L/over -sarja on herättänyt paljon ajatuksia epäterveestä rakkaudesta ja lähisuhdeväkivallasta. Aihe on hemmetin vaativa, ja silti ilmiö on täysin todellinen. Hyvä että siitä siis puhutaan!
Rakastumisen tunne voi olla huumava, ja ne ruusunpunaiset linssit ovat ihan tosi ilmiö sekin.Traumakiintymyssuhteen alku on valitettavasti liian hyvää ollakseen totta. Tällöin satuttava käytös hiipii mukaan pikku hiljaa, mutta itse pitää vielä kiinni fantasiakuvastaan toiseen liittyen. Fantasian murskaantuminen kun ei ole psyykkisesti mitenkään helppoa.
Fantasian murskaantumiseen voi liittyä häpeää, valtavaa pettymystä ja usein myös ajatuksia, kuten ”Miksi olin niin tyhmä, että menin tällaiseen kuvioon?”. Kyse ei kuitenkaan ole kenenkään tyhmyydestä. Vaatii valtavaa rohkeutta uskaltaa katsoa sitä, mitä suhteessa todella tapahtuu.
Usein silloin, kun fantasia alkaa murtumaan, olemme jo niin sanotusti syvässä päädyssä suhdetta. Siellä on jo monenlaista sitoumusta, joista irrottautuminen ei ole ihan helppoa – varsinkaan, kun omapää on vielä sumeana ristiriitaisuuksista. Sillä niitähän traumakiintymyssuhteessa riittää.
Saattaa olla, että uskomme että juuri me olemme niin erityisiä, että toinen viimein muuttuisi. Tai sitten osa traumasuhteen rakkauspommitusta on se, että toinen pyrkii tekemään olosi supererityiseksi.Tällöin itseasiassa rakastumme myös siihen fantasiaan, että minä olen erityinen.
Fantasiaan rakastuessamme tulemme myös törmäämään erityisyyden vastakohtaan: ei-erityisyyteen. Tämä kivulias ailahtelu erityisyyden ja ei-erityisyyden välillä vaihtelee traumakiintymyssuhteessa. Välillä ollaan taivaissa, sitten helvetissä. Usein ne taivaskokemukset alkavat sitten jäädä yhä vähäisemmiksi.
Jos toinen ihminen on saanut mielessämme vallan määritellä erityisyytemme, hän voi silloin myös kuvitteellisesti “ottaa sen pois”. Ja sitten tietysti haluaa taistella tiensä takaisin sinne erityisyyteen!
Sitä taistelua et voi voittaa muutoin, kun tulemalla aikuiseksi ja terveellä tavalla erityiseksi itsellesi.
Osa väkivallan (myös henkisen) kehää on se että riipiviä vaiheita seuraa jonkinlainen hyvittelyvaihe. Tässä vaiheessa irtaantuminen on vaikeinta. On tärkeää alkaa katsoa suhteen kaavamaisuutta. Lue tästä kirjoituksesta traumasuhteen vaiheista:https://hidastaelamaa.fi/2021/02/traumasuhteen-tyypilliset-vaiheet/
Toipuminen tällaisesta suhteesta on mahdollista, mutta mikään hokkuspokkus-juttu se ei valitettavasti ole.
On tärkeää opetella terveitä itsensä suojaamisen taitoja, tunnistaa manipulaatio sekä olla lähtemättä mukaan traumakehälle, vaikka toinen miten provosoisi tai rakkauspommittaisi.
Tarvitset selkeät rajat, tunnesäätelykeinoja tunnemurskyjen läpi elämiseen sekä omien arvojesi kirkastamista, jotta voit kulkea kohti selkeyttä ja vakautta. Muistathan: Rakkauden ei kuulu olla repivää draamaa. Rakkauden kuuluisi olla valtaosan ajasta voimavara ja turvasatama.
Uskalla katsoa rehellisesti seuraavia kysymyksiä:
Millaiseksi tämä suhdedynamiikka saa minut tuntemaan itseni valtaosan ajasta?
Tekeekö tämä suhde minulle syvällä tasolla hyvää?
Kunnioitanko ja arvostanko sitä, miten toinen toimii suhteessa?
Yhtenä maanantaina nousin sängystä about parinkymmenen minuutin yöunien jälkeen.
Suurin piirtein samalla sekunnilla iski outo allerginen reaktio.
Muutaman tunnin päästä piti olla jo matkalla kuvauksiin.
Takana oli viikonloppu, jonka aikana en ollut usemmastakaan syystä saanut oikein levättyä.
Siinä mielentilassa tuntui jokseenkin haastavalta kaivaa ripsiväri esiin ja puristaa jostain edes jotain hymyntapaista samalla, kun piti yrittää olla jotenkin ihmisiksi muiden seurassa ja saada suustaankin ulos jotain fiksua.
Sitten ajattelin, että no eipä tässä, tällaisia päiviä tulee. Pahemmastakin on selvitty. Huomenna sitten – toivottavasti – jotain muuta.
Kun tein sisäisen rauhan paskan päiväni kanssa ilman, että yritin väkisin vääntää sitä toiseen muotoon ja kuorrutella varmuudeksi vähän kermavaahdollakin, hengittäminen helpottui kummasti.
Tiistaina olikin jo toinen fiilis.
Tuntuu ehkä itsestäänselvyydeltä todeta, että paskat päivät kuuluvat elämään.
Mutta totean sen silti, koska fakta on, että saa olla aikamoinen ninja, jos onnistuu välttämään ihmiselämässä väistämättä eteen tulevat väsyttävät päivät tai kokonaiset raskaat elämänvaiheet. Se kannattaa muistaa erityisesti, kun vaikea viikko, päivä, hetki tai tilanne osuu omalle kohdalle. Aina kun ei voi olla parhaimmillaan – eikä tarvitsekaan.
Kokonaan toinen juttu on sitten se, jos koko ajan väsyttää ja vituttaa. Siinä vaiheessa, kun huomaa toistelevansa itselleen kuukausi tai jopa vuosi toisensa jälkeen, että kohta helpottaa, ehkäpä pelkän odottelun sijaan voisi olla syytä tarttua toimeen. Täällä pallon päällä elellään kuitenkin vain rajallinen aika.
Vaikka synkimmissä syövereissä tuntuukin (ja tiedän, että tuntuu, sillä olen ollut siellä itse), ettei kerta kaikkiaan mitään ole tehtävissä, niin aina on jotain tehtävissä, edes jotain pientä. Yllättävää kyllä, monesti nimenomaan pienet jutut ovat niitä, jotka lopulta kampeavat ylös mustista syövereistä. Ei sen tarvitse olla aluksi sen kummempaa kuin vaikka kahvihetki kaverin kanssa tai elokuvailta itsensä seurassa.
