Tsemppaatko itseäsi jatkamaan ja jaksamaan vaikka väkisin? – Ethän jätä kuulematta kehosi hiljaisia pyyntöjä

Minulla on harvinaisen kova pää. Olen ollut lapsesta asti periksi antamaton, sinnikäs ja tottunut puremaan hampaita yhteen – jopa siinä määrin, että takahampaani ovat kuluneet jatkuvasta öisestä narskuttelusta. Olen myös mestari haalimaan itselleni kaiken maailman tavoitteita ja huono luovuttamaan.

Tästä luonteenpiirteestä on eittämättä ollut elämässäni myös hyötyä, mutta samalla se on ajanut minut toistuvasti tilanteisiin, joissa pääni on jaksanut enemmän kuin kehoni on pystynyt vastaanottamaan. Lopulta keholleni ei ole jäänyt enää muuta vaihtoehtoa kuin pysäyttää minut. Eikä se ole jäänyt yhteen kertaan.

Sisäistä soppaani on hämmentänyt lisäksi se, että kehoni on hyvin herkkä. En ole aina sitä tiedostanut – saatikka osannut kunnioittaa. Päinvastoin. Fyysinen oireilu on saanut minut tuntemaan huonommuutta ja venymään vielä vähän enemmän.

Uupumisen ja muiden kehollisten pakkopysäytysten ansiosta olen joutunut tarkastelemaan suhdetta kehooni uudella tavalla. On ollut pakko alkaa kiinnostua sen viesteistä. Mitä enemmän olen tutkinut sisäisiä motivaatioitani, olen huomannut, että mieleni tavoitteet ja kehoni toiveet ovat usein olleet ristiriidassa.

Mieleni on kehitellyt uusia haasteita ja jatkuvaa puuhaa, kun kehoni on pyytänyt minua hidastamaan tahtia.

Mieleni on janonnut kovan treenin tuomia endorfiineja, kun kehoni on huutanut lepoa.

Mieleni on haksahtanut sitruunamehupaastoon, kun kehoni on tarvinnut säännöllistä, ravitsevaa ruokaa. 

Mieleni on komentanut ”vielä jaksaa”, kun kehoni on viestinyt kaikin mahdollisin tavoin ”ei enää”.

Kun olen pysähtynyt kuuntelemaan mieleni kovaäänisten käskyjen sijasta kehoni hiljaisia pyyntöjä, jokin sisälläni on pehmentynyt. Pehmeyden mullasta on alkanut itää itsemyötätunnon versoja.

Jos on tottunut pärjäämään ja porskuttamaan elämässä eteenpäin tilanteesta riippumatta (aina ei myöskään ole vaihtoehtoja), voi tuntua aluksi vaikealta nöyrtyä oman haavoittuvuutensa edessä.

Ei ole helppoa myöntää, ettei jaksakaan ihan kaikkea. Voi tuntua vaikealta luopua asioista, vaikka ne eivät enää toimi. Ajan myötä tilalle voi kuitenkin kasvaa jotain entistä syvempää ja kestävämpää. Jotakin mikä on paremmin linjassa oman sydämesi,  rajojesi ja voimavarojesi kanssa.

Parhaimmillaan keho ja mieli toimivat sulassa sovussa ja yhteistyössä. Itsemyötätuntoinen mieli haluaa kehon parasta. Se on sopivasti sitoutunut ja pitää huolta kehon tarpeista, sillä se tietää, että molemmat ovat pohjimmiltaan yhtä.

Tällainen mieli on lempeä ja luja. Kun olet istunut päivän koneen ääressä, se saa sinut liikkeelle. Se vie sinut metsään tai merenrantaan reippailemaan. Se saa sinut valmistamaan itsellesi ravinteikasta ruokaa pikaratkaisujen sijaan. Se kiskoo ohjaksista silloin, kun kehosi on väsynyt ja tarvitsee treenin sijasta lepoa. Se muistuttaa sinua yöunien tärkeydestä ja siitä, että huomenna on taas uusi päivä. Se puuttuu peliin silloin, kun sisäinen kriitikko yltyy riehumaan ja palauttaa keskusteluun jälleen kunnioittavan sävyn. Se saa sinut sanomaan “ei” tarvittaessa, ja “kyllä” oikeassa kohtaa.

Itsemyötätuntoinen mieli on kehon paras kaveri. Kaikilla meistä ei ole sellaista luonnostaan, mutta jokainen meistä voi opetella myötätuntoisemmaksi.

Itsemyötätunnosta käsin on helpompi nähdä, mistä sisäiset motivaattorit milloinkin kumpuavat ja tehdä tietoisesti lempeämpiä valintoja. Jokainen lempeä teko lisää itsemyötätunnon voimaa. Jonakin päivänä saatat havahtua siihen, että tuo voima alkaa muistuttaa erehdyttävästi jotain, mitä rakkaudeksikin kutsutaan.

Tällä matkalla jokaisella meistä on omat aikataulunsa, haasteensa ja kompastuskivensä. Yhteistä on se, että kerran lempeyden polulle astuttuaan voi ennen pitkää huomata, ettei se pääty koskaan.

Lohturunoja löydät uudesta Sielun sopukoita -runokirjasta: 

3 KORTTIPAKKAA yht. 49€!  
PUOTIIN
close-image