Sivu 8 – Hidasta elämää

Kun kotona täytyy olla varuillaan – fyysisen väkivallan merkit ilman mustelmaa ja tie takaisin turvaan

Fyysinen väkivalta mielletään usein iskuksi. Mustaksi silmäksi. Jäljeksi, jonka voi näyttää toteen. Mutta hyvin usein se ei ala siitä.

Se alkaa kontrollista. Arvostelusta. Ilmapiiristä, jossa toinen määrittää, mikä on totta ja mikä liioittelua. Se alkaa henkisestä väkivallasta – ja jos sitä jatkuu tarpeeksi kauan, kynnys siirtyy.

Minun kohdallani se kesti neljä vuotta.

Kontrollointi ja arvostelu olivat arkipäivää. Olin jatkuvasti varuillani, tarkistin sanojani, yritin ennakoida tunnelmia. Lopulta väkivallan muoto muuttui fyysisesti uhkaavaksi. Ei ehkä tavalla, jonka moni ensimmäisenä tunnistaisi – mutta tavalla, joka rikkoi syvästi.

Kun keho alkaa reagoida

Sain paniikkikohtauksia, jotka kestivät tuntikausia. Itkin lohduttomasti, olin täysin palasina. Kehoni ei enää kestänyt jatkuvaa turvattomuutta.

Kontrolliin taipuvaiselle ja narsistisia piirteitä omaavalle ihmiselle voimakas oireiluni oli liikaa. En enää toiminut hänen haluamallaan tavalla. En enää sopeutunut, vaan romahdin.

Olin kuin pieni lapsi, joka on hädissään eikä löydä turvaa ympäriltään. Ja sen sijaan, että olisin saanut syliä ja rauhaa, sain lisää turvattomuutta ihmiseltä, jota rakastin ja johon luotin.

Kun olin paniikissa, minua “rauhoitettiin” väärin keinoin. Huutamalla. Pitelemällä voimalla kiinni käsistä, jaloista, kurkusta. Talvipakkasella minut lukittiin parvekkeelle ilman takkia, jotta “rauhoittuisin”. Itkua yritettiin hiljentää tyynyllä.

Olen nukkunut lattialla, koska itkuisena ei ollut asiaa omaan sänkyyn. Nyrkki on lyöty ovesta läpi kasvojeni vierestä. Kehoni rajoja on rikottu tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Ja ei – minua ei lyöty niin, että silmä olisi ollut musta. Mutta kokemani on silti fyysistä väkivaltaa.

Se voi olla kiinni pitämistä, estämistä, eristämistä, pelottelua, seksuaalisten rajojen rikkomista. Se voi olla kehon käyttämistä vallan välineenä ilman näkyviä vammoja.

Miten selitin sen itselleni

Minun annettiin ymmärtää, että kaikki kokemani oli oma vikani. Että se tehtiin omaksi parhaakseni. Että olin liian herkkä, liian sekaisin, liian vaikea.

Minulle uskoteltiin, etten pärjäisi elämässä ilman häntä. Että kukaan muu ei voisi minua rakastaa. Että olin “siipirikko varpunen”. Pitkään uskoin sen.

Ja ehkä vaikeinta ei ole ollut edes se, mitä tapahtui – vaan se, että annoin kaiken sen tapahtua. Tämä on kohta, jossa moni jää kiinni häpeään.

Mutta totuus on tämä: väkivalta ei ole koskaan sen syy, joka yrittää selviytyä. Selviytymiskeinot – alistuminen, selittäminen, vähättely, toivominen – ovat kehon ja mielen tapoja pysyä hengissä tilanteessa, jossa lähteminen ei tunnu mahdolliselta.

Se ei ole heikkoutta. Se on sopeutumista turvattomuuteen.

Jatkuva varuillaanolo muuttaa ihmistä

Elämä jatkuvassa pelossa tekee jotain hermostolle. Se opettaa tarkkailemaan äänenpainoja, askeleita, hengitystä. Se opettaa arvioimaan riskiä sekunnin murto-osissa. Se on kuormittavaa. Ja pitkään jatkuessaan se voi jättää syviä trauman jälkiä.

Kun fyysinen väkivalta on osana laajempaa kontrolloinnin dynamiikkaa, ei se ole irrallinen teko, vaan se on viesti: minulla on valta kehoosi. Ja juuri siksi se rikkoo niin syvältä.

Myöhemmin sain diagnoosin kompleksisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä (C-PTSD). Se auttoi ymmärtämään, ettei kehoni reagoinut “liian voimakkaasti” – se reagoi johdonmukaisesti pitkään jatkuneeseen turvattomuuteen.

Totuuden sanominen ääneen

En aio enää kaunistella. Väkivalta ei ole yksityisasia. Se ei muutu pienemmäksi vaikenemalla. Ja vaikka joku hermostuisi, teen tämän näkyväksi. Sillä jokaisella on oikeus tietää, miltä väkivalta voi näyttää – myös silloin, kun siitä ei jää mustelmaa.

Jos tunnistat itsesi tästä:

Se, ettei sinua ole “lyöty kunnolla”, ei tee kokemastasi vähäisempää.
Se, että sinulle sanotaan kaiken olevan sinun syytäsi, ei tee siitä totta.
Se, että pelkäät, ei tarkoita että olet heikko.

Väkivalta on aina tekijän vastuulla.

Anteeksianto, joka vapautti

Fyysinen kaltoinkohtelu rikkoi minua syvästi. Mutta tärkeintä ei lopulta ollut se, että ymmärsin hänen tehneen väärin – vaan se, että annoin itselleni anteeksi. Tai ainakin olen yrittänyt antaa. Kaikki nämä vuodet.

Anteeksi siitä, etten lähtenyt aiemmin.
Anteeksi siitä, että uskoin valheita.
Anteeksi siitä, että yritin selviytyä tavoilla, jotka nyt tuntuvat vierailta.

Itselle annettu anteeksianto ei poista tapahtunutta. Mutta se katkaisee häpeän kierteen. Se palauttaa vastuun sinne, minne se kuuluu. Ja siitä alkaa toipuminen.

Jos olet vielä keskellä pelkoa: et ole toivoton tapaus. Et ole rikkinäinen lintu, jota kukaan muu ei voisi rakastaa. Turvallinen rakkaus ei satu. Se ei lukitse parvekkeelle. Se ei tukahduta itkua.

Sinun ei tarvitse ansaita turvaa. Sinulla on oikeus siihen. Sinulla on lupa olla itsesi puolella.

Opettele olemaan rohkeasti ja lempeästi itsesi puolella – tilaa itsellesi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Tunteessa vellominen voi olla tunteiden välttelyä – ja se lisää ahdistusta

Murehtiminen on tunteiden välttelyä. Muistan kuinka terapeuttini sanoi minulle nuo sanat yhdeksän vuotta sitten tavatessamme ensi kertaa ja muistan myös hämmennyksen joka niistä seurasi.

