Hidasta elämää

Kun lapsesta tulee vanhemman lohduttaja – näin se vaikuttaa vielä aikuisena

Tekstin kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).

”Me voidaan puhua ihan kaikesta.”

Lapsen kuuluu saada kasvaa vähitellen omaksi itsekseen. Hänen tehtävänsä ei ole kannatella vanhempansa tunteita, lievittää tämän yksinäisyyttä tai toimia vanhempansa parhaana ystävänä. Silti näin tapahtuu yllättävän monessa perheessä.

Ilmiöstä käytetään nimitystä kietoutunut suhde (enmeshment). Siinä vanhemman ja lapsen väliset psykologiset rajat hämärtyvät. Vanhempi ei välttämättä tunnista, missä hänen omat tarpeensa päättyvät ja mistä lapsen oma elämä alkaa.

Vanhempi saattoi panostaa koko sydämellään lapsen harrastukseen, mutta ei pysähtynyt kysymään, oliko se lapsen unelma.

Taustalla voi olla vanhemman oma turvaton kiintymyssuhde, traumaattinen lapsuus, yksinäisyys, ratkaisemattomat menetykset, mielenterveyden haasteet tai päihdeongelmat. Joskus vanhempi ei ole itse koskaan saanut kokea turvallista läheisyyttä toisen aikuisen kanssa. Silloin hän saattaa tiedostamattaan alkaa hakea turvaa omasta lapsestaan.

Vanhempi voi kertoa lapselle parisuhdeongelmistaan, seksuaalisuudestaan, työpaikan ristiriidoista, taloushuolistaan tai muista aikuisille kuuluvista asioista. Lapsesta tulee kuuntelija, lohduttaja ja joskus jopa vanhemman tärkein emotionaalinen tuki. Kun lapsi joutuu kantamaan vanhemmalle kuuluvaa emotionaalista vastuuta, ilmiötä kutsutaan emotionaaliseksi parentifikaatioksi. Kietoutunut vanhempi ei ole aina lämmin ja lempeä. Hän voi olla samaan aikaan kontrolloiva, kriittinen, arvaamaton tai emotionaalisesti etäinen.

Kun oma minä jää rakentumatta

Turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsi oppii vähitellen tunnistamaan omat tarpeensa, tunteensa ja rajansa. Kietoutuneessa suhteessa näin ei tapahdu. Lapsi oppii tarkkailemaan ennen kaikkea vanhempaansa. Hän oppii huomaamaan, milloin vanhempi loukkaantuu, milloin tämä tarvitsee lohtua ja milloin hänen pitää olla kiltti, vahva tai miellyttävä.

Jos olemme kasvaneet kietoutuneessa suhteessa vanhempiimme, meidän voi olla vaikeaa tehdä omia päätöksiä. Saatamme kokea, että turvallisuuden tunne ei synny omasta harkinnastamme, vaan siitä, että joku toinen hyväksyy meidän ratkaisumme. Siksi saatamme kokea, että meidän täytyy ikään kuin raportoida tekemisistämme vielä aikuisenakin jollekulle.

Seuraukset lapselle

Kietoutuneessa suhteessa kasvanut lapsi ei opi vähitellen siirtämään päätösvaltaa itselleen. Sen sijaan hän oppii, että jokin ulkopuolinen auktoriteetti tietää paremmin, mikä on oikein. Aikuisenakin hän saattaa kokea voimakasta tarvetta kertoa toiselle ihmiselle päätöksistään, ikään kuin pyytää niihin hyväksyntää tai raportoida elämästään
Lapsen on aikuisenakin vaikea tietää, kuka hän itse on ja mitä hän itse haluaa.
Aikuisena se voi vaikeuttaa tasavertaisen parisuhteen rakentamista. Voi tuntua kuin se paikka, joka terveessä kehityksessä kuuluisi myöhemmin puolisolle, olisi jo varattu vanhemmalle.
Jatkuva ahdistus: Lapsi oppii kantamaan jatkuvaa huolta vanhemman hyvinvoinnista ja tarkkailemaan tämän tunnetiloja. Hermosto elää jatkuvassa valmiudessa, mikä voi näkyä aikuisenakin vaikeutena rentoutua tai irrottautua vastuusta.
Miellyttämisen tarve: Lapsi oppii, että hyväksyntä ja turvallisuus löytyvät ennen kaikkea täyttämällä muiden tarpeita. Aikuisena omat toiveet ja rajat voivat jäädä taka-alalle, ja muiden miellyttämisestä tulee helposti tapa hakea turvaa.

Miten kietoutuneisuudesta voi vapautua?

1. Aseta rajoja. Harjoittele sanomaan ei ilman tarvetta selitellä, puolustella tai pyytää anteeksi. Rajojen asettaminen ei ole itsekkyyttä, vaan osa tervettä aikuisuutta.

2. Ota tietoisesti etäisyyttä. Pysähdy pohtimaan, mitä juuri sinä tarvitset ja haluat. Anna omille ajatuksillesi, toiveillesi ja tunteillesi tilaa ja ota ne vakavasti.

3. Harjoittele tekemään omia päätöksiä. Itsenäiset ratkaisut voivat aluksi herättää syyllisyyttä, mutta älä anna sen estää sinua elämästä omaa elämääsi.

4. Pohdi, mitkä arvot ja tunteet ovat aidosti sinun. Mitkä niistä kumpuavat sinusta itsestäsi ja mitkä ovat siirtyneet sinuun lapsuuden ihmissuhteista tai muiden odotuksista?

5. Hae tarvittaessa tukea. Jo muutama keskustelu kiintymyssuhteisiin perehtyneen terapeutin kanssa voi auttaa tunnistamaan ja purkamaan syvälle juurtuneita selviytymismalleja sekä rakentamaan turvallisempaa suhdetta itseesi ja toisiin.

Jos haluat ymmärtää paremmin, miten lapsuudessa syntyneet kiintymyssuhteet ja selviytymiskeinot vaikuttavat ihmissuhteisiisi vielä aikuisenakin, löydät aiheesta lisää kirjastani Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava, 2025). Kirjassa opit tunnistamaan lapsuudessa syntyneitä haitallisia toimintamalleja ja muuttamaan niitä askel askeleelta.

Loman jälkeen pitäisi olla levännyt – miksi töihin paluu silti uuvuttaa?

Juulia Järvdike on psykologi ja ADHD-asiantuntija, joka on työskennellyt vuodesta 2010 neuropsykiatristen diagnoosien parissa. Juulia tunnetaan erityisesti tavastaan yhdistää tieteellinen tieto lämpimään, helposti lähestyttävään kerrontaan. Hän on elänyt ADHD-oireisten ihmisten kanssa koko elämänsä ja tuntee ilmiöt läheltä myös perheensä kautta. Siksi hänen intohimonsa on lisätä ymmärrystä ja itsemyötätuntoa niin ADHD-oireisten kuin heidän läheistensä arkeen. Hänen suunnittelemansa ADHD-supervoimakortit ilmestyivät keväällä 2026, ja häneltä on myös ilmestynyt kirja Saamaton perfektionisti ja ADHD:n viisi muuta paradoksia.

Loppuiko loma, vaikka vielä hetki sitten tuntui siltä, että aikaa oli loputtomasti? Aamut saivat venyä, kalenterissa oli tavallista enemmän tyhjää ja päivät rakentuivat pikku hiljaa päivän edetessä. Sitten tuli se viimeinen sunnuntai, ja työasiat palautuivat vähitellen mieleen. Monelle lomalta paluu voi olla haikea hetki, jolloin punnitaan omaa jaksamista sekä työelämän vaatimuksia.