Kävelin eräänä päivänä kaupungilla kaikessa rauhassa ja silmiini pisti useampia isiä lapsineen. Kaikki vaikutti ihanalta ja hyvältä. Siitä huolimatta näiden lasten tarkastelu nostatti mieleeni ajatuksen siitä, että juuri nytkin maailmassa on lapsia, joiden suhde huoltajaan, tai huoltajiin, on ongelmainen. Henkisesti tai fyysisesti väkivaltainen, hyväksikäyttävä tai muulla tapaa turvaton.
Sellainen lapsi elää arvaamatonta elämää, jossa epäoikeudenmukaisia käänteitä osaa jo odottaa. Hänen elämästään on kadonnut lapsuuteen kuuluva huolettomuus ja hohto; hän kokee pelkoa ja jännitystä, usein piilotettua surua, ja luovii tilanteesta ja päivästä toiseen. Pahinta kaikessa on se, ettei hänellä siinä hetkessä ole mitään toivoa muutoksesta, sillä lapsi ei välttämättä ymmärrä, uskalla tai osaa hakea apua itselleen. Ainut mikä tällaiselle lapselle jää jäljelle, on sopeutua parhaansa mukaan. Pienentää, hiljentää ja sammuttaa itsensä sekä tunteensa.
Kun kärsimys tuntuu loputtomalta
Kun mietin kaupungilla kävellessäni näitä toivottomia lapsia, tunsin silloin syvästi sen tunteen, joka on, kun epätoivolle ei näy loppua. Montako vuotta vielä?
Elät sitä todeksi joka päivä. Etkä tavallaan sitten osaa enää kunnolla erotella nykyistä elämää ja myöhempää elämää, sillä tietynlainen ankeus ja selviytymismoodi on kietoutunut osaksi sinua. Väistämättä kuljetat sen mukanasi aikuisuuteen, näennäiseen vapauteesi. Jos lapsena jouduit pitämään sisälläsi huumorin tai kyyneleet, ei sitä päivää tapahdu, kun sormia napsauttamalla vapaus yhtäkkiä alkaa – matka turvattomuudesta turvaan on pitkä ja vaatii aktiivista tiedostamista ja työtä.
Kokemukseni kaupungilla, tuo vahva ja liikuttava hetki, ei kuitenkaan päättynyt suruun. Se alkoi tunteella ahdingon loputtomuudesta, mutta kaikista merkittävintä oli, kun sen perään tunsin vahvan ja syvän tiedon siitä, että kaikki kärsimys päättyy aikanaan. Mikään ei ole ikuista.
Ja tämä on myös se viesti, jonka haluan sanoa sinulle tänään.
Vaikka muutos ei tapahtuisi kuin veitsellä leikaten, se tapahtuu. Se on tärkeintä, se on lohdullista ja se on totuus.
Ja vaikka sisäinen muutosprosessi olisi vielä tehtävänä, tai vaikket joka hetki osaisi iloita pienistä asioista, tärkeintä on matka, askeleet ja se todellinen vapaus, jota elät tässä ja nyt. Ei elämää ole tehty kärsittäväksi vaan kärsimyksen voittamiseksi. Ja sinä tulet kyllä onnistumaan! Se oli kuin luvattuna tuossa hetkessä, jonka kaupungilla koin – luvattuna meistä kaikille.
Taistelusta pikku voittoihin
Vaikka sinä, rakas lukijani, taistelisit missä tahansa asioissa, pienemmissä tai suuremmissa, toivoton ja epätietoinen lapsi ei lopulta ole huono vertauspinta meistä kehenkään. Kukaan meistä ei näe nurkan taakse. Siksi on osattava tehdä päätökset intuitiivisesti ja tarvittavalla rohkeudella. Jotkin ongelmat ovat tulleet jäädäkseen ja silloin ratkaisu on toisella tasolla: henkinen.
Kenenkään elämä ei ole ongelmatonta, mutta jos voimme henkisesti hyvin, eli seisomme selkä suorana ja pyrimme elämään ja toteuttamaan omaa elämäämme, on kaikki jollain lailla kumminkin oikein. Kun siirrymme ainaisesta taistelusta pienen pieniinkin elämää parantaviin päätöksiin ja voittoihin, olemme jo oikealla puolella.
Oleellista ei ole olla kokonaan valmis (tavallaan se on kuin halu kuitata kiinni elämän kirja), vaan valita muutos jo tänään, tietoisesti ja pienin askelin. Kun olemme tottuneet tyytymään siihen, mitä annetaan, voi myöhemmin olla hukassa ymmärrys, millaista elämää ansaitsemme. Jo pelkkä sen tutkailu ja tiedostaminen on oikealla puolella olemista. Kärsimys vaimenee pysyvästi asteittain, harvoin kerrasta, ja harvoin juuri siten kuten olisimme kuvitelleet, mutta usein sitäkin antoisammin.
Juuri tässä piilee armo ja lohtu: Kun olemme oikealla puolella, silloin meidän ei tarvitse enää huokaista, että ei enempää tätä. Vaan sen sijaan, että itse asiassa tätä juuri lisää: Keskittymistä vihdoinkin minuun ja siihen, mitä tarvitsen voidakseni paremmin. Omien tunteiden salliminen ja kuuleminen on opeteltavissa oleva taitolaji. Toipuminen saa ottaa aikansa; se on loppupeleissä rakkaudellista ja hyvää aikaa. Tärkeintä on ymmärtää, että voimme vaikuttaa asioihin nyt ja kuulla vihdoin sisäisen lapsemme pyyntöjä, joihin aikaisemmin emme voineet vastata.
Olen itse ollut toivoton lapsi. Tuskin muuten olisin kokenut tuota hetkeä kaupungilla niin vahvasti tai kirjoittaisin tästä tänään. Siltikin fokuspiste on se kaikkein tärkein, enkä voi olla palaamatta siihen näin lopuksi.
Ei se, että jokin sattuu.
Ei pelko eikä epätoivo.
Vaan se tieto, että selviät.
Sinä selviät, ja vieläpä oikein hyvin!
Tunne ja tiedä se luissa ja ytimissäsi. Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä.
Sydämellä, Riikka
Intuitiivisista tulkinnoista ja muista palveluistani voit lukea alta tai täältä.
Itsemyötätunto herättää monissa ristiriitaisia tunteita. Se saatetaan mieltää pehmeydeksi, itsesääliksi tai jopa tekosyyksi olla yrittämättä tarpeeksi.
Todellisuudessa itsemyötätunto on kaikkea muuta kuin ”höttöilyä”. Se on opittavissa oleva taito, joka auttaa meitä arvostamaan itseämme realistisesti – vahvuuksinemme ja rajoituksinemme – ja toimimaan kestävästi pitkällä aikavälillä.
Mitä itsemyötätunto oikeastaan on?
Itsemyötätunto eli lempeys itseä kohtaan tarkoittaa sitä, että kohtelemme itseämme vaikeissa hetkissä samalla ymmärryksellä ja kunnioituksella kuin kohtelisimme hyvää ystävää. Se ei ole vastuun pakoilua tai omien virheiden silottelua, vaan rehellistä suhtautumista omaan inhimillisyyteen.
