Ikävää on monenlaista, lapsi kaipaa vanhempiaan, ystävät toisiaan, rakastavaiset odottavat tapaamista. Ikävällä on useimmiten positiivinen taustavärinä, kun sen kohde tuntee samoin. On mukava miettiä hetkeä, kun näkee kaivatun henkilön. Sitten on se ikävämpi Ikävä. Kun ei ole, mitä odottaa.
Aamulla herätessä käsi haroo sängyn tyhjää puolta. Hetken ajatus; toinen on jo ehtinyt nousta aamiaiselle. Mutta vain sekunnin. Sitten Ikävä ilmestyy ensimmäisen kerran alkavalle päivälle. Suoraan unesta todellisuuteen, tällöin Ikävä pääsee heti lyömään kunnollisen alakoukun. Päivän aikana se vilahtaa nopeasti viiltäen; näet liikennevaloissa tutunnäköisen auton, palaverissa leijuu sama tuoksu kuin hänellä. Illalla televiosta lävähtää silmille lempielokuvanne, jolle nauroitte mahat kippurassa. Huomenna yritetään taas uudestaan.
Ikävää kannattaa yrittää harhauttaa ja hämätä, se antaa lepotaukoa seuraavaan kohtaamiseen. Mutta pakoon et pääse. Ikävä saa sinut aina lopulta kiinni. Se, että tunnet repivää kaipausta, antaa kuitenkin toivoa tulevaan. Jos et tuntisi mitään menetettyäsi läheisesi, tilanne olisi paljon heikompi. Ikävä on lopulta vain tunne. Se et ole sinä ja Ikävä ei tule sinun elämääsi musertamaan tai kontrolloimaan aina. Joten ota se vastaan välillä huolella. Mutustele, makustele ja kieri itsesäälissä. Ja päästä Ikävä pois odottamaan seuraavaa kertaa. Ehkä seuraava ottelunne onkin jo kevyempi.
Ne viisi tai kymmenen vinkkiä, miten pääset ikävän tunteesta eroon? Niitä ei aina ole. Vain viisaampien ystävien lupaus, että pakkohan kaiken, Ikävänkin, on joskus loppua. Aika hioo terävimmät kulmat tunteesta ja se muuttaa muotoaan pehmeämmäksi. Ja lopulta antaa tilaa muillekin ajatuksille ja tunteille.
Onko sinulla väsymystä, uupumusta, stressiä, itseluottamuksen puutetta tai toistuvia ihmissuhdeongelmia? Ne voivat olla rajattomuuden oireita. Yksinkertainen tapa vähentää stressiä ja väsymystä on opetella tunnistamaan omat rajansa. Pitämällä rajoistaan huolta voi lisätä iloa ja tyytyväisyyttä itseen ja omaan elämään.
Varaudu tunteisiin
Rajojen asettamisen kannalta tärkeä taito on hankalien tunteiden sietämisen kyky. Moni loukkaantuu tavalla tai toisella jos emme suostu heidän pyyntöihinsä. Joudumme väistämättä tuottamaan pettymyksiä toisille ihmisille asettaessamme rajoja. Se voi puolestaan aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Jos sanomme kyllä vain siksi, että pelkäämme pettymyksen tuottamista ja haluamme välttää syyllisyyden tunteita, sanomme kyllä vääristä syistä. Kyllä on hyvä sanoa silloin kun vilpittömästi tarkoittaa sitä.
Käytä sisäistä kompassiasi
Meillä on kaikilla sisäinen kompassi, joka kertoo mikä on meille hyväksi. Milloin sanoa kyllä ja milloin ei. Kompassin tehtävä on pitää meistä hyvää huolta. Se voi olla harjoituksen puutteen tai ylikuormituksen vuoksi vähän sekaisin, mutta siitä huolimatta tämä kompassi on olemassa. Sen voi saada takaisin toimintakuntoon rauhoittumalla ja harjoittelemalla itsensä kuuntelemista jarehellistä kommunikaatiota. Mieli voi yrittää selittää, miksi emme voi sanoa ei, mutta sydän ohjaa meitä sinnikkäästi kohti hyvää. Haastamalla omia uskomuksia, keventämällä tunteita ja työstämällä pelkoja saamme mielen ja kehon rauhoitettua ja itsemme paremmin linjaan sisäisen kompassimme kanssa.
”Jos hiljennät äänet ympärilläsi ja kuuntelet itseäsi, huomaat eläväsi elämääsi vähemmällä stressillä ja vahvassa yhteydessä omaan elämäntehtävääsi.”– Sarri Gilman, terapeutti
Tiedosta rajasi
Jos omia rajojaan on vaikea tunnistaa, voi aloittaa vaikka pohtimalla seuraavia kysymyksiä:
Sinulla on päivässä tietty määrä tunteja käytettävänä. Mihin haluat aikaasi käyttää? Mihin et?
Miten haluat tulla kohdelluksi?
Haluatko kantaa vastuuta toisten ihmisten tekemisistä, sanomisista ja valinnoista?
Jos olisit itsesi paras ystävä, miten kohtelisit itseäsi?
Mihin et missään nimessä halua suostua?
Mitkä ovat sinulle tärkeitä arvoja? Miten seisot niiden takana arjessasi?
Huomaatko toistuvasti luopuvasi itsellesi tärkeistä asioista toisten hyväksi?
Millä tavoin voisit pitää omasta henkisestä hyvinvoinnistasi huolta?
Pidä huolta itsestäsi
Perheterapeutti, kirjailija ja terveiden rajojen puolestapuhuja Sarri Gilman antaa seuraavat vinkit kuinka pitää itsestä huolta tiukoissakin elämäntilanteissa:
Panosta omaan hyvinvointiisi. Se on muutakin kuin kuntoilua ja terveellistä ruokaa. Se on omasta henkisestä, emotionaalisesta ja sosiaalisesta hyvinvoinnista huolehtimista. Muista että uupuneena et voi huolehtia muista.
Rakenna itsellesi tukiverkosto. Hakeudu sellaisten ihmisten luo, jotka voivat auttaa: etsi terapeutti, mene kurssille tai vertaistukiryhmään. Yksin ei tarvitse selvitä.
Valitse vastuusi viisaasti. Et pysty kaikkeen. Päätä mitä otat vastuullesi ja mitä et.
Ole rohkea
Jos rajojen asettaminen tuntuu pelottavalta, voi muistuttaa itseään siitä, että hetkellinen epämukavuus on parempi valinta kuin vuosien mittainen ylikuormittuneisuus. Ajattele sitä vaikka pahanmakuisena lääkkeenä, joka maistuu suussa kitkerälle, mutta tuo helpotuksen. Yksi jos toinenkin saattaa vetää herneet nenään kun asetamme uusia terveempiä rajoja, mutta tilanne tasoittuu kyllä. Ne ihmiset, jotka aidosti välittävät meistä, seisovat rinnallamme silloinkin, kun opettelemme tervettä itsekunnioitusta.
Kirjoittaja Vilhelmiina Hjorth on freelancer-tekstintekijä, joka uskoo syvällisen kohtaamisen voimaan. Hän tarkastelee maailmaa ja ihmisyyttä empaatin sydämellä ja luontomystikon silmin tuoden oivalluksiaan esille Yhteyden voima -blogissaan ja samannimisellä Instagram-tilillään.
Haastavassa elämäntilanteessa, kuten avioeron tai korona-ajan keskellä, ovat ajat lähiluontopoluilla olleet mittaamattoman arvokkaita minulle. Luontoon olen voinut mennä etsimään milloin mitäkin hukassa olevaa, kuten mielenrauhaa, voimaa tai yhteyttä itseeni.
Olen oppinut luottamaan siihen, että luonto antaa aina jotain uutta ja yllättävää: muuttuneen näkökulman, rauhan, mahdollisuuden tunteiden purkautumiseen. Jotain sellaista, jota en ole lähtiessäni edes osannut toivoa. Haluankin jakaa kanssasi viisi kaunista oivallusta, jotka lähiluonto on opettanut minulle.
1. Luonto ei tuomitse
Miten tahansa olenkaan mokannut, mitä kipuillut, on luonto aina ottanut minut vastaan. Se lohdutus, jota joskus on vaikea itselleen suoda tai jota ei aina osaa kanssaihmisiltä pyytää, on minulle ollut luonnossa aina saavutettavissa.
Ikivanhaa mäntyä vasten nojaillessani tai kuohuvan kosken äärellä istuessani olen saanut olla se kuka olen, siinä missä olen. Virheineni päivineni nähty, hyväksytty ja rakastettu.
2. Kaikella on aikansa
Luonnonkiertoa seuraamalla olen oppinut malttia ja hyväksymistä. On aika kukoistaa ja loistaa, on aika päästää irti, on aika levätä ja on aika herätä uuteen kasvuun.
Luonto ei ryntäile hetkestä toiseen, luonto ei toivo olevansa jo keväässä, kun on vasta syksy meneillään. Luonnossa näkee miten saman kasvin kaksi eri yksilöä voivat olla eri vaiheessa: toinen vielä kukkii hehkeänä, kun toinen jo lähettää hahtuvapallostaan siemeniä maailmalle. Luonnossa vietetty aika on opettanut uskomaan siihen, että asiat tapahtuvat, kun on oikea aika.
3. Tähän hetkeen keskittyminen rauhoittaa
Vaikeimpina hetkinäni olen intuitiivisesti alkanut harjoittaa katseen kohdistamista hyvin tarkasti ja lähelle. Tämä on poikkeuksetta auttanut minua rauhoittumaan ja keskittymään käsillä olevaan hetkeen.
Näin olen saanut etäisyyttä kipuiluuni ja oppinut samalla näkemään – ja myös iloitsemaan – luonnosta yhä syvemmin. Katsomalla tarkasti ja hyvin läheltä moni kauempaa katsottuna yksinkertainen asia voi olla värikäs, monitahoinen ja hurmaava. Kuten vaikkapa apila!
4. Olen arvokas osa kokonaisuutta
Kun en ole kokenut yltäneeni siihen mihin ne muut tai kun olen uupunut tekemiseen, on luonto pelkällä olemassa olollaan opettanut miten paljon suuremmista asioista on kyse, kuin siitä mitä saan tai en saa täällä aikaan.
Luonto ei suorita, vertaile tai arvostele. Kun annan etanoiden hitaan vaelluksen tai perhosten kevyen lennähtelyn saavuttaa sydämeni, ymmärrän, että en ole täällä lunastamassa paikkaani teoilla, vaan arvostamalla olemassaolon lahjaa. ‘
5. Luonto menee tunteisiin
Elämme kovien arvojen maailmassa, eikä ole itsestään selvää pysyä avoimena ja herkkänä. Luonto yllättää uskomattomalla kauneudellaan kerta toisensa jälkeen ja pääsee näin ohi ihmisyyden pintakerroksen, suoraan sydämeen. Luonto on auttanut minua säilyttämään kosketuksen sisimpääni, omaan herkkyyteeni ja liikutetuksi tulemisen kykyyni.
Harri-Pekka Pietikäinen pohtii elämää ja ihmisenä olemista sekä niitä pelkoja, jotka estävät meitä tulemaan nähdyiksi ja kuulluiksi kokonaisina. Hän on tietokirjailija ja Bonfire-bisnesmedian päätoimittaja. Harri-Pekalta on ilmestynyt teokset Työelämän taktiikkataulu (Fitra, 2019) ja Pinnan alla – Elämäni valkohain kanssa (Johnny Kniga, 2020).
HERKILLE TIEDOKSI: Teksti sisältää onnettomuuden kuvauksen osana aiheen käsittelyä.
Elettiin maaliskuuta vuonna 1998. Olin kevytsieluinen 17-vuotias ja matkalla kotiin Keski-Suomeen. Katsoin pikajunan ikkunasta ulos ja noteerasin, että lähestyimme Jyväskylän ratapihaa selvästi normaalia kovemmalla vauhdilla.
En osannut epäillä, kunhan ihmettelin. Osa matkustajista nousi ylös ja alkoi valmistautua seuraavaan pysähdykseen. Äänekäs opiskelijatyttöporukka yritti peitellä pientä perjantaihiprakkaa. Käytävän toisella puolella, parikymppinen silmälasipäinen nuorukainen selaili koulutehtäviään ja hörppi mehua pullostaan. Viikonloppu oli valmis alkamaan.
Yhtäkkiä vaunu kallistui voimakkaasti, ensin oikealle, sitten vasemmalle. Kiskot kirskuivat ja penkkien selkänojissa olleet tarjottimet kolisivat. Ihmiset horjahtelivat ja yrittivät vilkuilla ulos ikkunoista. Juna irtosi kiskoilta ja otti pari hyppyä penkereellä. Ikkunoiden takaa pöllysi lumi. Sitten jysähti!
Vaunu kaatui kyljelleen ja kääntyi pituussuunnassa ympäri. Sinkouduin vastakkaiselle puolelle, kohti ikkunaa. Osuin ensin penkkiin, sitten hattuhyllyyn. Vaunu laahasi eteenpäin, jonka myötä lumi tunkeutui valtavalla ryöpyllä sisään rikkoutuneista ikkunoista sekä revenneestä päädystä. Ryske oli valtava ja kaaos totaalinen.
