Rajoista puhutaan ja kirjoitetaan yhä enemmän ja hyvä niin.
Puhe ja käsitys rajoista voi kuitenkin jäädä hieman pinnalliseksi, jolloin saatamme ajatella rajojen tarkoittavan esimerkiksi pelkästään kykyä osata sanoa se huippukuuluisa ”ei”.
Tässä kolme ajatusta rajoista, jotka toivon mukaan muovaavat käsitystäsi rajoista hieman uuteen suuntaan:
1. Emme voi odottaa muiden pitävän rajoistamme tai noudattavan rajojamme.
Tätä jos jäämme odottamaan saamme odottaa koko lopun elämää varsinkin, jos toinen osapuoli omaa narsistisia piirteitä.
Ja muistathan, että mitä narsistisempia piirteitä ihminen omaa sitä enemmän hän suorastaan vastustaa ja taistelee rajojasi vastaan, keinoja kaihtamatta.
2. Rajoja asettaessa syyllisyyden tunne kulkee yleensä aina mukana.
Voisin väittää, että koskaan ei tule olemaan tilannetta, jossa rajojen vetäminen erityisesti läheiselle tärkeälle ihmiselle ei tuntuisi jollain tapaa epämiellyttävältä varsinkaan ensi alkuun, kun rajojen vetämisen taitoa aletaan harjoittelemaan.
Tämän kun tiedostat, olet askeleen lähempänä onnistumista.
3. On täysin ok, jos rajasi aiheuttavat pettymystä muille.
Sinä et voi eikä sinun tarvitse aina miellyttää muita.
Muut ovat itse vastuussa omista tunteistaan ja niistä selviytymisestä, se ei ole sinun tehtäväsi.
Ja lopuksi muistathan: rajojen veto ei tarkoita sitä, että haluaisit tehdä muille pahaa. Rajoja vetämällä pidät huolta itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi.
Tukea epäterveestä ja narsistisesta suhteesta irtaantumiseen ja siitä toipumiseen sekä tietoa rajoista ja niiden asettamisesta löydät Jennin kirjasta Toivu satuttavasta suhteesta.
Teoksen Toivon kirja narsistin haavoittamalle jälkeen olen saanut lukuisia yksityisviestejä ihmisiltä. Tosi monessa viestissä on pyydetty, että kirjoittaisin myös narsistien aikuisista lapsista.
Tämän blogitekstin aiheeksi valitsin narsistivanhemman tyylin valita omista lapsistaan jonkun, jota hän ryhtyy kiusaamaan. Kohteeltaan hän vaatii paljon, häpäisee, pitää palvelijanaan ja jotenkin ärsyttävänä, syyttää ja syyllistää ja vaikka mitä kamalaa.
Narsistivanhempi voi olla ihan hyvä vanhempi siihen asti, kun lapsen oma tahto alkaa näkyä. Narsisti ei voi sietää sitä, että lapsi alkaa osoittaa omaa tahtoa ja siihen liittyvää kiukkua. Narsistivanhempi suuttuu takaisin, saattaa rangaista ja kitkeä lapsesta tosi kurjilla tavoilla tahtoa ja niin kutsuttuja negatiivisia tunteita pois.
”Hajota ja hallitse”-kasvatustyyli
Narsistisia piirteitä omaava vanhempi voi valita kiusansa kohteeksi herkän, haavoittuvan ja hänen mielestään heikon lapsen. Hän ei voi sietää heikkoutta. Ja kuitenkin hänen kasvatustyylinsä on ”hajota ja hallitse”. Voimakastahtoisesta lapsesta hän saattaa toden teolla kitkeä voimaa pois. Hänen valtakunnassaan on yksi hallitsija ja se on hän itse eikä sitä paikkaa sovi kyseenalaistaa – yksinvaltiaalle ei ryppyillä.
Narsistivanhempi pyrkii hajottamaan myös lasten keskinäisiä suhteita. Hän puhuu lapsista pahaa toisilleen ja saa perheenjäsenet epäileväisiksi ja epävarmoiksi toistensa suhteen. Joukkojen hallitseminen pelolla ja suhmuroinnilla onkin hänen erityisosaamisaluettaan. Omasta puolisosta tulee vihollinen siinä vaiheessa, kun hänellä on lämmin suhde lapseen. Hän on siis myös mustasukkainen perheen keskinäisistä hyvistä väleistä.
Kilpailu oman lapsen kanssa
Narsistivanhempi on henkisesti kilpasilla omien lastensa kanssa. Se lapsista, joka on hänelle jollain tavalla uhka, saa tuntea nahoissaan, että on sitä. ”Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin”, kysyy narsistivanhempi ja jos vastaus on se, että tytär tai poika on kauniimpi tai etevämpi kuin hän, tulee lapsesta hänen vihollisensa. Siitä huolimatta, että kyse on omasta lapsesta. Tämä on monelle täysin käsittämätön juttu, mutta näin narsisti toimii.
Narsistinen vanhempi on poikkeuksetta aina kateellinen omille lapsilleen: heidän saavutuksistaan, onnistumisistaan, talostaan, ihan mistä tahansa. Hän pilaa ilon silloin, kun joku toinen vanhempi iloitsisi yhdessä lapsensa kanssa. Toisen onnistuminen on häneltä pois, ellei se kiillota hänen kilpeään.
Kiusaamisen kohteeksi valikoitunutta lasta vanhempi arvostelee monin tavoin. Hän saattaa arvostella lapsensa ystäviä, seurustelukumppaneita, ulkonäköä monin tavoin, elämänvalintoja, ihan kaikkea.
Toisaalta narsisti valitsee myös lempilapsen vaan eipä tuokaan helppo rooli ole. Jos toista kohotetaan ja toista alennetaan, on se lasten, joilla on usein hyvä oikeudentaju, mielestä väärin. Harva lapsi iloitse etuoikeutetun asemastaan. Jokainen narsistiperheessä saa syyllisyys- ja häpeäosumia.
Narsistivanhempi on kykenemätön vastuun ottamiseen
Narsisti ei voi sietää sitä, että häntä ja hänen toimintatapojaan kyseenalaistetaan. Hän ei kerta kaikkiaan pysty katsomaan peiliin, ellei se heijasta sitä täydellistä kuvaa, jonka hän ajattelee olevan oma kuvajaisensa. Narsistinen vanhempi ei pysty katsomaan omaa toimintaansa, ei reflektoi käyttäytymistään, eikä näin ollen tunne tarvetta käydä rakentavia keskusteluita eikä pyytää anteeksi.
Narsisti siirtää vastuun aina toiselle. Hän ei pysty ottamaan vastuuta, vaan hänen on pakko sysätä kaikki ikävä toisten niskaan. Valitettavasti jäteastiaksi saattaa valikoitua oma lapsi ja näin tosi usein onkin. Eikä se ole sen lapsen vika, hän jostain syystä vain sattui valikoitumaan syntipukiksi.