”Ole itse itsesi paras ystävä” on minun kantava ajatukseni.
Itsemyötätuntoon kuuluu kolme keskeistä elementtiä:
Ystävällisyys itseä kohtaan – sisäisen ruoskimisen sijaan.
Yhteinen inhimillisyys – ymmärrys siitä, että epäonnistuminen ja keskeneräisyys kuuluvat elämään.
Tietoinen läsnäolo – tunteiden tunnistaminen ilman liioittelua tai torjuntaa.
Miksi itsemyötätunto ei ole heikkoutta?
Moni pelkää, että itsemyötätunto tekee laiskaksi tai välinpitämättömäksi. Tutkimusten ja kokemuksen perusteella käy kuitenkin päinvastoin: itsemyötätuntoiset ihmiset ovat usein motivoituneempia, sitoutuneempia ja psyykkisesti kestävämpiä.
Kun emme käytä energiaamme itsen syyllistämiseen, sitä vapautuu oppimiseen, kasvuun ja parempien valintojen tekemiseen. Itsemyötätunto ei siis vähennä vastuullisuutta – se tukee sitä.
Itsemyötätunto auttaa tunnistamaan ja kunnioittamaan rajoja
Yksi itsemyötätunnon tärkeimmistä vaikutuksista on kyky tunnistaa omat rajat. Ilman itsemyötätuntoa saatamme sivuuttaa väsymyksen, kuormituksen tai omat tarpeemme, koska “pitäisi jaksaa” tai “muutkin jaksavat”.
Itsemyötätunto antaa luvan kysyä:
• Miltä minusta oikeasti tuntuu?
• Mitä tarvitsen juuri nyt?
• Missä menee jaksamiseni raja?
Rajojen asettaminen ei ole itsekkyyttä, vaan itsensä arvostamista. Kun pidämme huolta omista rajoistamme, pystymme olemaan aidosti läsnä myös muille.
Itsemyötätunto on rohkeaa realismia
Itsensä arvostaminen ei synny täydellisyydestä, vaan siitä että hyväksyy keskeneräisyytensä. Itsemyötätunto vaatii rohkeutta katsoa itseään rehellisesti ilman jatkuvaa arvostelua. Se on kykyä sanoa: olen arvokas silloinkin, kun en ole parhaimmillani.
Lopulta itsemyötätunto ei tee elämästä helpompaa, mutta se tekee siitä inhimillisempää ja kestävämpää. Ja juuri siksi se ei ole pehmeää höttöilyä – vaan yksi tärkeimmistä taidoista, joita voimme opetella. Se on avain, joka meillä jokaisella on käsissämme.
Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.
Ihmissuhteissa turva tarkoittaa sitä, että yhdessä ollessa rauhoitumme ja ohjaudumme enemmän sydämen kautta – kiintymyksemme on turvallista. Tätä voi oppia, vaikka olisi alunperin turvattomasti kiintynyt. Turvallisissa ihmissuhteissa kanssasäätelemme tunteitamme. Sen myötä olo voi olla toisen kanssa levollinen ja luottavainen. Kun ihmissuhteessa on turvaa, ei tarvitse pelätä tai varoa toisten reaktioita, kannatella toista tai sietää huttua, vaan saa olla kokonainen oma itsensä rajoineen.
Turva syntyy aikuisessa suhteessa kummankin osapuolen kautta. Käytännössä se tarkoittaa, että suhteen kumpikin osapuoli opettelee sisäistä turvaa ja hyvää riippumattomuutta. Silloin kumpikin ottaa sisäisyydestään vastuun. Silti saa käpertyä kainaloon tai pyytää toista kuuntelemaan ja tukemaan, kun sydän kaipaa purkautumista. Aikuiseen suhteeseen mahtuvat hyvät rajat. Silloin toinen ei loukkaannu tai uhriudu rajoistamme, vaan suhtautuu niihin kunnioittavasti. Turvallisessa ihmissuhteessa tulee enimmäkseen kuulluksi ja kohdatuksi. Ei tarvitse vastata vaatimuksiin tai odotuksiin.
Turva ihmissuhteessa on ennen kaikkea työkaluja, ei mikään staattinen tila. Hyvissä ja läheisissäkin ihmissuhteissa tulee joskus etäisyyden, turvattomuuden ja kirrauksen tuntoja, kun kasvamme. Ihmissuhde voi myös olla turvallinen, vaikka välillä olisi pelokas olo. Usein nuo tunteet johtuvat omien ydinhaavojemme esiinmarssista ja projisoituvat sydänkamuihimme. Turvallisessa ihmissuhteessa tulee enimmäkseen kuulluksi ja kohdatuksi. Ei tarvitse vastata vaatimuksiin tai odotuksiin.
Huomaan usein asiakastyössäni, että ihmissuhteissa menee toisinaan sekaisin, mikä on omaa duuniamme ja mikä yhteistä suhteen hoitamista. Käytännössä kiintymystyylimme turvallistaminen ja haavojemme kohtaaminen on oma eikä suhteemme bisnes. Turvattomien turhauttava härödisko alkaa hiipua, kun suhteen kumpikin osapuoli alkaa ihan tosissaan bongata peloista kumpuavaa toimintaansa ja vahvistaa itsenäistä sydänvoimaansa.
Turvattomuuspäissämme valitsemme huomaamattamme ihmissuhteita, jotka mätsäävät hermostomme hoivaamattomiin yli- ja aliviritystiloihin ja haavakaavoihin. Lyöttäydymme sinne, mikä on systeemillemme tuttua.
Kun sukat pyörivät jaloissa niin että taju meinaa lähteä, on usein kyse siitä, että toinen mätsää omaan turvattomuuteemme tavalla, joka pitää hermoston viritystilaa yllä. Yhteyden hetkissä hermostomme hetkeksi rauhoittuu, mutta suhde ei välttämättä rakennu levolliseksi. Kun taas valitsemme kumppaneita, joiden kanssa koemme turvaa ja rauhoitumme, saattaa intohimopuoli olla hukassa silloin, kun emme vielä ole löytäneet riittävästi sisäistä turvaa ja aikuista voimaamme. Tyypillisesti hoitamaton, turvaton kiintymys näkyy välttelevästi ja ristiriitaisesti kiintyneiden lähentymisen ja etääntymisen kehänä joka jää jumiin. Sisäisen turvan taitojen opettelu (molemmin puolin) avaa vyyhden ja mahdollistaa läheisen, aidon ihmissuhteen.
Kun hermostomme tasaantuu ja traumajännitykset vapautuvat systeemistämme, voimme saada romanttisissa suhteissamme sekä turvaa ja intohimoa, koska vaalimme ja luomme noita energioita elämässämme itse. Otamme koppia omasta seksuaalisuudestamme, itsemme toteuttamisesta ja sydänvoimastamme. Silloin hermostomme resoneeraa sellaisten kanssa, joiden kanssa voimme jakaa näitä ihanuuksia tasapainossa. Kiintymystyylimme turvallistuu.