Sitten vauhti pysähtyi ja kaikki hiljeni. Nostin päätäni, näky oli kuin tieteiselokuvasta. Vaunu oli täysin tunnistamaton, sekaisin ihmisistä ja tavaroista, ja makasi kyljellään. Äkkiä ulos, oli ensimmäinen ajatukseni. Kipusin jotenkin junan päädystä ulos ja tipahdin lumipenkereelle. Jostain valui bensaa maahan. Vierelläni opiskelijatyttö valitti päätään. Se oli veressä, minä taas kuin unessa. Kompuroin eteenpäin, jolloin näin vaunun pohjan. Se nousi harmaan muurin tavoin valkoisesta maasta. Tuon muurin alla oli ihmisiä, osittain. Yksi sätki kuin kala koukussa, toinen oli rauhassa. Jossain kauempaa joku huusi “auttakaa, täällä on pieni lapsi junan alla”. Kuljin eteenpäin ja kompastuin, jolloin näin aivan vieressäni käden. Se pilkisti vaunun alta, ei liikkunut. Hangessa lojui myös paperinivaska, silmälasipäisen nuorukaisen koulutehtävät. Olin shokissa, vaikken sitä itse tiedostanut. Hetken absurdius suojeli minua pahimmalta.
Nousin ylös ja aloin juosta. Pingoin minkä kerkesin. Tiesin isäni odottavan minua juna-asemalla. Halusin saavuttaa hänet ennen kasvavaa huolta minusta. Hyppäsin vierellä olevalle autojen ajoväylälle ja juoksin. Autot pysähtelivät ja minua haluttiin auttaa, mutta jatkoin juoksemista. Kasvoni vuotivat verta ja tunsin pistävää kipua selässäni. Saavutin muutaman sadan metrin päässä olevan juna-aseman, jonka edustalla odottaneet ihmiset eivät olleet tietoisia juuri tapahtuneesta. Ratapihalla olleet tavarajunat estivät näkyvyyden. En koskaan unohda isäni ilmettä, kun hän kääntyi katsomaan minua.
Vaiti muttei hiljaa
Myöhemmin illalla istuimme yhdessä isän kanssa kotimme olohuoneessa. Katsoimme televisiosta jatkuvaa uutisvirtaa päivän junaonnettomuudesta. Ihmisiä oli kuollut. Äitini touhusi omiaan ja vältteli palaamasta päivän tapahtumiin. Isä, sen sijaan, oli hiljaa ja katsoi herkeämättä ruutua. Hän ei nostanut esiin sitä, minkä tiedosti itsekin käyneen lähellä. On asioita, joita yksikään vanhempi ei halua miettiä määräänsä enempää.
Sairaalassa paikatut ruhjeet kasvoillani kirvelivät, eikä päänsärky ollut hellittänyt vieläkään. Televisiossa epäiltiin aiheuttajaksi inhimillistä erehdystä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen, isä totesi minulle “tämä tulee varmasti olemaan elämäsi mieleenpainuvimpia päiviä”. Näin isän silmien kostuneen. Aavistin hänen olevan oikeassa. Lämmitimme saunan, jonka lauteilla istuimme poikkeuksellisen hiljaisina.
Sanojen opettelemista
Tuosta päivästä on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Istun yhä hiljaa saunan lauteilla, mutta seuranani on oma kahdeksanvuotias poikani. Hänen uteliaisuutensa ei yllä vielä kuolemaan saakka, kenties hyvä niin.
Isäni kuoli joitain vuosia sitten muistisairauden uuvuttamana. Muistan viimeisen kohtaamisemme hoitokodissa. Olimme kahdestaan. Kommunikointi oli yksipuolista, ainakin mitä sanoihin tulee. Kerroin asioita, joita olisi kai pitänyt kertoa jo paljon aiemmin. Isä katsoi herkeämättä minua. Mietin, tunnistaako hän enää poikaansa.
Kyyneleet alkoivat valua. Ensin hänellä, sitten minulla. En tiedä miksi, mutta yritin peitellä omiani. Ehkä, koska olin oppinut niin. Täysin auki ei saa olla, enintään vähän raollaan. Isä pysyi vaiti, hänellä ei ollut enää sanoja. Nekin, jotka joskus jäivät sanomatta, olivat unohtuneet.
Joitain viikkoja myöhemmin sain puhelun äidiltäni, isä oli viety sairaalaan. Tunteja tästä, ja minut tavoitti tieto, että hän on menehtynyt. Toden totta, pojan tulee saattaa oma isänsä haudan lepoon, ei toisinpäin.
Oma poikani on malttamaton ja haluaa lisätä saavista vettä kiukaalle. Opastan häntä. Löylyä ei luoda roiskimalla, vaan rauhassa sihauttamalla. Muistan kehua häntä, en syyttä, mutta kuitenkin herkästi. Illalla, hyvän yön toivotusten yhteydessä totean, että hän on minulle rakas. Samoin, hän vastaa.
Keskinäinen dialogimme on toistuva, mutta ei itsestäänselvyys. Harras toiveeni on, että saan käydä sen myös tulevina iltoina, mutta pyrin valmistamaan itseäni hyväksymään sen, mikäli näin ei käy. Neljänkymmenen vuoden elämänkokemuksella aistin kaaoksen ja järjestyksen läsnäolon. Ensinmainitun niistä tiedostan, jälkimmäinen jää uskon varaan. Luulen, että niin sen kuuluukin mennä. Elämä, jossa on enemmän vastauksia kuin kysymyksiä ei kuulosta enää elämältä, vaan jonkun keksimältä tarinalta.
“Ja minä itse, miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden”, toteaa Eino Leino. Tunnistan tuon ajatuksen. Ei yhdenkään nuorukaisen tulisi pohtia päivittäin omaa kuolevaisuuttaan. Se on aikaa, jolloin tulisi unelmoida ja olla huoleton.
Kuolemaa en juurikaan pelkää, elämästä riemuitsen senkin edestä. Ehkei se näy hymynä kasvoilla ja kuulu nauruna äänessä, vaan ennemmin tarkkaavaisuutena katseessa ja keskivertoa syvempänä huokauksena.
Mutta sanoja en aio säästellä. Tiedän isänikin pysyneen useimmiten vaiti ainoastaan, koska hänelle oli niin opetettu. Valitsen rimpuilla irti. Pojat opettelevat sanoittamaan niitä tunteita, joista isät vaikenivat. Olkoon se tehtävämme tässä sukupolvien ketjussa, niin pitkään kuin elon päiviämme riittää.
Ryhmässä joku heittää vitsin, joka kolahtaa arkaan kohtaan sinussa. Ystäväsi puhuu negatiiviseen sävyyn sinulle tärkeästä asiasta ja vaikenet möykyn puristaessa rintaa. Vanhempasi utelevat tulevaisuudestasi olettaen, että se järjestyy, kuten he ovat ajatelleet. Listaa tukalista tilanteista voisi jatkaa loputtomiin, ja jokaisessa tilanteessa olisi enemmän kuin sallittua sekä suotavaa avata suunsa ja sanoa sanat: “Tuo tuntuu pahalta.”
