Sivu 149 – Hidasta elämää

Tsemppaatko itseäsi jatkamaan ja jaksamaan vaikka väkisin? – Ethän jätä kuulematta kehosi hiljaisia pyyntöjä

Minulla on harvinaisen kova pää. Olen ollut lapsesta asti periksi antamaton, sinnikäs ja tottunut puremaan hampaita yhteen – jopa siinä määrin, että takahampaani ovat kuluneet jatkuvasta öisestä narskuttelusta. Olen myös mestari haalimaan itselleni kaiken maailman tavoitteita ja huono luovuttamaan.

Tästä luonteenpiirteestä on eittämättä ollut elämässäni myös hyötyä, mutta samalla se on ajanut minut toistuvasti tilanteisiin, joissa pääni on jaksanut enemmän kuin kehoni on pystynyt vastaanottamaan. Lopulta keholleni ei ole jäänyt enää muuta vaihtoehtoa kuin pysäyttää minut. Eikä se ole jäänyt yhteen kertaan.

Sisäistä soppaani on hämmentänyt lisäksi se, että kehoni on hyvin herkkä. En ole aina sitä tiedostanut – saatikka osannut kunnioittaa. Päinvastoin. Fyysinen oireilu on saanut minut tuntemaan huonommuutta ja venymään vielä vähän enemmän.

Uupumisen ja muiden kehollisten pakkopysäytysten ansiosta olen joutunut tarkastelemaan suhdetta kehooni uudella tavalla. On ollut pakko alkaa kiinnostua sen viesteistä. Mitä enemmän olen tutkinut sisäisiä motivaatioitani, olen huomannut, että mieleni tavoitteet ja kehoni toiveet ovat usein olleet ristiriidassa.

Mieleni on kehitellyt uusia haasteita ja jatkuvaa puuhaa, kun kehoni on pyytänyt minua hidastamaan tahtia.

Mieleni on janonnut kovan treenin tuomia endorfiineja, kun kehoni on huutanut lepoa.

Mieleni on haksahtanut sitruunamehupaastoon, kun kehoni on tarvinnut säännöllistä, ravitsevaa ruokaa.

Mieleni on komentanut ”vielä jaksaa”, kun kehoni on viestinyt kaikin mahdollisin tavoin ”ei enää”.

Kun olen pysähtynyt kuuntelemaan mieleni kovaäänisten käskyjen sijasta kehoni hiljaisia pyyntöjä, jokin sisälläni on pehmentynyt. Pehmeyden mullasta on alkanut itää itsemyötätunnon versoja.

Jos on tottunut pärjäämään ja porskuttamaan elämässä eteenpäin tilanteesta riippumatta (aina ei myöskään ole vaihtoehtoja), voi tuntua aluksi vaikealta nöyrtyä oman haavoittuvuutensa edessä.

Ei ole helppoa myöntää, ettei jaksakaan ihan kaikkea. Voi tuntua vaikealta luopua asioista, vaikka ne eivät enää toimi. Ajan myötä tilalle voi kuitenkin kasvaa jotain entistä syvempää ja kestävämpää. Jotakin mikä on paremmin linjassa oman sydämesi, rajojesi ja voimavarojesi kanssa.

Parhaimmillaan keho ja mieli toimivat sulassa sovussa ja yhteistyössä. Itsemyötätuntoinen mieli haluaa kehon parasta. Se on sopivasti sitoutunut ja pitää huolta kehon tarpeista, sillä se tietää, että molemmat ovat pohjimmiltaan yhtä.

Tällainen mieli on lempeä ja luja. Kun olet istunut päivän koneen ääressä, se saa sinut liikkeelle. Se vie sinut metsään tai merenrantaan reippailemaan. Se saa sinut valmistamaan itsellesi ravinteikasta ruokaa pikaratkaisujen sijaan. Se kiskoo ohjaksista silloin, kun kehosi on väsynyt ja tarvitsee treenin sijasta lepoa. Se muistuttaa sinua yöunien tärkeydestä ja siitä, että huomenna on taas uusi päivä. Se puuttuu peliin silloin, kun sisäinen kriitikko yltyy riehumaan ja palauttaa keskusteluun jälleen kunnioittavan sävyn. Se saa sinut sanomaan ”ei” tarvittaessa, ja ”kyllä” oikeassa kohtaa.

Itsemyötätuntoinen mieli on kehon paras kaveri. Kaikilla meistä ei ole sellaista luonnostaan, mutta jokainen meistä voi opetella myötätuntoisemmaksi.

Itsemyötätunnosta käsin on helpompi nähdä, mistä sisäiset motivaattorit milloinkin kumpuavat ja tehdä tietoisesti lempeämpiä valintoja. Jokainen lempeä teko lisää itsemyötätunnon voimaa. Jonakin päivänä saatat havahtua siihen, että tuo voima alkaa muistuttaa erehdyttävästi jotain, mitä rakkaudeksikin kutsutaan.

Tällä matkalla jokaisella meistä on omat aikataulunsa, haasteensa ja kompastuskivensä. Yhteistä on se, että kerran lempeyden polulle astuttuaan voi ennen pitkää huomata, ettei se pääty koskaan.

Lohturunoja löydät uudesta Sielun sopukoita -runokirjasta:

”Tähän mennessä olet selviytynyt elämäsi surkeimmista päivistä 100-prosenttisesti. Tämäkin menee ohi.”- 5 Voimakuvaa

Jos tunnet nyt, että elämä talloo, mieli on maassa tai kaikki ei ole hyvin, niin muistathan, tämäkin menee ohi ❤️ Lisää voimakuvia löydät Instagramista @hidasta

Riitoja syntyy, kun molemmat haluavat olla oikeassa – entä jos uskaltaisit olla myös väärässä?

Mitä tiiviimmin uskot johonkin ja mitä tärkeämpi tuo asia sinulle on, sitä voimakkaampia tunteita siihen liittyy. Uskomuksesta muodostuu side, josta sinun on vaikea päästää irti. ”Tämä on minulle totta. Asia on sillä selvä eikä mikään muu ole mahdollista.”

