Sivu 6 – Hidasta elämää

Piilokiusaaminen ei jätä mustelmia – siksi sitä on niin vaikea todistaa

”Minua mitätöitiin, vähäteltiin, eikä otettu tiimin jäseneksi. Päälleni puhuttiin. Kiusaaminen oli vaivihkaista, mutta sitä tapahtui myös muiden edessä. En ollut aluksi varma, oliko se henkilökohtaista, ja olihan se.

Tein epäasiallisesta käytöksestä ilmoituksen, mutta sille ei kuulemma ollut perusteita. Kahden vuoden aikana minulta murenivat ammattitaito ja fyysinen terveys.”

Tässä on yksi esimerkki piilokiusaamisesta työelämässä. Se on yksi sadoista tarinoista, joita minulle on kerrottu Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjaani (Bazar/Hidasta elämää, 2026) varten. Koko kertomus löytyy kirjastani, joka kuvaa erilaisia piiloväkivallan tapoja ja keinoja puuttua siihen.

Piiloväkivaltaa on vaikea todistaa muille tapahtuneeksi, kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin. Jotta työpaikkakiusaamisen voidaan tarttua, vaativat työyhteisöt ja viranomaiset yleensä jonkinlaisia todisteita tapahtuneesta.

Todistamistaakassa piilee piilokiusaamista kokevan suurin haaste: miten todistaa muille jotain, joka ei jätä näkyviä, mustelman tai haavan kaltaisia jälkiä, jolle ei ole usein muita todistajia, jota muut eivät ehkä tunnista väkivallaksi ja joka on helppo kiistää tapahtuneen?

Kun esihenkilö tai henkilöstöasiantuntija selvittää tapahtunutta, väkivalta on voinut jatkua pitkään ja vyyhti niin monimutkainen, että ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tapahtunutta. Todisteita ei ole välttämättä, ja kiusattu saattaa kertoa tapahtumista hajanaisesti tai jopa sekavasti – mikä ei tarkoita, ettei hän puhu totta.

Lainsäädäntö asettaa rajoja ja velvoitteita, mutta se ei aina tavoita kaikkea tapahtunutta. Jos olet joutunut kaltoinkohdelluksi työyhteisössäsi mutta et pysty todistamaan kaikkea, ei se tarkoita, ettei mitään tapahtunut.

Laki kieltää käytöksen, jolla on jonkun terveydelle vaikutuksia. Koska henkinen väkivalta ei jätä samanlaisia jälkiä kuin fyysinen väkivalta, on vaatimus vaikutuksista terveydelle järkevä lainsäädännön näkökulmasta. Jos kohteeksi joutunut selvästi oireilee, voi se osaltaan todistaa tapahtunutta.

Mitä voit tehdä, jos haluat todistaa, että sinua vahingoitetaan?

Tällaisessa tilanteessa voit toimia esimerkiksi näin:

Pidä päiväkirjaa tapahtumista ja todistajista sekä kerää todisteita, jos mahdollista.
Jos sinulla on jokin todiste, tallenna se, vaikka et vielä suunnittele vieväsi asiaa eteenpäin. Sähköpostit, kuvakaappaukset, pöytäkirjat ja muut todisteet voivat olla jossain vaiheessa avuksi.
Keskustelujen tallentaminen työyhteisössä voi olla sallittua, mikäli tallentaja osallistuu keskusteluun ja tallentaa sen todisteeksi häirinnästä. Tallennetta ei saa levittää muille ilman laillista perustetta. Ennen tallentamista on suositeltavaa varmistaa juristilta, mitä tilanteita on mahdollista tallentaa ja miten äänitettä saa käyttää.
Kiellä kiusaajaa tai kiusaajia ja pyydä puuttumista. Sinun kannattaa säilyttää viestit, joissa yrität asettaa rajoja, kieltäytyä tai pyytää puuttumista. Voit myös ottaa mukaan tapaamisiin tukihenkilön.
Jää tarvittaessa sairauslomalle.

Lisää vinkkejä saat kirjastani Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät.

Viha on tärkeä ja usein väärinymmärretty perustunne

On ymmärrettävää, että vihan tunne pelottaa monia, koska se tuntuu usein vieraalta ja siihen liittyy monia väärinkäsityksiä. Vihaa pidetään usein negatiivisena ja jopa kiellettynä tunteena, jolloin tarkoitetaan vihan ilmentymistä epäterveellä tavalla. Terve viha on kuitenkin täysin eri asia.

Terve viha on aggressioenergiaa ja elinvoimaa

Jotta vihan tunteen kanssa voi ystävystyä, on ymmärrettävä vihan alkemiaa. Vihan tärkeä rooli avautuu, kun ymmärrämme kehityspsykologiaa ja vihan merkitystä osana itsenäistymis- eli individuaatioprosessiamme.

Onnellinen ihminen on kokonainen, autenttinen ihminen. Carl Jung on sanonut: ”I´d rather be whole than good”. Emme voi olla autenttisia ilman yhteyttä kaikenlaisiin tunteisiimme ja erityisesti vihan tunteeseen. Emme voi olla myöskään aidosti olemassa ja ottaa vastuuta omasta elämästämme ilman yhteyttä vihan tunteeseen.

Viha, kuten kaikki muutkin tunteet, ovat energiaa. Viha on aggressioenergiaa. Sanan ”aggressio” kaiku on nykyään negatiivinen, vaikkakaan se ei ole lainkaan sanan alkuperäinen tarkoitus. Sana ”aggressio” tulee latinankielen sanasta ”adgradior” ja se tarkoittaa ”lähestyä jotakuta tai kääntyä jonkun puoleen”. Vastasyntynyt vauva kääntyy vaistomaisesti aggressioenergian avulla kohti äidin rintaa. Myöhemmin, uhmaikäisinä eli eriytymisvaiheessa, alamme aggressioenergian avulla eriytyä äidistä.

Vihan omistaminen on kypsyyttä ja suurinta rakkautta

Lapselle on tärkeää saada tulla nähdyksi ja hyväksytyksi kaikenlaisten tunteidensa kanssa. Tämä vaatii vanhemmalta tunnetietoisuutta eli kypsyyttä. Lasta ei saa jättää yksin kiukku- tai raivokohtausten kanssa eikä häntä saa koskaan häpäistä. Kypsä, oman vihansa omistava aikuinen osaa luonnostaan tukea aggressionsa kanssa hämillään olevaa lasta. Rajat ovat rakkautta ja lapsen voiman kunnioittaminen on suurinta rakkautta.

Kun lasta tuetaan hänen itsenäistymisprosessissaan eri ikävaiheissa, hänelle muodostuu terve suhde vihaan. Terve viha on vapaasti virtaavaa aggressioenergiaa, joka tukee rakkautta ja kasvua. Se on elinvoimaa, elämänenergiaa, innostusta ja omaa tahtoa, joka on kaiken luovuuden ja hyvinvoinnin lähde. Terve viha antaa meille kyvyn kuulla omat tarpeemme, halumme ja rajamme. Terve viha antaa meille luvan olla olemassa ja rakastaa itseämme.