Tilanteet lipuvat ohi ja samat asetelmat toistuvat, on helpompaa altistua olemaan kiltti; eihän turha konfliktien herättely hyödytä ketään. Hiljalleen tuo möykky rinnassasi alkaa kuitenkin painaa rinnassa yhä enemmän, sanomatta jääneet sanat ja tukahdutetut tunteet tuntuvat pakahduttavan hengityksen.
Totuus on, että ympärillä olevat eivät voi tietää tunteista, joista ei puhuta avoimesti. Avoimuus ei aina tarkoita räväkkää purkautumista, vaan omien tuntemuksien sanoittamista myös toisen näkemyksiä kunnioittaen. Jokaisella on oikeus sanoa, kun tuntuu, että toinen astuu henkisesti varpaille. Harvoin negatiiviset tai muuten vain meissä hämmennyksen tunteita herättävät kommentit on tarkoitettu satuttamaan — toinen ei voi tietää sinun haavojasi, jos et niistä kerro.
Oman pahan olon ja loukkaantumisen pukeminen sanoiksi voi olla hankalaa useista syistä. Osa voi pelätä, että näitä arkoja kohtia käytetään uudelleen myöhemmin tarkoituksenmukaisesti satuttamaan, toinen taas pelkää, että ikävästä kommentista kummunnutta tunnetta ei ymmärretä tai osata ottaa vastaan. Joku pelkää aiheuttavansa turhaa riitaa, toinen taas on oppinut nielemään vaikeat tunteet haluten miellyttää muita. Syitä on lukuisia, mutta varmaa on se, että monille meistä vaikeiden asioiden puheeksi ottaminen on hyvin, hyvin vaikeaa.
Jos avoin kommunikaatio olisi meille normi, millaistakohan arkemme olisi? Jos vaikeuksista ei olisi opittu vaikenemaan, olisiko elämämme stressittömämpää ja kepeämpää? Ei tarvitsisi miettiä, mitä saan ja voin missäkin tilanteessa sanoa. Jos tarkoitusperät ovat hyviä, miksen voisi kertoa, jos joku satuttaa minua?
Avoin keskustelu vaatii molemminpuolista kunnioitusta ja halua ymmärtää toista
Olen itse opetellut olemaan avoimempi tuntemuksistani, ja olen pyrkinyt myös esittämään ajatukseni niin, etten aiheuttaisi pahennusta tai pahaa mieltä ympärilläni. Tähänastiset kokemukseni ovat vaihtelevia, mutta sen olen ymmärtänyt, että kaikki, oikeastaan suurin osa, eivät ole valmiita ottamaan vastaan sanoja, jossa heidän toimintaansa tai sanojansa asetetaan kyseenalaiseksi. En tiedä, osaanko aina itsekään suhtautua vastaanottavana osapuolena tällaiseen kyseenalaistamiseen, en väitä siis millään tapaa olevani sinut asian kanssa. Haluan kuitenkin oppia.
Ajattelen, että meissä heräävät tunteet sekä niiden tunnistaminen ja sanoiksi pukeminen on omalla vastuullamme — vuorovaikutuksessa ikäviä tunteita tulee heräämään aina ja ikuisesti, mutta jos tunteille ei anna sanoja, ne aiheuttavat yhä syveneviä kolhuja meissä ja vahvistavat toimintamallia, jossa vaikeneminen on kultaa.
Ainakin itselleni tämä toimintamalli aiheuttaa surua, kun taas avoimuus parhaassa tapauksessa lisää avoimuutta ja siten luottamusta, ihmissuhde voi lähentyä sekä saada uusia ulottuvuuksia. Suuri osa pahasta olosta on väärinkäsityksiä ja erilaisia tulkintoja — tätä emme opi ymmärtämään ennen kuin olemme valmiita kuulemaan kaikki tilanteessa heränneet ajatukset ja tunteet perinpohjaisesti.
On todella rikastuttavaa oppia paremmaksi keskustelijaksi ja kuuntelijaksi, mutta tämä ei onnistu, jos emme saa aika ajoin palautetta sekä kevyttä vastakkainasettelua. Uskon, että halu ymmärtää erilaisia ajatuksia on meille jokaiselle hyödyksi. Kun vielä pääsemme keskustelutaajuudelle niin, että molemmilla osapuolilla on halu ymmärtää toista, syntyy jotain suurta.
Henkisessä valmennuksessa asiakkaat pyytävät usein minua vahvistamaan heidän itseluottamustaan. Läheskään aina en halua tehdä niin. Nuoret ratsastajat ovat joskus valmennuksessani halunneet päästä eroon ratsastuspeloista, mutta tarkempi tarkastelu kertoi, ettei ongelmana ollutkaan pelko vaan taidon puute. Nuori yritti tehdä jotain, mitä hän ei oikeasti vielä osaa.
Itseluottamus voi yksinään olla vaarallinen asia. Se saattaa saada ihmisen tekemään asioita, joihin hänen taitotasonsa ei riitä. Toki monissa asioissa rohkea yrittäminen on itsessään riittävä voimavara, mutta ei läheskään kaikissa. Terapeutiksi, sydänkirurgiksi tai vuorikiipeilijäksi ei kannata ryhtyä pelkän itseluottamuksen voimalla – saatat saada aikaan paljon vahinkoa itsellesi ja myös muille.
Itseluottamuksen sijaan oman kehittymisen kannalta olennaisempaa on uskomusten (ja muiden sisäisten voimavarojen) sekä konkreettisen osaamisen tasapaino: se, että itseluottamus ja taidot ovat linjassa keskenään. Usein ne ovat pahasti ristiriidassa.
On ihmisiä, jotka voivat opiskella koko ikänsä, mutta eivät silti millään meinaa uskoa, että he osaavat tarpeeksi voidakseen aloittaa. Sitten on kaikkien alojen ammattilaisia ilman todellista osaamista.
Ristiriita johtuu usein voimakkaista itseä koskevista ydinuskomuksista. Jos ei ylipäätään pidä itseään hyvänä ja arvokkaana ihmisenä, on vaikea nähdä käytännön tasolla omia taitojaan ja vahvuuksiaan. Jos taas joku pitää itseään muita parempana lähes kaikessa, saattaa olla, että hänellä on jonkinlainen ylivertaisuuden uskomus – tai sitten hän peittää osaamattomuuttaan ja riittämättömyyttään paukuttelemalla henkseleitä kaikkialla.
Ihanteellista (mutta ei aina helppoa) on hakeutua kohti tasapainoa: opetella näkemään taitonsa siellä, missä sitä on, ja yhtä lailla opetella olemaan sinut sen kanssa, ettei vielä osaa jotain. Muista, että osaaminen ei ole yhtä kuin sinä. Osaamattomuus ei tarkoita huonommuutta – se on vain asia, johon voi suhtautua neutraalisti.