Voimakkaista uskomuksista saa puhtia, mutta ne saavat aikaan myös törmäyksiä ympäristön kanssa. Mitä tiukemmin pidät kiinni näkemyksistäsi ja mitä voimakkaammin ilmaiset niitä, sitä todennäköisemmin törmäilet muihin ihmisiin. Aivan kuin olisit huvipuiston törmäilyauto, jonka ratti on tahmea ja jarrut puuttuvat. Ajelet holtittomasti päin niitä, jotka uskovat erilaisiin totuuksiin kuin sinä. Kun pidät tiukasti kiinni yhdestä ainoasta totuudesta, sinulla on vähemmän vapautta ja vaihtoehtoja. Millaisissa tilanteissa huomaat törmäileväsi ympäristön kanssa? Millaiset uskomukset luovat törmäyksiä?

Kun pidät tiukasti kiinni yhdestä ainoasta totuudesta, sinulla on vähemmän vapautta ja vaihtoehtoja.

Olet sidoksissa siihen, mihin uskot. Sinun on vaikeampi ymmärtää muita ja kohdata heidän totuuksiaan. Elämä perustuu sille, mihin olet aina uskonut. Rajoittavat uskomukset vaikeuttavat yhteyden luomista muihin, ne vahvistavat erillisyyden tunnetta.
Uskomukset vaikuttavat siihen, millaisella asenteella tutustumme muihin ihmisiin ja millaisia odotuksia meillä heitä kohtaan on.

Emme näe ympärillämme yksilöitä ja heidän inhimillisiä ominaisuuksiaan, vaan näemme sukupuolen, iän, rodun, seksuaalisen suuntautumisen, ammatin, koulutustason, tittelin, auton ja vaatteiden merkin tai merkittömyyden. Ei tarvitse nähdä niistä kuin muutama, niin mieli on jo rakentanut mielikuvan, kuka tuo toinen ihminen on, mitä hän ajattelee – ja ennen kaikkea, onko hänen olemassaolonsa uhka sinulle.

”Mielikuva” on nimensä mukaisesti mielen luoma kuva. Ehkä todellisuus on toinen. Ehkä kaikkien lokeroiden takana on jotain muuta kuin odotit. Kun päästät irti odotuksistasi ja näet sen, mitä toinen on aidosti, ehkä löydät jotain syvempää ja todellisempaa. Elämän voima ei katso kuorta, päinvastoin. Kuori nimenomaan tukehduttaa sen, mikä ihmisessä on ihmeellisintä. Mielen rakenteiden purkaminen auttaa luomaan yhteyksiä ihmisten välille.

Neutraalit, väljemmät uskomukset tarkoittavat, ettet niin varmasti väitä tietäväsi, miten asiat ovat. Annat asioille vähemmän merkityksiä etkä tee pikaisia tulkintoja vähäisillä tiedoilla. Sinulle on okei olla väärässä tai tietämätön. Joustavuus mielessäsi heijastuu pehmeytenä ympärilläsi.

Kuvittele itsesi väkijoukkoon. Jos yrität runnoa voimalla sen läpi, kohtaat närkästyneitä katseita ja kipeitä törmäyksiä. Kun taas annat olemuksesi pehmentyä, olet läsnä ruuhkaisessakin tilanteessa ja katsot, mistä kohdasta pääset pujahtamaan helposti, tilaa syntyy helpommin – ja tulee vähemmän sanomista. Kun olet sisäisesti vapaa ja joustava, myös ulkoisesti tiet avautuvat kuin itsestään.

Lue lisää uskomuksista ja niiden voimasta Katri Syvärisen uutuuskirjasta Sinun tarinasi voima.

Aina ei tarvitse jaksaa – tulee vielä aika, kun jaksat enemmän

Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.

Kirjoittaja: terapeutti, pappi ja tietokirjailija Miia Moisio

Elämä ottaa ja antaa. Ja antaa ja ottaa taas. Joskus tuntuu siltä, että elämä antaa pieniä huilaushetkiä ja tarjoilee sitten taas niitä asioita, jotka vievät voimia.

Joidenkin elämä tuntuu olevan helppoa, toisten taas vaikeaa, mutta kun on kysymys omasta jaksamisesta, ei oikeastaan voi vertailla: joku jaksaa enemmän, joku vähemmän. Joskus elämä tuo eteen niitä tilanteita, jotka ovat kaikilla inhimillisillä mittareilla mitattuna täysin kohtuuttomia.

Aina kun on liikaa asioita omiin voimavaroihin nähden, ihminen väsyy sekä henkisesti että fyysisesti. Olen terapiatyössäni viime aikoina ymmärtänyt sen, että monen ihmisen väsymys juontaa jo lapsuudesta: lapsikin joutuu joskus kantamaan liikaa asioita omaan ikätasoonsa ja jaksamiseensa nähden.

Moni lapsi ja aikuinen pelkää paljon ja joutuu elämää jatkuvassa stressitilassa. Masennuksenkin taustalla on usein väsymys ja uupumus, masennus itsessään vie kaikki voimat. Moni ei tiedä, mitä elämä olisi ilman sitä tunnetta, ettei jaksa.

Olipa jaksamattomuuden syy mikä hyvänsä, on tosi kurjaa tuntea olevansa ihan poikki. Joskus jaksamattomuus on tilapäistä ja siihen on selkeä lääke – huilaaminen.

Menetykset, luopumiset, erot ja surut vievät paljon voimia. Kun suru tekee itsessä työtä ja uusi elämä raivaa tietää ihmisen sisällä, voi olo olla tosi raskas ja hidas. Voisipa silloin kulkea juuri siihen tahtiin, mihin voimat riittävät.

Näihin henkisiin ja fyysisiin jaksamattomuuden jaksoihin auttaa usein aika. Aika parantaa. Niin se ihan oikeasti usein tekee, vaikka silloin kun on kaikkein raskainta, on sitä sanomaa vaikea ottaa vastaan ja uskoa siihen.