Moni ajattelee, että loman jälkeen ihmisen pitäisi olla levännyt, energinen ja valmis tarttumaan töihin. Ja jos paluu ahdistaa tai väsyttää, mieleen voi hiipiä ajatus siitä, että lomaa oli liian vähän tai jopa että lomaa on suoritettu väärin. Kyse ei kuitenkaan välttämättä ole itse lomasta, vaan siitä miten elämme loman aikana. Lomalla arjen rytmi on usein muuttunut. Olet ehkä herännyt myöhemmin, tehnyt asioita silloin kun huvittaa ja saanut olla pitkiäkin aikoja ilman, että kukaan odottaa sinulta mitään. Työhön palaaminen tarkoittaa nopeaa siirtymistä takaisin aikatauluihin, keskeytyksiin, sosiaalisiin tilanteisiin ja vaatimuksiin. Ei ole kovin yllättävää, jos mieli ja keho tarvitsevat hetken sopeutuakseen.

Moni kuitenkin vaatii itseltään mahdottomia ja hyökkäävät armotta töiden kimppuun. Avaamme sähköpostin, katsomme kertyneiden viestien määrää, selaamme kalenteria ja alamme samalla muodostaa mielessämme kokonaiskuvaa kaikesta, mitä pitäisi muistaa ja hoitaa. Työviikko ei ole vielä edes kunnolla alkanut, mutta mielessä on jo kymmeniä keskeneräisiä asioita.

Ikävä kyllä, struktuuri on usein heikoin juuri lomalta palattua. Kun tehtävää on paljon eikä niiden järjestys ole selvä, kuormitus kasvaa nopeasti. Ajatus alkaa poukkoilla asiasta toiseen, aloittaminen vaikeutuu ja pienikin keskeytys voi tuntua kohtuuttoman ärsyttävältä. Iltapäivisin käydään jo ylikierroksilla ja olo on väsynyt, vaikka mitään erityisen suurta ei olisi vielä saanut aikaan. Tämä ei kuitenkaan kerro heikosta työkyvystä, vaan siitä, että aivot ovat käyttäneet suuren määrän energiaa sopeutumiseen ja järjestyksen luomiseen.

Kuinka helpottaa lomaltapaluuta?

Jos voit vaikuttaa ensimmäisten työpäivien kalenteriin, jätä sinne väljyyttä. Ensimmäisen päivän tärkein tehtävä ei välttämättä ole saada mahdollisimman paljon valmiiksi, vaan selvittää, missä mennään. Mitä on tapahtunut poissaolosi aikana? Mitkä asiat vaativat oikeasti huomiotasi? Mikä voi odottaa huomiseen tai ensi viikkoon? Tilanteen kartoittaminen on työtä, vaikka siitä ei syntyisi heti mitään näkyvää lopputulosta.

Myöskään kaikkia sähköposteja ei tarvitse käsitellä yhdellä kertaa. Käy ne ensin nopeasti läpi ja erottele toisistaan kiireelliset, myöhemmin hoidettavat ja ne viestit, jotka eivät enää vaadi sinulta mitään. Usein huomaat, että osa asioista on jo ratkennut lomasi aikana. Pitkä viestilista ei siis tarkoita yhtä pitkää tehtävälistaa.

Yritä myös välttää sitä, että palautat kaikki arjen rutiinit täydellisinä ja yhtä aikaa. Jos unirytmi on siirtynyt loman aikana, sitä ei tarvitse korjata yhdessä yössä. Aloita siitä, että heräät suunnilleen samaan aikaan ja muistat syödä työpäivän aikana. Uni, riittävä ravinto ja tauot eivät ole työstä erillisiä asioita, vaan ne vaikuttavat suoraan siihen, miten hyvin pystyt keskittymään, säätelemään tunteitasi ja vaihtamaan tehtävästä toiseen.

Kaikkea hyvää ei myöskään tarvitse jättää lomalle. Mieti, oliko lomassa jokin pieni asia, joka teki sinulle hyvää. Ehkä kävit aamulla kävelyllä, luit illalla kirjaa tai joit kahvin ilman puhelinta. Voisitko ottaa jonkin näistä mukaasi myös työpäiviisi? Ensimmäisille työviikoille kannattaa suunnitella myös jotain, joka ei liity työhön. Se voi olla ystävän tapaaminen, lempiruokaa, uusi harrastus tai omaa aikaa. Jos arki rakentuu pelkistä velvollisuuksista, ei ole ihme, että siihen palaaminen tuntuu raskaalta. Arjen ei tarvitse olla joko vapautta tai suorittamista, vaan parhaimmillaan näiden tasapainoa.

Ehkä tärkein asia on kuitenkin tämä: Sinun ei tarvitse todistaa levänneesi olemalla heti ensimmäisenä päivänä tavallista tehokkaampi. Sen sijaan, palaa töihin rauhassa, askel kerrallaan. Tee ensin se, mikä auttaa sinua näkemään kokonaisuuden, ja valitse sen jälkeen yksi asia, josta aloitat. Sillä niinhän se on, että työt eivät tekemällä lopu. Anna siis itsellesi lupa huolehtia itsestäsi ja vasta sitten töistäsi.

Älä eroa kriisin keskellä – Kaikkea ei tarvitse ratkaista silloin, kun hermosto on hälytystilassa

Kun myrskyt saapuvat

Mitä pidemmälle parisuhde etenee, sitä todennäköisemmin puolisot kohtaavat vaikeita aikoja ja kriisejä. Kyseessä saattaa olla jommankumman henkilökohtainen kehityskriisi tai elämäntilannekriisi. Joskus pariskunta kohtaa kuormittavan yksittäisen tapahtuman, joka aiheuttaa kriisin ja toisinaan kriisin laukaisee lopulta haasteiden kasaantuminen. Akuutin kriisin keskellä tärkein tehtävä ei ole ratkaista koko suhdetta. Joskus tärkeintä on ensin saada hermosto takaisin turvan puolelle. Vasta sen jälkeen voi arvioida, mitä suhteelle todella kuuluu.

Jos suhteessa on väkivaltaa, pelkoa tai jatkuvaa turvattomuutta, turvallisuus tulee aina ensin. –Silloin suhteesta lähteminen voi olla ainoa oikea ratkaisu.

Arjen rutiinit ja turva rauhoittavat

Arjen rutiinit auttavat rauhoittamaan ylikierroksilla käyvää hermostoa, kehoa ja mieltä. Kriisiin liittyvien voimakkaiden tunteiden sietämisessä ja käsittelemisessä auttaa, kun ihminen saa lepoa, turvaa ja tukea läheisiltään.

Älä tee lopullista päätöstä ennen kuin ymmärrät, mitä kaikkea kriisin alla tapahtuu

Erokriisin keskellä voi tuntua siltä, että ratkaisu löytyy vain kahdesta vaihtoehdosta: jäämisestä tai lähtemisestä. Samalla saatamme unohtaa, ettei parisuhde elä tyhjiössä.

Myös muu elämä vaikuttaa siihen, miten näemme itsemme, kumppanimme ja suhteemme juuri nyt. Taustalla voi olla uupumusta, surua, sairautta, työkuormitusta, vanhemmuuden paineita, elämäntilanteen muutoksia tai omia käsittelemättömiä kokemuksia.

Kriisissä ei ole aina kyse siitä, että suhde pitäisi päättää. Joskus kyse on siitä, että elämä kuormittaa niin paljon, että yhteys itseen ja kumppaniin on hauras.

Ennen kuin teet suuria päätöksiä, pysähtyä kysymään itseltäsi:

– Teenkö tätä päätöstä pelosta vai rauhasta käsin?
– Olenko saanut riittävästi tukea tilanteeseeni?
– Olemmeko yrittäneet puhua tästä turvallisesti?
– Voisiko ulkopuolinen apu auttaa meitä ymmärtämään toisiamme paremmin?
– Onko suhteessa edelleen jotain, mitä haluaisin suojella?
– Kuinka paljon tämänhetkinen elämäntilanteeni vaikuttaa siihen, miten näen suhteeni juuri nyt?
– Voiko tämän kriisin taustalla olla myös jotain muuta kuin parisuhde?
– Tarvitaanko nyt ennen kaikkea aikaa?