Turvallisen ihmissuhteen pöhinät
Fysiologisesti ja psykologisesti turvallisuus on sitä, että saa levätä ja parasympaattinen hermosto aktivoituu toisen kanssa. Se näkyy ihmissuhteessa muun muassa näin:
Suhteessa opetellaan puhumaan omista tunteista, toiveista ja tarpeista vastavuoroisesti.
Suhteessa on tilaa kummankin rajoille, tarpeille ja uniikille sisäisyydelle.
Konfliktit eivät hilloudu käsittelemättömiksi ja puhumattomiksi, vaan niiden myötä luodaan suhteeseen luottamusta. Joskus prosessi ottaa aikaa.
Suhteessa molemmat ovat toisilleen hyväntahtoisia ja sanat ja teot ovat synkassa.
Kumpikin reflektoi itseään ja ottaa vastuun tunteistaan, toimistaan ja sanoistaan.
Ihmissuhteessa on tilaa ja rauhaa.
Suhteessa on energiaa tehdä ja toteuttaa juttuja − siinä on virtausta, koska energia ei kulu selviytymiskeinoihin.
Ihmissuhteessa on isossa kuvassa hyvä olla.
Suhteessa ei ole aktiivista ja passiivista osapuolta, eikä suhteessa vain toinen tee emotionaalista työtä. Kumpikin uskaltaa nostaa säröjä puheeksi ja osaa olla toista varten silloin, kun tarvitaan.
Suhteessa ei ole lapsi-vanhempi tai auttaja-autettava -asetelmaa.
Turvattoman ihmissuhteen häröilyt
Ihmissuhteissamme voi olla turvattomia elementtejä, mutta se ei tarkoita, että suhde on huono tai ettei se voisi kehittyä.
Turvattomassa dynamiikassa sympaattinen hermostomme aktivoituu. Suhde tuottaa stressiä eli epämukavuutta, ahdistusta, jännitystä, pakene-taistele-reaktioita, lamaantumista ja ylimiellyttämistä. Silloin esimerkiksi romantillinen viritys voi tuntua kiihkeän intohimoiselta, mutta turva ei rakennu. Turvattomuus näkyy ihmissuhteessa muun muassa näin:
Dynamiikkaan tuo turvattomuutta toisen tai kummankin rajattomuus.
Rajattomuus voi olla esimerkiksi toisen ”auttamista” pyytämättä ja kitkeränä sen odottamista, että saisi takaisin mitä muille antaa. Rajattomuus on myös passiivisuutta eli sitä, ettei kerro, mikä itselle tuntuu tai ei tunnu hyvältä, tai sitä että odottaa toiselta tunnesäätelyä.
Turvattoman suhteen ääripää on traumakemiadynamiikka, jossa vanhat ja uudet haavat repeytyvät jatkuvasti auki. Yhteyttä on harvoin.
Turvattomassa suhteessa voi olla draamaa ja voimakas välttelevästi ja ristiriitaisesti kiintyneiden jahtaamisen ja erääntymisen kehä.
Suhteessa saattaa kokea tulevansa jatkuvasti kritisoiduksi, mitätöidyksi, manipuloiduksi, kontrolloiduksi tai sumutetuksi. Suhteessa on vaatimuksia ja odotuksia. Toinen tai kumpikin osapuoli hakee omien tunteidensa ja tarpeidensa hoivaamista toiselta tai vastuuttaa toista oloistaan.
Suhteessa loukkaannutaan tai hätäännytään toisen rajoista, mielipiteistä tai tarpeesta omaan tilaan ja juttuihin.
Turvattomassa suhteessa kontrolloidaan pikemminkin kuin säädellään läheisyyttä ja etäisyyttä.
Turvattomassa dynamiikassa käytetään selviytymiskeinoja.
Turvattomassa suhteessa voi olla henkisen, psyykkisen ja fyysisen väkivallan elementtejä.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.
Viime aikoina sosiaalisessa mediassa ja uutisissa on ollut jatkuvasti ilmoituksia uusista konkursseista, työttömien määrä kasvaa hurjaa vauhtia. Se on saanut minutkin pohtimaan erilaisia rooleja elämässä ja sitä, kuinka työssä jaksaminen ja toisaalta myös työttömyys kietoutuvat vahvasti riittämättömyyden tunteeseen.
Usein ajattelemme, että riittämättömyys näkyy muille ihmisille esimerkiksi väsymyksenä. Ehkä ahkerinkaan suorittaja ei enää jaksa tehdä töitä yhtä tehokkaasti kuin yleensä. Riittämättömyys voi saada meidät lamaantumaan. Kun töitä ja vastuuta on liikaa, tulee helposti tunne, tätä kaikkea en jaksa kantaa.
Yhtä hyvin riittämättömyyden tunne voi kuitenkin näyttäytyä myös tehokkuutena. Kalenteri on täynnä menoja, ihminen hoitaa kaiken kuten ennenkin, jopa vähän paremmin kuin ennen. On helpompi tehdä liikaa töitä kuin kohdata ajatus, etten ehkä pysty kaikkeen.
Monelle meistä työ ei ole ollut vain työtä
Työpaikalla olemme kokeneet olevamme tarpeellisia, olemme saaneet kiitosta onnistumisista ja tunteen, että omalla tekemisellä on merkitystä. Kun identiteetti rakentuu vuosien ajan vahvasti työn varaan, pelko työn menettämisestä tai omalle kohdalle osuva työttömyys voi aiheuttaa suurta riittämättömyyden tunnetta.
Työttömyys ei ole vain taloudellinen kriisi, se on monelle meistä myös hiljainen ja raskas identiteettikriisi.
Minulle työpaikka on aina ollut tärkeä osa omaa identiteettiäni. Jos joku kysyy, missä olen hyvä, listaan erilaisia työelämässä tarvittavia taitoja. Jos joku kysyy, mistä olen viimeksi saanut kehuja, vastaan, että omasta työsuorituksestani. Työpaikalla tiedän, että olen hyvä siinä mitä teen, muilla elämän osa-alueilla koen enemmän epävarmuutta ja vertailen itseäni muihin. Siksi ajatus työn menettämisestä pelottaa, koska joutuisin omalle epämukavuusalueelle.
Ihmisen arvo ei voi kuitenkaan rakentua vain sen varaan, mitä teemme. Tätä olen itse opetellut viimeisen vuoden ajan pienin askelin. Enkä tarkoita sitä, etteikö työllä olisi merkitystä, on sillä, ja paljonkin. Työ voi antaa elämään rytmiä, uusia oivalluksia, onnistumisen kokemuksia ja yhteisön. Mutta jos pysähdymme ajattelemaan elämää isommassa mittakaavassa, me olemme paljon enemmän kuin roolimme.