Minäkö välttelen tunteita? Sehän oli juuri se keskeinen asia, mihin hain apua. Olin vahvasti tunteva ja sen tähden ahdistunut ja lukossa. Mieleni pinnisteli ja päätin tuolla hetkellä haastaa uskomukseni siitä, mitä tunteet ovat. Minussa myös heräsi vahva uteliaisuus sitä kohtaan, kuinka voisin vaikuttaa siihen, että pääsisin omilla taidoillani ahdistuksestani eroon.

Näin jälkeenpäin koen, että tuo hetki oli monella tavalla käänteentekevä elämässäni. Olin tarkoituksella valinnut työskentelymuodokseni kognitiivisen psykoterapian, koska olin oivaltanut jo tuolloin että suuri osa kärsimyksestäni liittyi tapaani ajatella. Pidän analysoinnista ja pystyn viettämään tuntikausia pääni sisällä, eikä kaikki siellä vietetty aika ole suinkaan mennyt hukkaan. Opin kuitenkin huomaamaan terapiani myötä, kuinka ajattelu myös helposti muuttui ansaksi.

Opin myös muita tärkeitä asioita. Tämän blogin ensimmäisen lauseen lisäksi minulle muodostuivat ahdistuksesta toipumisessani myös seuraavat: Nykyhetki on turvapaikkani. ja Minun ei tarvitse ratkaista tänään tulevaisuutta.

Opin olemaan uudella tavalla tietoinen tarpeistani ja siitä, kuinka tärkeää niitä on ilmaista muille. Olen siinä onnellisessa asemassa että teen itsekin työkseni terapiaa, ja paras tapa oppia uusi asia on opettaa se muille. Siksipä olenkin puhunut näistä teemoista jo vuosien ajan asiakkaideni kanssa ja samalla tehnyt myös omaa harjoitusta.

Kaikilla meillä on tunteita, mutta herkkyys kokea niitä vaihtelee. Niin myös tavat mennä niitä karkuun. Vaikeassa paikassa meissä herää helposti reaktiivisuus. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että joko hyökkäämme tai pakenemme paikalta. Hyökkäämiseksi lasketaan myös vaativa nalkutus, ja paeta voi myös oman pään sisälle. Nämä eivät kuitenkaan edistä tunteen kannalta optimaalista reagointia. Ne johtavat siihen että yhteys toiseen katkeaa ja ihminen kokee enemmän yksinäisyyttä ja pelkoa. Toive tulla nähdyksi ja kuulluksi jää uupumaan. Alkuperäinen tärkeä asia, josta tunne pääse syntymään jää ratkaisematta.

Näiden huonojen selviytymiskeinojen voimaa voi vähentää alkamalla olla enemmän tietoinen siitä, mikä tunteen herättää itsessä. Tärkeä kysymys on: Mikä tarve ei täyttynyt tai mitä olisin kaivannut itsellesi, jotta minulle ei olisi tullut näin ikävä olo? Ensimmäinen askel on tulla tietoiseksi vahvemmin nykyhetkestä. Läsnäolotaitoja vahvistamalla ehdimme huomata tunteen ennen kuin tilanne karkaa käsistä. Näin alamme tehdä tilaa sille, että voimme valita, kuinka toimimme kun joudumme tukalaan paikkaan.

Tutustu aiheeseen lisää Marikan Varmistelusta vapauteen -kirjassa sekä Tunnekarttakirja-tehtäväkirjassa.

Näin muutatte parisuhteen taisteluparista tiimiksi

Voimavarakeskeisessä pariterapiassa ajatellaan, että suhteessa on hyvä olla viisi myönteistä asiaa yhtä haastetta kohti.

Me yksinkertaisesti pystymme käsittelemään vaativia aiheita paremmin, kun koemme niidenkin keskellä olomme rakastetuksi ja arvostetuksi. Silloin taas ajaudumme herkemmin suojamuureihin ja defensiivisyyteen, jos koemme olomme hylätyksi, mitätöidyksi ja ei-arvostetuksi. Siksi myönteiseen tunneilmastoon kannattaa todella panostaa.

Toisen syyttäminen, jatkuva defensiivisyys, keskustelusta kieltäytyminen, vimmainen vaatiminen ja vain toiselta muutoksen odottaminen usein kutsuvat vastakkainasetteluun. Tätä kutsutaan kielteiseksi kehäksi, jossa pari on enemmänkin taistelupari kuin tiimi.

Millaiset asiat ovat sitten suhteen voimavaroja?

Se voi olla sitä, että oikeasti harjoittelee kuuntelemaan toista ymmärtääkseen, ei puolustautuakseen.

Se voi olla pysähtymistä omien opittujen suhdemallien äärelle – ei etsiäkseen syyllistä vaan ymmärtääkseen.

Se voi olla oman kommunikaation harjoittelemista siten, että siirtyy “Sinä ainasta” esimerkiksi “Minä toivon” -puheeseen.

Se voi olla kykyä nauraa yhdessä, joskus myös omille ehkä vähän turhille väännöille.

Suhteen voimavaroja voivat olla myös esimerkiksi: samankaltaiset arvot, seksi, yhteiset harrastukset, yhteiset tavoitteet, keskinäinen hyväntahtoisuus ja kunnioitus <3

Panostattehan näihin? Ne ovat kuin kasveja, niitä on hoidettava ja vaalittava.

Tässä muutamia vinkkejä miten lähteä vaalimaan myönteisempää kehää:

Kritisoinnin sijaan -> Puhu itsestäsi käsin ja kysy, miten voisitte yhdessä käsitellä haastavaa aihetta. Kerro toiveistasi ja tarpeistasi.

Defensiivisyyden sijaan -> Omista oma osuutesi ja kuuntele vilpittämästi toisen kokemusta.

Mitätöinnin sijaan -> Vaikka sinusta tuntuisi vaikealta kuulla toisen tunteista, voit silti kertoa että ne ovat ok, kieltäydy mitätöimästä toisen kokemusta

Vetäytymisen sijaan -> Ota tarvittaessa pieni rauhoittava tauko, mutta käänny toista kohti – älä pois päin.

Muutama vinkki konfliktien kohtaamiseen

Eriyttävä tapa (joka ei oikein toimi):

”Sinä teet XXXx väärin”

”Olet aina tuollainen”

✅ Tunteita validoiva ja omistava tapa:

”Tutkitaanko tätä yhdessä?”

”Minusta tuntuu xxxx”

”Mitä sinä koet?”

”Auttaisitko minua ymmärtämään…?”

Eriyttävä tapa (joka ei oikein toimi):

-> Luon tulkinnan ja oletuksen sinusta jota pidän automaattisesti totena

✅ Yhteistyötä vahvistava tapa:

”Huomaan, että minussa herää pelko, että…. ”

”Mieleni tekee tällaisen tulkinnan, onko se totta?”

Eriyttävä tapa (joka ei oikein toimi):

Puolustuskannalla olo, kieltäytyy kuuntelemasta tai ”tietää jo” mitä toinen tarkoittaa

✅ Yhteistyön tapa:

Ymmärsinkö oikein, että tarkoitit että xxxxx? Kertoisitko lisää?