Jos lasta ei tueta hänen individuaatioprosessissaan eli hän ei tule nähdyksi tunnetasolla, hänen on vaikea eriytyä vanhemmistaan ja arvostaa omaa autenttista voimaansa. Jos häntä ei hyväksytä oman voimansa ja haavoittuvuutensa kanssa, hän oppii häpeämään omaa aggressiotaan. Tämän seurauksena hänessä oleva tuli ja kipinä hiipuvat ja hän piilottaa siten osan itsestään.

Tukahdutettuna terve viha muuttuu epäterveeksi vihaksi

Kun aggressioenergia ei saa ilmentyä terveellä tavalla, siitä seuraa aina ongelmia. Kun viha pitää tukahduttaa, se patoutuu ja muuttuu epäterveeksi vihaksi. Silloin viha naamioituu ja tulee esiin epäterveillä ja joskus hyvin kieroilla tavoilla. Energia ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan. Epäterveen vihan ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi liiallinen tai epäaito kiltteys, miellyttäminen, passiivis-aggressiivisuus, katkeruus, kateus, kostonhimo, juoruilu, yli- tai alivastuullisuus, henkinen ja fyysinen väkivalta ja rajattomuus. Mitä varhaisemmin, mitä enemmän ja mitä pidempään vihaa on pitänyt tukahduttaa, sitä häiriintyneimmillä tavoilla se ilmenee.

Epäterve viha viestittää aina rakkauden puutteesta ja pahimmillaan syvästä hylätyksi tulemisen haavasta. Kun saamme olla olemassa ja meidät nähdään ja hyväksytään autenttisina ihmisinä, voimme hyvin ja suhde vihaan on terve – ja terve viha on tukenamme. Terve viha on siis ihana tunne. Vihatyöskentely on rakkaustyöskentelyä, jota on tehtävä, jos vihan tunne tuntuu vieraalta ja pelottavalta. Sinulla on lupa olla olemassa ja voida loistavasti!

Huolestuminen ei ole supervoima, joka estää pahaa tapahtumasta

Väsymys ja uupumus uhkaavat murehtijaa

Oletko murehtija ja huolestuja?

Aika moni ihminen murehtii paljon ja huolestuu asioista. Moni herää yöllä kahden tai kolmen aikaan huolimylly päässään. Samaan aikaan saattaa olla kova hiki ja sitten jo kylmä eikä uni meinaa tulla uudelleen. Enkä puhu nyt vaihdevuosiin liittyvästä peiton heiluttelusta eli yöllisistä kuumista aalloista.

Jos stressitasot ovat korkealla ja päivätkin jo pelkkää suorittamista ja selviytymistä, herääminen keskellä yötä on enemminkin sääntö kuin poikkeus. Huonot yöunet syövät jaksamista, iloa ja elinvoimaa. Toimintakyky heikkenee, kun uni ei ole palauttavaa.

Miksi murehdimme?

Kirjassani Ylivastuullisten naisten valtakunta pohdin murehtimisteemaa. Sain teostani varten naisten tarinoita, joista useassa mainittiin huolestuminen. Jäin miettimään, mikä huolestumisen ja murehtimisen todellinen tarkoitus on.

Lopulta päädyin siihen, että huolestumisella yritetään alitajuisesti vaikuttaa vallitseviin olosuhteisiin. Se voi olla esimerkiksi pyrkimystä estää jotain pahaa tapahtumasta. Alitajuinen uskomus voi olla se, että huolestumalla pystyy kannattelemaan ihmisiä ja asioita.

Murehtimisen taustalla voi olla turvattomuuden kokemusta

Moni on lapsena ollut olosuhteissa, joissa on joutunut kokemaan hätää ja turvattomuutta. Moni lapsi on joutunut selviytymään tunnetasolla yksin ilman aikuista. Moni lapsi murehtii paljon ja kannattelee sillä tavalla läheisiään. Murehtimisesta tulee kuin taikavoima, jolla voi kuvitella olevan vaikutuksia asioihin.

Sitä se ei kuitenkaan ole. Murehtimalla ei voi vaikuttaa asioihin. Huolestumistaipumus vaikuttaa lähinnä omaan olotilaan: se voi tuoda näennäistä turvaa, mutta eniten se taitaa vaikuttaa omaan jaksamiseen.

Mikä vaihtoehto murehtimiselle?

Jos syvällä itsessä asustaa luottamuspula elämää kohtaan ja turvattomuutta, on vaikea luopua murehtimisesta. Kaikki muutos lähtee asioiden tunnistamisesta. Kun tiedostaa sen, mitä huolestumisella lopulta tavoittelee, avautuu iso näköala oman mielen sopukoihin ja joskus lapsuuden haavoihin saakka.

Huolestumisen sijaan voi harjoitella pyhää huolettomuutta eli luottamusta. Elämä ei tottele sitä, joka murehtii. Vaikka kuinka elämää vahtii, se yllättää aina. Älä syytä itseäsi siitä, että asioita tapahtuu, vaikka kuinka yrität estää asioita tapahtumasta. Kukaan ei ole niin taitava ja jaksava, että pystyisi hallitsemaan kaikkea.

Elämä haastaa antautumaan ja laskeutumaan luottamukseen ja sisäiseen turvaan. Luottamukseksi kutsuttua taitoa saa varmaan harjoitella elämän loppuun saakka.

Tätä ja muita ylivastuullisuuteen liittyviä teemoja olen pohtinut kirjassani Ylivastuullisten naisten valtakunta.

Mitä oikeasti tarkoittaa se, että trauma näkyy kehossa?

Traumasta ja sen kehollisuudesta puhuttaessa kuulee usein lauseen: “trauma sijaitsee kehossa.” Se ei ole täysin totta. Mitä se siis voisi tarkoittaa, ja erityisesti sisäisen lapsen näkökulmasta?

Tämänhetkisen neurotieteen näkökulmasta trauma ei varsinaisesti varastoidu kehoon. Esimerkiksi kehon soluilla ei ole kykyä säilöä muistimateriaalia sellaisenaan. Trauma, jota myös kutsun tunnehaavaksi, rakentuu aivojen hermoverkkoihin: muistiin, uhka- ja ennakointijärjestelmiin, tunteita prosessoiviin järjestelmiin sekä näiden pohjalta opittuihin monimutkaisiin selviytymismalleihin. Keho ei siis “säilö” traumaa, mutta keho reagoi sekä kaikille yleisellä että myös yksilöllisellä tavalla siihen, miten aivot ovat ennakoineet saamaansa tietoa kehon sisältä ja ympäristöstä aistien kautta.

Miksi tämä on tärkeää sisäisen lapsen näkökulmasta?

Sisäinen lapsi on käsite ja meissä oleva ”ilmiö”, jonka avulla voidaan ymmärtää, miten nämä varhaiset, lapsena syntyneet hermostolliset ja keholliset mallit näyttäytyvät vielä aikuisuudessakin. Sisäinen lapsi ei ole vain mielikuva tai metafora, vaan joukko menneitä kokemuksia, jotka ovat muovanneet sitä, miten esimerkiksi turvallisuus ja yhteys tai toisaalta uhka ja hylkääminen tuntuvat kehossa vielä aikuisenakin. Usein samanlaisina tuntemuksina, miten ne koettiin lapsuudessa.