Jos olit lapsena narsisti-isän tai äidin silmätikku, olit todennäköisesti uhka ja sinussa oli jotain, mikä aiheutti vanhemmassasi kateutta. Ja siinä piilee jotain, josta saattaa löytyä sinun aarteesi ja kaunein kohtasi.
Usein ajatellaan, että kaikki se, mikä kuormittaa meitä tulee omaan arkeen itsemme ulkopuolelta. Hektinen työ, kiireinen perhe-elämä, vastuutehtävät ja sosiaaliset tilanteet vyöryvät kalenteriin ja elämään tukahduttaen mahdollisuudet riittävään palautumiseen. Ja kyllä, ne ihan oikeasti vievätkin meiltä paljon voimia.
Mutta oletko tullut ajatelleeksi, kuinka paljon energiaa kuluttaa se, mitä sisäisessä maailmassasi tapahtuu?
Tunnistatko sisäiset taakkasi?
Kaikki se, mitä kannat sisälläsi ja sydämelläsi painaa taakkana harteillasi ja hidastaa tahtia. Ajattele, jos raahaisit jatkuvasti ylläsi 30 kilon painoliiviä – voimasi hupenisivat takuulla nopeammin kuin ilman sitä. Samoin toimii sisäinen painolasti, vaikka olemmekin usein niin tottuneita sen läsnäoloon, ettemme ole välttämättä siitä tietoisia.
Painolastia voivat aiheuttaa muun muassa traumat, rikkoutuneet välit läheisten kanssa, tunnepitoiset selvittämättömät asiat tai salaisuudet menneisyydessä. Tai toisaalta mieltä rajoittavat uskomukset tai pelot, jotka olemme itse itsellemme luoneet, tai jotka jopa kulkevat yli sukupolvien suvussa tai perheessä.
Ne ovat turhia painoja, joiden mukana raahaamisesta voimme päättää ihan itse – kunhan vain tulemme ensin tietoiseksi niistä.
Kun kriitikko pilaa kaiken
Kriittinen asenne on yksi meitä sisäisesti kuormittava tekijä, jota kannamme helposti mukana tiedostamatta. Toki huolellisuus on hyve, mutta liika pedanttius voi myös uuvuttaa – jos aina vaatii itseltään ja muilta vain parasta, joutuu pettymään usein ja paljon. Jatkuvan negatiivisuuden, liittyipä se kriittisyyteen tai yleiseen elämänasenteeseen, on tutkitusti havaittu altistavan monille sairauksille ja jopa lyhentävän elämää.
Usein ylikriittisyys kohdistuu ennen kaikkea itseen ja omaan tekemiseen. Liiallinen itsekritiikki voi varjostaa elämää ihan nuoresta asti ja on usein sekä geneettistä, että kasvatuksen aikaansaamaa eli opittua. Korkean itsekritiikin ihmisellä energiaa kuluu valtavasti siitä huolehtimiseen, onko tehnyt riittävästi ja kelpaako muille. Sanomattakin selvää on, että tämä voi johtaa uupumiseen, jopa masennukseen sekä rajoittaa urakehitystä ja elämänvalintoja.
Kuinka kriitikko vaiennetaan
Lähes jokaisella meistä on kaverina ikioma päänsisäinen kriitikko. Osa heistä on ankarampia kuin toiset, mutta tärkeää on huomata, että kriitikolle ei pidä antaa liikaa valtaa. On omissa käsissämme kuinka paljon annamme sen päässämme mellastaa. Mikäli tunnistat itsessäsi turhaa itsekriittisyyttä, tässä sinulle muutama vinkki. Harjoittelun avulla voit päästä takaisin oman elämäsi puikkoihin ja vaimentaa kriitikkoa merkittävästi. Kun kriittinen sisäinen puhe ei enää jarruta elämääsi, energiaa vapautuu aimoannos muuhunkin ja elämäntyytyväisyytesi paranee.
1. Tule tietoiseksi siitä, että mielesi kriitikko ei ole yhtä kuin totuus. Älä usko kaikkea, mitä ajattelet.
2. Pohdi mistä kriittinen ajattelu kohdallasi saattaa juontaa. Kenen äänen oikeastaan kuulet päässäsi? Miksi koet tarvetta uskoa sitä?
3. Opettele myötätuntoa ja lempeyttä itseäsi kohtaan! Huomaa ja stoppaa kriittiset ajatuksesi ja luo tietoisesti tilalle kannustavia ja rohkaisevia keloja.
4. Keskity siihen, mikä onnistuu ja missä saat aikaan hyvää. Pienetkin menestyksen merkkaavat, juhli niitä!
5. Hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, jotka arvostavat ja kannustavat sinua.
Ranskalainen filosofi Blaise Pascal on todennut, että kaikki ihmiskunnan murheet johtuvat kyvyttömyydestämme istua yksin hiljaisessa huoneessa. Olen huomannut, että ainakin moni omista murheistani liittyy juuri tähän. Tekeminen tulee minulle luonnostaan, mutta oleminen on vaikeaa.
Psykologiassa puhutaan tekemisen ja olemisen mielentiloista:
Tekemisen mielentila on tulevaisuusorientoitunutta ongelmanratkaisua. Siinä huomio kohdistuu siihen, mitä pitäisi saada aikaan. Se pyrkii kuromaan umpeen eron sen välillä, miten asiat ovat ja miten toivoisimme niiden olevan. Tekemisen mielentila palvelee henkilökohtaisia tavoitteita ja on hyödyllinen asioiden hoitamisessa, mutta kroonisena se voi johtaa ylikuormittumiseen.
Olemisen mielentila on läsnäoloa tässä hetkessä. Huomio kohdistuu välittömään kokemukseen elämästä. Asioiden tila hyväksytään, eikä niitä pyritä muuttamaan. Olemisen mielentila edistää hyvinvointia ja yhteyttä elämään. Pelkkä oleminen ilman suuntaa voi kuitenkin muuttua turruttavaksi, hieman samaan tapaan kuin syöminen tai nukkuminen eivät enää tuota lisäarvoa tietyn pisteen jälkeen.
Kirjoitan kirjassani Rohkaisukirja ujoille siitä, kuinka psykologisesti ja sosiaalisesti hyvinvoivilla ihmisillä on tasapainoinen suhde itseensä, muihin ja maailmankaikkeuteen. Ihmisen persoonallisuus kypsyy, kun hänen suhteensa näihin kolmeen asiaan kypsyy. Tekemisen ja olemisen tasapaino liittyy jossain määrin yksilön suhteeseen kaikkiin näihin kolmeen asiaan.
Tekemisen ja olemisen mielentilat näkyvät myös sosiaalisessa elämässä. Sosiaalinen jännittäminen liittyy vahvasti tekemisen mielentilaan: Jännitämme kun huomiomme kiinnittyy siihen, miten suoriudumme muiden silmissä. Olemisen mielentila voi olla tässä tehokas vastalääke. Kun huomio siirtyy pois tekemisestä olemiseen, suoriutumisen paine hellittää.
