Miksi en sano keskustelussa aitoa mielipidettäni? Minkä vuoksi en toteuta muutosta elämässäni, vaikka haluaisin? Miksi en soita verotoimistoon, vaikka pitäisi?
Säästän itseäni tunteilta
Ihmisellä on hieno kyky kuvitella, mitä tietystä toiminnasta tai valinnasta seuraa. Pystyt kokemaan mielikuvissasi sen, millainen tunne liittyy vaikkapa siihen verottajalle soittamiseen. Itse asiassa tuo tunne valtaa sinut jo tässä hetkessä, kun vasta ajattelet puhelua verotoimistoon. Kokeile vaikka!
Siksi toimeen tarttuminen voi joskus tuntua lähes mahdottomalta. Tunnejärjestelmämme ohjaa meitä yksinkertaisimmillaan kohti jotakin tai pois jostakin. Haluamme kulkea kohti miellyttäviä tunteita ja pois epämiellyttävistä tunteista. Tämä on aivan luonnollista ja ymmärrettävää, sillä kukapa haluaisi viettää aikaa kokien epämiellyttäviä tunteita.
Verottajalle soittaminen herättäisi minussa pelkoa siitä, että olen tehnyt jotakin väärin. Kokisin huonommuuden tunteita, kohtaisin oman kyvyttömyyden tunteeni, kun en ole osannut hoitaa veroasioitani kovinkaan hyvin. Tuntisin pelkoa siitä, että olen tehnyt virheen, joka tulee vielä minulle kalliiksi.
Samaan aikaan järki sanoo, että asia kannattaisi selvittää pikaisesti, jotta ainakin tietäisin, miten voin sen korjata. Saatan järkeillä, että verotoimiston virkailija on varmasti ihan ystävällinen ja haluaa auttaa minua. Hän varmasti selittää asian niin, että saan mahdollisen virheeni korjattua. Järki ei kuitenkaan auta, vaan lykkään taas soittamista hamaan tulevaisuuteen. Epämiellyttävien tunteiden kohtaaminen ei tänäänkään houkuta.
Isot elämänvalinnat
Tunteiden kohtaaminen ei ole sen helpompaa silloin, kun kyse on koko elämään vaikuttavista valinnoista. Ensimmäistä kertaa olin suuren valinnan edessä, kun valitsin opiskelualaa. Olin kiinnostunut psykologiasta, mutta yliopistoon pyrkiminen epäilytti. Pelkäsin suurta pettymystä, jos en pääsisikään opiskelemaan.
Epävarmuuden tunteiden vallassa kävin tapaamassa ammatinvalintapsykologia. Hän ei suositellut minulle yliopistoon hakeutumista. Olinhan juuri tunnustanut hänelle, että lukiossa opiskelumotivaationi oli ollut vaihteleva. Opintojen ohjaaja esitteli aiempien vuosien tilastotieteen valintakoetehtäviä. Selviäisitköhän näistä, hän kysyi minulta haastaen. Epävarmuuteni vain lisääntyi.
Pari vuotta myöhemmin olin jo rohkaistunut. Ystäväni pyrki yliopistoon ja minulla oli edelleen vahva kiinnostus psykologian opiskeluun. Myönteinen tunne, innostus, voitti. Pääsin toisella yrityksellä sisään ja olen valintaani edelleen tyytyväinen. Jälkikäteen kammottaa ajatus, että olisin jäänyt epävarmuuden tunteideni vangiksi. Mitä jos olisin antanut epäonnistumisen pelon ja epävarmuuden viedä?
Lähesty rohkeasti tunnetta
Vaikka taipumuksenamme on säästää itseämme tunteilta, niitä voi oppia lähestymään. Kun vältät tarttumista siihen hankalaan tehtävään, tunnista, mitä tunnetta koet – ja mitä siis et haluaisi kokea. Tee jokin yksi pieni ensimmäinen askel tuohon tehtävään liittyen ja anna tunteen tuntua. Miltä se tuntuu ja missä tunnet sen kehossasi? Hyväksy tunne sellaisena kuin se on ja suhtaudu samalla itseesi suurella myötätunnolla.
Lisää tunteiden kohtaamisesta pääset lukemaan lokakuussa ilmestyvästä Tunteen viemää -kirjastani.