Ehkä tärkeintä elämässä ei todellakaan ole se, mitä saamme aikaan. Paljon tärkeämpää on se, opimmeko joskus arvostamaan itseämme muutenkin kuin suoritusten kautta.
Nämä sanat ovat sinulle, joka olet muutoksen edessä tai haaveilet omannäköisestä elämästä ❤️
Joskus elämässä tulee aika kuoria kerroksia. Kaikkia odotuksia, joita muut ovat kuin huomaamatta kiertäneet ympärillesi. Rooleja, joita olet vääjäämättä joutunut ottamaan. Sellaisia puolihuolimattomia tai sanomatta jätettyjä lauseita, jotka ovat kertyneet raskaaksi kalvoksi sydämellesi. Kun tämä hetki tulee, älä soimaa itseäsi menneestä tai siitä mitä tapahtuu kun palaat omaan ytimeesi. Et ole täällä täyttämässä muiden odotuksia, vaan omaa taivastasi. Vain sinä itse tiedät mikä sopii sinun sieluusi ja mitä kaikkea voitkaan olla silloin, kun olet riisunut itsestäsi kaiken ylimääräisen.
Meistä ihan jokainen kaipaa omaan elämäänsä turvaa ja ennustettavuutta. Jopa se kaikkein rämäpäisin seikkailija ja hurjapää vaalii tiettyjä rutiineja ja toimintamalleja elämässään, jotka tuovat tarvittavaa vakautta.
Olen itse valinnut elämässäni asioita, joita monet ovat kauhistelleet riskialttiiksi. Olen sukeltanut häkistä käsin valkohaiden kanssa kymmeniä kertoja. Olen myös ryöminyt lähes kahteen sataan eri luolaan ja vapaasukeltanut ilman happilaitteita yli kahdenkymmenenviiden metrin syvyyteen.
Vaikka ulkopuoliselle nämä saattavat näyttäytyä järjettöminä riskinottoina ja eskapismina, itselleni kyse on levollisesta, lähes meditatiivisesta toiminnasta. Olen tietoinen riskeistä ja osaan omalla toiminnallani minimoida niiden mahdollisuuden toteutua.
Ennen kaikkea, olen valinnut luottaa vallitsevaan hetkeen. Hypätä tuntemattomaan ja toimia vastoin pelkoani, koska tiedän paremmin.
Riskien edessä voi lamaantua tai tehdä valinnan
Riskinotto ei aina ole yhtä dramaattista, kuin sukeltaminen tai luolaan ryömiminen. Moni ihminen seisoo muutoksen kynnyksellä, jossa seuraava otettava askel kysyy riskinottokykyä. Sitä, että epävarmuuden keskellä on yksinkertaisesti joko luotettava siihen tai sitten ei.
Kyse saattaa olla ihmissuhteeseen hyppäämisestä tai sellaisesta pois pääsemisestä. Työpaikan vaihtaminen saattaa mietityttää, ehkä jopa päivittäisestä työelämästä yrittäjyyteen loikkaaminen. Uuden asunnon hankkiminen voi kiehtoa ja tuntua yhtäaikaisesti hurjalta peliliikkeeltä. Ihan jo pelkästään uuden harrastuksen aloittaminen voi herättää epävarmuutta.
Riskien edessä on helppo lamaantua ja kieltäytyä hyppäämästä. Pysyä tukevasti tutussa ja totutussa. Jos sydän silti sykkii kohti jotain uutta, on ennemmin tai myöhemmin edessä valinta. Ottaako askel ja sietää sen mukana tulema epävarmuus, vai pysyäkö “turvallisesti” paikoillaan.
Jos kaipaat katalogimaisen vastauksen siihen, kannattaako riski ottaa, joudut pettymään. En sellaista tämän tekstin myötä (tai muutenkaan) pysty antamaan. Jos silti huomaat pohtivasi riskin ottamista, voit mutustella seuraavaa kolmea ajatusta. Ehkä niistä on sinulle apua. Ota mitä otat, jätä mitä jätät.
1. Ei ole olemassa “oikeita” tai “vääriä” valintoja
Saatamme pohtia usein, minkälaista elämämme olisikaan, jos olisimme vain tehneet erilaisia valintoja. Valinneet erilaisen puolison, toisen ammatin tai muuttaneet johonkin muuhun kaupunkiin. Jos vain olisimme kääntyneet tienhaarasta oikeaan, emmekä vasempaan. Silloin kaikki olisi toisin.
Emme kuitenkaan voi koskaan tietää, mitä jostain toisesta valinnasta olisi seurannut. Elämä koostuu siinä määrin sattumalle (toki moni kutsuu sattumaa muilla nimillä), ettet voi mennä takuuseen siitä, että asiat olisivat menneet haluamallasi tai toivomallasi tavalla.
Uskalla tehdä valintoja sen sijaan, että jumiudut paikallesi pohtimaan loputtomiin, ovatko ne sinulle oikeita tai vääriä. Voit hahmottaa todennäköisyyksiä, mutta et voi koskaan tietää varmaksi.
2. Elämä on lyhyempi kuin luuletkaan
Elämä on lyhyempi kuin mitä usein ajattelemme. Näin ainakin, jos peilaamme sitä tarpeeseemme jumittaa ja venyttää valintoja, jotka tiedämme itsellemme oleellisiksi, jopa välttämättömiksi.
Kun kuuntelemme heitä, jotka ovat saaneet elää pitkään, toistuu yleensä sama virsi. Harmistus siitä, ettei tehnyt aiemmin niitä valintoja, joiden tekeminen on nyt myöhäistä.
Elämäsi ei jatku loputtomiin. Älä jää ajelehtimaan. Valinnan tekeminen ei tarkoita automaattisesti sitä, että oma elämä täytyy räjäyttää uusiksi. Kun valitset, eteesi aukeaa selkeä suunta. Luota siihen.
3. Edessäsi on tyhjä tila, jota et näe vielä
Riskin ottamista ja valinnan vaikeutta lisää usein sokeus sitä kohtaan, että edessäsi on tyhjä tila. Sinne voi silti astua vain, jos päättää luottaa riskin mukana tulevaan epävarmuuteen. Se on tila, jota ei voi käydä etukäteen katsastamassa, eikä siellä voi vain piipahtaa. Tyhjä tila muodostuu ja alkaa täyttymään sen myötä kun otat riskin, teet valinnan ja astut siihen tilaan.
On selvää, että sokeana hyppääminen pelottaa. Se vaatii uskallusta, joskus jopa uskoa. Epävarmuuden keskellä on yksinkertaisesti kyettävä sietämään sokeutta, joka estää näkemästä sitä, minkä tiedät olevan siellä. Tyhjää tilaa, johon on mahdollista lähteä rakentamaan jotain uutta – mutta vain, jos valitset astua siihen tilaan.
