolloin kaikki tuntuu menevän pieleen. Minä tiedän sen, koska minäkin olen ihminen. Ja sellaista elämä on.

Toivon sinulle kaikkea hyvää silloinkin, kun olet ärsyttävä, ja silloinkin, kun en tunne sinua. Toivon sinulle kaikkea hyvää, vaikka sinulla on erilainen nenä, erilainen mielipide ja erilainen tausta. Erilaisuuden takana meissä on paljon samaa: Haluamme olla onnellisia. Haluamme, että mielemme ja kehomme voi hyvin. Haluamme rakastaa ja olla rakastettuja. Yhteinen toiveemme tekee meistä samankaltaisia.

Olen meidän puolellamme, rakkauden puolella. Vaikka en aina osaisi, yritän silti. Lupaan.

Rakkaudella,

meistä yksi

Kirje löytyy Sanna Wikströmin ja Reija Könösen kirjoittamasta Lempeyden kirjasta, joka pureutuu arkisiin kokemuksiin, jotka saavat meidät kuohahtamaan ja käyttäytymään toisin kuin haluaisimme. Lue lisää kirjasta TÄÄLTÄ.

Kaikki herkät eivät ole hiljaisia runotyttöjä – reipas ja äänekäs ekstroverttikin voi olla herkkä

Muistan ihmetelleeni pari vuotta sitten, miksi erityisherkkiä on yhtäkkiä lehtien sivut, työpaikat ja ystäväpiirit pullollaan.

Miksi yhtäkkiä niitä, jotka kuulevat äänet kovempina, näkevät valot kirkkaampina ja tuntevat vaatteet kutittavampina on kaikkialla? Niitä, jotka inhoavat Linnanmäkeä, väenpaljoutta ja diskovaloja, ja rakastavat yksinoloa, hiljaisuutta ja kantavat öistä avaruutta sisällään.

Kuulin, että erityisherkkiä tai ylipäätään herkkiä ihmisiä on joka viides vastaantulijoista.

Olin aina ajatellut, että minä en ole se vastaantulija. Mielessäni herkkyys kuului hauraille runotytöille. Niille Jane Austenin maailmaan uponneille sironsärkyville lettipäille, joiden ripsillä vesipisarat kimmeltävät, ja joiden kapealle sormelle perhoset pysähtyvät.

Koin aina, että olen aivan liian määrätietoinen, napakka ja rohkea. Ääneni on liian kova, nauran paljon, ja rakenteeltanikin olen liian jäntevä, verevä ja vahva ollakseni herkkä. Ei, herkkä ihminen on samaan aikaan pisamainen ballerina, bambi jäällä ja surisevan hento sudenkorento.

Vähänpä tiesin.

Näin minulle kertoi tuttava, joka katsoi minua silmiin ja kysyi: Oletko koskaan lukenut Janna Satrin kirjaa nimeltä Sisäinen lepatus – herkän ihmisen tietokirja? Ihmettelin kysymystä, ja sanoin, ettei herkkyys ole minua varten.

Kilistelin lusikkaa kahvikupin reunoihin, ja kerroin rakastavani hälinää, vilinää ja olemista siellä, missä energia sykkii – en siis voi olla herkkä. Tuttavani katseli tutkivasti, eikä sanonut mitään.

Luin kirjan kuitenkin. Ahmaisin parissa päivässä ja allani maailmani mannerlaatat järisivät. Siinä edessäni vuosikymmenten jälkeen minulla oli vastaus niin moneen minua hiertäneeseen asiaan. Sanat moneen sellaiseen ”outoon”, mikä lymysi minussa, mutta jota en ollut ymmärtänyt. Kirjaimet siihen, miksi tuntui, että en aina jotenkin osannut ”käyttäytyä”, tai siihen, miksi tunnetilat paistoivat kasvoiltani kuin valot.

Tiesitkö, että herkät säikähtelevät, nälkäkiukkuilevat, eivätkä nuku, jos tapahtuu jotain pahaa tai jotain hyvää? Tiesitkö, että se, että ahdistuu monista elokuvista tai katsoo kyyneleet silmissä poikasen jalkapallopeliä, koska ”siellä se nyt pärjää tuolla tavalla noin hyvin, ja tekee päätöksiä ihan itse”, on herkkyyttä?

