Oletko huomannut katkeruuden nousevan herkästi pintaan? Entä jäätkö helposti murehtimaan menneitä tapahtumia ja kantamaan niistä kaunaa?
Tämä on todella inhimillistä, mutta valitettavasti hyvin huono tapa, jolla satutat toistuvasti itseäsi. Sanon “tapa”, koska sen takana ovat vanhat ja opitut toimintamallit. Usein nämä mallit saavat alkunsa jo kaukaa lapsuudesta, jolloin omaksumme tiedostamatta tavat toimia sekä suhtautua satuttaviin ristiriitatilanteisiin. Tapa on ikäänkuin automaattinen reaktio, alitajunnan ohjaama “ajatusura”, jossa vain porskutamme sokeasti eteenpäin, kyseenalaistamatta sitä. Haluankin saada sinut pohtimaan, olisiko syytä pysähtyä tämän haitallisen ja itseäsi satuttavan tavan äärelle ja opetella uudenlaisia tapoja keventää elämän henkistä painolastia.
Katkeruus ja kaunan kantaminen ovat pohjimmiltaan menneisyyteen takertumista ja sen tapahtumista tai loukkaantumisen tunteista kiinnipitämistä. Ne vievät paljon energiaa ja syövät siten henkistä kapasiteettiamme. Meille jokaiselle on varmasti tapahtunut asioita, joita voi olla vaikea hyväksyä. Mielestäni pahoja tekoja, ilkeyttä tai satuttavia sanoja ei tarvitsekaan varsinaisesti sallia tai hyväksyä, mutta siitä huolimatta ne voi antaa anteeksi.
Kantamalla toiselle henkilölle kaunaa, satutamme jatkuvasti vain itseämme. Tämän moni unohtaa. Olemme jokainen omille ajatuksille sillä tavalla sokeita, että pidämme niitä varsin oikeutettuina ja annamme itsellemme luvan pyöritellä samoja negatiivisia ajatuskehiä uudelleen ja uudelleen. Sitten ihmettelemme miksi on jatkuvasti niin huono olo ja alakuloinen mieli… Ajatukset harvoin ratkeavat niiden loputtomalla pyörittelyllä eivätkä ihmissuhdesolmut todellisuudessa aukea hautomalla kostoa.
Kun etsimme ratkaisua oman elämämme pulmiin ja jumitustilanteisiin, suurin sudenkuoppa on jäädä kiinni ylianalysointiin sekä jatkuvaan muiden tai itsensä syyttelyyn. Yritämme joko analysoida puhki kaikki vaihtoehdot tai vastaavasti haemme oikeutta omille vihan ja loukkaantumisen tunteille syyttämällä kaikista ristiriidoista vain toisia osapuolia. Tällöin asetumme uhrin asemaan, emmekä valitettavasti pääse koskaan eteenpäin.
Uhrina oleminen on aina jollain tavalla itsekästä: saatamme huomaamatta vaatia muita olemaan juuri meidän puolella, koska emme itse osaa siihen asettua. Uhrina saa toki paljon huomiota, sääliä sekä oikeutusta omille tunteille kuitenkin niin, että pysymme jumissa emmekä lopulta pääse elämässä eteenpäin. Uhrina oleminen on kuin henkinen mutakuoppa, jossa kieriskelemme loputtomiin omissa tunneliejuissa panien avuttomuuden, epätoivon, surun ja vihan kanssa ihmetellen samalla miksi linssit, joiden läpi katsomme elämää, ovat aina likaiset? Uhrina oleminen on kamppailua ja selviytymistä, ei suinkaan elämistä autenttisena itsenään.
Menneisyydessä vellominen estää sinua olemasta läsnä sekä tyytyväinen tässä ja nyt. Kivuista ja haavoista käsin eläminen luo toistuvan kokemuksen kärsimyksestä. Kärsimys voi olla aivoille jopa addiktoivaa ja lisäksi sillä saa usein muilta aivan valtavasti huomiota. Menneisyys kuitenkin meni jo. Eilistä ei ole konkreettisesti missään muualla kuin meidän mielessämme. Kukaan ei ole luvannut meille myöskään tulevaa, vaikka tietysti hyvä ennakko-oletus on, että heräämme vielä huomis aamunakin. Todellisuudessa meillä ei ole mitään muuta kuin tämä hetki.
Asettumalla läsnäolon tilaan tässä ja nyt voimme päättää vapauttaa sen, mitä olemme taakkana kantaneet sekä löytää selkeyttä nykyhetkeen. Voimme päättää halutessamme puhdistaa vaikka koko pöydän, mutta sitä ei kannata vaatia itseltään. Tärkeintä on, että se mikä tapahtui joskus ehkä kauan sitten, lakkaa vaikuttamasta meihin negatiivisella tavalla eli ei nosta enää voimia vieviä tunnekuohuja. Kun tapahtumat hiljalleen muuttuvat neutraaleiksi, voimme ammentaa menneisyydestä oppeja, oivalluksia ja voimavaroja jatkuvan kivun sijaan.
Miksi on siis tärkeää opetella päästämään kaunan ja katkeruuden tunteista irti? Koska se vapauttaa meidät elämään enemmän tässä ja nyt sekä auttaa nauttimaan elämän pienistä ihmeistä. Kaunan ja katkeruuden tunteet taas tarkoittavat, että menneisyyden tapahtumilla on yhä sisäinen valta meihin.
Anteeksianto on ainoa keino vapautua menneisyyden kahleista ja sen on tarkoitus vapauttaa sinut itsesi. Kuten sanoin, vääriä tekoja ei varsinaisesti tarvitse hyväksyä, mutta voi silti opetella antamaan anteeksi tilanteelle ja myös itselleen, että on kantanut kaunaa. Aito anteeksianto on taito, jota voi opetella. Voit esimerkiksi toistaa hiljaa mielessäsi: “kiitos tunteeni, että tulit esille, onko vielä jotain mitä haluat sanoa? Olet nyt tehnyt tehtäväsi ja vapautan sinut, kiitos kiitos kiitos.” Hiljenny silmät kiinni ja salli itsesi hetken rentoutua, jotta viesti menee perille kehoosi asti. Voit toistaa tätä harjoitusta niin usein kun on tarvetta. Toistuva anteeksiannon vahvistaminen luo alitajuntaan positiivisen eli vapauttavan uskomuksen.
Meissä jokaisessa on kaikki puolet: meillä on sisäänrakennettuna kyky rakentaa ja rakastaa sekä yhtälailla kyky vihata ja hajottaa. Meidän päätettävissämme on aina se, kumpaa puolta ruokimme tässä ja nyt.
