Onko ADHD supervoima vai arjen hankaloittaja?

ADHD:ta kutsutaan usein joko supervoimaksi tai häiriöksi, mutta kumpi se sitten on? Ymmärrät varmasti jo tässä kohtaa, että se on sekä että. Välillä itketään onnesta, toisinaan epätoivosta. Ehkä tärkeintä on tapa, jolla ihminen oppii elämään ADHD:n kanssa. Psykologina on helppo ohjeistaa ihmisiä kohti myönteisempää ja armollisempaa suhtautumista ADHD:hen, mutta läheisenä olen välillä ihan yhtä eksyksissä kuin kuka tahansa.

Olen itse valinnut suhtautua elämään pääosin myönteisesti. Se näkyy arjessa ehkä ulospäin liioiteltunakin ilona. Välillä hypin tasajalkaa onnesta, kun ADHD näyttäytyy luovana, energisenä tai oivaltavana puolena. Ja tottahan se onkin, että näitä hetkiä on. ADHD voi tuoda mukanaan nopeaa ajattelua, kykyä innostua, joustavuutta ja herkkyyttä – sekä rakkautta ja lojaalia kiintymystä.

Kolikon kääntöpuoli

Arkeen mahtuu myös toisenlaisia hetkiä. Hetkiä, joissa kyyneleet tulevat milloin mistäkin syystä: milloin ääntä korotetaan, milloin väärinymmärretään tai jätetään yksin. On hetkiä, jolloin läheisen masennus tai ahdistus vetää hänet kauemmas, eikä oma toimijuus riitä muuttamaan tilannetta.

Avuttomuus on ehkä läheisenä se vaikein tunne. Ainakin minulle, ihmiselle, joka on tottunut ratkaisemaan ongelmia, toimimaan tehokkaasti ja kantamaan vastuuta. ADHD:n kanssa voi kuitenkin syntyä kokemus, että vaikka tekee kaiken “oikein”, mikään ei riitä. Kuin räpistelevä koiperhonen ikkunaa vasten: kaikkeni teen, mutta läpi en pääse.

Asenteella on merkitystä

Kyse ei ole siitä, että pitäisi sääliä itseään tai muita. Eikä siitä, että pakottaisi itsensä näkemään ADHD:n voimavarana. Kyse on pikemminkin siitä, että ihminen voi oppia tunnistamaan sekä kuormittavat että kantavat puolet ilman, että kumpikaan määrittää koko identiteettiä. Realistinen mutta toiveikas suhde omaan ja/tai läheisen ADHD:hen mahdollistaa sen, että vaikeuksien keskelläkin on enemmän toivoa kuin epätoivoa.

ADHD ei ole yksiselitteisesti voimavara eikä kirous. Se on tapa, jolla aivot toimivat. Se voi kuormittaa merkittävästi, erityisesti ilman ymmärrystä ja tukea. Mutta oikein kohdatuksi tullessaan se voi myös avata reittejä sellaiseen ajatteluun, luovuuteen ja elämänasenteeseen, joka ei muuten olisi mahdollinen.

Ehkä olennaisin kysymys ei lopulta ole, kumpi ADHD on, vaan se, miten sen kanssa opitaan elämään niin, että myös vaikeina hetkinä yhteys rakkaisiin säilyy.