Kaikki ne pikkuasiat, jotka huomaat ja joihin reagoit hyvällä tai pahalla, eivät aina olekaan lapsellisuutta vaan herkkyyttä.

Tiesitkö, että herkkää ihmistä leimaa loputon ristiriitaisuuden tunne ja tarve analysoida asioita edestä ja takaa ja lopulta itsensä solmuun? Tiesitkö, että on muitakin, jotka imevät ilmapiiristä hajut, maut, rivien välit sekä kulmakarvojen asennot – ja ajattelevat, että syy kaikkeen on itsessä?

Minä en tiennyt.

Minä en myöskään tiennyt, että benji-hyppy tai ekstroverttius ei sulje herkkyyttä pois, se vain voi tehdä elämästä entistä hämmentävämpää. Sitä voi olla toisessa tilanteessa toista ja toisessa toista – ja olla outolintu vähän kaikkialla.

Kirjasta luin, että jos henkistä jaksamista ja kuormittumista kuvataan laarilla, herkkien ihmisten jaksamisen sankoon lorottaa painetta seitsemän suutinta, kun ei-herkillä vain yksi. Se tarkoittaa, että herkän ihmisen pää on jatkuvasti kierroksilla. Se jauhaa, analysoi ja prosessoi informaatiotulvaa 24/7. Laarin piripintaan tipahtaa viimeinen pisara paljon nopeammin kuin ei-herkillä, ja kuormittumista täytyy huolellisella korvalla kuunnella.

Pitää muistaa ottaa aikaa ja tilaa itselle, omalle rauhoittumiselle ja palautumiselle, muutoin laari läikkyy ja herkästä tulee lähipiirille ja itselleen hyvin vaikea ihminen.

Ymmärsin myös, että ilman herkkyyttä en näkisi elämän kauneutta samalla tavalla kuin nyt. Ilman herkkyyttä en tutkailisi lumihiutaleiden täydellisiä kiteitä tai häkeltyisi kiitoksista, kukkasista ja elämän hauraudesta.

Kirjan lukemisen jälkeen saatoin henkäistä syvään ihan eri tavalla kuin ennen. Tuntui konkreettisesti siltä, että elämäni palapelin palat loksahtelivat paikoilleen, häilyvä peilikuva asettui ja vääristynyt horisontti suoristui – ainakin hetkiseksi. Enää ei tarvitse niin paljoa lokeroida ja kaavoittaa, tunkea ja sopia. Miettiä, miksi on sellainen tai tämmöinen, eikä oikein ikinä niin kuin nuo muut.

Yhtäkkiä olikin paljon helpompi vastata kysymykseen ”kuka minä olen?”. Ja huomata, että se ”kuka” on ihan hyvä sellaisenaan kuin se on.

“Kultaseni, voit olla säröillä ja silti säihkyä” – Lue nämä 5 voimarunoa, kun kaipaat uskoa itseesi

Elämän murroskohdissa usko itseen on usein koetuksella. Kun olet ravistelemassa menneen elämän pölyjä harteiltasi ja astelemassa kohti jotakin uutta ja parempaa, voi päässä risteillä ristiriitaisia ajatuksia. Toisinaan olo on vapautunut ja euforinen, seuraavassa hetkessä taas epävarma ja pelokas. Uskallanko luottaa siihen, että elämä kantaa? Mistä tiedän, olenko menossa oikeaan suuntaan? Onko minusta tähän? Kuvittelenko itsestäni liikoja?

Lua nämä 5 voimarunoa silloin, kun tarvitset uskoa itseesi:

Kurkkaa Sielun sopukoita -runokirja:

Äitini, toivon, että voisit olla minulle äiti, vaikka et siihen pystykään

Olen nainen, lapsi ja äiti. Minussa siis on muiden roolien lisäksi nämä kolme tärkeää roolia, jotka eivät syvimmiltään ole ihan helppo juttu kantaa, vaikka nopeasti ajateltuna nämä roolit ovat meille kaikille itsestäänselvyyksiä.

Mitä on olla nainen ja juuri tässä kehossa? Miltä tuntuu olla jonkun lapsi, vaikka olisinkin jo aikuinen? Mitä äitiys minussa on, mikä on perittyä mallia ja mikä on aitoa minua äitinä?