Kun lapsi ei ole saanut riittävästi turvaa, ymmärrystä, lohtua tai nähdyksi tulemisen kokemuksia, hänen hermostonsa oppii ennakoimaan maailmaa tietyllä tavalla. Ja juuri tämä ennakointi on se, mikä on jatkunut samana jopa vuosikymmenten ajan, nykyhetkessäkin, mikäli sitä ei tiedosta, eikä sillä siten ole mahdollisuutta muuttua.

Siksi aikuinen saattaa reagoida tilanteisiin tavoilla, jotka voivat tuntua ylimitoitetuilta:

epäonnistuminen ja siitä seuraava pienikin kritiikki voi herättää voimakasta häpeää – aiheuttaa lamaannusta kehossa
toisen ihmisen lapsuudesta tuttu välinpitämättömyyttä heijastava katse voi samantien tuntua hylkäämiseltä – lisää kehoon hätätilajännitystä
toisen vähättelevä, itseä satuttava kommentti voi aktivoida niin voimakkaan hämmennyksen, ettei itseä ja omia mielipiteitä ole mahdollista ilmaista – kurkunpää lukittuu.

Edellä kuvatuissa esimerkeissä ei aktivoidu vain senhetkiseen tilanteeseen liittyvä reaktio. Niissä on mukana myös oma sisäinen lapsi, jota voi vertauskuvallisesti sanoa ”varhaiseksi hermostolliseksi malliksi” siitä, miten tämä lapsi minussa on oppinut ajattelemaan itsestä, muista, maailmasta ja selviytymismahdollisuuksistaan.

Tämä kaikki tapahtuu kehossa, mutta keho ei kuitenkaan säilö sopukoihinsa näitä lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta yhdistäviä ”kehomuistoja”. Keho on ennemminkin kuin näyttämö, missä kaikki vanha ja tuttu tapahtuu yhä uudelleen, tunteineen, kehoreaktioineen ja vanhoine tuttuine toimintamalleineen.

Tämän pohjalta voisikin sanoa, että keho näyttää meille, mitä aivot ja hermosto ovat ennakoineet sen osalta, mikä on ollut muistoissa ennestään tuttua. Voidaan myös ajatella asia suojelun tarpeen kautta: kehossa, tunteissa ja konkreettisessa tavassa toimia keho osoittaa sen, mitä ja miten se yrittää meitä suojella vielä aikuisenakin.

Keholliset reaktiot, kuten jännitys, hengityksen muuttuminen, vetäytyminen ja suoja-asentoihin ajautuminen, levottomuus tai aktiivinen taistelu-pako -reaktio, ovatkin meille viestejä siitä, mitä olemme oppineet aiemmin elämässämme.

Ja juuri tässä voikin olla sellainen ratkaisu ja vaihtoehto, jota emme ole aiemmin tiedostaneet, ja jossa meillä on mahdollisuus kohdata sisäinen lapsemme ja työskennellä yhdessä hänen kanssaan.

Onko kehon ”traumajumien” vapauttaminen ainoa vaihtoehto?

Jos ajattelemme, että trauma on “jumissa kehossa”, voimme yrittää vapauttaa sitä monin tavoin, kehokäsittelyin, liikeharjoituksin ja hermoston säätelyä oppimalla. Ne kaikki ovat tärkeitä ja hyödyllisiä asioita, mutta aina ne eivät yksin riitä. Hyvää esimerkiksi kehohoidoissa on se, jos löydämme hyvän ja turvallisen auttajan, jonka kosketus voi tuottaa hermostollemme tärkeitä korjaavia kokemuksia.

Jos ymmärrämme, että kyse on aivojen ja hermoston luomista ennusteista, huomio siirtyykin siihen, mitä olemme oppineet lapsena, ja miten se voi edelleen näkyä meissä aikuisena. Voimme alkaa kysyä itseltämme:

Voisinko luoda uusia kokemuksia turvallisuudesta yhdessä sisäisen lapseni kanssa, vaikka tuntuukin, ettei turvaa ole aina tässä hetkessä riittävästi?
Voisinko kohdata nämä reaktiot sellaisina kuin ne ovat, vaikka mieluummin haluaisin välttää kohtaamasta niitä? Emme ole enää sisäisen lapsen kanssa pärjäämässä yksin, vaan meillä on toisemme.
Voisinko lopulta olla itseäni ja sisäistä lastani kohtaan sillä tavoin olemassa, että voin opetella antamaan sisäiselle lapselle myötätuntoa ja kuunnella hänen tarpeitaan, vaikka tämä ei olisikaan toteutunut lapsuudessa?

Sisäisen lapsen kohtaaminen ja hänen kanssaan työskentely on parhaimmillaan nykyhetkessä tapahtuvaa hermoston uudelleen oppimista. Se voi alkaa hyvin pienestä:

pysähdyt arjessasi huomaamaan, miltä sinusta tuntuu, ja vaikka tuntuisi hankalalta,
et karkaa pois siitä hetkestä, koska ymmärrät reaktiosi olevan myös sisäisen lapsesi reaktio,
ja että sinä ja sisäinen lapsesi voitte saada ensimmäistä kertaa kokemuksen: “Tämä on sallittua, on ok tuntea kaikin puolin näin, meillä on toisemme – ja olemme kaikesta huolimatta juuri nyt turvassa.”

Lisää aiheesta voit lukea kirjasta Kohtaa sisäinen lapsesi.

Keho varoitti, mutta mieli selitti muuta – Älä ohita näitä varoitusmerkkejä

Olen kuullut työssäni terapeuttina lukuisia kertoja, kuinka intuitio on varoittanut jo hyvin varhaisessa vaiheessa suhdetta narsistisesta kumppanista.

Intuition viestit on usein kuitenkin ohitettu olkapäitä kohauttamalla tai moittimalla itseä yliherkäksi tai liioittelevaksi tulkitsijaksi.

Moni intuition ohittanut on toivonut pystyvänsä palaamaan takaisin aikaan, jolloin keho yritti viestiä varoitusmerkeistä.

Kehon viestit siitä, että kaikki ei ole kohdallaan

Keho on viisas ja jatkuvassa yhteydessä mieleen. Keho kertoo yleensä ensimmäisenä, jos jokin ei tunnu olevan kohdallaan.

Jos intuitiosi kertoo, että jokin ei ole kohdillaan – pysähdy!

Keho voi viestiä aavistamastaan vaarasta esimerkiksi ylenpalttisella jännityksellä (jonka saatamme sekoittaa suureen ihastumiseen), kuin kutsuna suureen seikkailuun tai painon tunteena esimerkiksi vatsassa, rintakehän alueella tai kurkussa.

Intuitio voi varoittaa narsistisesta kumppanista kehollisten tuntemusten lisäksi kuiskailemalla varoituksiaan, kuten: ”tämä on liian hyvää ollakseen totta” tai ”jokin tässä ei nyt täsmää” tai sanomalla; ”en tiedä miksi tämä tuntuu nyt vaikealta, vaikka kaikki näyttäisi olevan hyvin”.