Haluaisin ymmärtää tarkemmin…

Lisää hyviä keinoja parisuhteen myönteisen tunneilmaston vahvistamiseen:

➡️ Parisuhteen keskustelukortit 1 ja Parisuhteen keskustelukortit 2

➡️ Minun käyttöohjeeni -tehtäväkirja – Tehkää kumpikin omat ”käyttöohjeenne” ja oppikaa uutta itsestänne ja toisistanne

➡️ Webinaaritallenne: Aikuiset kiintymyssuhteet – kuinka luoda turvallinen yhteys itseen ja toiseen

10 asiaa, jotka tunnollisen suorittajan täytyy kuulla

1. Ei ole mitään maagista mitalia, joka odottaa, kunhan on ensin suorittanut saakelisti kaikkea

Liian moni ajattelee, että kunhan vain suorittaa enemmän ja paremmin, jonkin sortin palkinto tai ainakin maaliviiva odottaa jossain edessä päin. Se vain, että aina voi tehdä enemmän ja paremmin – väsymykseen asti.

2. Tekeminen ei tekemällä lopu

Ei tule sellaista tilannetta, että maailma olisi valmis ja tehtävälista lopullisesti tyhjä. Vaikka hetkellisesti hommat saattavat tulla hoidetuiksi ja pyykkikorikin tyhjentyä, tilalle pyörähtää aina lisää tekemistä, uusia ongelmia ratkaistavaksi ja lisää pyykkiä pestäväksi. Jos jatkuvasti lykkää elämäänsä hetkeen, kun kaikki on valmista, täydellisesti järjestyksessä ja vihdoinkin ratkaistu, saattaa joutua odottelemaan aika kauan.

3. Kaikkea ei tarvitse tehdä

Maailmassa on pirukseen asioita, joita voisi tehdä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkea tarvitsisi tehdä. Vaikka se yksi hyvinvointiguru vannoo avontouinnin nimeen tai se suosittu kauneusvaikuttaja hehkuttaa seitsemäntoista askeleen ihonhoitorutiinin ihmeitä tekevää voimaa, ei niitä tarvitse sulloa omalle to do -listalleen, jos ei nappaa. Kaikkeen ei yksi ihminen kykene – eikä tarvitsekaan. Vuorokaudessa on varsin rajallisesti tunteja, joten kannattaa harkita, miten ne omassa elämässään käyttää.

4. Aina ei tarvitse sanoa kyllä

Mistään ei tule mitään, jos aina vain nyökyttelee ympäriinsä, nostaa käpälänsä heti jos joku keksii jotain pyytää ja yrittää olla koko ajan kiva kaikille.

5. Joku toinenkin voi hoitaa joskus jotain

Kaikki maailman asiat ja tekemiset eivät voi levätä yhden ihmisen harteilla. Kyllä joku toinenkin voi joskus (tai ehkäpä jopa useammin) tyhjentää astianpesukoneen, leipoa lätkäjoukkueen mokkapalat ja keittää työpaikan palaverikahvit.

6. Lepoa ei tarvitse ansaita

Ei ole mitään sellaista sääntöä, että ensin pitää suorittaa pirukseen kaikkea, jotta sitten voi hyvällä omallatunnolla katsoa jakson sitä uutta Netflix-sarjaa. Lepo on perustarve, eikä sitä kuulu ansaita ensin suorittamalla mahdollisimman paljon kaikkea.

7. Palautuminen ei suorittamalla tapahdu

Jos palautumisesta(kin) tekee itselleen valtavan shown, joka pitää tehdä mahdollisimman oikein ja optimaalisesti, voi olla varma, että homma kosahtaa kiville. Palautumisen ei tarvitse olla mitään sen kummempaa kuin että tekee elämässään jotain muutakin kuin töitä ja muistaa pitää pikkuisen taukojakin siellä ja täällä.

8. Kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä, kehittävää tai järkevää

Elämä heittää ongelmia ja ratkaistavia asioita tiellemme ihan riittämiin. Siksi on suoranainen velvollisuutesi tehdä myös kivoja ja kevyitä asioita. Kaiken ei tarvitse olla jotenkin kehittävää – meistä jokainen tarvitsee myös hulabaloohömpänpömppää!

9. Kun alkaa v*tuttaa, jokin raja on ylitetty

V*tutus ei ole merkki epäonnistumisesta tai siitä, ettet osaa ajatella riittävän positiivisesti. Se on merkki siitä, että jokin jaksamisen raja on ylitetty ja on aika tehdä muutoksia. V*tutusta ei tarvitse pelätä tai yrittää poistaa. Se kannattaa ottaa fiksuksi käyttövoimaksi, jonka energialla turhan suorittamisen tai överimiellyttämisen saa vihdoinkin jätettyä taka-alalle ja tartuttua muutokseen.

10. Suorittamisesta hellittäminen ei tarkoita sitä, ettei voi tehdä enää mitään muuta kuin makoilla sohvalla

Moni ei uskalla höllätä suorittamisesta siksi, ettei tykkää ”makoilla vain sohvalla tekemättä mitään”. Suorittamisen vastakohta ei kuitenkaan ole tekemättömyys. Suorittamisen vastakohta on mielekäs ja rento tekeminen. Suorittamisessa kyse on tekemisen – monesti pakkotahtisesta tai jopa pakkomielteisestä – pohjavireestä, ei itse tekemisestä. Kun tämän asian sisäistää, elämä kevenee kummasti.

Ps. Tunnollisuudessa tai suorittamisessakaan ei ole mitään väärää. Ne eivät ole asioita, joista pitää päästä vimmastusti eroon. Jos kuitenkin huomaa näivettyvänsä ainaisen puurtamisen ja pakkoilun alle, saattaa olla paikallaan rikkoa kaavaa – ja ryhtyä tunnollisen suorittajan kapinaan!

Joskus pettymys tuntuu ylivoimaisen raskaalta – Se voi johtua tästä

Pettymys kuuluu elämään. Se saapuu silloin, kun jokin itselle tärkeä asia ei mene niin kuin toivoo. Työhakemus jää ilman vastausta. Toivottu opiskelupaikka ei aukea. Sopimusta ei synny. Tärkeä esitys menee pieleen. Joskus pettymys tuntuu aivan ylivoimaisen raskaalta. Silloin siihen on yleensä liimautunut kiinni toinen tunne: häpeä.

Pettymys liittyy tilanteeseen ja häpeä ihmiseen itseensä. Pettymys sanoo ”Tämä ei onnistunut”, ja häpeä väittää, että epäonnistuminen johtuu siitä, että minussa ihmisenä on jotain vikaa. Kun nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa, pettymys alkaa tuntua lähes sietämättömältä. Epäonnistunut hetki voi kasvaa kertomukseksi siitä, millainen ihminen olen.

