Ihmisen, kenellä on hyvä olla itsensä kanssa, ei ole mitään syytä uhkailla, alistaa tai kiristää.
Toivoisin, että kukaan ei joutuisi kohtaamaan ihmissuhteissaan tällaista käytöstä. Ja samalla: sitä tapahtuu. Joten puhutaan siitä! Jos ihminen turvautuu uhkailuun, kiristämiseen ja alistamiseen, kyse ei todellakaan ole hänen vahvuudestaan.
Tälläisen käytöksen takana on usein ihmisen oma pelko – jota hän ei pysty itse sietämään. Syy täytyy vierittää ulkopuolelle ja voimallisesti. Miten nerokas keino onkaan naamioida oma pelko uhkailun taakse, ja koettaa saada toinen pelkäämään.
Tästä voisi puhua myös tunteensiirto-nimisen psykologisen ilmiön kautta: eli se mitä tunnetta ihminen ei itsessään siedä, hän pyrkii herättämään toisessa.
Vain syvästi epävarma ja pelokas hakee hallintaa pelottelun kautta.
Epäterveessä suhteessa normaalin ja epänormaalin raja sumenee. Suhteen ei kuulu tuoda elämään pelkoa, jatkuvaa epävakautta, jatkuvaa turvattomuutta, eikä toistuvaa draamaa.
Ihmisellä on käsittämätön kyky sopeutua, ja valitettavasti joissain tilanteissa tämä sopeutumiskykymme kääntyy meitä vastaan. Toleranssi draamalle ja huonolle kohtelulle saattaa kasvaa valtaisaksi, sillä siitä on tullut uusi normaali. Tätä on vaikea nähdä ollessaan sisällä tällaisessa suhteessa, johon sisältyy usein myös jonkinlaista kaltoinkohtelua (emotionaalinen, seksuaalinen, taloudellinen, fyysinen).
Tiedon saaminen auttaa, mutta se ei valitettavasti usein yksin riitä.
Tarvitaan myös raja taitoja ja keinoja siihen miten käsitellä vaikeita tunteita (kuten syyllisyyttä, häpeää, yksin jäämisen pelkoa, pelkoa), jne.
Lue tästä kirjoituksesta lisää traumasuhteesta irtaantumisesta:
Monesti uhkailun tarkoitus on nimenomaan hallita, mutta uhkailuun on silti monissa tilanteissa suhtauduttava vakavasti. Akuutissa hädässä, ole aina yhteydessä poliisiin, tai esim. Ensi- ja turvakotien liittoon.
Mitä on tunnekuorma? Mitä on emotionaalinen palautuminen? Uupumisen ajatellaan stereotyyppisesti johtuvan siitä, että töitä ja tekemistä on liikaa ja tästä seuraa pitkäkestoista stressiä, joka lopulta uuvuttaa. Tämä on harvoin todellinen syy uupumisen taustalla, ainakin jos peilaan sekä omaan menneisyyteen, että asiakkaideni kokemuksiin. Uupuminen on useimmiten seurausta pitkään kannetusta tunnekuormasta eli emotionaalisesta taakasta, jota moni on tottunut kantamaan hiljaa kärsien. Mutta mitä tuo kuorma oikein pitää sisällään?
Tunnekuorma on näkymätöntä hiljaista sisäistä taakkaa, jota hyvin moni meistä kantaa tietoisesti tai useimmiten tiedostamattaan mukanaan. Vaikka se on hiljaista eikä paljain silmin nähtävissä, sen aiheuttama sisäinen kohina on hyvinkin äänekästä ja konkrettista. Tunnekuorma voi näkyä käytännössä seuraavilla tavoilla:
Tavallinen arki tuntuu kohtuuttoman raskaalta. Päivittäiset askareet vievät kaikki käytössä olevat voimavarat, eikä niitä jää mihinkään itselle merkitykselliseen tai tärkeään, joka toisi hyvää oloa ja edistäisi palautumista. Kalenterisi on jatkuvasti niin täynnä, ettet enää itse mahdu omaan elämääsi. Haaveilet irtiotosta metsämökissä tai auringon alla ”ehkä sitten joskus”.
Sinulla on paljon sanomattomia sanoja. Vaikenet mieluummin, koska et jaksa puolustella itseäsi ja näkemyksiäsi. Jupiset kenties yksinäsi ja sisäänpäin muiden epäasiallista käytöstä, mutta ulospäin hymyilet hampaat irvessä, ettet vain aiheuttaisi sosiaalisia ongelmia tai joutuisi silmätikuksi. Usein käy niin, että tällä tavoin myös opetat muut ohittamaan itsesi ja sinulle jää tunne ettei kukaan kuule tai ymmärrä sinua. Kuorma jatkaa näin kasvamistaan ja katkeruutesi sen mukana.
Rasitut ja pienimmästäkin ponnistelusta ja palautuminen on heikkoa. Joudut piiskaamaan tai puskemaan itseäsi, pakottamaan vaikkapa siivoamiseen, kuntosalille tai lenkille. ”Pitää” ja ”täytyy” ovat vakiosanoja, joita viljelet omista toimista. Liikut vaikka et oikeasti jaksaisi, koska kunnollisen ihmisen on pidettävä huolta kunnostaan, kodistaan ja kulisseistaan jne. Kaikki tämä johtaa siihen, että kehosi ja mielesi ei enää palaudu normaalisti, vaan olet jatkuvasti ylirasittunut.
Et osaa tai uskalla vetää rajoja. Ah, tämä on ehkä tiedostamattomin, mutta se kaikista tärkein tunnekuorman syy ja seuraus. Rajat häilyvät aina kun sanot ”kyllä” vaikka oikeasti haluat sanoa ”EI”. Annat muiden kohdella tai puhua sinulle epäasiallisesti, suostut pomosi tai puolisosi joka oikkuun, vältät konflikteja, taivut henkisesti niin monelle mutkalle ja solmuihin, ettet enää erota mistä oma tahtosi alkaa. Myötäilet, ettet olisi se hankala tyyppi tai ikävä ihminen, mutta samaan aikaan oma sisäinen paha olosi vain kasvaa.
Henkinen ja psyykkinen kipu. Menneisyyden tapahtumat palaavat mieleesi aina uudelleen ja tempaudut mukaan vanhoihin tunnemuistoihin. Pyörit ja marinoit itseäsi ikävien tunteiden mutakuopissa osaamatta päästää vanhoista kaunoista irti. Tunnet ehkä katkeruutta ihmisiä tai tapahtumia kohtaan ja etsit muista syyllistä pahalle olollesi. Koet ettet pysty antamaan anteeksi ja saatat jopa hautoa kostoa. Tämä on selkeä merkki käsittelemättömästä psyykkisestä ja henkisestä kivusta, joka odottaa mahdollisuutta vapautua.
Tarpeesi jäävät jatkuvasti vaille täyttymistä. Tunnet olosi koko ajan ”puoliksi tyhjäksi”, koska kaikki energiasi valuu muiden ihmisten tai asioiden hoitamiseen. Fyysinen nälkä tai univaje lähtee syömällä ja nukkumalla, mutta henkisesti jatkuvasti vaille jääminen onkin aivan toinen tarina. Kuka täyttää sinun maljaasi? Ehkä olet niin tottunut huolehtimaan kaikista muista, ettet enää edes osaa pyytää itsellesi mitään. Vähättelet ja ohitat jo itsekin itsesi. Näin sinusta tulee se näkymätön puurtaja ja suorittaja, jonka yli muut oppivat kävelemään. Lopulta olet hukassa itsesi kanssa, etkä enää tiedä kuka olet ja mitä haluat.
Tukahdutettu ja purkamaton viha. On olemassa ns. rakentavaa vihaa, joka toimii polttoaineena esimerkiksi rajojen vetämisessä, mutta sitten on myös sitä tummanpuhuvaa ja pahantahtoista kätkettyä vihaa, jolla myrkytämme itseämme sisältäpäin. Purkamaton viha heijastuu muihin esimerkiksi aggressiivisena asenteena, kateellisena puheena tai lopulta hallitsemattomasti räjähtelevänä tai kiukkuisena käytöksenä. Samaan aikaan pelkäät näyttää suuttumustasi, koska ydinpelkosi on, ettei sinua hyväksytä/rakasteta vihaisena. Kiltin ihmisen peruspelko! On henkisesti todella raskasta kantaa mukanaan kätkettyä vihaa ja pelkoa, koska lopulta se syö kallisarvoista elinvoimamme sisältäpäin.