Olen oppinut lapsesta asti kuuntelemaan, ymmärtämään ja kannattelemaan muita. Näen tässä piirteessäni sekä synnynnäistä tapaani toimia että opittua tapaa selviytyä lapsuuden hankalista tilanteista. Elin alle kouluikäisestä asti äitini ahdistusten ja isääni kohdistuneen pettymysten kannattelijana; olin äidin pikku psykologi, jolle hän purki tuntonsa, jos ketään muuta ei ollut paikalla. Minun piti lapsena ottaa valtava taakka kannettavaksi, jopa vastuu vanhempieni välisestä suhteesta. Uskon, etten ole yksin näiden taakkojeni kanssa. Tuhannet muut pikkutytöt ja -pojat ovat joutuneet samaan rooliin, olemaan terapeutteja tai “vanhempia” omille vanhemmilleen.

Kuten niin moni sotien aikana ja sodan jälkeen syntynyt, myös äitini kantoi selvittämättömiä lapsuuden traumojaan ja turvattomuuttaan, ja heijasti niitä omaan äitiyteensä. Ja vaikka tästä nyt kirjoitankin, muistathan lukijani, etten missään nimessä syytä äitiäni tai ketään muutakaan tuon ajan ihmistä siitä, miten he ovat oppineet elämässään toimimaan. Silti minulla on lupa avata kokemustani ja tarpeitani muille, koska uskon, että millään muulla tavalla nämä ylisukupolviset äitiyden tai vanhemmuuden toimintamallit eivät tule muuttumaan.

Tiedän, että tämä malli sekä uskomus taakankantajuuden roolin väistämättömyydestä on ollut olemassa sukupolvelta toiselle. Edellisillä sukupolvilla ei ole ollut tietoisuutta tästä ilmiöstä, vaan rooli on istutettu luontevasti ja itsestäänselvästi ainakin yhdelle perheen lapsista, mahdollisesti kaikille.

Mitä tämä äidin tai terapeutin roolissa oleminen on minulle tarkoittanut?

Olen kasvanut ristiriitaisesti kiintyneeksi aikuiseksi, jolla on vahva taipumus läheisriippuvuuteen: olen siis taipuvainen huolehtimaan ensin muista oman hyvinvoinnin kustannuksella.
En ole vuosikymmeniin tunnistanut omia tunteitani, tarpeitani ja rajojani. Vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää koko ilmiötä ja varsinkin sitä, kuinka tiedostamattomasti olen jatkuvasti hylännyt itseni, sabotoinut itseäni ja luullut sitä normaaliksi osaksi elämää.
Syvimmilläni olen kokenut häpeää ja syyllisyyttä siitä, etten pystynyt pelastamaan äitiäni. Tiedän tämän olevan sisäisen lapseni tunne, ja nyt osaan jo antaa tälle osalle itseäni rakkautta, lempeyttä ja turvaa, jota se ei lapsena saanut osakseen.
Olen taipuvainen ahdistumaan ihmissuhteissani, erityisesti parisuhteissa, jos en saa sitä turvaa ja kaipaamani huomiota, jota sisäinen lapseni koko ajan kaipaa. Olen alitajuisen kaipaukseni takia vetänyt puoleeni välttävän kiintymyssuhteen omaavia miehiä, jopa narsistisesti käyttäytyviä. Onneksi tällä hetkellä jo ajattelen – toipumismatkalla olevanakin – että näiden kokemusteni ansiosta silmäni ovat avautuneet koko tälle ilmiölle.

Jos olen joskus koettanutkin avautua äidilleni nyt aikuisena kohtaamistani elämän haasteista, hän ahdistuu ja kertoo minulle, miten hänen elämässään on jo niin paljon raskaita asioita, että pitikö tämäkin tähän nyt tulla. Olen joutunut tekemään päätöksen, etten tule kertomaan äidilleni omista elämänkriiseistäni, koska hänellä ei ole kykyä ottaa niitä äitinä vastaan, kannatella minua. Tilanne kääntyykin niin, että lopulta minä kannattelen häntä, vaikka se ei olisi minun tehtäväni tilanteessa. Joudun olemaan äiti omalle äidilleni.