Häpeä syntyy siitä, mitä mielessämme kuvittelemme muiden meistä ajattelevan. Se saa meidät uskomaan, että muut pitävät meitä epäpätevänä, heikkona, riittämättömänä tai jollakin muulla tavalla viallisena. Omat oletukset muiden ajatuksista ja arvioista saavat olon niin noloksi, että haluaisi haihtua ilmaan tai vajota maan alle – kadota pois muiden katseilta.

Häpeällä on pitkät käsivarret. Se ei vaikuta vain siihen, miltä yksittäinen tilanne tuntuu. Jos häpeä saa vallan, alamme varoa tilanteita, joissa on mahdollista epäonnistua. Häpeän logiikka on yksinkertainen: jos en näy, en voi nolata itseäni. Häpeän otteessa elämä kaventuu ja menetämme mahdollisuuden yrittää ja onnistua.

Häpeän otteen voi opetella irrottamaan kun ensin tunnistaa, että häpeä yrittää luikerrella mukaan kokemukseen yhdessä pettymyksen kanssa. Kun pettymyksen ja häpeän yhdistelmän tunnistaa, ne voi erottaa toisistaan. Silloin pettymys ei enää tunnu murskaavalta. Se tuntuu ikävältä, mutta se ei määritä ihmistä. Se kertoo vain, että jokin ei tällä kertaa onnistunut.

Kun oivaltaa, että oma arvo ei ole sidottu suorituksiin, vapautuu uskallusta. Silloin ei tee asioita todistaakseen kelpaavansa, vaan siksi, että asiat, joita tekee ovat itselle merkityksellisiä ja tärkeitä. Pettymys voi silloin olla vain sitä mitä se on, ikävä tunne ja yksi kokemus matkalla eteenpäin. Pettymyksen hetkellä voi myös muistuttaa itseään siitä, että pettymykset kuuluvat matkaan.

Pettymys ei kerro mitään siitä, kuka sinä olet. Se on merkki siitä, että on uskaltanut yrittää.

Mitä jos houkutus, jota et pysty vastustamaan, onkin lohdun kaipuuta?

Kaikilla meillä on kokemusta siitä, että olemme yrittäneet päästä irti haitallisista tavoista. Joskus saatamme huomata, että vaikka kuinka ponnistelemme, haitallinen tapa pysyy kuin purukumi.

Muistatko sen kerran, kun päätit olla syömättä sokeria, vähentää somen käyttöä tai lopettaa alkoholin juomisen? Miten päätös piti? Kävikö niin, kuten useimmilla meistä? Parin viikon päästä palasit samaan toimintamalliin. Ehkä olit tässä välissä jo ehtinyt unohtaa, mitä olit päättänyt. Näin käy helposti silloin, kun asia ei tunnu ajankohtaiselta tai riittävän merkitykselliseltä. Tai jos elämä vie kiireellä eteenpäin.

Jos haluat oikeasti irti tästä haitallisesta tavasta, ajattelet todennäköisesti jotain sen kaltaista kuin “Miksi teen näin? Miksi en vain lopeta?”. Saattaa olla, että tähän liittyy itsesyytöksiä, itseen pettymistä tai jopa häpeää.

Kyse ei ole pelkästä tahdonvoimasta

Sisäisen kriittisyyden taustalla on se, että kyvyttömyys vastustaa houkutusta nähdään helposti tahdonvoiman puutteena tai luonteenheikkoutena. Sättiminen ei auta tässä tilanteessa. Päinvastoin. Se vain lisää sitä epämukavuutta, jota todennäköisesti halusit alun perinkin väistellä.

Entä jos houkutuksen vahvan otteen taustalla on jotain ihan muuta kuin se, että sinussa on jotain vikaa? Entä jos taustalla on kaipaus lohtuun, helpotukseen tai yhteyteen joko itsemme tai muiden kanssa. Entä jos kyse on siitä, että haluamme edes vähän taukoa mielemme vaativuudesta?

Houkutus on kehon ja mielen monesti automaattinen ratkaisu epämukavuuden välttämiseen. Sen alla on yksinäisyyttä, väsymystä, stressiä, turvattomuuden tunnetta – täyttymättömiä tarpeita.

Kun hermostomme on kuormittunut, haemme tiedostamattamme nopeaa helpotusta. Emme punnitse pitkän aikavälin päätöksiä, vaan haluamme helpotuksen saman tien. Mitä nopeammin, sitä parempi. Mieluummin jo eilen.

Houkutuksen viesti

Houkutus ja haluaminen pitävät toista köyden päätä, ja toisessa päässä on hiipuva tahdonvoimamme. Joskus tiedämme heti alkuunsa, kumpiko voittaa – ja näin luovutamme. Annamme periksi. Ja taas saamme syyn sättiä itseämme.

Mitä jos houkutusta ei torjuisi, vaan sitä kuuntelisi? Jos et kysyisikään itseltäsi “Miten pääsen tästä eroon?”, vaan ”Mitä minä oikeasti tarvitsen nyt? Tarvitsenko lepoa? Tarvitsenko lohtua? Tarvitsenko yhteyttä toiseen ihmiseen?”.

Tarpeet lepoon, lohtuun ja yhteyteen ovat inhimillisiä ihmisen perustarpeita. Voimme oppia täyttämään ne tavoilla, jotka eivät satuta meitä.

Houkutus voi olla meille viesti. Viesti siitä, että meidän on hyvä pysähtyä ja kohdata itsemme. Näin toimien alamme pikkuhiljaa luoda tilaa sille, mitä oikeasti kaipaamme.

Tällainen on narsistisen suhteen kaava – 5 toistuvaa vaihetta

Narsistisen suhteen sykli noudattaa väkivaltaisen suhteen sykliä.

Syklin toistuminen aiheuttaa jatkuvaa varuillaan oloa ja pelkoa seuraavasta konfliktista tai väkivaltatilanteesta aiheuttaen samalla aivokemiallista koukkua, jota kutsumme traumakemiaksi.

Narsistinen suhde noudattaa yleensä aina seuraavaa kaavaa:

1. Seesteinen hyvä vaihe

Suhde tuntuu normaalilta ja hyviä asioita tapahtuu. Rakkaus ja läheisyys ovat läsnä ja vaikeudet ovat helpottuneet.

Epävarmuus ja pelko ovat alitajuisesti tai tiedostaen kuitenkin koko ajan läsnä. Hiljalleen asiat alkavat jälleen ajautua kohti uutta konfliktia.

2. Jännite kasvaa

Ennen jännitteen purkautumista, raivokohtausta tai hyökkäystä ilmapiiri kiristyy.

Narsistinen persoona kritisoi, vähättelee, alistaa ja provosoi. Kokija pyrkii tekemään kaikkensa, jotta konfliktia ei syntyisi.

3. Konflikti, räjähdys, raivokohtaus

Pelottava ja vakava tilanne tapahtuu.

Se voi olla fyysistä väkivaltaa, silmitöntä raivoamista tai jokin muu uhkaava ja pelottava tilanne, jonka kokeminen on erittäin raskasta.

