Olen aina ollut kova touhuamaan, tekemään itselleni tehtävälistoja ja aikatauluttamaan viikkoja. Usein homma menee suorittamisen puolelle. Kirjaan kalenteriini työasioiden lisäksi myös joutavia asioita, kuten ostoslistoja, soittomuistutuksia tai erilaisia järjestelyurakoita. Kalenteri täyttyy ja näyttää tukkoiselta. Mieli alkaa kehitellä stressiä.
Olen mestari asettamaan itselleni aikarajoja, joita kukaan muu kuin minä ei tiedä. Ajattelen, että tänään on pakko jaksaa ja ehtiä tehdä vielä vaikka mitä, koska on se kalenterimerkintä ja siten siis ”deadline”. Tosi asiassa työprojekteissani olen aina viikon määräaikoja etuajassa. Jälkikäteen ajattelen monesti, että olisinhan voinut vähän rauhallisemminkin ottaa, nauttia itse tekemisestä enemmän enkä paukuttaa tietokonetta niin vimmalla ja veren maku suussa.
Kiire on usein itse rakentamamme. Jokainen saa arjestaan kiireisen laatimalla itselleen to do -listoja ja asettamalla listaan kirjatuille asioille ihanneaikataulut. Näin olen onnistunut itse ajamaan itseni aika ajoin totaaliseen väsymyskuoppaan.
Yritän päästää irti ajatuksesta, jonka mukaan on vain pakko jaksaa. Salaa olen aina ajatellut, että jos en itse jaksa, joku muu kyllä jaksaa ja yrittäjänä on vain pakko painaa. Mutta ajatus on kompastuttava. Väsyneenä ihminen on useimmiten tehoton. Väsyneenä ajatus kiertää ympyrää, ja jokin tunnetila saattaa ottaa vallan. Silloin on parempi laittaa tekeillä oleva asia syrjään ja tehdä jotain ihan muuta. Kuulostella onko mielessä jokin asia, mikä pitäisi käydä läpi tai vain tuntea. Joku muu asia, mikä pitää ratkoa ennen kuin jaksaa tehdä mitään muuta. Toki jaksamattomuus on jo itsessään tunne, joka pitää ottaa huomioon ja jota kuunnella ja kunnioittaa.
Meillä on monesti sisäsyntyinen malli, jossa tekemättömyys yhdistetään laiskuudeksi. Kun lapsena nukuimme mummolassa aamupäivään, saimme kuulla, että täällä sitä vain laiskotellaan. Se on jäänyt mieleen. Uskon, että ylenmääräinen touhottaminen on opituissa malleissa ja kaiketi myös geeneissä, sukupolvien siirtymissä. Äidilläni on aina kova kiire. On paljon asioita to do -listalla. Touhottaa pitää senkin uhalla, että kroppa on välillä romuna ja väsymys valtaa kehon.
Tosi asiassa ihminen tarvitsee aikaa, jolloin keho tai aivot eivät tee mitään, minkä katsoisimme perinteisessä mielessä ”hyödylliseksi”. Jotain mitä teemme ainoastaan sen takia, että huvittaa tehdä niin. Se voi olla lepäilyä, lukemista, pitkä kävelylenkki tai oleilua lempipaikassa, ajatusleikkejä tai ihanaa luppoaikaa, jolloin ei saa tehdyksi yhtään mitään. Eikä siitä tai jaksamattomuudesta tarvitse kokea syyllisyyttä tai huonoa omatuntoa. Välillä on lupa “laiskotella”.
Olen huomannut, että antaessani itselleni armoa ja olemalla hetken aikaa jaksamatta, tekeminen muuttuu taas mielekkääksi. Hetkellinen tehottomuus tehokkuudeksi ja tekemisen iloksi.
P.S. Kokeile sanoa se ääneen: Juuri nyt en vain jaksa, teen jotain mitä lystään.
Päivän kuuma uutinen: Vaikeiden tunteiden kohtaaminen on haastavaa. Samalla se on suuri lahja meille itsellemme, sillä elämänvoimamme ei valu vaikeiden tunteiden vastustamiseen ja välttämiseen.
Jo biologiamme on virittäytynyt välttämään ja vastustamaan vaikeita tunteita, mutta sillä seurauksella että tunteiden välttäminen itseasiassa tuo elämäämme enemmän kipua.
Ero voi olla ja on monelle yksi elämän isoimmista kriiseistä. Se ravisuttelee ainakin hetkellisesti useimmilla perus luottamuksen tunnetta ja nostaa esiin myös aiempia kiintymyssuhteisiin liittyviä käsittelemättömiä haavoja. Siksi tunteiden vyöry voi olla melkoinen.
Kivutonta eroprosessia ei olekaan, mutta sillä miten suostumme kohtaamaan ja käsittelemään eron (tai lopulta minkä tahansa muun elämänkriisin) herättämät tunteet on valtava merkitys tulevaisuutemme kannalta, puhumattakaan tästä hetkestä.
Kun suostut kohtaamaan varjoisat ja vaikeat tunteet, sinulle avautuu samalla portit syvempään merkityksellisyyteen.
Emme voi blokata vain vaikeita tunteita, vaan jos blokkaamme tunteita, se tapahtuu kummastakin päästä: haastavista että avaavista ja voimauttavista tunteista.
Ero prosessissa vaativien tunteiden keskellä, on viisasta tukeutua omiin arvoihin.
Riippumatta siitä, miltä tuntuu – miten valitsen toimia? Ja kenties vielä tarpeen sanoa, että et voi tuntea väärin.
Me emme valitse tunteitamme, mutta toimintamme voimme valita. Sekään ei ole tietenkään aina helppoa, mutta arvoistamme käsin toimiminen lisää aina tervettä itsekunnioitusta ja turvaa.
Omassa eroprosessissani vaikeimmat tunteet olivat itseasiassa ennen eroa. Olin pelännyt että ero olisi niin raastavaa ja vaikeaa, että erottuani tulin huomanneeksi sen, että pelko tuo enemmän kipua kuin se että pelot oikeasti tapahtuvat. Eroni oli toki täynnä surua, luopumista, pelkoa ja epävarmuutta. Mutta siellä oli myös paljon muuta. Helpotusta, kiitollisuutta, vapautuneisuutta, toivoa. Itse yllätyin positiivisten tunteiden määrästä – välillä piti oikein miettiä että saako erotessa tuntua myös hyvältä? Tulin huomanneeksi, että kun käyn läpi luopumista ja surua, ne todella vapauttavat tilaa myös toivolle, keveydelle ja elämään luottamukselle. Sain huomata vanhan viisauden todeksi: Vaikeiden tunteiden pelkääminen sattuu enemmän, kun tunteiden kohtaaminen.
Vaikeiden tunteiden kohtaamisessa törmäämme usein kahteen haasteeseen, joko lähdemme purkamaan tunnetta toimintaan (esim. siivoaminen, urheilu, mikä hyvänsä) tai lähdemme veivaamaan tunnetta ajatuksen tasolla mielessämme (toisella nimellä ylianalysointi). Kumpikaan näistä tavoista ei valitettavasti kovin hyvin toimi pitkäkestoisesti.
Tunteen kohtaaminen ja sen salliminen myötätuntoisesti on taito, jota harvalle meistä on opetettu ja harva meistä sitä on harjoitellut.
Hyvä uutinen on se, että näitä taitoja voi harjoitella ja oppia.
Mitä arvoja sinulla on?
Voitko hyväksyä tunteesi ja valita toimia arvojesi mukaan?
Katso myös alla oleva video jossa puhun Marika Rosenborgin kanssa Eroprosessista ja tunteista.
Pariterapia on paikka, jossa voi turvallisesti käsitellä asiantuntijan kanssa omaan parisuhteeseen liittyviä haasteita ja ongelmia. Pariterapiaan ei voi tulla liian aikaisin, mutta valitettavasti liian myöhään kyllä. Jotkut parit hyödyntävät pariterapiaa myös tilanteissa, jossa haluavat syventää jo valmiiksi antoisaa ja hyvintoimivaa suhdettaan. Heille pariterapia on mahdollisuus syventää omaa itsetuntemustaan ja yhteistä ymmärrystä. Tämä on hykerryttävän ihana asia!