Kannattelevia uskomuksia riittämättömälle voivat olla esimerkiksi:
”Voin luottaa vahvuuksiini ilman, että minun pitäisi hallita kaikki maailman asiat täydellisesti.” ”Olen ihmisenä tarpeeksi ja arvokas, vaikka en osaisi kaikkea.” ”Uskallan nähdä sen, missä olen hyvä.”
Henkselien paukuttelijaa taas rauhoittavat seuraavat uskomukset:
”Minulla on lupa olla keskeneräinen.” ”Olen tarpeeksi silloinkin, kun en ole paras.” ”Vaikka en osaisi jotain, se ei tarkoita, että olisin ihmisenä vähemmän arvokas.”
Opettele olemaan rehellinen itsellesi. On parempi myöntää rohkeasti heikot kohtansa varsinkin silloin, kun pelissä on muutakin kuin mahdollinen kasvojen menettäminen.
Jos haluat ryhtyä tekemään jotain, mitä et vielä osaa, sinun ei tarvitse pullistella itseluottamusta, jotta voisit ryhtyä toimeen. Vähempikin riittää. Tunnustele vaikkapa tätä uskomusta:
”Minä en osaa tätä vielä, mutta koska aihe kiinnostaa minua, haluan opetella. Uskon, että opin.”
Aluksi on ihanaa, kosketus tuntuu taivaalliselta ja yhteys kumppaniin on saumaton. Aivan yhtäkkiä jokin muuttuu: rytmi katoaa, yhteys tuntuu hälvenneen, olo on hankala – ja hämmentynyt.
Kehot etsiytyvät kauemmas toisistaan, irralleen, eikä ajatus läheisyydestä tunnu enää lainkaan samalta kuin hetki sitten. Seksi ei onnistu, läheisyys katosi – mitä ihmettä tapahtui?
Aina emme tiedä, mikä saa meidät kokemaan särön yhteydessämme toiseen ihmiseen. Voi olla, että toisen mieleen iskee yllättäen pelko siitä, että hän tekee jotain, mistä toinen ei pidä, eikä osaa sanoittaa asiaa tai päästää siitä irti. Tai ehkäpä jomman kumman keho liikahtaa tavalla, joka tuntuukin epämukavalta, ja tämä vie huomion.
Mitä kannattaa tehdä, kun seksi ei onnistu vaan tuntuu loppuvan kesken?
Älkää ylianalysoiko tilannetta. Ei ole välttämättä tärkeää ymmärtää, mihin yhteys katosi. Mielen tason analyysi ei välttämättä tuo teitä lähemmäs toisianne. Teidän ei välttämättä tarvitse puhua lainkaan, jos ette halua. Toki on tärkeää jakaa tuntemuksiaan, jos siihen kokee sydämessään tarvetta.
Luokaa välillenne lämpöä. Hymyilkää ja puhukaa toisillenne ystävällisesti, pitäkää kädestä kiinni tai sukeltakaa uudestaan toistenne syleilyyn – mikä vain siinä hetkessä tuntuu parhaalta. Kun luotte välillenne lämpöä millä tahansa sillä hetkellä luontevalla keinolla, mieltä ei pääse valtaamaan epävarmuus, joka johtaa ihmeellisen helposti riitaan!
Olkaa mahdollisimman rehellisiä siitä, miten haluatte jatkaa juuri sillä hetkellä. Koska koskettaminen olikin äsken maailman ihaninta, ei ole välttämättä helppoa päästää irti siitä, että hetki onkin nyt ohi. Toisaalta hetkenne saattaa hyvinkin jatkua eroottisissa merkeissä – ehkäpä jotenkin erilaisena. Tässä vielä kaksi erilaista näkemystä asiaan:
Älkää jatkako väkisin, vain jotta seksi loppuisi orgasmiin. Ehkäpä eroottinen hetkenne oli siinä, ja nyt on jonkin muun aika – vaikka se loppuikin yllättäen.
Älkää lopettako sen takia, että pohditte katkosta turhaan tai että koetta epävarmuutta seksiin tulleesta säröstä.
Koeta välttää toisen syyttämistä, kuoreen vetäytymistä tai pinttymää: “Tämän olisi pitänyt mennä toisin”. Kuten olet varmasti monta kertaa huomannut, nuo reaktiot eivät auta oikeastaan missään tilanteessa! Vaikka ne ovatkin inhimillisiä reaktioita, niiden ansaan ei kannata pudota.
Kuuntele ja salli itsellesi kaikki tunteet ja ajatukset, mutta älä elä niiden mukana. Kohtaa ne lempeästi, niin luot myös itsemyötätuntoa. Ja kun olet salliva itseäsi kohtaan, pystyt kohtaamaan myös kumppanisi rakkaudella – myös silloin, kun hetkeenne tulee särö.
Mitran lempeät kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuosi nyt pakettina – löydät ne tästä.
Sanotaan, että ensin on rakastettava itseään ennen kuin voi rakastaa toista. Sanotaan, että toinen ihminen ei voi korjata sinua, etkä sinä häntä. Sanotaan myös, että rakkaus parantaa haavat.
Minä uskon näistä jokaiseen, mutta etenkin jälkimmäiseen. Haavat syntyvät suhteessa toisiin ihmisiin ja turvallisessa ja rakastavassa suhteessa niillä on myös mahdollisuus parantua. Johonkin asti pääsee itsekseen ja korjaavana suhteena voi toimia myös muu turvallinen ihmissuhde. Silti intiimi parisuhde haastaa aina.
Olen kärsinyt lähes koko ikäni sitoutumiskammosta. Minun on ollut helpompi pitää suhteeni pinnallisina ja itsenäisinä. Olen viihtynyt hyvin etäsuhteessa ja vältellyt sellaisia parisuhteen etappeja, jotka symboloivat sitoutumista tai aloilleen asettumista. Se mikä useimmille meistä näyttäytyy parisuhteessa normina, on itselleni tuntunut vieraalta ja paikoin jopa ahdistavalta.
Pitkän parisuhteen päätyttyä ajattelin jopa, että voisin aivan hyvin viettää loppuelämäni yksin. Minulla on aina ollut aktiivinen sosiaalinen elämä ja viihdyn hyvin myös itsekseni. Nautin, kun saan keskittyä rauhassa harrastuksiini ja omiin luoviin puuhiini.
En oikeastaan kaivannut rinnalleni ketään, kunnes rakkaus käveli jälleen vastaani. Uuden suhteen aloittaminen tuntui entistäkin pelottavammalta. Teki mieli juosta karkuun, vaikka sydämessäni tiesin, että meidät oli tarkoitettu.