Ylivastuullinen ihminen on jo lapsena muuttunut näkymättömäksi omana itsenään. Hänen tunteisiinsa eikä tarpeisiin ei jostain osattu tai pystytty vastaamaan. Lapselle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin muuntautua kiltiksi, näkymättömäksi ja miellyttäjäksi. Moni lapsi ratkaisee näkymättömyytensä sillä, että ryhtyy hoitamaan muita.
Ylivastuullinen ihminen ei useinkaan tunnista sitä, että tekee liikaa. Hän ei tunnista sitä, että hänen elämänsä on sitä, että hän tekee muille, muiden puolesta, kannattelee ja tyhjentää omia energiavarastojaan vielä silloinkin, kun jaksamiskuppi on tyhjä.
Ylivastuullisen ihmisen sisällä on alitajuinen uskomus siitä, että jonain päivänä hän saa itselleen sitä, mitä muille tarjoilee. Että joskus tulee se päivä, kun on hänen vuoronsa olla saamapuolella, vaikkei hän oikeasti usein osaa ottaa vastaan apua tai muuta hyvää, vaan se herättää hänessä syyllisyyttä.
Alivastuullinen lapsi on kokenut epäonnistumista
Alivastuullisen lapsen haava on se, ettei hänen kykyihinsä luotettu tai ettei hänen annettu rauhassa opetella erilaisia taitoja. ”Anna minä autan” tai ”Eihän tuosta sinun touhustasi mitään tule”, saattoi kuulua aikuisen suusta, kun pikkuihminen yritti tehdä jotain. Lapsi lannistuu ja pudottaa työrukkasensa ja yrittämisen halunsa, jos hänen ei anneta onnistua. Pahimmassa tapauksessa yrittäminen on kuitattu rankaisemisella ja häpäisemisellä.
Toisaalta lapsesta on saatettu kasvattaa narsistinen pikkuvaltias, jota on nöyristelty ja palveltu niin, että lapselle jää kuvitelma siitä, että muiden tehtävä on palvella hänen tarpeitaan.
Kipeä näytelmä saa alkaa
Usein nämä kaksi tapaavat toisensa ja tuntevat suunnatonta vetoa toisiinsa. Suhde voi tuntua sielunkumppanuudelta, olo voi olla kuin kotiin palanneella. Ja siinäpä se totuus piileekin.
Noissa parisuhdekuvioissa lähdetään otetaan lapsuudesta tuttu rooli. Alitajunta ohjaa juuri sen ihmisen luokse, jonka kanssa lapsuuden näytelmä voi alkaa.
Ylivastuullinen ottaa vastuut kantaakseen ja toinen ei. Lopulta tämänkaltaisessa suhteessa on kaksi onnetonta, joiden välillä syyllistytään, syyllistetään ja heitellään vastuupolttopalloa. Ylivastuullinen yrittää vastuuttaa ja alivastuullinen pyrkii välttelemään vastuuta. Mitä enemmän ylivastuullinen väsyy, sitä pontevammin hän ottaa ohjia käsiinsä, yrittää opettaa toiselle vastuunkantoa ja muuttuu kiltistä ihmisestä ikäväksi ihmiseksi, joka ei enää tunne itseään.
Mitä tälle voi tehdä?
Nämä kuviot ovat usein tosi haastavia, mutta jos laitan mutkat suoriksi, sanon, että on todella tehtävä jotain. Kummankin on tehtävä paljon työtä sen eteen, että lapsuuden sopeutumiskäyttäytymisen tapa purkautuu. Ylivastuullisen on opittava pyytämään apua ja luopumaan kontrollilangoistaan ja alivastuullisen on opittava ottamaan puolet perheen ja parisuhteen vastuupalloista ja vahvistettava itsessään sitä uskomusta, että hänkin osaa ja pystyy vastuunkantoon.
P.S. Narsistinen ihminen ei muuten muutu, vaikka ylivastuullinen kumppani kuinka yrittäisi.
En ole se, mitä minulle on tapahtunut – olen se, mitä valitsen olla.
“I’m not what happened to me”. Kuullessani tämän laulun eräänä päivänä, se pysäytti. Se muistutti minua siitä, miten menneet kokemukset, hyvät ja vaikeat eivät ole koko totuus meistä. Ne ovat osa tarinaamme tai oikeastaan tarinoitamme, mutta eivät määrittele sitä kuka me olemme juuri nyt.
Elämä kantaa mukanaan monenlaisia kokemuksia. Niihin liittyy kipua, surua, pettymyksiä, rajoittavia uskomuksia sekä iloa, kiitollisuutta ja kaikkea maan ja taivaan väliltä. Lyhytterapeuttisesta näkökulmasta tärkeintä ei ole analysoida tai ratkaista kaikkea, vaan huomata: mitä minä tarvitsen juuri nyt? Juuri tämän huomaaminen tuo tilaa itselle, omille tunteille ja tarpeille. Näinä hetkinä voimme pysähtyä kysymään itseltämme: mitä haluan vaalia itsessäni tästä hetkestä eteenpäin?
Seksologina en voi myöskään ohittaa seksuaalisuuden merkitystä osana historiaamme ja identiteettiämme. Seksuaalisuus ei ole vain tekoja tai tapahtumia, vaan se kietoutuu tapaan, jolla suhtaudumme omaan kehoomme, tunteisiimme, läheisyyteen ja itseemme. Se on olemisen tapa ja kokemus siitä, että saa olla kokonainen ilman suorittamista tai ulkopuolelta asetettuja odotuksia. Kun nämä asiat tulevat näkyviksi, avautuu mahdollisuus tehdä tietoisia valintoja: antaa itselle lupa olla toisin ja ennen kaikkea omilla ehdoilla.
Se, mitä valitsemme olla, ei aina välttämättä näy suurina päätöksinä. Usein se saattaa olla pieniä asioita: tapa kuunnella kehoa, kunnioittaa omia rajoja ja sallia itselle asioita.
Lyhytterapeuttinen näkökulma voisikin korostaa ajattelua, että muutos tapahtuu askel kerrallaan, lempeästi, ei pakottaen. Eli me emme ole vain sitä, mitä meille on tapahtunut. Olemme valintojemme summa, hetkien ja kohtaamisten kantajia.Seksuaalisuus, minäkuva ja itsemme kokeminen ovat jatkuvaa vuoropuhelua menneisyyden kanssa, ei sen vallassa elämistä.
Ehkä tärkein oivallus voisikin olla, että voin sallia itseni kasvaa ja muuttua rauhassa, juuri sellaisena kuin olen nyt.
Moni vaikeus ihmissuhteissa syntyy siitä, että sotkeennumme toistemme tonteille ja tehtäviin. Sotkeentuminen voi olla näppärää neuvojen tuputtamista, valistamista, ohjeistamista tai jopa käskyttämistä. Myös ylihuolehtimista, pähkäilyä ja asioiden ratkaisua ja tekemistä toisen puolesta, ilman, että toinen pyytää. Alamme joskus jopa selvitellä ja korjailla kuumeisesti sotkuja, joita toinen on omalla vastuuttomuudellaan aiheuttanut.