Vaikka monisuhteisuus ja muut uudenlaiset suhdemuodot ovat nykyään arkipäivää terapiasohvallakin, on klassinen parisuhde yhä kyselyjen mukaan tilastoykkönen siinä, mitä ihmiset elämäänsä kaipaavat. Koska olen perehtynyt eroasioihin ja parisuhdekriiseihin, luokseni hakeutuu usein pareja, jotka ovat suuren muutoksen edessä.
Valtavan kiehtovaa työssäni on, että mitä vain yllättävää voi tulla vastaan. Joskus uutiset ovat riipaisevan kipeitä, joskus hekumallisen huumaavia. Myönnän, että silmäni ovat kostuneet molemmissa tilanteissa työssäni. Myös pitkä usean kuukauden työskentely päättyessään nostaa tunteita niin asiakkaalla kuin terapeutillakin. Matka kun on yleensä vaiherikas.
Mitä terapeutin sohvalla sitten tapahtuu? Toki se riippuu myös terapeutista. Minä aloitan yleensä kysymällä, onko parilla kokemusta aiemmasta terapiasta ja millaisia kokemuksia siitä on jäänyt? Kerron omasta työskentelytavoistani ja haastattelen paria. Ensimmäinen kerta menee molemminpuoliseen tutustumiseen, jonka jälkeen voidaan pohtia onko jatkotyöskentelylle edellytyksiä. Yleensä aina ehdotan parille, että he keskustelevat yhdessä ensimmäisestä käynnistä ja palaavat sen jälkeen varaamaan uuden ajan, jos se tuntuu hyvältä. Näin melkein aina tapahtuu. Osa pareista haluaa varata ajan heti ensimmäisen käynnin jälkeen.
Vaikka äkkiseltään voisi ajatella, että aiheita maailmassa riittää vaikka kuinka paljon, on huomattavaa, että tietyt asiat nousevat kärkeen pariterapiassa. Minun vastaanotollani ne ovat seuraavat:
Vuorovaikutusongelmat
Rakkauden ja/tai henkisen yhteyden puute
Seksuaaliset ongelmat
Vuorovaikutusongelmissa korostuu usein jäykkien ja haitallisten selviytymiskeinojen (hyökkääminen, pakeneminen, passiivisuus) käyttäminen. Huomattavan paljon käsittelemme myös lapsuusperheiden malleja, erilaisia temperamentteja, tunnelukkoja, läheisyyden merkityksiä, tunnesäätelyä ja vahingollista riidan kehää, joka kaappaa keskustelun tornadon lailla. Olennaista on tulla tietoiseksi omasta reaktiivisuudestaan ja oppia reflektoimaan omaa käyttäytymistä. Myös kuuntelemisen taitojen opetteleminen on tärkeää.
Rakkauden ja/tai henkisen yhteyden puute on usein esillä parien kanssa, joiden rakastumisvuodet ja uutuudenviehätys ovat takanapäin. Kumppanista on tullut itsestäänselvyys. Kun huumaavat hormonit on käytetty loppuun voi vierellä oleva kumppani yllättää erilaisuudellaan. Jos sielunmaisema on hyvin erilainen, voi etäisyys alkaa kasvaa parin välillä. Tärkeää on ymmärtää, että rakkaus voi merkitä molemmille hyvin eri asiaa. Olennaista tällöin olisi tunnistaa omia ja puolison tarpeita ja päästä puhumaan niistä. Kumppani ei ole vain se mitä näet, vaan enemmän.
Seksuaalisissa ongelmissa resonoi aina suhteen muukin ilmapiiri . Kaikki eivät tarvitse läheisyyttä ja romantiikkaa syttyäkseen seksiin, joillekin se voi olla jopa turn off. Jos parilla on ollut suhteen alussa molempia tyydyttävää seksiä ja vallatonta kanielämää, ennustaa se yleensä hyvää myös silloin, kun väliin pukkaa hieman hiljaisempia kausia. Harvalla parilla on tasaisen tyydyttävä seksielämä, joskin heitäkin olen tavannut. Oman seksuaalisuuden ja nautintokartan tunteminen on kuitenkin olennaisinta, kun halutaan vahvistaa yhteyttä. Tiedä, mitä haluat ja uskalla puhua siitä kumppanisi kanssa. Tärkeimpänä lopuksi: minkäänlainen vaatiminen ei milloinkaan kuulu seksiin, jos se ei sitten ole yhteinen sopimus ja leikki.
Kirjassa Lempeyden kirja (Otava/Hidasta elämää 2020) esittelemme Reija Könösen kanssa 11 erilaista tapaa lähestyä vaikealta tuntuvia tunteita. Tunnistatko näistä jonkin tavan esimerkiksi työpaikallasi tai parisuhteessasi – tai itselläsi?
1. Tunteen vastustaminen: En halua tuntea tunnetta.
Mitä enemmän tunnetta kieltää, sitä voimakkaammaksi se sisuksissa kasvaa. Tunteen voimistuminen alkaa vaikuttaa sekä kehoon että mieleen. Kun tunnetta painaa alas, se alkaa löytää erilaisia tapoja tulla ulos. Vähän kuin pitelisimme rantapalloa veden pinnan alla. Jossain vaiheessa hauis väsähtää ja pallo pompsahtaa pinnalle. Sitten painamme väsyneenä sen väkisin takaisin.
Tunteen vastustaminen johtuu usein siitä, että tunne on niin kipeä tai vaikea, että mieluummin välttelemme sitä kuin kohtaamme ja tunnemme sen. Jotkin tunteet ovat niin syvällä, että olemme oppineet väistelemään niitä niin tehokkaasti, että emme edes huomaa väistelevämme tunnetta. Jos esimerkiksi häpeää itseään, ei halua tulla näkyväksi. Silloin voi olla vaikea puhua muille tai olla huomion valokeilassa. Saattaa olla, että alkaa vältellä tilanteita, joissa joutuisi puhumaan tai voisi saada huomiota. Näin elinpiiri ja mahdollisuudet elämässä alkavat kaventua, kun tunnetta ei halua tuntea.
2. Tunteen kieltäminen: En tunne.
Joskus tunne on niin kipeä, että sen haluaa yksinkertaisesti kieltää. Kieltäminen voi tapahtua tietoisesti, jolloin päättää ohittaa tunteen keinolla millä hyvänsä. Usein kieltäminen tapahtuu myös tiedostamatta niin, että emme edes huomaa. Olemme hyviä keksimään vaikeiden tunteiden ohituskeinoja. Niitä kutsutaan selviytymiskeinoiksi. Niiden hyvä tarkoitus on auttaa meitä selviytymään. Mutta samalla kun selviydymme, painamme tuskaa takaisin sisäämme. Siellä se sitten porisee painekattilan lailla.
3. Tunteen kylmettäminen: Ei tunnu missään.
Moni huomaa olevansa tunteva ihminen, mutta on oppinut kylmettämään tunteensa esimerkiksi työpaikalla. ”Käyttäydy kuin aikuinen” tarkoittaa monelle sitä, että tunne viilennetään, jotta voidaan esittää, että ei tunnu missään. Tämä saa ihmisten välit näyttämään ja tuntumaan kylmiltä ja konemaisilta: kuin ihminen tulisi työpaikalle, jättäisi sielunsa narikkaan ja jatkaisi päiväänsä robottina. Tunteiden kylmettäminen harvoin tarkoittaa sitä, että tunnetta ei olisi olemassa. Todellinen tunnekylmyys on merkki persoonallisuushäiriöstä.
4. Tunteen epäily: Tämä on varmaan epälooginen tai ihan väärä tunne.
”Onko tämä normaalia?” ”Onko tämä totta?” ”Mistä tämä muka tuli, ei kai näin voi tuntea?” Kun tunne nousee, saattaa tulla epäilleeksi sekä tunnetta itseään että sitä, saako niin tuntea muiden mielestä. Epäily ei anna tilaa tunteelle, vaan yrittää pakottaa sitä ”normaaliksi”. Muista, että kaikki tunteet ovat oikeita ja ansaitsevat tulla kohdatuksi juuri sellaisena kuin ne ovat (katso kohta 9).