Olen luopunut ajatuksesta ja toiveesta, että äitini muuttuisi. Että hän tiedostaisi tämän ylisukupolvisen taakankantajuuden, jonka osana myös hän on, ja jota hän on omalla toiminnallaan siirtänyt seuraavalle sukupolvelle. Silti osa minua, se pikkutyttö sisälläni, edelleen kaipaa ja toivoo sellaista äitiä, joka ottaisi syliin, kuuntelisi häntä, auttaisi häntä sanoittamaan omia tunteitaan ja tarpeitaan. Välillä tätä pientä tyttöä itkettää ja surettaa, kun kaipaus äidin kannatteluun ja turvaan on niin voimakas, että se ihan sattuu, myös kehossa ja erityisesti sydämessä.

Onneksi jo tunnistan tämä sisäisen lapseni, ja ajoittain pääsen kiinni näihin tarpeisiin, vaikken aina kykenekään pysähtymään ja antamaan itselleni sitä, mitä äidiltäni olisin kaivannut. Joskus se onnistuu. Välillä räpiköin omassa elämässäni, puudutan tunteeni ulkoisilla asioilla, välillä pystyn olemaan läsnä ja tuntemaan turvaa omassa kehossani. Silti, kaiken pohjalla on kaipaus kannatteluun, mitä en enää väheksy. Minun ei tarvitse enää olla se vahva, jota olen yrittänyt näihin vuosiin asti olla. Minulla on lupa olla myös heikko ja haavoittuva, kuten kenellä tahansa muullakin.

Olen myös äiti ja olen äitinä myös siirtänyt tätä mallia omille lapsilleni, vaikka en ole tietoisesti sitä halunnut tehdä. Olen kuitenkin oivaltanut sen, että parasta, mitä voin lapsilleni tehdä nyt ja tästä eteenpäinkin, on alkaa hoitaa itseäni, pitää itseäni arvokkaana ja että minulla on lupa olla se, joka aidosti olen. Kuinka muuten voisin antaa lapsilleni esimerkkiä siitä, että heilläkin on lupa olla oma itsensä, kaikkine epätäydellisyyksineen, vahvuuksineen ja haavoittuvuuksineen.

Haluan haaveilla sellaisesta maailmasta, että jokainen aikuinen alkaisi yhä enemmän ottaa vastuuta itsestään, tutkia omia mallejaan ja kasvaa “irti” siitä ylisukupolvisesta taakasta, jonka on itse suvultaan tai kulttuuristaan saanut. Emme voi jäädä syyttämään edellisiä sukupolvia siitä, mistä he eivät ole tienneet ja mitä eivät ole voineet muuttaa. Silti voimme validoida ja kunnioittaa omia kokemuksiamme, omia traumojamme ja alkaa parantaa niitä. Vain tällä tavoin vapautamme seuraavaa sukupolvea toistamasta samoja sairastuttavia malleja.

Jos sinä koit tämän kirjoitukseni resonoivan myös omaan kokemukseesi, lähde tutkimusmatkalle itseen, lempeydellä ja myötätunnolla. Et voi sille mitään, että olet kokenut sitä, mitä olet kokenut. Tästä eteenpäin sinulla on silti lupa toipua, eheytyä, ottaa oma paikkasi sukupolvesi jatkumossa. Hae apua ammattilaisilta tarvittaessa, niin olen minäkin tehnyt.

Tutustu aitoon itseesi ja tunnista sisäisen lapsesi tarpeet. Ole itsellesi se äiti, jota sinulla ei ole ollut.

Sinulla on myös lupa kaivata ja tarvita apua ja tukea. Pienin tai suurin askelin, tulet pääsemään eteenpäin tässä <3

Jatkuva uutisvirta aiheuttaa turhaa stressiä – Kun vähensin somen ja uutisten selailua, yllätyin iloisesti

Sinä aamuna sain tarpeekseni. Tapanani oli aloittaa päivä ensin selaamalla somefiidit ja sen jälkeen keskittyä aamun uutisiin ja siihen kaikkeen mitä maailmalla oli tapahtunut nukkuessani. Olin kehittänyt itselleni pienimuotoisen uutisaddiktion ja tunsin, että minun piti olla kartalla lähestulkoon kaikesta ajankohtaisesta.

