Kiusaaminen vaurioittaa – Tunnistatko nämä oireet?

”Minusta ei ollut mihinkään – olin aivan hajalla ja sielu murskana. Keskityin vain siihen, että yritin olla itkemättä, jotta esihenkilöni ei saisi siitä nautintoa.”

”Oireilin töihin menoa fyysisesti ja psyykkisesti. Pelkäsin mennä töihin, koska en tiennyt, mitä olisi vastassa.”

Tässä on otteita kahdesta tarinasta, joita on kerrottu satoja Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjaani (Bazar 2026) varten. Kertomuksissa kuvataan kiusaamisen vakavia vaikutuksia.

Vaikka työyhteisön piiloväkivalta ei jätä silmin nähtäviä, mustelman tai haavan kaltaisia jälkiä, ovat sen vaikutukset suuret ja pitkäkestoiset. Osa vaurioista muodostuu vaivihkaa, ja ehkä piilokiusaamisen kohteen itsensäkin huomaamatta.  Vaurion laajuus saattaa paljastua itselle vasta työpaikalta lähdön jälkeen – ehkä kuukausien tai jopa vuosien kuluessa.

Työpaikkakiusaamista kokeneen oireita voivat olla esimerkiksi

  • masennus ja itkuisuus
  • pelko tai ahdistuksen tunne, myös kotona työpäivän jälkeen
  • psykosomaattinen oireilu, kuten vatsaoireet, pahoinvointi, päänsärky, niska- ja hartiakipu tai muut kivut, vapina ja huimaus
  • paniikkikohtaukset, liikahengitys
  • ylivireys tai alivireys
  • univaikeudet
  • työssä suoriutumiseen liittyvät vaikeudet
  • muutokset itsetunnossa, omanarvontunnossa tai ammatillisessa identiteetissä
  • vaikeus luottaa työtovereihin tai muihin ihmisiin.

Tutkimusten mukaan kiusatuiksi joutuneilla on riski kokea työkyvyttömyyttä ja pitkiä sairauslomia, jäädä varhaiseläkkeelle, vaihtaa työpaikkaa tai irtisanoutua ilman tietoa uudesta työpaikasta. Alkoholin kulutus kasvaa tai he saattavat ottaa mielialaan vaikuttavia lääkkeitä tai muita päihteitä. Itsemurha-ajatukset voivat myös kalvaa mieltä.

Yksi vakavimmista kaltoinkohtelun vaikutuksista on traumatisoituminen. Kiusaaminen aiheuttaa yleensä kakkostyypin trauman, jota kutsutaan kompleksiseksi traumaksi.

Mitä voit tehdä, jos huomaat oireilevasi satuttavassa työyhteisössä?

Tilanteesi ei ole terve ja hyvinvointia tukeva. On tärkeää, että etsit tukea itsellesi esimerkiksi työterveyshuollosta, esihenkilöltä, HR:stä, henkilöstön edustajilta tai ammattiliitosta. Tarvitset valtavasti tukea tilanteessa, sillä olosi on todennäköisesti rikkinäinen ja vihainen.

Aina esihenkilö tai HR ei ole paras mahdollinen tuki satuttavissa tilanteissa. Siksi olen kerännyt tähän aiempaan kirjoitukseeni myös muita tahoja, joilta voit etsiä tukea haastavaan tilanteeseesi.

Piiloväkivallan vaikutuksia kuvataan enemmän kirjani Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät alkupuolella. Saat myös kirjan viimeisistä luvuista ajatuksia asioiden eteenpäin viemiseen ja toipumiseen.

Miksi pieni piikittely sattuu joskus kohtuuttoman paljon? Taustalla voi olla enemmän kuin näkyy

Oletko ollut joskus tilanteessa, jossa loukkaannut, tai joku muu loukkaantuu, jostain asiasta, joka ei muiden silmissä näytä kovin suurelta? Työpaikalla tällaiset hetket voivat herättää hämmennystä. Sivusta tilannetta seuranneet työkaverit saattavat ihmetellä, miksi toinen reagoi noin voimakkaasti – eihän tässä ollut kyse mistään isosta.

Mutta entä jos kyse ei olekaan ylireagoinnista? Entä jos taustalla onkin monenlaista: ulkopuolelle jättämistä, naljailua, silmien pyörittelyä tai tilanteita, joissa on kohdeltu töykeästi, kun muut eivät ole nähneet?

Tiina-Emilia Kauniston uutuuskirjassa Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät (Bazar/Hidasta elämää, 2026), tehdään näkyväksi kiusaamisen tapaa, joka on monelle kivuliaan tuttu mutta usein vaikeasti sanoitettavissa. Yksi piilokiusaamiseen liittyvistä ilmiöistä on vähättelystressi.

Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjan kirjoittaja Tiina-Emilia Kaunisto. Kuvaaja: Sampo Korhonen.

Pienistä teoista voi kasvaa suuri kuorma

Vähättelystressi kuvaa henkistä kuormaa, jota kertyy, kun ihminen joutuu toistuvasti sietämään pieniä vähätteleviä tai piilokiusaavia tekoja. Tällaisia voivat olla esimerkiksi:

  • ideoiden ohittaminen

  • ivalliset ilmeet tai naurahdukset

  • tiedon pimittäminen

  • porukan ulkopuolelle jättäminen

  • kokemus siitä, ettei tule kuulluksi tai muut eivät arvosta

  • toistuvat “pienet” unohdukset, jotka kohdistuvat aina samaan ihmiseen

Yksittäinen teko voi näyttää ulospäin mitättömältä. Mutta kun samanlainen kohtelu toistuu päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, syntyy kuormittava tilanne, joka alkaa näkyä voimakkaina tunteina, turhautumisena, vetäytymisenä tai puolustautumisena.

Silloin kyse ei ole siitä, että tällaisen toiminnan kohteeksi joutunut olisi herkkänahkainen. Voi olla, että sietokyvyn raja on viimein tullut vastaan.

Kaikki eivät näe sitä, mitä toinen kantaa mukanaan

Usein vähättelyä kokenut yrittää ensin kestää. Hän voi huomauttaa asiasta ystävällisesti tai yrittää sopeutua tilanteeseen. Silti ympärillä olevat saattavat ihmetellä, miksi hän pahastuu niin pienestä.

Se, mikä näyttää ulospäin pieneltä, ei välttämättä ole pientä hänelle, joka on joutunut kestämään kurjaa kohtelua jo pitkään. Lopulta hänen reaktionsa voi näyttää voimakkaalta, koska taustalla on paljon sellaista, mitä muut eivät näe.

Pitkittynyt kuormitus heikentää kestävyyttä

Työpaikkakiusaamista käsittelevä tutkimuskin tunnistaa ilmiön: jos ihminen altistuu vahingoittavalle käytökselle pitkään, hänen kykynsä kestää stressiä heikkenee. Silloin pieneltä näyttävä tilanne voi saada aikaan suuren reaktion.

Työyhteisöä ei voi rakentaa sen varaan, että jokaisen pitäisi vain kestää enemmän. Vaatimus loputtomasta paksunahkaisuudesta ei lisää turvallisuutta, vaan voi tehdä työyhteisöstä sellaisen, jossa vain kovimmat pärjäävät. Hyvä työyhteisö syntyy siitä, että huonoon kohteluun puututaan ajoissa.

Trauma voi herkistää havaitsemaan turvattomuutta

Joskus voimakkaiden reaktioiden taustalla voivat olla aiemmat traumaattiset kokemukset. Silloin painostava äänensävy, kärkkäästi annettu palaute, ulkopuolelle jättäminen tai aggressiivinen kehonkieli voivat tuntua erityisen uhkaavilta.

Tällaisessa tilanteessa kokemus voi olla täysin todellinen, vaikka toinen ei olisi edes tarkoittanut toimintaansa loukkaavaksi. Tilanteessa kumpikaan ei välttämättä ymmärrä toista: toinen järkyttyy syvästi, toinen taas ihmettelee, miksi tilanne kärjistyi.

Trauma voi näkyä esimerkiksi vetäytymisenä, ylivarovaisuutena, hyökkäävyytenä tai paniikin tunteena. Siksi työelämässä tarvitaan entistä enemmän ymmärrystä, selkeyttä ja turvallisia tapoja kohdata toisemme.

Millaisen työyhteisön sinä haluat?

Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjassa Tiina-Emilia Kaunisto kirjoittaa:

“Eräs työterveyslääkäri totesi minulle, ettei työyhteisön kulttuuria voi rakentaa sellaiseksi, että vain kaikkein vahvimmat selviävät siinä.