Aukaisemattomat tunnelukot. Uskot aina negatiivisia asioita itsestäsi, toisista sekä maailmasta ja lisäksi sisäinen puheesi on todella ankaraa. Esimerkiksi vaadit aina itseltäsi liikoja, annat muille vallan määrittää arvosi, uskot ettei kukaan oikeasti välitä sinusta tai uskot, että tehtäväsi on vain palvella muita, ulkopuolisuus kalvaa sisintäsi tai annat muiden haavoittaa sinua toistuvasti. Tunnelukkoja on paljon ja ne puhuvat meille ajattelumme kautta alitajuisina malleina, uskomuksina ja kaavoina. Niiden avaamiseen tarvitaan usein keskusteluapua ja syvällistä itsetuntemuksen lisäämistä. Tunnelukkojen avaamisen aika tulee kuitenkin vasta akuutin uupumisen jälkeen, sillä niiden työstäminen kysyy henkisiä voimavaroja.
Tunnekuorma on siis usein kaikkea sitä, mitä meidän on hyvin vaikea pukea sanoiksi itselle ja muille. Tästä syystä sen alle hiljalleen luhistutaan ja haudataan samalla omat todelliset tarpeet ja toiveet… Ikäänkuin alistutaan kohtaloon: ”Elämä nyt vain on tällaista joka tuutista pursuavaa p*skaa tai harmaata ilotonta tarpomista”. EI KUULU OLLA!
Tunnekuormaa on mahdollista vapauttaa ensinnäkin tiedostamalla sen olemassaolo ja juurisyyt. Kukaan muu ei tosin voi tehdä sitä kuin sinä itse. Vain sinulla on avaimet omaan sydämeesi ja vain sinä voit sallia omien tunteidesi antaa virrata. Tunteet ovat ja tulevat aina olemaan ihmisenä olemisen ydintä, jota ei tarvitse kätkeä tai torjua. Kuten sanontakin sen toteaa: minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Emme voi loputtomiin piiloutua itseltämme tai kätkeä sisintämme ilman tuhoisia seurauksia.
Emotionaalinen palautuminen on tunnekuorman keventämistä, hyvän sallimista itselle, omien tarpeiden tervettä täyttämistä sekä niiden kipukohtien ja keskeneräisyyksien tiedostamista, jotka toimivat sisäisinä käsijarruina omalle hyvinvoinnille ja tasapainolle.
”Puhumattomuus, huomiotta jättäminen, ei noteerata mitenkään. Kun puhun tai kysyn jotain, poistutaan paikalta. Näin myös, kun tulen kahvitauolle.”
Tässä Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjaani varten kerrotussa tarinassa kuvataan ostrakismia. Hiljainen ulossulkeminen toistuu kertomuksissa, joita on kerrottu satoja huhtikuussa julkaistavaa kirjaani varten.
Ostrakismi tarkoittaa ilmiötä, jossa joku jätetään ilman sanoja tai selityksiä porukan ulkopuolelle. Sitä kuvaavat monenlaiset kielikuvat suomen kielessä, kuten ”ghostaaminen”, ”pitää mykkäkoulua”, ”joutua mustalle listalle” ja ”kohdella toista kuin ilmaa”.
Ostrakismia tutkineen Sirpa M. Mannisen mukaan ulossulkemisen erottaa yleensä häirinnästä tai muusta epäasiallisesta kohtelusta se, että muut väkivallan muodot sisältävät sanallista vuorovaikutusta. Ostrakismi on aina sanatonta ulossulkemista, mikä tekee siitä erityisen vaikeasti tunnistettavan ja käsiteltävän.
Se voi ilmetä esimerkiksi seuraavin tavoin:
Työkaveria ei tervehditä, hänen katsekontaktiaan vältellään tai hänelle käännetään selkä.
Hänelle ei puhuta tai anneta tilaa keskusteluissa.
Häntä ei pyydetä mukaan lounaalle, kahvipöytään tai illanviettoihin.
Hänet jätetään työyhteisön asioiden ja tiedonjaon ulkopuolelle.
Hänen soittoihinsa, viesteihinsä tai sähköposteihinsa ei vastata, eikä hänen sosiaalisen median päivityksiinsä reagoida.
Hänen kommenttejaan tai kysymyksiään ei huomioida.
Hyljeksityksi tuleminen aiheuttaa kipua, ahdistusta ja merkityksettömyyden tunnetta. Ostrakisoitu voi kokea, ettei häntä nähdä, kuulla tai kohdata.
Mitä voit tehdä, jos havaitset ostrakismia?
Jos tunnistat, että työpaikallasi piilottelee ostrakismia, työyhteisönne kulttuuria on tärkeää kehittää. Ulossulkemista voivat ehkäistä esimerkiksi seuraavat asiat:
Sopimus, että jokainen puuttuu työyhteisössä ostrakismiin, jos havaitsee sitä.
Selkeät pelisäännöt työyhteisössä sille, millaista käytöstä työyhteisössä sallitaan.
Kuppikuntien kyseenalaistaminen.
Käytännöt tai päivät, joissa jokaisella on mahdollista tutustua oman tiiminsä ulkopuolisiin työkavereihin.
Tekstit on lainattu ja uudelleen jäsennelty kirjasta Elimistön viisaus (Tammi, 2026), jonka on kirjoittanut lääkäri Giulia Enders.
Tutkijat ovat viime vuosikymmenien aikana havainneet, että miellyttävällä, tunteisiin yhdistyvällä kosketuksella on elimistöömme useita erilaisia vaikutuksia ja että nämä vaikutukset voivat olla äärimmäisen voimakkaita.
1. Kosketus auttaa vauvaa myöhemmin sietämään stressiä paremmin
Keskosvauvat, jotka ovat säännöllisessä ihokontaktissa vanhempiinsa, eroavat vielä kymmenenkin vuoden päästä lapsista, joita on syntymän jälkeen pidetty lämpimänä vain keskoskaapissa. Ensin mainitut nukkuvat, sietävät stressiä ja pärjäävät kognitiivisissa testeissä paremmin. Myös täysiaikaiset vauvat reagoivat suoraan kosketukseen. Se saa vauvan hengittämään syvempään, vakauttaa aineenvaihduntaa ja lisää stressinsietokykyä vielä vuodenkin iässä verrattuna vauvoihin, jotka ovat syntymän jälkeen jääneet ilman ihokontaktia.
Jos jollakin lääkkeellä olisi näin mittavia vaikutuksia, tuloksia pidettäisiin huikeina.
2. Teho-osastolla kosketus rauhoittaa ja kivunkokemus on vähäisempää
Myös aikuisille tehdyistä tutkimuksista on saatu kiistattomia tuloksia. Asiasta saadaan kattavasti dataa erityisesti teho-osastoilta, koska siellä olevia tarkkaillaan kellon ympäri. Tarkkailu on kuitenkin myös stressaavaa: sängyn ympärillä vilkkuu tai piippaa tauotta ja tutkimuksia tehdään tiheään, öisinkin.
Tämän seurauksena keho ei osaa enää rentoutua, uni heikkenee ja pelot lisääntyvät. Jos teho-osastolla makaavat ihmiset saavat säännöllisesti miellyttävää kosketusta (kuten hierontaa), he nukkuvat todistetusti sikeämmin ja hengittävät rauhallisempaan tahtiin, heidän verenpaineensa on alhaisempi ja he jopa kokevat keskiarvoisesti vähemmän kipua.
3. Kosketus rauhoittaa, vaikka ihokontakti tuntuisi epämiellyttävältä
”Miellyttävä kosketus” tekee hyvää myös ihmisille, jotka eivät siitä erityisemmin pidä. Niilläkin ihmisillä, joilla on ADHD tai jotka ovat
autismikirjolla ja kokevat ihokontaktin epämiellyttäväksi tai kuormittavaksi, on vähemmän stressihormonia veressä ja he nukkuvat paremmin, jos läheinen ihminen välillä koskettaa heitä.
4. Kosketus lyhentää synnytyksen jälkeistä masennusta ja vahvistaa tunneyhteyttä vauvaan
Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivät äidit, jotka eivät ole vielä pystyneet muodostamaan tunneyhteyttä lapseen, hyötyvät lapsensa pitelemisestä. Sitä kautta yhteys muodostuu nopeammin ja masennusaika lyhenee.
Kosketus yhdistää ja antaa voimaa
Kun kaksi ihmistä koskettaa toisiaan, heidän välilleen muodostuu yhteys. Se ei ole pelkkä korulause, vaan tarkkaan määritelty ja mitattavissa oleva ilmiö nimeltä interpersonaalinen synkronia.
Ilmiötä tutkitaan laittamalla ihminen makaamaan putkeen ja hänen kumppaninsa istumaan sen viereen. He eivät näe toisiaan. Jos he nyt tarttuvat toisiaan kädestä, heidän kehonsa alkavat synkronoitua. Hengitystiheys, sydämenlyönnit ja jopa ihon sähkönjohtavuus yhtenäistyvät. Ei tiedetä, miksi näin tapahtuu – mutta niin tapahtuu.