Monesti jaksamattomuus on monen asian summa. Joskus väsymyksen seurauksena joutuu katsomaan omaa elämää hyvin kokonaisvaltaisesti. Mitkä asiat fyysisellä tasolla kuluttavat energiavarastojasi? Entä mitä psyykkisiä kuormia kannat mukanasi? Entä millaisia ihmissuhteita sinulla on, viekö esimerkiksi parisuhde kaikki voimasi?

Kun nenä on seinää vasten ja olo jatkuvasti vähän huono, ollaan jonkin sellaisen äärellä, josta voi seurata jotain tosi hyvää: voi olla pakko ottaa härkää sarvista, vastuuta kädestä ja alkaa tehdä sellaisia valintoja, jotka voisivat paremmin tukea omaa jaksamista.

Ja sitten on niitä kuormittavia asioita, joihin paras ja ainoa lääke on hyväksyminen. Ihmismieli on kova tappelemaan asioita vastaan. Tuohon vastaan tappelemiseen menee hirvittävän paljon voimia.

Jos pystyy hyväksymään ne asiat, joita ei kerta kaikkiaan pysty muuttamaan, vapautuu elämään vähän kevyemmin ja näkemään elämän kauniit asiat – niitäkin aina on. Joskus auttaa sekin, että hyväksyy sen, ettei pysty hyväksymään.

Ole armollinen itsellesi silloin, kun elämä riepottaa ja voimat ovat vähäiset. Suorittajien valtakunnassa vaaditaan paljon henkistä kanttia sanoa suorittamiselle ja pärjäämiselle ei ja itselle kaikenlaisen hyvän antamiselle kyllä.

Anna itsellesi toipumisrauha silloin, kun elämä kolhii. Pysähtyminen ja hiljentyminen voivat avata silmät ja sydämen jollekin sellaiselle, mitä ei olisi ilman pysähtymisen pakkoa huomannut.

Tämän tekstin sinulle tarjosi

5 tapaa, jotka auttavat tasapainottamaan arjen kuormitusta – Herkkä keho tarvitsee keskimääräistä enemmän palautumisaikaa

Herkän ihmisen keho kuormittuu herkemmin tavallisen arjen touhuista. Jos hermostollista kuormitustilaa ei saa tasapainotettua, keho voi reagoida erilaisin fyysisin oirein kuten kivuin, säryin ja sairastumisin.

Oireita on hyvä kuunnella, sillä ne ovat kehosi viestejä sinulle. Kehon viestien sivuuttaminen voi pahimmillaan johtaa uupumiseen tai kroonisiin kipuihin.

Seuraavat 5 tapaa auttavat tasapainottamaan kehollista kuormitusta ja lisäämään hyvää oloa arkeesi:

1. Päivittäiset rutiinit. Herkkää kehoa auttaa, jos arjen rytmi pysyy suhteellisen samana päivästä toiseen. Kehon näkökulmasta tämä tarkoittaa muun muassa säännöllistä syömistä, lepo- ja nukkumisajoista kiinnipitämistä. Jos vain mahdollista, pienetkin 15-20 minuutin nokkaunet kesken päivän tekevät ihmeitä.

Aina elämä ei mene niin kuin suunnitelmissa, mutta rutiinit ovat juuri sitä varten, että niihin voi aina palata.

2. Lempeä, elvyttävä liike. Liikkeen avulla kehon ja mielen jumit lähtevät liikkeelle. Mikä tahansa liikunnan muoto toimii, kunhan se on itsellesi mielekästä. Parasta on, jos liikkumiseen yhdistyy luonnosta nauttiminen. Yhteys luontoon keventää mieltä ja auttaa kehoasi palautumaan.

Silloin kun tunnet olevasi erityisen kuormittunut, vältä rankkaa liikuntaa, joka nostaa hermoston kierroksia entisestään. Palauttavana liikkeenä toimivat esimerkiksi rauhallinen kävely tai venyttely.

3. Mikrotauot. Pienetkin lepohetket työpäivän keskellä auttavat tasaamaan hermoston kierroksia. Hengittele, venyttele, piipahda ulkona tai tuijottele hetki puiden latvoja. Anna itsellesi ja aisteillesi aikaa elpyä.

Joskus elämässä ei ole mahdollista ottaa niin pitkiä lepotaukoja kuin tarvitsisi. Silloin on lohdullista muistaa, että lyhyetkin elpymishetket päivän aikana ovat kehosi näkökulmasta merkittäviä.

4. Kehon tuntemusten äärelle pysähtyminen. Kuormituksella on taipumus kasaantua, jos keholle ei anna mahdollisuutta tulla kuulluksi. Yksinkertaisimmillaan kehon äärelle pysähtyminen on aistien kääntämistä sisäänpäin. Aloittaa voi vaikka hengityksestä: Miltä hengitys tuntuu? Missä kaikkialla tunnet hengityksen? Mitä muita tuntemuksia huomaat kehossasi? Mitä ne kertovat sinulle?

Kehon viestin tulkitseminen on usein aluksi vaikeaa, mutta tämäkin on taito, jossa kehittyy harjoittelemalla.

5. Tyhjyyden vaaliminen ja salliminen itselle. Tyhjyys ei ole pelkästään tilaa kalenterissa, vaan tunnetason kokemusta. Se on uskallusta pysähtyä sisimpänsä äärelle silloinkin – ja etenkin silloin – kun tuntuu, että siellä ei tapahdu oikein mitään eikä tunnu oikein miltään. Tyhjyys voi tuntua niin pelottavalta tai epämiellyttävältä, että tuota olotilaa suorastaan välttelee touhuamalla koko ajan jotakin.

Kun tyhjyyden kanssa pääsee sinuiksi, saattaa huomata, että juuri sitä keho ja mieli ovat olleet vailla – enemmän kuin mitään muuta.