5. Tunteen naamioituminen: Sisällä kihisee, mutta yritän hymyillä ja käyttää oikeita sanoja.
Jos kokee, että tunne ei saa tulla tunnetuksi tai näytetyksi, se usein naamioidaan joksikin muuksi toiminnaksi. Monesti tunne näkyy elekielessä, asenteessa, sanoissa tai rivien välissä. Tunne, joka ei saa tulla näkyväksi, naamioituu hyväksyttäviin muotoihin: kylmään neutraaliuteen, kovaan jämäkkyyteen, tyytymättömään jupinaan tai esimerkiksi ”sihinään”. Sihinä on kovin yleistä: se on kuin kissojen välistä sähinää hyväksyttävillä sanoilla ja tavoilla. Työelämä on täynnä tunteen naamioimista, ja se tekee usein työpaikan ihmissuhteista hankalia: on vaikea alkaa puhua siitä, mistä vaietaan mutta minkä moni näkee, kokee ja tunnistaa. Kokijan tunne ei katoa naamioimalla sitä, vaan se vahvistuu. Samalla se vahvistaa kieroa toimintamallia.
6. Tunteeseen reagoiminen: Sisällä kuohuu, ja se kyllä näkyy.
Reagoimalla tunteeseen ikään kuin oksennetaan paha olo toisen niskaan. Usein reagoiminen on tiedostamatonta, sillä aivoissa tunnereaktion aikaansaava alue eli mantelitumake aktivoituu, mutta kokijalla ei ole (huomio)kykyä aktivoida tiedostavaa ja rauhoittavaa aivoaluetta eli etuotsalohkoa. (Huom! Omia aivoja voi harjoittaa esim. Lempeyden H-tikkaiden avulla.)
Tunteeseen reagoiminen on kontrolloimatonta ja nopeaa. Kun tunne nousee, se purkautuu saman tien ilman että siitä tulee tietoiseksi tai ymmärtää tai säätelee sitä. Tämä tuntemisen tapa on varmasti syy siihen, miksi sanotaan, että tunteet eivät kuulu työpaikalle. Mikäli tunteitaan pakkaa, piilottelee ja kieltää, on väistämätöntä, että tunne jossain vaiheessa purkautuu – tavalla tai toisella. Reagoiminen näkyy usein räjähdyksinä, ikävinä sanoina tai arvaamattomuutena. Tunteeseen reagoiminen on vahingollista muille ihmisille, ja siksi tunteita saatetaan varoa ja pelätäkin.
7. Muiden vastuuttaminen omasta tunteesta: Sisällä kiehuu, ja se on muiden vika.
Vastuuttaminen eroaa reagoimisesta siten, että kokija on kyllä tietoinen omasta tunteestaan ja tunnereaktiostaan, mutta aiempien elämänkokemustensa pohjalta päätyy ajattelemaan, että tunne johtuu toisesta ihmisestä, jolloin toisen ihmisen täytyy olla vastuussa myös tunteesta ja sen poistamisesta. Kokija oikeuttaa itsensä lataamaan koko tunnekirjonsa toiselle. Joskus hän saattaa jopa kutsua sitä ”rehellisyydeksi omia tunteita ja itseään kohtaan”.
Kukaan muu ei kuitenkaan koskaan ole vastuussa siitä tunteesta, mikä meissä syntyy. Tunne syntyy aina meissä. Toinen ihminen saattaa olla triggeri, ja hän saattaa jopa tietää, mistä narusta vetää, jotta yllyttää vielä enemmän, mutta lopulta tunne on meidän ja me olemme vastuussa siitä. Emme ole vastuussa tunteen syntymisestä, mutta olemme vastuussa siitä, mitä tunteelle teemme ja kuinka sitä käsittelemme.
Olet saattanut huomata, että toisella ihmisellä ei välttämättä synny samassa tilanteessa lainkaan samanlaista tunnetta kuin sinulla. Tämä johtuu siitä, että meillä on erilaiset kokemukset elämästä: kipuilemme erilaisten asioiden kanssa. Kukaan ei siis ole vastuussa tunteen syntymisestä, mutta tunteen syntyminen on kuin aarrekartta itsemme luokse.
8. Tunteen tunteminen: Tunnen, koska olen ihminen.
Tunteen tunteminen on inhimillistä. Se on kaunista, ja siinä on valtavasti informaatiota meistä itsestämme. Tunnetta tuntemalla oppii itsestään myös sellaisia sopukoita, joita ei omasta elämästään muista.
Ihminen ei voi valita, milloin ja millainen tunne tulee koettavaksi. Sen sijaan jokainen meistä voi ottaa tunteen vastaan ja tehdä havaintoja: miltä tunne tuntuu kehossa, millaisia ajatuksia siitä seuraa, millaisia kehollisia reaktioita tunne saa aikaan? Voimme sanoa sisuksissamme tunteelle: ”Tervetuloa, kuulen ja kuuntelen!”
Kun tunne nousee koettavaksi, se on merkki siitä, että olet elossa ja olet ihminen.
Lempeyden H-tikkaiden avulla voi opetella tunteiden tunnistamista.
9. Tunteen tiedostaminen: Kun huomaan tunteen, tutkin sitä mielenkiinnolla.
Kun uskallat antaa tunteen tulla, voit tulla myös tietoiseksi siitä. Voit ensin huomata tunteen, jonka jälkeen voit antaa sen vain olla ja koettaa nimetä tunteen. Pelkkä tunteen nimeäminen jumppaa aivojasi niin, että voit kehittyä tunteidesi kanssa. Sitten voit lempeästi hengitellä rauhassa kehossa olevaa tunnetta, antaa sen olla ja tutkia sitä kuin salapoliisi. Voit huomata, että tunne saa aikaan ajatuksia, ja kun huomaat ajatuksia, voit sanoa itselle mielessäsi ”ajatuksia” – ja antaa niiden sitten mennä. Saatat huomata, että tunne saa aikaan kehollisia reaktioita, esimerkiksi kyyneleitä. Voit huomata ne, antaa niiden tulla ja olla ja vain hengitellä. Lopuksi voit kiittää itseäsi siitä, että olet antanut itsesi olla Ihminen.
Voit käyttää apunasi Lempeyden H-tikkaita tunteiden tiedostamisessa: huomaa, hyväksy ja nimeä, hengitä, havainnoi, helli.
10. Tunteen näkyminen/näyttäminen: Saan itkeä, kun itkettää.
Tunne voi tulla näkyväksi monin eri tavoin kehossasi. Jännitys voi tärisyttää kehoa, viha saattaa saada punan kasvoille, tai suru saattaa tuoda kyyneleet silmiin. Voi olla, että keho reagoi tunteeseen nopeammin kuin mieli. Huomaat olevasi järkyttynyt, surullinen tai pettynyt vasta kun keho reagoi. Tunne tulee siis yhtä aikaa näkyväksi sekä sinulle että muille. Voit käyttää apunasi silloinkin lempeyden H-tikapuita.
Joskus huomaa, että tunne on sisällä niin iso, että ei halua peitellä sen merkkejä: antaa vaikka itselleen luvan pillahtaa itkuun. Käy kuin lapsella, joka on saanut haavan, ollut reipas ja sitten nähnyt turvallisen aikuisen, jonka edessä on turvallista antaa tunteen tulla.
Kun tietää, että on ok tuntea, voi myös tehdä tietoisen päätöksen, että antaa tunteen näkyä kehossa.
11. Tunteen kommunikoiminen: Uskallan tuntea, tutkia tunnetta ja kertoa siitä muille.
Sen jälkeen kun hyväksyy omat tunteensa ja uskaltaa tunnustella niitä, nimetä ne ja tutkia tunteitaan kuin salapoliisi, on mahdollista oppia kommunikoimaan tunteistaan myös muille ilman tunteeseen reagoimista.