Nuo tuntemukset tai ajatukset voivat olla nopeita ohimeneviä hetkiä tai viipyä pitkään esimerkiksi ahdistuksen tunteena.

Jos jostain tulee ajatus tai tunne, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi tai olet hiukan epävarma toisen suhteen, psyähdy ja muista käsitellä asiaa, kun olet yksin tai keskustele tunteistasi ystäväsi tai terapeuttisi kanssa.

Lisää tietoa narsistisista suhteista ja toipumisesta löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta.

Onko ADHD supervoima vai arjen hankaloittaja?

ADHD:ta kutsutaan usein joko supervoimaksi tai häiriöksi, mutta kumpi se sitten on? Ymmärrät varmasti jo tässä kohtaa, että se on sekä että. Välillä itketään onnesta, toisinaan epätoivosta. Ehkä tärkeintä on tapa, jolla ihminen oppii elämään ADHD:n kanssa. Psykologina on helppo ohjeistaa ihmisiä kohti myönteisempää ja armollisempaa suhtautumista ADHD:hen, mutta läheisenä olen välillä ihan yhtä eksyksissä kuin kuka tahansa.

Olen itse valinnut suhtautua elämään pääosin myönteisesti. Se näkyy arjessa ehkä ulospäin liioiteltunakin ilona. Välillä hypin tasajalkaa onnesta, kun ADHD näyttäytyy luovana, energisenä tai oivaltavana puolena. Ja tottahan se onkin, että näitä hetkiä on. ADHD voi tuoda mukanaan nopeaa ajattelua, kykyä innostua, joustavuutta ja herkkyyttä – sekä rakkautta ja lojaalia kiintymystä.

Kolikon kääntöpuoli

Arkeen mahtuu myös toisenlaisia hetkiä. Hetkiä, joissa kyyneleet tulevat milloin mistäkin syystä: milloin ääntä korotetaan, milloin väärinymmärretään tai jätetään yksin. On hetkiä, jolloin läheisen masennus tai ahdistus vetää hänet kauemmas, eikä oma toimijuus riitä muuttamaan tilannetta.

Avuttomuus on ehkä läheisenä se vaikein tunne. Ainakin minulle, ihmiselle, joka on tottunut ratkaisemaan ongelmia, toimimaan tehokkaasti ja kantamaan vastuuta. ADHD:n kanssa voi kuitenkin syntyä kokemus, että vaikka tekee kaiken “oikein”, mikään ei riitä. Kuin räpistelevä koiperhonen ikkunaa vasten: kaikkeni teen, mutta läpi en pääse.

Asenteella on merkitystä

Kyse ei ole siitä, että pitäisi sääliä itseään tai muita. Eikä siitä, että pakottaisi itsensä näkemään ADHD:n voimavarana. Kyse on pikemminkin siitä, että ihminen voi oppia tunnistamaan sekä kuormittavat että kantavat puolet ilman, että kumpikaan määrittää koko identiteettiä. Realistinen mutta toiveikas suhde omaan ja/tai läheisen ADHD:hen mahdollistaa sen, että vaikeuksien keskelläkin on enemmän toivoa kuin epätoivoa.

ADHD ei ole yksiselitteisesti voimavara eikä kirous. Se on tapa, jolla aivot toimivat. Se voi kuormittaa merkittävästi, erityisesti ilman ymmärrystä ja tukea. Mutta oikein kohdatuksi tullessaan se voi myös avata reittejä sellaiseen ajatteluun, luovuuteen ja elämänasenteeseen, joka ei muuten olisi mahdollinen.

Ehkä olennaisin kysymys ei lopulta ole, kumpi ADHD on, vaan se, miten sen kanssa opitaan elämään niin, että myös vaikeina hetkinä yhteys rakkaisiin säilyy.

Haluatko ymmärtää paremmin omia tai läheisen ADHD-piirteitä ja löytää ADHD:sta supervoimia?

➡️ Kurkkaa Juulia Järvdiken kirja & korttipakka Saamaton perfektionisti ja ADHD:n viisi muuta paradoksia sekä ADHD-supervoimakortit.

Juulia Järvdike on psykologi ja ADHD-asiantuntija, joka on työskennellyt vuodesta 2010 neuropsykiatristen diagnoosien parissa.

Miksi väsyttää, vaikka nukut yli 7 tuntia?

Kaupallinen yhteistyö verkkokauppa North Rayn kanssa. Kirjoittaja Johanna Latva-Kiskola on North Rayn perustaja ja lempeän valon puolestapuhuja.

Tiedät, että uni on tärkeää ja nukut yli 7 tuntia yössä. Silti heräät aamulla väsyneenä eikä keho ei ole palautunut. Tuntuuko tutulta?

Moni tuskailee uniongelmien kanssa ja kokeilee erilaisia keinoja ja vinkkejä: rakentaa iltarutiineja, rauhoittaa iltoja, etsii apua sieltä ja täältä. Silti uni jää pinnalliseksi, heräily jatkuu ja olo on aamulla edelleen väsynyt. Se väsyttää ja turhauttaa.

“Minulla on takana vuoden vaikea unettomuus. Käytössäni oli monia keinoja nukkumisen tueksi sekä päivä- ja iltalinssit, mutta silti heräily oli jatkuvaa ja uni pinnallista. Kun otin käyttöön punaiset yölasit koko illaksi, unisykkeeni keskiarvo laski välittömästi jopa 10 yksikköä. Hermostoni sai selvästi avun näistä yölaseista. Olen todella kiitollinen tästä avusta ja suosittelen ehdottomasti.” – Yölasien käyttäjän kokemus

Tällaiset asiakkaidemme viestit pysäyttävät minut joka kerta. Niissä on jotain hyvin tuttua ja samaistuttavaa.

Kun nukkumisesta tulee hankalaa, helposti ajattelemme, että pitäisi tehdä vielä vähän enemmän, kun uni ei vieläkään palauttanut ja virkistänyt. Ajattelemme, että pitää yrittää vielä paremmin ja lisätä jokin uusi keino hyvän unen varmistamiseksi. Mutta hermoston kannalta vähemmän on usein parempi.

Vähemmän ärsykkeitä, kuormitusta ja nukkumiseen liittyvää suorittamista. Vähemmän signaaleja, jotka pitävät hereillä silloin, kun kehon pitäisi jo levätä.

Näin keho tulkitsee valoa

Yksi tällainen yllättävän voimakas, mutta usein huomaamaton ärsyke ja signaali on valo. Keho ei nimittäin katso kelloa, se lukee valoa.

Silmissä on erityisiä valoreseptoreita, joiden tehtävä ei ole nähdä, vaan välittää aivoille tietoa siitä, onko nyt päivä vai yö. Nämä reseptorit reagoivat erityisen herkästi siniseen ja vihreään valoon. Nämä valonsävyt kertovat keholle, että nyt kuuluu olla hereillä, aktiivinen ja virkeä.