Rakkaudellinen kosketus ei kerro meille ainoastaan, että joku muukin on paikalla, vaan se kertoo myös, että olemme itse läsnä. Tutkimus on osoittanut tähän mennessä, että kun kissa nuolee poikasiaan, se ei tapahdu ainoastaan puhdistamistarkoituksessa tai yhteyden muodostamiseksi, vaan samalla kissanpoikasen aivot tulevat tietoiseksi sen omista ruumiinosista. Kissanpoikaset, joita on nuoltu, kehittyvät nopeammin, liikkuvat itsevarmemmin ja niillä on suuremmat henkiinjäämismahdollisuudet.
Kosketus on ensimmäinen aistimus, josta opimme, että ulkomaailma vaikuttaa sisimpäämme asti ja että tarvitsemme toisia ihmisiä. Esimerkiksi taipumus kosketella omia kasvojamme osoittaa, että jatkuva yhteyden hakeminen on osa elämää. Etenkin jos kärsimme menetyksestä tai olemme yksinäisiä tai loukkaantuneita, voimme antaa ihon muistuttaa meitä molemmista: omasta ja muiden tärkeydestä – suojautumisesta ja tuntemisesta.
Tekstit on lainattu kirjasta Elimistön viisaus. Kirjassa lääkäri Giulia Enders käsittelee yleistajuisesti, miten elimistön eri osat toimivat yhdessä: keuhkot, immuunijärjestelmä, iho, lihakset ja aivot. Endersin mukaan yhä monimutkaisemmassa maailmassa on hyödyllistä katsoa sisäänpäin: omaan kehoomme. Se on jo tuhansien vuosien ajan kohdannut ongelmia ja ratkaissut ne omalla tavallaan. Mitä voimme oppia siltä?
Riippuvuussairaudet aiheuttavat paljon kärsimystä. Ihminen voi tulla riippuvaiseksi oikeastaan mistä vain, mutta eniten esillä julkisuudessa on päihderiippuvuus, on arvioitu että Suomessa on heitä jopa puolitoista miljoonaa. Myös rahapeliriippuvuus ja seksiriippuvuus ovat monelle ongelma. Ihmiselle voi kehittyä addiktio lisäksi myös työhön, liikuntaan, ruokaan tai harrastukseen.
Se että tykkää jostain asiasta tosi paljon ei ole addiktiota, vaikka se voi vierestä katsoen siltä joskus näyttää. Yksi tapa arvioida omaa riippuvuutta on se, kuinka paljon käyttäytyminen tuottaa ongelmia. Kokeeko itse olevansa ohjaksissa vai onko riippuvuutta tuottava asia varastanut ajurin paikan? Valehtelu on yleensä aina osa addiktiosairautta. Sekään ei kuitenkaan vie ihmisen vastuuta pois omista valinnoista.
Addiktion määäritelmä on että käyttäytyminen on pakonomaista ja tuottaa tuskaa tekijälleen ja usein läheisilleen. Riippuvuuksien yhteydessä on puhuttu paljon traumoista, ja useilla ne ovatkin sairauden taustalla. Myös riippuvuuskäyttäytyminen traumatisoi ihmistä. Addiktioon voi kuitenkin sairastua vaikka olisi saanut rakkautta ja hyväksyntää. Tällöin taustalla on usein biologinen alttius. Esimerkiksi ADHD-diagnoosiin liittyy usein addiktiivista käyttäytymistä.
Perhe ja kaikki muut läheiset kaipaavat myös asiassa apua. Jos kumppanisi on sairastunut riippuvuussairauteen, sinun tärkein tehtäväsi on pitää huolta itsestäsi. Vain niin voit huolehtia parhaiten suhteestanne. Et voi tehdä valintoja toisen puolesta, mutta voit olla turvallinen ihminen vierellä. Voit kannustaa ja huomata hyvän. Jos omat voimat loppuvat ja usko suhteen jatkumiselle hiipuu, sinulla on oikeus tehdä päätös erosta. Sen ei tarvitse tarkoittaa ihmissuhteen loppumista.
Viime vuosina pakonomaisesta seksikäyttäytymisestä kärsivien ihmisten määrä on kasvanut, ja heitä on iso osa asiakkaistamme vastaanotollamme. Teemme kollegani seksuaaliterapeutti Karoliina Kruunan kanssa töitä yhdessä niin, että toinen työskentelee addiktioon sairastuneen kanssa ja toinen tapaa hänen kumppaniaan. Tietoisuustaitojen vahvistaminen on aina lähtökohta. Olennainen osa työskentelyä ovat arvotyöskentely ja läsnäolotaidot. Lohduttavaa on, että jos henkilöllä on tahtoa, niin keinoja toipua kyllä löytyy. Tunnetaitojen vahvistaminen on tässä keskeisessä asemassa.
Moni meistä kantaa mukanaan pelkoja, varautuneisuutta, ylivireyttä ja syvää epävarmuutta, vaikka elämässä ei olisi enää mitään selkeää, tiedostettua uhkaa. Saatammekin ihmetellä: “Miksi reagoin näin? Miksi minusta tuntuu turvattomalta, vaikka kaikki on oikeasti juuri nyt hyvin?”
Vastaus tähän voi löytyä sisäisen lapsemme kokemuksista eli niistä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista, jotka ovat toisaalta kehittäneet hermostoamme tietynlaiseksi pienestä lähtien ja toisaalta muovanneet hermoston toimintaa erilaisten tapahtumien seurauksena.
Lapsi oppii turvan tunteen kehon ja hermoston kautta: turva on erityisesti kehollinen kokemus, miten voi antautua kehossaan alustan tai toisen ihmisen kannateltavaksi. Lapsen hermosto oppii turvattomuutta muiden vihaisista katseista, ilmeistä ja äänensävystä, raivon ja hiljaisuuden välisestä jännitteestä, ennakoimattomuudesta tai siitä ilmapiiristä, jota ”haisteltiin” ja ”hengitettiin” kotona.
Tutkimukset osoittavat, että lapsuuden varhainen ympäristö muovaa aivojen rakenteita ja toimintaa, vaikuttaen muun muassa tunteiden säätelyyn, uhkien havaitsemiseen, stressinsietokykyyn ja siihen, miten olemme vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Jos kodin ilmapiiri on ollut kaoottinen, arvaamaton tai tunnekylmä, lapsi ei pelkästään koe tunteita, vaan hän oppii selviytymistä vaikeista olosuhteista.
Sisäinen lapsi oppi näin skannaamaan herkästi katseita, ennakoimaan mielialoja ja kutistamaan itseään, jotta ei kohtaisi turvattomia tilanteita. Hän oppi olemaan “helppo”, jotta ei aiheuttaisi lisää kuormaa itselle ja muille. Hän oppi kantamaan enemmän vastuuta kuin lapsen kuuluisi kantaa. Ja koska keholliset muistot ovat vahvoja, nämä opitut mallit eivät katoa aikuisuudessa – ne usein vain muuttavat muotoaan, kun elinvuosia tulee lisää.
Aikuisena sisäisen lapsen turvattomuus voi ilmentyä esimerkiksi:
• vaikeutena levätä
• ylivarautuneisuutena, vaikka mitään todellista uhkaa ei ole
• tarpeena miellyttää ja selittää liikaa
• voimakkaana itsenäisyyden tarpeena, joka on oikeasti lapsuudessa opittu selviytymiskeino
• pelkona luottaa toisiin
• syvänä sisäisenä tunteena ja uskomuksena: “Jotain pahaa voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä”
Mikäli tunnistat näitä tai vastaavia ilmentymiä itsessäsi, on hyvä muistaa, että et ole millään tavalla ihmisenä “rikki”. Kyse on siitä, että sisälläsi elävä lapsi ei ole saanut vielä kokemusta ja tietoa siitä, että maailma on muuttunut, nyt on mahdollista oppia uutta ja palata turvan ja luottamuksen tilaan. Hermostosi on voinut jäädä kiinni ”vanhaan aikaan”, vaikka nykyhetken elämäsi olisi jo täysin erilaista. Pieni lapsi sisälläsi ei vielä uskalla laskea suojaa alas, koska tämä suoja on aikanaan ollut hänen (mahdollisesti) ainoa selviytymiskeinonsa.
Miten sisäinen lapsi oppii turvallisuutta?
Palaaminen turvan tilaan voi tapahtua kehollisen kokemuksen kautta. Useinkaan ei riitä, että järki sanoo: “kaikki on hyvin”, jos keho ja ”alitajunta” ei tunne sitä. Sisäinen lapsi tarvitsee uuden kokemuksen ja uuden viestin:
“Minun ei tarvitse olla jatkuvasti varuillani. Minun on lupa hengittää ja levätä. Minä saan tulla kannatelluksi. Minä voin olla oma itseni, sellaisena kuin olen.”