Emme kuitenkaan ole vastuussa toistemme tekemisten ja tekemättä jättämisten seurauksista, emme myöskään toistemme tarpeiden ja odotusten täyttämisestä, omissammekin on aivan tarpeeksi. Elämä tehtävineen ja vastuineen on jokaisen oma, ja jokainen tulee kantamaan itse tekemistensä ja tekemättä jättämistensä myöhemmät seuraukset.
Kun selvittää itselleen, mitkä ovat muiden tehtäviä ja mitkä omiamme, ongelmat vähenevät ihmissuhteissamme huomattavasti.
Näin kirjoitin kirjassani Syvennä ihmissuhteitasi, muuta elämäsi. Samalla oma mieleni oli asiasta jonkin verran erimielinen ja pisti minut pohtimaan, onko asia sittenkään aina aivan noin. Samaa pohdin edelleen, ja mielenkiintoista, että asia on pohdituttanut myös joitakin lukijoita, joiden kanssa olen saanut käydä aiheesta antoisia keskusteluja.
Eräs lukija esitti, että puuttumattomuus on hänen mielestään joissakin tilanteissa suorastaan heitteillejättöä. Hän kertoi esimerkiksi puuttuneensa puolisonsa terveydenhoitoon liittyviin tapahtumiin ja asioihin ja ohjanneensa hänet suunnanvaihtoon, ravitsemus- ja kokonaisvaltaisen hoidon pariin. Vaikka puuttuminen herätti alkuun hieman vastaanhangoittelua, on puoliso myöhemmin kiitellyt häntä lämpimästi, sanonut jopa puuttumisen pelastuneen hänen henkensä.
Eräs alkoholiriippuvuudesta toipunut lukija, oli aikanaan toivonut kumppaninsa puuttuvan tomerastikin hänen juomiseensa. Hän oli jopa vihjaillut toiveestaan, mutta kumppani oli vain todennut juomisen tai juomattomuuden olevan täysin hänen oma valintansa, kuten toki lieneekin.
Tunnustan olleeni ja olevani ehkä vieläkin pelastushaluineni melko innokas toisen tontille sotkeentumisessa. Tarkoitukseni on mielestäni hyvä – haluan todella auttaa ja valottaa vaikkapa vaikeuksissa olevalle kanssakulkijalle ratkaisuvaihtoehtoja, mutta pyhittääkö tarkoitus aina keinot?
Olen kokenut välittäväni toisesta ihmisestä, mutta joutunut tarkastelemaan tarkoitustani, kun vastaanotto ei aina olekaan ollut kovin innokas ja suopea. Kaikkein läheisimmät ovat tulkinneet avunantoni joskus jopa määräilyksi.
Meihin on sisäänrakennettu halu kokea olevamme jollain tavalla tarpeellisia, hyödyksi muille ja maailmalle – halu auttaa, mikä on kaunis ominaisuus.
Auttamishalumme saattaa kuitenkin yllyttää meitä ylittämään toisen ihmisen rajoja. Kumppanin, aikuisen lapsen, ystävän tai kollegan.
Selvää on toki se, että auttaminen ei ole toisen tehtäviin sotkeentumista silloin, kun toinen apua, näkökulmia ja neuvoja pyytää. Selvää lienee myös se, että esimerkiksi puuttuminen työyhteisössä erinäisiin epäkohtiin ja epäoikeudenmukaisuuksiin on saanut ja saa aikaan parannuksia. Mutta se muu?
Jokainen meistä kaipaa kuulluksi, nähdyksi ja mielellään ymmärretyksi tulemista. Kuulevia, näkeviä ja empaattisia meitä tarvitaan. Mutta neuvoja, ratkaisuja ja puuttumisia? Joku tarvitsee vain kuulijan, mutta saa näppylöitä neuvojista – hyväntahtoisistakin.
On myös ihmisiä, jotka ehkä salaa kaipaavat puuttumista (=apua), mutta eivät erinäisistä syistä uskalla ilmaista toivettaan. Ehkä heihin on iskostunut yksinpärjäämisen mantra, jolloin he ajattelevat avun ja neuvojen pyytämisen tulkittavan heikkouden ja avuttomuuden osoitukseksi. Joku puolestaan ei kehtaa vaivata muita omilla murheillaan, valinnanvaikeuksillaan ja haasteillaan. Joku saattaa olla yksinkertaisesti vain liian ujo pyytämään apua.
Milloin siis kyse on puuttumisesta ja milloin välittämisestä? Milloin puuttuminen on välittämistä ja puuttumattomuus välinpitämättömyyttä? Milloin puuttuminen puolestaan on toisen asioihin sotkeentumista? Miten reagoida ja toimia viisaasti erilaisissa tilanteissa erilaisten ihmisten kanssa? Olisiko niin, että oikeaa tai väärää ei tähän haasteeseen ole?
Olisiko se tapaus tapaukselta ja tilanne tilanteelta sittenkin aina kahden ihmisen keskinäinen kauppa?
”Elämme minäminä-aikaa. Ihmisen tulee tietää, mitä hän tahtoo, ja tietää, mitkä ovat hänen juttujaan. Hänen ei tule olla epävarma etsijä vaan oman elämänsä sankari. Hänen tulee pitää kiinni oikeuksistaan, hänen pitää saada olla ihmissuhteissa oma itsensä, kompromisseihin hänen ei tule taipua. Hän itse on projekti, jota hän hoivaa.”
Kirjassaan hän havainnoi viime vuosikymmenien kulttuurimuutosta, joka heijastuu myös ajatteluumme. Ensin alettiin ymmärtää yksilöllisyyden merkitys ihmisen hyvinvoinnin kannalta, mutta on päädytty tilanteeseen, jossa yksilöllisyyden ymmärtämisen tilalle on tullut itsekkyys. Jopa narsismille tyypilliset piirteet alkavat yleistyä.
Nämä esimerkit narsismin häiriölle tyypillisistä piirteistä on poimittu kirjasta:
Näin heikko ja haavoittuva itsetunto näkyy käytännössä
Narsisti voi vaikuttaa vahvalta ja erittäin itsevarmalta. Taustalla on kuitenkin jatkuva epävarmuus ja olematon itsetunto. Narsistin käsitys itsestä vaihtelee aina ulkoisen palautteen mukaan. Hän siis peilaa itseään muiden reaktioista ja on koko ajan riippuvainen muiden hänelle antamasta palautteesta. Kun häntä kiitetään ja ihaillaan, hän on hyvä. Kun häntä arvostellaan, hänen minäkäsityksensä romahtaa.
Narsisti haluaa huomiota. Hänen täytyy olla jatkuvasti esillä, ja hän saattaa loukkaantua pelkästään siitä, ettei häntä ole huomattu riittävästi. Jos positiivista huomiota ei ole tarjolla, niin negatiivinenkin riittää. Negatiivisen palautteen hän kuittaa toteamalla, että ”kaikkia ei voi miellyttää”. Pääasia on, että hänestä puhutaan.