Kurkkaa myös lempeä Sielun sopukoita -runokirja:

Toistuva uni yritti kertoa minulle jotain – Heräsin tunteeseen, etten enää pelkää elämän aaltoja

Kirjoittaja Anneli Päivänsara on tietokirjailija, hyvinvointivalmentaja Päivänsara-yrityksessään, HSP Suomen kokemusasiantuntija sekä Onnellisen elämän kokemusasiantuntija. Hänen tavoitteenaan on muuttaa maailmaa jakamalla omia kokemuksiaan sekä opastaa toisia herkkiä löytämään omat supervoimansa ja onnellisen elämän – mitä se kenellekin tarkoittaa.

Oletko nähnyt samaa painajaista toistuvasti? Olen nähnyt lapsesta saakka unta, jossa seilailen Viron ja Suomen välisellä merellä suuressa laivassa. Yhtäkkiä tulee myrsky ja aallot heittelevät laivaa puolelta toiselle. Olen paennut kannelle, mutta suurimmat aallot yltävät kannelle saakka. Välillä matkaa rannalle olisi ollut todella vähän, mutta ajatus pelastautumisesta tuntuu mahdottomalle.

Pelastusveneet eivät aukea tai kukaan ei ole avaamassa niitä. En voi muuta kuin odottaa, milloin vihreänharmaat aallot saavuttavat minut ja nielevät mukaansa… Tässä vaiheessa yleensä herään painajaisesta.

Muistan lukeneeni jostain unientulkintakirjasta lapsena, että meri edustaa sinun mieltäsi. Myrskyävä meri kertoo siis sisäisestä myrskystä ja myllerryksestä. Oman tulkintani mukaan uneni kertoi sitä, että minusta tuntui, etten hallitse elämääni. Kun elämässäni tapahtuu suuria muutoksia, koen olevani voimaton niiden suhteen.

Haasteet pelottavat ja yrittävät viedä väkisin mukanaan. Minusta tuntuu, että ne hukuttaisivat minut. Nyt viime yönä näin jälleen samaa unta. Olin suuressa laivassa ja minulla oli kiire Suomeen. Laivan kapteeni päätti ajaa ajan säästämiseksi oikoreittiä. Tällä kertaa menin laivan keulaan ja katsoin suoraan aaltoihin.

Yksi aalto nosti laivan 30 metriä ylös ja edessä oli hurja pudotus! Huomasin, etten enää pelännytkään hukkuvani, vaan odotin innon sekaisin tuntein aaltoa ajatellen, että kohtaan sen rohkeasti, tapahtui mitä tapahtui.

Yhtäkkiä katsoin vasemmalle ja vieressäni olikin mieheni. Sanoin hänelle unessani, että nyt tulee jännittävä vuoristorata! Aalto kaappasi laivan mukanaan – näin koko jyrkän pudotuksen alas, kuin vuoristoradan ensimmäisessä vaunussa. En enää pelännytkään pudotusta enkä siitä seuraavaa uutta nousua ja pudotusta. Sen sijaan kiljuin innoissani, miten tämä aalloissa ratsastaminen kutkuttikin vatsanpohjaa – kuten vuoristoradassa!

Heräsin tunteeseen, etten enää pelkää elämän aaltoja. En enää taistele niitä vastaan, vaan annan niiden kuljettaa. Menen niiden mukana seikkailusta nauttien.

Jokaisesta kuopasta kun voi nousta entistä vahvempana ja viisaampana. Olen varma, että nämä ovat elämän merkkejä, jossa elämä kehottaa suhtautumaan siihen rennosti ja luottavaisesti. Uni yrittää kertoa, että ei kannata edes yrittää hallita ja kontrolloida kaikkea. Välillä on parasta antaa aallon nostaa ja laskea ja vain nauttia kyydistä.

Jos siis sinäkin olet nähnyt jotain toistuvaa painajaista, voisiko elämä viestiä tätä kautta sinulle? Jos viestii, mitä se kertoisi?

Kaikki se rakkaus, mitä emme näe – Huomaatko kätketyn rakkauden arjen keskellä?

Koronakesä 2020 oli minulle rakkauden kesä. Viimeisin määräaikainen työnpätkäni oli juuri päättynyt, istuin työttömänä yksin yksiössäni ja katsoin koronauutisia. Mietin, mitä minulle ja maailmalle seuraavaksi tapahtuisi. Tuosta hetkestä alkoi elämässäni kuitenkin rakkauden aikakausi, joka on jatkunut tähän päivään asti.

Ensin ne olivat kevyitä häiveitä pitkin päivää, aavistuksia, että tässä taitaa olla jotain enemmän. Hiljalleen hetket piirtyivät kirkkaampina eteeni. Kun elämäni vauhti hidastui, rakkaus sai minut kiinni. Opin tunnistamaan rakkautta sellaisissakin paikoissa, missä en ollut ennen nähnyt sitä.

”Kun elämäni vauhti hidastui, rakkaus sai minut kiinni.”

Kun eräs tuttava antoi aina uuden raitiovaunun mennä ohitse, koska hän halusi jäädä pysäkille kuuntelemaan hauraita unelmiani, arvelin, että sen oli oltava rakkautta. Sama tunne valtasi minut, kun juttelin videopuhelua kaukana asuvan kummityttöni kanssa. Rakkaus muistutti itsestään myös silloin, kun kissavanhus, joka oli minulle kuin veli, kömpi syliini ja katsoi minua syvälle silmiin. Se oli viimeinen kerta, kun tapasimme, sillä myöhemmin vanhuus korjasi hänet pois.

Yhtäkkiä rakkautta pirskahteli esiin vähän kaikkialla, yhä arkipäiväisemmissä tilanteissa. Kun nauroimme kaupan kassan kanssa vapautuneesti ja pelkomme kaikkosivat maskien ja käsidesien keskellä kauemmas. Kun autoilija teki minulle tilaa ylittää tien. Kun koronatestauksen ovella minua tervehdittiin lempeästi – meillä molemmilla katseissamme toivo, että kyllä tästä vielä jotenkin selvitään.

