Oletko aina se, joka pärjää, joustaa ja huomioi muut? Taustalla voi olla muutakin kuin luonne

Olen pitänyt itseäni suurimman osan elämästäni tunnollisena, vastuullisena ja pärjäävänä ihmisenä. Sellaisena, joka hoitaa asiat. Tekee sen, minkä lupaa. Kantaa vastuuta. Huomaa muut ihmiset ja heidän tarpeensa. Joustaa tarvittaessa. Yrittää välttää turhia konflikteja ja pitää ympärillään olevat ihmiset tyytyväisinä.

Olen ajatellut, että tällainen minä vain olen. Ja olen monella tavalla edelleen. Mutta viime vuosina olen joutunut kysymään itseltäni vähän vaikeamman kysymyksen: Kuinka suuri osa siitä, mitä olen pitänyt persoonallisuutenani, onkin joskus ollut tapa selviytyä?

Kun selviytymiskeino ei näytä selviytymiseltä

Selviytymiskeinoista tulee helposti mieleen jotain näkyvää ja ehkä dramaattistakin. Minun keinoni eivät useinkaan näyttäneet siltä. Minä pärjäsin. Olin jo lapsena tunnollinen ja vastuullinen. Halusin tehdä asiat hyvin ja olla ihminen, johon voi luottaa. En mielelläni aiheuttanut muille huolta. Jos jokin oli huonosti, yritin usein pärjätä sen kanssa itse mahdollisimman pitkään.

Myöhemmin suorittamisesta tuli yksi vahvimmista tavoistani olla maailmassa. Tein paljon töitä, kannoin vastuuta, liikuin paljon ja yritin hoitaa kaiken mahdollisimman hyvin. En ajatellut suorittavani. Ajattelin vain olevani minä. Ja juuri siinä selviytymiskeinojen tunnistaminen voi olla vaikeaa.

Kun jotakin tekee riittävän kauan, se ei enää tunnu tavalta toimia. Siitä tulee osa identiteettiä. En enää ajattele: teen näin, koska tarvitsen turvaa. Ajattelen: tällainen minä olen.

Olen viime aikoina palannut paljon siihen, kuinka suorittaminen toi minulle myös hallinnan tunnetta: jos teen asiat oikein, pärjään ja hoidan sen, mitä minulta odotetaan, ehkä kaikki on hyvin.

Minä opin myös lukemaan muita

Suorittamisen lisäksi olen ollut aina valtavan hyvä huomaamaan muita ihmisiä. Pienet muutokset äänenpainossa. Katseessa. Tunnelmassa. Hiljaisuudessa. Viestin sävyssä. Huomaan helposti, jos toisella ei ole kaikki hyvin.

Tämä liittyy minussa varmasti myös erityisherkkyyteen. Olen aina ollut herkkä ja voimakkaasti tunteva ihminen. Mutta myöhemmin elämääni tulleet turvattomat kokemukset opettivat minut myös tarkkailemaan ympäristöäni aivan uudella tavalla. Jos huomaan toisen olevan vihainen, pettynyt tai etäinen, huomioni saattaa siirtyä nopeasti häneen.

Onko kaikki hyvin? Teinkö minä jotain? Miten voisin korjata tilanteen? Ja mitä enemmän olen katsonut muita, sitä helpommin yksi ihminen on välillä jäänyt katsomatta. Minä itse.

Olenkin viime vuosina joutunut opettelemaan aivan uudenlaisia kysymyksiä: Mitä minulle kuuluu? Mitä minä tarvitsen? Missä minun rajani menee? Ne kuulostavat yksinkertaisilta kysymyksiltä. Minulle ne eivät aina ole olleet sitä.

Kauniistakin ominaisuudesta voi tulla keino selvitä

Tässä on minusta jotain tärkeää. En halua päästä eroon tunnollisuudestani. En halua lakata olemasta empaattinen. En halua muuttua ihmiseksi, joka ei huomioi muita tai jonka ei tarvitse koskaan joustaa. En myöskään halua ajatella, että kaikki hyvä minussa olisi vain jonkinlaista selviytymistä.

Herkkyys on minussa. Empatia on minussa. Tunnollisuus on minussa. Mutta joskus sama ominaisuus voi saada rinnalleen selviytymisen kerroksen.

Tunnollisuus voi muuttua suorittamiseksi, jossa mikään ei tunnu riittävän. Empatia voi muuttua muiden tunnetilojen jatkuvaksi tarkkailuksi. Joustavuus voi muuttua omien rajojen ylittämiseksi. Pärjääminen voi muuttua kyvyttömyydeksi pyytää apua. Muiden huomioiminen voi mennä niin pitkälle, etten enää huomaa itseäni.

Ehkä kysymys ei siis olekaan siitä, mikä minussa on ”aitoa” ja mikä ei. Ihminen ei ole niin yksinkertainen. Minua kiinnostaa nykyään enemmän se, palveleeko vanha tapani minua edelleen – vai ohjaako se elämääni silloinkin, kun en enää tarvitse sitä selvitäkseni?

Kuka minä olen ilman niitä?

Tämä kysymys tuntuu ehkä kaikkein vaikeimmalta. Jos olen vuosikymmeniä ollut se, joka pärjää, mitä tapahtuu, jos en enää pärjääkään aina? Jos olen ollut se, joka joustaa, miltä tuntuu sanoa ei? Jos olen tottunut huomaamaan ensimmäisenä muiden tarpeet, osaanko edes tunnistaa omiani?

Jos olen saanut tunnollisuudestani ja aikaansaavuudestani myös paljon hyvää palautetta, miksi ihmeessä olisin joskus pysähtynyt miettimään, onko niiden takana myös jotain muuta?

Selviytymiskeinoista luopumisessa on minusta siksi jotain pelottavaa. Ei välttämättä tiedä, mitä niiden alta löytyy. Enkä oikeastaan ajattele, että minun pitäisi repiä niitä itsestäni pois. Ne ovat auttaneet minua. Suorittaminen on vienyt minut elämässä pitkälle. Herkkyyteni muita kohtaan on auttanut minua kohtaamaan ihmisiä. Tunnollisuuteni on osa sitä, miksi minuun voi luottaa. Kyky sopeutua on auttanut minua monissa vaikeissa tilanteissa.

Haluan vain saada enemmän valinnanvaraa. Että minun ei aina tarvitse pärjätä. Että voin huomata toisen pettymyksen muuttamatta heti omaa päätöstäni. Että voin välittää toisesta hylkäämättä samalla itseäni. Että voin edelleen lukea muita, mutta osaan lukea myös itseäni. Ehkä toipumisessa ei olekaan kyse siitä, että löytäisin kaikkien näiden kerrosten alta jonkin täysin uuden ja aidon version itsestäni.

Ehkä kyse on siitä, että alan vähitellen huomata, milloin minä valitsen – ja milloin jokin vanha tapa selvitä valitsee puolestani. Ja juuri nyt huomaan kysyväni itseltäni yhä useammin: Olenko minä oikeasti tällainen? Vai olenko joskus vain joutunut olemaan?

Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.