Kun ystäväni kuoli, yritin ymmärtää, mitä kuolemassa tapahtuu. Teksti on kirjastani 102 oivallusta elämästä:
En istu haudan reunalla,
istun kyynelten alla.
Tänään se tuntuu painavalta,
sydämen mustelmalta.
Mussa kasvaa kaipuu,
susta kasvaa kai puu.
Niin se elämä muuntuu,
ilman minkäänlaista loppuu.
En käy haudalla, mutta käyn välillä kyynelten alla. Palaan muistoissani hetkeen, kun rakas ystäväni laskettiin kylmään maahan. En pelkästään luopunut yhteisistä hetkistä, vaan luovutin hänet myös yksin pimeään ja kylmään. Olen itkenyt sitä paljon. Kuinka päästää irti kaikesta siitä elämän lämmöstä?
Myöhemmin olen toivonut, että jokainen meistä jatkaisi elämäänsä puuna. Kurottaisi mullasta valoon. Kylmästä lämpimään. En tiedä, jatkaako sielu tai henki matkaansa – tai mitä se tarkoittaa, jos niin käy. Mutta sen tiedän, että jos meistä tulisi puita, meistä tulisi henkeä, happea, joka kannattelisi seuraavia elämiä. Olisimme kannattelua muuttolintujen siipien alla, olisimme voikukan maitoa, olisimme hengityksen höyryä talviyössä. Kannattelisimme joutsenen munan kuorta. Antaisimme jännitteen vesimittarin jalkojen alle. Olisimme henkeä ihmislapsen ensimmäisessä rääkäisyssä.
Yhdistyisimme elämän tietoisuuteen. Kietoutuisimme yhteen ilman kehon ja mielen rajoja. Ehkä sielun tai hengen kierto on sellaista.
Tai ehkä se on jotain muuta. Mutta tänään halaan puuta.
Lue kaikki 102 oivallusta kirjastani:
