Useamman vuoden etsin rajojani, kun huomasin, etten oikeastaan tiennyt, mitä ne on. Hain niitä tilanteissa, joissa pelkkä sana EI puristui kurkkuuni milloin minkäkin muodon ottaneeksi tukokseksi. Ymmärsin niiden puuttuvan silloin, kun löysin EI:n, mutta hoinkin sitä vain itselleni – ja sanoin kyllä kaikille muille.
Etsin rajojani arjesta, etsin arvoista. Etsin mielestäni, sukelsin tilanteisiin jälkikäteen ja ymmärsin kaavan. Mutta todelliset teot jäivät silti tekemättä.
Ja sitten ymmärsin, että tässä kaikessa on jotakin hyvin inhimillistä. Minulle kirkastui, että ymmärrys syntyy usein ennen toimintaa, mutta ei aina, etenkään heti, tämä ymmärrys kanna tekoon asti. Mieli jäsentää, analysoi, rakentaa karttoja. Se etsii loogisuutta, syitä ja seurauksia. Mutta keho ei toimi samoilla kartoilla. Se toimii kokemuksella, muistilla, hermoston nopeilla reiteillä, jotka ovat rakentuneet paljon ennen kuin ehdimme mielen kautta tiedostaa juuri mitään.
Hermosto reagoi uhkaan tai turvattomuuteen sekunnin murto-osissa. Siis paljon ennen kuin mieli ehtii muodostaa sanoja. Kun pysähdyin tämän äärelle, ymmärsin. Se kurkkuun nouseva pala olikin täsmällinen viesti, jonka kieli vain oli minulle vielä vieras.
Keho alkaa puhua
Ja niin minä tutustuin kehooni. Tutustuin sen tapoihin sanoa ei. Tulin tutuksi kurkkuuni hiipivän palasen kanssa. Tervehdin ja tarkastelin. Annoin sille muodon ja sanat – ja otin sen sanat vastaan myötätuntoisen uteliaasti, lempeydellä tarkastellen.
Huomion kenttä laajeni ja tulin tutuksi hengitykseni kanssa.
Sen hienovaraiset signaalit valelivat kehooni hälytystilan, jonka koodiston aloin vähitellen purkaa auki.
Seuraavaksi huomasin nyrkkiin puristuvan käteni.
Mikä voima siinä asuikaan – voima minussa, joka jännitti nyrkin kautta kehoni kuin jousen. Ja kun päästin puristuksesta hetkeksi irti, tunsin tulen, pienen pienen liekin, asettuvan minuun.
Ja siinä hetkessä jokin kääntyikin toisin päin. En enää yrittänyt pakottaa kehoa ymmärtämään mieltäni, vaan annoin mielen opetella sitä, mitä kehoni kaikessa moninaisuudessaan viestii.
Tuli, joka rajaa
Tuli tekee minuun rajat. Lämmittävät rajat.
Sama tuli sytyttää minut, se lämmittää, pitää yllä elämää. Sama lämpö antaa voiman lihaksilleni nostaa käden suojaksi eteeni, opettaa kehoani sanomaan ei. Opettaa silloinkin, kun sanat etsivät tuttua paikkaa kurkusta, painaumia. Tuttuja jälkiä, johon nojata.
Silloin kutsun liekin. Huomaan nyrkin ja tunnen voiman. Kiitän kehoani merkistä – annan nyrkin avautua ja asetun itseni puolelle. Tunnen uudenlaisen turvan.
Rajat ja yhteys
On kiinnostavaa, miten keho käyttää samoja mekanismeja sekä suojeluun että yhteyteen. Sama hermosto, joka jännittää minut jouseksi, voi myös rauhoittaa minut lempeäksi. Sama käsi, joka puristuu nyrkkiin, voi avautua kosketukseen.
Ehkä rajat eivät olekaan vastakohta yhteydelle, vaan sen edellytys. Ilman rajoja ei ole todellista myöntymistä, todellista KYLLÄ-sanaakaan – on vain mukautumista.
Ja ehkä juuri siksi tuo sisäinen tuli ei polta. Se ei tuhoa, vaan rajaa lempeästi. Se kertoo, missä minä alan ja missä maailma kohtaa minut.
Aistin – siis olen
Kiitos opetuksista, kuiskaan keholleni tänäänkin. Kiitos kun jaksat muistuttaa, toistaa ja osoittaa viisauttasi, tänäänkin.
On myös tullut selväksi, että ehkäpä tämä onkin harjoitus, joka ei koskaan valmistu. En kutsu itseäni keskeneräiseksi – en, vaan eläväksi. Kehoni muuttuu, tilanteet muuttuvat, rajat elävät niiden mukana. Aistin – siis olen.
Siksi palaan yhä uudelleen tähän: kuuntelemaan tarkemmin, tunnustelemaan herkemmin, hidastamaan lempeämmin.
Jotta oppisin pysymään yhteydessä siihen kaikkeen, joka minussa jo tietää.
