Jatkuvan kivun taustalla saattaa olla voimakas stressi – Erityisesti lapsuuden trauma herkistää kivulle

Pitkittyneitä kipuja potee Suomessa yli miljoona ihmistä. Kipu onkin yksi suurimmista syistä hakeutua esimerkiksi lääkärin vastaanotolle.

Kivunhoidon ammattilaiselle on ajoittain surullista nähdä tämänhetkinen kivunhoidon todellisuus. Vastaanotollani käy paljon ihmisiä, jotka ovat ajautuneet vuosien tutkimus- ja lääkehoitokierteeseen saamatta kuitenkaan apua kipuihin. Heistä osa on lopulta joutunut pärjäämään yksin kipujensa kanssa, kun virallisen hoidon kautta nostetaan kädet pystyyn.

Kroonisten, pitkittyneiden kipujen käypähoitosuosituksissa korostetaan nykyään lääkkeettömien hoitojen ensisijaisuutta juuri sen vuoksi, koska pelkkä lääkehoito ei useinkaan ratkaise kipuongelmaa. Kuitenkaan itse järjestelmä ei ole vielä valmistautunut antamaan riittävästi resursseja lääkkeettömään kivunhoitoon. Itse asiassa tärkeä kysymys on myös se, mitä lääkkeetön kivunhoito oikein voisi olla?

Monissa tuki- ja liikuntaelimistön oireissa aktiivisella, kuntouttavalla fysioterapialla on jo tutkimusnäyttöä. Pitkittyneiden kipujen hoidossa on Suomeenkin rantautunut biopsykososiaalinen hoitamisen ja kohtaamisen malli, mikä on äärimmäisen tärkeää, jotta voisimme auttaa kipua potevia mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja asiakaslähtöisesti. Psykofyysisessä fysioterapiassa ihminen kohdataan kokonaisena ja voimavaralähtöisesti.

Kun koemme akuuttia kipua, kipuaistimus on seuraus siitä, että keskushermostomme on ottanut vastaan tietoa kehon kudoksissa olevista vaaran merkeistä eli kudosvaurioista. Samalla aivot skannaavat tietoa omista odotuksistamme suhteessa kipuun sekä kokemistamme sen hetkisistä tunteista. Aivot vertailevat saatua informaatiota myös menneisiin kipukokemuksiin sekä ympäristöstämme tuleviin sosiaalisiin ja kulttuurillisiin tekijöihin ja uskomuksiin. Aivot siis tuottavat varsinaisen kipuaistimuksen.

Kipua kutsutaan krooniseksi, jos samankaltainen säännöllinen kipu on kestänyt muutamista viikoista 3–4 kuukauteen eli kauemmin kuin normaalisti kuluisi kudosvaurion paranemiseen. Erilaisten stressaavien tunteiden, kuten pelon tai huolien on havaittu vaikuttavan selvästi keskushermoston epätasapainotilan syntymiseen.

Pelko ja muut stressireaktiot käynnistävät aivoissa ja kehossa ylivirittyneisyyden tilan, joka häiritsee koko keskushermoston toimintaa. Aivot skannaavat ja tulkitsevat kehosta ja ympäristöstä nousevia vaaran merkkejä ja mikäli niitä on paljon, alkaa koko järjestelmä herkistyä yhä enemmän kivulle. Monimutkaisessa tapahtumaketjussa ovat mukana aivot, keho, ajatukset ja tunnereaktiot.

Kipukokemus on siis paljon enemmän kuin vain kehossa oleva mahdollinen toiminnallinen häiriö, vaurio tai vamma. Kipua potevan kokemat tunteet, aiemmat kipukokemukset sekä kyky stressin itsesäätelyyn heijastuvat siihen, miten hän kokee kipua tällä hetkellä.