Resilienssi auttaa selviytymään kriisissä

Kriisityöskentely voi vahvistaa molempien resilienssia. Se tarkoittaa kykyä kestää, sopeutua ja palautua vaikeiden vaiheiden jälkeen. Se ei tarkoita sitä, ettei kriisi satuttaisi, vaan sitä, että ihminen löytää vähitellen uusia tapoja selviytyä ja pitää yhteyttä omiin voimavaroihinsa.

Hae tukea kriisin käsittelyyn

Vaikeiden tunteiden ja kokemusten sanoittamiseen tarvitaan usein ulkopuolista apua. Suhteen kriisitilanteen ei kannata antaa pitkittyä, vaan on tärkeää hakea yhdessä tai erikseen tukea kriisin käsittelyyn ammattilaiselta. Ammattilaisen avulla voidaan löytää uusia tapoja ymmärtää itseä, toista ja suhteen dynamiikkaa – riippumatta siitä, päädytäänkö lopulta jatkamaan yhdessä vai erikseen.

Kehityksellinen trauma voi saada uskomaan, että olet vääränlainen – näin se alkaa ohjata elämää

Kehitykselliseen traumaan liittyy usein hyvin syvä uskomus ja kokemus siitä, että on vääränlainen. Mitä tämä tarkoittaa arkisella tasolla? Itselleni tämä uskomus on tarkoittanut sitä, että olen sanonut itselleni sisäisesti uudestaan ja uudestaan, että olen paljon huonompi kuin muut, että olen ihan täysi paska ja luuseri, ettei kannata edes yrittää, kun epäonnistun kuitenkin. Jatkuva itsen vertailu muihin ja itsen alaspäin työntäminen on todella raskasta ja kuluttavaa.

Kehityksellinen trauma syntyy lapsuudessa. Taustalla on monesti aikuisen arvaamaton, tunnekylmä tai ristiriitainen toiminta, joka voi johtua esimerkiksi alkoholismista, mielenterveyden haasteista tai vaikka tiukasta uskonnollisuudesta.

Kuinka uskomus omasta vääränlaisuudesta syntyy

Vaikka aikuisen toiminta näyttäytyisi lapselle turvattomana, sitä ei voi kyseenalaistaa. On tärkeämpää säilyttää yhteys kuin ilmaista omat autenttiset tarpeet. Sen sijaan, että lapsi toteaisi aikuisen olevan kyvytön hoitamaan hommaansa lapsen turvallisena huolehtijana, kääntyy kritiikki kohti itseä. Minun on oltava vääränlainen ja arvoton.

Mitä se pieni lapsi alkaa tehdä selviytyäkseen silloin, kun hänellä on tämä kokemus omasta huonommuudesta, omasta arvottomuudesta? Lapsi alkaa pinnistelemään ja ponnistelemaan sen eteen, että saisi rakkautta, että saisi hyväksyntää, että joku edes tulisi ja sanoisi, että: ”Hei rakas, sinä olet tosi tärkeä ja rakastettava juuri tuollaisena kuin olet.”

Ja näin meistä tulee kilttejä, näkymättömiä, kovia tai reippaita suorittajia. Teemme valintoja elämämme tärkeissä ja vähemmän tärkeissä hetkissä tämän arvottomuuden filtterin kautta. Se vaikuttaa ihmissuhteisiin, työhön ja sisäiseen puheeseen.

Kun arvottomuus alkaa ohjata elämää

Kuinka erilaista elämä olisikaan, jos silmillä olisivat lasit, joiden kautta katsottuna peilistä katsoisi takaisin ihminen, joka arvostaisi ja rakastaisi itseään.

Myöhemmin arvottomuuden peittämiseen käyttämiemme keinojen paletti laajenee. Suorittaminen, miellyttäminen, perfektionismi sekä muut haitalliset tavat ja riippuvuudet auttavat hetkeksi. Kokemuksemme on kuin heiluri hetkellisen helpotuksen ja alati syvenevän tyhjyyden ja turtumuksen välillä.

Jos tämä kuulostaa tutulta, et ole yksin. Minäkin olen kokenut kaiken tämän. Riippuvuudet ja haitalliset tavat ovat olleet se keino, se pelastuslautta, jonka avulla olen pysynyt pinnalla. Kun olen käyttänyt päihteitä, joita aloin käyttää 12-vuotiaana, koin hetken aikaa, että olen samalla tasolla kuin muut ihmiset, ja jopa parempi kuin muut.

Riippuvuus ei ole ongelma – vaan selviytymiskeino

Riippuvuudet ja haitalliset tavat auttavat meitä selviämään vaikeiden tunteiden kanssa. Ne auttavat meitä täyttämään niitä ikiaikaisia tarpeita, jotka jäivät täyttymättä: tarve tulla lohdutetuksi, tarve tulla rakastetuksi, tarve tulla arvostetuksi.

Kysymys ei ole siis pelkästään siitä, että lopetat haitallisen toiminnan ja ajattelun, vaan että lähdet purkamaan pinnan alta niitä tekijöitä, jotka uudestaan ja uudestaan sysäävät sinut haitalliseen kehään – tiedostamattasi.

Minulla on kokemusta tästä kaikesta sekä selviytyjänä että riippuvuuksiin ja traumoihin erikoistuneena terapeuttina. Kun pääsemme vaikuttamaan pinnan alle vaikeisiin tunteisiin ja täyttymättömiin tarpeisiin, tarve turvautua riippuvuuteen tai muihin haitallisiin tapoihin alkaa hellittää.

Anteeksi, etten pitänyt puoliani – itselle anteeksi antaminen voi avata uuden alun

Näen anteeksiannon omaa itseä kohtaan kuin porttina uudelle alulle. Uudelle valoisammalle tielle, joka alkaa vasta sen takaa.

Usein tämä portti kumminkin piilottelee metsän ryteikössä eikä sitä ole helppo huomata. Metsä koostuu muista ihmistä, tapahtumista ja asioista, jotka imevät itseensä kaiken huomion. Mutta olivatpa kuviot miten monimutkaisia tahansa, silti kaiken takana seisoo oma porttimme. Ja sen takana, vain siellä, oma uusi polkumme.

Näyttelemme merkittävää osaa elämämme tapahtumissa, etenkin sen jälkeen kun olemme laillisesti vapaita päättämään asioistamme. Näin on silloinkin, kun emme varsinaisesti näytä tekevän yhtään mitään: todellisuudessa myös passiivisuus ja ajautuminen ovat valintoja ja tapa osallistua.

Joskus oman päätösvallan käyttäminen pelottaa. Vanha tottumus ja automaatio voivat olla niin vahvoja, ettemme näe muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa jotain, mikä ei todellisuudessa enää toimi. Vaikka vaihtoehtoja aina on.

Jumiin jääminen vääränlaisiin ihmissuhteisiin tai elämäntapoihin ei todellisuudessa ole muiden syytä. Kukaan muu ei voi päättää puolestamme, millaista elämää valitsemme ylläpitää. Mikäli annamme päätösvaltaa näissä asioissa pois itseltämme, se aikaansaa ahdinkoa, tuskaa, turhautumista – ja usein patoutettua vihaa.

Elämän luonnollinen liike

Kun tarkastellaan luontoa, asiat toimivat soljuvasti: Tuuli kuljettaa. Elämä jatkuu siellä, missä sille on tilaa ja paremmat edellytykset. Eläimet muistavat ikävän kokemuksen, eikä niillä ole tarvetta ”päästä siitä yli”. Ne eivät kanna kaunaa, mutta ottavat huomioon oman havaintonsa, ikäänkuin mallina, jonka voi odottaa toistuvan. Elämässä vallitsee luonnollinen liike – tai tulisi vallita.

Joskus me ihmiset elämme tuota luonnollista liikettä vastaan. Pysymme lähellä vaikkemme luota. Pidämme kiinni, vaikkei tunnu hyvältä. Emme kerro sisällämme piileksivää totuutta, tai sitten vain puhumme muttemme elä sen mukaisesti.

