Mitä oikeasti tarkoittaa se, että trauma näkyy kehossa?

Traumasta ja sen kehollisuudesta puhuttaessa kuulee usein lauseen: “trauma sijaitsee kehossa.” Se ei ole täysin totta. Mitä se siis voisi tarkoittaa, ja erityisesti sisäisen lapsen näkökulmasta?

Tämänhetkisen neurotieteen näkökulmasta trauma ei varsinaisesti varastoidu kehoon. Esimerkiksi kehon soluilla ei ole kykyä säilöä muistimateriaalia sellaisenaan. Trauma, jota myös kutsun tunnehaavaksi, rakentuu aivojen hermoverkkoihin: muistiin, uhka- ja ennakointijärjestelmiin, tunteita prosessoiviin järjestelmiin sekä näiden pohjalta opittuihin monimutkaisiin selviytymismalleihin. Keho ei siis “säilö” traumaa, mutta keho reagoi sekä kaikille yleisellä että myös yksilöllisellä tavalla siihen, miten aivot ovat ennakoineet saamaansa tietoa kehon sisältä ja ympäristöstä aistien kautta.

Miksi tämä on tärkeää sisäisen lapsen näkökulmasta?

Sisäinen lapsi on käsite ja meissä oleva ”ilmiö”, jonka avulla voidaan ymmärtää, miten nämä varhaiset, lapsena syntyneet hermostolliset ja keholliset mallit näyttäytyvät vielä aikuisuudessakin. Sisäinen lapsi ei ole vain mielikuva tai metafora, vaan joukko menneitä kokemuksia, jotka ovat muovanneet sitä, miten esimerkiksi turvallisuus ja yhteys tai toisaalta uhka ja hylkääminen tuntuvat kehossa vielä aikuisenakin. Usein samanlaisina tuntemuksina, miten ne koettiin lapsuudessa.

Kun lapsi ei ole saanut riittävästi turvaa, ymmärrystä, lohtua tai nähdyksi tulemisen kokemuksia, hänen hermostonsa oppii ennakoimaan maailmaa tietyllä tavalla. Ja juuri tämä ennakointi on se, mikä on jatkunut samana jopa vuosikymmenten ajan, nykyhetkessäkin, mikäli sitä ei tiedosta, eikä sillä siten ole mahdollisuutta muuttua.

Siksi aikuinen saattaa reagoida tilanteisiin tavoilla, jotka voivat tuntua ylimitoitetuilta:

epäonnistuminen ja siitä seuraava pienikin kritiikki voi herättää voimakasta häpeää – aiheuttaa lamaannusta kehossa
toisen ihmisen lapsuudesta tuttu välinpitämättömyyttä heijastava katse voi samantien tuntua hylkäämiseltä – lisää kehoon hätätilajännitystä
toisen vähättelevä, itseä satuttava kommentti voi aktivoida niin voimakkaan hämmennyksen, ettei itseä ja omia mielipiteitä ole mahdollista ilmaista – kurkunpää lukittuu.

Edellä kuvatuissa esimerkeissä ei aktivoidu vain senhetkiseen tilanteeseen liittyvä reaktio. Niissä on mukana myös oma sisäinen lapsi, jota voi vertauskuvallisesti sanoa ”varhaiseksi hermostolliseksi malliksi” siitä, miten tämä lapsi minussa on oppinut ajattelemaan itsestä, muista, maailmasta ja selviytymismahdollisuuksistaan.

Tämä kaikki tapahtuu kehossa, mutta keho ei kuitenkaan säilö sopukoihinsa näitä lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta yhdistäviä ”kehomuistoja”. Keho on ennemminkin kuin näyttämö, missä kaikki vanha ja tuttu tapahtuu yhä uudelleen, tunteineen, kehoreaktioineen ja vanhoine tuttuine toimintamalleineen.

Tämän pohjalta voisikin sanoa, että keho näyttää meille, mitä aivot ja hermosto ovat ennakoineet sen osalta, mikä on ollut muistoissa ennestään tuttua. Voidaan myös ajatella asia suojelun tarpeen kautta: kehossa, tunteissa ja konkreettisessa tavassa toimia keho osoittaa sen, mitä ja miten se yrittää meitä suojella vielä aikuisenakin.

Keholliset reaktiot, kuten jännitys, hengityksen muuttuminen, vetäytyminen ja suoja-asentoihin ajautuminen, levottomuus tai aktiivinen taistelu-pako -reaktio, ovatkin meille viestejä siitä, mitä olemme oppineet aiemmin elämässämme.

Ja juuri tässä voikin olla sellainen ratkaisu ja vaihtoehto, jota emme ole aiemmin tiedostaneet, ja jossa meillä on mahdollisuus kohdata sisäinen lapsemme ja työskennellä yhdessä hänen kanssaan.

Onko kehon ”traumajumien” vapauttaminen ainoa vaihtoehto?

Jos ajattelemme, että trauma on “jumissa kehossa”, voimme yrittää vapauttaa sitä monin tavoin, kehokäsittelyin, liikeharjoituksin ja hermoston säätelyä oppimalla. Ne kaikki ovat tärkeitä ja hyödyllisiä asioita, mutta aina ne eivät yksin riitä. Hyvää esimerkiksi kehohoidoissa on se, jos löydämme hyvän ja turvallisen auttajan, jonka kosketus voi tuottaa hermostollemme tärkeitä korjaavia kokemuksia.

Jos ymmärrämme, että kyse on aivojen ja hermoston luomista ennusteista, huomio siirtyykin siihen, mitä olemme oppineet lapsena, ja miten se voi edelleen näkyä meissä aikuisena. Voimme alkaa kysyä itseltämme:

Voisinko luoda uusia kokemuksia turvallisuudesta yhdessä sisäisen lapseni kanssa, vaikka tuntuukin, ettei turvaa ole aina tässä hetkessä riittävästi?
Voisinko kohdata nämä reaktiot sellaisina kuin ne ovat, vaikka mieluummin haluaisin välttää kohtaamasta niitä? Emme ole enää sisäisen lapsen kanssa pärjäämässä yksin, vaan meillä on toisemme.
Voisinko lopulta olla itseäni ja sisäistä lastani kohtaan sillä tavoin olemassa, että voin opetella antamaan sisäiselle lapselle myötätuntoa ja kuunnella hänen tarpeitaan, vaikka tämä ei olisikaan toteutunut lapsuudessa?

Sisäisen lapsen kohtaaminen ja hänen kanssaan työskentely on parhaimmillaan nykyhetkessä tapahtuvaa hermoston uudelleen oppimista. Se voi alkaa hyvin pienestä:

pysähdyt arjessasi huomaamaan, miltä sinusta tuntuu, ja vaikka tuntuisi hankalalta,
et karkaa pois siitä hetkestä, koska ymmärrät reaktiosi olevan myös sisäisen lapsesi reaktio,
ja että sinä ja sisäinen lapsesi voitte saada ensimmäistä kertaa kokemuksen: “Tämä on sallittua, on ok tuntea kaikin puolin näin, meillä on toisemme – ja olemme kaikesta huolimatta juuri nyt turvassa.”