Elämme aikaa, jolloin informaatiota ja uutisia on tarjolla enemmän kuin koskaan. Mikä pahinta/parasta (näkökulmasta riippuen), se kaikki on sullottu pieneen kosketusnäytölliseen laitteeseen, joka on miltei kasvanut kiinni käteemme. Yritä siinä sitten suodattaa jatkuvasta informaatiovirrasta vain ne oikeasti tärkeät asiat, kun notifikaatiot ja uutissyötteet täyttävät tajunnan.

Kun aamun aloitti edellä kuvaamallani tavalla, olivat aivot jo ennen työpaikalle saapumista aikamoisessa sumussa. Jotain oli tehtävä. Päätin rajoittaa uutisten seurannan ainoastaan perinteiseen teksti-tv:hen, joka tiiviillä ja ytimekkäällä ilmaisullaan on suorastaan nerokas keksintö ja edelleen ajassa kiinni. Sen lisäksi vähensin somen selailua, koska pärjään hyvin ilmankin, että tiedän puolituttujeni sienisaaliista ja ravintolaillallisista.

Sen sijaan lainasin kirjoja ja ostin kitaran.

Seuraukset olivat yllättäviä. Parin sivun kirja-annos aamulla ei tukkinut aivojani, vaan pääsin aloittamaan työpäivän virkistyneellä mielellä. Pian huomasin, kuinka luovuus pääsi virtaamaan, kun en jäänyt kiinni uutisvirtaan. Otin kitaran käteen ja aloin säveltämään ensimmäistä kertaa elämässäni.

Oivalsin, että luovuus todella vaatii tilaa ja aikaa. Kuormittuneet aivot eivät luo mitään muuta kuin lisää stressiä.

Näistä tapahtumista on nyt vuosi ja tässä välissä lauluja ja tekstejä on syntynyt paljon lisää. Alkukesästä olimme ystäväni kanssa studiossa ja tässä alla todistusaineistona Torstin ensimmäinen single. Jos minulle kävi näin, niin en voi olla miettimättä, kuinka monta taiteellista teosta tai hienoa ajatusta maailma on menettänyt liiallisen kuormituksen ja aivosumun takia.

Raikkailla aivoilla minä aloin tekemään tunnepoppia. Mitäköhän sinulle kävisi?

Kuuntele Torstin debyyttisingle Jotta voisin tuntea Spotifysta ja katso alta tuore musiikkivideo!

Eroaminen satuttaa herkimpiä kohtiamme – Nämä 3 asiaa kannattelivat minua oman eroni läpi

Eroaminen saattaa olla ihmisen elämässä yksi kipeimmistä kriiseistä, myös siitä syystä että se aktivoi aiemmat kiintymyssuhdehaavat ja niihin liittyvän kivun. Erokipu on useimmille aivan hemmetin intensiivistä, eivätkä siinä kohtaa ystävien hyvää tarkoittavat neuvot Tinderiin liittymisestä auta.

Ero vetää hyvin haavoittuvaiseksi, se osuu herkkiin kohtiin joissa kysymme: Olenko merkityksellinen? Olenko turvassa? Olenko rakastettava?

Ero herättää usein haastavia tunteita, kuten avuttomuus, suru, pettymys, viha ja mustasukkaisuus. Näitä tunteita ei tarvitse ratkaista eikä kieltää, ne tarvitsevat turvallisen tilan tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tähän saa tarvita tukea ja apua.

Muistan oman eroni keskellä, miten Hämeenkatua silmät itkusta verestäen kulkiessani tunsin olevani maailman yksinäisin ihminen. Kaikki muut näyttivät niin tavallisilta, he menivät tavallisesti töihin ja kauppaan, viettivät tavallisesti juhlapyhiään ja arkeaan. Häpesin tilannettani ja tunteitteni intensiivisyyttä. Ajattelin että minun “pitäisi” tuntea jotain muuta kuin mitä tunsin.

Onneksi olin jo sellaisessa kohdassa itsetuntemukseni matkaa, että tiesin että tunteiden vastustaminen ja kieltäminen vain satuttaa enemmän. Niinpä päätin sallia itseni tuntea ja samalla harjoittelin sitä, etten lähtisi tunteiden viemänä uskomaan ajatuksien tuomia absoluuttisia tarinoita. Monesti erokivun keskellä huomasin surevani sekä menetettyjä tulevaisuuden haaveita, mutta myös usein itkin ihan rehellisesti äitiä ja isää. Ero aktivoi tunteita syvältä alitajunnasta, jotka olivat peräisin luultavasti jo ajoilta kun omat vanhempani erosivat, ollessani itse noin 2-vuotias. Oli valtavan puhdistavaa surra.

