Hidasta elämää

Kun kaikki vaatii huomiotasi, metsä ei vaadi mitään

Vihreän kirjo silmien edessä kertoo meille parantavasta voimasta. Metsän maatuneet tuoksut saavat meidät rauhoittumaan, tuntemaan olevamme osa suurta kiertoa. Jokaisella meistä on nautinnollisia ja maadoittavia kokemuksia metsässä kulkemisesta. Siitä kuinka metsä täyttää kaikki aistimme ja sulautuu osaksi itseä.

Toistuvan metsässä kävelyn on tutkittu lisäävän harmaata ainesta aivoissa. Aivojen rakenne muuttuu etenkin alueilla, jotka liittyvät oppimiseen, muistamiseen, itsetutkailuun ja päätöksentekoon. Metsässä liikkuminen vaikuttaa luonnollisesti serotoniini ja dopamiinitasoihin ja saa myös luurankolihakset erittämään myokiinejä, jotka vaikuttavat tulehdusta rauhoittavasti ja aivoissa antidepressiivisesti.

Metsässä voi vain olla

Japanissa puhutaan metsässä kylpemisestä. Ihminen yksinkertaisesti menee metsään vain olemaan, kokemaan korkeat puut ja syvän luonnon, jolloin rentous ja palautuminen kiireisen maailman stressistä tapahtuu kuin itsestään.

Tällainen kylpeminen on ajateltu Japanissa olevan osa ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa, eikä suomalaisessakaan kulttuurissa ajatus ole tästä kaukana. Se ei ole tavoitteellista toimintaa, niin kuin eräretkeily voi joskus jollekin olla, vaan tietoista yhteyden hakemista ympäröivään maailmaan.

Mitä tapahtuu, kun tavoitteesta hellittää?

Tavoitteellinen toiminta, kun mielessä on miten ja koska tavoite tulisi saavuttaa, rajoittaa meidän tekemistämme.

Mitä enemmän pakottaa itseä kohti tavoitetta, sen enemmän kortisolitasot nousevat eikä mieli pysy kirkkaana. Ajatus on kapea niin, ettei tekemistä auttavia oivalluksia tai uusia toimintatapoja nouse mieleen. Siksi vanhassa kiinalaisessa wu wei -ajattelussa painotetaan ainakin hetkellistä tavoitteista irtipäästämistä. Vapautetaan mieli ja keho rajoittavasta toimintamallista, ollaan avoimia uudelle.

Liikkuminen metsässä vie aina täysin uuteen tilaan, mikään ei ole koskaan samanlaista kuin ennen. Silloin itsekin joutuu päästämään irti ainakin hetkellisesti vanhoista identiteeteistä. Luottamus siinä hetkessä on vain yhteyttä ympäristöön.

Vaivattomuus mukaan arkeen

Olennaista metsässä kävelyssä on mielen täyttävä vaivattomuus, vaikka joutuisikin hetkellisesti fyysisesti ponnistelemaan.

Kun arki täyttyy kännykän viesteistä, loputtomista meileistä ja erilaisista odottavista tehtävistä, ne heikentävät keskittymistä ja aiheuttavat kognitiivista väsymystä, sen monine oireineen. Metsässä pääsemme pian yliajattelusta irti. Olemme läsnä ilman yritystä meditoida tai olla mitään muutakaan.

Luonnon pehmeä viehätys ja sen lukuisat hitaasti aukeavat yksityiskohdat kalliolta tippuvasta vedestä lintujen kutsuihin antavat meidän mielellemme hetkiä, jollaisia emme muuten arjessa kohtaa. Kohtaamme nöyrästi luonnon kauneuden ja mysteerit.

Wu wei -ajattelu korostaa vaivattomuutta. Se luo valtavan voimavaran tekemisiimme, siihen miten suoritamme päivittäin tehtäviä. Joko panostaen kovaa tavoite jyskyttäen mielessä tai sitten kevyemmin, kuin itsestään tapahtuen.

Metsästä voi ottaa mukaansa ajatuksen, ettei kaikkea tarvitse saada aikaan pakottamalla. Jos haluat viipyä tämän ajatuksen äärellä pidempään, Denis Vinokur pohtii pakotonta tekemistä ja sen soveltamista arkeen vanhan taolaisen wu wei -periaatteen kautta kirjassaan Wu wei – hellittämisen taito (Bazar/Hidasta elämää, 2026).

Tutustu lisää TÄÄLLÄ.

Miksi keho reagoi vaaraan, vaikka olet jo turvassa?