4. Vähättely, selittely ja anteeksipyyntö

Narsistinen persoona vähättelee ja syyttää toista omista teoistaan.

Seuraavaksi hän katuu, pyytää anteeksi ja lupaa muutosta. Aina anteeksipyyntöä ei kuitenkaan tule, vaan sen sijaan narsistinen persoona voi syyttää toista kaikesta tapahtuneesta.

Kokija voi pyydellä anteeksi, vaikka syy ei olisi hänessä. Kokija voi kyseenalaistaa tapahtunutta ja pohtii miten olisi voinut toimia paremmin, jotta konfliktia ei olisi syntynyt.

5. Sovinto

Tapahtuneista saatetaan käydä pitkiä keskusteluja tai se ohitetaan täysin.

Mahdolliset anteeksipyynnöt ja lupaukset muutoksesta palauttavat toivon.

Seuraavaksi sykli alkaa jälleen alusta ja sovinto vaihe kestää ajan myötä yhä vähemmän aikaa.

(Lähteenä tekstissä Toivu satuttavasta suhteesta kirjani lisäksi: Naisten linjan verkkosivut.)

Lisää tietoa narsistisista suhteista ja toipumisesta löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta.

Näin rakennat turvaa itsellesi keskeneräisenäkin

Moni on kuullut puhuttavan sisäisestä lapsesta, mutta yhtä tärkeä käsite on sisäinen aikuinen. Kun opettelemme kohtaamaan sisäistä lastamme eli sitä osaa meissä, joka kantaa varhaisia kokemuksiamme, tarvitsemme rinnalle myös toisen sisäisen tilan. Tätä tilaa voidaan kutsua sisäiseksi aikuiseksi.

Sisäinen aikuinen on se osa meitä, joka pystyy pysähtymään, havainnoimaan asioita neutraalisti ja ottamaan vastuuta. Se voi kuunnella sisäisen lapsen kokemuksia ja vaikeitakin tunteita ilman, että itse hukkuu niihin. Lisäksi sisäinen aikuinen voi tuoda sisäiselle lapselle tunnetta siitä, että hänestä välitetään, häntä ei hylätä. Tästä syystä tietoisuuden lisääminen omasta sisäisestä aikuisesta on tärkeää erityisesti silloin, kun opettelemme olemaan yhteydessä sisäiseen lapseemme.

Sisäiseen aikuiseen voi liittyä myös ajatus sisäisestä vanhemmuudesta. Tällöin sisäinen aikuinen toimii yhdessä huolehtivan sisäisen vanhemman kanssa sisäisen lapsen turvasatamana. Se on ikään kuin sisäinen hahmo tai rooli, johon lapsi meissä voi vähitellen alkaa luottaa. Tämä voi olla erityisen merkityksellistä silloin, kun turvallinen kiintymysmalli ei ole voinut rakentua – kun vanhempi on esimerkiksi ollut vuoroin turvan ja vuoroin turvattomuuden lähde.

Terve minuus osana sisäistä aikuista

On hyvä muistaa, että meissä kaikissa on sellaisia rooleja ja tiloja, jotka ovat syntyneet selviytymisen seurauksena. Olemme ehkä oppineet miellyttämään, vetäytymään, kontrolloimaan tai kantamaan vastuuta liikaa. Nämä osat ovat aikanaan auttaneet meitä selviytymään. Niiden rinnalla meissä elää kuitenkin myös terve minuus, vaikka emme aina huomaisi sitä.

Terve minuus voi näyttäytyä arjen pienissä hetkissä. Se voi näkyä tilanteessa, jossa pystymme rauhoittumaan vaikeassa hetkessä, tarkastelemaan asiaa hieman etäämmältä tai tekemään itsellemme viisaan valinnan. Se voi ilmetä myös silloin, kun asetamme rajan, pidämme huolta omasta jaksamisestamme tai toimimme terveellä tavalla itseämme kohtaan. Tätäkin puolta meissä voidaan kutsua sisäiseksi aikuiseksi.

Sisäisen aikuisen vahvistuminen ei silti tarkoita täydellisyyttä, päinvastoin. Riittää, että meillä on halu oppia hyväksymään itseämme sellaisina kuin olemme tässä hetkessä. Myös perhe-elämässä lapset oppivat tärkeän asian, kun vanhemmat näyttäytyvät epätäydellisinä. Kun aikuinen pystyy myöntämään virheensä, pyytämään anteeksi, ja yrittää toimia seuraavalla kerralla paremmin, hän opettaa lapselle arvokkaan taidon: kenenkään ei tarvitse olla täydellinen.

Samaa armollisuutta tarvitsemme myös itseämme kohtaan. Sisäinen aikuinen ei ole täydellisen virheetön, vaan se on valmis ottamaan vastuun, oppimaan ja kasvamaan. Lopulta juuri tämän ansioista voimme vähitellen rakentaa sisäiselle lapselle kokemuksen turvasta.

Olen mukana Ruoveden Hidasta elämää -festareilla 14.6.2026 puhumassa sisäisen lapsen turvasta, tervetuloa kuuntelemaan!

Artikkelikuva: Depositphotos

Kun ahdistus purkautuu suuttumuksena, aloita tästä

Koetko olevasi hukkateillä, näkymätön tai mitätön ihmissuhteissasi? Arkipäivän kiireet ja stressi, epävarmuus ja toivottomuus tuppaavat painamaan mieltä maahan ja se näkyy ja kuuluu kenties myös ihmissuhteissasi. Joku meistä saattaa mennä rikki pitkäksikin aikaa, toisessa taas veitsenterävät särmät ja piikit hioutuvat entistä terävämmiksi. Suututtaa, vituttaa, kiukuttaa ja vihastuttaa ihan joka päivä.

Olemme mestareita hylkäämään niin itsessämme kuin toisessa kaiken sen, mikä on aitoa, arvokasta ja omaa. Pahan olon, hankalien tunteiden ja epämiellyttävien suuttumuksen ja vihan purkausten kehä ruokkii ja vahvistaa ihmisen uskoa negatiivisiin asioihin itsessä ja toisessa. Itsen hylkääminen lisää sisimmmässä tuntuvaa ahdistusta ja kipua.

Se, mitä ihminen pitää oikeana totuutena vaikuttaa hänen tunteisiinsa ja siihen, miten hän käyttäytyy. Kun viha ja suuttumus saa vallan, niin se, kuka sisimmässään oikeasti on, joutuu väistymään. Sisäinen ahdistus ja paha olo kertoo kuitenkin tarpeesta pysähtyä ja rauhoittua.

Sisäinen rauha löytyy, kun keskittyy ensiksi siihen, mikä tässä maailmassa on itselle se tärkein ihmissuhde: ihmissuhde, josta kaikki muut ihmissuhteet kumpuavat. Tärkein ihmissuhteesi on suhde itseesi.

Jos moitit ja kritisoit jatkuvasti itseäsi, alat pikkuhiljaa vaatimaan täydellisyyttä myös muilta. Pysähdy siis hetkeksi ja lakkaa kritisoimasta itseäsi, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet ja raivaa elämässäsi tilaa asioille, jotka ovat sinulle merkityksellisiä. Elä aidosti, ilmaise itseäsi aidosti ja itseäsi arvostaen.

Mikä aiemmin on mahdollisesti vuorovaikutuksessa toisen kanssa rikkoontunut, niin sen voi vuorovaikutuksessa myös korjata. Riittää, kun yrität parhaasi. Toista et voi muuttaa saati elää hänen elämäänsä. Antaudu joka tapauksessa keskustelulle ja kuuntele toista loppuun asti vaikka olisit eri mieltä tai tietäisit olevasi oikeassa. Ole oma itsesi, mutta samalla anna toiselle oikeus olla oma itsensä. Kutsun tätä terveeksi itsearvostavaksi vuorovaikutukseksi.

Itsearvostava terve vuorovaikutus tarkoittaa esimerkiksi seuraavia asioita:

– Itsearvostusta, ei ylimielisyyttä.

– Sisäistä turvan ja rauhan tunnetta.

– Vuorovaikutuksen helppoutta.

– Sitä, että saa olla valikoiva, kaikkien kanssa ei tarvitse olla intensiivisessä vuorovaikutuksessa, mutta hyvä olisi, jos toista voisi sietää ja häntä kuunnella. Aina emme kuitenkaan voi valita kenen kanssa on oltava tekemisissä.

– Vuorovaikutus on yhteyttä kahden erillisen ihmisen välillä omat ja toisen rajat huomioiden. Vuorovaikutus ei ole sulautumista tai persoonien sekoittumista.

– Toista ei tarvitse miellyttää eikä häneltä hakea hyväksyntää, vaan kummankin kokemukselle annetaan vuorovaikutuksessa tilaa. Toisen elämäntarinaa ja kokemuksia ei välttämättä tunne läpikotaisin.

– Että tunnistaa toisen pahan olon, mutta ei ota sitä kannettavakseen. Toista voi hetken matkaa tukea, mutta se riittää. Itseään ei tarvitse hukuttaa toisen murheisiin.

– Toinen ei ole toista ylempänä eikä alempana.

– Vastuunottoa omasta toiminnasta ja kasvamista pysymään rauhallisena ja vakaana erilaisista yllykkeistä ja ärsykkeistä huolimatta.

Empatialla ja myötätunnolla on vuorovaikutus- ja ihmissuhteissa sellainen voima, että kun kohdistamme sitä ensiksi itseemme, niin alamme suunnata sitä sitä ennen pitkää myös muihin. Empatia ja myötätunto saavat aikaan syvällisiä muutoksia ihmis- ja vuorovaikutussuhteissamme, kannattaa kokeilla ja lähteä ensin itsestä.

Kun alat olla enemmän ja enemmän myötätuntoisesti kiinnostunut todellisesta minästäsi ja miten ylläpitää yhteyttä aitoon minääsi, elämästäsi tulee helpompaa, onnellisempaa ja tyydyttävämpää. Aitous on pysyvää, mutta siihen ei kumminkaan ole oikotietä. Aitous tekee kuitenkin ihmissuhteistasi parempia. Aitous tarkoittaa, että sinun ei tarvitse teeskennellä, vaan voit aidosti sanoa vaikka: juuri nyt en muuten ole hyvällä tuulella. Siitäkin huolimatta koet olevasti turvassa toisen seurassa ja kanssaihmisesi kokevat myös olevansa turvassa sinun seurassasi.

Artikkelikuva Vera Arsic/Pexels

Tutustu työhöni täältä.

Moni oppii lapsena olemaan kiltisti, jotta aikuinen ei suuttuisi – näin hermosto reagoi vielä aikuisenakin

Oletko aina vain muita varten, sinä itse tulet tarpeinesi vasta viimeisenä, jos silloinkaan? Onko tapanasi ennakoida muiden reaktioita, jopa pienentää itseäsi sen vuoksi, ettet vain aiheuta muille häiriötä tai loukkaa muita? Sanotko kyllä silloinkin, kun kehosi yrittää viestiä sinulle, että nyt ei ole voimia olla muille avuksi? Yritätkö olla ihmisenä sellainen, mitä oletat muiden sinulta odottavan?

Moni aikuinen tunnistaa itsessään tarpeen olla kiltti, joustava, huomaavainen ja ymmärtäväinen – joskus jopa omien rajojensa kustannuksella. Tämä ei ole heikkoutta, vaan opittu selviytymismalli, jonka juuret ovat usein syvällä lapsuuden kokemuksissa. Sisäinen lapsi oppi aikanaan, että ei ole turvallista pitää omia puoliaan, olla omaa mieltä asioista, vastustaa, kieltäytyä, vetäytyä suojellakseen itseään tai näyttää omia tunteitaan muille.

Sisäinen lapsi oppii lukemaan muiden tunteita selviytyäkseen

Miellyttämisen selviytymismalli (engl. fawn) syntyy tilanteissa, joissa lapsen ei ole mahdollista ennustaa (usein) aikuisen mielialoja tai reaktioita. Lapsi huomaa nopeasti sen, miten hänen olisi hyvä toimia ja ajatella, tässä muutama esimerkki:

“Jos olen kiltti ja hiljaa, minulle ei ehkä huudeta.”
“Jos suostun tekemään mitä käsketään, ehkä toinen ei suutu.”
“Jos vain annan asian olla (vaikka kiukuttaa) ja hymyilen, ehkä minua ei syyllistetä/rangaista.”

Hermoston tasolla tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että lapsi oppii aktivoimaan yhtä aikaa ylivireyttä ja alivireyttä. Ylivirittyneisyyden osalta hän voi tarkkailla jatkuvasti ympäristöään, sopeutua ja tarvittaessa hoitaa tilanteen rauhallisemmaksi, ennen kuin kukaan räjähtää tunnetasolla. Lapsi oppii siten vaistonvaraisesti säätelemään niiden ihmisten mielialoja ja tiloja, jotka ovat jonkinlaisessa auktoriteettiasemassa tai joihin hän on emotionaalisesti sidoksissa. Lapsi saattaa jopa hakeutua niiden ihmisten läheisyyteen, joista koituu hänelle vahinkoa. Lapsi oppii lepyttämään heitä ja ottamaan henkilökohtaisen vastuun ihmissuhteiden vaikeuksista. Miellyttäminen voi olla hyvin aktiivinen toiminnan tila.

Alivirittyneisyys voi liittyä esimerkiksi lapsen omien liian vaikeiden tai ylivoimaisten tunnekokemusten välttämiseen, jotta hän ei tuntisi omia pelkojaan, suruaan tai vihaansa liikaa. Tällainen yritys selviytyä irrottaa lapsen hänen omista kokemuksistaan ja usein tuo mukanaan dissosiaatiotaipumuksen, mikä voi tuntua aikuisuuteen asti normaalilta, mutta jollain tasolla kuormittavalta, olotilalta, jos ei ole kokemusta muusta. Miellyttämiseen liittyvä alivireys turruttaa yhteyden omaan itseen, omia tarpeita huomioivaan toimijuuteen ja usein myös kykyyn tunnistaa itseen kohdistuneen väärinkohtelun vaikutukset.