Tukahdutamme luonnollisen virran, kunnes tuskan määrä kasvaa liian suureksi. Silloin huomaamme, että meidän on löydettävä ratkaisumme emmekä voi odottaa niiden saapuvan muuten. Huomaamme olevamme vapaita. Reagoimaan ja toimimaan. Vapaita muutokseen.

Elämän luonnollinen virtaus parantaa. Vapautamme oman energiamme. Tulemme kuulluksi ja noteeratuksi tarpeinemme – koska itse valitsemme niin. Olemme aavistuksen enemmän todellisia, elossa. Kun huomaamme asioiden todellisen laidan, meidän on annettava anteeksi itsellemme se, että pelot, epävarmuudet ja muut usein itsestämme riippumattomatkin tekijät ovat saaneet meidät tekemään toisenlaisia päätöksiä. Olemme huolehtineet itsestämme selviytyäksemme mutta emme kukoistaaksemme.

Pysyäksemme jollain lailla ryhmässä – mutta emme tullaksemme aidosti rakastetuiksi.

Joskus myös lääkitäksemme surua – mutta emme siirtyäksemme eteenpäin.

Anteeksianto itselle

On tuskallista havaita, kuinka omalta osaltamme olemme ylläpitäneet epätasapainoisia ihmissuhteita, elintapoja tai muita haitallisia valintoja. Toisaalta anteeksianto on helppoa: Se seuraa luontaisesti, kun ymmärrämme, että jotain on puuttunut, ja elämä on vasta hiljalleen koulinut meistä vahvempia huolehtimaan itsestämme. Kun perusturvallisuudentunne uupuu ja käymme selviytymismoodilla, harva ihminen tekee kypsiä valintoja.

Miksi siis surkutella vanhaa, kun voi elää uutta nyt?

Mikäli kiellämme virheemme, emme koskaan pääse anteeksiantamaan itsellemme. Emme pääse eteenpäin, vaan jäämme kiertämään kehää. Ympäristön uhreina, jotka toivovat vielä joskus löytävänsä paremman ympäristön voidakseen paremmin.

Helposti vain unohtuu, että siellä uudessakin ympäristössä se olisimme me itse, joiden on otettava vastuu hyvinvoinnistamme kaikilla tasoilla. Sitä paitsi, jos emme kasva, voimaannu ja ala kantaa itseämme uudella tavalla, mikä tahansa uusi ympäristö voi nopeasti kääntyä kuluttamaan meitä jälleen.

Antoisa matka

Mitä kauemmas kuljemme tietoisuuden polulla, sitä enemmän anteeksiannettavaa juuri meille itsellemme tuppaa nousemaan esiin. Ei kuitenkaan mitään, mitä ei voisi korjata tässä ja nyt.

Anteeksi, etten osannut huolehtia itsestäni kuten olisi kuulunut.

Anteeksi etten kertonut omista tarpeistani, laittanut rajojani. Enkä siten myöskään ollut täysin rehellinen.

Anteeksi että sopeuduin liikaa. Anteeksi että valitsin jatkaa vaikka tiesin sen olevan haitallista itselleni.

Anteeksi etten uskaltanut tai jaksanut tehdä asioita, joita olisin halunnut.

Anteeksi etten nähnyt omaa kauneuttani.

Jne.

Anteeksianto itselle voi olla erittäin antoisaa, sillä voimme samalla opetella uusia tapoja ja pyrkiä korvaamaan itsellemme menetettyä aikaa ja terveitä kokemuksia. Vain taivas on rajana: voimme hankkia itsellemme lahjoja, ottaa omia reflektiohetkiä kävelyllä tai kynttilänvalossa, kuunnella ihanaa musiikkia ja panostaa asioihin, jotka ovat itsellemme tärkeitä.

Hyvin pian kehosta nousee uusi vastaus. Se on kiitos.

Ja yhtäkkiä huomaamme, että olemme menossa jo kaukana omalla uudella polullamme, koska uskalsimme kulkea ”kaikennäkevästä” portista ja sitoutua itseemme.

Sydämellä,

Riikka

Intuitiivisista tulkinnoista ja muista palveluistani voit lukea alta tai täältä.

Ihastuitko terapeuttiisi? Tämä yllättävän tavallinen ilmiö voi olla tärkeä osa toipumista

Kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).

Ihastuminen terapeuttiin on yllättävän tavallista

Saatamme odottaa tapaamisia innostuneina, muistella keskusteluja jälkikäteen tai huomata palaavamme mielessämme hetkiin, jotka ovat tuntuneet erityisen merkityksellisiltä. Tunteisiin voi liittyä romanttisia mielikuvia, seksuaalisia fantasioita, voimakasta kaipuuta tai halua olla terapeutille erityinen.

Kerro tunteistasi terapeutille

Kaikki tämä hämmentää meitä: mitä minussa oikein tapahtuu, miksi tunnen näin ja onko minussa jotakin vialla? Saatamme tuntea myös häpeää tunteistamme. Osa meistä vaikenee ja vaihtaa terapeuttia tai lopettaa terapian kokonaan. Vaikka tunteista puhuminen saattaa tuntua vaikealta, juuri niistä olisi tärkeää kertoa myös terapeutille.

Ihastuminen terapeuttiin on terapiassa yllättävän tavallista, eikä siinä ole mitään väärää tai hävettävää.

Terapiassa tapahtuu jotain poikkeuksellista

Terapiassa kohtaamme ihmisen, joka kuuntelee meitä ja haluaa aidosti auttaa. Hän muistaa asioita elämästämme, on kiinnostunut kokemuksistamme ja pyrkii ymmärtämään niitä ilman arvostelua tai vähättelyä. Kun tällainen turvallinen ja hyväksyvä suhde syntyy, on luonnollista, että se saattaa herättää hyvin voimakkaita tunteita.

Älä pelästy tunteita

Moni meistä pelästyy omia tunteitaan ja saattaa ajatella, että niissä on jotakin väärää. Todellisuudessa tällaiset tunteet ovat hyvin tavallisia terapiassa. Ne eivät tee meistä outoja eivätkä tarkoita, että meissä olisi jotain vialla. Päinvastoin. Hyvin usein tällaiset tunteet syntyvät juuri silloin, kun terapiasuhteessa on riittävästi turvallisuutta. Kun uskallamme kiintyä, kaivata tai ikävöidä, tulemme samalla kosketuksiin kaikkein herkimpiin osiin itseämme.

Transferenssi

Tällaisia ilmiöitä kutsutaan terapiassa transferenssiksi. Siinä ihminen alkaa tiedostamattaan liittää terapeuttisuhteeseen tunteita, tarpeita, odotuksia ja kokemuksia, joiden juuret ovat muualla hänen elämässään ja ihmissuhdehistoriassaan. Kyse ei ole terapeutista henkilönä, vaan siitä, mitä terapiasuhde herättää meissä ja mitä se tuo näkyväksi.

Vaikka moni meistä on ajatellut olevansa ainoa, joka on ihastunut terapeuttiinsa, kyse on yhdestä tavallisimmista ilmiöistä terapiassa. Silti siitä puhutaan yllättävän vähän ja siksi moni jää yksin hämmennyksensä kanssa.

Ammatilliset rajat tekevät terapiasuhteesta turvallisen

Vaikka tunteet ovat todellisia ja ymmärrettäviä, terapeutin tehtävänä ei ole vastata niihin romanttisesti tai seksuaalisesti. Juuri ammatilliset rajat tekevät terapiasuhteesta turvallisen ja mahdollistavat sen, että näitä tunteita voidaan tutkia yhdessä.

Tämä on myös yksi terapiasuhteen tärkeimmistä vastuukysymyksistä. Terapeutin vastuulla on huolehtia siitä, että ammatilliset rajat säilyvät selkeinä myös silloin, kun terapiasuhteessa herää voimakkaita tunteita.

Ihastuminen voi olla ovi toipumiseen

Terapeuttiin ihastuminen saattaa avata oven sellaisten tunteiden, tarpeiden ja haavojen äärelle, joita olemme kantaneet mukanamme vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Terapiassa on tärkeää tutkia yhdessä terapeutin kanssa sitä, mihin nämä tunteet, tarpeet ja kokemukset todellisuudessa liittyvät. Tällaiset tilanteet ovat usein juuri niitä kohtia, joissa syntyy merkittävää ymmärrystä, muutosta ja toipumista.