Päivällä tämä toimii meidän hyväksemme. Aamun ja päivän valo herättää, pitää liikkeessä ja tukee jaksamista. Illalla sama mekanismi voi kuitenkin kääntyä meitä vastaan.

Jos silmiin tulee iltaisin kirkasta ja sinivoittoista valoa, keho saa yhä viestin päivästä, jolloin melatoniinin nousu viivästyy, hermosto pysyy aktiivisena ja uni jää helposti kevyeksi.

Suomessa tämä korostuu vielä omalla tavallaan. Talven pimeys väsyttää, mutta kesällä valoisat illat ja yöttömät yöt voivat pitää kehon hereillä pitkälle iltaan. Keho saa valosta ristiriitaisia viestejä, eikä aina löydä luontevaa rytmiä levon ja hereillä olon välillä. Moni tunnistaa tunteen, että keho on väsynyt, mutta ei rauhoitu. Uni ei tule, tai se ei kanna koko yötä.

Valon antamiin viesteihin voi itse vaikuttaa

Onneksi valon määrään ja silmien reseptorien välittämiin viesteihin voidaan vaikuttaa esimerkiksi eri vuorokaudenaikoja varten suunnitteluilla laseilla.

Keltaisilla linsseillä varustetut päivälasit pehmentävät päivän aikaista valokuormaa. Ne auttavat erityisesti silloin, kun kirkas sisävalaistus, näyttöpäätetyö tai valoherkkyys kuormittavat silmiä ja päätä.

“Todellakin loistava tuote. Työskentelen apteekissa, jossa kirkkaat valot häikäisevät. Mutta ei enää, kun käyttää näitä laseja. Ilman en enää pärjäisi. Silmät eivät enää väsy tai kuivu, eikä päänsärkyä tule.” – Päivälasien käyttäjän kokemus

Päivälasit eivät varsinaisesti tee unta, mutta ne vähentävät päivän aikana kertyvää kuormitusta. Kuormituksen kokemuksella on yllättävän suuri merkitys siihen, miltä ilta ja nukahtaminen tuntuu.

Oranssilinssiset iltalasit taas tukevat siirtymää päivästä iltaan. Ne vähentävät ilta-aikaisen sinivalon määrää ja auttavat hermostoa laskemaan kierroksia.

“Huomaan, että iltalasit vaikuttavat positiivisesti unenlaatuun ja muutenkin silmät eivät tunnu enää niin rasittuneilta.” – Iltalasien käyttäjän kokemus

Monelle päivä- ja iltalasit riittävät jo pitkälle. Mutta erityisesti silloin, kun hermosto on pitkään ollut kuormittunut tai uni herkkä häiriintymään, tarvitaan vielä selkeämpi viesti keholle. Silloin puuttuva palanen voivat olla punaiset yölasit.

Punaiset linssit suodattavat lähes kokonaan pois sinisen ja vihreän valon, eli juuri ne aallonpituudet, jotka pitävät kehon hereillä. Kun nämä valonsävyt poistuvat ilta-ajasta lähes täysin, hermosto saa ensimmäistä kertaa ristiriidattoman viestin siitä, että nyt on yö. Se voi tuntua kehossa nopeastikin. Yölasit eivät varsinaisesti tee mitään ylimääräistä, ne vain poistavat yhden keskeisen esteen hyvän ja palauttavan unen tieltä.

Erilaisten lasien eri tehtävät

Päivälasit pehmentävät kuormitusta päivän aikana. Seuraavan yön hyvän unen valmistelu alkaa jo päivällä.

Iltalasit auttavat kehoa laskeutumaan kohti unta ja hidastavat kierroksia.

Yölasit katkaisevat sen väärän signaalin ja viestin, joka pitää kehon hereillä ja saa kehon luulemaan, että on päivä.

Siksi juuri ne voivat joskus olla se ratkaiseva puuttuva palanen kohti palauttavaa unta. Moni laseja käyttänyt kuvaa, että muutos ei tunnu vain unessa, vaan koko kehossa. Ilta ei ole enää taistelua, eikä hermosto käy kierroksilla entiseen tapaan. Rauhoittuminen tapahtuu luontevasti ilman yrittämistä. Tuntuu myös helpottavalta, kun ei tarvitse tehdä enemmän tai opetella uutta rutiinia. Joskus suurin muutos syntyy siitä, että jokin kuormittava asia otetaan pois.

Valo voi olla yksi kuormitusta lisäävä asia. Se on jatkuva hiljainen viesti keholle. Kun valon sävy muuttuu oikeaan suuntaan, keho pystyy taas tekemään sitä, mitä se on koko ajan yrittänyt: rauhoittua, palautua ja nukkua.

North Ray on Suomen ensimmäinen värillisiin sinivalolaseihin erikoistunut asiantuntija. Kuormitusta vähentäviin päivälaseihin, iltalaseihin ja yölaseihin voit tutustua North Rayn verkkokaupassa TÄÄLLÄ.

Kun lähteminen ei tunnu mahdolliselta: miksi väkivaltaisesta suhteesta on niin vaikea irtautua?

Yksi yleisimmistä kysymyksistä, joita väkivaltaa kokeneelta kysytään – ääneen tai hiljaa mielessä – on tämä: Miksi et vain lähtenyt? Kysymys kuulostaa yksinkertaiselta. Todellisuus ei ole.

Lähteminen ei ole pelkkä päätös. Se on prosessi, joka kulkee pelon, toivon, häpeän, rakkauden ja manipuloinnin läpi. Ja usein se tapahtuu ihmisessä, joka ei enää täysin luota omaan arviointikykyynsä.

Minulla kesti lähteä neljä vuotta. Lopulta kuitenkin lähdin – ja pelastin samalla itseni.

Kun ensimmäinen suuri rakkaus määrittää todellisuuden

Minulle suhde oli ensimmäinen suuri rakkaus – ja luulin sen naiivin romanttisesti olevan myös se viimeinen. Olin niin sinisilmäinen ja nuori.

Toinen oli selvästi vanhempi. Kokeneempi. Varmempi. Koska en ollut kokenut toisenlaista parisuhdetta, ajattelin kokemani olevan normaalia. Että rakkaus on sitä, että toinen tietää paremmin. Että minä opin. Että minä sopeudun.

En alkuun edes osannut kyseenalaistaa. Kun jokin tuntui pahalta, ajattelin sen kuuluvan parisuhteeseen. Kun minua arvosteltiin, ajattelin sen olevan kasvun paikka. Kun rajojani rikottiin, ajattelin olevani liian herkkä. Jos ei tiedä paremmasta, ei tiedä vaatia parempaa.

Traumaside ei ole heikkoutta

Väkivaltaisissa suhteissa syntyy usein niin kutsuttu traumaside. Se ei ole mystinen tai romanttinen ilmiö – se on hermoston reaktio.

Kun pelko ja helpotus vuorottelevat, kiintymys voi itse asiassa voimistua. Hetkellinen lämpö riidan jälkeen tuntuu valtavalta. Pienikin hyväksyntä tuntuu palkinnolta. Ihminen alkaa elää seuraavaa hyvää hetkeä varten.

Se ei ole merkki siitä, että “rakastaa liikaa”. Se on merkki siitä, että keho yrittää selviytyä epävakaassa ympäristössä.