Kun on kerran löytänyt oman sisäisen rauhansa ja rakkautensa, voi olla vaikea aloittaa suhdetta, joka väistämättä laittaa taas jotakin uutta liikkeelle. Se voi tuntua aluksi siltä kuin jotain arvokasta sisälläsi olisi vaarassa mennä rikki. Jotakin, minkä olet vaivalla rakentanut – ja mistä olet alkanut tuntea jo lähes ylpeyttä.
Itsenäiselle ja omaan vahvuuteen nojaavalle ihmiselle parisuhderakkaus voi näyttäytyä uhkana. Pelkojen takana on kuitenkin varsin inhimillinen tarve: suojautua pettymykseltä, haavoilta ja hylätyksi tulemisen kokemukselta.
Tarvitaan suurta rohkeutta ja haavoittuvaisuutta, jotta uskaltaa luottaa itsensä lisäksi myös toiseen ja antautua rakkaudelle yhdessä. Joskus se tarkoittaa myös menneisyyden haavojen ja oman minuuden tarkastelua uudella tavalla. Sallinko itselleni myös pelon, heikkouden ja epävarmuuden? Annanko toiselle mahdollisuuden kannatella itseäni? Olenko sinut kaikkien eri puolieni kanssa? Uskallanko tulla nähdyksi kokonaisena?
Toisen ihmisen rakastaminen – ja rakastetuksi tuleminen – voi olla yksi pelottavimmista, mutta samaan aikaan parantavimmista kokemuksista.
Minulle parisuhde tarkoittaa nykyään paitsi rakkautta, myös mahdollisuutta kasvaa yhdessä. Vaikka yksinkin elämä olisi voinut olla hyvää, sitoutuminen toiseen ihmiseen on haastanut minua kohtaamaan kipeitä kohtia itsessäni ja kasvamaan juuri niissä asioissa, jotka ovat tuntuneet itselleni vaikeilta.
Olen myös kuullut sanottavan, että rakkaus on rohkeiden laji. Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa.
Me ihmiset olemme omaksuneet sellaisen ajatusmallin, jossa me omistamme kaiken. Jossain vaiheessa aloimme nähdä, että maa on meidän, eläimet ovat meidän ja samoin ihmiset kuuluvat meille. Omistussuhde näkyy kaikessa, minun lapseni, minun autoni, minun eläimet, minun perhe, talo, minun maani. Kun omistamme jotain, on luotava myös erillisyyttä siihen, mitä emme omista ja mitä toiset eivät omista. Tämä on minun, tuo on sinun.
Tämä näkyy myös tässä ajassa. Olemme huolissaan meidän terveydestä, jonka näemme usein irrallisena muusta luonnosta. Mikäli luulemme, että kyse on meistä, peli on jo menetetty. Elämme sukupuuton aikaa koko ajan ja siitäkin olemme onnistuneet eristämään itsemme. Menetämme lähes joka 20. minuutti uuden lajin. Vielä hetki sitten moni ei ollut tästä huolissaan, mutta nyt kun huomio on keskittynyt siihen, minkä kuvittelimme omistavamme, eli itseemme, olemme huolissaan. Olemme huolissamme, koska asia koskettaa meitä.
Mitä me todella omistetaan?
Me ei omisteta yhtään mitään, olemme vain hetken aikaa täällä maapallolla, joten sitä aikaa voisi käyttää vertauskuvana, että meillä on hetken pallo lainassa. Samoin kuin kirja kirjastosta, tämä on laina. Ja tällä pallolla, samoin, kuin kirjalla kirjastossa, olisi muitakin lainaajia vielä meidän jälkeemme.
Me olemme suhteessa siihen, kuinka hyvin elämä voi ympärillämme. Niin kauan kuin emme välitä puhtaasta vedestä, maaperän hyvinvoinnista, merien kirkkaudesta ja ilman raikkaudesta, teemme ainoastaan itselle hallaa. Ja voi olla varma siitä, että luonto kyllä hoitaa tasapainottamisen. Niin kauan, kun emme huolehdi omasta terveydestämme ja sitä kautta ympäröivän maailman jatkuvuudesta, tulemme kohtaamaan harvennusta.
Tämä vuosi on osoittanut sen, että ihmisrotu ei voi hyvin. Terveyden menettäminen tuo aina mukanaan sairauksia ja oireita. Ja jos keskitymme ainoastaan sairauden oireisiin, saatamme unohtaa sen, että kuinka vahva terveys meillä voisi olla suhteessa ympäristöömme. Oireita hoidetaan, mutta harvoin katsotaan, mistä ongelmat johtuvat.
On tapettava muuta elämää, jotta meille on enemmän tilaa. Mutta tekemällä itsellemme enemmän tilaa, vähennämme elintilaa muilta lajeilta. Ja jossain vaiheessa se ei enää palvele elämän monimuotoisuutta. Kun yksi laji nousee luonnossa muita reilusti ylemmäs, usein tulee luonto ja tasapainottaa peliä vähentämällä kantaa. Miksi? Koska se tukee kokonaisuutta, ei vain yksittäisen lajin toimintaa.
Tämä varmaan kuulostaa jollekin radikaalilta, mutta minun näkemykseni mukaan, ratkaisu ei ole se, että eristämme itseämme siitä ympäristöstä, jossa elämme. Ratkaisu, tai enemmänkin yksi vaihtoehto on, altistaa itseä sille ympäristölle, jossa haluaa vahvistua. Vahvistuminen ja mukautuminen ei tapahdu sillä, että jättää ärsykkeen antamatta. Jotta mukaudumme, meillä pitää antaa signaalia, johon kehomme pystyy reagoimaan.
Meidän kehomme on mukautumiskyvyn takia selvinnyt näin pitkälle. Pystymme reagoimaan ja mukautumaan, emme aina ilman harmittavia takaiskuja, mutta isommassa kuvassa, usein eteenpäin mennen. Me vahvistumme ja mukaudumme niihin olosuhteisiin, mihin annamme itsemme mennä. Ja mitä ärsykettä emme anna, niin ne tuntuvat rankemmilta, jos joudumme niitä kuitenkin kohtaamaan. Ja mikäli ei vielä uskalla altistaa itseään, niin silloin on hyvä alkaa vahvistamaan omaa terveyttä, jotta pystyy elämään siinä ympäristössä, missä haluaa kukoistaa. Altista itseäsi siihen ympäristöön, missä haluat elää, kasvaa, kehittyä ja kukoistaa.
Ja jotta ympäristö voisi paremmin (=tuottaisi myös meille terveyttä), niin uskon, että meille ei pidä tehdä vähempää, vaan tehdä enemmän oikeita asioita. Sen takia haluan kutsua jokaisen mukaan talkoisiin tekemään tästä puhtaamman paikan elää. Luonnon vuoksi ja ennen kaikkea meidän itsemme vuoksi.