Tämä vaihe on edeltänyt ja edellyttänyt sisäistä työtä, jonka apuna on voinut käyttää esimerkiksi lempeyden H-tikkaita. Kun kokee olevansa itse turvassa itsessään tunteen kanssa, siitä pystyy myös keskustelemaan ihan uudella tavalla ja uudella syvyydellä.
Huomaa siis, että tunteen kommunikoiminen ei tarkoita sitä, että oksentaa oman olonsa toisen päälle tunteen vallassa (katso kohta 7). Tunteen vallassa ei koskaan pysty käymään järkevää keskustelua, koska tunteen vallassa aivot huutavat hoosiannaa.
Tunteen kommunikoinnissa on hyvä myös ottaa huomioon, millaista viestiä itselleen rakentaa tunteita kommunikoimalla – ei ole merkityksetöntä kokijalle itselleenkään, kuinka omista tunteista puhuu. Suomen kielessä tunnekokemusta kuvataan usein sanallisesti:
Olen iloinen (ihminen).
Olen surullinen (ihminen).
Olen ahdistunut (ihminen).
Kuten olemme jo todenneet, tunteet eivät ole paikallaan pysyviä ja kiveen hakattuja persoonallisuuden ominaisuuksia (olen), vaan ne ovat liikkuvaisia: tunteita tulee ja menee. Voi siis olla helpottavaa kuvata omaa tunnekokemustaan eri tavoin:
Tunnen iloa.
Tunnen surua.
Tunnen ahdistusta.
Kommunikoi siis tunteitasi tavalla, jossa niillä on mahdollisuus liikkua eivätkä ne ole tarina sinusta itsestäsi.
Teksti on Lempeyden kirjasta, joka pureutuu arkisiin kokemuksiin, jotka saavat meidät kuohahtamaan ja käyttäytymään toisin kuin haluaisimme. Lue lisää kirjasta TÄÄLTÄ.
Vuosia sitten jouduin sairaalaan. Olin nuori yrittäjä ja koko elämäni pyöri firmani ympärillä. Syitä pitkään jatkuneeseen ja selittämättömään sairasteluuni ei löydetty. Kun lääkäri tuli antamaan minulle luvan lähteä sairaalasta, en olisi millään halunnut mennä kotiin. En ollut pitkään aikaan saanut sellaista huolenpitoa. Sairaalassa joku tuli tasaisin väliajoin kysymään kuinka minä voin.
”Oletko ajatellut, että yrityksesi ja sen aiheuttama yksinäisyys voisivat olla se taakka, joka saa sinut sairastelemaan ja voimaan pahoin?”, kysyi eräs ystäväni sairaalasta pääsyni jälkeen.
Kysymys pysäytti minut. Aloin miettiä tuota hetkeä edeltäneitä vuosia, joiden ajan olin johtanut tyhjästä rakentamaani yritystä, työllistänyt ihmisiä ja luonut uutta – suorittanut elämää. Luulin eläneeni unelmaani, mutta yhtäkkiä ymmärsin, että olinkin vain ajautunut automaattiohjauksella tilanteesta toiseen ehtimättä kysymään itseltäni todella ”missä mennään”. Oli ollut vain järjetön kiire tulla joksikin, jollaiseksi kuvittelin muiden haluavan minusta tulevan. En ollut tajunnut pysähtyä ja lopulta olin ajautunut tilanteeseen, jossa olin uupunut ja lohduttoman yksinäinen.
Oivalsin, että olin tottunut saamaan huomiota vain suoritusteni kautta ja pitämään huolta muista – mutta nyt yhtäkkiä löysinkin itseni yhtäkkiä miettimästä, kuka pitää huolta minusta.
Kummallista, miten ihminen on muka niin kovin itsensä tiedostava ja elää elämää miettien mitä muut hänestä ajattelevat, mutta samaan aikaan ei oikeasti tunne itseään juuri lainkaan. Tällainen asetelma voi olla ansa, joka pahimmillaan vie vain syvemmälle yksinäisyyteen ja erillisyyteen.
Kiire erottaa ihmisen yhteydestä itseen. Suorituskeskeisyys voi lisätä yksinäisyyden kokemusta, jos ei ehdi pysähtyä tai tee asioita, joita todella sisimmässään haluaa. Yhdellä on työ, toisella perhe, kolmannella kenties molemmat yhtäaikaa ja joskus kyky nähdä olennaiseen hukkuu. Joskus sinne ei haluakaan nähdä, sillä mieli helposti suojelee meitä, jottei tarvitsisi ryhtyä toimimaan.
Kiire erottaa myös ihmisiä toisistaan, sillä emme ehdi kohdata aidosti. On niin paljon helpompaa kiireen keskellä olla vastaamatta toisen viestiin, olla hymyilemättä hänelle kadulla tai jättää tekemättä tekoja kohti toisia, sillä kiireessä ne tuntuvat vain lisäävän koettua taakkaa. Näin vetäytyy pois toisista tai estää kontaktin muodostumisen toiseen.
Olen alkanut kutsua tätä yksinäisyyden autopilotiksi. Ohjaudumme tiedostamatta ja hyvin automaattisesti erillemme yhteydestä, ellemme pysähdy tietoisesti kysymään itseltämme “Mikä on olennaisinta juuri nyt?”.
Jotta kiire ei eristäisi meitä itsestämme ja toisistamme, arjen virta olisi kyettävä tietoisesti katkaisemaan. Aktiivinen pysähtyminen ja itsensä havainnointi auttaa puuttumaan siihen, ettei ohjaudu tilanteesta toiseen automaattiohjauksella.
Minulle tämän yksinäisyyden autopilotin – tai minkä tahansa muun hetken, jossa suunta tuntuu hukkuneen –pysäyttämiseen on toiminut opetella sanomaan itselleni päivittäin ”SEIS”, pakottaakin itseni siihen tarvittaessa, sillä outoa kyllä, vaikka kuinka yksinkertaiselta tämä kuulostaa, se ei ole sitä, ellei sitä tietoisesti ala tehdä. Erityisen hyvin tämä yksinkertainen rakentamani malli toimii hetkissä, jolloin tuntuu, että ajatus puuroutuu eikä mihinkään saa otetta.
Toimisiko tämä sinulle?
Päätä pysähtyä. Riisu kaikki tekosyyt siitä, mitä pitäisi ehtiä tehdä ensin ja miksi et kuitenkaan nyt ehdi pysähtymään.
Sano ”seis” ja hengitä hetki syvään sekä rauhassa.
Kysy itseltäsi: ”Mikä on olennaisinta juuri nyt?”. Hengitä. Joskus tämä pysäyttää vain sekunniksi, eikä vastausta kysymykseen tule. Joskus se puolestaan sysää pidempään pohdintaan siitä mihin ajattelunsa ja voimavaransa suunnata. Tärkeintä on, ettei aseta mitään muuta tavoitetta kuin pysähtymisen.
Käytä tätä työkalua aluksi säännöllisesti valitsemallasi aikavälillä, esimerkiksi iltapäivisin, ja opettele pysäyttämään itsesi virran keskellä. Se voi olla aluksi hankalaa, mutta vähitellen huomaat käyttäväsi työkalua automaattisesti ja luontevasti ilman, että sitä tarvitsee sen enempää ajatella.
Ei ole helppo sanoa toiselle, mikä itselle on tärkeää: mitä tuntee, toivoo tai pelkää. Mutta vaikeista asioista voi opetella puhumaan. Omaa totuuttaan voi harjoitella ilmaisemaan monin eri tavoin: riittävän rohkeasti ja kuitenkin toista kunnioittaen.
Ennen kuin alat jakaa syvintä totuuttasi toiselle, sinun ei ole pakko suoraan hypätä vaikeaan aiheeseen. Voit pohjustaa tilannetta rehellisesti kertomalla, miltä keskustelun avaaminen sinusta tuntuu. Puhu hetki puhumisesta. Kerro toiselle, että haluat vaihtaa muutaman sanan asiasta, joka on sinulle tärkeä tai jonka esiin ottaminen tuntuu vaikealta. “Minulla on asia, josta haluaisin puhua, mutta minua hieman jännittää. Tämä on minulle tärkeää, ja toivoisin sinulta ymmärrystä.”