Erotessa alitajunnan portit aukeavat, intensiiviset tunteet huuhtovat läpi usein muitakin elämän aiempia kipeitä kokemuksia. Tämä on sekä arvokasta että rankkaa. Mikä kannattelee sinua läpi tämän ajan?

Minua kannatteli ero prosessin läpi erityisesti nämä 3 asiaa.

1. Päätin tietoisesti selvitä, työstää eroprosessin ja tukeutua minulle tärkeisiin ihmisiin. Eli en yrittänyt selvitä vain yksin.

2. Sitouduin siihen, että teen joka päivä itselleni 3 hyvää tekoa tai asiaa. Jotain joka viesti minulle, että pidän itsestäni huolta. Noista kolmesta asiasta tuli kuin kultainen lanka joka kannatteli ja jopa ajanmyötä lisäsi itsearvostustani.

3. Varasin itselleni 3 iltana viikossa tunnin aikaa surra, kirjoittaa, kuunnella musiikkia, laulaa, tai olla vaan sen kaiken kanssa mitä minussa herää.

Katso alla oleva video jossa puhumme Marika Rosenborgin kanssa eroamisesta ja siitä selviytymisestä.

Isä, vaikean suhteemme vuoksi minun on vaikea luottaa miehiin

Isä, tiedän, etten pysty keskustelemaan näistä asioista kanssasi. Olen joskus yrittänyt, mutta en ole koskaan tullut kuulluksi, koska menet niin puolustuskannalle. Minä päädyn kuuntelemaan sinun selityksiäsi ja tukemaan sinua, koska et kestä kohdata minun tunteitani. Mutta minun on käsiteltävä omia tunteitani omalla tavallani. Olen joutunut tekemään sitä kauan, koska sinun miehen mallisi on tehnyt minulle vaikeaksi löytää hyvää parisuhdetta.

Olen tunnistanut jo kauan sitten, että minulla on sitoutumiskammo. Kammo siitä, etten vieläkään saa olla suhteessa oma itseni. Jos ja kun olen, minua kritisoidaan aina jostain. Minua yritetään hallita ja muuttaa – RAJOITTAA. Pitäisi olla helpompi, tavallisempi, kiltimpi ja virheettömämpi.

Mutta vaikka olen ollut kuinka kiltti, pärjännyt elämässä, olen lahjakas ja avulias toisille ja kaunis (vaikken ole itse koskaan uskonut omaan kauneuteeni, koska sinä arvostelit minua jo silloin, kun olin teini-ikäinen), niin silti olen aina kantanut syyllisyyttä siitä, etten ole ”oikeanlainen”.

Paitsi ihan joskus olen saanut sinulta kehuja. En voi silti koskaan tietää, seuraako kehua vähättely. Ne voivat olla peräkkäisissä lauseissa. Sitähän se on aina ollut: ei vain kritisoimista ja pessimististä ennustamista, etten tulisi onnistumaan, vaan myös satunnainen kehu jälkikäteen sitten, kun olen todistanut pystyväni onnistumaan. Ja sen jälkeen taas mitätöimistä.

Olen ollut helvetin kova tyyppi, joka selviää mistä vaan, niin kaikki aina sanovat. Paitsi sinä. Et vieläkään usko, että minä selviän ja onnistun.

Olen koettanut olla niin täydellinen kuin mahdollista, ja kalastella kehuja, ja toisaalta olla välittämättä mitä ajattelet, mutta edelleen kritisointi sattuu. Sinua ei kyllä saa kritisoida, koska egosi on hauras. Näen sen ja voisin luhistaa sinut hetkessä, mutta en voi. Olet kuitenkin isäni ja rakastan sinua aina silloin, kun en vihaa sitä, miten minulle puhut. Rakastan sinua kaikesta huolimatta, vaikken aina haluaisi.

Olen sen ikäinen nainen, ettei sisälläni olevan pikku tytön pitäisi enää kaivata hyväksyntääsi niin paljon, varsinkaan loputtomien pettymysten jälkeen. Ymmärrän, että sinunkin sisälläsi on yhä pieni poika, joka ei saanut sitä tukea ja rakkautta, jonka olisi ansainnut. Mutta en jaksa ymmärtää sinua loputtomiin – entäs minä? Sinähän minut tähän maailmaan teit.

En ymmärrä, miten minunlaistani naista, ja aiemmin siis lasta, voi vähätellä ja mitätöidä niin paljon. Mutta sellaisia miehiä minä olen sitten alitajuisesti tapaillut, jotka ovat vahvistaneet tuota arvottomuutta, ja jotka ovat koettaneet pienentää minua, jotta en olisi heille uhka. Jotain viehättävää – ja tuttua – minä aina näen kylmissä ja etäisissä miehissä.

Nykyisin viihdyn paremmin sinkkuna, koska en luota siihen, että kukaan mies voisi tykätä minusta koko naisena. En luota siihen, että kukaan oikeasti näkisi minut ja kuulisi minut. En luota siihen, että jos hetken tuntuu hyvältä, se pysyisi, vaan ihan kohta kaikki voi muuttua. Nykyajan deittailukulttuuri vahvistaa sitä, että kuka tahansa voi kadota milloin tahansa, enkä koskaan saa selitystä, miksi minä en kelpaa, vaikka mielestäni minun pitäisi kelvata. Minun mielestäni minussa ei ole mitään isompaa vikaa, tai ei ainakaan enempää kuin muissakaan.

Olen koettanut parantaa itseäni ja antaa itse itselleni hyväksyntää. Joskus se onnistuu, toisinaan tulee taantumista. Olen koettanut muistaa, että minä riitän tällaisena, ja että sinä pystyt näkemään vain sen verran kuin sinä kykenet. Minä olen enemmän kuin sinun käsityksesi minusta. Minä olen upea. Minussahan on myös sinun hyvät puolesi. Kyllä minua voi rakastaa. Ehkä jonain päivänä annan jollekin sen mahdollisuuden.

Lempeitä viisauden sanoja sinulle, joka pohdit mennyttä ja suunnittelet tulevaa

Rakas minä,

olen kulkenut pitkän matkan tähän. Matkallani on ollut myrskyjä, muureja, iloa ja rakkauttakin. Jokainen kokemukseni on mahdollistanut matkani tähän hetkeen – joskus ojanpohjien, joskus kiertoteiden kautta. Vaikka jälkeenpäin saattaisikin näyttää siltä, että jotkut asiat olisi voinut hoitaa paremminkin, olen aina kaikissa tilanteissa käyttänyt sen hetkisen parhaan tietoni, taitoni, uskallukseni, kokemukseni ja arviokykyni. Sen paremmin en olisi omalla polullani osannut toimia.

Nyt olen tässä. Mukanani on kaikki se, minkä olen kokenut. Tässä hetkessä on mahdollisuus katsoa mennyttä menneenä, oppipolkuna. On mahdollisuus katsoa tätä hetkeä tällaisena kuin tämä hetki on: nyt on näin. Tässä hetkessä on mahdollisuus katsoa tulevaisuuden mahdollisuuksia. Kaikki se, mitä valitsen tänään, vaikuttaa kaikkiin tuleviin huomisiin. Huomenna voin tehdä uuden valinnan. Koskaan ei ole liian myöhäistä, mutta aina paras hetki ottaa itseään kädestä ja kannustaa on tämä hetki.

Kun olen itseni puolella, olen elämän puolella. Kunnioitan sitä elämää minussa, joka opettelee, havainnoi ja tuntee. Tämä on ainoa elämäni tässä kehossa, ja siksi aion pitää huolta ennen kaikkea minusta. Sillä minä olen minulle kaikkein tärkein ihminen. Ilman minua ei olisi muita minulle. Ei olisi auringonnousua, ei pakkasenpuremaa nenää, ei sydänsurua, ei kesäyön uintia. Jokainen elämänkokemukseni virtaa lävitseni, ja olen kiitollinen itselleni jokaisesta hetkestä, jonka huomaan ja elän. Kiitos minä.

Olen ansainnut kaiken hyvän, ja siksi avaan sydämeni kaikelle elämän hyvyydelle.

Ikuisesti sinun,

minä

Kirje löytyy Sanna Wikströmin ja Reija Könösen kirjoittamasta Lempeyden kirjasta.