Narsisti tuijottaa omaa napaansa. Hänellä on taipumus arvioida kaikkea oman itsen, omien tarpeiden, omien oikeuksien ja omien kokemusten kautta. Omista eduista ja oikeuksista huolehtiminen menee aina yhteisen hyvän edelle. Minä itse on se keskus, jonka ympärillä maailma pyörii.
Narsisti on herkkä loukkaantumaan. Hän voi kyllä pilailla muiden kustannuksella mutta ei siedä pilailua itsestään. Pienikin negatiivinen arviointi saa hänen mielessään liioitellut mittasuhteet. Kun hän itkee itselleen tapahtuneita vääryyksiä tai epäoikeudenmukaisuuksia, hän saattaa vaikuttaa herkältä ja haavoittuvalta. Todellisuudessa herkkyys rajoittuu omissa vääryyden kokemuksissa vellomiseen.
Narsistin ase on kosto. Hän ei unohda mitään ja hänen pitää kostaa kaikki kokemansa loukkaukset ja vääryydet: ”Tuntuu, että tekee itselleen väärin, jos antaa asian vain olla”, narsisti voi perustella koston tarvettaan.
Toisen menestys on narsistille uhka, vaikka se tapahtuisi sellaisella alueella tai alalla, joka ei häntä itseään edes kiinnosta. Jos narsistin kuullen kehutaan toisen ihmisen saavutuksia, narsisti ajattelee, että hän on huono, vaikka keskustelu ei ole edes sivunnut häntä.
Narsistilla voi olla harhainen käsitys kyvyistään, mahdollisuuksistaan ja vaikutusvallastaan muihin ihmisiin. Hän kokee olevansa tärkeä henkilö, jolla on painavaa sanottavaa ja ratkaisuja jopa maailmanlaajuisiin ongelmiin. Hän katsoo oikeudekseen kontrolloida ja manipuloida läheistensä elämää.
Syy on aina muissa, jos narsisti joutuu vaikeuksiin. Narsisti ei näe olevansa väkivaltainen, vaan hän katsoo, että hänen oli pakko pahoinpidellä puolisoaan. Hän on itsekin harmissaan siitä, että puoliso aina provosoi tai tarkoituksella loukkaa häntä, niin, että hänen on turvauduttava väkivaltaan.
Säännöt eivät ole narsistia varten. Ne on tehty muille, keskinkertaisille ihmisille, jotka tarvitsevat ohjausta elämäänsä. Narsisti itse noudattaa sääntöjä silloin, kun hän itse hyötyy siitä.
Ihmissuhteet ovat hyötysuhteita
Narsistille muut ihmiset ovat peilejä. Hän tarvitsee ihailijoita ja seurailijoita, jotka kertovat hänelle, että hän on erinomainen ja hyvä. Hän tulkitsee itseään muiden reaktioista häneen ja käsitys itsestä vaihtuu näiden reaktioiden mukaan.
Narsisti on ihmisten kanssa siksi, että heistä on hänelle hyötyä, ei siksi että heidän kanssaa on hauskaa. Muut ovat itsetunnon pönkittäjiä, ihailun ja huomion antajia sekä narsistin mielialojen säätelijöitä.
Narsisti tarvitsee ihmisiä, mutta ei kiinny heihin vaan käyttää heitä. Ihmissuhteita leimaavat pinnallisuus, varovaisuus ja epäluulo. Hän saattaa osoittaa hämmästyttävää kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä jopa omia lapsiaan kohtaan.
Narsisti haluaa aina lopettaa ihmissuhteen itse. Jos hänet jätetään, hän on vihainen ja kostonhimoinen. Hän haluaa hallita niidenkin elämää, jotka hän itse on jo jättänyt. Narsistin itsensä tekemän eron jälkeen uuden ihmissuhteen solminut entinen puoliso voi olla vaarassa.
Tunne-elämä on heikosti kehittynyttä
Emotionaalinen kylmyys ja välinpitämättömyys ovat narsistille tyypillisiä. Hän myös tuohtuu voimakkaasti, närkästyy ja pitää mykkäkoulua, jos asiat eivät suju hänen toivomallaan tavalla. Narsisti kiukuttelee kuin lapsi, ja muut ovat jatkuvasti hänen tunteidensa armoilla.
Narsisti ei kestä pettymyksiä, pahaa oloa tai alakuloa. Vahingonilo on hänelle luontaista, ja toisen menestyksestä hän iloitsee vain silloin, kun siitä on hänelle itselleenkin hyötyä.
Aggressiivisuus kuuluu narsistin käytökseen, ja sen laukaisevat usein negatiiviset tunteet, joita hän ei kestä. Aggressio voi olla fyysistä, verbaalista tai epäsuoraa toisen kiusaamista tai alistamista. Narsisti nauttii myös toisten nöyryyttämisestä ja erityisesti silloin, kun saa tehdä sen julkisesti.
Narsisti on kyvytön tuntemaan sääliä. Esimerkiksi narsistisessa koulukiusaajassa on turha yrittää herättää sääliä uhria kohtaan. Mitä enemmän hänelle kuvataan uhrin kärsimyksiä, sitä tyytyväisempi hän on toimintaansa.
Syyllisyys ei kosketa narsistia. Hän kieltää aina ikävät tekonsa riippumatta siitä, millaista todistusaineistoa hänelle näytetään. Jos hän joutuu vastakkain tekojensa kanssa, syyllinen on hänen mielestään se, joka asian paljasti.
Narsisti ei tunne häpeää sosiaalisten normien rikkomisesta, mutta hän kokee häpeää, jos häntä ei ole kehuttu, kiitetty ja huomattu tarpeeksi. Hän ei siis häpeä sitä, mitä yleensä pidetään maineen menetyksenä, mutta kylläkin sitä, ettei hänestä ollenkaan puhuta. Silloin hänen minänsä katoaa ja hän lakkaa olemasta.
Narsistin kateus on vahva tunne, joka voi kohdistua myös läheisimpiin ihmisiin. Kateutta ei herätä vain toisen menestys vaan myös toisen onnellisuus, tyytyväisyys tai jopa tilanteen harmonia. Ne saavat oman sisäisen tyhjyyden tuntumaan entistä painostavammalta ja uhkaavat narsistin kaikkivoipaa minää.
Masennuksen tunnetta narsisti ei kestä. Hän on kuitenkin altis tuntemaan masennuksen tunteita, sillä pienikin pettymys voi tuntua valtavalta vastoinkäymiseltä. Masennuksen tunteen narsisti suuntaa ulospäin ympäristöä ja muita ihmisiä vahingoittavaksi toiminnaksi. Narsistin masennus purkautuu aggressiivisina tekoina, kiukkuna, raivona ja kostona.