Kun rakasta ihmistä ei voi pelastaa – päihderiippuvaisen läheisen raskain oivallus

Tämä saattaa olla henkilökohtaisin koskaan kirjoittamani artikkeli. Kirjoitan tämän päihderiippuvaisen läheisenä, en ammattilaisen tai työntekijän näkökulmasta.

Aihe on kipeä ja koskettaa varmasti hyvin monia. Suomessa meillä on pitkä, kostea ja vaiettu historia riippuvuusairauksien osalta.

On äärimmäisen raskasta seurata vierestä läheisen/läheisten pakonomaista päihteiden käyttöä, kuunnella loputtoman tyhjiä lupauksia tietäen, ettei mikään niistä pidä, nähdä lopulta luisuminen kuilun kautta väistämättömään.

Tämä kirjoitus on lähes suora kopio omasta päiväkirjastani, jonka nyt rohkaistuin julkaisemaan juuri hautajaisten alla. Eräs läheiseni on nimittäin juuri kuollut sairauteen nimeltä alkoholismi.

Päihderiippuvaisen läheisenä kaikista kipeintä on hyväksyä se, että ei lopulta voi auttaa sairastunutta. Vaikka toinen kirjaimellisesti joisi vieressä itseään hengiltä, on sekin hyväksyttävä tosiasia.

Suomen lainsäädäntö mahdollistaa sen myös täysin (itsemääräämisoikeus), eivätkä yhteiskunnan turvaverkot aina ole niin vahvat, että apu yltäisi jokaiselle sairastuneelle. Moni putoaa turvaverkkojen läpi joko siitä syystä, ettei itse sitoudu hoitoon tai vaihtoehtoisesti palveluiden resurssien puutteen vuoksi.

Jokainen sairastunut on silti jonkun läheinen ja ihmisenä toiselle rakas, sairauden vaikeasta luonteesta huolimatta.

Läheinen elää jatkuvasti toivon ja pelon välissä

Tilanne on kaikille osapuolille äärimmäisen vaikea: päihderiippuvaisen läheisillä on ainainen huoli ja pelko siitä, että jotain pahaa sattuu pian, eikä se ole edes aiheeton pelko.

Myös toivo siitä, että tilanne voisi joskus muuttua ja toisaalta epätoivo, että se ei koskaan muutu. Viha ja turhautuminen tilanteeseen, katteettomiin lupauksiin sekä päihteeseen, joka on on vienyt rakkaan ihmisen, imenyt täysin kuiviin.

Aivan kuin sielu olisi astunut sivuun ja silmistä paistaa vain tyhjä katse. Jossain syvällä haudattuna on se vanha persoona, joka silloin tällöin pilkahtaa, mutta loppua kohden yhä harvemmin.

Auttaa ei voi, mutta hylätäkään ei halua

Luisu väistämättömään on jo alkanut, mutta kauanko hidas kidutus kestää, on vielä arvoitus. Auttaa ei voi, hylätä ei halua, joten mitä tehdä?

Olla saatavilla tarvittaessa. Ventiloida omaa tilaa ja ajatuksia säännöllisesti, jotta omakin happi riittää sillä tilanne on tukahduttavan kamala. Työstää oma syyllisyyden tunne, joka eittämättä varjostaa ja synkistää ajatuksia. Vakuuttaa itsensä uudelleen ja uudelleen, ettei voi tehdä enempää, kaikki mahdollinen hyvä on jo tehty.

Pelastaminen on mahdotonta, joten ei voi kuin odottaa rannalla… katsoa toisen vajoamista pinnan alle. Jos on lukuisia kertoja heittänyt pelastusrenkaan, eikä toinen siihen tartu, on tehnyt voitavansa.

Alkoholismiin liittyvä häpeä kuormittaa koko lähipiiriä

Muistisairauksissa ihmisen persoona saattaa muuttua ja loppuvaiheessa tilalle jää ikään kuin vain tyhjä kuori. Päihderiippuvuuden loppuvaiheessa käy samoin, mutta tilanne on eri tavalla häpeän kuorruttama.

Häpeä kuormittaa koko sairastuneen lähipiiriä. Sairaus on ruma ja sen loppu on usein kamala: kenties eritteiden täyttämä ja välinpitämättömyyden kyllästämä.

Sairastunutta ei kiinnosta huolehtia itsestään, ei hygieniasta, ei ravinnosta, ei mistään muusta kuin siitä, että saa seuraavan annoksen päihdyttävää ainetta, kunnes jonain päivänä jalat eivät enää kanna sitä hakemaan.

Kun läheinen alkaa toivoa kärsimyksen päättymistä

Läheisenä sitä alkaa jossain vaiheessa toivoa, että tilanne vain helpottaisi, tavalla tai toisella! Että tämä kiduttava näytelmä vain päättyisi, vaikka huonosti, mutta kunhan se vain päättyisi.

Henkinen tankki on kaikkien päihdehuuruisten vuosien jälkeen täysin tyhjä. Enää ei ole mitään, mistä ammentaa toivoa. Kaikki tietävät lopputuloksen, mutta milloin ja miten se ilmenee, on vielä verhon takana. Sitä uskaltaa vain toivoa, että loppu olisi olosuhteisiin nähden armollinen.

Riippuvuus alkaa ohjata koko elämää

Päihderiippuvainen polttaa kaikki sillat perässään yksi kerrallaan. Usein jopa omiin perheenjäseniin, koska aineen himo ja pakonomainen käyttö on vienyt kaiken huomion ja voimat.

Näyttää siltä, kuin ihminen itse ei enää ole elämänsä ohjaksissa, vaan kuskin paikalle on astunut joku muu. Riippuvuus puhuu kaikessa ja määrittää aivan koko elämää. Arvoja ei enää ole tai ainakaan niillä ei ole mitään merkitystä.

Päihdyttävän aineen käyttö on pakonomaista, eikä suinkaan vapaan tahdon alaista. Sairastunut kaltoinkohtelee itseään kaikin tavoin, ja sen seuraaminen on hyvin tuskallista.

Sisimmässään jokainen meistä kuitenkin toivoo rakkailleen kaikkea hyvää, haluaa nähdä heidän olevan onnellisia ja elämässä kiinni. Päihde kuitenkin tuhoaa ihmistä pala palalta ja repii sielua riekaleiksi.

Milloin auttaminen muuttuu mahdollistamiseksi?

Päihderiippuvaisen läheinen joutuu tasapainottelemaan jatkuvasti sen kanssa, miten sairastunutta voi auttaa, mahdollistamatta kuitenkaan päihdyttävän aineen käyttöä.

Tilanne on usein äärimmäisen ristiriitainen ja kuormittava. Eettisesti oikeita valintoja ei yksinkertaisesti ole ja kaikkia valintoja varjostaa syyllisyys, epävarmuus ja väsymys.

Myös päihderiippuvaisen läheinen tarvitsee apua

Päihderiippuvuus on vakava ja valitettavan usein kuolemaan johtava sairaus. Mitä sitten voit tehdä, jos läheisesi on sairastunut ja kamppailet sen kanssa, miten tukea sairastunutta?

Sanoisin, että pyri seisomaan aina omilla jaloillasi, ettet uppoa samaan suohon. Järjestä itsellesi kaikki mahdollinen apu ja tuki, jotta voit ELÄÄ omaa elämääsi ja keventää joskus ylivoimaiselta tuntuvaa henkistä taakkaa. Voimme lopulta elää vain päivä kerrallaan jokainen.

Rakastaa voi myös etäältä ja tämän sairauden kohdalla se voi joskus olla ainoa terve vaihtoehto.

Sinulla on oikeus suojella myös omaa elämääsi

Mikäli olet tilanteessa, jossa läheisen vakava päihderiippuvuus pelottaa, huolestuttaa ja kuormittaa, hankithan itsellesi apua.