Minä uskoin muutokseen. Uskoin, että jos yritän vielä vähän enemmän, jos olen vähän parempi, jos en provosoi, kaikki muuttuu. Toivo sitoo yllättävän tiukasti.

Häpeä pitää hiljaa

En kertonut kenellekään. En terapeutille. En perheelle. En ystäville.

Salasin tapahtumat, koska halusin suojella häntä. En halunnut, että hänestä ajatellaan pahasti. Se tuntuu jälkikäteen ristiriitaiselta – mutta silloin se tuntui lojaaliudelta.

Häpeä kuiskaa, että tämä on yksityisasia. Häpeä sanoo, että kukaan ei ymmärtäisi. Häpeä väittää, että jos kerrot, kaikki hajoaa.

Ja jollain tavalla se on totta: jos olisin kertonut kaiken ääneen, olisin joutunut kohtaamaan sen todellisena. Niin kauan kuin pidin sen omana tietonani, pystyin vielä ajattelemaan, ettei tilanne ollut “niin paha”.

Manipulointi hämärtää päätöksentekoa

Minulle annettiin ymmärtää, että vika oli minussa. Että olin liian herkkä, liian rikkinäinen, liian vaikea. Että en pärjäisi yksin. Että kukaan muu ei rakastaisi minua.

Kun tällaisia viestejä kuulee tarpeeksi kauan, ne alkavat tuntua totuudelta. Ja kun oma itsetunto on murentunut, päätöksenteko ei tapahdu vahvasta ja selkeästä paikasta. Se tapahtuu pelosta käsin.

Lähteminen olisi tarkoittanut hyppyä tuntemattomaan ihmisenä, joka ei uskonut pärjäävänsä. Se ei ole pieni asia.

Taloudellinen ja emotionaalinen riippuvuus

Riippuvuus ei ole aina rahaa – vaikka sekin voi olla osa kokonaisuutta. Se voi olla tunnetta siitä, että toinen on koko maailmasi. Että ilman häntä olet tyhjiössä.

Kun toinen on vanhempi ja kokeneempi, asetelma voi vahvistua entisestään. Hän tietää. Hän osaa. Hän määrittää.

Hän oli meillä se, joka hoiti laskut. Hän oli se, joka päätti, millaisia hankintoja teemme. Hän omisti auton. Hän teki oman osuutensa myös minun elättämiseen – olimmehan asetelmassa: työssäkäyvä aikuinen ja lukiolainen. Myöhemmin opiskelija.

Ja vuosien kuluessa aloin uskoa, että tarvitsen häntä selvitäkseni.

Totuus, joka vapauttaa

Lähteminen ei ole yksinkertaista, koska väkivalta ei ole yksinkertaista. Se ei ole vain yksi paha teko. Se on kokonainen dynamiikka, joka muokkaa käsitystä itsestä, rakkaudesta ja todellisuudesta.

Jos olet joskus miettinyt, miksi et lähtenyt aiemmin – vastaus ei ole heikkous. Se on inhimillisyys. Se on toivo. Se on pelko. Se on manipuloinnin vaikutus.

Ja tärkeintä: Se, että et lähtenyt heti, ei tarkoita että hyväksyit kohtelun. Se tarkoittaa, että teit parhaasi sillä ymmärryksellä ja voimilla, jotka sinulla silloin oli.

Minä en uskonut ansaitsevani parempaa. Tänään tiedän, että jokainen ansaitsee.

Jos olet vielä suhteessa, jossa jokin tuntuu väärältä, sinun ei tarvitse tietää kaikkea heti. Riittää, että annat itsellesi luvan kysyä: Onko tämä minulle hyväksi?

Jos olet jo lähtenyt, mutta syytät itseäsi viivyttelystä – sinä et ole epäonnistunut. Selviytyminen ei ole epäonnistuminen.

Lähteminen alkaa usein yhdestä pienestä ajatuksesta: Ehkä minä ansaitsen enemmän. Ja se ajatus voi muuttaa kaiken.

Opettele olemaan rohkeasti ja lempeästi itsesi puolella – tilaa itsellesi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Piilokiusaaminen ei aina näytä kiusaamiselta – näin se tapahtuu huomaamatta

”Kiusaaminen tapahtui piilossa ja rivien väleissä: hiljaista hyljeksintää, tahallista väärinymmärrystä, ansioiden mitätöintiä ja valheellisten huhujen levittämistä.

Minusta puhuttiin pahaa selän takana ja suoraan esihenkilöille, jotka käyttivät näitä ’kuultuja kommentteja’ todisteina minua vastaan, ilman mitään konkreettista näyttöä. Oli mahdotonta puolustautua, koska kukaan ei halunnut asettua puolelleni.”

Kaltoinkohtelu työpaikalla voi olla hienovaraista, epäkunnioittavaa ja vähättelevää käytöstä tai salakavalaa ja tarkoituksellista vahingoittamista – yhteistä kaikille muodoille on, että kaltoinkohdeltava jää kokemuksensa kanssa liian usein yksin.

Yksinäisyyttä lisää, että kaltoinkohtelua voi olla vaikea todistaa muille tapahtuneeksi. Satuttavaa käytöstä kokenut voi miettiä, tulkitsenko tämän oikein, kuvittelenko kaiken vai vahingoitetaanko minua oikeasti. Aivan kuin jotain olisi pielessä, mutta en osaa sanoa mitä ja missä.

Kirjassani puhun piilokiusaamisesta ja piiloväkivallasta. Piilokiusaamisella kuvaan hiljaista väkivaltaa, jonka kiusaaja tarkoittaa ja ymmärtää vahingoittavaksi, mutta jonka olemassaoloa on haastavaa todistaa muille. Myös ulkopuolisten on erittäin vaikea hahmottaa ja tunnistaa salakavalaa piilokiusaamista.

Piiloväkivallalla tarkoitan kuormittavaa ja satuttavaa käytöstä, joka on hienovaraista mutta samalla tahatonta, eikä siis välttämättä tietoista ja tarkoituksellista.

Tahatonta piiloväkivaltaa voivat tuottaa esimerkiksi työyhteisön käytännöt, jotka asettavat eriarvoiseen asemaan. Myös ostrakismi, josta kirjoitin edellisen blogikirjoitukseni, on hyvä esimerkki tahattomasta tai tahallisesta piiloväkivallasta.

Mitä voit tehdä, jos kohtaat piilokiusaamista?

Jos koet jonkun käytöksen kuormittavaksi, voit toimia tilanteessa esimerkiksi näin:

Kirjaa tapahtumia ylös. Jos sinulla on jokin todiste, tallenna se.
Tilanne saattaa rauhoittua esiin nostamisella. Voit antaa palautteen itse tai pyytää esihenkilöä puuttumaan tilanteeseen.
Kuvaile rauhallisesti, ystävällisesti mutta jämäkästi, mitä olet havainnut ja miten toivot tilanteen muuttuvan. Älä syytä heti kiusaamisesta.
Hae tukea työterveyshuollolta ja etsi tukihenkilöitä. Ole sairauslomalla tarvittaessa. Vinkkejä löydät myös tästä aiemmasta blogikirjoituksestani.

