Kun lähteminen ei tunnu mahdolliselta: miksi väkivaltaisesta suhteesta on niin vaikea irtautua?

Yksi yleisimmistä kysymyksistä, joita väkivaltaa kokeneelta kysytään – ääneen tai hiljaa mielessä – on tämä: Miksi et vain lähtenyt? Kysymys kuulostaa yksinkertaiselta. Todellisuus ei ole.

Lähteminen ei ole pelkkä päätös. Se on prosessi, joka kulkee pelon, toivon, häpeän, rakkauden ja manipuloinnin läpi. Ja usein se tapahtuu ihmisessä, joka ei enää täysin luota omaan arviointikykyynsä.

Minulla kesti lähteä neljä vuotta. Lopulta kuitenkin lähdin – ja pelastin samalla itseni.

Kun ensimmäinen suuri rakkaus määrittää todellisuuden

Minulle suhde oli ensimmäinen suuri rakkaus – ja luulin sen naiivin romanttisesti olevan myös se viimeinen. Olin niin sinisilmäinen ja nuori.

Toinen oli selvästi vanhempi. Kokeneempi. Varmempi. Koska en ollut kokenut toisenlaista parisuhdetta, ajattelin kokemani olevan normaalia. Että rakkaus on sitä, että toinen tietää paremmin. Että minä opin. Että minä sopeudun.

En alkuun edes osannut kyseenalaistaa. Kun jokin tuntui pahalta, ajattelin sen kuuluvan parisuhteeseen. Kun minua arvosteltiin, ajattelin sen olevan kasvun paikka. Kun rajojani rikottiin, ajattelin olevani liian herkkä. Jos ei tiedä paremmasta, ei tiedä vaatia parempaa.

Traumaside ei ole heikkoutta

Väkivaltaisissa suhteissa syntyy usein niin kutsuttu traumaside. Se ei ole mystinen tai romanttinen ilmiö – se on hermoston reaktio.

Kun pelko ja helpotus vuorottelevat, kiintymys voi itse asiassa voimistua. Hetkellinen lämpö riidan jälkeen tuntuu valtavalta. Pienikin hyväksyntä tuntuu palkinnolta. Ihminen alkaa elää seuraavaa hyvää hetkeä varten.

Se ei ole merkki siitä, että “rakastaa liikaa”. Se on merkki siitä, että keho yrittää selviytyä epävakaassa ympäristössä.

Minä uskoin muutokseen. Uskoin, että jos yritän vielä vähän enemmän, jos olen vähän parempi, jos en provosoi, kaikki muuttuu. Toivo sitoo yllättävän tiukasti.

Häpeä pitää hiljaa

En kertonut kenellekään. En terapeutille. En perheelle. En ystäville.

Salasin tapahtumat, koska halusin suojella häntä. En halunnut, että hänestä ajatellaan pahasti. Se tuntuu jälkikäteen ristiriitaiselta – mutta silloin se tuntui lojaaliudelta.

Häpeä kuiskaa, että tämä on yksityisasia. Häpeä sanoo, että kukaan ei ymmärtäisi. Häpeä väittää, että jos kerrot, kaikki hajoaa.

Ja jollain tavalla se on totta: jos olisin kertonut kaiken ääneen, olisin joutunut kohtaamaan sen todellisena. Niin kauan kuin pidin sen omana tietonani, pystyin vielä ajattelemaan, ettei tilanne ollut “niin paha”.

Manipulointi hämärtää päätöksentekoa

Minulle annettiin ymmärtää, että vika oli minussa. Että olin liian herkkä, liian rikkinäinen, liian vaikea. Että en pärjäisi yksin. Että kukaan muu ei rakastaisi minua.

Kun tällaisia viestejä kuulee tarpeeksi kauan, ne alkavat tuntua totuudelta. Ja kun oma itsetunto on murentunut, päätöksenteko ei tapahdu vahvasta ja selkeästä paikasta. Se tapahtuu pelosta käsin.

Lähteminen olisi tarkoittanut hyppyä tuntemattomaan ihmisenä, joka ei uskonut pärjäävänsä. Se ei ole pieni asia.

Taloudellinen ja emotionaalinen riippuvuus

Riippuvuus ei ole aina rahaa – vaikka sekin voi olla osa kokonaisuutta. Se voi olla tunnetta siitä, että toinen on koko maailmasi. Että ilman häntä olet tyhjiössä.

Kun toinen on vanhempi ja kokeneempi, asetelma voi vahvistua entisestään. Hän tietää. Hän osaa. Hän määrittää.

Hän oli meillä se, joka hoiti laskut. Hän oli se, joka päätti, millaisia hankintoja teemme. Hän omisti auton. Hän teki oman osuutensa myös minun elättämiseen – olimmehan asetelmassa: työssäkäyvä aikuinen ja lukiolainen. Myöhemmin opiskelija.

Ja vuosien kuluessa aloin uskoa, että tarvitsen häntä selvitäkseni.

Totuus, joka vapauttaa

Lähteminen ei ole yksinkertaista, koska väkivalta ei ole yksinkertaista. Se ei ole vain yksi paha teko. Se on kokonainen dynamiikka, joka muokkaa käsitystä itsestä, rakkaudesta ja todellisuudesta.

Jos olet joskus miettinyt, miksi et lähtenyt aiemmin – vastaus ei ole heikkous. Se on inhimillisyys. Se on toivo. Se on pelko. Se on manipuloinnin vaikutus.

Ja tärkeintä: Se, että et lähtenyt heti, ei tarkoita että hyväksyit kohtelun. Se tarkoittaa, että teit parhaasi sillä ymmärryksellä ja voimilla, jotka sinulla silloin oli.

Minä en uskonut ansaitsevani parempaa. Tänään tiedän, että jokainen ansaitsee.

Jos olet vielä suhteessa, jossa jokin tuntuu väärältä, sinun ei tarvitse tietää kaikkea heti. Riittää, että annat itsellesi luvan kysyä: Onko tämä minulle hyväksi?

Jos olet jo lähtenyt, mutta syytät itseäsi viivyttelystä – sinä et ole epäonnistunut. Selviytyminen ei ole epäonnistuminen.

Lähteminen alkaa usein yhdestä pienestä ajatuksesta: Ehkä minä ansaitsen enemmän. Ja se ajatus voi muuttaa kaiken.

---

Opettele olemaan rohkeasti ja lempeästi itsesi puolella – tilaa itsellesi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.