Kerro, miten ehkä pelkäät toisen reagoivan, kerro mitä toiselta toivot. Riisu itsesi aseista, ole rohkeasti auki. Voit esimerkiksi sanoa, että kaipaan elämääni muutosta, mutta pelkään, mitä meidän suhteellemme tapahtuu. Metakeskustelu auttaa luomaan turvallista tilaa hedelmälliselle vuorovaikutukselle. Se ei takaa, että toinen reagoisi toivomallasi tavalla, mutta kun olet itse rehellinen, autat myös toista kohtaamaan sinut samalla tavalla.
Tunnustele toisen olotilaa. Älä kaada rekkakuormalla ajatuksia toisten päälle tarkistamatta ensin, millaisessa olotilassa toinen on. Aisti toisen tilaa ja anna hänelle jotain, johon hän voi tarttua. Aito kommunikaatio ei ole mustavalkoinen kamppailulaji. Se voi olla herkkää ja höyhenenkevyttä kohtaamista, vaikka vain yksi oikea sana tai lause oikealla hetkellä.
Aina ei tarvita sanoja – joskus olemuksesi ja tunne ovat tärkeämpiä. Siispä elä todeksi sitä, mitä haluat sanoa. Olemuksesi ja tekosi ovat voimakkain viesti, jonka voit maailmalle antaa. Jos haluat jakaa lempeyden viestiä, ole lempeä itsellesi ja muille. Jos haluat olla rohkeuden puolella, tee rohkeita valintoja ja tekoja. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen tai toitottaa somessa. Anna arvojesi tulla näkyviin kehosi kautta, niinä asenteina ja tunnelmina, joita kuljetat mukanasi.
Eve Heikkinen on liikunnanohjaaja sekä life coach -opiskelija Australiasta. Hänen intohimonsa on elää omannäköistä elämää ja inspiroida muita tekemään samoin. Sosiaalisen median kanavissaan Eve auttaa ihmisiä löytämään suunnan elämälleen. Hän uskoo, että elämä on seikkailu ja meidät on kutsuttu.
Istun kalliolla meren rannassa. Kuulen meren huminan ja tunnen tuulen virtaavan kehoni läpi. Aurinko lämmittää ihanasti kasvojani. Tunnen olevani vapaa, vapaa muiden mielipiteistä. Kasvoilleni leviää leveä hymy. Katson elämää taaksepäin ja tunnen kiitollisuutta.
Vielä jokin aika sitten elämäni oli rajoittunutta. Tunnetta on vaikea kuvailla, mutta tunsin olevani jossain pimeässä paikassa, mistä ei ollut ulospääsyä.
Minulla oli kerran ystävä, joka kulki matkassani ihan minne tahansa päätin mennä. Hän oli määräilevä, päättäväinen ja uskollinen kumppani. Hänen ansiostaan missasin monta tilaisuutta ja elin elämää, joka ei ollut minua varten. Tämä ystävä kertoi minulle, että muiden hyväksyntä on kaikki kaikessa. En tulisi selviämään, mikäli en tavoita hyväksytyksi tulemisen tunnetta.
Elämä tuntui raskaalta ja ajoittain synkältäkin. Yritin sopia muottiin, mutta en tuntenut itseäni samanlaiseksi kuin muut. Miksi en pysty nauttimaan asioista, mistä muut nauttivat? Miksi en vain voi olla samanlainen kuin muut? Alkoi tuntua siltä, että elämääni hallitsi jokin muu kuin minä itse.
Tämä tunnollinen ystäväni oli pelko siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Palatakseni viisi vuotta ajassa taaksepäin, kisasin tuohon aikaan vielä fitneksessä. Heräsin aamulla ja katsoin peiliin. Peilistä näkyi riutunut keho ja ilmeettömät kasvot. Minulla oli kauhean kova nälkä ja olin todella väsynyt.
Pitkän diettaamisen jälkeen minusta oli jäljellä vain kuoret. Sisältä olin tyhjä, mutta ulkoisesti kaikki oli kiiltokuvamaisen hyvin. Sisälläni tiesin, että en ole onnellinen, mutta minun oli pakko voittaa, jotta voisin näyttää kaikille mihin minusta on. Neljä vuotta elämästäni meni tonnikalapurkkien, jatkuvan painon tarkkailun ja ylikunnon parissa. Olin onneton, mutta en uskaltanut lopettaa, koska pelkäsin, mitä muut siitä ajattelisivat. En halunnut olla luovuttaja, halusin olla hyväksytty.
Mieleni ei olisi luovuttanut, mutta kun terveyteni luovutti, heräsin siihen todellisuuteen, että olin elänyt elämääni saadakseni muiden hyväksynnän. Olin elänyt elämääni jollekin toiselle ja ajanut itseni burn outiin. Olin hukuttanut itseni. Muiden hyväksyntä oli tärkeämpää kuin mikään, jopa terveyteni.
Mitä enemmän menestyin, sen tyhjemmäksi itseni tunsin. Edes voitto ei tuonut sitä täyttymystä mitä etsin. Kultainen pokaali on kova hinta omasta terveydestä. Menneisyyteni sekä koulukiusaamistaustani takia olin ajautunut elämään elämää, mikä ei ollut minua varten. Tein asioita saadakseni sen mitä eniten janosin, muiden hyväksynnän. Jahtasin jotain, mikä loppujen lopuksi teki minusta onnettoman.
Burn outin jälkeen rupesin kuulemaan sisäisen ääneni ensimmäistä kertaa uudelleen. Aluksi oli vaikea kuulla sitä, olinhan hiljentänyt sen jo monta vuotta. Se kertoi minulle, mitä minun kuuluisi tehdä. Sisäisen äänen kuunteleminen oli ainut tie siihen, että rupesin elämään elämää taas itselleni.
Tunsin vahvasti sisälläni, että minun on lähdettävä. Lähdettävä kauas pois, missä voin aloittaa elämäni uudestaan. Elämän, missä muiden mielipiteillä ei ole enää merkitystä. Sillon syntyi ajatus ulkomaille muutosta. Minua pelotti. Päätökseni herätti myös keskustelua: ‘’Oletko hullu? Sullahan on jo kaikki?’’ ‘’Miksi lähtisit? Mieti nyt vielä?’’ ‘’Ei kannata lähteä. Oon kuullut kaikkia kauhukertomuksia.’’
Melkein uskoin muiden sanoja, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, en antanut sen vaikuttaa minuun. Elämäni oli siinä pisteessä, että minulla ei ollut enää mitään menetettävää. Päätin varata pelkän menolipun maailmalle. Illalla menin rantaan ja tuijotin lentokoneita pimeällä taivaalla. Itkin helpotuksesta. Minun ei tarvitse enää miellyttää muita, eikä minun tarvitse olla enää ankara itselleni.
Muiden mielipiteet eivät saaneet enää otetta minusta. Tunsin olevani vapaa. Olin valmis sanomaan hyvästit pitkäaikaiselle ystävälleni. Hänelle, joka teki elämästäni kärsimystä monta vuotta. Muiden mielipiteillä ei ollut enää arvoa. Oivalsin, että vain minä voin rakastaa itseni ehjäksi. En tarvitse muita tai muiden hyväksyntää ollakseni kokonainen ja rakastettu.
Maailma avautui edessäni kun rupesin tekemään valintoja pohjautuen omiin tunteisiini ja visiooni. Minulla oli tarpeeksi rohkeutta luottaa siihen, että valintani olivat oikeita. En tarvinnut enää muiden hyväksyviä sanoja. Luotin itseeni ja sisäiseen ääneeni.
Muutto toiseen maahan osoittautui oikeaksi, sillä perustin elämäni tänne. Viisi vuotta sitten en olisi ikinä voinut kuvitella, että elämäni tulisi olemaan joku päivä tällaistä, mitä se on nyt.