Kirja pureutuu arkisiin kokemuksiin, jotka saavat meidät kuohahtamaan ja käyttäytymään toisin kuin haluaisimme. Lempeyttä kehittämällä on helpompi kohdata lannistava sisäinen puhe ja ärsyttävät ihmiset, kirjoittaa somessa ja meileissä empaattisesti, asettaa omat rajat ja lisätä elämäniloa. Jos sinulla ei vielä ole äänikirjapalvelua käytössäsi, voit napata ilmaisen kokeilujakson BookBeatiin TÄÄLLÄ.

Jos piilottaa herkkyytensä haarniskan alle, ei opi tuntemaan itseään – eikä ketään muutakaan

Lapsena olin herkkä. Pelkäsin monia asioita ja itkin herkästi. Koin jo silloin herkkyyteni riippakivenä. Jokin minussa kertoi ettei sillä pärjäisi kovassa maailmassa. Herkkyys ei olisi vahvuutta. Maailmassa pärjäisi vain olemalla vahva, kova ja kestämällä tuulet sekä tuiskut.

Haarniskan suojassa

Opettelin olemaan kovempi ja lopulta kova. Kasasin haarniskan toisensa jälkeen päälleni, jottei minuun sattuisi. Jottei muiden kommentit herkkyydestäni osuisi minuun. Jottei kukaan satuttaisi minua. Haarniskan alla olin kuitenkin aina sama minä. Itkin yksin. Itkin yksinäisyyttä. Itkin herkkyyttäni.

Ihmissuhteissa oli vaikeaa liittyä haarniskojen kera. Toisen oli vaikea nähdä haarniskan alle. Itsekin hukkasin itseni. Olin kylmä ja koppava. Minua ei haluttu ryhmään, koska saatoin sanoa asioita liian suoraan. Minua ei haluttu mukaan, koska minäkään en halunnut liittyä keneenkään.

Haarniskan alla koin usein yksinäisyyttä. Koin häpeää. Koin olevani huonompi kuin muut. Haarniska tuntui raskaalta.

Halu oppia tuntemaan itsensä

Halusin olla enemmän minä, mutta en tiennyt mitä se tarkoittaisi. Elämänhaasteet vasta herättivät minut todella. Halusin olla tunteva. Halusin irrottautua haarniskoistani. Haasteet osoittivat, että haarniskat olivat raskaat kantaa. Yksinäisyys oli liikaa. Eristäytyminen toisista ei ollut se, mitä halusin ja mitä todella tarvitsin.

Halusin oppia tuntemaan kuka minä olen aidoimmillani. Halusin oppia olemaan herkkä ja haavoittuva muiden lähellä. Halusin oppia tuntemaan ihmiset sellaisina kuin he ovat aidoimmillaan. Halusin, että muut oppivat tuntemaan minut sellaisena kuin olen, oikeasti aidoimmillani.

Olla haavoittuvainen, se on todellista rohkeutta

Haarniskojen riisuminen ei ole helppoa. Sanotaan, ettei rohkeus ole sitä ettei pelkää vaan toimii pelosta huolimatta. Rohkeutta tarvitaan, kun pelottaa paljastaa olla se mitä on. Herkkänä ja haavoittuvana voi satuttaa itsensä. Silloin tekee mieli palata entiseen. Välillä sitä ottaakin osia haarniskoista, oman sielunsa suojista, turvakseen. Se on ok. On ok suojata itseä tietoisesti.

Entinen ei enää kuitenkaan palaa. Kun on lähtenyt matkalle kohti aidointa itseä, on se pelottavaa. Hävettää niin usein ja tekisi mieli taas piiloutua ja pukea haarniskat päälle. Itsetutkimisen äärellä kokee syyllisyyttä siitä, miten on aiemmin toiminut. Samalla kokee myötätuntoa itseä kohtaan, koska haarniskoillakin on ollut merkitys.

Ilman haarniskaa on helpompaa olla enemmän minä

Haarniskat ovat raskaat kantaa. Niitä riisumalla on helpompi hengittää. Ilman niitä on helpompi luoda aitoja yhteyksiä ihmisten kanssa. On helpompaa olla enemmän minä. On helpompi löytää se kuka todella on.

Kurkkaa Pauliinan kirja Rakkaus on tekoja arjessa:

Tutustu kirjoittajaan tarkemmin tästä