Tarjoa sairastuneelle mahdollisuus päästä hoitoon/avun piiriin tai vähintäänkin tieto siitä, että olet saatavilla, mikäli hän päättää ottaa apua vastaan. Älä auta väkisin, sillä siten näännytät vain itsesi.

Pohdi, keskustele ja punnitse mikä on aitoa auttamista ja mikä riippuvuuden jatkumisen mahdollistamista. Sinulla on oikeus elää omaa elämääsi ja olla onnellinen. Kurjuuden ja kärsimyksen kuoppaan jääminen sairastuttaa ajan myötä myös sinut henkisesti ja fyysisesti.

Lopuksi kokosin tähän muutamia tahoja, mistä päihderiippuvaisen läheinen voi saada apua:

Päihderiippuvaisen läheisen ei tarvitse jäädä yksin. Suomessa on useita tahoja, joista voi saada keskusteluapua, vertaistukea, neuvontaa ja tarvittaessa myös omaa hoitoa. Keskeisiä vaihtoehtoja ovat:

Hyvinvointialueen sosiaali- ja terveyspalvelut: Voit varata ajan terveyskeskukseen, mielenterveys- ja päihdepalveluihin tai perheneuvontaan. Läheisenä sinulla on oikeus hakea apua myös omien voimavarojesi tukemiseen, vaikka päihderiippuvainen ei itse olisi hoidossa.
Irti Huumeista ry: Tarjoaa läheisille vertaistukiryhmiä, neuvontaa, keskusteluapua ja tietoa huumeriippuvuudesta.
Al-Anon: Tarkoitettu alkoholiongelmaisten läheisille. Ryhmiin voi osallistua anonyymisti, eikä läheisen tarvitse olla hoidossa.
Nar-Anon: Tarjoaa vertaistukea huumeriippuvaisten läheisille.
MIELI Suomen Mielenterveys ry: Tarjoaa kriisiapua, keskustelutukea ja paikallisia kriisikeskuksia myös läheisille.
Myös seurakunnat tarjoavat usein maksutonta keskusteluapua riippumatta siitä, kuuluuko kirkkoon.

Sitoutumisen pelko voi näkyä vetäytymisenä – miksi läheisyys pelottaa, vaikka kaipaat rakkautta?

Moni meistä haaveilee parisuhteesta, mutta huomaa vetäytyvänsä juuri silloin, kun läheisyys syvenee. Miten on mahdollista kaivata läheisyyttä ja samalla pelätä sitä? Moni huomaa toimivansa tavalla, jota ei itsekään täysin ymmärrä.

Joskus juuri se, mitä sydän eniten kaipaa, voi tuntua kaikkein pelottavimmalta.

Sitoutumisen pelko ei tarkoita, ettei haluaisi rakastaa

Sitoutumisen pelko ei tarkoita sitä, ettei ihminen haluaisi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Päinvastoin. Moni kaipaa turvallista parisuhdetta enemmän kuin mitään muuta, mutta läheisyyden syventyessä jokin alkaa varoittaa. Mistä sitoutumisen pelko voi kertoa? Miksi sydän ja hermosto vetävät eri suuntiin?

Mieli haluaisi luottaa, mutta keho reagoi toisin. Hermosto saattaa tulkita läheisyyden vaaran merkiksi, vaikka todellista uhkaa ei olisi. Silloin vetäytyminen voi tuntua turvallisemmalta kuin yhteydessä pysyminen tai sen syventäminen.

Taustalla voi olla monia syitä

Sitoutumisen pelko ei synny aina samasta syystä. Taustalla voi olla lapsuuden kiintymyssuhdevaurioita, mutta myös myöhemmin koettuja kipeitä ihmissuhdekokemuksia, kuten uskottomuutta, hylätyksi tulemista, emotionaalista kaltoinkohtelua tai muita traumaattisia kokemuksia. Joskus jo yksi syvä pettymys riittää horjuttamaan tunnetta siitä, että toiseen ihmiseen voi luottaa. Yhteistä näille kokemuksille on se, että ne voivat opettaa hermostolle, ettei läheisyys olekaan turvallista.

Kun hermosto alkaa varoa läheisyyttä

Mieli voi haluta rakastaa ja luottaa, mutta hermosto toimii omien kokemustensa pohjalta. Jos läheisyyteen on elämän varrella liittynyt turvattomuutta – lapsuudessa tai myöhemmissä ihmissuhteissa – keho voi alkaa reagoida vaaraan silloinkin, kun todellista uhkaa ei ole. Silloin vetäytyminen ei ole merkki siitä, ettei rakastaisi. Se on usein opittu tapa suojella itseä.

Lapsi tarvitsee aikuisen, joka huomioi hänen tunteensa, lohduttaa, rauhoittaa ja auttaa ymmärtämään niitä. Näissä hetkissä rakentuu kokemus siitä, että läheisyys on turvallista. Kun lapsi saa rauhoittua turvallisen aikuisen avulla, hän oppii vähitellen säätelemään myös omia tunteitaan. Jos tämä kokemus jää toistuvasti puutteelliseksi tai myöhemmät ihmissuhteet ovat horjuttaneet turvallisuuden tunnetta, hermosto voi oppia varomaan läheisyyttä. Silloin toisen päästäminen lähelle voi tuntua pelottavalta, vaikka sydän kaipaisi juuri sitä.

Jos sitoutuminen pelottaa, voisi olla hyödyllistä pysähtyä pohtimaan omaa lapsuuttaan ja parisuhdehistoriaansa. Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi:

Sainko lohtua, kun olin surullinen tai peloissani?
Saivatko kaikki tunteeni olla olemassa?
Opinko, että apua saa pyytää?
Tunsinko olevani hyväksytty myös silloin, kun epäonnistuin?
Vai opinko jo varhain pärjäämään yksin?

Sitoutumisen pelosta on mahdollista toipua

Sitoutumisen pelko ei ole luonteenpiirre eikä kohtalo. Se on selviytymiskeino, joka on joskus auttanut suojelemaan meitä tilanteissa, joissa läheisyys ei ole tuntunut turvalliselta. Kun alamme ymmärtää omaa historiaamme, myös omat reaktiomme alkavat tuntua ymmärrettävämmiltä. Samalla syntyy mahdollisuus opetella uudenlaista tapaa olla yhteydessä sekä itseemme että toiseen ihmiseen. Vähitellen läheisyys ei ehkä enää tunnukaan uhkalta, vaan mahdollisuudelta kokea sitä, mitä sydän on kaivannut jo pitkään.

Miksi läheisyys saa yhden vetäytymään ja toisen takertumaan?

Tanja Moringin Rakkausriippuvuus-kirja auttaa tunnistamaan omia kiintymykseen ja rakkauteen liittyviä kaavoja sekä löytämään tien kohti turvallisempia ihmissuhteita.

Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.

23 vuotta raittiina – 23 asiaa, jotka olisin halunnut kuulla toipumisen alussa

Minulla on 23 vuotta raittiutta juuri tänään! Sydän täynnä liikutusta ja kiitollisuutta kokosin 23 asian listan niistä asioista, joita olisin halunnut sanoa sille 28-vuotiaalle Susannalle, joka oli ihan helkutin peloissaan ja häpeissään. Joka uskoi välillä olevansa toivoton tapaus.

Minulla ei ollut silloin mitään tulevaisuuden unelmia. Tiesin vain, etten halua juoda enää. Retkahduskokemukseni oli osoittanut, että minusta tulee juomisen ja lääkkeiden myötä hermoraunio, jolta puuttui kyky tehdä moraalisesti järkeviä valintoja. Lisäsin omalla toiminnallani ja ajattelullani kärsimystäni.

Hain lohdutusta, läheisyyttä, hyväksyntää, pakoa raastavista tunteista ja paniikkihäiriöstä. Mitä vaan, ettei tarvitsisi kohdata kipua ja tuskaa.