Kolme muistutusta, kun tekeminen vie helposti mukanaan
Minulle itselleni tekeminen on tullut aina luonnostaan, mutta oleminen on aina ollut vaikeampaa. Taipumukseni uppoutua työhön on tuonut etua työelämässä, mutta yhteys olemiseen ja elämään on kärsinyt. Vasta voimavarojen loppuminen on pakottanut minut pysähtymään ja pohtimaan omaa suhdettani elämään uudelleen. Nyt, kun kesäloma on takana, kirjoitan tätä muistilistaa yhtä paljon itselleni kuin sinulle.
Ole läsnä myös arjessa. Olemisen mielentilaa ei voi ajoittaa vasta seuraavalle lomalle. Olen usein ajatellut, että pusken töitä seuraavaan lomaan ja vasta sitten hengähdän. Mutta tutkimustenkin mukaan loman vaikutus kestää vain parisen viikkoa, kunnes arki ottaa taas vallan. Siksi on tärkeää muistaa merkitä kalenteriin hetkiä myös olemiselle.
Suunnittele tekeväsi vähemmän. Usein vähemmän on enemmän. Olen huomannut, että kun suunnittelen tekeväni vähemmän, saan yleensä enemmän aikaan ja työni laatu paranee. Tietoinen vähentäminen luo tilaa luovuudelle ja työn laadulle, sekä riittävälle palautumiselle ja sitä kautta jaksamiselle.
Muista, että riittävän hyvä on useimmiten riittävän hyvä. Harva asia elämässä vaatii täydellisyyttä. Tämä pätee sekä työtehtäviin että sosiaalisiin tilanteisiin. Suorittamisen ei tarvitse olla täydellistä; useimmiten riittävän hyvä on juuri oikea määrä.
Kurkkaa myös Jonin Rohkaisukirja ujoille, joka antaa käytännön apukeinoja sosiaalisia tilanteita jännittäville.
Jokainen ihminen kokee todellisuuden eri tavalla. Jokaisella on oma tulkinta vallitsevasta tilanteesta, ja tätä tulkintaa värittävät omat tarpeemme, omat kokemuksemme, oma näkökulmamme sekä monet muut asiat, jotka ovat ainutlaatuisia juuri itsellemme. Kutsun tätä tulkintaa omaksi tarinakseni. Omat aivoni kertovat minulle tarinaa siitä, miksi asiat ovat juuri niin kuin ovat, ja avuliaasti vieläpä täydentävät tarinan puuttuvat osat, jälleen perustuen aiempiin kokemuksiini ja ajatteluuni.
Joskus elämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden toiminta ei sovi tarinaan, jota itselleni kerron. He tekevät minun mielestäni jotain outoa tai tyhmää. Silloin mieleeni hiipii ajatus “Miksi ihmeessä tuo ihminen käyttäytyy noin?” (joskus tuon lauseen muotoilu mielessäni on paljon rumempikin). Ihmiset tuntuvat hankalilta, ymmärtämättömiltä, jopa typeriltä. Totuus on kuitenkin, että suurin osa ihmisistä käyttäytyy aina omasta mielestään täysin loogisesti. Koska – kuten minulla itsellänikin – jokaisella ihmisellä on tilanteesta oma tulkintansa. Ja tähän tulkintaan vaikuttavat hänen omat tarpeensa, kokemuksensa, näkökulmansa, kulttuurinsa, ajattelunsa. Hän ei siis lainkaan katso asioita samojen linssien läpi kuin minä katson.
Toista voi ymmärtää ilman että hänen toimintaansa tarvitsee hyväksyä
Ihmisten erilaisten todellisuuksien ymmärtäminen on auttanut minua itseäni kohtaamaan haastavat tilanteet paremmin, ja pyrkimään suhtautumaan toiseen ihmiseen ihmisenä omine tarpeineen, tarinoineen ja tekoineen. Minun ei tarvi silti hyväksyä sitä miten toinen ihminen toimii. Mutta voin kuitenkin pystyä hyväksymään, että oma tarinani ei ole ainoa mahdollinen tai oikea tulkinta tilanteesta. Monesti kysymys on kahdesta erilaisesta näkemyksestä, eikä oikeasta ja väärästä.
Vaikka tämä on näin kuvattuna yksinkertaista, niin ainakaan minulle tämä ei kuitenkaan ole todellisuudessa todellakaan helppoa. Mutta jos onnistun jonkun ärsyttäessä antamaan edes mahdollisuuden ajatukselle “Miksi fiksu ja mukava ihminen toimisi noin?”, pääsen itse paljon positiivisempaan mielentilaan. Ja jos tilanne vaatii kyseisen ihmisen kohtaamista ja mahdollisesti jonkin asian käsittelyä, luon paljon paremman lähtökohdan tälle kohtaamiselle. Koska, valitettavasti, hyvin usein on myös niin, että jos toisen ihmisen toiminta on ärsyttävää minulle, tunne on ainakin osittain molemminpuolinen.
Muistan millainen ”maapallo onkin pyöreä” -hetki se oli itselleni, kun oivalsin että ”rakkauden pitäisi tuntua rakastavalta, ainakin suurimman osan ajasta”. Nyt kirjoitettuna se näyttää vähän liiankin itsestäänselvältä, että tietysti.
Mutta silloin kun on sisällä suhteessa, jossa on hemmetin paljon tunnetta, toiveita ja myös pelkoja, ei ole aina kovinkaan helppo nähdä siihen ihan lähelle. Parhaimmillaan hyvä ja turvallinen parisuhde on elämässä voimavara, kuin turvasatama. Se ei ole tietenkään täydellinen, virheetön tai erheetön. Mutta sanotaanko näin, että se tuntuu enemmän kuin pitkään lämmittävältä takkatulelta kuin metsäpalolta.
Vuoristoratamaisuudella tarkoitan itse jatkuvaa, intensiivistä kovaa ja korkealta -tyylistä menoa, jossa ollaan vuoroin taivaissa, vuoroin helvetissä. Ja joskus ne taivasmomentitkin alkavat jäädä aika lyhyiksi.
Vuoristoradan kyydissä on niin paljon vauhtia, että sitä kaikkea ei kerkeä oikein jäsentämään.
Kun kysyn yksilöterapiassa tällaisessa tilanteessa olevalta asiakkaalta, että onko suhteessa miten pitkiä tasaisia aikoja, on vastaus usein jotain sen tyylistä, että ehkä muutama viikko saattaa olla tasaista. Joillakin taas vuoristorata on viikottaista. Tämä on kenelle tahansa hemmetin kuormittavaa.
Miksi suhteeseen tulee sitten vuoristorataa, ja voiko sille tehdä jotakin?
Aloitetaan siitä, että sille voi tietysti olla monia syitä että suhde tuntuu jatkuvalta vuoristoradalta.
ristiriidat joita ei ole pystytty käsittelemään turvassa
kummallakin tai toisella defensiivinen tila päällä
tunnetta on, mutta kapasiteettia asioiden käsittelyyn vaillinaisesti
suhteen muu kriisiytyminen ja siitä seurannut reaktiivisuus
Voiko vuoristoratamaisuudelle sitten tehdä jotakin? Nyt ollaankin vaativamman kysymyksen äärellä. Joskus voidaan ja paljonkin. Joskus taas on niin, että valitettavasti ei.
Onko kumpikin valmis tarkastelemaan omaa puolta ja katsomaan miten se vaikuttaa yhteiseen?
Onko kummallakin vilpitön halu kuulla ja ymmärtää toisen kokemusta ja tulla vastakkainasettelusta yhteistyöhön?
Onko kumpikin valmis ja halukas avaamaan toiselle omia syvempiä tarpeita ja toiveita?
Onko kumpikin valmis ja halukas rakentamaan suhdetta, jossa kummankin tarpeet tulisivat kunnioitetuksi?
Nämä ovat mielestäni hyviä kysymyksiä, joita kannattaa ihan rauhassa pohtia. Turvallinen suhdedynamiikka luodaan meinaan yhdessä. Yksi elämän realiteetti on kuitenkin se, että kaikkien ihmisten kanssa ja kaikissa tilanteissa, se ei ole mahdollista.
Siihenkin syyt voivat olla moninaiset. Mutta muistathan sen, että toisen halu tai kapasiteetti käsitellä mm. tunteita ja tarpeita suhteessa, ei kerro sinun rakastettavuudestasi.
Toisen kapasiteetti ja suhdetaidot eivät koskaan kerro sinun riittävyydestäsi.
Ajattelen, ehkä hiukan romanttisestikin, että ”oikean ihmisen kanssa oikeaan aikaan” – voi kokea sen että kumpikin sekä tahtoo että kykenee. Ja laittaa myös ne kädet multaan, eikä vaan puhu sitä.
Pitkissä parisuhteissa on toki vaiheita, jolloin on haastavampaa, mutta kummallakin on vilpitön halu löytää tie toisen luo.
Kurkkaa myös Eevi Vuoriston ja Marika Rosenborgin Parisuhteen keskustelukortit, jotka auttavat parantamaan keskinäistä kommunikaatiota ja syventämään suhdetta.
Kun Tunna Milonoff puhuu Hidasta elämää -podcastissa uupumuksesta, hän ei tarkoita pelkkää väsymystä. (Voit kuunnella jakson maksutta Spotifysta.) Hänen oma kokemuksensa burnoutista oli niin kokonaisvaltainen, että se pysäytti – ja pakotti katsomaan itseään aivan uudesta kulmasta.
Epämäärä kuluttaa enemmän kuin määrä
Tunna painottaa, että suurin harha liittyy uupumuksen syihin. “Mä en ole koskaan uupunut työn määrään, vaan mä oon uupunut nimenomaan työn epämäärään silloin, kun se alkoi olla epämääräistä.”
Hän kertoo, että häntä ei kaatanut parikymmentä vuotta kestänyt intensiivinen työura vaan se hetki, kun työn merkitys ja rakenteet alkoivat hämärtyä. “Aika harva ihminen itse asiassa uupuu työn määrään” , Tunna sanoo. Työn epämääräisyys, epäselvät roolit, jatkuvat muutokset ja arvoristiriidat syövät mieltä paljon enemmän kuin täysi kalenteri.
Uupumuksen näkyvät ja piilossa pysyvät merkit
Uupumuksen merkit eivät aina näy heti. “Kun mulla oli oireita – kognitiivisten kykyjen merkittävää heikkenemistä, esimerkiksi muistin vakavaa heikkenemistä, päätöksenteon heikkenemistä ja muuta – ne olivat ensimmäisiä hälytysoireita. Lopulta kun mun luovuus katosi, niin mun piti myöntää itselleni: mä oon uupunut”, Tunna kertoo podcastissa.
Samalla Tunna tunnistaa, että uupumukseen liittyy valtava häpeä: “Vaikka mäkin epäilin itselläni vakavaa muistisairautta, niin mä en missään nimessä kertonut kenellekään, koska häpesin. Ja häpeä on niin valtavan iso tunne, että mä mieluummin olin kertomatta ja ajattelin, että ihan sama, vaikka se muistisairaus menee eteenpäin, mutta mä haluan olla yhtä vahva kuin muut.”
Sankaritarinasta selviytymiseen
Yhteiskunnassa burnout kääritään helposti kunnianviittaan: se nähdään merkkinä ahkeruudesta. Tunna kyseenalaistaa tämän podcastissa: “Burnouttikin on vähän tämmöinen sankaritarina ikään kuin, että se oli niin hyvä työntekijä, että se teki niin paljon duunia, että se paloi loppuun. Se on nyt kunnon sitoutuja. Kyllähän nyt kunnon suorittaja ainakin kerran palaa loppuun.”
Hän pitää tätä vaarallisena kulttuurisena tarinana – etenkin nuorille:“Kun kolmikymppisillä on semmoinen, että ei ne tunne ihmisiä, jotka ei ole palannut loppuun. Se on oikeasti… se on sairasta.”
Uupumus on muutosta aivoissa
Tunna muistuttaa podcastissa, että kyse ei ole vain väsymyksestä. “Työuupumuksessa kyse on kuitenkin siitä, että stressi on niin pitkittynyt, että koko keho joutuu ylikuormitustilaan ja selviytymistilaan. Kysymys ei ole enää pelkästään väsymyksestä.”
Hän kuvaa, kuinka uupumus on kirjaimellisesti muutosta aivoissa – prosessi, jossa kognitiiviset kyvyt ja tunne-elämä muuttuvat.
Kohti avoimuutta ja yhteyttä
Mikä sitten auttaisi? Tunnan vastaus liittyy työyhteisön kulttuuriin: “Työpaikalla pitäisi olla psykologisen turvallisuuden kulttuuri. Eli se, että kaikista asioista pystyy puhumaan myös siitä, että on heikko ja pelottaa.”
Se vaatii myös esihenkilöiltä rohkeutta kohdata ihmisiä. “Sen takia tunnetaidot ovat varmaan ensimmäisiä asioita, joita esihenkilöltä pitäisi odottaa. Se pitäisi olla vähän niin kuin ensimmäinen kysymys, kun ihmisiä rekrytoidaan tuon tyyppisiin tehtäviin”, Tunna sanoo podcastissa.
Loppuun asti yhteydessä
Lopulta Tunnan tärkein oivallus liittyy yhteyteen: “Yksi kaikista tärkein ja ehdottomasti isoin oivallus ja se, mitä mä haluun ylläpitää, on yhteys. Mä ymmärrän, että mä en ole erillinen toisista ihmisistä ja mun pitää vaalia sitä yhteyttä muihin ihmisiin. Yhteys on rakkautta – ja rakkaus on kaiken ytimessä.”
Burnoutin läpi kuljettuaan Tunna on entistä vakuuttuneempi, että pelkkä jaksaminen ei riitä. Tarvitaan merkitystä, turvaa ja aitoa yhteyttä.
Mainosyhteistyössä Nissen – jotta jokainen uskaltaisi olla sellainen kuin on, juuri nyt.
Teksti: Sanna Wikström
Nykymaailmassa meille tarjoillaan paljon kuvia ja mielikuvia ihmisistä, jotka eivät välttämättä vastaa arkitodellisuutta. Mainos- ja lehtikuvauksissa on iso tiimi, jotta ihminen saadaan näyttämään mahdollisimman hehkeältä. Some tarjoilee kuvia, joita muokattu. Ja valitettavasti näemme jo paljon kuvia ihmisistä, jotka muokkaavat kasvojaan, jotta voivat näyttää nuoremmalta.
On hurjaa lukea median kommentteja julkimoista, kuinka he ovat muuttuneet tunnistamattomaksi. Sitten ihmiset katsovat kauhuissaan kuvia. Mitä oikeasti on tapahtunut? Ihminen on vain vanhentunut – kuten kuuluukin.
Mitä enemmän kuvastoa on ympärillä, sitä enemmän se piirtää huomaamattakin kuvaa ihmisestä – joka ei ole luonnollinen. Samalla kuitenkin arjessa tapahtuu niitä luonnollisia ja ihmiselle tavallisia asioita, jotka kuuluvat elämään ja kasvuun.
Ihan tavalliset ja luonnolliset asiat voivat aiheuttaa häpeää. Ja se on raskasta.
Yksi asia, jota moni piilottelee, on lähinäön huonontuminen. Häpeä ei välttämättä synny siitä, että pitää hankkia silmälasit vaan siitä, mitä ne symboloivat.
Miksi ikääntyminen ja sen näkyvä merkki eli lähilasien käyttö voi nolottaa? Miksi luonnollinen muutos tuntuu niin monesta niin hankalalta?
1. Häpeä on sosiaalinen tunne
Häpeä ei synny tyhjiössä. Se kertoo tarpeesta kuulua ja tulla hyväksytyksi. Kun pelkäämme, että silmälasit saavat meidät näyttämään ”vanhoilta”, pelkäämme usein todellisuudessa sitä, että meidät nähdään ulkopuolisina, ei-haluttuina tai heikentyneinä.
Tunteen taustalla voi olla syvempää:
kelpaamattomuuden kokemusta: en enää riitä, jos näytän vanhalta
kontrollin menetyksen pelkoa: en näe ilman apuvälineitä, vaikka ennen on ollut haukan katse
pelkoa siitä, ettei meitä enää pidetä kiinnostavina tai pätevinä: näytänkö heikentyneeltä ja epädynaamiselta?
Nissenin optikon kommentti: “Tänä päivänä lähinäön kuormitus on huomattavasti suurempaa kuin vuosikymmeniä sitten. Silmän luonnollinen tarkennuskyky eri etäisyyksille hidastuu keski-iän kynnyksellä. Se on fakta, jolle emme itse voi mitään.
Nykyään käytössämme on useita eri digitaalisia laitteita, usein jopa samaan aikaan. Nämä vaativat lähinäöltä dynaamisuutta ja kykyä tarkentaa katsetta eri etäisyyksille ja sietää erilaisia valonlähteitä. Paljaalla silmällä suoriutuminen tästä on kuormittavaa jopa nuorille silmille. Miksi siis kiusata itseään, kun apua saa oikeanlaisista silmälaseista?Käytämmehän ihan mielellään esimerkiksi sähkötyöpöytää ja tuolin säätöjä parantaaksemme ergonomiaa.”
2. Häpeä siitä, että lasit tekevät vanhaksi (vaikka kokee itsensä nuoreksi!)
Häpeä ei useimmiten liity itse laseihin, vaan siihen, mitä ne edustavat. Ikänäköä pidetään monesti ensimmäisenä ”väistämättömänä” ikääntymisen merkkinä. Vaikka biologisesti kyse on luonnollisesta muutoksesta silmän linssissä, psykologisesti se voi herättää hämmennystä siitä, että muutos näkyy niin selvästi ulospäin.
Nissenin optikko kommentoi: “Laseilla voidaan korostaa persoonallisuutta, leikitellä ja luoda vaihtelevia tyylejä. Stereotypia nenällä keikkuvista lukulaseista ei enää päde, eikä sellaisia oikeastaan enää taida löytyäkään valikoimista. Jos haluaa huomaamattomat lasit, aina voi valita ns. kehyksettömät tai hyvin kevyet kehykset. Toisaalta voimakkaan muotoiset tai sävyiset kehykset ryhdistävät kasvoja ja tuo katseeseen syvyyttä.”
Tunteen kohtaaminen voi olla vaikeaa
Esimerkiksi silmälasit voivat yllättäen avata oven itsetutkiskeluun: Miksi tämä nolottaa? Miltä pelkään näyttäväni? Miksi ikääntymiseen liittyy minulla niin paljon hämmennystä tai häpeää?
Moni saattaa ajatella, että kyse on niin turhamaisesta asiasta, että eihän silmälasien käyttöä edes pitäisi hävetä, joten alkaa hävetä häpeää. On helppo ohittaa asia ja keksiä superihmiskeinoja: suurentaa kirjaisinkokoa, ottaa kuvakaappauksia Instagram-stooreista, jotta saa selvää tekstistä, ottaa kuva ravintolassa ruokalistasta, jotta voi zoomata tekstiä.
Kun katsoo ympärilleen eikä kukaan muu ikäinen kaiva laseja esiin, olo tuntuu sisäisesti epäonnistuneelta. Mutta entä jos kaikki muutkin esittävät samaa näytelmää?
Nissenin optikko kommentoi: “Lasien hankkimista ei kannata jännittää. Jaettu ilo on monikertainen ilo. Ota ystävä mukaan ja hankkikaa vaikka yhdessä lasit. Näin voitte toimia toistenne makutuomareina. Ja jos ystävää ei saa liikkeelle, saat taatusti rehellistä apua myymälähenkilökunnalta. Yksin ei valintaa tarvitse suorittaa.”
Kohti näkyväksi tulemista – juuri sinuna, juuri nyt, juuri tuollaisena (ei sellaisena kuin muut ovat tai millainen olit viime vuonna!)
Silmälasien hyväksyminen ei ole vain ulkoinen teko – se voi olla sisäinen valinta siitä, ettei enää häpeä luonnollista ihmisyyttään. Se voi olla pieni mutta symbolinen askel kohti näkyväksi tulemista sellaisena kuin on.
Näön muutokset ovat elämän merkki, luonnollinen osa ihmisenä olemista. Se ei vähennä osaamista, älykkyyttä tai vie pois mitään arvokasta. Silmälasit eivät määritä ihmistä – ne vain auttavat näkemään. Näkemään kuinka ihana olet juuri nyt, tuollaisena! Elossa ja kukoistavana!
P.S.Kaikki linssit Nisseniltä -50% koodilla > HE50 > Koskee uusia silmälasitilauksia. Ei voi yhdistää muihin tarjouksiin tai sopimushintoihin. Voimassa 5.10.2025 asti kaikissa Nissen-myymälöissä.
Miten parisuhde ja sairaus sopivat yhteen? Kysymys, jota varmasti moni pitkäaikaissairauden kanssa elävä jossain kohtaa miettii.
Sairastan itse kroonista väsymysoireyhtymää ja sen lisäksi muutamaa muuta kroonista sairautta, jotka vaikuttavat merkittävästi jaksamiseen, arjen sujumiseen – ja myös nykyiseen parisuhteeseeni.
Parisuhde ja mikä tahansa sairaus voivat sopia yhteen, mutta usein se vaatii molemmilta osapuolilta tavallista enemmän empatiaa, avoimuutta, joustoa ja ymmärrystä.
Näkökulmia omasta kokemuksestani
Sanoisin, että avoin ja toimiva kommunikaatio on kaiken perusta. Sairaus tuo usein mukanaan kipuja, väsymystä tai rajoitteita, jotka vaikuttavat yhdessä oloon. Näin ainakin itselläni.
On tärkeää puhua kaikesta rehellisesti eikä jäädä arvailemaan, mitä toinen tuntee tai minkä kanssa kamppailee. Myös terve kumppani tarvitsee tilaa kertoa omista tunteistaan – joskus voi tulla riittämättömyyden tai turhautumisen tunteita.
Sairaus muuttaa myös helposti työnjakoa kotona: toinen saattaa joutua kantamaan enemmän käytännön vastuuta. Tämä voi tuntua raskaalta, mutta tasapainoa voi löytää jakamalla niin sanottua henkistä vastuuta – sairastunut voi tukea kumppania monella muulla tapaa.
Lisäksi seksuaalisuus ja läheisyys voivat muuttua sairauden myötä. Onkin tärkeää löytää erilaisia tapoja olla toista lähellä, jos kaikki tavat eivät aina onnistu. Usein lempeys, kosketus ja avoin keskustelu toiveista ja rajoista helpottavat yhdessäoloa.
Suhteen yhteiset voimavarat ja arjen pienet merkitykset ovat isossa roolissa. Sairaus voi myös lähentää, kun molemmat oppivat arvostamaan yhdessäoloa syvemmin. Lisäksi yhteinen huumori ja kyky iloita suojaavat suhdetta. Välillä sairauteenkin liittyville asioille on hyvä pystyä nauramaan.
Kaikesta ei myöskään tarvitse selvitä kahdestaan. Itse haen säännöllisesti tukea läheisten ja ystävien lisäksi psykofyysisestä fysioterapiasta ja traumaterapiasta. Usein jo se, että joku ulkopuolinen kuuntelee minua, helpottaa.
Miten suhteessa voi puhua sairauteen liittyvistä tarpeista ilman, että se tuntuu valittamiselta?
Moni sairauden kanssa kamppaileva varmasti kokee välillä vaikeaksi puhua omista oireistaan tai tarpeistaan, koska pelkää valittavansa liikaa tai kuormittavansa kumppania. Tämän ajatuksen ääreltä löydän usein itsenikin.
Olen oppinut elämään sairauteni kanssa melko hyvin enkä enää valita esimerksiksi päivittäisistä kivuistani tai väsymyksestäni. Avaan suuni yleensä vasta silloin, kun ne todella vievät sängyn pohjalle. Tämä ei aina kuitenkaan ole se paras tapa ja siksi olen pohtinut, miten eri tavoin voisin ilmaista tarpeitani.
Sen sijaan että sanoisin toiselle syyttävään sävyyn: “Et ikinä ymmärrä, miten väsynyt olen.”, ilmaisen tuntemukseni selkeämmin ja lempeämmin: “Huomaan olevani tänään tosi väsynyt, ja se vaikuttaa siihen, mitä jaksan tehdä.” Tämä tekee viestistäni pehmeämmän eikä ainakaan syyllistä toista.
Silläkin on merkitystä, minkä hetken sanoilleen valitsee. Vaikeista asioista kannattaa puhua silloin, kun kumpikaan ei ole ihan loppu, nälkäinen tai kiireinen. Ja mitä konkreettisemmin ilmaisen itseäni enkä oletan toisen aina ymmärtävän, sitä parempi.
Tasapaino on myös kaiken a ja o. Koen tärkeäksi, että saan jakaa huoleni, mutta haluan jakaa ja antaa suhteeseen myös hyvää. Jos puhe on aina vain sairauteen liittyvää, se voi uuvuttaa toista. On hyvä kertoa myös siitä, mikä tuntuu hyvältä, mistä tulee hyvä olo tai mikä ilahduttaa.
Ehkä kaikkein tärkeimmäksi koen kuitenkin sen, että suhteessa on turvallista ja sallittua puhua kaikesta, myös sairaudesta. Kumppanin kanssa voi heti alkuun sopia, että sairaudesta saa puhua ilman, että se on valittamista – ikään kuin annetaan sille yhteinen lupa.
Tämä vähentää syyllisyyden tunnetta ja helpottaa molempia. Itse en edes lähtisi rakentamaan sellaista suhdetta, jossa huolista ja murheista ei ole sallittua kertoa. Tästäkin on kokemusta ja oli hyvä päättää suhde ennen kuin se alkoikaan.
Mitä hyvää sairaus voi tuoda parisuhteeseen?
Usein puhutaan vain sairauden tuomasta kuormasta ja menetyksistä, mutta se voi myös tuoda parisuhteeseen hyvää ja syventää suhdetta. Se voi vahvistaa suhdetta ainutlaatuisella tavalla:
Kun olen saanut olla nykyisessä suhteessani oma itseni sairauteni kanssa ja puhua kaikesta avoimesti, välillemme on syntynyt syvempi yhteys ja erilainen läheisyys alkumetreistä saakka. Kun kohdataan heti alussa vaikeudet yhdessä, suhde lujittuu. Olemme oppineet olemaan aidompia, näyttämään haavoittuvuutta ja luottamaan toisiimme.
Sairaus pakottaa usein hidastamaan ja kasvattaa kiitollisuutta sekä arvostusta elämää kohtaan. Olemme parina oppineet näkemään pienetkin hyvät hetket entistä merkityksellisempinä emmekä keskity suorittamiseen.
Sairaus voi opettaa kommunikoimaan – selkeästi ja avoimesti. Se pakottaa puhumaan rajoista, tarpeista ja toiveista. Olemme opetelleet alusta asti viestimään rehellisesti.
Sairaus on myös vahvistanut kumppanuuden tunnetta. Toisen tukeminen luo kokemuksen “me vastaan maailma”. Se on lisännyt yhteenkuuluvuutta ja tunnetta, että ollaan aidosti tiimi. Toistemme puolella hyvinä ja huonoina hetkinä.
Sairaus opettaa meille molemmille kärsivällisyyttä, myötätuntoa ja joustavuutta. Terve kumppani voi kasvaa empaattisemmaksi ja sairastunut voi löytää uusia vahvuuksia itsestään toisen tuella.
Sairauden myötä rakkaus on saanut elämässäni aivan uuden ja syvemmän merkityksen. Kun pintapuoliset asiat, kuten ulkonäkö, suorittaminen tai arjen tehokkuus menettävät merkitystään, rakkaus tuntuu jotenkin aidommalta. Se perustuu siihen, keitä me olemme yhdessä – ei siihen, mitä pystymme tekemään.
Kun toinen näkee sinut heikoimalla hetkelläsi ja täysin avuttomana, ja silti kertoo hyväksyvänsä, rakastavansa ja tukevansa, tuntuu se todella merkitykselliseltä. Silloin tietää, että riittää sellaisena kuin on.
Haluatko jaksaa paremmin ja oppia olemaan lempeästi itsesi puolella? Kurkkaa Matka itsesi puolelle -kirja ja tutustu Annukan Lempeämpi valmennukseen täältä.
Kuulen ja kuuntelen psykologina ja henkisenä matkaoppaana työkseni ihmisten tarinoita: koettua elämää, sen käänteitä, polkuja omaan voimaan. Tarinat ovat kiehtovia, kipeitä, koskettavia. Ne ovat täynnä toivoa, tuskaa, luopumisia ja uusia alkuja. Yksi ihmiselämä on niin valtavan paljon, kaikkea. Monesti olen aivan herkistynyt kuullun äärellä: miten Elämä keksiikin tarjoilla jotain tällaista. Elämä todella on leffoja ihmeellisempää.
Jotta voi astua elämässä eteenpäin ja ihkaoman kokoisiin saapikkaisiinsa, oma tarinansa täytyy omistaa. Se voi kuulostaa kovin mahtipontiselta ja vaikeasti hahmotettavalta – omistaa mitä tarkalleen ottaen? Annas kun koitan hieman avata.
Saat olla aivan sitä kaikkea, mitä olet
Pysähdy miettimään, mistä olet tullut. Jos polkusi olisi jokin luonnonmaasto, millaista se olisi eri aikoina ollut? Välillä ryteikköä, välillä kaunista metsäpolkua. Yhdessä kohdassa äkkijyrkkä pudotus, jota et mitenkään voinut nähdä tulevaksi. Sieltä päästäkseen piti mennä sen hemmetin kolkon luolaston lävitse. Vaan etpä arvannut, että sen jälkeen maisema avautuisikin kauniiksi järvimaisemaksi. Niin monia sävyjä ja elementtejä matkassa. Ne kohdat, joissa olet rämpinyt, tupeksinut, pettynyt, särkenyt sydämesi ja vajonnut suruun voi olla vaikein muistaa ja ottaa ihan omaksi. Tarinan omistaminen siinä kohdassa tarkoittaa sen kivun äärelle pysähtymistä, mitä olet kantanut. Se on inhimillistä. Sekin kuuluu sinulle, elämääsi ja tarinaasi. Se nyt vaan meni niin. Jonkin aivan ruttuisen, nihkeän ja klonkkumaisen elämänjakson hyväksymisessä omaksesi, tulet sanoneeksi itsellesi, että tämäkin on osa tarinaani. Tämä on tehnyt minusta juuri sen, joka nyt olen. Että vaikka ei mennyt ihan putkeen, niin tässä olen, ihan kaikkineni. Säröt ja suhrut tekevät sinusta ihmisen ja kokonaisen.
Säröt tekevät sinusta totta
Japanilaisessa posliinimaalauksessa on tapana maalata säröt kultaisella maalilla. Piilottamisen ja peittelyn sijasta ne nostetaankin esiin. Tämä on ytimeltään juuri sitä, mitä voimme harjoittaa omiin säröihimme ja keskeneräisyyksiimme. Sen sijaan, että antaisit häpeän ja itsesi kutistamisen lintata mokat, kolhut ja elämän säröt tiehensä ja viimeiseen komeroon, piirtäisitkin ne kullattuina esiin. Ehkä kertoisit niistä ensin jollekulle. Ehkä tekisit jokin itsemyötätuntoisen rituaalin niiden äärellä. Ehkä sanoisit ajanjaksolle elämässäsi: sinäkin olet minun.
Se, mitä työnnät pois ja leikkaat itsestäsi irti, sisältää myös monesti isoimpia lahjojasi. Pelkästään jo se, että tunnistat asioita itsellesi, tekee niistä omistettavampia. Jos sen lisäksi jaat siitä jollekulle, sytytät jo lamppuja varastoon, jonne olet nämä kokemukset työntänyt. Jos sen jälkeen vielä toteat ”niin se vaan meni” tai ” en enää tekisi niin” tai ”toimin omassa parhaassa viisaudessani siihen aikaan”, teet itsellesi tilaa olla enemmän. Olet tätäkin. Kaikilla on ne varastohuoneet joiden ovissa lukee ”Noloimmat jutut” ja pääkallon kuvan kanssa ”Danger! Kaikki, minkä haluat unohtaa”. Mutta vannon sinulle, että juuri niiden kanssa olet kokonaisempi.
Saat tulla nähdyksi aivan kaikkesi kanssa
Edellisessä työssäni Maria Akatemiassa on kehitetty kasvutarina-metodi, jossa naistenryhmissä naiset saavat kukin vuorollaan kertoa oman kasvutarinansa. Yhdellä on jakamaton huomio puoleksi tunniksi omaan kertomukseensa. Muut vain kuulevat ja todistavat ja peilaavat kuulemaansa kertojalle vasta koko tarinan jälkeen. Ihme tapahtuu joka kerta, kun nainen tarinansa kera tulee nähdyksi ja kuulluksi. Jaetuksi saattaa tulla jotain, mitä ei ole kenties koskaan kertonut kenellekään. Liikutus läpäisee koko ryhmän, kertojan, kuulijat ja minut ohjaajana. Tunnen, kuinka palaset loksuu paikalleen. ”Saan olla tämänkin kanssa nähty, aivan kaikkeni kanssa”. Tätä on tarinansa omistaminen. Tunnistat itsellesi, jaat, tulet nähdyksi, et tuomituksi ja toteat, että wau, tämän aivan kaikkeni kanssa olen just Minä. Säröt saavat kultauksensa.
Oletko jo tutustunut kirjoittamaani kirjaan omaan voimaan astumisesta? Lupa olla enemmän – matkalla omaan voimaan on tueksesi oman tarinasi omistamiseen. Olen kirjoittanut sen oman kasvukertomukseni kautta.
Minä näen sinun taakkasi. Minä näen sinun kipusi naisia kohtaan. Näen äitihaavan. Kuinka ei äiti katsonut rakkaudella, ei koskettanut, ei ottanut syliin, ei nähnyt. Näen sinun kipusi kohdata nainen parisuhteessa, ihmisenä.
Näen sinun vihasi, vihasi itseäsi kohtaan, naisia kohtaan, miehiä kohtaan. Näen kuinka isä ei ollut sinulle läsnä tai käytti ylivaltaa, väkivaltaa.
Näen kuinka kannat syvää surua ja yksinäisyyttä suhteessa miehiin. Näen kuinka jähmetyt ja kuinka elämään tarttuminen on vaikeaa.
Kuin paljon helpompaa sinun on paeta kuin tulla kohti. Paeta työhön, liikuntaan. Näen sinun tarpeesi tarttua pulloon vaikka en ymmärrä. Tarpeesi jämähtää sohvalle. Koska yhteys on vaikeaa, vaarallistakin. Se voi satuttaa ja on satuttanut. Sinuunkin on sattunut. Sinuakin ovat naiset satuttaneet ja miehet.
Näen kuinka kannat vahvan haarniskaa vaikka sisälläsi on pieni, arka ja pelokas poika. Näen kuinka kun joku kuulee ja näkee sinut, kyyneleesi alkavat valua ja sinä pehmenet. Sinäkin saat olla herkkä, koska siinä piilee todellinen vahvuus.
Näen kyyneleet, joissa on surua, vihaa, pettymystä, ikävää, rakkautta. Näen sinun kyvyttömyytesi naisten äärellä. Näen sinun kyvyttömyytesi miesten äärellä.
Näen sinun tarpeesi käpertyä naisen syliin. Tarpeen hakea äidillistä turvaa ja hoivaa. Silittää päätäsi ja sanoa kauniita lauseita sinusta. Kun saat olla ensin pieni, voit kasvaa suureksi.
Näen sinun tarpeesi saada hyväksyntää mieheltä. Sitä, että sinäkin kelpaat sellaisena kuin olet ja olet osa miesjoukkoa yksilönä, sinuna.
Toivon sinulle kohtaavia silmiä, lempeitä käsiä. Toivon, että miehet näkevät sinut. Toivon, että naiset kohtaavat sinut. Että sinä saat olla kokonaan totta ja saat olla se mikä olet vaikka kannat paljon sisälläsi.
Se ei varmasti tule kenellekkään yllätyksenä, että me ihmiset olemme erilaisia, meillä on erilaisia käyttäytymismalleja ja tapoja. Niiden takana on kuitenkin lopulta hyvin jaettuja ja inhimillisiä ydintarpeita.
Pariterapiassa ratkottava haaste
Yksi haaste joka tulee aika-ajoin pariterapiassa vastaan on tulkinnat, mitä puolisot tekevät toistensa käyttäytymisestä.
”Jos hän on hiljainen, se tarkoittaa että hän ei välitä minusta.”
”Jos hän valittaa, se kertoo että en vaan riitä hänelle.”
”Kun hän ei lähesty minua, se tarkoittaa että olen jotenkin viallinen.”
”Tuntuu etten pysty tekemään mitään oikein, että hän olisi tyytyväinen.”
Nämä tulkinnat eivät ole suinkaan aina totta. Ja silti ne lähtevät herkästi elämään kuten ne olisivat.Tällöin pari ajautuu helposti kehälle, jossa kumpikaan ei kuule toista. Yhteishenki muuntuu pikkuhiljaa vastakkainasettelun tilaksi ja kuilu kasvaa.
Vaatii paljon rohkeutta kurottaa tällöin toista kohti. Se ei tapahdu siten, että vaadimme toista ymmärtämään, miksi itse olemme oikeassa.Nähdyksi tulo mahdollistuu, kun kutsumme toista dialogiin. Se kysyy ymmärrystä siitä, että meidän ihmisten käyttäytymisen takana on syvempiä tarpeita, joita emme useinkaan sano ääneen. Yhteys ja ymmärrys pääsee syntymään, kun uskallamme jakaa myös haavoittuvaisia ja herkempiä teemoja – halulla ymmärtää.
Esimerkki:
Parisuhteissa parilla on usein eritahtisuutta asioiden prosessoimisen suhteen. Joskus tämä johtaa väärin ymmärryksiin.
Elina haluaisi käsitellä asiat aina heti, tai mieluummin jo eilen. Hänen puolisonsa Matti taas kaipaa hieman aikaa pohtia ja ajatella rauhassa. Elina koki aiemmin Matin välttelevän ja jättävän hänet yksin isojen aiheiden kanssa ja Elina alkoi tivaamaan Matilta keskustelua. Matti taas koki Elinan nopean tahdin painostamisena, ja se sai hänessä enemmänkin vain jarrut päälle.
Kun Elina ja Matti oppivat ymmärtämään olevansa eritahtisia asioiden prosessoi misessa, he välttyivät monilta turhilta väärinkäsityksiltä. Elina oppi luottamaan, että Matti kyllä tulee keskusteluun kunhan saa hetken pureskella rauhassa, ja Matti taas oppi sanoittamaan Elinalle sitä, että hän haluaa kyllä keskustella, mutta tarvitsee hieman aikaa prosessointiin.
Kummankaan tapa toimia ei ole toista parempi, ne ovat vain erilaisia. Myös sen ymmärtäminen, että toisen erilainen prosessointitapa ei ole henkilökohtainen loukkaus itseä kohtaan, voi olla hyvin vapauttavaa.
Toimivan kommunikaation kannalta rehellisyys omasta aidosta kokemuksesta on keskeistä.Aloita kertomalla siitä Minä – muodossa.
”Minusta tuntuu”
”Minussa heräsi”
”Huomasin tekeväni tällaisen tulkinnan”
2. Keskity tarpeisiin
Omien tarpeiden ilmaisun ei tarvitse olla vaativaa jyräämistä, se on parhaimmillaan kumpaakin kunnioittavaa yhteistyötä. Mitä minä tarvitsisin tässä tilanteessa, entä sinä? Miten kummankin tarpeet ja toiveet saavat turvallisen tilan tulla kuulluksi. Harjoittele kuuntelemaan tuomitsematta ja kerro rohkeasti omista tarpeistasi.
3. Ole spesifi
Saatamme helposti hairahtua toivomaan, että kyllä kumppanin nyt pitäisi tietää mitä toivomme, mikä meitä loukkaa ja miten tukea vaikealla hetkellä. Toinen ei voi tietää, ellei ihan oikeasti kerro. Vältä jäämästä kiinni oletuksiin ja ole spesifi ja kysy myös toiselta lisää.
4. Älä syytä
Kommunikaatio harvoin jos koskaan toimii alleviivaamalla toisen viallisuuksia tai syyttämällä. Jos olet tunnekuohussa, voi olla viisainta rauhoittua ensin ja päästä itse ensin kosketuksiin haavoittuvaisiin tunteisiin ja tarpeisiin ja viestiä selkeämmin niistä käsin. Ole valmis pyytämään myös anteeksi, jos tunnekuohussa erehdyt syyttämään, niin käy luultavasti jokaiselle joskus.
5. Ole aktiivinen ja tarvittaessa lempeän jämäkkä
Kerro avoimesti, suoraan ja käyttäen minä viestiä, kuuntele ja kysy lisää. Jos yhteistyö ja keskustelu ei kaikesta huolimatta onnistu, voit lempeän jämäkästi ehdottaa taukoa ja aiheeseen palaamista hieman myöhemmin. Jos huomaat että olette vänkäämisen kehällä, voi olla viisainta ottaa tauko. Voisitteko sopia tällaisiin tilanteisiin yhteiset pelisäännöt?