Kroonista kipua potevalla saattaa olla taustalla joko yksittäisiä isompia traumakokemuksia tai esimerkiksi lapsuuden ja nuoruuden pitkäaikaista traumatisoitumista tai stressaavassa ympäristössä elämistä. Sekä eläin- että ihmistutkimuksissa on saatu osin yhteneväisiä tuloksia sekä raskaudenaikaisen että varhaislapsuuteen ajoittuvan stressin vaikutuksista aivoihin.

Tutkimusten mukaan kivun kokemiseen liittyvät aivotoiminnot heikentyvät ja jopa surkastuvat kroonisen stressin seurauksena. Etuaivokuoren kivunsäätelyyn osallistuvat alueet eivät tällöin enää toimi normaalilla tavalla.

Mikäli näiden alueiden säätelytoiminnot heikentyvät, kudosvauriosta lähtenyt kipu alkaa kroonistua. Joillakin tällaisessa tilanteessa aivot alkavat synnyttää kipua itsenäisesti ilman fyysistä syytä, kuten tapahtunutta kudosvauriota. Erityisesti lapsuudessa alkanut stressi ja traumatisoituminen altistaa tämänkaltaiselle kivun kroonistumiselle. Vaikka elämä aikuisena muuttuisikin paremmaksi ja turvallisemmaksi, keskushermostoon jää herkkyys altistua kivun kokemukselle muita herkemmin.

Kivun yhteys traumaan voi olla moninainen. Edellä mainittu toksiselle stressille altistuminen lapsuudessa herkistää kipujärjestelmiä. Yhtäaikainen psyykkinen ja fyysinen trauma, kuten hengenvaaralliseen onnettomuuteen joutuminen, voi olla pitkittyneiden kipujen syynä. Lääketieteelliset, hyvää tarkoittavat, mutta kivuliaat toimenpiteet (erityisesti lapsuudessa) saattavat aiheuttaa kivulle herkistymistä. Elämäntilannestressi, kuten taloudelliset huolet, läheisen menettäminen tai riitaisa ero voivat pahentaa jo olemassa olevia kipuja. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, kova kipu on jo itsessään aina traumatisoiva kokemus ihmiselle.

”Koemme kipua, kun kehoomme kohdistettu uskottava todiste vaarasta on suurempi kuin kehoomme liitetty uskottava todiste turvallisuudesta. Samalla tavoin emme koe kipua silloin, kun uskottava todiste turvallisuudesta on isompi kuin kokemamme uhan tunne.”

Kipututkijat Lorimer Moseley ja David Butler (suom. Karita Palomäki, teoksessa Kehon viisaat viestit)

Miten kivunhoito voisi siis muuttua sen osalta, että näitä edellä mainittuja tekijöitä huomioitaisiin ja kipua poteva saisi parasta mahdollista, kokonaisvaltaista apua oireisiinsa?

Tässä Traumainformoidun hoidon yhteisömme tärkeimpiä ”teesejä”, joita toivoisimme otettavan yhä enemmän huomioon. Nämä asiat ovat lähtökohtana onnistuneelle asiakaslähtöiselle kivunhoidolle:

  • Kohtaaminen turvalliseksi: validoiva, asiakkaan kokemusta arvostava kohtaaminen. Ihminen kokemuksineen keskiössä, ei pelkkä kipu tai oire.
  • Ei keskitytä vain siihen, mikä asiakkaassa on vikana, vaan kysytään Mitä sinulle on tapahtunut?
  • Korostetaan asiakkaan omia voimavaroja ja edistetään omalla toiminnalla asiakkaan minäpystyvyyttä.
  • Kivunhoidon ammattilaisen oma turvan kokemus, joka heijastuu hoitoa tasapainottavana tekijänä. Tämä edellyttää ammattilaisen omaa kykyä stressin itsesäätelyyn.

Artikkelikuva: Depositphotos

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
Hei ihana 🥰! Oletko jo tilannut Hidasta elämää -klubikirjeen? Tilaa nyt ja saat -10% alennuskoodin puotiin!
Tilaa
close-image