Jos kaikkien oletetaan sietävän jonkin määrän ruhjovaa käytöstä, kaventaa se työyhteisön sopivaksi pelkästään tietyntyyppisille persoonille.  Silloin vain työyhteisön hyökkäävimmät ja voimallisimmat saavat määritellä, mikä on hyväksyttyä käytöstä. Millaisen työyhteisön sinä itse haluat?”

Turvallinen työyhteisö rakentuu siitä, että jokainen saa tulla kuulluksi, kohdatuksi ja arvostetuksi. Että epäkunnioittavaan käytökseen puututaan. Että kenenkään ei tarvitse jatkuvasti puolustaa oikeuttaan olla mukana.

Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät avaa työpaikan myrkyllisiä ilmiöitä selkeästi, terävästi ja inhimillisesti. Se auttaa tunnistamaan piiloon jäävää vallankäyttöä, sanoittamaan omia kokemuksia ja rakentamaan työelämää, jossa kaikkien on turvallisempi olla.

➡️ Kirja tarjoaa konkreettista apua työelämän piilokiusaamisen tunnistamiseen, sanoittamiseen ja käsittelyyn.

➡️ Se auttaa ymmärtämään, mistä epämääräiseltä tuntuva pahoinvointi työyhteisössä voi johtua, antaa keinoja puuttua rajoja ylittävään käytökseen ja tukee toipumista satuttavista kokemuksista.

➡️ Kirja sopii sekä kiusaamista kokeneille että koko työyhteisön tueksi.

Kirjan kirjoittaja Tiina-Emilia Kaunisto on työyhteisösovittelija ja työelämän kehittämispäällikkö. Hän edistää työkseen empaattisempaa, turvallisempaa ja perheystävällisempää työelämää.

Tutustu kirjaan TÄSTÄ.

Outoja asioita, joita tein uupuneena – ja miksi se kaikki oli täysin ymmärrettävää

Kun vuosia sitten tarvoin uupumuksen syvissä syövereissä, tein asioita, joista näin jälkikäteen ajatellen en ole kovinkaan ylpeä. Samaan hengenvetoon on sanottava, että kaikki tekemäni asiat olivat täysin inhimillisiä. Kun voimavarat ovat vähissä, ihmisen toiminta ei ole välttämättä järkevää vaikka sille onkin täysin inhimillisiä syitä.

Esimerkiksi näin uupumus näyttäytyi elämässäni:

Purskahdin hillittömään itkuun kesken palaverin täysin typerästä aiheesta. Kun voimavarat ovat vähissä, tunnesäätely ei pelaa. Silloin pienetkin asiat saavat pois raiteiltaan.

Mietin hiljaa mielessäni, että ratkaisu voisi olla se, että lipsahdan tahallani auton alle ja joudun sairaalaan. Ehkä siellä saisin edes hetken levätä. Kun tilanteesta ei näe ulospääsyä tai sitä ei ole edes voimia sen kummemmin miettiä, itsetuhoiset pakofantasiat työntyvät mieleen.

Sain hillittömän raivokohtauksen, kun poliisi pysäytti minut kännykän käytöstä ajon aikana. On inhimillistä, että kun jaksamista on venytetty liian pitkään ja liian paljon, jossain vaiheessa alkaa katkeilla. Katkeilu voi konkretisoitua myös aggressiona, jota ei vain enää kykene hillitsemään.

Mitä väsyneempi olin, sitä enemmän silitin lakanoita ja hinkkasin lattialistoja. Pidin arjen pyörimässä niin kuin aina ennenkin. Suorittaminen voi olla tuttu ja turvallinen selviytymiskeino, jolla etsii edes jonkinlaista hallinnan tunnetta tai pyrkii välttelemään romahdusta. Puurtaminen voi viedä ajatukset pois hankalasta tilanteesta tai hetkellisesti jopa rauhoittaa, vaikka kiireisenä pysyminen ei välttämättä pitkällä tähtäimellä kovin fiksua olekaan.

Yritin kuroa ylimääräisiä töitä ja muita rästihommia kasaan iltaisin ja viikonloppuisin – eli silloin, kun olisin voinut levätä tai edes vähän rauhoittua. Mieli huijaa ajattelemaan, että tilanne ratkeaa, kunhan vain yrittää enemmän ja että kun on yrittänyt tarpeeksi, tulevaisuudessa voi sitten ottaa iisimmin.

Pidin uppiniskaisesti kiinni kaikesta liikunnasta. Vaikka keho huusi hoosiannaa, minä menin spinningtunnille. En todellakaan ollut kuullut termiä kokonaiskuormitus. Moni meistä on oppinut ylös, ulos ja lenkille -mentaliteetin, mikä ei tietenkään ole automaattisesti huono juttu. Se vain, että muutenkin ylikuormittavassa tilanteessa rankka fyysinen rääkki vain pahentaa asiaa.

En kertonut edes läheisille ihmisilleni, etten enää pysty tai jaksa. Pärjäämistä ja reippautta ihailevassa suorituskulttuurissa moni on oppinut ajattelemaan, ettei sovi olla vaivoiksi tai että avun pyytäminen on merkki heikkoudesta. Ei siis mikään ihme, että moni yrittää sinnitellä, pärjäillä ja kestellä viimeiseen asti.

Join tolkuttoman paljon viiniä, sillä se oli suurin piirtein ainoa rentoutumiskeinoni. Kun keho on ylikierroksilla, apua tilanteeseen tulee etsittyä asioista, jotka tarjoavat hetken helpotuksen. Joillekin se on viini, joillekin sokeri, joillekin turhan rankka liikunta.


Joskus liian tunnolliseen suorittamiseen havahtuu vasta, kun tulee uupumus tai uupumusoireita, työuupumus, ahdistus, väsymys tai jatkuva väsymys.

Tunnollisen suorittajan kapinointikortit auttavat tarkastelemaan ja muuttamaan sellaisia toiminta- ja ajattelutapoja, jotka aiheuttavat tarpeetonta kuormaa ja uupumusta.

Kurkkaa ja lue lisää TÄSTÄ.

 

ADHD:ssa saamattomuus ei ole laiskuutta – Tästä syystä aloittaminen on niin vaikeaa

Moni ADHD-piirteinen ihminen tunnistaa tilanteen, jossa tärkeä asia on mielessä, aikomus on selkeä ja motivaatio on olemassa – mutta toiminta ei silti käynnisty. Ulkopuolelta tämä voi näyttää saamattomuudelta tai jopa laiskuudelta. Sisäpuolelta kokemus on kuitenkin usein täysin toisenlainen: ihminen yrittää, mutta jokin ikään kuin pysäyttää liikkeelle lähdön.

Vastaanotollani tämä näkyy monenlaisina arjen tilanteina. Sähköpostiin vastaaminen lykkääntyy päivästä toiseen. Kotityöt kasaantuvat. Opiskelu tai työtehtävä alkaa vasta viime hetkellä, vaikka aikomus oli tehdä se hyvissä ajoin. Tilanne herättää helposti häpeää ja itsekritiikkiä. Moni kuvaa jopa voivansa tilanteessa huonosti – mutta sekään ei riitä käynnistämään toimintaa.

ADHD:ssa vaikeus liittyy ennen kaikkea toiminnanohjaukseen: aivojen kykyyn käynnistää, suunnata ja ylläpitää toimintaa. Tehtävän aloittaminen vaatii hermostolta tiettyä aktivaatiotasoa. Kun dopamiinijärjestelmä toimii epätasaisesti, tehtävä ei välttämättä tunnu riittävän palkitsevalta, jotta aivot “syttyisivät” siihen. Ihminen voi silloin jäädä odottamaan hetkeä, jolloin energia ja motivaatio ikään kuin ilmestyvät.

Tämä on yksi ADHD:n keskeisistä paradokseista

Samaan aikaan tapahtuu usein jotain näennäisesti ristiriitaista. Sama ihminen, joka ei saa aloitettua tiskien laittamista, voi uppoutua tuntikausiksi projektiin, joka herättää kiinnostuksen. Kun tehtävä tuntuu merkitykselliseltä tai riittävän kiinnostavalta, keskittyminen voi syventyä poikkeuksellisella tavalla. Aika katoaa ja työskentely muuttuu intensiiviseksi. Tätä ilmiötä kutsutaan joskus hyperfokukseksi.

Siksi ADHD:hen liittyvä saamattomuus ei ole yksinkertainen ominaisuus. Se on saman ilmiön kaksi puolta. Sama hermoston tapa säädellä toimintaa voi toisissa tilanteissa vaikeuttaa aloitusta ja toisissa mahdollistaa poikkeuksellisen syvän keskittymisen.

Kun tätä ilmiötä tarkastellaan tästä näkökulmasta, saamattomuus ei ole identiteetti. Se on tilannekohtainen seuraus siitä, miten hermosto säätelee vireyttä ja palkitsevuutta. Tämä ymmärrys muuttaa usein myös ihmisen suhdetta itseensä. Kysymys ei enää ole miksi olen tällainen, vaan millaisissa olosuhteissa minun on helpompi toimia.

Mitä saamattomuudelle voi tehdä?

Arjessa pienetkin rakenteelliset muutokset voivat auttaa. Tehtävän pilkkominen hyvin pieniin osiin, ulkoinen aikarakenne, toisen ihmisen kanssa työskentely tai ympäristön muokkaaminen vähemmän häiriöherkäksi voivat madaltaa aloittamisen kynnystä. Tällöin toiminta ei ole enää pelkästään sisäisen tahdon varassa.

Ehkä tärkein muutos tapahtuu kuitenkin tavassa tulkita itseään. ADHD-piirteinen ihminen ei ole lähtökohtaisesti laiska tai saamaton. Hän on ihminen, jonka hermosto toimii hieman eri tavalla. Samassa hermostossa voi olla yhtä aikaa sekä haasteita että merkittäviä vahvuuksia – luovuutta, intensiivistä keskittymistä, nopeaa ajattelua ja kykyä innostua asioista syvästi.

Kun nämä molemmat puolet tunnistetaan, saamattomuus ei enää määritä ihmistä. Se on vain yksi osa kokonaisuutta.


Tunnistitko itsesi tekstistä? Haluatko ymmärtää paremmin omia tai läheisen ADHD-piirteitä ja löytää ADHD:sta supervoimapuolen?

➡️ Kurkkaa Juulia Järvdiken kirja & korttipakka Saamaton perfektionisti ja ADHD:n viisi muuta paradoksia sekä ADHD-supervoimakortit.

Kirjoittaja Juulia Järvdike on psykologi ja ADHD-asiantuntija, joka on työskennellyt vuodesta 2010 neuropsykiatristen diagnoosien parissa. Juulia tunnetaan erityisesti tavastaan yhdistää tieteellinen tieto lämpimään, helposti lähestyttävään kerrontaan. Hän on elänyt ADHD-oireisten ihmisten kanssa koko elämänsä ja tuntee ilmiöt läheltä myös perheensä kautta. Siksi hänen intohimonsa on lisätä ymmärrystä ja itsemyötätuntoa niin ADHD-oireisten kuin heidän läheistensä arkeen.

Turvaton ihmissuhde repii ja kuluttaa

Turvaton ihmissuhde on sellainen, jossa luottamus ja rauha eivät rakennu, vaan osapuolten haavat hankaavat kroonisesti toisiaan vasten. Näin käy, kun oma, alunperin turvaton kiintymystyyli on vielä hoitamaton.

Kun ihmissuhteessa aktivoituu turvattomuuden kehä, toinen tyypillisesti vähän jahtaa ja toinen vipeltää etäämmälle. Se on tuttu emotionaalinen maasto, jossa yritetään päästä yhteyteen, mutta toimitaan läheisriippuvaisesti pelon ohjaamana ja joudutaan kauemmas. Turvaton kiintymystyyli aktivoituu ja alkaa ohjata suhdetta. 

Jahtaajan – eli ristiriitaisesti kiintyneen – kiihkeys triggeröi pelkoa ja ahdistusta siinä, joka vetäytyy. Se tuntuu vaativalta ja herättää vetäytyjässä – eli välttelevästi kiintyneessä – kelpaamattomuutta. Hän hakeutuu turvaan omaan kontrolloituun tilaansa eli ottaa emotionaalista välimatkaa. Jahtaaja kokee riittämättömyyttä, kun ei saa kumppaniinsa yhteyttä, vaan tämä tuntuu karttavan sitä.

Jahtaaja ylittää usein omat rajansa yrittäessään luoda yhteyttä. Hän karsii menoistaan ja tarpeistaan ja on alistumisensa vuoksi yhä vaativampi, vihaisempi ja kärsimättömämpi välttelevästi kiintynyttä kohtaan.  Suhteen loittoneva osapuoli aistii tämän ja yrittää pitää rajoistaan kiinni torjuvasti. Jahtaaja saattaa kokea vetäytyjän suojakuoren loukkaavana ja tunnekylmänä.

Usein yhteistanssissa on projisoituneena suhde toiseen tai kumpaankin varhaiseen hoivaajaan. Se synnyttää haavakaavakehän, jossa kumpikin osapuoli toteuttaa pari- tai ystävyyssuhteessa lapsuudesta tuttua emotionaalista dynamiikkaa. Kaavaa voi muuttaa, mutta turvattomaan ja tunneyhteydettömään suhteeseen voi myös jämähtää.

Pahimmillaan turvattomat ihmissuhteet ovat narsistisia tai muuten traumakemiaan pohjautuvia vuoristoratavirityksiä, jotka kuluttavat omaa elämänvoimaa niin ettei energiaa riitä muuhun kuin selviytymiseen ja suhteessa räpiköimiseen. Turvattomuus kuluttaa, kun taas turvalliset ihmissuhteet vapauttavat resurssejamme ja auttavat kehittämään lahjojamme ja nauttimaan elämästä. 

Kiintymyksensä voi turvallistaa ja repivyydestä voi oppia pois

Kun mielii suhteisiinsa turvallisempaa dynamiikkaa, ei voi hoitaa kuin omaa tonttiaan. Vasta silloin saa todellista informaatiota siitä, mihin suhteen on mahdollista kasvaa. Vastaanotollani ohjaan ja tuen suhteen osapuolia (tai yksilöasiakastani) vahvistamaan ensin sisäistä turvaansa ja kohtaamaan haavojaan. Kun niitä hoidetaan ja turva alkaa löytyä myös terapeuttisen suhteen avulla, voi nähdä selkeämmin,mitä itse tuo suhdedynamiikkoihinsa ja valitsevatko ystävät tai kumppani tehdä omaa sisäistä duuniaan.

Kun opettelee itse pysymään paikallaan, rajaamaan ja ilmaantumaan kehiin avoimen haavoittuvaisena oman, vahvistuvan tunnesäätelynsä kautta, näkee, alkaako toinen murjottaa, rankaista tai pelata pelejä vai tahtooko hän kasvaa. Turvalliseen kiintymykseen tarvitaan kaksi osapuolta, jotka ovat valmiita tutkimaan ja purkamaan omaa haavahistoriaansa ja turvattomia eli pelosta ohjautuvia toimintamallejaan. Ei riitä, että sanoo haluavansa turvaa tai vakuutella toista sanoin siitä, ettei ole hätää ellei ihan oikeasti itse tee aktiivista kasvutyötä.

Eheytymiseen ei siis riitä kiintymystyylinsä tiedostaminen ja mielen kautta tilanteen ymmärtäminen. Sisäisen turvan vahvistaminen eli oman hermostonsa ja haavojensa kanssa työskenteleminen (myös jeesaajan kanssa) alkaa mahdollistaa oman kiintymystyylinsä turvallistamista. 

Joskus pari- tai ystävyyssuhteissa käy niin, että toinen kehittää sisäistä turvaansa ja tiedostaa paremmin omia ja toisen pulmakohtia, mutta toinen ei. Silloin suhde ei pääse kasvamaan ja kukoistamaan. Se, joka junnaa kasvua, himmaa myös toisen osapuolen turvan syvenemistä.

On tyypillistä, että kun oma sisäinen turva vahvistuu ja kehittyy, kaikki ihmissuhteet eivät kasva samaa tahtia. Turvan vahvistuessa ei tee hyvää jäädä kovin lähelle ihmisiä, jotka tuovat dynamiikkaan turvattomuutta tai vastuuttavat toista osapuolta omasta suhteessa viihtymisestään. Kun oma kiintymys turvallistuu, alkaa hahmottaa ettei rakkauden tarvitse olla vaikeaa, repivää eikä kuluttavaa. Ei ole velvollisuutta pysyä hankalissa tilanteissa ja ajatella, että: ”No tämä nyt on vaikeaa, kun mulla on näitä haavoja”. Eheytyminen on sitä, että oppii valitsemaan ja sallimaan itselleen hyvää.

 

Mitä ristiriitaisesti ja välttelevästi kiintyneet voivat opetella?

Ihan ensiksi tarvitsee hahmottaa, ettei oma turva nyt aikuisena enää ole kumppanista, ystävistä tai muista ihmisistä kiinni kuten lapsena. Aikuisena saa opetella sisäistä turvaa, ja sen myötä alkaa hahmottaa, keiden kanssa turvallisen ihmissuhteen rakentaminen on mahdollista. Kenenkään tehtävä ei ole tuoda turvaa toiselle – muuten suhteessa on aikuinen-lapsi- tai lapsi-lapsi- tai auttaja-autettava -dynamiikka. Ja vaikka tunnistaisikin, että omassa pari- tai muussa ihmissuhteessa on turvaton dynamiikka, suhde on mahdollista turvallistaa avun kanssa ja kun kumpikin osapuoli sitoutuu omaan kasvutyöhönsä.

Ristiriitaisesti kiintynyt voi oppia orientoitumaan omista rajoista ja tarpeista käsin − juuri niistä asioista, joista kokee katkeruutta vetäytyjälle. Välttelevästi kiintynyt voi oppia sanoittamaan tarpeitaan ja tunteitaan ja tulemaan kohti ilman pelkoa nielaistuksi tulemisesta. Silloin hän oppii purkamaan toisiin heijastamaansa uskomusta siitä, että aina pitäisi olla vahva eikä saisi tarvita.

Ristiriitaisesti kiintyneelle on hoivaavaa pysähtyä oman ahdistuksen ja pelkojen ääreen ja rajata omista tarpeistaan käsin. Ei loukkaantuneisuuden ja uhrimarttyyriuden kautta vaan niin, että kultivoi omaa elämäänsä, muita ihmissuhteitaan ja sisäistä turvaansa. Alkaa sanoa ei, esittää toiveita ilman odotuksia ja ottaa vastuuta tunnesäätelystään. Passivoituu yhteyden luomisen suhteen ja katsoo, mitä suhteessa alkaa tapahtua.

Ristiriitaisesti kiintyneen itsearvostus alkaa vahvistua, kun energiaa alkaakin suuntautua ihan omiin puuhiin. Olennainen kysymys jahtaajalle on, mikä läheisyydessä pelottaa? Miksi on vaikeaa sallia itselleen kokemusta läheisyydestä ilman, että sen eteen pitää ponnistella ihan hurjana? On tärkeää huomata, että jos jahtaa, uskoo alitajuisesti, ettei voi ihan saada mitä tarvitsee. Vain pysähtymällä ja itseä hoivaamalla oppii vastaanottamaan. Kuulostelun aihe vetäytyjälle on, kuinka omia tarpeitaan voisi oppia kunnioittamaan ja ilmaisemaan? Kuinka läheisyyttä ja etäisyyttä voisi säädellä ilman kontrollia, turvallisten rajojen kautta? Kuinka voisi käsitellä oman autonomian menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoja? Antaako toisten tehdä kaiken emotionaalisen duunin vai uskaltaako ottaa läheisyyden riskiä avautumalla sisäisyydestään?

Toivoa turvattomasti kiintyneelle

Et ole tottunut siihen, että saat tarvita. Et ole oppinut ajattelemaan, että tunteesi, tarpeesi, rajasi ja ajatuksesi ovat tärkeitä. Et ole oppinut vastaanottamaan, vaan ponnistelemaan tai suojamuurautumaan. Vaikka ajattelet haluavasi lähelle, toistat huomaamattasi usein kaavaa, ettet saa mitä haluat ja tarvitset, koska jahtaat tai vetäydyt. Kuljet usein yli puoliväliin siltaa tai passivoidut, kun pelkäät ettet riitä tai koet, että sinulta vaaditaan liikaa.

Aikuisena saat opetella niitä taitoja, jotka kuuluvat turvalliseen kiintymykseen. Sisäinen turva ja tunneyhteys itseesi auttavat laskeutumaan kehoosi. Alat tiedostaa, mitä hermostossasi tapahtuu, mistä tunteesi viestivät ja opit tekemään itseäsi kunnioittavia valintoja. Alat hahmottaa, että sisäisyytesi on elämäsi tärkein asia. Se ei tee sinusta itsekästä tai omahyväistä, vaan mahdollistaa tasapainoisemman liittymisen lapsiisi, ystäviisi, kumppaniin, vanhempiin ja elämän muihin ihmisiin.

Tee hoivan ja sisäisen turvan puuhista itsellesi kauniita rutiineja ja sitoudu niihin. Opettele rauhoittamaan hermostoasi päivittäin ja erityisesti silloin kun ahdistaa, pelottaa tai ihmissuhteessa on hankausta. Kenen kanssa voisit alkaa opetella sisäisyytesi ilmaisemista? Onko elämässäsi joku turvallinen, jonka kanssa voisit harjoitella rajaamista: sen kertomista, mitä et jaksa tai halua? Kenelle voisit opetella sanoittamaan ihmissuhteeseen liittyviä toiveita ja tarpeitasi?

Turvattomasti kiintyneet ovat tottuneet käyttämään läheisriippuvaisia selviytymiskeinojaan ahdistuksensa alas painamiseen ja yritykseen luoda yhteyttä. Silloin oman arvon tunne ja yhteys itseen kuitenkin kärsii, koska meissä suhdetta luo pelokas lapsi, eikä sisäistä turvaansa vahvistava aikuinen. Homma on prosessia, eikä peloistaan tarvitse päästä eroon, mutta niitä oppii kannattelemaan uudella tavalla. Se mahdollistaa suhteessa myös turvallisemman vuorovaikutuksen ja uudenlaisen levollisuuden.

Kuva: Unsplash


Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.

8 asiaa narsismista, joita et yleensä kuule ammattilaisten sanovan, mutta jotka olisi erittäin tärkeä sanoa ääneen

Kohtaan työssäni terapeuttina yhä uudelleen ihmisiä, jotka ovat jääneet yksin kokemustensa kanssa ja heitä, jotka saattavat epäillä ja vähätellä itseään ja kokemaansa ajatellen:

“Ehkä tämä kaikki on sittenkin vain omaa syytäni” tai ”ehkä olen vain reagoinut liian voimakkaasti”.

On tärkeä tietää, ettei narsismi ole pelkästään persoonallisuuden piirre tai hankala vuorovaikutustyyli, vaan se aiheuttaa lähellä eläville usein pitkäkestoista ja erittäin raskasta emotionaalista kuormitusta. Tuo kuormitus vaikuttaa hermostoon, minäkuvaan, kehoon ja kykyyn luottaa niin itseensä kuin muihin.

Lähisuhdeväkivalta on yhä alitunnistettua ja vähäteltyä, erityisesti silloin, kun se ei näy mustelmina ulospäin.

Samalla narsismi ilmiönä kyseenalaistetaan, yritetään normalisoida tai selittää pois mikä jättää monet kokemuksensa kanssa täysin yksin ja ilman sanoja sille, mitä he ovat joutuneet käymään läpi.

Moni seuraavasta kahdeksasta tosiasiasta narsistisiin suhteisiin liittyen jää sanomatta, koska ne voivat tuntua epämukavilta ja ne haastavat vallitsevaa käsitystä narsismin esiintyvyydestä ja siitä, miten vakavia seurauksia narsismilla voi läheisissä ihmissuhteissa olla.

1. Narsistisessa suhteessa ei ole kyse kommunikaatio-ongelmasta, vaan kaltoinkohtelusta ja väkivallasta, jossa narsistinen persoona ei pyri tasavertaiseen ja toista arvostavaan sekä kuuntelevaan vuoropuheluun, vaan ajaa pelkästään omaa etuaan keinoja kaihtamatta.

2. Narsismissa on kyse monesti vakavasta ja vaarallisesta persoonallisuuden problematiikasta, joka voi pahimmillaan traumatisoida muita ihmisiä tai olla vaaraksi muiden terveydelle ja turvallisuudelle.

3. Pariterapia narsistisen persoonan kanssa ei yleensä auta eikä ole suositeltavaa, koska häneltä puuttuu itsereflektiokyky, vastuunotto ja rehellisyys. Pahimmassa tapauksessa narsistinen persoona saa lisää varmuutta sekä keinoja jatkaa kaltoinkohtelua ja saa manipuloitua terapeutin puolelleen. Uhrin hyöty voi olla vain se, että hän näkee lopullisesti sen, etteivät ongelmat ole ratkeamassa eikä narsistinen persoona ole muuttumassa.

4. Meidän on kyettävä tunnustamaan sekä tunnistamaan narsismia vähättelemättä tai kieltämättä sen olemassaoloa. Suurin ongelma yhteiskunnassa ei ole niinkään narsismin liiallinen bongaaminen, vaan ennemminkin sen vähättely ja sormien läpi katsominen.