Kirjoittaja: erikoispsykologi Nina Lyytinen

Kirjoitus pohjautuu erikoispsykologi Nina Lyytisen ja psykologian professori Kirsi Peltosen kirjaan Trauma, toivo ja toipuminen – Kun eilinen elää tänään (Tammi, 2026). Kirjassa tarkastellaan traumatisoitumista, traumaattisten kokemusten vaikutuksia sekä toipumista tukevia tekijöitä tutkimustiedon ja käytännön esimerkkien avulla.

Ovi kolahtaa äkillisesti kiinni. Anna säpsähtää, sydän alkaa hakata ja koko keho jännittyy. Hetkessä olo muuttuu turvattomaksi. Syntyy voimakas tarve päästä pois tilanteesta.

Hetken kuluttua Anna huomaa, ettei mitään vaarallista tapahtunutkaan. Tuuli oli paiskannut terassin oven kiinni. Hän on turvassa, mutta keho käy edelleen kierroksilla. Miksi tavallinen arjen ääni voi aiheuttaa näin voimakkaan reaktion?

Tämän kuvitteellisen, mutta monelle valitettavan tutun tilanteen taustalla on pitkäaikaisia turvattomuutta ja pelkoa aiheuttaneita kokemuksia.

Anna on elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa. Väkivalta alkoi henkisenä painostamisena ja kontrollointina, mutta muuttui myöhemmin myös fyysiseksi väkivallaksi. Suhteessa oli myös hyviä aikoja, mutta ne vähenivät suhteen edetessä. Vähitellen Anna oppi tarkkailemaan puolisonsa käyttäytymistä ja tunnistamaan merkkejä, jotka saattoivat ennakoida väkivaltaa.

Joskus varoitusmerkkinä oli oven kolahdus, kun puoliso palasi päihtyneenä kotiin. Toisinaan se oli vihaista ovien paiskomista tai mykkäkoulua ennen väkivaltaista tilannetta. Anna oppi olemaan jatkuvasti varuillaan. Hänen oli tärkeää havaita mahdollinen uhka ajoissa ja reagoida siihen nopeasti.

Vaikka väkivaltainen parisuhde oli päättynyt jo vuosia aiemmin ja Anna eli nyt turvallisessa parisuhteessa ja ympäristössä, hänen kehonsa saattoi edelleen reagoida tuttuihin ääniin kuin vaara olisi yhä läsnä.

Järkyttävät kokemukset ja pitkään jatkunut väkivalta voivat jättää pitkäkestoisia jälkiä. Vaikka vaara olisi jo ohi, kehon hälytysjärjestelmä voi jäädä herkistyneeseen tilaan.

Miksi kehomme virittäytyy vaaran uhatessa?

Kuvittele, että ihmisen mieli ja keho toimivat kuin palohälytin. Sen tehtävänä on varoittaa mahdollisista vaaroista ja auttaa meitä reagoimaan nopeasti uhkaavissa tilanteissa.

Vaaran hetkellä sydämen syke voi kiihtyä, hengitys muuttua ja lihakset jännittyä. Tarkkaavaisuus suuntautuu ympäristöön ja mahdollisten uhkien havaitsemiseen.

Uhkaavassa tilanteessa ihminen voi valmistautua taistelemaan tai pakenemaan. Joskus hän voi jähmettyä tai lamaantua. Uhkaa voi pyrkiä vähentämään myös esimerkiksi myötäilemällä toista tai neuvottelemalla.

Nämä ovat erilaisia tapoja reagoida uhkaan ja pyrkiä selviytymään siitä. Monet reaktioista käynnistyvät automaattisesti, ilman tietoista päätöstä.

Kun uhka on ohi, kehon hälytystila yleensä vähitellen rauhoittuu. Järkyttävä tapahtuma voi jäädä mieleen kipeänä muistona ilman, että se halitsemattomasti aktivoituu nykyhetkessä.

Traumatisoitumisen seurauksena hälytysjärjestelmä voi kuitenkin herkistyä. Ikään kuin palohälytin alkaisi soida pienimmästäkin käryn hajusta, vaikka tulipaloa ei ole.

Kun menneisyyden vaara elää nykyhetkessä

Järkyttävien kokemusten vaikutukset voivat jatkua pitkään tapahtuneen jälkeen. Menneisyyden kokemukset voivat aktivoitua nykyhetkessä esimerkiksi voimakkaina
tunnereaktioina, kehollisina tuntemuksina tai mieleen tunkeutuvina muistoina.