Neurotieteessä tätä prosessia ajatellaan plastisuuden mahdollistumisena: aivot ja hermosto pystyvät muovautumaan toistuvien ja turvallisten kokemusten kautta. Sisäinen lapsi ei kuitenkaan tarvitse täydellisyyttä, hän tarvitsee riittävää, johdonmukaista lempeyttä, ennakoitavuutta ja tilaa, jota sinä aikuisena voit antaa sisäiselle lapsellesi.
Koska tämä prosessi on vahvasti kehollinen, on tärkeää antaa juuri nyt omalle keholleen ja sen viestien kuuntelulle aikaa ja tilaa. Kehosikin osaa vastata aitoihin tarpeisiisi, esimerkiksi sen osalta, millaisessa ympäristössä ja keiden kanssa sinun on hyvä olla tai millaisia hermoston säätelyn tarpeita sinulla on juuri nyt (liikettä, lepoa, puuhastelua, kivaa yhdessä olemista muiden kanssa jne.). Mikään tietty asia, oleminen tai tekeminen ei ole palautumista, vaan jokainen voi löytää omat palautumisen tapansa, jotka osaltaan ohjaavat turvan tilaan.
Sinussa ja sisäisessä lapsessasi tapahtuva parantuminen ei tarkoita, että jokin ”hankala” osa sinussa katoaa täysin. Se tarkoittaa ennemmin sitä, että sisäisen lapsesi on mahdollista oppia olemaan uudessa todellisuudessa, jossa sinä koet, että:
Turva on mahdollista. En ole enää pärjäämässä kaikesta yksin. Minä saan kuunnella omia tarpeitani. Nyt olen aikuinen, ja maailmani on erilainen kuin silloin.
Pysähdy kuuntelemaan lasta itsesi sisällä ja kerro hänelle: “Et ole enää yksin.”
Sisäinen lapsi meissä ei unohdu, vaan se etsii turvaa ja yhteyttä vielä aikuisenakin.
– Karita Palomäki teoksessa Kohtaa sisäinen lapsesi
”Neljänkympin kynnyksellä masennuin, ja elämä muuttui vuosi vuodelta harmaammaksi ja merkityksettömämmäksi, vaikka ulkoisesti kaikki olikin hyvin.
Muutaman kuukauden sairauslomakaan ei tuonut vointiini muutosta, joten minulle haettiin psykoterapiaa. Terapiassa minulta kysyttiin, minkälainen lapsuuteni oli. Vastasin, että ihan normaalihan se, enkä tiedostanut mitään erityistä tapahtuneen.
Se olikin totta, sillä minulla ei ollut mitään isoja traumoja. Terapian edetessä uusi palapeli alkoi vähitellen rakentua mielessäni. Aloin pikkuhiljaa muistaa lapsuuttani uudella tavalla, erityisesti kehoni kautta. Aloin ymmärtää olleeni aina pelokas, jännittynyt ja ahdistunut.
Isäni oli perheen pää, eikä kukaan uskaltanut koskaan sanoa hänelle vastaan, vaikka hän olisikin ollut jossain asiassa väärässä. Äitini oli aina ristiriitatilanteissa hiljaa.
Vanhempani erosivat vasta siinä vaiheessa, kun olin muuttanut kotoa pois. Myöhemmin, terapian aloitettuani, äitini onkin paljastanut minulle, että isäni käytti henkisen lisäksi fyysistä väkivaltaa häntä kohtaan – mutta vain silloin, kun kukaan ei ollut todistamassa tilannetta.
Isä myös päätti tulevaisuudestani: minun piti hankkia itselleni kunnon akateeminen ammatti, vaikka itse haaveilin toisenlaisesta ammatista ja urasta. Nyt keski ikäisenä ymmärrän, että lapsuudenperheessäni oli läsnä jatkuva uhka, joka on jättänyt jälkensä minuun tähän päivään asti.”
– Ramin kokemus Karita Palomäen kirjasta Kohtaa sisäinen lapsesi (Bazar/Hidasta elämää, 2026).
Kaikki tähän asti kokemamme näkyy meissä
Miten lapsuuden kiintymyssuhteet ja vaille jäämisen kokemukset näkyvät hermostossamme ja kehossamme?
Meillä voi olla myös varhaislapsuudessa muodostuneita rajoittavia uskomuksia itsestämme ja elämästä. Olemme saattaneet esimerkiksi oppia, että meidän pitää pärjätä yksin ja että vain tietynlaisia tunteita on lupa näyttää. Karita kirjoittaa:
Vaikka emme tiedostaisi sitä, sisäinen lapsi asuu meissä aina ja on läsnä erilaisissa hetkissä, ympäristöissä, tunnetiloissa ja kohtaamisissa. Sisäisen lapsen keholliset tuntemukset voivat ilmetä aikuisen elämässä myös kehollisina tunnemuistoina.
Pieni sisäinen lapsi on herkkä, intuitiivinen, tunteva ja tarvitseva. Hän osaa ihmetellä pieniäkin asioita ja nähdä tutut arkiset asiat ikään kuin ne olisivat aivan uusia.
Sisäinen lapsi saattaa reagoida spontaanisti tunteilla eri tilanteissa, mutta toisaalta voi myös yrittää peittää spontaaniuttaan, koska on kokenut selviytyvänsä vaikeissa tilanteissa sillä tavalla. Joskus sisäinen lapsi on joutunut selviytyäkseen mukautumaan, kehittämään roolin ja ”maskin” itselleen.
Sinuun ja sisäiseen lapseesi vaikuttaa vahvasti paitsi se sosiaalinen ja kulttuurillinen ympäristö, jossa olet elänyt, myös menneiden sukupolvien kokemukset, joista osa voi olla vaikeita ja traumaattisia.
Sisäinen lapsi on kuin peili menneisyydelle: kaikelle sille, mitä olemme kokeneet, tunteneet tai tukahduttaneet.
Emme siis aikuisena heijastele pelkästään oman elämämme tapahtumia, vaan olemme ikään kuin perineet erilaisia uskomuksia, toimintamalleja ja jopa kehollisuuteen liittyviä malleja tai oirekuvia suvultamme ja huoltajiltamme.
Sisäinen lapsi on kuin peili menneisyydelle: kaikelle sille, mitä olemme kokeneet, tunteneet tai tukahduttaneet. Silti sisäinen lapsi ei ole vain muisto, vaan se on päivittäin kohdattavissa oleva aktiivinen osa meitä, joka elää alitajunnassamme ja vaikuttaa tunteisiimme, toimintaamme ja reaktioihimme läpi elämämme.
Kirjailija Karita Palomäki on psykofyysinen fysioterapeutti, keho-orientoitunut työnohjaaja sekä psykofyysisen kivunhoidon ja traumainformoidun työotteen kouluttaja. Hän on perehtynyt erityisesti hermoston vireystilojen säätelyyn sekä siihen, miten tunteilla on yhteys terveyteen.
Kohtaa sisäinen lapsesi -kirja auttaa hoivaamaan menneisyyden haavoja ja rakentamaan lempeää suhdetta itseen. Löydät kirjan TÄÄLTÄ.
Kuulen työssäni terapeuttina tosi paljon parisuhteisiin liittyvää kipuilua. Teokseni Toivon kirja narsistin haavoittamalle ilmestymisen jälkeen olen kuullut lukemattomia uskomattoman kipeitä parisuhdekuvioita.
Monen ihmisen huonovointisuus liittyy parisuhteeseen. Vaikka vastaanotolleni hakeudutaan monesta syystä, yllättävän usein parisuhde on se, joka ylläpitää epätasapainotilaa. Syitä tähän on monia: on kommunikaatio-ongelmaa, vaikeutta sanoittaa omia tarpeita ja tunteita, uupumusta, ruuhkavuosiväsymystä ja vaikka mitä.
Tässä tekstissä haluan kuitenkin puhua vain yhdestä jutusta eli potentiaalista, jonka toinen voi nähdä, vaikka kaikki kielii siitä, että toinen on suhteessa vastuuton tai muuten haluton tai kyvytön kasvamaan.
Empaattinen ihminen näkee toisen kasvupotentiaalin
Ette uskokaan, miten paljon ihmiset uskovat hyvään silloinkin, kun on petetty ja lyöty henkisesti ja fyysisesti lukemattomia kertoja. Monissa suhteissa vallitsee valtava epäsuhta vastuussa, enkä puhu nyt kotitöistä vaan myös tunnetason vastuista.
Moni ylivastuullinen ja empatiakykyinen ihminen näkee kumppanissaan kasvupotentiaalin ja sisäisen pienen lapsen. Kasvupotentiaali on meissä kaikissa, mutta kaikki eivät osaa, halua tai pysty sitä käyttämään.