Viimein huomasin myös heidät, jotka olivat olleet kaikkein lähimpänä. Ehkä heidän rakkaudelleen oli ollut helpointa sokaistua juuri siksi, että he olivat niin lähellä. Ystäväni. Olin eksynyt ajattelemaan, että he vain olivat siinä. He piristivät päivää, vitsailivat kanssani ja kyselivät kuulumisia. Siinä se. Vasta silloin, kun minulla ei ollut mitään, kun olin köyhä ja joka päivä vailla suunnitelmaa, ystävieni rakkaus tuli minulle näkyväksi.

”Ehkä ystävieni rakkaudelle oli ollut helpointa sokaistua juuri siksi, että he olivat niin lähellä.”

En voinut enää piiloutua itsenäisyyteni tai pärjäämiseni taakse. Jäljellä ei ollut kerta kaikkiaan mitään, mihin verhoutua, ei statusta, ei työtä – ei mitään keinoja tekeytyä vähän rakastettavammaksi. Onneksi ei ollut, sillä vihdoin huomasin, kuinka rakastavasti ystäväni katsoivat minua joka päivä. Miten en ollut aiemmin huomannut heidän lempeitä katseitaan?

Kun kaikki muut tasot karisivat väliltämme, jäljelle jäi pelkkää rakkautta. Annoin rakkaudelle totaalisesti periksi. Päästin sen läpi ja annoin sen virrata juuri niin suurena kuin rakkaus virtaa. Otin ystäviltäni vastaan jokaisen rakkautta läikkyvän teon ja sanan.

Lopulta ripustauduin täysin rakkauden varaan. Tulevaisuuteni oli suuri mysteeri, mutta kaiken tuon rakkauden keskellä, pelko ei vain saanut minusta enää samanlaista otetta kuin ennen. Ystäväni uskoivat minuun epäröimättä loppuun asti. Jos oma uskoni meinasi hiipua, he pysyivät varmoina siitä, että löytäisin vielä paikkani.

Niin kävikin. Nyt tuuleni ovat kääntymässä ja polkuni piirtyy vihdoin edessäni. En silti enää koskaan halua antaa silmieni sulkeutua kaikelta siltä rakkaudelta, mikä ympäröi minua joka päivä.

Huomaatko sinä tänään rakkauden ympärilläsi?

Sydämellä, Maaria

Jos elää yksin, onko silti olemassa?

”Jos puu kaatuu ja sitä ei kuule kukaan, kuuluuko siitä ääni?” Kaikki tuntevat tämän kysymyksen. Entä jos elää elämäänsä yksin, onko silloin kuitenkin olemassa?

Tähän lähes kaikki vastaavat, että tietenkin on. Joku voi silti hiljaa miettiä, ettei aina ole asiasta ihan varma. Silloin, kun yksinäisyys tekee haavaa ja hiljaisuus sattuu korviin, on helppo vajota miettimään, ettei kukaan edes huomaisi, jos vain lakkaisi olemasta.

Lähes kaikilla on joku, jota rakastaa ja joku, joka rakastaa. Tärkeitä läheisiä, ei ehkä puolisoa, mutta muita. Kaikilla sitä yhtäkään ei kuitenkaan ei ole. Vastikään Lahden työvoimatoimiston sivuilla vanhempi mies etsi keskustelukumppania rahalla. Monelle ilmoitus nosti kyyneleitä silmiin. Viimeistään silloin moni ymmärsi, miten kipeää yksinäisyys voi tehdä. Kun ketään ei ole ja kukaan ei tule. Toisen ihmisen äänen, katseen ja fyysisen läsnäolon kaipuu on niin suuri, että sen on valmis ostamaan.

Suomalaisen kulttuurin ”koko kylä kasvattaa” ja ”saman katon alla asuu koko suku” ei päde enää tällä vuosituhannella. Yksinasuvia on Tilastokeskuksen mukaan jo lähes puolet kaikista asuntokunnista. Se on tosi paljon.

Tosi moni avaa kotioven, eikä kukaan tule vastaan. Keho huutaa halausta, läheisyyttä ja lohtua, mutta ihmisen lämpö on haihtunut jo kauas. Se on rajua. Eikä sitä voi ymmärtää kuin vain se, joka sen on kokenut. Eli todella moni meistä.

Olen itse ollut aina jotenkin ”pariutuvaa” sorttia. Lapsena minulla oli aina se paras kaveri, se toinen puolisko. Uskottu ja tärkein ystävä. Se, joka harvoin nähtiin ilman toista, sillä kaksikko oli yksikkö. Sama toistui parisuhteessa.

On helppo olla itsenäinen ja pitkiäkin aikoja yksinään, jos kuitenkin on se oma joku jossain. Se, jolle heittää viesti tai ajatus. Se, jonka tietää tulevan, jos hätä tai ilo iskee. Sellainen tuo turvaa olla omilla siivillään. Sitä sanotaankin, että olla yksin on eri asia kuin olla yksinäinen.

On vähän paradoksaalista, että yksinäisyys raastaa monta kertaa myös seurassa. Pienet jutut ovat usein pahimpia. Kun lenkillä ystävä soittaa kotiin ja pyytää puolisoaan laittamaan saunan päälle, ”kun on ihan jäässä”. Kun hauskalta matkalta tullessa toisilla on kotona valot, syli ja jääkaapissa ruokaa. Joku, joka sanoo, ihana kun tulit.

Moni parisuhteen raskassarjalainen ei ymmärrä millaista yksinoleminen on. Sitä, kun pitää osata kaikki itse, kun voi nojata vain omaan selkärankaansa ja pystyä pärjäämään ilojensa ja surujensa kanssa. Kukaan ei rauhoita levotonta mieltä ennen seuraavan aamun jännittävää esitystä tai iloitse kotona, kun se on ohi ja hyvin meni – tai lohduta, kun ei mennyt.

On ystäviä ja perhettä, mutta on niin paljon aikaa, kun mitään ei ole. Voi täyttää päivänsä, mennä ja tulla vapaana, eikä kukaan kysele. Entä jos toivoo, että joku kysyy?

Juuri eronnutta tai eroa harkitsevaa neuvotaan usein opettelemaan olemaan yksin. Tuntemaan itsensä ja opettelemaan itsenäiseksi. Tietysti jokaisen tulee olla hyvällä tavalla itsenäinen, eikä läheisessä sovi epäterveesti riippua. Saati vaihtaa puolisoa lennosta, kun yksinäisyyden pelossa kelpaa kuka vaan.