Muutos oli pelottavaa ja se on ymmärrettävää. Olinhan käyttänyt päihteitä pakkomielteisesti 16 vuotta, aina 12-vuotiaasta lähtien. En tiennyt muuta.

Löysin heimoni, löysin toivon, löysin pienin askelin hermoston rauhaa ja mielen tyyneyttä. Se ei ollut nopeaa, helppoa tai kivutonta. Kipu syntyi siitä, että luovuin vanhasta minästä ja astuin uuteen, pysyvään tiedostamisen, hyväksymisen ja itsemyötätunnon eli kasvun aikaan. Vuosien mittaan löysin tien takaisin aitoon itseeni.

23 tärkeää asiaa – Et ole toivoton tapaus

Tässä ovat ne 23 asiaa, jotka olisin toivonut kuulevani tämän kaiken mullistavan elämänmuutoksen alkumetreillä. Uudestaan ja uudestaan:

1. Sä oot raittiina vielä 23 vuoden päästä.
2. Kaikki järjestyy. Tavalla tai toisella.
3. Löydät kestävän tasapainoisen parisuhteen.
4. Saat maksettua kaikki sun velat.
5. Sä meditoit päivittäin ja se auttaa sua. ADHD:sta huolimatta.
6. Et ole viallinen tai vääränlainen.
7. Toipuminen alkaa oman tilanteen tiedostamisesta. Se on kaikkein tärkeintä.
8. Toipuminen on hidasta.
9. 6/10 riittää. Hyvänä päivänä.
10. Toipuminen ei ole tahdonvoimakysymys.
11. Et kaipaa riippuvuutta. Kaipaat turvaa.
12. Sun riippuvuus ei ole ongelma. Se on yritys ratkaista ongelma.
13. Juominen, liika sokerin syöminen ja läheisriippuvuus on vaan oireita.
14. Riippuvuuden alla on kivuliaita tunteita ja täyttymättömiä tarpeita.
15. Ole tarkkana, riippuvuus vaihtuu niin helposti toiseen.
16. Retkahdukset ei tule sattumalta.
17. Rajojen asettaminen ja pitäminen on itsestä huolehtimista.
18. Sä opit olemaan lempeä itsellesi.
19. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta suhdetta siihen voi.
20. Aina voi aloittaa uudestaan.
21. Sä saat käännettyä sun haavat kasvuksi.
22. Kaikki, mitä vältät, ohjaa elämääsi.
23. Päihteettömyys on vasta alku. Todellinen vapaus löytyy vasta, kun lakkaat pakenemasta itseäsi.

Ehkä sinä olet siinä kohdassa, jossa minä olin 23 vuotta sitten. Tai ehkä et. Joka tapauksessa haluan sanoa sinulle saman, minkä olisin kaivannut kuulla itse: muutos on mahdollista, vaikka et vielä uskoisi siihen. Vaikka olisit yrittänyt lukemattomia kertoja onnistumatta. Vaikka häpeä ja pelko sanoisivat toisin.

Et ole yksin. Olet toipumisen arvoinen.

Artikkelikuva (c) Nadi Hammouda

Kun elämä koettelee, luovuus voi auttaa säilyttämään yhteyden itseen

Leena Yliportimo on runoilija, copywriter ja hyvinvointivalmentaja. Vakavasta sairaudesta toipuessaan hän on oppinut etsimään arjesta merkitystä, kauneutta ja toivoa myös silloin, kun elämä ei mene suunnitelmien mukaan. Leena saa voimaa kirjoittamisesta, laulamisesta, luonnosta ja koirista. Hän on julkaissut kolme runokirjaa: Haikuja ja hetken kaikuja (2025), Small talkia rakkaudesta (2015) ja Rakkaus on pyöreä (2013). Parhaillaan hän työstää ensimmäistä proosateostaan. Leenaa voi seurata Instagramissa @leena.yliportimo tai Small talkia elämästä -blogissa.

Kun elämä koettelee ja oma maailma kaventuu, identiteetti alkaa hakea paikkaansa. Silloin luominen voi auttaa palauttamaan yhteyden itseen. Se voi laajentaa maailmaa sisältä päin ja muistuttaa, olen yhä täällä.

Kun elämä muuttuu, myös kuva itsestä voi horjua

Elämää ei aina voi hallita. Sairaus, uupumus, menetys tai jokin muu vaikea vaihe voi tuoda yllättäen eteen tilanteita, jotka rajoittavat tekemistä ja muuttavat arjen olosuhteita. Asiat, jotka ennen olivat tavallisia, eivät enää olekaan itsestään selviä. On vähemmän voimia ja mahdollisuuksia tehdä asioita. Myös kuva itsestä voi alkaa horjua.

Vaikeina aikoina ihminen saattaa alkaa katsoa itseään sen kautta, mitä on menettänyt. Ei enää ihan omana itsenään, vaan sairaana, uupuneena, eronneena, työttömänä tai kriisin keskellä elävänä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Mutta kun elämästä katoaa asioita, joiden varaan arki ja identiteetti ovat rakentuneet, voi herätä kysymys: kuka minä olen nyt?

Vaikea elämäntilanne ei kuitenkaan ole mikään automaattisesti henkisesti kasvattava “lahja”. Joskus elämä vain on raskasta ja tuntuu epäreilulta. Kaikesta ei aina tarvitse löytää hopeareunusta.

Luominen voi säilyttää yhteyden itseen elävänä

Vaikeuksien keskellä luominen voi kuitenkin olla yksi tapa pitää kiinni omasta identiteetistä. Minulla luomisen kipinä syttyy usein jostain tunteesta, ehkä pienestä havainnosta tai mielikuvasta, jonka kirjoitan muistiin ennen kuin se katoaa. Joskus siitä syntyy runo, joskus artikkeli tai jotain, joka kasvaa vasta myöhemmin omaksi teokseksi.

Luovalla tekemisellä voikin olla harrastusta suurempi merkitys. Se voi olla tapa säilyttää yhteys itseensä haastavissa elämänvaiheissa. Se ei ehkä poista vaikeaa tilannetta, paranna sairautta, korjaa menetystä tai tuo menetettyä aikaa takaisin. Eikä sen tarvitse. Luomisen tehtävä ei ole silotella todellisuutta. Mutta luodessa voi päästä tilaan, jossa todellisuus on muutakin kuin senhetkiset haasteet. Se voi olla paikka hengähtää, käsitellä asioita tai paeta hetkeksi arkea.

Luominen voi myös selkeyttää tunteita. Kaikelle ei löydy heti sanoja. Joskus tunne on ensin vain epämääräinen möykky mielessä tai paino kehossa. Luova tekeminen voi antaa sille jonkin muodon. Ei välttämättä lopullista selitystä, mutta ainakin jonkinlaiset raamit.

Elämäntilanteestasi huolimatta olet luodessa aina tekijä. Ajattelija. Havaitsija. Ihminen, joka tuntee. Ihminen, jolla on edelleen oma sielu, oma ääni ja kyky rakentaa jotain uutta ja ikiomaa, vaikka elämä muuten olisi kuinka vaikeaa.

Luovuuden ei tarvitse olla suurta ja hienoa

Luovan tekemisen ei tarvitse olla suurta taidetta. Sen ei tarvitse olla valmista, hienoa, myytävää tai muiden mielestä merkittävää. Se voi olla kirjoittamista, maalaamista, musiikkia, valokuvaamista, käsitöitä, puutarhanhoitoa, ruoanlaittoa, sisustamista, tanssia tai mitä tahansa tekemistä, jonka kautta saat ilmaistua itseäsi.

Luovilla teoksilla voit rakentaa yhteyttä myös muihin ihmisiin ja ulkoiseen maailmaan. Teos voi puhutella tai koskettaa jotakin toista. Se voi auttaa muita ymmärtämään tunteita, joille ei ole löytynyt sanoja. Tai ehkä joku tunnistaa teoksesta jotain omaa ja kokee, ettei olekaan kokemuksensa kanssa aivan yksin.

