Teksti on kirjastani 102 oivallusta elämästä:
Kiltteys ei ole sitä,
että on muille mieliksi, vaan sitä,
että kohtelee muita kauniisti silloinkin,
kun ei voi olla muille mieliksi.
Kiltteys oli lapsuuteni ihanne, vaikka kukaan ei koskaan oikein määritellyt, mitä sillä tarkoitettiin. Minulle piirtyi kiltteydestä sellainen kuva, että kiltti tekee, mitä muut haluavat, pyytävät tai käskevät. Kiltti on se, joka tottelee.
Näin aikuisena tuo määritelmä kuulostaa minusta siltä, että kiltteys on itsensä kadottamista. Kun riittävän pitkään tottelee ja haistelee, mitä muut haluavat, kallistuu itsestä ulospäin. Kallistuu kohti sellaisia ominaisuuksia, joita näyttämällä on riittävä ja hyvä. Ajan kanssa kallistuu poispäin itsestä niin paljon, että nyrjähtää ulos omasta olemuksestaan, eikä enää tiedä, kuka oikeastaan on. Kiltti kaiketi. Jotain, jonka määritelmä venyy ja paukkuu tilanteen ja mielipiteen mukaan. Mutta mitä muuta?
Kuka olisi silloin, jos voisi tehdä kuten itse haluaa? Ilman, että pelkää tekevänsä väärin. Niin, ja olevansa väärin. Koska lopulta se, että ilmaisee omia tarpeitaan ja toiveitaan, on myös oman olemassaolon piirtämistä tähän maailmaan: Katso minua, ääriviivojani, näetkö ne? Ne eivät ole sinun varjosi piirtämät, mielipiteesi kahlitsemat, ne ovat omani, näetkö?
Itseni kadottaneena ja uudelleen löytäneenä, toipuvana kilttinä, uskallan sanoa, että pyrin edelleen olemaan kiltti muille, mutta määrittelen sanan vain uudelleen. Jos ennen oli kilttiä asettua ovimatoksi, niin että muut voivat kävellä yli, koen nyt, että on kilttiä sanoa toiselle, että pärjäät ilman ovimattoa. On kilttiä ilmaista toiselle, missä menee oma raja, ettei toisen tarvitse arvailla. Suurin osa ihmisistä ei kävele ylitse, koska on viekkaudella ja vääryydellä vaatinut minut ovimatoksi, vaan koska oletukseni toiveista on rojauttanut minut valmiiksi litteäksi ja ylikäveltäväksi. Kuinka väärin kohdelluksi, uhrautuvaiseksi ja lopulta katkeraksi ihminen tuleekaan, jos on ovimattona ottanut vastaan kaikki elämän koirankakat ja pistävimmät kivet. Pyysikö kukaan lopulta sellaiseen asemaan?
Ehkä se oli oma hiljainen sisäinen ääni, joka kertoi, että niin pitää tehdä. Ehkä se oli lopulta vain väärinymmärrys. Pelkkä semanttinen epäselvyys, joka johdatti pienen ihmisen miellyttämään muita itsensä kustannuksella.
Mutta koskaan ei ole myöhäistä olla kiltti uudella tavalla. Sellaisella tavalla, joka on kunnioittavaa muita, mutta ennen kaikkea itseä kohtaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