En kuitenkaan oikein tiedä, onko yksin olemisen opettelussa kovin paljon hienoutta tai ylevyyttä. Minusta ihminen kuuluu toisen seuraan. Eikä sen kaipuussa ole mitään pahaa. Suurin osa meistä kaipaa sitä omaa ihmistä. Sitä, jonka seurassa saa olla turvallisesti myös yksin.

Kurkkaa kirja:

Löydätkö itsesi kaoottisista tilanteista tai ihmissuhteista yhä uudelleen? – Saatat olla koukussa draamaan

Vilhelmiina Hjorth on lempeämmän elämän puolestapuhuja. Hänen intohimonaan on auttaa ihmisiä löytämään yhteys itseensä, toisiinsa ja olemassaolon voimaan. Tervetuloa tunteet! -blogissaan Vilhelmiina sanoittaa meille jokaiselle tuttuja suuria ja pieniä tunteita omakohtaisesti ja käytännönläheisesti tavalla, josta jokainen voi ammentaa voimauttavia oivalluksia tueksi omaan arkeensa.

Yhtä vuoristorataa. Siltä elämä minusta usein tuntui, ja niin sitä kuvailin muillekin. Jos elämässä olikin ulkoisesti rauhallisempaa, oli sisäinen kokemus toistuvasti samanlainen. Jollain tavalla kaoottinen ja ennakoimaton – ja näiden johdosta turvaton.

Sisäinen liike tuntui vaihtelevan taistelun, pakenemisen ja jäätymisen välillä. Kun ymmärsin, että riippumatta ulkoisista olosuhteista tietty dramaattinen tapa suhtautua elämään oli minulle monesti totta, aloin puhua asiasta ystävilleni.

Moni onkin tunnistanut samaa kokemusta: kuin olisi ostanut lipun vuoristorataan, joka ei tunnu koskaan loppuvan. Joskus se on näkynyt ulkoisenakin draamana, osalla enemmän sisäisenä kokemuksena. Sellaisena, joka tuo elämään epävarmuutta, mutta jonka voi tarvittaessa peittää, jopa itseltään.

Olen vuosien saatossa oppinut, että vuoristoradalleni on todellinen perusta: vain kaksi sukupolvea taaksepäin isoäitini joutui jättämään kotinsa ja pakenemaan evakkojunassa. Hän on ollut silloin varhaisessa murrosiässä. Pakomatkasta tiedän vain sen, että junaa pommitettiin ja isoäitini joutui syöksymään ulos nietokseen odottamaan, osuuko.

Nykytietämyksen mukaan on mahdollista, että tällaiset traumat, taakkasiirtymät, kulkevat mukana seuraaville sukupolville. Näin minäkin – rauhan ajan lapsi – olin sodassa edelleen. Syvällä itsessäni, solutasolla.

Kun me, joissa trauma jollakin tasolla elää, koitamme selviytyä elämässämme eteenpäin, saatamme tiedostamattamme hakeutua tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, joissa saamme toistettua traumasta tuttua olotilaa. Itselläni on esimerkiksi heikko stressinsietokyky. Silti jokin aivan vastustamattomasti veti minua toimimaan tavoilla, joissa jo valmiiksi herkkä hermostoni joutui ylikierroksille.

Eräs ystäväni onkin keksinyt loistavan diagnoosin sille toiminnalle, joka tiedostamattamme ohjaa elämäämme: traumaperäinen draamariippuvuus. On kuin järjestelisimme elämäämme uudestaan ja uudestaan sellaiset olosuhteet, jotka toistavat sisäisen kaaoksen kokemusta.

Se voi tapahtua hienovaraisesti: syömme liikaa sokeria, juomme liikaa kahvia, valvomme liian myöhään – puhumattakaan isommista jutuista, kuten liian nopeasti intiimiksi käyvistä seurustelusuhteista, dramaattisten tilanteiden tahallisesta aiheuttamisesta tai harkitsemattomista, impulsiivisista päätöksistä tai teoista.

Oma lajinsa on kietoutua draamaan, jonka lähde on jossain toisaalla: jonkun tutun tutun elämässä tai vaikka uutisvirrassa. Draama saa meidät tuntemaan, että olemme elossa, nyt vihdoin tapahtuu jotain. Draaman toistaminen saa aikaan kokemuksen siitä, että olemme jollain selittämättömällä tavalla oleellisen äärellä, jossakin tutussa tilassa.

Samalla hallitsemattomuus lisää turvattomuuden tunnetta. Eihän juuri mikään ole niin ahdistavaa kuin kokea toistavansa tiettyjä negatiivisia toimintatapoja ymmärtämättä itse miksi. Kun olen puhunut ystävieni kanssa tästä, olemme huomanneet, että tervehtymiskeinomme ovat hyvin samantyyppisiä.

Olemme vähitellen suostuneet tulemaan tietoisemmiksi omista toimintavoistamme. Jokin meissä on alkanut kyseenalaistamaan jatkuvaa vuoristorata-ajelua.

Halu ottaa vastuuta on ollut avainasemassa elämän rauhoittamisessa. Oli pakko myöntää, että en vain oikeasti ole halunnut nähdä, että olen näistä asioista ihan itse vastuussa, totesi eräs ystäväni tavastaan aiheuttaa jatkuvaa ihmissuhdedraamaa.

Tärkeässä roolissa on meille kaikille ollut pysähtymisen opettelu ja sietokyvyn kasvattaminen rauhoittumisen suhteen. On kuin pitäisi harjoittaa jotain lihasta, toinen ystäväni totesi siitä minullekin hyvin tutusta tilanteesta, jossa on tuntunut vaikealta pysähtyä ennen toimintaa tai vaikkapa ennen jonkin kaoottisen kelan päälle pyöräyttämistä omassa päässä.