Ainoa tie onnellisuuteen on tehdä elämästä omannäköistä. Tehdä asioita, jotka tekevat sinut onnelliseksi. Olla se, mikä olet, piittaamatta siitä, mitä muut ajattelevat. Tässä maailmassa, missä voit olla mitä tahansa, valitse olla uniikki itsesi. Muista, että et tule olemaan jokaisen lempityyppi mutta se on ihan okei, koska tulet rakastamaan itseäsi enemmän, kun uskallat olla oma aito itsesi.
Kun kaksi voimakkaasti tuntevaa ja herkästi kuormittuvaa ihmistä laitetaan saman katon alle, tarvitaan paljon omaa – ja yhteistä – tilaa. Onni on se, että molemmat ymmärtävät toisiaan. Omaa palautumisen tarvetta ei tarvitse erikseen selitellä. Vaikka toinen tarvitsisi enemmän yksinoloa kuin toinen, sitä ei ole vaikea ymmärtää.
Kuin ääneen lausumattomasta yhteisymmärryksestä olemista on enemmän kuin tekemistä. Käpertymistä enemmän kuin kyläilemistä. Yhteiselämä käy harvemmin tylsäksi, vaikka siinä ei tapahtuisi juuri mitään. Pienet arkiset asiat sykähdyttävät kuten kaunis ja siisti koti tai toista viikkoa loistavat kukkaset maljakossa.
Parhaimmillaan yhteiselo on seesteistä, syvällistä ja luovaa. Yhteentörmäyksiä syntyy helpoiten silloin, kun molemmat ovat stressaantuneita. Kun itse on väsynyt ja aistii toisen hermostuneisuuden. Kun toinen käy ylikierroksilla samaan aikaan, kun itse koittaa rauhoittaa elimistöään. Kun molempien keho ja mieli käyvät punaisella, saattaa sanaharkka syttyä mitättömän pienestä asiasta.
Vaikka pohjimmiltaan molemmat kokevat hyvin samalla tavalla, voi oma reagointitapa erota kumppanin tavasta suuresti. Itse huomaan olevani stressaantuneena vetäytyvä ja ennemmin sulkeutuva kuin avautuva. Kun keho käy kierroksilla, koitan sisäisesti rauhoitella itseäni ja suunnatta huomioni pois mieleni kieppuvasta karusellista. Saatan lohduttaa itseäni esimerkiksi lauseilla ”kaikki on hyvin”, ”ei tämä ole niin vakavaa”, ”keskity vain siihen, mitä on nyt.” Näitä samoja ajatuksia saatan huomaamattani tuputtaa myös kumppanilleni silloin, kun hänellä oli pinna kireällä ja asiat meinaavat kaatua päälle. Huonolla menestyksellä.
Kun kumppanini on kuormittunut, hän reagoi aivan päinvastaisella tavalla kuin minä. Hän haluaa puhua huolensa ulos ja päästää höyrynsä pihalle. Hän ei kaipaa neuvojani, vaan tilaa tunteilleen ja kokemukselleen. Tämä on ok ja sujuu hyvin niin kauan, kun olen itse tasapainon tilassa. On helppoa olla rauha toiselle, kun sisällä on tyyntä. Mutta jos olen itse kuormittuneessa tilassa (niin kuin varsin usein olen) ja koitan samaan aikaan laskea omia kierroksiani, saattaa toisen stressipurkautuminen kiihdyttää hermostoni lisäksi myös hermojani. Tässä kohtaa pitäisi osata viheltää pilliin ja vetää se kuuluisa raja. Mitä aiemmin sen tekee, sitä hienovaraisemmin se sujuu. Mitä kauemmin sitä venyttää, sitä kireämmäksi käy pinna ja tunnelma talossa.
Ei ole yksi eikä kaksi räjähdystä, jotka ovat saaneet alkunsa vain siitä syystä, että olemme molemmat olleet kuormittuneita ja reagoineet siihen eri tavoilla.
Minulle suurin oivallus on ollut sisäistää, että erilaisista toimintatavoista huolimatta olemme lopulta hyvin samankaltaisia. Kuormitumme varsin herkästi. Sen sijaan, että ajaudumme noissa tilanteissa kauemmaksi toisistamme, voimme opetella tulemaan lähemmäksi. Ottamaan kumpikin pari askelta toisen suuntaan. Katsomaan tilannetta toisen näkökulmasta, mutta kunnioittamaan samalla omaa kokemusta – ja ennen kaikkea sitä, mikä on yhteistä.
Kahden erityisherkän ihmisen arjesta iso osa on kuormituksesta palautumista. Mutta vähintään yhtä iso on jaettua iloa siitä, mitä herkkyys on parhaimmillaan – syvää läsnäoloa, suuria tunteita, pieniä arkisia iloja, elämää yhdessä joka solulla.
Onko rajojen vetäminen sinulle niin hankalaa, että joudut valtavan tunnekuohun valtaan silloin, kun pitäisi osoittaa oma raja? Rajan voi asettaa myös niin, että se on itselle lempeämpää ja mukavampaa – ja sitä voi harjoitella!
Joskus vedämme rajoja ilman, että ehdimme huomaamaan sitä: rajan osoittava tunne nousee niin nopeasti, että emme ehdi ajatuksella siihen väliin. Tällaiset mahdollisesti tunnelukoistamme nousevat reaktiorajat asettuvat varmistamaan, että kipeä sisäinen salaisuus ei joudu valokeilaan. Salaisuuksia piilossa pitävien reaktiorajojen asettaminen saattaa joskus tuntua jopa siltä kuin taistelisi hengestään – on tunne, että lukko on pidettävä suljettuna keinolla millä hyvänsä.
Meillä ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja käsitellä omia rajojamme: Joskus rajojen asettamisen yritys saattaa näkyä selän takana juputtamisena – silloin ikään kuin harjoitellaan salaa rajan vetämistä. Kuten tiedämme, selän takana juputtaminen ei koskaan ratkaise tilannetta, vaan silloin joutuu vain kärsimään sisäisestä väännöstä useamman kerran. Jollekin tunteeseen perustuva reaktioraja tarkoittaa sitä, ettei edes tunnista omia rajojaan, sillä on pakannut omat tarpeensa niin syvälle piiloon. Toiselle reaktioraja taas on sitä, että ei kunnioita lainkaan toisten rajoja.
Reagoivat rajat suuntaavat usein huomion toiseen ihmiseen ja hänen toimintaansa: Miten tuo toinen ihminen saattoi käyttäytyä noin? Mitä hän sanoi, miten hän käyttäytyi? Mikä siinä oli väärin? Miten hänen pitäisi muuttua?
Reagoivien rajojen sijaan voimme rakentaa lempeitä rajoja. Niitä oppii rakentamaan vähitellen, kun alkaa tunnistaa, mikä itselle tekee hyvää, mitä tarvitsee ja mitä haluaa – ja mitä ei halua. Lempeiden rajojen muodostuminen on seurausta siitä, että olet kerta toisensa jälkeen tutkinut sinussa syntyviä tunteita ja antanut niille tilaa – vaikka ne olisivat kuinka ikäviä. Lempeissä rajoissa on tunnetta sisäisestä rauhasta ja vahvuudesta.
Kun tunnet itsesi ja useimmat nurkkiin piiloon haluavat tunteet, sinun ei tarvitse sinkoilla tai pohtia omien rajojen kanssa. Lempeät rajat tuovat itsevarmaa rauhallisuutta tilanteisiin myös silloin, kun toiselle tarvitsee osoittaa rajat selvästi ja napakasti. Voi vain todeta, missä raja menee: ”Nyt on näin.” Ja silloin on helppo arvostaa myös toisen rajoja.
Lempeiden rajojen vetäminen opitaan tunnistamalla omia tunteita, esimerkiksi tällä tavalla:
Ahaa, tältä kiukku tuntuu. Se saa sydämeni hakkaamaan ja aistini valpastumaan. Se saa poskeni punaiseksi ja ikään kuin sydämeni pullistumaan. Kiukku kihisee rintakehässäni mutta myös sormissani. Minun tekisi mieli laukoa pari valittua sanaa, joita en totta puhuen kyllä ole itse valinnut, vaan ne ovat suoraa reaktiota tunteeseeni. Jos valitsen nuo sanat, luultavasti kadun niitä myöhemmin. Silloin ajattelen, että ne ovat vain osittain totta ja asian olisi voinut ilmaista toisin, jotta tilanteen pääsisi oikeasti ratkaisemaan sen sijaan, että se jää kahden ihmisen tunneluuppiin.