Ylivastuullinen ihminen uskoo loputtomasti toisen ihmisen potentiaaliin ja yrittää saada toista kasvamaan. Ylivastuullinen käyttää valtavasti henkisiä voimavarojaan siihen, että saisi toisen ottamaan elämän tarjoamasta kasvumahdollisuudesta kiinni. Ylivastuullinen näyttää mallia, esitelmöi, pyytää, huutaakin loputtomasti.
Toivo elää, koska ideaalitarina rakentuu aina uudelleen
Jokainen on vastuussa henkisestä kasvustaan. Parisuhteessa voi olla tosi vaikeaa, jos toinen kasvaa, mutta toinen ei. Usein alivastuullinen jarruttaa kumppaninsa kasvua. Kuvio voi olla tosi kipeä.
Kasvuun pyrkivä osapuoli pystyy olemaan suhteessa usein siksi, että hän pitää yllä toivoa. Hän luo ideaalitarinan toisen kasvusta aina uudelleen, jotta pystyy pysymään suhteessa. Usein pienikin merkki siitä, että toinen on lähtenyt kasvumatkalle, riittää tarinan rakentamisen ja kipeään suhteeseen jäämisen syyksi. Narsistiseen parisuhteeseen jääminen selittyy usein juuri tällä.
Miksi jäät, kun voisit lähteä?
Moni kysyy, tekikö tarpeeksi silloinkin, kun kaikki omat voimat on valutettu parisuhteen alttarille. Syyllisyyskin saattaa vaivata. Yllättävän usein ihmiset pelkäävät jäävänsä loppuelämäksi yksin ja jäävät suhteeseen, jossa ovat enemmän yksin kuin ehkä olisivat yksin eläessään. Liian moni antaa kohdella itseään ihan älyttömän huonosti. Itsetunto on saattanut suhteen aikana mennä niin alas, ettei senkään vuoksi kykene lähtemään.
Pidän aika tärkeänä sitä, että omaa elämää uskaltaa katsoa rehellisesti silmiin. Että suostuu näkemään sen, mikä on totta. Mikä sinun elämässäsi on totta ja mikä ei?
Aivot ovat samaan aikaan äärimmäisen monimutkaiset ja toiminnaltaan yllättävän suoraviivaiset. Ne tarkkailevat ympäristöä aistien kautta, arvioivat tilanteen ja etsivät uhkia ja mahdollisuuksia. Ne myös käynnistävät tunteen, jonka tehtävänä on ohjata toimintaa tulkinnan mukaisesti: Lähesty, vältä, puolustaudu.
Ahdistus kuuluu tähän järjestelmään. Se on evoluution kannalta hyödyllinen hälytysmekanismi, jonka tarkoitus on suojata meitä. Ongelma syntyy silloin, kun hälytysjärjestelmä yliarvioi vaaran. Tällöin ahdistus ei enää auta, vaan alkaa vääristää havaintoja.
ADHD ja voimakkaampi hälytys
ADHD-piirteisellä hermosto reagoi usein herkemmin ja nopeammin. Tunnesäätelyn kuormittuminen ja voimakas sisäinen kokemus tekevät ahdistuksesta intensiivisen. Se ei näyttäydy vain ajatuksena, vaan koko kehossa tuntuvana reaktiona: puristuksena rinnassa, levottomuutena ja ärsyyntymisenä. Ja kun vireystila nousee nopeasti, mieli pyrkii selittämään kokemuksen. Mielemme haluaa ymmärtää, ”mikä on vialla”. Tässä kohden ahdistus alkaa usein “valehdella”.
Miten ahdistus vääristää tulkintaa?
Ahdistus ei tietoisesti johda harhaan. Se tuottaa tulkintoja, jotka tuntuvat tosilta, koska keho on jo hälytystilassa.
Ajatukset voivat väittää:
“En pysty tähän.”
“Kukaan ei pidä minusta.”
“Tämä menee varmasti pieleen.”
Kun tunteet ottavat vallan, ei logiikka pysy mukana eivätkä aiemmat onnistumiset ole yhtä helposti saatavilla muistilokeroissamme. Tämänhetkinen tunne alkaa määrittää koko käsitystä omasta kyvykkyydestä. Ahdistus kaventaa näkökenttää ja vahvistaa mustavalkoisuutta. Seurauksena voi olla esim. välttely. Tehtävä jää aloittamatta, vaikka todellinen este ei ole kyvyttömyys vaan ylireagoiva hermosto.
Miksi ahdistus tuntuu niin uskottavalta?
Siksi, että se on nopea. Uhka-arvio syntyy aivoissa ennen tietoista harkintaa. Tunne aktivoituu ensin, ajattelun rauhoittava jarru seuraa perässä. ADHD-piirteisellä tämä säätely voi olla haavoittuvampi, jolloin tunne ehtii vallata tilan ennen kuin järkevä arviointi käynnistyy. Mutta ahdistus ei useimmiten kerro todellisesta vaarasta. Se kertoo vireystilan noususta ja valpastumisesta. Siksi esim. sydän sykkii nopeammin ja lihakset tuntuvat kireiltä.
Miten tähän voi suhtautua?
Ensimmäinen askel ei ole ahdistuksen poistaminen, vaan sen tunnistaminen. Ahdistus on hermoston signaali, ei todiste siitä, että jokin on pielessä. Kun huomaat ajatuksen “jokin on pielessä”, pysähdy hetkeksi. Kysy itseltäsi: Onko tämä fakta vai ahdistuksen luoma tulkinta? Jo pelkkä kysymys luo etäisyyttä. Se antaa otsalohkoille aikaa aktivoitua ja palauttaa tilannetta mittasuhteisiin.
Tärkeä muistaa
Ahdistus on siis epämiellyttävää, mutta ei vaarallista. Kun opimme tunnistamaan, milloin ahdistus valehtelee meille, voimme suhtautua siihen kuin liioittelevaan mutta hyvää tarkoittavaan neuvonantajaan. Sitä voi kuunnella, mutta kaikkea ei tarvitse uskoa. Ahdistus ei ole totuus tilanteesta. Se on reaktio, joka kaipaa säätelyä sekä lempeää kyseenalaistamista.
Haluatko ymmärtää paremmin omia tai läheisen ADHD-piirteitä ja löytää ADHD:sta supervoimia?
Emmi Paunonen, 39, muutti parikymppisenä Savonlinnasta Helsinkiin. Ensin hän asui vilkkaassa Kalliossa, muutti sitten ihan vähän kauemmaksi ja sitten vielä vähän kauemmaksi Helsingin lähiöön. Ison kaupungin elämä tuntui hässäkältä sekä ulkoisesti että sisäisesti.
”Voin huonosti, nukuin huonosti ja ärsytti, kun en saanut olla kotona rauhassa ja hiljaisuudessa”, Emmi kuvailee kokemustaan. Sitten tuli herätys, joka sai ajattelemaan, että ympäristöllä voi oikeasti olla iso merkitys hyvinvoinnille:
”Kun sain ADHD-diagnoosin, totesin, että minulle tekisi oikeasti hyvää päästä rauhallisempaan ympäristöön.”
ADHD-diagnoosi ikään kuin antoi Emmille lupalapun miettiä muutosta, joka tukisi hänen hyvinvointiaan. Hän oli elänyt niin pitkään ylivirittyneessä tilassa, ettei enää edes muistanut muunlaista elämää.
”Kävin kierroksilla ja nukuin ihan sairaan huonosti 20 vuotta elämästäni. En osannut rauhoittua. Minulla oli kuusi miljoonaa välilehteä päässä auki, ja kun aamuyöllä heräsin ääniin, rupesin miettimään niitä kaikkia. Ne unet olivat sitten siinä”, Emmi kuvailee kerrostaloelämäänsä Helsingissä.
Emmi oli tehnyt vuosia ison osan markkinointialan töistään etänä kotoa käsin, joten ajatus muuttamisesta rauhallisempaan ympäristöön ei ollut työn puolesta haastava. Sen sijaan sinkkuna elävä 39-vuotias pohti, selviäisikö yksin lumitöistä tai osaisiko pitää huolta omakotitalosta. Pitkät huolen ja myös innostuksen värittämät pohdinnat ja ajatusketjut päätyivät kuitenkin aina yhteen tulokseen:
”Lopulta kuitenkin olin sitä mieltä, että en minä muutenkaan saa sellaista elämänlaatua, mitä minä tarvitsen ja kaipaan.”
Vilkasta ja hässäkkää. Sellaiseksi Emmi koki sekä ympäristön että oman päänsä sisällön.
Mistä paras paikka kodille?
Omaa taloa Emmi etsi koko Uudenmaan alueelta. Emmin ystävät jäisivät pääkaupunkiseudulle, joten hän piti tärkeänä, että ystävät haluaisivat tulla kylään – yövierailulle tai viipyileville päivällisille pitkän pöydän ääreen. Emmi kokeili varovasti ystäviensä reaktioita eri paikkakuntiin. Porvoon mainitseminen sai ystävissä aikaan innokkaan reaktion.
”Porvoo valikoitui osin siksi, että täällä kaverit käy muutenkin.Heistä on kiva tulla, kun täällä on muutakin kuin minä”, Emmi naurahtaa ja jatkaa: ”Joku ystävistä tai tutuista käy joka tapauksessa kesällä Porvoossa, niin voidaan samalla nähdä.”
Vaikka Emmi kaipasi hiljaisuutta ja omaa rauhaa, yksin elävänä hänelle oli tärkeää, että palvelut ovat monipuoliset ja lähellä. Nyt Emmi kuvaa satavuotiaan talonsa sijaintia Porvoon Sannaisissa täydelliseksi, koska ”jos oikein kovaa huutaa pihalla apua, niin naapuri saattaa kuulla”. Etäisyys on siis juuri sopiva rauhan ja ihmiskontaktien suhteen.
”Porvoo valikoitui osin siksi, että täällä kaverit käy muutenkin.Heistä on kiva tulla, kun täällä on muutakin kuin minä”
Kun Emmi muutti Porvooseen reilu vuosi sitten, hän ei tuntenut paikkakunnalta juuri ketään. Nyt hän on järjestämässä käsityö- ja taidetapahtumaa Porvooseen. Mitä siis oikein tapahtui, että Emmi päätyi ensimmäisenä talvenaan pimeän maalaiskotipihansa keskeltä Porvoon keskustan kupeeseen järjestämään kokonaan uutta tapahtumaa?
”Olen joka vuosi tehnyt lahjoituksen Joulupuu-keräykseen. Koska en löytänyt Porvoosta sellaista, päätin hoitaa homman kuntoon. Keräys vaatii taustalle yhdistyksen. Olin ollut musiikkikeikoilla Porvoon Tarmolassa sijaitsevalla Pensselitehtaalla, joten pyysin heitä mukaan. Toteutin heidän avustuksellaan tosi onnistuneen Joulupuu-keräyksen viime jouluna. Nyt olen tutustunut Pensselitehtaan mahtaviin tyyppeihin, tehnyt siellä vapaaehtoistyötä ja yhtäkkiä minulla onkin elämässäni ihmisiä, jotka tuntevat kaupungista paljon ihmisiä. Jos esimerkiksi tarvitsen sähköasentajaa, tiedän, keneltä kysyä”, Emmi kertoo.
Emmin idean pohjalta huhtikuussa 2026 ensimmäistä kertaa järjestettävät taide- ja käsityöfestaritlähtivät liikkeelle hänen omasta intohimostaan, jota hän on päässyt toteuttamaan uudessa kodissaan vapaasti.
”Nyt minulla on kodissa harrastetila, jossa on kaikki ompelut ja maalaukset. Ei tarvitse lähteä mihinkään erikseen.”
Yllätyksiä omakotitaloasumisessa?
Emmin mielestä yksi ihanimmista asioista omakotitalossa on se, että pihalle ei tarvitse enää lähteä, sinne voi vain mennä: kun avaa oven, on jo ulkona:
”ADHD-piirteiselle lähteminen ja pakkaaminenkin on haaste: Muistanko nyt ihan varmasti ottaa mukaan kaikki? Mitä jos on liian kirkasta ja tarvitsenkin hattua tai aurinkolaseja? On raskasta lähteä tekemään jotain mukavaa asiaa, kun pitää ihan tosi paljon tehdä aivotyötä, että mitä kaikkea pitää ottaa mukaan.”
Omassa pihassa Emmi on toden totta viihtynyt. Pihaa on myllätty ja sieltä löytyy vihannespenkkejä ja kukkaloistoa. Puutarhahommissa hän kokee lepäävänsä: kun saa touhuta, palautuu paremmin. Vanhassa talossa ja puutarhassa puuhaa riittää loputtomiin. Tärkeintä ei ole saada valmiiksi vaan se, että saa touhuta ja olla osa luontoa ja vuodenaikojen vaihtelua.
”Onhan tässä aika paljon hommaa. Esimerkiksi marjapuskat! Niitä on viisitoista, ja jos haluaisin kaikki marjat hyödyntää, niin onhan se älytön homma kerätä niitä. Mutta en ole ottanut siitä stressiä, osa marjoista saa mennä linnuille! Minulla on silti pakastin täynnä punaherukoita.”
Ei hitto, asun nyt tällaisessa paikassa, että tässä mie vaan vien biojätteitä omaan kompostiin. Milloin miun elämästä on tullut tällaista – näin mahtavaa?
Emmi on pelastanut paikallisesta kierrätysryhmästä pelargonioita ja daalioita kellariinsa talvehtimaan. Omaa puutarhaa ihastellessa, kahvikuppi kädessä, hän tajuaa, että omassa kodissaan voi elää, kuten itselle on hyväksi ja toteuttaa unelmiaan:
”En sano, että olen aina haaveillut omakotitalosta, mutta olen aina haaveillut kaiken maailman puuhastelusta – ja pihasta ja kukkapenkeistä. Nyt voin tehdä puoli hehtaaria kukkapenkkiä, jos haluan. Ja olen aina haaveillut, että saisin pitää vaikka käsityökursseja. Mitäs jos vähän fiksailisi pihan navettaa ja pitäisi niitä siellä? Tai voisin pitää vaikka kesäkahvilaa!”
Emmille on tullut yllätyksenä, miten rakas omasta kodista voi tulla. Sellaisesta hänellä ei ole ollut koskaan aiemmin kokemusta.
”Joku päivä olin viemässä biojätteitä kompostiin. Yhtäkkiä tuli glimmeri ja ajattelin: Ei hitto, asun nyt tällaisessa paikassa, että tässä mie vaan vien biojätteitä omaan kompostiin. Milloin miun elämästä on tullut tällaista – näin mahtavaa?” Emmi kertoo.
Yksineläjänä Emmi on kokenut jo pitkään yksinäisyyttä. Se on hieman muuttanut muotoaan Porvooseen muuton myötä.
”Olin yksinäinen jo ennen kuin muutin tänne. Ja koen yksinäisyyttä edelleen. Mutta koen myös, että yksinäisyyttä sietää paremmin, kun kotona on niin paljon mukavaa tekemistä ja ympäristö on itselle mieluisa.”
Yksi muutos on ollut hänelle kuitenkin kaikkein olennaisin. Muutos, johon hän ei kerrostalossa asuessaan olisi voinut uskoa.
”Täällähän minä nukun. Käsittämättömintä tässä on se, että olen nyt nukkunut vuoden hyvin.”
Piipahda Porvoossa – pieniä tutustumisretkiä Porvooseen:
– Ekuddenin 1,5 kilometrin mittainen luontopolku sijaitsee yksityisellä luonnonsuojelualueella noin kolme kilometriä kaupungin keskustasta etelään. Täällä on vaihtelevaa maastoa, merenrantaa sekä lehtoja ja sekametsää. Ekuddenin luontopolku – Porvoo
– Iso Linnamäki, joka sijaitsee aivan Vanhan Porvoon vieressä on oiva retkikohde. Paikalla on aikoinaan sijainnut keskiaikainen linnoitus, mutta nyt jäljellä ovat enää vallit. Iso Linnamäki on osa Kansallista kaupunkipuistoa, josta voit lukea lisää täältä: Merkittävät kohteet Porvoon kansallisessa kaupunkipuistossa – Porvoo
Emmi Paunonen, 39, flyttade från Nyslott till Helsingfors när hon var 20 år gammal. Först bodde hon i det livliga Berghäll, flyttade sedan bara lite längre bort och sedan ännu lite längre bort i en förort i Helsingfors. Livet i storstan kändes som villervalla både externt och internt.
”Jag mådde dåligt, sov dåligt och var irriterad när jag inte fick vara i lugn och ro hemma”, beskriver Emmi sin upplevelse. Sen kom uppväckningen som fick henne att tänka att omgivningen kan på riktigt ha en stor inverkan på välmående:
”När jag fick ADHD-diagnosen konstaterade jag att det på riktigt skulle vara bra för mig att komma till en lugnare omgivning.”
ADHD-diagnosen gav Emmi liksom ett skriftligt tillstånd att fundera på en förändring som skulle stöda hennes välmående. Hon hade levt så länge i ett överstimulerat tillstånd att hon inte längre ens kom ihåg ett annorlunda liv.
”Jag var upphetsad och sov helt sjukt dåligt 20 år av mitt liv. Jag kunde inte lugna ner mig. Jag hade sex miljoner mellanblad öppna i huvudet och när jag vaknade till ljud på småtimmarna började jag fundera på dem alla. Så fick jag inte sömn mera”, beskriver Emmi sitt höghusliv i Helsingfors.
I flera års tid hade Emmi gjort största delen av sin karriär inom marknadsföringsbranschen på distans, hemifrån, så tanken om att flytta till en lugnare omgivning var inte utmanande på grund av jobbet. Däremot funderade 39-åringen, som bodde som singel, om hon skulle klara av snöskottning allena, eller om hon visste hur man tar hand om ett egnahemshus. De långa funderingarna och tankekedjorna med oro men också iver slutade trots allt alltid med ett resultat:
”Slutligen tyckte jag att jag inte annars heller får sådan livskvalitet som jag behöver och saknar.”
Livligt och villervalla. Så upplevde Emmi både sin omgivning och hennes eget huvuds innehåll.
Det bästa stället för hemmet?
Emmi letade efter ett eget hus i hela Nyland. Emmis vänner skulle stanna i huvudstadsregionen så hon tyckte att det är viktigt att vännerna skulle vilja komma på besök, att stanna över natten eller för långa middagar vid det långa bordet. Emmi experimenterade försiktigt med sina vänners reaktioner på olika orter. När Emmi nämnde Borgå reagerade vännerna med iver.
”Jag valde Borgå delvis på grund av att mina vänner kommer hit också annars. De tycker om att komma hit när det finns annat än bara jag här, skrattar Emmi och fortsätter: ”Några vänner eller bekanta besöker i alla fall Borgå på sommaren, så vi kan ses samtidigt.”
Fastän Emmi längtade efter lugn och ro var mångsidiga och nära belägna tjänster viktiga för henne. Nu beskriver Emmi läget för sitt hundraåriga hus i Sannäs i Borgå som perfekt, för ”om man ropar riktigt hårt på hjälp på gården så kan grannen eventuellt höra.” Avståndet är därför riktigt passligt när det gäller ro och mänskliga kontakter.
När Emmi flyttade till Borgå för drygt ett år sedan kände hon nästan ingen på orten. Nu håller hon på att ordna ett hantverks- och konstevenemang i Borgå. Så vad hände egentligen som fick Emmi under sin första vinter i sitt mörka hem på landsbygden att ordna ett helt nytt evenemang nära Borgå centrum?
”Jag har varje år gjort en donation till insamlingen Joulupuu. Eftersom jag inte hittade en sådan i Borgå bestämde jag att fixa en. Insamlingen kräver att det finns en förening i bakgrunden. Jag hade varit på spelningar på Pensselitehdas i Östermalm i Borgå, så jag bad dem med. Med deras hjälp ordnade jag en riktigt lyckad Joulupuu-insamling förra jul. Nu har jag lärt känna toppentyper på Pensselitehdas, gjort frivilligarbete där och plötsligt har jag människor i mitt liv som känner många människor i staden. Om jag till exempel behöver en elektriker vet jag vem jag ska fråga, berättar Emmi.
Konst- och hantverksfestivalen som ordnas för första gången i april 2026 enligt Emmis idé startade av hennes egen passion, som hon fritt kunnat förverkliga i sitt nya hem.
”Nu har jag en hobbylokal hemma med alla sömnader och målningar. Jag behöver inte åka någonstans separat.”
Överraskningar med att bo i ett egnahemshus?
Emmi tycker att en av de härligaste sakerna med att bo i ett egnahemshus är att man inte längre behöver åka någonstans för att gå ut, man kan bara gå dit – genom att öppna dörren är man redan ute:
För en person med ADHD-drag är det en utmaning att gå någonstans, även att packa: Kommer jag nu säkert ihåg att ta med allt? Vad händer om vädret är för klart och jag behöver en hatt eller solglasögon? Det är tungt att gå ut för att göra något trevligt när man måste göra väldigt mycket hjärnarbete hela tiden, alltså vad allt man ska ta med sig.”
Emmi har verkligen trivts i sin egen trädgård. Hon har verkligen vänt gården upp och ner och där finns grönsaksodlingar och blomsterprakt. Emmi upplever att hon vilar när hon gör trädgårdsarbete: när hon får pyssla återhämtar hon sig bättre. I det gamla huset och trädgården finns det oändligt med saker att göra. Det viktigaste är inte att få allt färdigt, utan att få pyssla och vara en del av naturen och årstidernas växling.
”Visst finns det en hel massa att göra. Till exempel bärbuskarna! De är 15 och om jag skulle vilja dra nytta av alla bär så är det ju ett helt galet jobb att plocka dem. Men jag har inte stressat med det, fåglarna får ta en del av bären! Jag har trots allt en frys full av röda vinbär.”
Från den lokala återvinningsgruppen har Emmi räddat pelargoner och dahlior för att övervintra i sin källare. När hon beundrar sin egen trädgård med en kopp kaffe i handen inser hon att man kan leva i sitt eget hem så som det är bra för en själv och förverkliga sina drömmar:
”Jag säger inte att jag alltid drömt om ett egnahemshus, men jag har alltid drömt om att göra allt möjligt – och om en trädgård och blomrabatter. Nu kan jag göra en halv hektar blomrabatter om jag vill. Och jag har alltid drömt om att få hålla till exempel hantverkskurser. Jag kunde fixa till gårdens ladugård och hålla kurser där? Eller så kunde jag ha ett sommarkafé!”
Emmi upplever det överraskande hur kärt det egna hemmet kan bli. Det har hon aldrig upplevt förut.
”En dag höll jag på att föra bioavfall till komposten. Plötsligt kom en glimmers och jag tänkte: ”Nej sjutton, jag bor på en sån här plats att jag bara för bioavfall till min egen kompost. När blev mitt liv sånt här – så här underbart?” berättar Emmi.
Som ensamboende har Emmi känt sig ensam redan länge. Känslan har tagit en annan form i och med flytten till Borgå.
”Jag kände mig ensam redan innan jag flyttade hit. Och jag känner mig fortfarande ensam. Men jag upplever också att det är lättare att tåla ensamhet när det finns så mycket roligt att göra hemma och miljön är angenäm.”
En förändring har dock varit den mest väsentliga för henne. En förändring som hon inte kunde ha trott på när hon bodde i ett höghus.
”Jag sover ju faktiskt här. Det mest obegripliga med det här är att jag nu har sovit bra i ett år.”
Om du är intresserad av Borgås fridfulla natur, gemenskapskänsla och om en kulturellt aktiv stad, beställ nyhetsbrevet till inflyttare, där du kan läsa mera om möjligheter i Borgå.
Gör en sväng till Borgå – små utflykter till Borgå:
– Naturstigen på Ekudden är 1,5 kilometer lång och ligger inom ett privat naturskyddsområde cirka tre kilometer söder om stadens centrum. Här finns varierad terräng, havsstrand samt lundar och blandskog. Läs mer här.
– Stora Borgbacken, som ligger alldeles intill Gamla Borgå, är ett utmärkt utflyktsmål. En medeltida fästning har en gång funnits på platsen, men nu återstår bara vallarna. Stora Borgbacken är en del av nationalstadsparken, som du kan läsa mer om här.
– Varlaxudden. En härlig utflyktsplats i spetsen av Emsalö, där tillgängligheten också har beaktats på ett fint sätt. Läs mer här.
Se, minkälaisena koemme fyysisen kosketuksen vaihtelee yllättävän paljon ihmisestä toiseen. Suurin osa kokee kosketuksen rauhoittavana ja mielihyvää tuottavana, varsinkin silloin, kun koskettava osapuoli on läheinen ihminen. Löytyy kuitenkin myös ihmisiä, jotka kokevat kosketuksen haastavana, ylivoimaisena, tungettelevana tai ahdistavana.
Ehkä olet joskus miettinyt, miksi halaus tuntuu toisinaan ihanalta ja toisinaan epämukavalta. Tai miksi toiset näyttävät nauttivan kosketuksesta enemmän kuin sinä.
On täysin normaalia, että kosketus tuntuu erilaiselta eri ihmisistä
Meillä kaikilla on omat rajamme sen suhteen, millainen kosketus tuntuu hyvältä ja se on täysin ok. Esimerkkiä käyttääkseni, ehkä sinä halaat kaikkia ja nautit siitä, mutta paras ystäväsi halaa vain ihmisiä, jotka hän on tuntenut vuosia. Ehkä inhoat sitä, kun vieraat koskettavat sinua (olkapäälle taputtaminen, joku joka poimii jotain hiuksistasi), mutta et välitä, jos ystävät tekevät saman. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä monista erilaisista kosketusmieltymyksistä – ja jokaisella on oikeus myös pitää omat rajansa kosketuksen suhteen.
Kun kosketus tuntuu vieraalle tai ahdistavalle
Jos koet kosketuksen haastavana, on normaalia miettiä, mistä se johtuu – erityisesti jos koet, että epämukavuus häiritsee elämääsi tai ihmissuhteitasi. Jos huomaat välttäväsi tilanteita, jossa sinua kosketetaan, voi olla aika etsiä vastauksia.
Stressi ja hermosto
Se, miten mukavaksi koet kosketuksen saattaa vaihdella hetkestä toiseen tai riippua täysin siitä, missä tilanteessa kosketus tapahtuu. Kiireen keskellä tai hyvin stressaantuneena kosketus ei välttämättä tunnu yhtä hyvälle kuin normaalisti. Hermostollisesta näkökulmasta katsottuna stressitilassa prioriteettina ei ole mielihyvä, mitä kosketus voi tuoda mukanaan, vaan hengissä selviytyminen.
Syvempi ahdistus ja kosketuksen pelko
Joskus kyse on kuitenkin paljon enemmästä.
Pahimmillaan hyvinkin yksinkertainen kosketus, esimerkiksi olkapäähän, voi aiheuttaa vastaanottajassa niin voimakasta ahdistusta tai paniikkia, ettei hän sen jälkeen pysty keskittymään mihinkään muuhun. Joissain tilanteissa voidaan puhua kosketusaversiosta — eli voimakkaasta kosketuksen välttelystä tai pelosta. Syitä siihen, miksi tuntuu tältä, on monia.
Syitä, jotka voivat vaikuttaa kosketuskokemukseen
Neurokirjo ja aistiyliherkkyys
Neuroepätyypilliset ihmiset, kuten autismikirjolla olevat, voivat kokea kosketuksen epämiellyttävänä tai jopa kivuliaana. Tämä koskee usein kevyttä tai odottamatta tulevaa kosketusta. Syvä paine taas toimii monilla rauhoittavana elementtinä, joten kyse on pitkälti siitä, miten ja milloin kosketetaan.
Aistiyliherkkyys voi myös saada jokapäiväiset kosketusaistimukset tuntumaan tavallista voimakkaammalta.
Kosketusyliherkkyydeksikin kutsuttu ilmiö näkyy yleensä myös haasteina vaatetuksen kanssa, jolloin esimerkiksi vaatelaput, saumat tai tietyt materiaalit (esim. villa) tuntuvat sietämättömiltä ihoa vasten.
Traumat ja luottamus
Kosketuspelko on yleistä ihmisillä, joilla on traumataustaa. Jos on joutunut väkivallan tai muun trauman kohteeksi, kosketus (kuten myös moni muu asia) voi muistuttaa tapahtuneesta ja laukaista muistoja tai takaumia sekä aiheuttaa voimakasta ahdistusta.
Hyvinkin arkinen kosketus voi tässä tapauksessa tehdä kokemuksesta sietämättömän, jolloin kosketuksen välttely voi toimia tietoisena tai tiedostamattomana suojakeinona.
Voimakkaan trauman jälkeen yhteys omaan kehoon voi myös osittain katketa. Tällöin ihminen ei välttämättä aisti kehoaan tai jotakin sen osaa, mikä voi tehdä kosketuksen tuntemisesta vaikeaa.
Ahdistus
Kosketuksen pelko voi liittyä myös ahdistuneisuuteen. Sosiaalista ahdistusta kokevat voivat pelätä kaikenlaista vuorovaikutusta, myös fyysistä kosketusta. He saattavat myös kokea kosketuksen liian intiiminä tai tungettelevana.
Ahdistus voi myös lisätä aistiherkkyyttä, jolloin kosketus tuntuu voimakkaammalta tai epämiellyttävämmältä.
Kun ahdistusta on vähemmän, myös kosketus saattaa tuntua taas miellyttävälle.
Haphefobia
Haphefobia on huomattavasti harvinaisempi, voimakas ja irrationaalinen kosketuksen pelko. Se voi liittyä traumaattisiin kokemuksiin tai perinnöllisiin tekijöihin. Pelko voi aiheuttaa fyysisiä oireita, kuten paniikkikohtauksia.
Kehonkuvaongelmat
Ihmiset, joilla on kehonkuvaan liittyviä vaikeuksia tai kehodysmorfiaa, voivat kokea kosketuksen epämiellyttävänä, koska se lisää tietoisuutta omasta kehosta. Heikko itsetunto voi myös johtaa siihen, että kosketus tuntuu haastavalle.
Kasvatus ja kulttuuriset erot
Kasvatus ja lapsuudessa opitut tavat vaikuttavat myös pitkälti siihen, kuinka luontevalta kosketus aikuisena tuntuu. “Kosketusta välttelevässä” perheessä kasvanut voi hämmentyä ympäristössä, jossa halaaminen ja muu fyysinen läheisyys ovat tavallisia.
Jos sinua ei lapsena juurikaan silitetty tai pidetty sylissä, kosketus voi tuntua vieraalta vielä aikuisenakin.
Kulttuurien välillä on myös suuria eroja. Esimerkiksi välimeren maissa poskisuudelmat, käsi kädessä käveleminen ja halailu on hyvinkin yleisiä, kun taas joissakin maissa ystävät eivät juurikaan kosketa toisiaan.
Pakko-oireinen häiriö ja bakteerikammo
Pakko-oireinen häiriö voi ilmetä voimakkaana pelkona bakteereista ja sairastumisesta, mikä voi johtaa kosketuksen välttelyyn. Itse bakteereille herkkä ihminen voi kokea kosketuksen uhkaavana sairastumisen pelon vuoksi.
Mielentila ja hyvinvointi
Stressi voi lisätä kosketuksen välttelyä joko tilapäisesti tai pysyvämmin.
Kova kipu voi myös saada ihmisen, joka normaalisti pitää kosketuksesta, välttelemään sitä.
Kun läsnä on pelko siitä, että kohta sattuu, on monesti helpompi välttää tilanteita, jossa joutuu kosketetuksi.
Mistä tunnistaa, että kosketus tuntuu haastavalta?
Moni, jolla on haasteita kosketuksen kanssa, ei pysty täysin rentoutumaan kosketuksen aikana tai olemaan aidosti läsnä. Mieli karkaa muualle; tekemättömiin töihin, kauppalistaan, mielikuvitusmaailmaan, mihin tahansa muualle kuin nykyhetkeen. Tämä liittyy usein haavoittuvaisuuden pelkoon tai hallinnan menettämisen pelkoon.
Keho saattaa myös jännittyä tai hengitys salpautua hetkeksi, kun joku koskettaa sinua. Kehosi saattaa myös mennä valmiustilaan, eli käytännössä valmistautua taistelemaan tai pakenemaan paikalta. Ehkä otat vaistomaisesti askeleen taaksepäin, kun joku lähestyy sinua. Tai sinun on hankala rentoutua kampaajalla tai hierojalla ja koet tarvetta ylläpitää keskustelua, jotta saat huomiosi muualle. Ehkä sinun on haastavaa olla läsnä läheisyyden aikana kumppanisi kanssa. Tai ehkä tunnistat suorastaan pelkääväsi kosketusta.
Jos jokin näistä vaikuttaa tutulle, et ole yksin. On normaalia, että oma kosketuskokemus muuttuu elämän aikana.
Mitä voit tehdä, jos kosketus tuntuu vaikealta?
Kaikkein tärkeintä on muistaa, että sinulla on oikeus päättää kehostasi, siitä kosketetaanko sitä, miten ja kenen toimesta. Älä pakota itseäsi mihinkään.
Kunnioita omia rajojasi – opettelet sanomaan ”ei” kosketukselle silloin, kun se tuntuu pahalta.
Mikäli lähipiiristäsi löytyy henkilö, johon luotat, voit kertoa hänelle pelostasi tai haasteestasi kosketuksen suhteen. Jo asian esiin tuominen saattaa helpottaa oloa.
Aloita itse kosketuksen suhteen pienin askelin. Voit esimerkiksi alkuun itse koskettaa itseäsi (kättä tai käsivartta), ja siirtyä vasta myöhemmin kevyempään kosketukseen luotettavan ihmisen kanssa. Sopikaa etukäteen, mikä on sallittua ja mikä ei, sekä miten kerrot, että nyt riittää.
Vähittäinen altistuminen ja siedätys voivat toimia, kunhan ohjakset ovat sinun käsissäsi.
Voit myös hakeutua traumainformoituun kosketukseen perehtyneen hoitajan luo tai lääkärin puheille, joka voi ohjata sinut eteenpäin esimerkiksi psykoterapiaan, psykofyysiseen fysioterapiaan tai toimintaterapiaan. Yksin asian kanssa ei tarvitse jäädä.
Moni huomaa, että jo pelkkä tietoisuus omista rajoista ja oikeudesta niihin tuo helpotusta. Kosketussuhde voi muuttua turvallisemmaksi ja lempeämmäksi ajan kanssa. Tällä matkalla jokainen pieni askel on arvokas.
Sinulla on lupa edetä juuri siinä tahdissa, mikä tuntuu sinusta turvalliselta.