Vaikka haemme draamasta jonkinlaista todellisuuden tai läsnäolevuuden kokemusta, se tosiasiallisesti pitää meidät matkan päässä elämästä. Kun otamme vastuuta, opettelemme pysähtymään ja hoivaamaan itseämme, jatkuvat kaaottisuuden kokemukset hellittävät.

Kun lakkamme olemasta oman elämämme draamakuningattaria, pääsemme kohtaamaan elämää ja toisia ihmisiä syvemmällä ja aidommalla tasolla. Draamasta luopuminen antaa elämälle mahdollisuuden tulla lähemmäs meitä ja meille mahdollisuuden astua kannateltaviksi elämän virtaan.

Toimituksen vinkki: Ymmärrä itseäsi, valintojasi ja suhteitasi paremmin

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että olet vähän hukassa itsesi kanssa? Koetko helposti olevasi jotenkin ”vääränlainen” – liikaa jotain tai liian vähän jotain? Haluatko oppia tuntemaan itsesi paremmin?

Ymmärrä itseäsi – Terapeuttiset itsetuntemuskortit auttavat sinua tutustumaan itseesi: omiin elämänvaiheisiisi, sisäiseen maailmaasi ja siihen, miten kohtaat maailman. Kortit auttavat ymmärtämään, tukevat ja myös kysyvät tärkeitä kysymyksiä, jotta sinun on helpompi löytää oma äänesi – ja itsesi. Ymmärrä itseäsi -kortit sopivat niin aikuisille kuin nuorille.

Tutustu kortteihin TÄÄLLÄ.

Enhän vain ole vaivaksi? (Vaikka oikeasti tarvitsen apua!)

Huomaan usein ajattelevani hiljaa, että enhän vain ole kenellekään vaivaksi. Ettei joku joudu minun takiani ponnistelemaan tai järjestelemään aikataulujaan tai näkemään ylimääräistä vaivaa. Pärjääminen, itsellisyys ja oma-aloitteisesti asioiden hoitaminen on kai jonkinlainen ihanne tässä yhteiskunnassa. Ainakin minä koen niin.

Olen se tyyppi, joka miettii, että kehtaako vaivata ystäviään omilla ongelmilla – etten vain pilaisi toisen päivää tai olisi se ystävä, joka kaataa raskaat murheensa toisten niskaan.

Olen se tyyppi, joka kantaa vastuuta, pitää huolta muista ja esimiehenä myös pitää huolen siitä, että muilla on kaikki mahdolliset tiedot, taidot ja muut resurssit tehdä omaa työtään kunnolla. Mutta olen myös se tyyppi, joka ei kehtaa pyytää muita viemään roskia työpaikalla, vaan mieluummin koitan tehdä sen itse kahden palaverin välissä. Olen se tyyppi, joka varmistaa, etteivät muut jää liiallisen työtaakan alle.

Koen kyllä, että olen valtavan hyvä järjestelemään asioita niin, että pystyn hoitamaan asioita esimerkiksi työpaikalla kukan kastelusta ja mullan vaihdoista haastaviin bisnesneuvotteluihin. Se ei ole minulle lähtökohtaisesti kuorma.

Mutta on niitä tilanteita, kun tarvitsen apua. Kukaan ei selviä kaikesta yksin. Noina hetkinä käyn sisäistä kamppailua itseni kanssa siitä, että en olisi vain vaivaksi muille: Kuinka itsekäs olen, jos pyydän apua? Kuinka paljon sekoitan toisen elämää pyytämällä apua ja vaatimalla jotain itseni puolesta?

Maailman johtava häpeätutkija Brené Brown kirjoitti jossain kirjassaan, että avun pyytäminen lisää luottamusta ihmisten välille. Tuo oli mielestäni tosi mielenkiintoinen pointti ja se jäi mieleeni. Kun ihminen pyytää apua, hän ilmaisee olevansa haavoittuvainen. Haavoittuvuus on sen näyttämistä, että minä olen samanlainen ihminen kuin muutkin. Ja kun osoitan haavoittuvuutta eli jaettua ihmisyyden kokemusta, muiden on helpompi kohdata minut ja myös ojentaa kätensä avun osoitukseksi – jopa pyytämättä. Samalla muut aistivat, etten piilota mitään, mikä lisää luottamusta.

Pärjäävät superihmiset eivät ole totta. Se on vain pelkoa näyttää omaa haavoittuvuuttaan. Ja siksi myös toisten voi olla vaikea lähestyä ja tarjota apua.

Kun olen hyvin tietoinen sisäisestä puheestani ja kokemuksestani, voin vaikuttaa siihen. Kun olen tietoinen siitä, että minun on vaikea näyttää omaa haavoittuvuuttani, voin oppia näyttämään sitä lisää.

Sanon tämän nyt painokkaasti minulle itselleni mutta myös kaikille muille, jotka pelkäävät olevansa muille vaivaksi: Kukaan meistä ei selviä yksin – eikä tarvitse. Kohti kurottaminen on kaunista – oli se sitten avun pyytämistä tai antamista. Ja lopuksi: paljastuminen on vapauttavaa, se vapauttaa <3

Pieni hetki lapsen kanssa voi olla hänen elämänsä tärkein asia – 5 asiaa, joita jokainen lapsi kaipaa

Teksti tuotettu mainosyhteistyössä SOS-Lapsikylän kanssa.

Lapsi saattaa kaivata paljon yksinkertaisempia asioita kuin aikuinen osaa kuvitellakaan. Tässä 5 asiaa, joita jokainen lapsi kaipaa mutta joita kaikki suomalaisetkaan lapset eivät saa kokea:

Jokainen lapsi kaipaa:

1) Aikaa

Joskus arjen ihan tavalliset asiat vievät aikuiselta miltei kaiken ajan. Jos miettii omaa lapsuuttaan, saattaa muistaa parhaiten juuri ne kelluvat hetket, jolloin ei tapahtunut mitään erityistä, mutta oltiin yhdessä ja kaikki tuntui olevan siinä. Tällaista yhteistä aikaa kannattaa arvostaa tärkeäksi ja vaalia arjen keskellä.