Mitä enemmän tällaista tunteen tunnistamista harjoittaa, sitä selvemmäksi ja levollisemmaksi oma raja asettuu.
Lempeät rajat suuntaavat huomion itseen: Mikä osa minussa oli uhattuna? Miltä minusta tuntui? Missä se tuntui? Millaisia ajatuksia tilanne sai aikaan ja millaisia uusia tunteita ja ajatuksia siitä seurasi? Ovatko tunteet ja kehon tuntemukset entuudestaan tuttuja? Olenko kokenut vastaavaa tunnetta aiemmin? Ovatko tuntemukset toistuvia? Miten toivoisin pystyväni toimimaan seuraavalla kerralla tilanteessa, jossa minulla nousee tämä sama tunne, kehotuntemus tai ajatus? Voisinko pidellä lempeydellä kaikkea sitä, mitä tilanteessa koen: antaa kokemuksen olla hetken paikallaan, jotta ehdin tutkia sitä rauhassa?
Lempeissä rajoissa on sisäisen rauhan ja vahvuuden lisäksi kunnioitusta toisen elämää ja valintoja kohtaan.
”Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin”, kysyi Lumikin paha äitipuoli peililtä. Monet antavat peilille vallan ja pelkäävät, mitä se sanoo. Nuori tai vanha, lihava tai laiha, jokainen nainen on kohdannut haasteita kehosuhteessaan.
Kehosi on puutarha
Kuvitellaan, että mielesi ja kehosi on kaunis puutarha, jonka sait synnyinlahjaksi. Sen sijaan, että olisit saanut muokata sitä haluamallasi tavalla, istuttaa sinne sinulle ominaisia kasveja, muut alkoivat muokata puutarhaasi. Kasvattajasi, yhteiskunta ja opettajat alkoivat istuttaa sinne omia asenteitaan ja ajatuksiaan. Ehkä tarkoittaakseen hyvää, mutta kuuntelematta sitä, mitä sinä oikeasti tarvitsit. Sinä suostuit koska lapsena henkiinjäämisesi oli täysin riippuvaista ihmisistä ympärilläsi. Saatoit oppia, että sinun tarpeesi ovat vääriä, kenties jopa häpeällisiä.
Kouliminen jatkuu aikuisena: ”Kehosi ei ole hyvä sellaisena kuin se on. Se on ruma. Sinun täytyy muuttua ja muokata sitä.” Ja näin me naiset teemme: laihdutamme, kuntoilemme, ajamme karvoja, teetämme kauneusleikkauksia. On vaikeaa sanoa, milloin teemme sitä aidosti itsemme vuoksi ja milloin täyttääksemme alitajuisesti vääristyneitä vaatimuksia ja normeja.
Negatiivinen puhe
Kun puhumme itsestämme negatiivisesti, hylkäämme osan itseämme. Me emme tarvitse siihen ulkopuolisia kriitikkoja, sillä olemme sisäistäneet itsemme mollaamisen täydellisesti. Monet pelkäävät, että itsensä ruoskimisen lopettaminen tarkoittaa lopullista viallisuutta ja kaikki toivo on menetetty. Totuus kuitenkin on, että vasta kun aidosti hyväksyt itsesi paraneminen alkaa.
Jos olet tukahduttanut luontaisen itsesi rakastamisen, nautinnon ja kauneuden, alat etsiä sitä pakonomaisesti ulkopuoleltasi. Media ja mainokset elävät tästä. Meitä pommitetaan jatkuvasti vahvalla kuvastolla siitä, miltä kehomme ja ulkonäkömme pitäisi näyttää. Mitä kaikkea meille myydäänkään tämän avulla! Hetkellisesti uskomme mekon tai kasvorasvan tuovan meille onnea.
Läheiseni tietävät, että rakastan mekkoja ja tykkään meikata. Uskon, että tietoisesti käytettynä ne voivat olla ihana lisä nautinnolliseen elämään. Niiden täytyy kuitenkin lähteä sisäisestä arvostuksesta.
Rakkaudessa kukoistaminen
On vaikea kukoistaa rakkaudessa, intiimeissä suhteissa tai deittailussa ilman rakastavaa ja arvostavaa kehosuhdetta. On hyvä pitää mielessä, että yleensä kumppanisi on vähemmän kiinnostunut ulkonäöstäsi kuin siitä, minkälaista energiaa säteilet: kutsuvaa, avointa, itsestäsi nauttivaa ja leikkisää.
Kauneutta löytyy kaikkialta. Kaipaus kauneuteen liittyy vahvasti feminiinisyyteen. Kauneus tuomitaan helposti pinnalliseksi mutta sisäistä, ulkoista ja meitä ympäröivää kauneutta kannattaa silti vaalia, mitä tahansa kauneus juuri sinulle onkaan. Kauneus saa meidät kukoistamaan.
Sinun kehosi on ihme
Mikään ei ole sattumaa vaan kaikki kehossasi on viritetty optimaalisesti. Luonto ei kuitenkaan harrasta täydellisyyttä vaan monimuotoisuutta. Ajattele erilaisia eläimiä: kissoja, koppakuoriaisia, kameleita. Ne kaikki ovat kauniita omalla tavallaan. Suurin osa vartaloon tai ulkonäköön kohdistuvista mieltymyksistä on ihmisen keksimiä muoti-ilmiöitä, jotka ovat vaihdelleet vuosisatojen saatossa.
On ymmärrettävää, että haluat olla vartaloltasi sopusuhtainen ja hyvinvoiva, mutta sopusuhtainen on laaja käsite. Voit olla hyvin monen kokoinen ja silti voida erinomaisen hyvin.
Tiesitkö, että renessanssin aikana selluliittia rakastettiin ja kutsuttiin hymykuopiksi? Seuraavan kerran kun katsot itseäsi peilistä lähetä lentosuukkoja selluliitillesi ja huikkaa: ”Rakastan hymykuoppiani!” Huumori, nauru ja leikkisyys ovat avaimia itsemme rakastamiseen ja feminiiniseen nautintoon. Itseään rakastavalla naisella on pilkettä silmäkulmassa.
Voit lukea lisää tästä aiheesta ja naisen nautinnosta kirjassani Hehkuvan naisen salaisuuksia, joka ilmestyy lokakuussa.
Lue lisää kursseistani ja valmennuksistani nettisivuiltani tästä.
Kukapa ei tunnistaisi sitä kihelmöivää tunnetta vatsanpohjassa, kun läheinen henkilö alkaa tuntua siltä oikealta. Olet ihastunut. Ilmassa on jännitystä kuin maaottelussa konsanaan. Tunteeko hän samalla lailla? Voisiko meistä oikeasti tulla pari? Päässä surisee kaikenlaisia suunnitelmia yhteisen tulevaisuuden varalle, yleensä hyvinkin vaaleanpunaisia ja kliseisiä elokuvaunelmia.
Jos vastapuoli tuntee onnekkaasti samaa kihelmöintiä, alkaa niin sanottu seurusteluvaihe. Tämä on erittäin intohimoista ja kiihkeää aikaa. Ja usein sulkee ulkopuolelle muun elämän. Jotkut ihmiset rakastuvat tähän tilaan ja erityisesti tunteeseen, seurustelukumppani voi olla toisarvoinen. Rakastutaan rakastumiseen.
Alkuhuuma onkin mahtavaa aikaa, mutta se ei ole vielä rakkautta, ainakaan kypsää rakkautta. Ihastuessa kaikki kumppanin ja omat viat pyyhkäistään sujuvasti sivuun, kuvitellen ettei niitä koskaan enää tarvitse miettiä. Sen vuoksi ihastumiseen on helppo koukuttua, elämä on vain aamiaisia vuoteeseen ja pussailua sohvan kulmassa.