Aiemmasta kokemuksesta muistuttava ääni, haju, ilme tai tilanne voi käynnistää voimakkaan reaktion, vaikka ihminen olisi todellisuudessa turvassa. Reaktio voi syntyä hyvin nopeasti. Vaikka ihminen tiedostaisi olevansa turvassa, keho voi viestiä aivan muuta.

Traumaperäisiin oireisiin voi kuulua myös painajaisia, jatkuvaa varuillaanoloa ja vaikeuksia säädellä vireystilaa. Joskus muistot ja niihin liittyvät tunteet aktivoituvat niin voimakkaina, että menneisyyden tapahtuma tuntuu olevan läsnä juuri nyt.

Ihminen saattaa alkaa vältellä tilanteita, jotka muistuttavat tapahtuneesta. Välttely voi hetkellisesti helpottaa oloa, mutta pitkällä aikavälillä se voi kaventaa elämää ja ylläpitää traumaoireita.

Jatkuva valppaustila kuluttaa voimavaroja. Rentoutuminen, nukkuminen ja tavallisista arjen asioista nauttiminen voivat muuttua vaikeiksi. Myös ihmissuhteet ja kokemus omasta turvallisuudesta voivat kärsiä.

Kaikki järkyttävät kokemukset eivät johda traumatisoitumiseen

Kaikki järkyttävät tai uhkaavat kokemukset eivät johda traumatisoitumiseen tai pitkäkestoisiin traumaperäisiin oireisiin.

Traumatisoitumisen riskiin vaikuttavat monet tekijät, kuten tapahtuman luonne, aiemmat kokemukset, elämäntilanne sekä se, millaista turvaa ja tukea ihminen saa tapahtuman aikana ja sen jälkeen. Myös yksilölliset voimavarat ja selviytymiskeinot vaikuttavat siihen, miten kokemuksesta toivutaan.

Sama tapahtuma voi siksi vaikuttaa ihmisiin hyvin eri tavoin. Toiselle se voi jäädä raskaaksi mutta vähitellen käsiteltäväksi muistoksi, kun taas toiselle voi kehittyä pitkäkestoisia traumaoireita.

Turvallisuuden kokemus tukee toipumista

Traumasta toipumisessa keskeistä on, että ihminen voi vähitellen kokea olevansa turvassa. Pelkkä tieto siitä, että vaara on ohi, ei kuitenkaan aina riitä rauhoittamaan kehon ja mielen voimakkaita reaktioita.

Turvallisuuden kokemusta voivat vahvistaa luotettavat ihmissuhteet, läheisten tuki ja ennakoitava arki. Myös vireystilan ja tunteiden säätelyn keinot voivat auttaa tunnistamaan ja rauhoittamaan kehon reaktioita.

Toipumiseen voi kuulua vaikeiden kokemusten käsittely turvallisessa ja luottamuksellisessa hoitosuhteessa. Traumasta toipuminen on yksilöllistä, ja siksi myös hoidossa on tärkeää huomioida ihmisen elämäntilanne, voimavarat ja oireet.

Menneisyys ei määritä tulevaisuutta

Vaikka traumaattiset kokemukset voivat vaikuttaa ihmisen elämään pitkään, niiden ei tarvitse määrittää koko elämää tai tulevaisuutta.

Toipuminen ei tarkoita tapahtuneen unohtamista. Sen sijaan tavoitteena on, etteivät menneisyyden kokemukset enää aiheuta yhtä voimakkaita reaktioita tai kavenna elämää samalla tavalla kuin aiemmin.

Toipumisen myötä kehon hälytysjärjestelmä voi vähitellen palautua tasapainoisempaan tilaan. Voimakkaat, hallitsemattomilta tuntuvat reaktiot voivat vähentyä, ja niistä palautuminen voi helpottua.

Myös Anna voi ajan myötä huomata muutoksen. Kun ovi seuraavan kerran kolahtaa, hän saattaa edelleen säpsähtää, mutta keho rauhoittuu aiempaa nopeammin. Hän voi tunnistaa reaktionsa ja huomata olevansa turvassa tässä hetkessä.

Samalla elämään voi palautua asioita, joille jatkuva varuillaanolo ei ole aiemmin jättänyt tilaa: levollisuutta, iloa, läheisyyttä ja luottamusta tulevaisuuteen. Menneisyyden kokemuksia ei voi muuttaa, mutta niiden vaikutus nykyhetkeen voi muuttua.

👉 Tutustu myös erikoispsykologi Nina Lyytisen ja psykologian professori Kirsi Peltosen kirjaan Trauma, toivo ja toipuminen – Kun eilinen elää tänään (Tammi, 2026). Kirjassa tarkastellaan traumatisoitumista, traumaattisten kokemusten vaikutuksia sekä toipumista tukevia tekijöitä tutkimustiedon ja käytännön esimerkkien avulla.