5. Narsisti ei muutu. Et sinä enkä minä voi häntä muuttaa. Ja jos joku väittää sinulle toisin, hän on väärässä.

6. Narsistin kanssa riitaan ei tarvita kahta. Narsisti on erittäin taitava ja motivoitunut riitelemään ilman minkäänlaista toisen osapuolen provosointia tai ristiriitatilannetta tulkitessaan toisen käytöksen tai pelkän olemisen itselleen uhaksi.

7. Vaikka narsistinen ja väkivaltainen käyttäytyminen ei näkyisi ulkopuolisille tai ammattilaisille, kokemuksesi on silti totta. Jos sitä vähätellään tai ei nähdä, pysy kannassasi. Sinä tiedät parhaiten mitä suhteessasi tapahtuu.

8. Narsistinen manipulointi ja sumutus toimivat siksi, että sitä on niin vaikea nähdä ja tunnistaa läheltä. Jos kaikki olisi alausta asti ollut ilmiselvää, et olisi jäänyt.

Edelliset kahdeksan kohtaa eivät perustu vain henkilökohtaisiin mielipiteisiin tai yksittäisiin tarinoihin, vaan:

– pitkäaikaiseen terapeuttiseen asiakastyöhön
– traumainformoituun ymmärrykseen
– tutkimustietoon narsistisesta dynamiikasta ja lähisuhdeväkivallasta
– ja ennen kaikkea siihen, mitä ihmiset kertovat, kun heidät viimein kohdataan ilman epäilyä, vähättelyä tai ohittamista.

Meidän kaikkien tärkeä tehtävä on sanoa näitä asioita ääneen, koska toipuminen voi mahdollistua vasta silloin, kun kokemukset otetaan todesta ja joku sanoo kokijalle:

”Minä uskon ja ymmärrän sinua. Et ole hullu tai keksinyt kokemaasi kaltoinkohtelua, eivätkä tapahtumat ole sinun syytäsi.”


Teksti on toteutettu yhteistyössä kollegani, psykiatrisen sairaanhoitaja, lyhytterapeutti, työnohjaaja ja psykoterapiakoulutettavan Annika Saralahden kanssa, jonka kanssa kirjoitamme parasta aikaa uutta kirjaa kokemustarinoista narsistisiin suhteisiin liittyen. Kirja julkaistaan keväällä 2026 Hidasta elämään kustantamana.


Lisää tietoa narsismista ja narsistisista suhteista toipumisesta löydät kirjastani Toivu satuttavasta suhteesta!

Kun suhde ei etene eikä lopu – oletko rakkauslimbossa?

Rakkauslimbo on tila, jossa odotat (ja odotat…), että toinen valitsee sinut, silleen oikeasti.

Teoissa ja valinnoissa. Mutta se ei vaan ihan tapahdu. Välillä on vähän se fiilis, että hitto melkein. Mut ei sitten kuitenkaan. Tai mitä jos kuitenkin? Saat välillä toivon hippusia, tai kuten nykyisin sanotaan ”breadcrumbs” eli leivänmurusia.

Tämä on äärimmäisen yksinäinen paikka.

Se on hemmetin epäselvää. Et pääse irtaantumaan, mutta suhde tavallaan tallaa epämääräisessä välitilassa. Eli olet siinä limbossa.

Kannustan tietysti aina pyytämään selkeyttä uteliaasti ja avoimesti. Voi olla että selkeyttäminen yhdessä on mahdollista!

Tällöin on tultava itse siksi selkeydeksi mitä itse tarvitset. Ja jos pyynnöistä ja toiveista huolimatta et saa selkeyttä, on se valitettavasti se selkeys. Vaikkakin kivulias.

Tässä muutamia ajatuksia, jotka voivat kutsua selkeyteen:

“Hei ollaan ihan rehellisiä, onko tämä sinun mielestä menossa mihin? Mihin haluaisit tämän olevan menossa ja mitä se on sinulle käytännössä?” Minä toivoisin….

”Meidän ei tarvitse pakottaa mitään, enkä edes halua sitä. Mutta selkeyttä toivoisin, jotta tiedän itse miten fokusoitua.”

“Haluaisin olla samalla sivulla siitä mihin olemme menossa, en haluaisi arvailla joten sopiiko että selkeytetään tätä.”

Selkeys on vapauttavaa. Joskus se ensin toki kirpaisee, mutta vielä enemmän kirvelee elää jatkuvassa limbossa ja epäselkeydessä.


Eevin kaikki itsetuntemusta ja parisuhdetta vahvistavat kortit, kirjat ja webinaarit löydät TÄÄLTÄ.

Kuka hän oli? Lapsuuskuva voi kertoa enemmän kuin muistatkaan

Joskus vanha lapsuuskuva voi pysäyttää yllättävällä tavalla ja herättää itsessä monenlaisia tunteita. Kuvassa oleva lapsi voi olla yhtä aikaa itselle tuttu (minähän se siinä!), ja samaan aikaan saatan aistia kuvan pienessä itsessä jotakin uutta, mitä ei ole aiemmin tiedostanut.

Mieleen voi tulla kysymyksiä: Kuka hän oikeastaan oli? Millaisessa maailmassa hän eli? Miten häneen suhtauduttiin? Ja millaisia tunteita hän kantoi mukanaan?

Sisäinen lapsi on yhtä aikaa sekä muisto että mielikuva. Mielikuva rakentuu usein juuri tällaisista lapsuuskuvista sekä tarinoista, joita olemme kuulleet varhaisesta elämästämme. Valokuvat voivatkin toimia eräänlaisina siltoina menneisyyteen – ne voivat auttaa meitä tavoittamaan jotakin siitä lapsesta, joka joskus olimme.

Varhaisimmat muistomme eivät kuitenkaan ole samanlaisia kuin myöhemmät muistikuvat. Alle kolmevuotiaana muistot ovat pääasiassa kehollisia ja tunnepohjaisia eli niin sanottuja implisiittisiä muistoja. Ne eivät ole selkeitä tarinoita tai tapahtumaketjuja, vaan kehollisia kokemuksia: tuntemuksia, tunnelmia ja aistimuksia.

Emeritaprofessori Helena Pihkon mukaan muistojen tallentuminen edellyttää useita kehittyviä taitoja. Ihmisen täytyy pystyä liittämään tapahtumat aikaan ja paikkaan, tekemään niistä yleistyksiä sekä yhdistämään uusia kokemuksia aiemmin opittuun tietoon. Tällainen muistaminen kehittyy vähitellen, ja aikuistyyppinen muistaminen on mahdollista vasta noin 10–12 vuoden iässä.

Lisäksi omaelämäkerrallinen muistaminen edellyttää minätietoisuuden kehittymistä – kykyä hahmottaa itsensä erillisenä toimijana. Tämä alkaa rakentua noin kahden vuoden iässä. Siksi aivan varhaisimmat kokemukset elävät usein meissä enemmän kehollisina tuntemuksina kuin selkeinä muistoina.

Vaikka emme muistaisi lapsuudestamme kaikkea tietoisesti, se ei tarkoita, etteivätkö nuo kokemukset olisi vaikuttaneet meihin. Ne voivat elää meissä erilaisina tunnelmina, reaktioina ja kehollistuneina, sisäisinä mielikuvina. Siksi joskus yksinkertainenkin asia, kuten lapsuuskuvan katsominen, voi herättää yllättävän vahvan yhteyden menneeseen. Valokuva voi auttaa pysähtymään ja katsomaan ”sisäistä lasta” hetken ajan. Millainen hän oli? Mitä hänen ilme, kehon asento tai kuvassa oleva tilanne kertoo? Millaisia tunteita kuva herättää nyt, aikuisena?

Seuraava harjoitus on yksi tapa lähestyä tätä yhteyttä. Harjoitus on hieman muokattu Kohtaa sisäinen lapsesi -kirjassa esitetystä vastaavasta harjoituksesta.

Harjoitus: yhteys sisäiseen lapseen valokuvan kautta

1. Etsi lapsuuskuvia itsestäsi
Selaa kuvia eri ikävaiheista ja valitse 5-10 kuvaa. Valitse niistä lopulta intuitiivisesti yksi kuva, jonka kanssa työskentelet tässä harjoituksessa.