Harmillisesti alkuhuuma nimensä mukaisesti ei voi kestää loputtomiin. Sen jälkeen alkaa arki. Tässä kohti jotkut rakastavaiset ajavat lemmenlaivansa kiville ja eroavat. Miksi näin? Kun huulien rohtumat alkavat suuteloista paranemaan, voidaan huomata, että toimitus ei vastaakaan täysin tilausta.
Toisin sanoen kaverin omituisuudet ja ominaisuudet alkavat ärsyttämään. Hetki sitten herttaiset ja ihanat asiat eivät olekaan enää niin hauskoja. Oma käytös voi myös muuttua. Käsittelemättömät ongelmat vanhoista suhteista tai muista elämän karikoista nousevat pintaan, vaikka niiden piti olla jo historiaa. Usein kaikki vaikeudet, todelliset ja kuvitellut, kasaantuvat aikajanan samaan kohtaan. Tämä parisuhteen vaihe on vedenjakaja ihastumisen ja rakkauden välillä.
Kun arki pamauttaa poskelle liian kipeästi, monet päättävät jatkaa omilla poluillaan. Tämä onkin varmasti paras ratkaisu, osapuolet saavat rauhassa miettiä, mitä oikeasti haluavat. Joskus etäisyys tuo realistisempaa näkökulmaa yhteiselämään ja tekee hyvää. Lopulta. Vaikka ero harvoin tuntuu hyvältä kenestäkään.
Jos rakastavaiset kuitenkin huomaavat erottuaan, etteivät halua viettää aikaansa ilman toista, niin yhteenpaluu on aika todennäköistä, ennemmin tai myöhemmin. Joku taas ei halua tai osaa elää yksin, valitettavasti silloin exän kosiskelulle on väärä motiivi. Haluat kumppanin, mutta pitäisi vielä olla suhteellisen varma, että hän on juuri se ihminen, kenen vierestä haluat herätä. Ja vielä joka aamu. Ensin olisi nautittava elämästä yksin ja tasapainossa itsensä kanssa, toinen ei tule pitkässä juoksussa asiaa korjaamaan.
Tässä arki-aikakaaren osassa nousevat muut arvot esiin kuin alkuvaiheessa. Päässä alkaa muodostua hieman tylsempiä ja vakavampia termejä, kuten kunnioitus, arvostus ja luottamus. Nämä sanat eivät ole niin romantiikanhuuruisia kuin himo, ihastuminen tai rakastuminen. Mutta lupaavat kuitenkin yhteiselle tulevaisuudelle paljon paremman ennusteen.
Samat termit pitäisi lisäksi tuntea itseään kohtaan ennen tarinan palkinto-osuutta. Jos näin tapahtuu, sinulla on tasavertainen puoliso, jota osaat arvostaa ja kunnioittaa kaikista kummallisuuksista ja valuvioista huolimatta. Hän on sinun paras kaverisi, jolle voit kertoa kaiken. Tätä kautta syntyy hiljalleen vahvin yhdessäolon side, luottamus. Ja lopulta pakottamaton, seesteinen Aikuinen Rakkaus.
Moni juttelee, ettei ole parisuhteessa vapaa. Täydellinen vapaus, kenestäkään mitään välittämättä on kieltämättä hieno fiilis. Jos kokee elämänkumppaninsa jotenkin rajoittavan elämää, ei ehkä vielä ole valmis sitoutumaan. Parisuhteessa ei voi tuntea itseään kahlituksi, muuta kuin hulluina hetkinä sängynpäätyyn.
Kaikilla on oikeus haaveilla ja toteuttaa unelmiansa, olivat ne sitten yhteisiä tai omia. Jos ne loukkaavat tai satuttavat toista, silloin unelmat eivät sovi parisuhteeseen tai käsissä on luottamuspula. Yhdessä tekemisen määrä ei tosin ole mikään rakkauden mittari. Toiset elävät joka hetken yhdessä, toiset eivät. Mikä vain parhaiten toimii kullekin. Yksi merkki rakkaudesta on kuitenkin jakaminen. Yksin toteutunut haave voi tuntua yhtäkkiä valjulta. Huomaat, että vanhassa sanonnassa jaetusta ilosta onkin jotain perää.
Aikuisessa suhteessa olet aidosti vapaa. Tämän takaa jo käsitelty kolmikanta; arvostus, kunnioitus ja luottamus. Voit elää vapaasti tietäen, että sinuun luotetaan ja sinä luotat. Ikävälläkin on positiivinen kaiku ja se tekee yksinolosta elämisen arvoista, välillä mukavaakin. Romantiikka voi joskus hakea paikkaansa maailman paineessa, mutta yhteiset arvot pitävät kumppanit toisissaan kiinni liiman lailla. Tähän kun ripauttaa sekaan hyppysellisen onnea, niin elämä tuntuu jopa kevyeltä.
Kuulin naisjoukon juttelevan siitä, mikä merkitys olisi, jos pomo kysyisi edes joskus, mitä heille kuuluu.
”Tulisi sellainen olo, että saan olla ihminen, jonka elämässä tapahtuu muutakin kuin työasioita.”
”Tulisi sellainen olo, että on lupa kertoa, mitä aamulla on tapahtunut tai millainen tilanne perheessä on – kun se kuitenkin vaikuttaa työn tekemiseen.”
”Tulisi sellainen olo, että olen ihminen eikä vain työtä tekevä kone.”
Jokaisella ihmisellä on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Haluamme, että olemme olemassa toisille ihmisille kokonaisina – sellaisina kuin kaikkinensa olemme. Kun menemme töihin, emme voi sulkea itsestämme osia pois – tulemme sellaisena, millaiseksi olemme kasvaneet – kaikkine kokemuksinemme ja traumoinemmekin. Tulemme siitä elämäntilanteesta, joka meillä sillä hetkellä työpaikan ulkopuolella vallitsee – eikä se ole aina niin staattinen ja stabiili kuin haluaisimme. Tulemme kaikkine tunteinemme, sillä ihminen ei voi sammuttaa tunteitaan, muuten ihminen ei olisi ihminen.
Meillä on tarve, mutta entä jos siihen ei vastata? Entä jos pomo ei koskaan kysy, mitä kuuluu? Entä jos pomo ei katso kannustavasti, että ”kerro vaan, minä kuuntelen”? En usko, että ihminen pystyy olemaan täydessä potentiaalissa silloin, kun häntä ei nähdä ja kuulla kokonaisena. Mutta miksi niin moni pomo jättää kysymättä? – Jos haluamme ymmärtää pomoa, voimme tarkastella asiaa:
– Ehkä pomo ei uskalla kohdata itsessään tunteita, joita keskustelussa nousisi.
– Ehkä pomo yrittää vain selviytyä omista töistään, ja tunnekuorma olisi liikaa.
– Ehkä pomo ei ole saanut koulutusta tai tunnekäsittelyn taitoja, joita hän tarvitsisi.
– Ehkä pomo vetää ”ammatillista” roolia, koska hän ajattelee, etteivät tunteet kuulu työpaikalle.
– Tai ehkä syy on joku muu.
Riippumatta siitä, mikä syy on johtanut kysymisen ja kuuntelun puutteeseen, sinussa ja sinun tarpeessasi ei ole mitään väärää. Se on normaalia. Se on tavallista. Ja se kuuluu asiaan – koska olet ihminen.
Eräs nainen kertoi, että muistaa vieläkin sen, että ensimmäisessä työpaikassaan ”iso pomo” tuli välillä käymään toisesta kaupungista, ja pomo kysyi aina, mitä kuuluu. Ja mikä vielä säväyttävämpää: hän todella kuunteli vastauksen.
Ehkä sinä voit aloittaa työpaikalla kysymisen ja kuuntelun kulttuurin? Mitä kuuluu -kysymys voi olla jollekin elämää suurempi lupa ja mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tulla olemassa olevaksi kokonaisena: suortuvista sieluun saakka.
Välineitä tunteiden kohtaamiseen sekä minälempeyteen ja me-lempeyteen Lempeyden kirjasta:
