Kun kotona täytyy olla varuillaan – fyysisen väkivallan merkit ilman mustelmaa ja tie takaisin turvaan

Fyysinen väkivalta mielletään usein iskuksi. Mustaksi silmäksi. Jäljeksi, jonka voi näyttää toteen. Mutta hyvin usein se ei ala siitä.

Se alkaa kontrollista. Arvostelusta. Ilmapiiristä, jossa toinen määrittää, mikä on totta ja mikä liioittelua. Se alkaa henkisestä väkivallasta – ja jos sitä jatkuu tarpeeksi kauan, kynnys siirtyy.

Minun kohdallani se kesti neljä vuotta.

Kontrollointi ja arvostelu olivat arkipäivää. Olin jatkuvasti varuillani, tarkistin sanojani, yritin ennakoida tunnelmia. Lopulta väkivallan muoto muuttui fyysisesti uhkaavaksi. Ei ehkä tavalla, jonka moni ensimmäisenä tunnistaisi – mutta tavalla, joka rikkoi syvästi.

Kun keho alkaa reagoida

Sain paniikkikohtauksia, jotka kestivät tuntikausia. Itkin lohduttomasti, olin täysin palasina. Kehoni ei enää kestänyt jatkuvaa turvattomuutta.

Kontrolliin taipuvaiselle ja narsistisia piirteitä omaavalle ihmiselle voimakas oireiluni oli liikaa. En enää toiminut hänen haluamallaan tavalla. En enää sopeutunut, vaan romahdin.

Olin kuin pieni lapsi, joka on hädissään eikä löydä turvaa ympäriltään. Ja sen sijaan, että olisin saanut syliä ja rauhaa, sain lisää turvattomuutta ihmiseltä, jota rakastin ja johon luotin.

Kun olin paniikissa, minua “rauhoitettiin” väärin keinoin. Huutamalla. Pitelemällä voimalla kiinni käsistä, jaloista, kurkusta. Talvipakkasella minut lukittiin parvekkeelle ilman takkia, jotta “rauhoittuisin”. Itkua yritettiin hiljentää tyynyllä.

Olen nukkunut lattialla, koska itkuisena ei ollut asiaa omaan sänkyyn. Nyrkki on lyöty ovesta läpi kasvojeni vierestä. Kehoni rajoja on rikottu tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Ja ei – minua ei lyöty niin, että silmä olisi ollut musta. Mutta kokemani on silti fyysistä väkivaltaa.

Se voi olla kiinni pitämistä, estämistä, eristämistä, pelottelua, seksuaalisten rajojen rikkomista. Se voi olla kehon käyttämistä vallan välineenä ilman näkyviä vammoja.

Miten selitin sen itselleni

Minun annettiin ymmärtää, että kaikki kokemani oli oma vikani. Että se tehtiin omaksi parhaakseni. Että olin liian herkkä, liian sekaisin, liian vaikea.

Minulle uskoteltiin, etten pärjäisi elämässä ilman häntä. Että kukaan muu ei voisi minua rakastaa. Että olin “siipirikko varpunen”. Pitkään uskoin sen.

Ja ehkä vaikeinta ei ole ollut edes se, mitä tapahtui – vaan se, että annoin kaiken sen tapahtua. Tämä on kohta, jossa moni jää kiinni häpeään.

Mutta totuus on tämä: väkivalta ei ole koskaan sen syy, joka yrittää selviytyä. Selviytymiskeinot – alistuminen, selittäminen, vähättely, toivominen – ovat kehon ja mielen tapoja pysyä hengissä tilanteessa, jossa lähteminen ei tunnu mahdolliselta.

Se ei ole heikkoutta. Se on sopeutumista turvattomuuteen.

Jatkuva varuillaanolo muuttaa ihmistä

Elämä jatkuvassa pelossa tekee jotain hermostolle. Se opettaa tarkkailemaan äänenpainoja, askeleita, hengitystä. Se opettaa arvioimaan riskiä sekunnin murto-osissa. Se on kuormittavaa. Ja pitkään jatkuessaan se voi jättää syviä trauman jälkiä.

Kun fyysinen väkivalta on osana laajempaa kontrolloinnin dynamiikkaa, ei  se ole irrallinen teko, vaan se on viesti: minulla on valta kehoosi. Ja juuri siksi se rikkoo niin syvältä.

Myöhemmin sain diagnoosin kompleksisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä (C-PTSD). Se auttoi ymmärtämään, ettei kehoni reagoinut “liian voimakkaasti” – se reagoi johdonmukaisesti pitkään jatkuneeseen turvattomuuteen.

Totuuden sanominen ääneen

En aio enää kaunistella. Väkivalta ei ole yksityisasia. Se ei muutu pienemmäksi vaikenemalla. Ja vaikka joku hermostuisi, teen tämän näkyväksi. Sillä jokaisella on oikeus tietää, miltä väkivalta voi näyttää – myös silloin, kun siitä ei jää mustelmaa.

Jos tunnistat itsesi tästä:

Se, ettei sinua ole “lyöty kunnolla”, ei tee kokemastasi vähäisempää.
Se, että sinulle sanotaan kaiken olevan sinun syytäsi, ei tee siitä totta.
Se, että pelkäät, ei tarkoita että olet heikko.

Väkivalta on aina tekijän vastuulla.

Anteeksianto, joka vapautti

Fyysinen kaltoinkohtelu rikkoi minua syvästi. Mutta tärkeintä ei lopulta ollut se, että ymmärsin hänen tehneen väärin – vaan se, että annoin itselleni anteeksi. Tai ainakin olen yrittänyt antaa. Kaikki nämä vuodet.

Anteeksi siitä, etten lähtenyt aiemmin.
Anteeksi siitä, että uskoin valheita.
Anteeksi siitä, että yritin selviytyä tavoilla, jotka nyt tuntuvat vierailta.

Itselle annettu anteeksianto ei poista tapahtunutta. Mutta se katkaisee häpeän kierteen. Se palauttaa vastuun sinne, minne se kuuluu. Ja siitä alkaa toipuminen.

Jos olet vielä keskellä pelkoa: et ole toivoton tapaus. Et ole rikkinäinen lintu, jota kukaan muu ei voisi rakastaa. Turvallinen rakkaus ei satu. Se ei lukitse parvekkeelle. Se ei tukahduta itkua.

Sinun ei tarvitse ansaita turvaa. Sinulla on oikeus siihen. Sinulla on lupa olla itsesi puolella.

---

Opettele olemaan rohkeasti ja lempeästi itsesi puolella – tilaa itsellesi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.