Kirjoitan pitkästä aikaa hyvin henkilökohtaisella otteella. Koen, että sen ansaitsen niin minä kuin sinäkin, lukijani. Toivon, että tarinani jakamisesta on iloa jollekulle toiselle.
Kun perheen sisällä on käsittelemätöntä vaikeutta, lapsi ei hylkää perhettään. Sen sijaan hän hylkää vähitellen itsensä, asettuu taustahenkilöksi ja alkaa rajoittaa omaa tunneilmaisuaan.
Lapsi tekee niin hyvästä syystä: Hänelle tärkeintä eloonjäämisen ja selviämisen kannalta on yhteisö, joka hänestä huolehtii. Tämä tarve on sisäänrakennettuna meissä kaikissa, ja voimme kyseenalaistaa sen vasta, kun vahvasti ymmärrämme ja uskomme, että pärjäämme omillamme.
Lapselle se on mahdotonta. Hän tarvitsee tukea niin emotionaalisesti kuin käytännön tasolla. Kokemuksen siitä, että hänen tarpeensa täytetään ulkopuolelta. Lapsi kokee vaikean aikuisen tai esim. nopeasti muuttuvan elämäntilanteen automaattisesti jonkinlaisena uhkana. Jotta kaikki menisi mahdollisimman hyvin eikä vaikeus kohdistuisi lapseen, hänen on oltava kiltti. Tällöin lapsen omalle hankaluudelle ei jää tilaa.
Hetkellisesti lapsi voittaa enemmän kuin menettää, mutta kun vuodet vierivät ja asetelma jää päälle, jotain jää pysyvästi vinoon. Lapsen sisällä saattaa olla paljonkin vaiettua vaikeuden kokemusta, joka ei pääse purkautumaan ulos luontevia reittejä. Sillä on kauaskantoiset vaikutukset.
Liiankin hyvä lapsi
Pidän nykyään lapsen hankaluutta merkkinä luottamuksesta. Luottamuksesta, jota minulla ei aikanaan ollut.
Olin kiltti lapsi, mutta se ei tarkoita, etteikö sisälläni olisi ollut käsittelemättömiä tunteita. Niitä syntyi elämän käännekohtien myötä. Kun minulta ei kysytty mielipidettä isoihin asioihin. Tai kun kerroin mielipiteeni, eikä sillä ollut vaikutusta. Jatkossa en uskaltanut kertoa enää yhtä vapaasti. Olinhan saanut viestin, että yhteisöni jäsenenä olin sivuroolissa, en suinkaan pääosassa, kuten jokainen lapsi kaipaisi olevansa (olipa se mahdollista tai ei). Se sattui, mutta tuota tuskaa en osannut tuntea.
Pikemminkin tuskasta muodostui itsestäänselvyys, joka loi pohjan kaikille ihmissuhteilleni: Minä en saanut olla hankala ja vaativa. Minun piti tukea muita, hankalampia, tarpeineen ja päähänpistoineen. Ymmärtää loputtomiin.
Vaikka mielipiteeni ei vaikuttanut lapsuudessa, ei se siitä muuksi muuttunut. Sisäinen maailmankuvani sen sijaan muuttui vapautuneesta, leikkisästä ja oikeudenmukaisesta pakolliseen kärsimykseen, jossa oli aina jotain, mitä en halunnut, mutta oli vaan pakko. (Enkä nyt puhu ihmisen perusvelvollisuuksista hoitaa elämäänsä, vaan paljon suuremmasta ja laajemmasta ilmiöstä, ikäänkuin painajaismaisesta ynseyden vääristymästä.)
Koin, ettei minulla koskaan ollut täyttä arvoa eikä vapautta elää kuten halusin. Kohtasin tämän asian vasta aikuisena, eikä se silloinkaan ollut itsestänselvyys, vaan kovan työn takana.
Yksi värähtelevä kokonaisuus
Uskon mielen ja kehon vahvaan yhteyteen ja yhteistyöhön. Oikeastaan mitään muuta emme olekaan, kuin yksi värähtelevä kokonaisuus, joka elää ja hengittää menneitä ja nykyisiä kokemuksiaan joka hetki. Siksi myös uskon, että kun sisälleni oli patoutunut riittävästi epätoivoa ja epäoikeudenmukaisuutta, sairastuin.
Uskon, että tähän vaikutti hyvin moni asia minussa, kuten erityisherkkyys ja siihen liittyvät voimakkaat tunteet. Joku rämäpäisempi olisi vain porskuttanut, mutta minä tunsin liikaa. Tunsin voimattomuutta ja ettei mitään ole tehtävissä. Kun tunne kertyi todella suureksi, itkin yksin huoneessani. Ne kerrat olivat kuitenkin suhteellisen harvassa. Luontaisesti vain sinnittelin, en tiennyt, että itkukin on hyväksi.
Myös niinkin hassu asia kuin horoskooppimerkkini, kaksoset, ja siihen liittyvä luontainen kyky ilmaisuun, joka sitten oli niin voimakkaasti blokattuna, saattoi osaltaan vaikuttaa. Kanava, joka on voimakkaasti padottu ja tilkitty umpeen.
Alue, jonka kohdalta sairastuin, sijoittui solar plexus-shakran ytimeen, joka liittyy omaan voimaan ja sen uupumiseen. Koen sen kuvailevan minua erittäin hyvin: Minä luovutin, en jaksanut taistella. Syynä tähän oli pitkälti oma pelkoni: Olin pieni tyttö, ja tarvitsin vielä turvaa. Ostin sitä sopeutumalla ja kiltteydellä. Silloin se oli parasta, minkä tiesin.
Myöhemmin, nuorena aikuisena sairastuin vielä lisää
En ollut käytännössä enää lapsi, mutta nuo asiat, jotka minut sairastuttivat, liittyivät suoraan lapsuuteeni ja sieltä kumpuaviin ongelmiin, kuten puhumattomuus. Liekö siis ihme, että tällä kertaa sairauteni sijaitsi kurkkushakran kohdalla?
Elin yhä lapsuuttani “todeksi”, vaikka olin jo iso ja vapaa. Kärsin siitä, mutten nähnyt vaihtoehtoja.
Keho on viisas. Se pyrkii sairauksien kautta kertomaan meille tärkeitä asioita meistä itsestämme. Vasta kärsimyksen kautta uudet vaihtoehdot alkoivat piirtyä minunkin eteeni:
Huomasin, että minullakin voi olla rajat, vaikkei ennen voinut.
Huomasin, että olin ihmisenä täsmälleen yhtä tärkeä ja arvokas kuin kuka tahansa muu, olkoonkin kyseessä itse presidentti tai paavi.
