”Neljänkympin kynnyksellä masennuin, ja elämä muuttui vuosi vuodelta harmaammaksi ja merkityksettömämmäksi, vaikka ulkoisesti kaikki olikin hyvin.
Muutaman kuukauden sairauslomakaan ei tuonut vointiini muutosta, joten minulle haettiin psykoterapiaa. Terapiassa minulta kysyttiin, minkälainen lapsuuteni oli. Vastasin, että ihan normaalihan se, enkä tiedostanut mitään erityistä tapahtuneen.
Se olikin totta, sillä minulla ei ollut mitään isoja traumoja. Terapian edetessä uusi palapeli alkoi vähitellen rakentua mielessäni. Aloin pikkuhiljaa muistaa lapsuuttani uudella tavalla, erityisesti kehoni kautta. Aloin ymmärtää olleeni aina pelokas, jännittynyt ja ahdistunut.
Isäni oli perheen pää, eikä kukaan uskaltanut koskaan sanoa hänelle vastaan, vaikka hän olisikin ollut jossain asiassa väärässä. Äitini oli aina ristiriitatilanteissa hiljaa.
Vanhempani erosivat vasta siinä vaiheessa, kun olin muuttanut kotoa pois. Myöhemmin, terapian aloitettuani, äitini onkin paljastanut minulle, että isäni käytti henkisen lisäksi fyysistä väkivaltaa häntä kohtaan – mutta vain silloin, kun kukaan ei ollut todistamassa tilannetta.
Isä myös päätti tulevaisuudestani: minun piti hankkia itselleni kunnon akateeminen ammatti, vaikka itse haaveilin toisenlaisesta ammatista ja urasta. Nyt keski ikäisenä ymmärrän, että lapsuudenperheessäni oli läsnä jatkuva uhka, joka on jättänyt jälkensä minuun tähän päivään asti.”
– Ramin kokemus Karita Palomäen kirjasta Kohtaa sisäinen lapsesi (Bazar/Hidasta elämää, 2026).
Kaikki tähän asti kokemamme näkyy meissä
Miten lapsuuden kiintymyssuhteet ja vaille jäämisen kokemukset näkyvät hermostossamme ja kehossamme?
Karita Palomäki avaa tätä kirjassaan Kohtaa sisäinen lapsesi (Bazar/Hidasta elämää, 2026).
Meillä voi olla myös varhaislapsuudessa muodostuneita rajoittavia uskomuksia itsestämme ja elämästä. Olemme saattaneet esimerkiksi oppia, että meidän pitää pärjätä yksin ja että vain tietynlaisia tunteita on lupa näyttää. Karita kirjoittaa:
Vaikka emme tiedostaisi sitä, sisäinen lapsi asuu meissä aina ja on läsnä erilaisissa hetkissä, ympäristöissä, tunnetiloissa ja kohtaamisissa. Sisäisen lapsen keholliset tuntemukset voivat ilmetä aikuisen elämässä myös kehollisina tunnemuistoina.
Pieni sisäinen lapsi on herkkä, intuitiivinen, tunteva ja tarvitseva. Hän osaa ihmetellä pieniäkin asioita ja nähdä tutut arkiset asiat ikään kuin ne olisivat aivan uusia.
Sisäinen lapsi saattaa reagoida spontaanisti tunteilla eri tilanteissa, mutta toisaalta voi myös yrittää peittää spontaaniuttaan, koska on kokenut selviytyvänsä vaikeissa tilanteissa sillä tavalla. Joskus sisäinen lapsi on joutunut selviytyäkseen mukautumaan, kehittämään roolin ja ”maskin” itselleen.
Sinuun ja sisäiseen lapseesi vaikuttaa vahvasti paitsi se sosiaalinen ja kulttuurillinen ympäristö, jossa olet elänyt, myös menneiden sukupolvien kokemukset, joista osa voi olla vaikeita ja traumaattisia.
Sisäinen lapsi on kuin peili menneisyydelle: kaikelle sille, mitä olemme kokeneet, tunteneet tai tukahduttaneet.
Emme siis aikuisena heijastele pelkästään oman elämämme tapahtumia, vaan olemme ikään kuin perineet erilaisia uskomuksia, toimintamalleja ja jopa kehollisuuteen liittyviä malleja tai oirekuvia suvultamme ja huoltajiltamme.
Sisäinen lapsi on kuin peili menneisyydelle: kaikelle sille, mitä olemme kokeneet, tunteneet tai tukahduttaneet. Silti sisäinen lapsi ei ole vain muisto, vaan se on päivittäin kohdattavissa oleva aktiivinen osa meitä, joka elää alitajunnassamme ja vaikuttaa tunteisiimme, toimintaamme ja reaktioihimme läpi elämämme.
Kirjailija Karita Palomäki on psykofyysinen fysioterapeutti, keho-orientoitunut työnohjaaja sekä psykofyysisen kivunhoidon ja traumainformoidun työotteen kouluttaja. Hän on perehtynyt erityisesti hermoston vireystilojen säätelyyn sekä siihen, miten tunteilla on yhteys terveyteen.
Kohtaa sisäinen lapsesi -kirja auttaa hoivaamaan menneisyyden haavoja ja rakentamaan lempeää suhdetta itseen. Löydät kirjan TÄÄLTÄ.
