Enhän vain ole vaivaksi? (Vaikka oikeasti tarvitsen apua!)

Huomaan usein ajattelevani hiljaa, että enhän vain ole kenellekään vaivaksi. Ettei joku joudu minun takiani ponnistelemaan tai järjestelemään aikataulujaan tai näkemään ylimääräistä vaivaa. Pärjääminen, itsellisyys ja oma-aloitteisesti asioiden hoitaminen on kai jonkinlainen ihanne tässä yhteiskunnassa. Ainakin minä koen niin.

Olen se tyyppi, joka miettii, että kehtaako vaivata ystäviään omilla ongelmilla – etten vain pilaisi toisen päivää tai olisi se ystävä, joka kaataa raskaat murheensa toisten niskaan.

Olen se tyyppi, joka kantaa vastuuta, pitää huolta muista ja esimiehenä myös pitää huolen siitä, että muilla on kaikki mahdolliset tiedot, taidot ja muut resurssit tehdä omaa työtään kunnolla. Mutta olen myös se tyyppi, joka ei kehtaa pyytää muita viemään roskia työpaikalla, vaan mieluummin koitan tehdä sen itse kahden palaverin välissä. Olen se tyyppi, joka varmistaa, etteivät muut jää liiallisen työtaakan alle.

Koen kyllä, että olen valtavan hyvä järjestelemään asioita niin, että pystyn hoitamaan asioita esimerkiksi työpaikalla kukan kastelusta ja mullan vaihdoista haastaviin bisnesneuvotteluihin. Se ei ole minulle lähtökohtaisesti kuorma.

Mutta on niitä tilanteita, kun tarvitsen apua. Kukaan ei selviä kaikesta yksin. Noina hetkinä käyn sisäistä kamppailua itseni kanssa siitä, että en olisi vain vaivaksi muille: Kuinka itsekäs olen, jos pyydän apua? Kuinka paljon sekoitan toisen elämää pyytämällä apua ja vaatimalla jotain itseni puolesta?

Maailman johtava häpeätutkija Brené Brown kirjoitti jossain kirjassaan, että avun pyytäminen lisää luottamusta ihmisten välille. Tuo oli mielestäni tosi mielenkiintoinen pointti ja se jäi mieleeni. Kun ihminen pyytää apua, hän ilmaisee olevansa haavoittuvainen. Haavoittuvuus on sen näyttämistä, että minä olen samanlainen ihminen kuin muutkin. Ja kun osoitan haavoittuvuutta eli jaettua ihmisyyden kokemusta, muiden on helpompi kohdata minut ja myös ojentaa kätensä avun osoitukseksi – jopa pyytämättä. Samalla muut aistivat, etten piilota mitään, mikä lisää luottamusta.

Pärjäävät superihmiset eivät ole totta. Se on vain pelkoa näyttää omaa haavoittuvuuttaan. Ja siksi myös toisten voi olla vaikea lähestyä ja tarjota apua.

Kun olen hyvin tietoinen sisäisestä puheestani ja kokemuksestani, voin vaikuttaa siihen. Kun olen tietoinen siitä, että minun on vaikea näyttää omaa haavoittuvuuttani, voin oppia näyttämään sitä lisää.

Sanon tämän nyt painokkaasti minulle itselleni mutta myös kaikille muille, jotka pelkäävät olevansa muille vaivaksi: Kukaan meistä ei selviä yksin – eikä tarvitse. Kohti kurottaminen on kaunista – oli se sitten avun pyytämistä tai antamista. Ja lopuksi: paljastuminen on vapauttavaa, se vapauttaa  <3

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
🌞 Kuuntele ILMAISEKSI 30 päivää äänikirjoja – tarjous koskee myös aiemmin Storytelia kokeilleita! ⭐️ Voimassa 31.7. saakka!
Tarjous vain tästä!
close-image