2. Pysähdy kuvan äärelle
Anna itsellesi aikaa katsella kuvaa. Huomaa, millaisia ajatuksia, tunteita tai kehon tuntemuksia se herättää sinussa. Tarkastele esimerkiksi lapsen ilmettä, asentoa ja sitä, mitä hän tekee. Mitä kuva välittää – iloa, leikkisyyttä, jännittyneisyyttä, varautuneisuutta tai ehkä surua?

3. Anna muistojen tulla
Huomaa, syntyykö kuvaa katsellessa yhteys tähän lapseen, nuorempaan itseesi. Jos kuva herättää muistoja tai mielikuvia samalta ajalta, anna niille aikaa ja tilaa.

4. Kerro lapselle kuka olet
Kerro mielensisäisesti lapselle, että olet hän, mutta olet jo kasvanut aikuiseksi. Kerro, että haluat auttaa häntä ja olla hänen turvanaan. Saatat aistia itsessäsi sen, jos kuvan lapsi – sisäinen lapsesi – reagoi kertomaasi. Huomaa, mitä sisäinen lapsesi mahdollisesti vastaa – se on oma sisäinen äänesi.

5. Lähesty lasta myötätunnolla
Ole lasta kohtaan hyväksyvä ja kiinnostunut. Jos lapsi näyttää iloiselta, anna ilon koskettaa myös itseäsi. Jos hän näyttää jännittyneeltä tai surulliselta, lohduta ja osoita ymmärrystä. Voit kertoa hänelle, että hän on tärkeä ja että välität hänestä.

Kun päätät harjoituksen, pysähdy hetkeksi huomaamaan, mitä se herätti sinussa. Miltä kehossasi tuntuu? Millaisia tunteita tai ajatuksia nousi esiin?

Jos yhteys sisäiseen lapseen ei synny heti, se on täysin normaalia. Yhteys voi rakentua vähitellen. Usein jo muutaman harjoituskerran jälkeen se alkaa tuntua helpommalta ja luonnollisemmalta.

Esimerkkejä siitä, mitä voit sanoa sisäiselle lapsellesi

Voit puhua lapselle mielessäsi tai ääneen esimerkiksi näin:

  • Olen tässä kanssasi, et ole enää yksin.
  • Näen sinut ja kuulen sinua.
  • Sinussa ei ole mitään vikaa, olet ihana juuri sellaisena kuin olet.
  • Saat tuntea juuri niin kuin tunnet.
  • Minä pidän sinusta huolta.
  • Olet tärkeä ja arvokas.
  • Saat levätä, minä olen tässä.
  • Olen ylpeä sinusta.
  • Rakastan ja arvostan sinua juuri sellaisena kuin olet.

Muista: tärkeintä ei ole se, että löydät täydelliset sanat, vaan se, että sanasi tulevat suoraan sydämestäsi <3


Artikkelikuvassa on pikku-Karita, oma sisäinen lapseni <3

Tutustu aiheeseen syvemmin kirjassa Kohtaa sisäinen lapsesi.

Työelämä kroonisten sairauksien kanssa – Uuvuttava arki, josta puhutaan liian vähän

Työstä puhutaan usein itsensä toteuttamisena, urana tai tapana rakentaa omannäköistä elämää. Monelle se on myös paikka, jossa voi käyttää osaamistaan, kehittyä ja olla osa jotain suurempaa.

Minulle työ on kaikkea tätä – mutta se on myös jatkuvaa tasapainoilua työn ja terveyden välillä. Tämän takia olen päätynyt myös yrittäjäksi.

Elän pitkäaikaissairauksien kanssa. Ne ovat osa arkeani, vaikka eivät aina näy ulospäin. Sairaudet vaikuttavat monella tavalla jokapäiväiseen elämään, mutta ehkä eniten siihen, kuinka paljon voimia minulla on käytettävissä päivän aikana.

Kun työpäivän pituus määräytyy jaksamisen mukaan

Moni tekee pitkiä työpäiviä, ja työelämässä puhutaan usein tehokkuudesta, jaksamisesta ja siitä, kuinka paljon pystyy saamaan aikaan. Minun todellisuuteni on hieman toisenlainen.

Usein jaksan työskennellä vain joitakin tunteja päivässä. Sen jälkeen keho alkaa muistuttaa rajoistaan. Väsymys ei ole tavallista työpäivän jälkeistä uupumusta, vaan jotain syvempää – tunnetta siitä, että energiavarastot ovat yksinkertaisesti loppu. Liiallinen rasitus voi pahentaa oireita, ja joskus seuraukset tuntuvat vielä seuraavina päivinä.

Silti työ on minulle tärkeää. Se tuo elämään merkitystä ja rytmiä. Työ antaa mahdollisuuden käyttää omaa osaamista ja olla osa yhteiskuntaa. Se antaa tunteen siitä, että pystyn yhä rakentamaan jotakin – vaikka pienemmässä mittakaavassa kuin ehkä joskus toivoisin.

Vaikeita valintoja arjessa

Samaan aikaan minun täytyy jatkuvasti kuunnella kehoani. Joskus jopa enemmän kuin työn vaatimuksia.

Arjessa tulee vastaan tilanteita, joissa täytyy tehdä vaikeita valintoja: jatkanko työtehtävää vielä hetken vai lopetanko tähän, jotta voimat riittävät myös huomiseen? Hoidanko keskeneräiset asiat vai annanko itselleni luvan levätä?

Usein vastaus on selkeä: terveys menee edelle.

Silti päätös ei ole koskaan täysin helppo. Työhön liittyy vastuuta, odotuksia ja usein myös omaa halua tehdä asiat hyvin. Kun joutuu jatkuvasti rajaamaan omaa tekemistään, mielessä voi olla huoli siitä, riittääkö oma panos.

Tämän takia valintani on yrittäjyys

Yksi syy siihen, miksi olen päätynyt yrittäjäksi, liittyy suoraan terveyteeni. Kroonisten sairauksien kanssa eläessä työpäivien ennakoitavuus ei aina ole itsestäänselvyys. Välillä voimia riittää enemmän, välillä vähemmän. Palkkatyössä työajat ja odotukset ovat usein melko tarkkaan määriteltyjä, eikä omaa jaksamista ole aina helppo sovittaa niiden raameihin.

Yrittäjyys ei poista sairauksien tuomia haasteita, eikä se tee arjesta automaattisesti helpompaa. Mutta se antaa jotakin, mikä on minulle erittäin arvokasta: joustavuutta.

Voin rytmittää työpäiväni oman jaksamiseni mukaan. Joskus se tarkoittaa lyhyempiä työpäiviä, joskus taukoja kesken päivän. Jos keho vaatii lepoa tai edessä on kuntoutus tai lääkärikäynti, voin järjestää työni sen ympärille.

Tämä vapaus kuunnella omaa kehoa on yksi tärkeimmistä syistä, miksi yrittäjyys tuntuu minulle oikealta ratkaisulta tässä elämäntilanteessa.

Se ei ole helppo tie, eikä epävarmuus – erityisesti taloudellinen – katoa mihinkään. Silti yrittäjyys antaa mahdollisuuden tehdä työtä omilla ehdoilla ja omien rajojen puitteissa.

Kuntoutus on osa työkykyä

Arkeeni kuuluu työn ohella myös kuntoutusta, hoitoja ja lääkärikäyntejä. Niinä päivinä en tee töitä. Se ei ole valinta, vaan välttämättömyys. Kuntoutus ja lepo ovat osa sitä kokonaisuutta, joka mahdollistaa sen, että pystyn ylipäätään tekemään työtä edes jonkin verran.

Joskus ulkopuolelta voi näyttää siltä, että työpäiviä on vähän. Todellisuudessa niiden taustalla on paljon työtä oman jaksamisen, hoidon ja kuntoutumisen eteen.

Taloudellinen epävarmuus

Yksi vaikeimmista puolista tässä tilanteessa on taloudellinen epävarmuus.

Kun työpäiviä on vähemmän eikä jaksa tehdä töitä niin paljon kuin ehkä haluaisi tai tarvitsisi, epävarmuus tulevaisuudesta on helposti läsnä. Monessa työssä ansiot ovat tavalla tai toisella sidoksissa siihen, kuinka paljon pystyy tekemään. Kun työkyky on rajallinen, tämä yhtälö ei aina toimi.

Se voi tuntua turhauttavalta – erityisesti silloin, kun tietää, että osaamista ja motivaatiota olisi enemmän kuin mitä keho tällä hetkellä sallii käyttää.

Jokaisella työpanoksella on merkitystä

Silti en halua luopua työn tekemisestä.

Työ on minulle tapa pitää kiinni omasta osaamisesta, identiteetistä ja osallisuudesta. Se muistuttaa siitä, että vaikka toimintakyky on rajallinen, sillä mitä teen on silti merkitystä.

Ehkä tärkein asia, jonka olen tämän kaiken kautta oppinut, on se, että työn arvoa ei pitäisi mitata pelkästään tunneissa tai suoritteissa. Jokainen työpanos, jokainen tehty asia ja jokainen päivä, jolloin jaksaa tehdä edes vähän, on arvokas.

Ja joskus se “vähän” on enemmän kuin miltä se ulospäin näyttää.


Opettele olemaan rohkeasti ja lempeästi itsesi puolella – tilaa itsellesi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Narsisti ei aina ole äänekäs mahtailija – Näistä piirteistä tunnistat haavoittuvan narsismin

Narsismi on pikemminkin yhteiskunnan uusi normi kuin persoonallisuuden häiriö, persoonallisuutta urallaan tutkinut emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa kirjassaan Itsekkyyden aika – Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin (WSOY, 2026):

”Narsismin häiriö ei ole kyllä–ei-kategoria, vaan jokainen piirre muodostaa jatkumon. Ihmisen tulee uskoa itseensä, mutta usko omiin mahdollisuuksiin muuttuu jonkin rajan ylitettyään narsismiksi. On normaalia haavoittua ja loukkaantua, kun toinen toimii loukkaavasti, mutta tietyn rajan jälkeen se ei enää olekaan normaalia vaan häiriö.

Sen, missä tämä raja kulkee, määrittää kulttuuri, sen arvomaailma ja sietokyky. Nyt kulttuuri on siirtänyt tätä rajaa niin paljon, että käytös, jota ei enää hätkähdetä, olisi 1970-luvulla johtanut narsismin diagnoosiin.”

Keltikangas-Järvinen tunnistaa nykyajasta varsinkin haavoittuvan narsismin piirteitä, jotka eivät vastaa perinteistä mielikuvaa mahtailevasta narsistista.

Haavoittuvalle narsismille tyypillisiä piirteitä

Nämä haavoittuvan narsistin kuvaukset on poimittu Itsekkyyden aika -kirjasta:

Vertailu ja manipulointi

Haavoittuva narsisti vertaa koko ajan itseään muihin ja on tarkka siitä, miten häneen suhtaudutaan. Hän ottaa itselleen oikeuksia, ja muiden rooli on olla välineitä hänen tavoitteilleen.

Hänellä on voimakas tarve kuulua johonkin ryhmään ja saada ryhmältä oikeutus toimilleen. Hän ei kuitenkaan siedä ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liittyvää epävarmuutta ja ennakoimattomuutta, vaan haluaa manipuloida ja kontrolloida muita.

Yliherkkyys, kateus ja mökötys

Hän on yliherkkä palautteelle ja reagoi erikoisen voimakkaasti syrjäänjäämiseen tai ryhmästä ulosjoutumisen kokemuksiin.

Hän on pitkävihainen ja hänen harmistuneena hän vetäytyy, mököttää ja murjotttaa. Hän on jatkuvasti kateellinen kaikille ympärillään.

Passiivis-aggressiivisuus

Haavoittuva narsisti on passiivis-aggressiivinen ja ilkeä sellaisella tavalla, johon on vaikea tarttua.

Ilkeilyä on vaikea osoittaa toteen, koska hän ei tee sitä avoimesti. Hän toimii selän takana ja sanoo hymyillen viiltäviä ilkeyksiä ja eristää uhrejaan ryhmästä.

Loukkaantumisherkkyys

Haavoittuva narsismi saa nimensä siitä, että tällainen henkilö löytää kaikesta syyn loukkaantua. Loukkaantuessaan hän uhriutuu ja uhriutumisellaan manipuloi ympäristöä.

Uhriutuessaan hän saattaa toimia niin, että toteaa ensin, miten häntä on taas loukattu ja kohdeltu väärin. Seuraavaksi hän päättelee sen johtuvan siitä, että hän kuuluu johonkin vähemmistöön, esimerkiksi uskonnolliseen aatteelliseen, poliittiseen, rodulliseen tai kansalliseen. Hän kokee, että kyse onkin tämän kokonaisen ryhmän alistamisesta.

Haavoittuvuuden käyttäminen vallan välineenä

Hän sysää vastuun omista tunteistaan vastapuolelle. Vaikka narsisti olisi itse ollut kiistojen syy, päädytään todellisten tapahtumien sijaan pohtimaan hänen pahan olon tunteitaan, jotka lopulta kääntyvät vastapuolen syyksi.

Millainen on itsekkyyden aika ja miksi se saa meidät voimaan huonosti? Lue lisää Liisa Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika -kirjasta.

Kehosi voi suojella vieläkin sitä lasta, joka joskus olit

Valitettavan monilla on nykyhetkessä esimerkiksi seuraavanlaisia oireita: niskahartia-alueen ja purentalihasten jännitys- ja kiputiloja, vatsavaivoja, päänsärkyjä tai jatkuvan ylivireyden seurauksena univaikeuksia. Voisiko olla mahdollista, että näiden oireiden juuret voivat ainakin osin olla peräisin omista lapsuudenkokemuksista?

Pienellä lapsella ei ole kykyä tai mahdollisuutta sanoittaa kokemuksiaan, silti hänen kehonsa muistaa, ja tämä ”kehomuisti” on olemassa meissä vielä tänäkin päivänä. Pelko, hämmennys, jännitys, kiukku, viha tai suru voivat jäädä sanattomiksi kokemuksiksi, etenkin jos niiden ilmaiseminen ei ole tuntunut turvalliselta. Tällaisessa tilanteessa keho alkaa mukautua ja jopa ennakoida, miten kannattaa reagoida tietyissä, samantyyppisissä tilanteissa. Tämä on automaattinen ja samalla hyvin viisas mekanismi meissä kaikissa.

Leuka ja niska jännittyvät, hartiat kohoavat. Hengitys pidättyy ja muuttuu pinnalliseksi. Kurkun alue lukittuu – on turvallisempaa vaieta kuin puhua. Keho voi myös tuntua turtuneelta, lamaantuneelta ja voimattomalta.

Kun keho muistaa, kyse on pitkälti proseduraalisesta muistista

Kun puhumme kehomuistista, muistaminen ei tapahdu pelkästään sanojen tai tietoisesti mieleen palautettavien tapahtumien kautta. Osa kokemuksista tallentuu niin sanottuun proseduraaliseen muistiin, eli sellaiseen muistiin, joka liittyy opittuihin toimintamalleihin, reaktioihin ja kehollisiin tapoihin olla maailmassa. Proseduraalinen muisti on “muistia ilman sanoja” – se näkyy tavanomaisten arjen toimintojen automatisoitumisen lisäksi siinä, miten hengitämme, jännitymme, vetäydymme, miellytämme tai valpastumme tietyissä tilanteissa, jopa ennen kuin ehdimme reaktioitamme tiedostaa.

Nämä mallit voivat myöhemmin näkyä aikuisuudessa ahdistuksena, kroonisena jännityksenä, vaikeutena puhua omista tarpeista, miellyttämisenä tai ihmissuhteiden toistuvina kaavoina, joita on itsekin vaikea ymmärtää. Tässä on kyse siitä, että kehosi suojelee yhä sitä lasta, joka joskus olit, ja tämä on yhteistä meille kaikille.

Proseduraalinen muisti selittää myös, miksi pelkkä järjellä ymmärtäminen ei aina riitä muuttamaan syviä reaktioita. Vaikka aikuisen mieli tietäisi, että nyt on turvallista, keho voi silti toimia vanhan mallin mukaan. Keho ei tee sitä siksi, että se olisi vääränlainen tai huono, vaan siksi, että se on joskus oppinut tämän tavan selviytyä.

Miten keho voi oppia uutta?

Hyvä uutinen on, että vaikka keho on jossain vaiheessa elämää oppinut suojautumaan, se voi myös oppia uutta. Kun hermosto saa riittävästi turvallisia, toistuvia ja kannattelevia kokemuksia, vanhat mallit voivat alkaa vähitellen muuntua, pehmetä. Tätä voisi kuvata kehon uudelleenjärjestäytymisenä*: hengitys löytää automaattisesti lisää tilaa (jopa ilman tietoista harjoittelua), lihasjännitys alkaa hellittää, ääni vapautuu, liike muuttuu luonnollisemmaksi ja omat, aidot tunteet ja ilmaisut voivat tulla näkyviksi, vaikka vähän alkuun jännittäisikin.