Vähitellen huomasin pelot ja automaatiot, jotka ohjasivat toimintaani. Kun kukaan muu ei enää pakottanut, pakotin itseäni, koska pelkäsin seistä suorassa ja olla se vahva ihminen, joka sisälläni piileksi.
Onnettomuuden lähde löytyy sisältä
Onneksi kaikkien meidän ylijoustavien ja -kilttien lasten ei tarvitse sairastua. Muita samasta lähtökohdasta kumpuavia ilmiöitä ovat riippuvuudet, onnettomuus ja siitä kumpuava loputon onnen etsintä asioista, ihmisistä ja elämyksistä, tyhjyyden tunne, rajojen puuttuminen, ihmissuhteet joissa annamme aina enemmän kuin saamme jne.
Jotkut vaihtavat työpaikkaa, kumppania tai asuntoa yhtenään ajatellen, että vielä se onni löytyy jostain. He eivät huomaa, että onnettomuuden lähde löytyy omista sisuksista. Kun onnettomuuden lähde paranee, onni voi löytyä pelkästä olemisesta ilman mitään ihmeitä. Omasta arvontunteesta, ilosta olla olemassa, pienistä hetkistä ja vapaudesta valita, tunteiden ja ajatusten tiedostamisesta ja sallimisesta.
Toipuminen
Yksi on kuitenkin varmaa: kaikesta voi toipua ja eheytyä. Mennyt on mennyttä, ja kun kohtelemme itseämme arvostaen nyt, se vähitellen korvaa ja parantaa nuo ajat, jolloin emme vielä osanneet.
Totuus on, että jokainen ihminen on kaikkea. Jokaisessa on luonnollisena osana myös vaikea puoli ja vaikeat tunteet. Kukaan ei ole vain helppo lapsi. Lopulta meidän onkin annettava anteeksi itsellemme, että piilotimme itsessämme toisen puolen.
Se on helppoa, kun ymmärrämme, että toimimme aina parhaamme mukaan. Kenties vasta juuri nyt on aika tulla kokonaiseksi. Kenties sen aika ei ollut vielä silloin, kun tarvitsimme ennen kaikkea ulkopuolista turvaa.
Toipuminen ja hankalan puolen integroiminen aikuisena on mahtavaa aikaa. Joskus siihen voi liittyä ylilyöntejä, mutta niitä on turha pelätä. Anna palaa! Elämäsi on sinun, ja sinä rokkaat!
Sairauksien metafyysiset merkitykset
Tiedän, että osa ihmisistä ei usko sairauksien metafyysisiin merkityksiin. Jos haluaisin vakuuttaa heidät, parasta olisi voida todistaa, kuinka paranin löydettyäni sairauksieni juurisyyn ja käsiteltyäni ongelmat, kuten koen tehneeni menestyksekkäästi viime vuosien varrella.
Valitettavasti en vieläkään ole täysin parantunut. Sairauteni ovat “parantumattomia”. Olen kuitenkin kokenut parantumisen osasia viime vuosien varrella, ja löytänyt kuin maagisesti pyrkimystäni edistäviä asioita. Itselleni tämä kuvastaa, että olen oikealla polulla. Matkani kuitenkin yhä jatkuu, vähään en tyydy! Sillä kaikki on mahdollista.
Lopulta asia on niinkin, että vaikka olisin jo täysin parantunut, aina osa ihmisistä tulisi pitämään syy-yhteyksiäni hatusta vedettynä. Eikä se haittaa. Minulle riittää, että tiedän itse, mihin uskon. Tiedän, mikä on minulle totta. Jos yksikin muu ihminen tuntee kirjoitukseni herättävän jotain heissä, se on plussaa.
Olen mm. kysynyt sairastuneilta elimiltäni, mikä niiden viesti minulle on – ja saanut selkeät vastaukset. Yksi vastauksista oli ilmaisu ja esiin tuleminen, joita harrastan nykyään melko rohkeasti. Kiitos sinulle, lukijani, sen mahdollistamisesta. ❤️
❤️:lla Riikka
Lisää minusta ja palveluistani löydät alta tai täältä.
En ole kokki enkä ruokabloggari (rehellisyyden nimissä inhoan ruoan laittoa), mutta uskallan jakaa hiomani reseptin, joka on jo vuosia ollut perheemme suosikki (sekä maun että helppouden vuoksi). Peruna ei meinaa upota lapsille (muuta kuin muussina), mutta tämä toimii!
Tarvitset:
n. 1,5kg perunaa (ei ole niin nuukaa)
purkillinen oliiveja
pari kourallista kirsikkatomaatteja (ei ole niin nuukaa)
1 pkt fetaa
pari desiä oliiviöljyä (ei ole niin nuukaa)
2-5 valkosipulin kynttä (riippuen mistä tykkää)
1 lime tai puolikas sitruuna
suolaa ja pippuria oman maun mukaan
Tee näin:
Laita perunavesi kiehumaan (muista ripsottaa vähän suolaa keittoveteen!). Ehkä tässä vaiheessa kannattaa napsauttaa myös uuni päälle (vaikka 200-225 astetta, ei ole niin tarkkaa). Lämmityksen aikana pese ja pilko perunat (mitä pienempiä, sen nopeammin kypsyy – joskus nopeus on valttia). Höyrytä tai keitä pilkotut perunat kuorineen – kyllä kuorissa on paljon kuitua (sitä paitsi kuka jaksaa alkaa kuoria montaa kiloa pottuja työpäivän jälkeen).
Perunoiden kiehuessa hulauta pari desiä (hyvän makuista) oliiviöljyä kulhoon, pilko valkosipulit sekaan, purista sitrus messiin ja töräytä sopivasti suolaa ja pippuria. Jätä maustumaan.
Törväse koko purkillinen oliiveja, paketillinen fetaa ja pari kourallista kirsikkatomaatteja laakeaan uunivuokaan. Kun perunat ovat kypsyneet, heitä perunat kaveriksi. Lopuksi laskettele oliviiöljy-ihanuus koko kattauksen päälle, ja sekoita kevyesti niin, etteivät perunat vihastu.
Laita vuoka uuniin, ja anna makujen sekoittua lämpimässä sen aikaa, kun maltat. Esim. 20 minuuttia.
Voit myös maustaa ruoan tuoreilla yrteillä, mutta arkena siitä ei kannata ottaa paineita. Muuten koko homma menee liian mutkikkaaksi.
Seuraavana päivänä laita jämät uuniin TAI käytä kylmänä lisukkeeksi salaattiin.
Ikävää on monenlaista, lapsi kaipaa vanhempiaan, ystävät toisiaan, rakastavaiset odottavat tapaamista. Ikävällä on useimmiten positiivinen taustavärinä, kun sen kohde tuntee samoin. On mukava miettiä hetkeä, kun näkee kaivatun henkilön. Sitten on se ikävämpi Ikävä. Kun ei ole, mitä odottaa.