Minulle luominen on tapa kokea, että olen yhä täällä, omana itsenäni. Se on kasvattanut maailmaani sisältä päin ja auttanut säilyttämään yhteyden itseeni. Kaikista vaikeista ajoista ja menetyksistä huolimatta se on paljon.

MATKALLA

kiipeän tikapuita alaspäin
koska muuta suuntaa ei ole
sinne on palattava
mihin itsensä jätti
sieltä on lähdettävä
missä pohja pitää
enää en piirrä tähtiä
pilviselle taivaalle
enää en liimaa haaveita
hauraalle paperille
pian silmäni ovat kirkkaat
sadevedellä pestyt
ja aurinko erottaa päivän yöstä
– Leena Yliportimo, Rakkaus on pyöreä

Lemmikki voi rauhoittaa hermostoa – näin eläimen seura lisää turvan tunnetta

Lemmikki ei koskaan kiirehdi huomiseen. Se ei jää kiinni eiliseen. Se elää tässä hetkessä ja kutsuu meidät mukaansa. Ehkä juuri siksi niin moni meistä kokee, että eläimen seurassa on helpompi rauhoittua.

Hermosto rauhoittuu vasta silloin, kun se kokee olevansa turvassa. Turvallisuus ei ole pelkästään tunne, vaan myös fysiologinen tila. Viime vuosien tutkimukset osoittavat, että vuorovaikutus eläimen kanssa voi rauhoittaa hermostoamme. Eläimen seurassa stressihormoni kortisolin määrä voi laskea. Samalla rakkaushormoniksikin kutsutun oksitosiinin eritys lisääntyy. Oksitosiini saa hermostomme ymmärtämään, että olemme turvassa ja voimme laskea hälytystilaa.

Hermosto kaipaa turvallisuutta

Hiljattain julkaistu Helsingin yliopiston tutkimus vahvisti tätä ajatusta. Tutkimuksessa havaittiin, että koiran ja ihmisen suhteessa on samoja tunteiden yhteissäätelyn ja turvallisen kiintymyssuhteen piirteitä kuin ihmisten välisissä läheisissä suhteissa.

Tutkimus ei yllättänyt minua. Se vahvisti tutkimuksellisesti ilmiötä, josta olen kuullut asiakkaideni kertovan vuosien ajan. Moni on kertonut, että juuri lemmikin seura on auttanut rauhoittumaan silloin, kun elämässä on ollut paljon stressiä.

Turvaa, jota ei tarvitse ansaita

Monelle lemmikki on paljon enemmän kuin eläin. Se on perheenjäsen, uskollinen ystävä ja rinnalla kulkija. Se ei arvioi meitä sen perusteella, kuinka menestyneitä olemme, miltä näytämme tai kuinka paljon olemme päivän aikana saaneet aikaan.

Nelijalkainen voi olla turvallinen kiintymyssuhde

Työssäni olen kuullut monen asiakkaan kertovan, että juuri lemmikki on ollut elämän turvallisimpia kiintymyssuhteita. Erityisesti silloin, kun lapsuudessa on ollut paljon turvattomuutta, eläin on voinut olla se, joka odotti koulusta kotiin palaavaa lasta, tuli iloisena vastaan ja oli läsnä silloinkin, kun elämä tuntui vaikealta. Lemmikki ei korvaa vanhempaa eikä poista lapsuuden haavoja. Silti se voi tarjota kokemuksia siitä, että olemme turvassa, hyväksyttyjä ja rakastettuja.

Arjen pienet palauttavat hetket

Lemmikkiä hoivatessa ja sen tarpeista huolehtiessa elämä palautuu hyvin konkreettisiin asioihin. Samalla huomio siirtyy hetkeksi pois omista murheista toisen elävän olennon hyvinvointiin. Se voi olla yllättävän tehokas tapa rauhoittaa ylikuormittunutta mieltä.

Rutiinit kantavat vaikeinakin päivinä

Eläin muistuttaa meitä, että juuri nyt on aika lähteä ulos, syödä, levätä tai leikkiä. Samalla se tuo päiviin rytmiä ja säännöllisyyttä. Monelle meistä juuri nämä arkiset rutiinit ovat tärkeä tuki silloinkin, kun elämä tuntuu kuormittavalta tai kaoottiselta. Päivä saa rakenteen, ja samalla omastakin hyvinvoinnista tulee usein pidettyä parempaa huolta.

Yhdessä laumassa

Koiralenkillä syntyy helposti kohtaamisia, joita ei ehkä muuten koskaan olisi tapahtunut. Uudella paikkakunnalla lemmikki voi olla nopein tie uusiin tuttavuuksiin, joista saattaa rakentua ystävyyssuhteita. Minä olen saanut monta ystävää koirani kautta.

Meillä on vain tämä hetki

Moni meistä kokee, että lemmikki on tuonut elämään rauhaa, iloa, onnellisuutta ja turvallisuutta. Lemmikki muistuttaa meitä siitä, että elämä ei tapahdu eilisessä eikä huomisessa, vaan tässä hetkessä.

Millainen merkitys lemmikillä on ollut sinun elämässäsi?

Onko eläin auttanut sinua rauhoittumaan, tuonut arkeen rytmiä tai opettanut sinulle jotakin turvallisuudesta?

Miksi kumppani vetäytyy parisuhteessa?

Miksi toinen vetäytyy suhteessa? Siinäpä vasta kysymys, jota moni pohtii. Ymmärrettävästi, sillä toki toisen vetäytyminen herättää hämmennystä ja epävarmuutta. Eli tutkitaan tätä uteliaasti hetken: mitä syitä toisen vetäytymiselle saattaa olla?

Vaikka mielemme kaipaisi miten yksiselitteisiä vastauksia, on niitä todellisuudessa hirveän hankala antaa. Kyse voi olla niin monesta asiasta!

Yleisimpiä syitä sille miksi ihmiset vetäytyvät ovat…

he kokevat sillä hetkellä olonsa uhatuksi ja he ovat tottuneet menemään silloin suojaan kuoreensa
he uskovat että ei ole turvallista paljastaa haavoittuvaisuutta tai syvempiä ajatuksiaan
he ovat omaksuneet alitajuisen uskomuksen, että vain yksin selviää
he latautuvat yksin ollessaan, mutta eivät ehkä osaa kertoa riittävän selkeästi tarvitsevansa omaa tilaa
he tarvitsevat hiukan aikaa ja tilaa prosessoidakseen asioita.

Mutta myös nämä syyt vetäytymiseen ovat mahdollisia:

ihminen vetäytyy, koska hänellä ei ole kapasiteettia kohdata jotakin
ihminen vetäytyy, koska kokee olonsa syytetyksi ja tai sellaiseksi että häneltä vaaditaan liikaa (olivatpa nämä vaatimukset sitten todellisia tai eivät)
ihminen vetäytyy, koska ei osaa ilmaista omaa tahtoaan tai tarvettaan ja ikään kuin ”äänestää jaloillaan”.

Kuten huomaat, vetäytymisen syyt voivat olla tosi monenlaisia.

Usein varsinkin ristiriitaisesti kiintynyt tulkitsee vetäytymisen niin, että se tarkoittaisi sitä että toinen ei välitä. Tämä ei välttämättä pidä ollenkaan paikaansa. Mutta valitettavasti joskus vetäytyminen on myös hiljaista tunneyhteydestä katoamista.

Joten me emme voi mielestäni jäädä liikaa miettimään toisen syitä. Ennemminkin kannattaa miettiä sitä, että onko tämä sellainen suhde, jossa voin kokea oloni turvalliseksi – most of the time?

Ollaanko suhteessa aidosti valmiita miettimään yhdessä sitä, että vaikka joskus tarvisi tilaa (mikä on myös normaalia), niin miten sitä voi ottaa ilman repimistä ja olo voisi silti olla turvallinen?

Tutustu aiheeseen lisää terapeutti Eevi Vuoriston suositusta webinaaritallenteesta Aikuiset kiintymyssuhteet – Kuinka luoda turvallinen yhteys itseen ja toiseen