2) Keskustelua

Kun lapsi saa tuoda tunteitaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan turvallisen aikuisen kuultavaksi, hän tulee nähdyksi ja kuulluksi. Keskustelujen kautta lapsi saa kokemuksen siitä, että hänen asiansa ovat tärkeitä ja hän myös oppii huomioimaan muita.

3) Ihan tavallista puuhaa

Vaikka aikuinen saattaisi ajatella, että laadukas aika lapselle on jotain erilaista ja erityistä – huvipuistoja tai herkkupäiviä – lapselle ihan tavallinen tekeminen luo muiston ja kokemuksen lapsuudesta. Leipomista, mäenlaskua, lautapelejä, ruoan laittamista yhdessä, iltasatuja, saunomista… Tavallisten asioiden äärellä on elämän suurin taika.

4) Näkemistä

Jokainen lapsi kaipaa tulla nähdyksi sellaisena kuin on. Lempeä ja läsnäoleva katse on kuin lämmin, turvallinen syli, jossa lapsi kokee olevansa oikeanlainen. Myös kiinnostus lapsen tunteita, ajatuksia ja kokemuksia kohtaan piirtää hänen kokemustaan itsestään täydellisenä sellaisena kuin on.

5) Läsnäoloa

Joskus riittää, että aikuinen vain on ja kannattelee tilaa lapselle ja lapsen kokemuksille. Niin usein aikuisen huomio on toisaalla – ja lapsi kyllä huomaa sen. Lapsi janoaa yhteyttä, joka on välittämisen ja rakkauden perusta.

Jokainen lapsi tarvitsee elämäänsä tällaisia välittäviä aikuisia. Sellaisia, joiden kanssa lapsi saa kokea olevansa tärkeä, jotka ovat kiinnostuneita, vaikka ei aina jaksaisi tai osaisi olla kiltti, joiden kanssa voi jakaa iloja ja suruja, sellaisia, jotka huomaavat, kun on oppinut uuden taidon ja jotka haluavat kuulla juttuja ja ihmetellä maailmaa yhdessä.

Näitä tärkeitä aikuisia on harvoin kenenkään lapsen elämässä liikaa, mutta joidenkin lasten elämässä heitä on liian vähän. Siksi SOS-Lapsikylä haluaa löytää Hidasta elämää -sivuston avulla tukiperheitä niille ihan tavallisille, ihanille lapsille, joiden elämään tarvitaan supertärkeiden äitien ja isien lisäksi myös muita aikuisia. Voisitko sinä olla tarjoamassa jollekin lapselle näitä ihan tavallisia asioita silloin tällöin? Lue lisää tukiperhetoiminnasta TÄSTÄ.

”Rakastan mua!” – 4 tapaa, jotka saavat sinut rakastamaan itseäsi syvemmin

Itsen rakastaminen on tärkeää, mutta joskus se voi tuntua hieman teoreettiselta. Näin voit käytännössä osoittaa itsellesi rakkautta:

KUUNTELE ITSEÄSI

Et koskaan kadota sydämesi ääntä. Jotkut kutsuvat tuota ääntä sydämen, tietoisuuden, sielun tai aidon itsen ääneksi. Tiedät joka tapauksessa (sydämessäsi!), mistä puhun. Totuudellisesta, rauhoittavasta äänestä sisälläsi, jolle mielesikään ei pysty pistämään vastaan.

Sisäinen rauha on tuon äänen synty- ja asuinsija. Hiljenny hetkeksi ja hengitä syvään, niin kuulet aidon itsesi äänen. Miksi se on niin helppoa? Koska aito elämä on. Miksi se sitten tuntuu niin vaikealta? Koska uskomme vilpittömästi, että se on vaikeaa!

KOHTELE ITSEÄSI ARVOSTAEN

Kyllä, saat arvostaa ihan vapaasti koko itseäsi – niin kehoasi, tunteitasi, vahvuuksiasi, heikkouksiasi kuin traumojasikin. Et ehkä ole vielä ihan valmis kaiken kanssa, mutta miksi sinun pitäisikään olla? Olet tässä, ja teet parhaasi. Eiköhän se riitä, vai mitä?

ÄLÄ UNOHDA ITSEÄSI, KUN OLET MUIDEN KANSSA

Töissä tulee kuunneltua muiden näkemyksiä, ja ne pitää ottaa huomioon. Kotona ja vapaa-ajalla sinun pitää varmaankin joustaa perheen tarpeita ajatellen. On eri asia kuunnella toisia kuin hukata oma äänensä toisten äänten alle. Sinulla on aina mahdollisuus kuunnella omaa sydäntäsi, vaikka olisit miten kaoottisessa melussa.

ANNA ITSELLESI ANTEEKSI

Itselleen anteeksi antaminen ei ole aina helppoa. Mutta se on helpompaa, kun tiedät että voit sallia sen itsellesi. Jälkikäteen oma toiminta tuntuu toisinaan aivan naurettavalta. Miten ihmeessä saatoinkaan sanoa niin, tehdä noin, uskoa sitä…? Anteeksiantaminen on hyväksyntää, rakkautta ja vapautta. Eli aika mahtavia asioita antaa itselleen – ja myös sellaisia, jotka mahdollistavat askeleita eteenpäin.

Anna itsellesi armoa. Olet tehnyt parhaasi. Ja kaikki muutkin ovat mokailleet. Joskus anteeksiantamattomuus pitää meidät turvallisessa loukussa, häpeän ja syyllisyyden tunteiden parissa. Kun tunnet noita tunteita, tiedät että kuuntelet sillä hetkellä mielesi radiokanavaa, et aitoa itsesi. Voit aina hiljentyä kuuntelemaan aitoa itseäsi, esimerkiksi näin:

Hengitä syvään ja sulje silmäsi.

Kuuntele, mitä tunteiden ja ajatusten takana on?

Keskity hengityksen lisäksi kiitollisuuteen.

Huomaatko, miten moni asia tippuu harteiltasi, kun keskityt olemaan lempeästi oman itsesi kanssa?

Lisää tätä? Löydät Mitran ihanat kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuosi tästä!