Tällaista tilannetta voidaan kutsua ”hybridireaktioksi”, joka synnyttää miellyttämisen selviytymismallin, ja joka yleensä jatkuu aikuisuuteenkin, mikäli korjaavia kokemuksia ei ole ollut mahdollista saada lapsena. Aikuisuudessa voimme alkaa vähitellen tunnistaa, että sisäinen lapsi oppii pelaamaan eräänlaista roolia. Kun lapsi ei voi paeta eikä taistella, hän oppii ikään kuin “selviytymään elämän pelin arvaamattomassa aallokossa” eli esittämään sellaista roolia, joka vähentää ennakoivasti uhkaa.

Miellyttämisen mallia kantava lapsi usein:

– tarkkailee vanhemman ilmeitä ja äänenpainoja
– mukauttaa omat tunteensa toisen mukaan
– ottaa vastuuta tilanteista, jotka eivät koskaan olleet hänen vastuullaan
– oppii sammuttamaan omia tarpeitaan tullakseen hyväksytyksi

Aikuisena tämä strategia jatkuu, koska hermosto ei ole oppinut muuta tapaa olla turvassa. Sisällämme asuvan lapsen oppimat uskomukset voivat aikuisuudessa olla tietoisuudelta piilossa, mutta silti ne ohjaavat aikuisenkin vuorovaikutusta, reaktioita ja toimintamalleja.

“Turvallisuus löytyy vain, kun muut ovat tyytyväisiä.”

Sinun on vaikea sanoa “ei”, vaikka olet täysin uupunut. Huomaat vaistomaisesti rauhoittavasi toisia. Pelkäät pettymyksen tai konfliktin aiheuttamista. Tunnet tyhjyyttä, koska yhteys omaan itseen sekä kehoon on hämärtynyt. Et tunnista, mitä aidosti haluat, mutta tiedät tarkasti, mitä muut haluavat.

On hyvä tiedostaa, että nämä eivät ole merkkejä huonosta itsetunnosta, vaan ne ovat mielen ja kehon selviytymismalleja, jotka ovat syntyneet aikana, jolloin muita vaihtoehtoja selviytyä ei ollut.

Miten voit auttaa sisäistä lastasi ja siten itseäsi irti miellyttämisen mallista?

On ensinnäkin tärkeää ymmärtää, että toipuminen ei vaadi niinkään kenenkään syyllistämistä tai jatkuvaa menneiden kokemusten peilaamista. Se vaatii ennen kaikkea turvaa. Kun mielessäsi näet pienen itsesi menneissä tilanteissa, tämä ihana pieni sisäinen lapsesi kaipaa ensi sijassa sinua, eli sisäisen aikuisen tuomaa turvaa.

Sinä voit puhua mielessäsi sisäiselle lapsellesi lempeästi ja rohkaisevasti. Voit kertoa hänelle mahdollisuudesta oppia uutta juuri nyt, vaikka nämä koetut tapahtumat olivatkin mitä olivat. Vahvista sisäisen lapsesi luottamusta siihen, että sinä olet hänen kanssaan, etkä hylkää häntä.

On lupa tuntea ja ilmaista itseään, tarvita asioita itselleen ja saada hyväksyntää. On lupa olla omaa mieltä ja sanoa halutessaan ei. On myös lupa onnistua ja epäonnistua. Vaikka tekisikin joskus virheitä, silti ei hylätä.

Kun sinä aikuisena itsenäsi välität tällä tavoin sisäisestä lapsestasi, välität samalla itsestäsi, koska te olette yhtä. Vaikka välitätkin itsestäsi, voit silti välittää muista. Olet ihmisenä arvokas, yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu. Ansaitset olla välittävä ja huomioiva ihminen myös itsellesi.

Tutustu aiheeseen lisää Karitan kirjassa Kohtaa sisäinen lapsesi

Ansaitset enemmän kuin ”ihan jees” – mistä löytyy uskallus valita itsensä epävarmassa maailmassa?

”Tää on ihan tarpeeksi jees!” on kenties tuttu lause vähän jokaiselle. Ja jos sitten huomaakin kaipaavansa enemmän, eläväisempää, täyttymyksellistä tai jotain muuta kuin ainaista puurtamista, paahtamista, yhteydettömyyttä tai jopa horroria, alkaa helposti niitata itseään. ”Mitä mä tässä nyt valitan, kaikkihan on ihan hyvin”? Tai: ”Mä en varmaan ole yrittänyt tarpeeksi”.

Kirjoitan kirjassani Lähelle – kohti rakkaudellisia ja toimivia ihmissuhteita näin:

Me suomalaiset olemme älyttömän hyviä piinaamaan itseämme siitä miksi emme ole kiitollisia, vaikka kaikki on ihan hyvin. Onko ihan törkeää toivoa enemmän? Ei! Kyse on itsearvostuksesta eikä siitä, ettemme osaa olla tyytyväisiä. On tosi okei haluta aitoa rakkautta ja emotionaalista läheisyyttä.

Sama koskee paitsi ihmissuhteita myös muita elämän asioita. Osaamme kyllä erottaa sydämessämme, milloin jurnutamme asioista joita voisimme itse uudistaa ja muuttaa, ja milloin sydämemme oikeasti meinaa kuihtua hapen puutteeseen. Itsearvostus tarkoittaa itselleen hyvän sallimista ja mahdollistamista elämän isossa kuvassa. Sen työkaluja ovat esimerkiksi rajaaminen ja rehellisyys itselle ja toisille ja se, ettei tee loputtomasti kompromissia siitä mitä haluaa. Itsearvostus on sitä, ettei loputtomasti tyydy elämän hommeleihin siinä luulossa, ettei ansaitse parempaa.

Itsearvostus kasvaa, kun uskaltaa tehdä kiperiä valintoja ja kulkea kohti tuntematonta. Luultavasti jokainen pelkää esimerkiksi eroa pohtiessaan jääkö yksin tai sydämen unelmia uumoillessaan, mitä jos hommeleista ei tulekaan mitään. Myös juuri pelkojensa kohtaaminen, niiden kanssa kärvisteleminen ja kasvun prosessit vahvistavat tunnetta siitä, että ansaitsee hyvää. Voidakseen olla enää sivuuttamatta itseään ja sitoutua sinnikkäästi itseensä vaikka se tarkoittaisi ajoittaista yksinäisyyttä ja epävarmuuttakin, tarvitsee vahvistaa sisäistä turvaansa.