Kehon uudelleenjärjestäytyminen ei tarkoita sitä, että menneet kokemukset poistuisivat kehomuistista ja tietoisuudesta. Se tarkoittaa, että keho saa mahdollisuuden oppia uutta. Keho voi päivittää vanhaa proseduraalista muistiaan uusien kokemusten avulla: nyt ei tarvitsekaan enää olla jatkuvasti varuillaan, nyt voi hengittää vapaammin, nyt voi vähitellen tulla näkyväksi ja kuuluvaksi. On lupa olla minä.

Tämä tapahtuu harvoin pakottamalla, yrittämällä hallita prosessia tai harjoittelemalla yksittäisiä ”temppuja”. Se tapahtuu turvallisuuden, läsnäolon, hyväksynnän ja lempeän toiston kautta, usein yhteydessä itselle turvallisten ihmisten kanssa. Kun keho kokee yhä uudelleen, että tässä hetkessä on enemmän turvaa kuin ennen, se voi alkaa luopua vanhoista suojarakenteistaan.

Juuri tästä on kyse myös sisäisen lapsen kohtaamisessa. Silloin sama keho, joka pitkään auttoi sisäistä lasta selviytymään, voi alkaa tukea myös tässä hetkessä elävää aikuista elämään vapaammin ja turvallisemmin.

Lue aiheesta lisää kirjasta Kohtaa sisäinen lapsesi.


*Kehon uudelleenjärjestäytyminen on termi, jota käytetään psykofyysisessä psyko- ja fysioterapiassa.

PS. Olen mukana Ruoveden Hidasta elämää -festareilla 14.6.2026 puhumassa sisäisen lapsen turvasta, tervetuloa kuuntelemaan!

Kun kotona täytyy olla varuillaan – fyysisen väkivallan merkit ilman mustelmaa ja tie takaisin turvaan

Fyysinen väkivalta mielletään usein iskuksi. Mustaksi silmäksi. Jäljeksi, jonka voi näyttää toteen. Mutta hyvin usein se ei ala siitä.

Se alkaa kontrollista. Arvostelusta. Ilmapiiristä, jossa toinen määrittää, mikä on totta ja mikä liioittelua. Se alkaa henkisestä väkivallasta – ja jos sitä jatkuu tarpeeksi kauan, kynnys siirtyy.

Minun kohdallani se kesti neljä vuotta.

Kontrollointi ja arvostelu olivat arkipäivää. Olin jatkuvasti varuillani, tarkistin sanojani, yritin ennakoida tunnelmia. Lopulta väkivallan muoto muuttui fyysisesti uhkaavaksi. Ei ehkä tavalla, jonka moni ensimmäisenä tunnistaisi – mutta tavalla, joka rikkoi syvästi.

Kun keho alkaa reagoida

Sain paniikkikohtauksia, jotka kestivät tuntikausia. Itkin lohduttomasti, olin täysin palasina. Kehoni ei enää kestänyt jatkuvaa turvattomuutta.

Kontrolliin taipuvaiselle ja narsistisia piirteitä omaavalle ihmiselle voimakas oireiluni oli liikaa. En enää toiminut hänen haluamallaan tavalla. En enää sopeutunut, vaan romahdin.

Olin kuin pieni lapsi, joka on hädissään eikä löydä turvaa ympäriltään. Ja sen sijaan, että olisin saanut syliä ja rauhaa, sain lisää turvattomuutta ihmiseltä, jota rakastin ja johon luotin.

Kun olin paniikissa, minua “rauhoitettiin” väärin keinoin. Huutamalla. Pitelemällä voimalla kiinni käsistä, jaloista, kurkusta. Talvipakkasella minut lukittiin parvekkeelle ilman takkia, jotta “rauhoittuisin”. Itkua yritettiin hiljentää tyynyllä.

Olen nukkunut lattialla, koska itkuisena ei ollut asiaa omaan sänkyyn. Nyrkki on lyöty ovesta läpi kasvojeni vierestä. Kehoni rajoja on rikottu tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Ja ei – minua ei lyöty niin, että silmä olisi ollut musta. Mutta kokemani on silti fyysistä väkivaltaa.

Se voi olla kiinni pitämistä, estämistä, eristämistä, pelottelua, seksuaalisten rajojen rikkomista. Se voi olla kehon käyttämistä vallan välineenä ilman näkyviä vammoja.

Miten selitin sen itselleni

Minun annettiin ymmärtää, että kaikki kokemani oli oma vikani. Että se tehtiin omaksi parhaakseni. Että olin liian herkkä, liian sekaisin, liian vaikea.

Minulle uskoteltiin, etten pärjäisi elämässä ilman häntä. Että kukaan muu ei voisi minua rakastaa. Että olin “siipirikko varpunen”. Pitkään uskoin sen.

Ja ehkä vaikeinta ei ole ollut edes se, mitä tapahtui – vaan se, että annoin kaiken sen tapahtua. Tämä on kohta, jossa moni jää kiinni häpeään.

Mutta totuus on tämä: väkivalta ei ole koskaan sen syy, joka yrittää selviytyä. Selviytymiskeinot – alistuminen, selittäminen, vähättely, toivominen – ovat kehon ja mielen tapoja pysyä hengissä tilanteessa, jossa lähteminen ei tunnu mahdolliselta.

Se ei ole heikkoutta. Se on sopeutumista turvattomuuteen.

Jatkuva varuillaanolo muuttaa ihmistä

Elämä jatkuvassa pelossa tekee jotain hermostolle. Se opettaa tarkkailemaan äänenpainoja, askeleita, hengitystä. Se opettaa arvioimaan riskiä sekunnin murto-osissa. Se on kuormittavaa. Ja pitkään jatkuessaan se voi jättää syviä trauman jälkiä.

Kun fyysinen väkivalta on osana laajempaa kontrolloinnin dynamiikkaa, ei  se ole irrallinen teko, vaan se on viesti: minulla on valta kehoosi. Ja juuri siksi se rikkoo niin syvältä.

Myöhemmin sain diagnoosin kompleksisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä (C-PTSD). Se auttoi ymmärtämään, ettei kehoni reagoinut “liian voimakkaasti” – se reagoi johdonmukaisesti pitkään jatkuneeseen turvattomuuteen.

Totuuden sanominen ääneen

En aio enää kaunistella. Väkivalta ei ole yksityisasia. Se ei muutu pienemmäksi vaikenemalla. Ja vaikka joku hermostuisi, teen tämän näkyväksi. Sillä jokaisella on oikeus tietää, miltä väkivalta voi näyttää – myös silloin, kun siitä ei jää mustelmaa.

Jos tunnistat itsesi tästä:

Se, ettei sinua ole “lyöty kunnolla”, ei tee kokemastasi vähäisempää.
Se, että sinulle sanotaan kaiken olevan sinun syytäsi, ei tee siitä totta.
Se, että pelkäät, ei tarkoita että olet heikko.

Väkivalta on aina tekijän vastuulla.

Anteeksianto, joka vapautti

Fyysinen kaltoinkohtelu rikkoi minua syvästi. Mutta tärkeintä ei lopulta ollut se, että ymmärsin hänen tehneen väärin – vaan se, että annoin itselleni anteeksi. Tai ainakin olen yrittänyt antaa. Kaikki nämä vuodet.

Anteeksi siitä, etten lähtenyt aiemmin.
Anteeksi siitä, että uskoin valheita.
Anteeksi siitä, että yritin selviytyä tavoilla, jotka nyt tuntuvat vierailta.

Itselle annettu anteeksianto ei poista tapahtunutta. Mutta se katkaisee häpeän kierteen. Se palauttaa vastuun sinne, minne se kuuluu. Ja siitä alkaa toipuminen.

Jos olet vielä keskellä pelkoa: et ole toivoton tapaus. Et ole rikkinäinen lintu, jota kukaan muu ei voisi rakastaa. Turvallinen rakkaus ei satu. Se ei lukitse parvekkeelle. Se ei tukahduta itkua.

Sinun ei tarvitse ansaita turvaa. Sinulla on oikeus siihen. Sinulla on lupa olla itsesi puolella.


Opettele olemaan rohkeasti ja lempeästi itsesi puolella – tilaa itsellesi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

10€ OSTOSRAHAA etukoodilla OSTOSRAHA10 (yli 45€ tilauksiin) 
PUOTIIN
close-image
KORTTIPAKAT OSTA 3 MAKSA 2
PUOTIIN
close-image
PÄÄSIÄISETU: MATKAHUOLLON TOIMITUSKULUT  3,90€
PUOTIIN
close-image
ILMAINEN toimitus Matkahuollolla yli 30€ tilauksiin 
PUOTIIN
close-image