Kun läheisellä on vaikeaa, ei tarvita hienoja sanoja – riittää, että uskaltaa olla lähellä

Tämä teksti on kirjoitettu kaupallisessa yhteistyössä Suomen ev.lut. kirkon kanssa ja se on syntynyt yhteisestä kiinnostuksesta suomalaisten henkiseen hyvinvointiin.

Kirjoittaja: Opettaja, kirjailija ja retriitinohjaaja Susanna Erätuli

Läheisesi vierellä olet olkapää, johon nojata. Olet sydän, joka sykkii toisen tahtiin. Olet kädet, jotka rauhoittavat ja tulevat avuksi. Turvallisen tilan luominen on mahdollista myös etäältä.

Muistan sen edelleen, vaikka siitä on vuosia. Elämä oli mennyt uusiksi. Isäni oli menehtynyt yllättäen ja suruun piti sopeutua. Tuossa akuutissa tilanteessa ihmisten viestit, osanotto ja läsnäolo suojasivat meitä. Oli kuin ympärillemme olisi muodostunut kannatteleva kupla, joka auttoi pahimman yli.

Ihmisen osaan kuuluu, ettei kaikki aina mene hyvin. Kohtaamme tilanteita, jotka tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja suorastaan murskaavilta. Lisäksi on pienempiä, vaihtuvia murheita. Taloudelliset vaikeudet, ihmissuhteiden painolasti, yksinäisyys, huoli läheisistä, terveydestä ja jaksamisesta – nämä ovat monelle nytkin ajankohtaisia. Tuelle on suuri tarve, ja juttukaveria kaivataan myös arkisissa asioissa.

Miten toista voisi parhaiten tukea?

Kurottautuminen kohti ei aina mene putkeen, varsinkaan kriisitilanteessa. Se on inhimillistä. Suusta voi karata liikoja neuvoja, tahatonta vähättelyä, katteetonta tsemppaamista tai mykistyminen, jonka seurauksena läheisyydestä tuleekin etäisyyttä.

Vaikeuksia kohtaavan läheisenä altistuu itsekin hankalille tunteille, epävarmuudelle ja surulle. Silti juuri siinä sinua, minua, meitä tarvitaan. ”Olen tässä.” Se on niin kovin yksinkertaista, tärkeää ja silti usein vaikeaa. Halaus, katse ja lämpö – ne riittävät, ehkä etäältäkin.

Vaikeita asioita ei voi aina poistaa ja joskus ne kuuluvat läheisen elämänpolkuun. Voit osoittaa myötätuntoa eleillä ja antamalla täyden huomiosi. Jos mietit, riittääkö sanaton läsnäolo, mieti lemmikkejä. Monelle koira tai kissa on parhaana tukena: ei tuomitse tai kysele, on vain siinä. Hukassa on helpompi olla, jos ei joudu olemaan siellä yksin.

Avuksi kohtaamiseen

1. Muista ”Pieni suu, suuret korvat.”

Tämä viisas vihje ihmisen hiljaiseen kohtaamiseen tuli kokeneelta hautausmaan vahtimestarilta Hannu S. Aholta. ”Olen ihmisiä kuunnellessani ollut hiljaa ja keskittynyt heidän tarinoihinsa. Monet ovat lopuksi kiitelleet, kun jaksoin kuunnella ja kannustaa heitä, vaikka en ollut sanonut juuri mitään.”

2. Vertailu ei ole tarpeen.

Jokainen haastava tilanne on yksilöllinen: aiemmat kokemukset, voimavarat ja kokonaisuus vaikuttavat. Ei ole keinoa eikä syytä mittailla vaikeuden astetta. Liity hänen todellisuuteensa tässä hetkessä. Voit vaikka tietoisesti laittaa oman elämän asiat nyt sivuun. Niiden aika on toiste.

3. Tarjoa konkreettista apua.

Avun pyytäminen on vaikeaa silloinkin, kun on voimissaan, saati silloin, kun on vaikeuksissa. Käytännölliseen, konkreettiseen tarjoukseen on helpompi tarttua kuin yleiseen ”kerro, jos voin auttaa” -kehotukseen. Voit ehdottaa avulle ajankohtaa lähitulevaisuudesta. Kävelylle hakeminen, ruoan tuominen, lastenhoitoapu, juttuseura, lomakkeiden täyttäminen – on monia tapoja olla lähellä. Jos pelkäät tungettelevasi, voit aina kysyä sopiiko.

4. Saat olla neuvoton.

Tarve neuvoa nousee halusta ratkaista ongelmat. Haluamme päästää toisemme pahasta. Harva kuitenkaan haluaa vaikeassa tilanteessa lähelleen suvereenia onnistujaa tai neuvoja.

Toisen ihmisen lähellä oleminen on jokapäiväistä elämän suojelua, tapahtuu se sitten fyysisesti tai henkisesti. Yhteys toiseen voi pitää kiinni elämässä.

Läheiseltä ei vaadita ammattitutkintoa tai oikeita sanoja, tarvitaan aikaa ja kykyä sietää elämää yhdessä. Tyylipuhdasta tukemista tuskin on olemassakaan – silti kannattaa yrittää, uudestaankin. Varmaa on ainakin se, että tulemme elämän varrella olemaan molemmissa rooleissa: sekä tukijoina, että tuen tarpeessa.

Tämän tekstin sinulle tarjosi