Lisää ajatuksia ja keinoja tilanteeseen saat kirjastani Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät.

Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät avaa työpaikan myrkyllisiä ilmiöitä selkeästi, terävästi ja inhimillisesti. Se auttaa tunnistamaan piiloon jäävää vallankäyttöä, sanoittamaan omia kokemuksia ja rakentamaan työelämää, jossa kaikkien on turvallisempi olla.

Kirja tarjoaa konkreettista apua työelämän piilokiusaamisen tunnistamiseen, sanoittamiseen ja käsittelyyn.

Se auttaa ymmärtämään, mistä epämääräiseltä tuntuva pahoinvointi työyhteisössä voi johtua, antaa keinoja puuttua rajoja ylittävään käytökseen ja tukee toipumista satuttavista kokemuksista.

Kirja sopii sekä kiusaamista kokeneille että koko työyhteisön tueksi.

Kirjan kirjoittaja Tiina-Emilia Kaunisto on työyhteisösovittelija ja työelämän kehittämispäällikkö. Hän edistää työkseen empaattisempaa, turvallisempaa ja perheystävällisempää työelämää.

Tutustu kirjaan TÄSTÄ.

Elämä ottaa eikä kysy lupaa – voiko siihen silti luottaa?

Joskus elämä haastaa niin että luottamus elämään särkyy. Kärsimys, jota kohtaamme, on jotain niin suurta ettemme luota elämään. Ettemme luota elämän kantavan tai että elämä tarjoaisi myös hyvää tai jotain muuta kuin kärsimystä.

Elämän tarjoamat kierrepallot yllättävät aina

Omassa elämässäni on ollut lukemattomia hetkiä kun luottamuksen puute on iskenyt. Elämä on heittänyt takavasemmalta sellaisen kierrepallon, jolloin olen hetken vain pyörinyt paikoillani henkeä haukkoen, että mitä helvettiä tässä nyt tapahtui. Ja kysynyt miksi. Miksi minulle? Miksi meille tapahtuu näin? Miksi juuri nyt?

Ihminen on elämän äärellä pieni

Perhekonstellaatiomenetelmän ja valitettavasti myös lukuisten kärsimystapahtumien myötä olen saanut enemmän ymmärrystä siihen, että minä ja ylipäätään ihminen on kovin pieni. Me ihmiset tahdomme olla kauhean suuria suhteessa elämään. Ottaa elämä haltuumme. Luoda siitä itsemme näköistä. Minäkin sorrun aina välillä viljelemään näitä kliseisiä lauseita.

Elämä astuu aina välillä voimakkaana esiin kärsimyksen kera tahdoimme tai emme. Nappaa ihmisen mukaansa ja kuljettaa meitä kuin lastua laineilla. Elämän antama kärsimys sattuu.

Tahdomme taistella kärsimystä vastaan

Ihmisenä luulemme, että voimme taistella tapahtunutta vastaan. Voimme yrittää rimpuilla vimmatusti elämää ja sen mukanaan tuomaa kärsimystä vastaan, asettua suuremmaksi ja osaavammaksi. Kuvittelemme pahan poistuvan kun taistelemme. Kärsimys vähenee kun taistelemme. Kuvittelemme kykenevämme hallitsemaan jotakin itseämme suurempaa.

Mutta elämä näyttää aina että ihminen on pieni. Ihmisen osa on ottaa vastaan mitä tuleman on.

Kärsimys voi tuntua lohduttomalta. Elämä on epäreilu. Kuormat joita saamme ovat raskaita. Tahdomme haistattaa elämälle. Elämää vastaan voi ja saakin taistella. Kärsimys voi tuntua kohtuuttomalta. Kysymme: Tämänkö todella ansaitsin?

Ja silti kaikki tapahtuu. Elämä on välillä kohtuuton.

Elämä antaa ja ottaa tahdoimme tai emme

Elämä ei anna sen mukaan mitä kukin ansaitsee. Elämä antaa. Elämä ottaa. Tahdoimme tai emme. Meiltä ei kysytä tahdommeko että näin tapahtuu. Meiltä kysytään kärsimyksen äärellä nöyrrymmekö elämää pienemmäksi. Nöyrrymmekö elämän edessä vai yritämmekö taaskin tai ehkä koko elämämme taistella vastaan jotain mikä on suurempi kuin pieni ihminen.

Elämä ei ole milloinkaan luvannut kärsimyksestä vapaata elämää

Saatamme kadottaa taistellessamme elämää vastaan itsemme vihaan, suruun, katkeruuteen, pelkoon. kärsimyksen saapuessa elämään menetämme luottamuksen elämään, mikä ei milloinkaan ole luvannut, että tästä ihmisen matkasta tulisi helppo tai kärsimyksestä vapaa. Me ihmiset vain toivomme, sitten petymme ja väitämme, että elämä petti meidät. Vaikkei elämä ole luvannut meille mitään.

Voimme valita tunnemmeko kaikki tunteet ja sitten otamme vastaan sen miten elämä tuli. Koska näin elämä tekee. Tahdoimme tai emme. On karua ymmärtää oma paikka suhteessa elämään joka kerta.

Antautuminen on sieluntason hyväksymistä. Voimme antautua elämälle vaikkemme hyväksyisikään miten elämä kohtelee. Paradoksaalisesti kun antaudumme kärsimykselle ja elämälle, tuska lievenee. Kun taistelemme vastaan tuska kasvaa.

Koulukiusattu räppäri Dilemma: ”Kiusaamista ei voi poistaa – mutta mitä voimme tehdä?”

Räppäri Dilemma (Joonas Linnamaa) kertoo Hidasta elämää -podcastissa omasta taustastaan koulukiusattuna. Dilemma sanoo, että kiusaamista ei ratkaista sillä, että se yritetään poistaa: ”Kiusaamista ei voi poistaa maailmasta kokonaan.”

Dilemma kääntää podcastissa kysymyksen toiseen muotoon: ”Jos kiusaamista ei voi kokonaan poistaa, mitä me voidaan tehdä?”

Kiusatun kokemuksella Dilemmalla on yksi tärkeä pointti, mikä vaikutti hänen selviytymiseensä ja mikä olisi hyvä ottaa huomioon painokkaammin.

Dilemma kokee selvinneensä kiusaamisesta, koska hänellä oli jotain, minkä pariin mennä, kun koulussa oli raskasta. Oma tila ja oma tekeminen eivät olleet hänelle vain ajanvietettä vaan suojakokemus – paikka, jossa hän sai olla rauhassa oma itsensä, ja jossa kiusaamisen synnyttämä tunne ei saanut viimeistä sanaa.

Dilemma kuvaa, että oma tekeminen ikään kuin “resetoi” kokemusta: kun hän pääsi itseilmaisun äärelle, hän pystyi palaamaan takaisin omaan energiaansa ja ottamaan seuraavan päivän vastaan.

