Pystyisitkö tutustumaan ihmiseen kysymättä, mitä hän tekee työkseen? – Työmme ei enää määrittele, keitä olemme

Kirjoittaja Maria Vakkuri on vajaa kolmekymppinen kahden lapsen äiti, valokuvauksesta innostunut runoilija ja kirjailija.

1990-luvulla syntyneenä milleniaalina olen kasvanut siihen, että työ on elämässä yksi tärkeimmistä asioista. Lama, työttömyys ja taloudellisesti tiukat ajat ovat vaikuttaneet siihen, millaisen lapsuuden vietin.

Koulussa opettajat painottivat matematiikan ja luonnontieteiden paremmuutta ja kertoivat kuinka tulevaisuuden työnäkymät ovat täydelliset it-alalla. Työttömyydestä ei puhuttu, kun lamasta oli selvitty. Opettajat kuuluivat siihen ikäluokkaan, jotka saivat kulkea sisään työpaikkojen ovista ja kysyä olisiko töitä. Useimmiten vastaus oli myöntävä. Tämä sukupolvi opetti meille, kuinka työtä aina tekevälle löytyy. 

Sitten alkoi uusi lama. 

Opiskelujen jälkeen töitä ei löytynytkään. Opintolaina oli maksettava, mutta rahaa ei tullut mistään. Vanhemman sukupolven silmissä tämä leimattiin nuorten laiskuudeksi ja saamattomuudeksi, ainahan työtä oli ollut tarjolla. Työvoimatoimistot neuvoivat työhakemusten kirjoittamisessa, mutta se ei auttanut saamaan töitä. Samaan aikaan uutisoitiin, kuinka Y-sukupolven nuoret aikuiset kärsivät masennuksesta ja yhä useampi oli päihteiden väärinkäyttäjä. Syrjäytymisestä tuli päivän polttava puheenaihe. 

Yhä useampi nuori ja aikuinen tunsi häpeää siitä, että ei ollut töissä. Eikä ihme, kun miettii millainen ilmapiiri ja arvomaailma maassamme on. 

Pohdin eräänä iltana ystäväni kanssa sosiaalisia tilanteita. Kuinka usein kysymme uusilta tuttavuuksilta, missä he ovat töissä? Kahvipöydässä vieraat juttelevat työasioista. Itsekin myönnän, että se on ollut helppo aihe keskustella. Mikä on reaktiomme siihen, jos toinen osapuoli vastaakin olevansa työtön tai tekevänsä vain vähän töitä? Tunnelma muuttuu vaivaantuneeksi. Ehkä säälimme tätä työtöntä henkilöä, tai emme tiedä miten suhtautua asiaan. 

Hyvästä elintasosta ja vakituisesta työstä on tullut monelle pakkomielle. Se on ehkä osittain sen syytä, millainen arvomaailma meille opetettiin lapsena. Osittain sen syytä, ettei työttömyydestä tai edes sen uhasta puhuttu koulussa. Osittain sen syystä, että yhteiskunnassamme korostetaan menestystä ja rahaa. Tästä hyvä esimerkki on se, kuinka päättäjät ovat huolissaan siitä, saadaanko kotiäidit tarpeeksi nopeasti takaisin työelämään. 

Jokin aika sitten silmiini osui hyvä artikkeli Y-sukupolven asioista. Juttuun oli kerätty hyvin tilastotietoa ikäryhmän pärjäämisestä elämän eri sektoreilla. Katselin lukuja työttömyydestä ja sen lieveilmiöistä. Mielenkiintoisin asia löytyi kuitenkin jutun loppupuolelta. 

”Y-sukupolven aikuiset ovat onnellisempia kuin monet muut.” 

Miten voi olla mahdollista, että tässä syrjäytyneiden työttömien joukossa, onnellisuus olisi suurempaa kuin hyvin menestyneiden ikäryhmien joukossa?

Onnellisuus on subjektiivinen käsite. Toiselle onnellisuus voi olla rikkautta, työtä ja valtaa. Toiselle taas onnellisuus on vapautta toteuttaa itseään. Kuinka määrittelemme onnellisuuden? 

Itse päätin vaihtaa alaa melkein 30-vuotiaana. Lähdin vakituisesta työstä tehdäkseni sitä, mitä oikeasti haluan. Olin ymmärtänyt sen, että omalla kohdallani vakituinen työ ja säännölliset tulot eivät tehneet minua onnelliseksi. Pärjäisin hyvin pienemmillä tuloilla keikkatyötä tehden. Monet pitivät minua hulluna. Miksi lähdin vakituisesta työstä, kun se on kaikkien tavoittelema asema? Enkö ymmärtänyt ettei luovalla alalla ole välttämättä tarjolla kokopäivätyötä? Kerroin, että juuri tämä asia teki minut onnelliseksi. En kaivannut vakituista työtä tai säännöllistä työaikaa. Kaipasin aikaa olla perheeni kanssa ja mahdollisuuden tehdä luovaa työtä. Muistelin, kuinka vielä muutama vuosi sitten lapseni kysyi minulta, miksi en ikinä ole kotona tekemässä mitään hänen kanssaan vaan aina töissä? Vastasin silloin, että äidin on pakko olla töissä, että tullaan toimeen. Kuinka hölmö olinkaan! Kyllä sitä pienemmälläkin rahalla tulee toimeen ja aikaa jää elämän tärkeille asioille. 

Ehkä tässä olisi syy Y-sukupolven onnellisuuteen? Ehkä olemme vihdoin ymmärtäneet sen, että työ ei määrittele meitä ihmisinä. 

Kun seuraavaksi kohtaat uuden ihmisen, kysy häneltä, mitä hän tykkää puuhailla vapaa-ajalla. Kysy, mistä asioista hän tykkää. Kysy, mikä tekee hänet onnelliseksi. 

Olen varma, että keskustelusta tulee syvällinen, vaikka ette missään vaiheessa puhuisi töistä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: