Miksi keho ei rauhoitu, vaikka elämässä on kaikki hyvin?

Moni meistä kantaa mukanaan pelkoja, varautuneisuutta, ylivireyttä ja syvää epävarmuutta, vaikka elämässä ei olisi enää mitään selkeää, tiedostettua uhkaa. Saatammekin ihmetellä: “Miksi reagoin näin? Miksi minusta tuntuu turvattomalta, vaikka kaikki on oikeasti juuri nyt hyvin?”

Vastaus tähän voi löytyä sisäisen lapsemme kokemuksista eli niistä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista, jotka ovat toisaalta kehittäneet hermostoamme tietynlaiseksi pienestä lähtien ja toisaalta muovanneet hermoston toimintaa erilaisten tapahtumien seurauksena.

Lapsi oppii turvan tunteen kehon ja hermoston kautta: turva on erityisesti kehollinen kokemus, miten voi antautua kehossaan alustan tai toisen ihmisen kannateltavaksi. Lapsen hermosto oppii turvattomuutta muiden vihaisista katseista, ilmeistä ja äänensävystä, raivon ja hiljaisuuden välisestä jännitteestä, ennakoimattomuudesta tai siitä ilmapiiristä, jota ”haisteltiin” ja ”hengitettiin” kotona.

Tutkimukset osoittavat, että lapsuuden varhainen ympäristö muovaa aivojen rakenteita ja toimintaa, vaikuttaen muun muassa tunteiden säätelyyn, uhkien havaitsemiseen, stressinsietokykyyn ja siihen, miten olemme vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Jos kodin ilmapiiri on ollut kaoottinen, arvaamaton tai tunnekylmä, lapsi ei pelkästään koe tunteita, vaan hän oppii selviytymistä vaikeista olosuhteista.

Sisäinen lapsi oppi näin skannaamaan herkästi katseita, ennakoimaan mielialoja ja kutistamaan itseään, jotta ei kohtaisi turvattomia tilanteita. Hän oppi olemaan “helppo”, jotta ei aiheuttaisi lisää kuormaa itselle ja muille. Hän oppi kantamaan enemmän vastuuta kuin lapsen kuuluisi kantaa. Ja koska keholliset muistot ovat vahvoja, nämä opitut mallit eivät katoa aikuisuudessa – ne usein vain muuttavat muotoaan, kun elinvuosia tulee lisää.

Aikuisena sisäisen lapsen turvattomuus voi ilmentyä esimerkiksi:
• vaikeutena levätä
• ylivarautuneisuutena, vaikka mitään todellista uhkaa ei ole
• tarpeena miellyttää ja selittää liikaa
• voimakkaana itsenäisyyden tarpeena, joka on oikeasti lapsuudessa opittu selviytymiskeino
• pelkona luottaa toisiin
• syvänä sisäisenä tunteena ja uskomuksena: “Jotain pahaa voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä”

Mikäli tunnistat näitä tai vastaavia ilmentymiä itsessäsi, on hyvä muistaa, että et ole millään tavalla ihmisenä “rikki”. Kyse on siitä, että sisälläsi elävä lapsi ei ole saanut vielä kokemusta ja tietoa siitä, että maailma on muuttunut, nyt on mahdollista oppia uutta ja palata turvan ja luottamuksen tilaan. Hermostosi on voinut jäädä kiinni ”vanhaan aikaan”, vaikka nykyhetken elämäsi olisi jo täysin erilaista. Pieni lapsi sisälläsi ei vielä uskalla laskea suojaa alas, koska tämä suoja on aikanaan ollut hänen (mahdollisesti) ainoa selviytymiskeinonsa.

Miten sisäinen lapsi oppii turvallisuutta?

Palaaminen turvan tilaan voi tapahtua kehollisen kokemuksen kautta. Useinkaan ei riitä, että järki sanoo: “kaikki on hyvin”, jos keho ja ”alitajunta” ei tunne sitä. Sisäinen lapsi tarvitsee uuden kokemuksen ja uuden viestin:

“Minun ei tarvitse olla jatkuvasti varuillani. Minun on lupa hengittää ja levätä. Minä saan tulla kannatelluksi. Minä voin olla oma itseni, sellaisena kuin olen.”

Neurotieteessä tätä prosessia ajatellaan plastisuuden mahdollistumisena: aivot ja hermosto pystyvät muovautumaan toistuvien ja turvallisten kokemusten kautta. Sisäinen lapsi ei kuitenkaan tarvitse täydellisyyttä, hän tarvitsee riittävää, johdonmukaista lempeyttä, ennakoitavuutta ja tilaa, jota sinä aikuisena voit antaa sisäiselle lapsellesi.

Koska tämä prosessi on vahvasti kehollinen, on tärkeää antaa juuri nyt omalle keholleen ja sen viestien kuuntelulle aikaa ja tilaa. Kehosikin osaa vastata aitoihin tarpeisiisi, esimerkiksi sen osalta, millaisessa ympäristössä ja keiden kanssa sinun on hyvä olla tai millaisia hermoston säätelyn tarpeita sinulla on juuri nyt (liikettä, lepoa, puuhastelua, kivaa yhdessä olemista muiden kanssa jne.). Mikään tietty asia, oleminen tai tekeminen ei ole palautumista, vaan jokainen voi löytää omat palautumisen tapansa, jotka osaltaan ohjaavat turvan tilaan.

Sinussa ja sisäisessä lapsessasi tapahtuva parantuminen ei tarkoita, että jokin ”hankala” osa sinussa katoaa täysin. Se tarkoittaa ennemmin sitä, että sisäisen lapsesi on mahdollista oppia olemaan uudessa todellisuudessa, jossa sinä koet, että:

Turva on mahdollista. En ole enää pärjäämässä kaikesta yksin. Minä saan kuunnella omia tarpeitani. Nyt olen aikuinen, ja maailmani on erilainen kuin silloin.

Pysähdy kuuntelemaan lasta itsesi sisällä ja kerro hänelle: “Et ole enää yksin.”