Rohkeus ei synny itseä puskien vaan myötätunnon kautta

Olemme eläneet aika haasteellisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä nyt monta vuotta: lähellä on meneillään hyökkäyssota, geopolitiikka on kreisiä ja arvaamatonta, hyvinvointivaltio murentuilee, laskusuhdanne supistaa kukkaroita ja yleispöhinä lannistaa mieliä. Silloin omiin unelmiin uskominen ja sinnikäs hyväntahtoisuus itseä kohtaan kysyy ihan ekstrapaljon sitoutumista. Saatamme jäädä epätyydyttäviin ihmissuhteisiin, kun maailma ympärillä on arvaamaton, emmekä tee muuveja jotka kutsuvat sydäntä, koska ajattelemme että pitää varmistaa selusta. Mutta ei itsearvostus tarkoita mitään järjetöntä säntäilyä tai hulluja riskejä.

Elämäänsä ei voi eikä tarvitse silti pysäyttää, vaikka maailma on epävarma. Saa elää, vaikka kukkaronnyörit ovat tiukemmalla tai huolettaa. Saa silti löytää turvaa, luottamusta ja syvempää sydämen tulta. Elämää onnellistaa, kun tietää isossa kuvassa olevansa itsensä puolella, tapahtuu ympärillä mitä hyvänsä. Omaa luottamusta itseen ja elämään saa vahvistaa.

Kaikki saavat reissun varrella kolhuja – uskalla silti valita itsesi

Kuva: Unsplash / Katie Mukhina

Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.

Jos tunnet olevasi jatkuvasti väärässä – näkymättömän väkivallan tunnistaminen ja toipumisen alku

On vaikea kertoa tarinaa väkivallasta, josta ei jää mustelmia. Henkinen väkivalta ei näy valokuvissa. Se ei riko luita. Se ei jätä jälkiä, joita voisi osoittaa sormella ja sanoa: tuossa, tuossa se tapahtui. Sen sijaan se murentaa jotain paljon hiljaisempaa – käsityksen omasta todellisuudesta.

Minä elin vuosia suhteessa, jossa opin epäilemään itseäni ennen kuin ehdin edes ajatella loppuun asti. Olin todella nuori ja jollain tapaa myös hauras, toinen osapuoli huomattavasti vanhempi.

Jos loukkaannuin, olin liian herkkä. Jos huomasin ristiriidan, olin vainoharhainen. Jos muistin tapahtumat eri tavalla, muistini oli väärässä.

Vähitellen en enää luottanut siihen, mitä näin, kuulin tai koin. Sitä on henkinen väkivalta.

Miten näkymätön muuttuu todeksi

Henkinen väkivalta voi olla esimerkiksi:

toistuvaa vähättelyä
syyllistämistä ja vastuun siirtämistä
kontrollointia ja eristämistä
pelolla hallitsemista
niin kutsuttua “kaasuttamista”, jossa toisen kokemus kiistetään tai käännetään häntä vastaan

Se ei useinkaan ala suurena ja selkeänä. Se alkaa pieninä huomautuksina, huumoriksi naamioituina piikkeinä, pitkinä hiljaisuuksina, joiden aikana opit varomaan sanojasi. Se alkaa hetkistä, joissa tunnet piston vatsassasi – mutta sinulle kerrotaan, ettei mitään tapahtunut.

Omalla kohdallani se näkyi muun muassa siinä, mitä sain syödä ja milloin, ketä tavata ja milloin, miten pukeutua ja milloin urheilla. Puolestani päätettiin, mitä mieltä sain olla asioista, mistä sain unelmoida ja miltä kehoni tuli näyttää.

Kun tätä jatkuu tarpeeksi kauan, keho alkaa elää jatkuvassa varuillaanolossa. Minun kehoni oppi tarkkailemaan äänenpainoja, askelten rytmiä, ilmapiirin muutoksia. Opin ennakoimaan, miellyttämään, pienentämään itseäni.

Se ei ollut rakkautta. Se oli selviytymistä.

Miksi sitä on niin vaikea tunnistaa?

Yksi henkisen väkivallan julmimmista puolista on se, että se saa sinut uskomaan olevasi itse ongelma. Näin kävi minullekin – vuosien ajan. Minä olin liian herkkä, liian heikko ja liian vaikea. Välillä kuulemma jopa hullu ja sekaisin.

Koska mitään “suurta” ei ehkä tapahdu joka päivä, alat ajatella liioittelevasi. Koska toisella on myös todella hyviä ja kauniitakin hetkiä, alat uskoa, että vika on omassa tulkinnassasi. Koska et ole mustelmilla, alat ajatella, ettei sinulla ole oikeutta kutsua kokemaasi väkivallaksi.

Minäkin ajattelin pitkään, että minun pitäisi vain kasvaa, vahvistua, olla vähemmän herkkä.

Todellisuudessa olin tilanteessa, jossa herkkyyttäni käytettiin minua vastaan.

Mitä henkinen väkivalta tekee ihmiselle?

Pitkittyessään henkinen väkivalta voi jättää syviä trauman jälkiä. Se voi vaikuttaa:

itsetuntoon ja identiteettiin
kykyyn luottaa muihin
kykyyn luottaa itseensä
hermoston toimintaan

Minulle se näkyi ylivireytenä, jatkuvana häpeänä ja vaikeutena tehdä pieniäkin päätöksiä ilman pelkoa siitä, että teen väärin. Sairastuin myös unettomuuteen, masennukseen ja paniikkihäiriöön.

Kun elää ympäristössä, jossa todellisuus horjutetaan toistuvasti, mieli yrittää sopeutua. Se on selviytymismekanismi, ei heikkous.

Sinulle, joka luet tätä

Jos tunnistat itsesi näistä riveistä, haluan sanoa sinulle jotain, minkä olisin itse tarvinnut kuulla:

Et kuvittele.
Et ole liian herkkä.
Et ole vaikea.

Jos joudut jatkuvasti pienentämään itseäsi, selittämään tunteitasi pois tai pelkäämään toisen reaktioita, jokin ei ole tasapainossa. Terveessä suhteessa ei tarvitse kadottaa omaa todellisuuttaan.

Henkinen väkivalta on todellista, vaikka sitä olisi vaikea todistaa. Ja sen vaikutukset ovat todellisia, vaikka muut eivät niitä näkisi.

Toipuminen ei tarkoita sitä, ettei mennyt enää sattuisi. Se tarkoittaa vähitellen palaavaa kykyä luottaa omaan kokemukseen. Pieniä hetkiä, joissa huomaat ajattelevasi: Minulla on oikeus tuntea näin. Se on alku.

Ja jos olet vielä keskellä kaikkea – sinussa ei ole mitään vialla. Se, että hermostosi reagoi, tarkoittaa että se yrittää suojella sinua. Se, että jokin sisälläsi kyseenalaistaa tilanteen, tarkoittaa että sisäinen kompassisi toimii yhä.

Sinun kokemuksesi on totta. Sinä olet totta. Ja sinä ansaitset turvallisen rakkauden.

Opettele olemaan rohkeasti ja lempeästi itsesi puolella – tilaa itsellesi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.