Tärkeintä ei ole, mikä se ”oma juttu” on vaan kokemus, että on

paikka, jossa pääsee lähelle itseään
paikka, jossa voi ajatella: “tää on mun juttu ja mä oon hyvä tässä”

Haastettalija Sanna Wikström kuuntelee Dilemman kertomusta ja kiteyttää kuulemansa: “Minulla on tällainen mielikuva siitä, että jos kiusaaminen kutistaa, niin olisi joku vastapaino, missä saisi loistaa: missä saisi vapauttaa sitä omaa energiaa.”

Dilemma vastaa myöntävästi ja jatkaa, että koulussa hän saattoi olla “looser”, mutta omassa maailmassa – oman pään sisällä – hän oli “rocktähti”:

”Tulin koulusta kotiin. Ja silloinhan räppärit oli ilman paitaa tosi usein. Varsinkin jenkkiräppärit. Silloin Eminem ja 50 Cent joli jenkeissä kova juttu. Niin otin paidan pois, laitoin löysät housut jalkaan ja menin peiliin eteen. Otin kaukosäätimen käteen ja pistin Eminemiä soimaan. Ja vedin siinä ja olin silleen, että mä oon helkkarin hieno jätkä.”

Nyt aikuisena Joonas haluaisi sanoa tuolle kiusatulle pikku-Joonakselle: ”Ole vaan kaikille se, kuka sä oot itsellesi. Jos sä oot omasta mielestä supertähti, niin ole supertähti joka paikassa. Sun ei tarvi pienentää ittees. Ja mitään oikeesti pahaa ei tapahdu, jos sä et pienennä ittees.”

Miten koulukiusaaminen ja perheväkivalta ovat vaikuttaneet Dilemman elämään? Miten hän päätynyt tiheästi keikkailevaksi räppäriksi? Miten hänen biiseissään kuuluu paitsi elämän rosoisuus mutta myös toivo? Mistä toivo kumpuaa – vaikka elämän tapahtumat eivät ole tukeneet sitä?

Kuuntele maksutta Hidasta elämää -sovelluksesta Hidasta elämää -podcastin jakso Räppäri Dilemma ⎮ Trauma draiverina – Koulukiusaamisen ja perheväkivallan pitkät jäljet

Kehoni tiesi rajani ennen kuin minä tiesin – näin keho voi opettaa lempeitä rajoja

Useamman vuoden etsin rajojani, kun huomasin, etten oikeastaan tiennyt, mitä ne on. Hain niitä tilanteissa, joissa pelkkä sana EI puristui kurkkuuni milloin minkäkin muodon ottaneeksi tukokseksi. Ymmärsin niiden puuttuvan silloin, kun löysin EI:n, mutta hoinkin sitä vain itselleni – ja sanoin kyllä kaikille muille.

Etsin rajojani arjesta, etsin arvoista. Etsin mielestäni, sukelsin tilanteisiin jälkikäteen ja ymmärsin kaavan. Mutta todelliset teot jäivät silti tekemättä.

Ja sitten ymmärsin, että tässä kaikessa on jotakin hyvin inhimillistä. Minulle kirkastui, että ymmärrys syntyy usein ennen toimintaa, mutta ei aina, etenkään heti, tämä ymmärrys kanna tekoon asti. Mieli jäsentää, analysoi, rakentaa karttoja. Se etsii loogisuutta, syitä ja seurauksia. Mutta keho ei toimi samoilla kartoilla. Se toimii kokemuksella, muistilla, hermoston nopeilla reiteillä, jotka ovat rakentuneet paljon ennen kuin ehdimme mielen kautta tiedostaa juuri mitään.

Hermosto reagoi uhkaan tai turvattomuuteen sekunnin murto-osissa. Siis paljon ennen kuin mieli ehtii muodostaa sanoja. Kun pysähdyin tämän äärelle, ymmärsin. Se kurkkuun nouseva pala olikin täsmällinen viesti, jonka kieli vain oli minulle vielä vieras.

Keho alkaa puhua

Ja niin minä tutustuin kehooni. Tutustuin sen tapoihin sanoa ei. Tulin tutuksi kurkkuuni hiipivän palasen kanssa. Tervehdin ja tarkastelin. Annoin sille muodon ja sanat – ja otin sen sanat vastaan myötätuntoisen uteliaasti, lempeydellä tarkastellen.

Huomion kenttä laajeni ja tulin tutuksi hengitykseni kanssa.

Sen hienovaraiset signaalit valelivat kehooni hälytystilan, jonka koodiston aloin vähitellen purkaa auki.

Seuraavaksi huomasin nyrkkiin puristuvan käteni.

Mikä voima siinä asuikaan – voima minussa, joka jännitti nyrkin kautta kehoni kuin jousen. Ja kun päästin puristuksesta hetkeksi irti, tunsin tulen, pienen pienen liekin, asettuvan minuun.

Ja siinä hetkessä jokin kääntyikin toisin päin. En enää yrittänyt pakottaa kehoa ymmärtämään mieltäni, vaan annoin mielen opetella sitä, mitä kehoni kaikessa moninaisuudessaan viestii.

Tuli, joka rajaa

Tuli tekee minuun rajat. Lämmittävät rajat.

Sama tuli sytyttää minut, se lämmittää, pitää yllä elämää. Sama lämpö antaa voiman lihaksilleni nostaa käden suojaksi eteeni, opettaa kehoani sanomaan ei. Opettaa silloinkin, kun sanat etsivät tuttua paikkaa kurkusta, painaumia. Tuttuja jälkiä, johon nojata.

Silloin kutsun liekin. Huomaan nyrkin ja tunnen voiman. Kiitän kehoani merkistä – annan nyrkin avautua ja asetun itseni puolelle. Tunnen uudenlaisen turvan.

Rajat ja yhteys

On kiinnostavaa, miten keho käyttää samoja mekanismeja sekä suojeluun että yhteyteen. Sama hermosto, joka jännittää minut jouseksi, voi myös rauhoittaa minut lempeäksi. Sama käsi, joka puristuu nyrkkiin, voi avautua kosketukseen.

Ehkä rajat eivät olekaan vastakohta yhteydelle, vaan sen edellytys. Ilman rajoja ei ole todellista myöntymistä, todellista KYLLÄ-sanaakaan – on vain mukautumista.

Ja ehkä juuri siksi tuo sisäinen tuli ei polta. Se ei tuhoa, vaan rajaa lempeästi. Se kertoo, missä minä alan ja missä maailma kohtaa minut.

Aistin – siis olen

Kiitos opetuksista, kuiskaan keholleni tänäänkin. Kiitos kun jaksat muistuttaa, toistaa ja osoittaa viisauttasi, tänäänkin.

On myös tullut selväksi, että ehkäpä tämä onkin harjoitus, joka ei koskaan valmistu. En kutsu itseäni keskeneräiseksi – en, vaan eläväksi. Kehoni muuttuu, tilanteet muuttuvat, rajat elävät niiden mukana. Aistin – siis olen.

Siksi palaan yhä uudelleen tähän: kuuntelemaan tarkemmin, tunnustelemaan herkemmin, hidastamaan lempeämmin.

Jotta oppisin pysymään yhteydessä siihen kaikkeen, joka minussa jo tietää.