Huomaako kukaan, että jaksat jo liikaa?

”Nyt ei ehdi, pitää levätä vähän.”

Lause voi lipsahtaa suusta puolivahingossa. Sen läpi kuultaa väsymys, mutta saattaa siinä olla pientä ylpeyttäkin. On ollut niin paljon tekemistä, että lepoa on täytynyt lykätä. Paljon asioita on saatu aikaan. Tunne omasta tarpeellisuudesta on vahvasti läsnä.

Mutta mitä jos kukaan ei huomaa, kuinka paljon olet venynyt? Töissä uusia hommia tulee jatkuvalla syötöllä, kotona odottaa aina uusi kaaos, eikä kiitoksen sanoja kuulu. Silti huomaat tsemppaavasi vielä vähän enemmän.

Denis Vinokur kuvaa tätä ristiriitaa uutuuskirjassaan Wu wei – hellittämisen taito (Bazar/Hidasta elämää, 2026). Hän on vuosien ajan kohdannut vastaanotollaan ihmisiä, joiden voimat ovat vähissä. Aina kuorma ei synny yksittäisten tehtävien määrästä. Myös epäselvä työnjako, kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja tarve todistaa oma arvo voivat tehdä arjesta raskaan.

Milloin tekemisestä tulee todistelua?

Moni haluaa hoitaa työnsä hyvin ja olla luotettava ihminen läheisilleen. Vaikea kohta tulee vastaan, jos jokaisen uuden tehtävän mukana alkaa kysyä: Näkeväthän muut, että teen oman osuuteni? Riittääkö tämä todistamaan, että minuun voi luottaa?

Silloin tekemisen rinnalla kulkee koko ajan toinenkin työ. Pitää tarkkailla, mitä muut ajattelevat, ja ehkä ottaa työn alle vielä yksi asia, vaikka oikeastaan ei jaksaisi enempää.

Vinokurin kirjassa wu wei tarkoittaa pakotonta tekemistä. Se ei tarkoita vastuuttomuutta eikä tee vaikeista asioista helppoja. Jos työ jakautuu epäreilusti, työnjakoa on myös voitava muuttaa. Samalla wu wei kutsuu tarkastelemaan, mihin omat voimat kuluvat: käsillä olevaan asiaan vai yritykseen ansaita ja varmistaa jatkuvasti oma paikka muiden silmissä.

Missä voisit hellittää?

Joskus on tarpeen ponnistella sitkeästi. Toisinaan asiat alkaa sujua paremmin, kun lakkaa pyörittämästä mielessään kaikkia tulevia tehtäviä samalla kertaa. Voi tarttua siihen, mikä tässä hetkessä on olennaista, ja antaa jonkin vähemmän tärkeän odottaa.

Hellittäminen voi alkaa siitä, että miettii: Mitä tässä tilanteessa todella tarvitaan? Kysymys ei ole ihmeratkaisu kaikkeen, mutta se voi auttaa erottamaan tarpeellisen työn siitä ylimääräisestä puristuksesta, joka on kertynyt sen ympärille.

Wu wei – hellittämisen taito tuo vanhan taolaisen ajatuksen keskelle tavallista arkea, työtä ja ihmissuhteita. Se voi avata kiinnostavan näkökulman hetkiin, jolloin olet tehnyt jo paljon ja silti tuntuu, että pitäisi tehdä vielä enemmän.

Tutustu Denis Vinokurin kirjaan Hidasta elämää -puodissa TÄÄLLÄ.

Äiti ei ehkä koskaan anna sinulle sitä, mitä olisit tarvinnut – Kipeä oivallus voi myös vapauttaa

Muistan kuinka syytin äitiäni. Syytin häntä siitä miksi hän ei ollut rakastanut minua kuten minä olisin tarvinnut. Syytin häntä kyvyttömyydestä ottaa vastaan pahaa oloani siitä, että olisin tarvinnut häntä eri tavoin kuin hän oli ollut kanssani.

Enkö minä tehnyt sitten mitään oikein, hän kysyi.

Olin silloin vihainen tuostakin lauseesta. Miksi hän vain syyllistyy eikä suostu kuulemaan ja näkemään mitä minä sanon. Sitä mitä minä tarvitsen. Sitä miten minä olisin toivonut asioiden olevan.

Nyt monta vuotta noista hetkistä, näen silmissäni äitini hädän ja kivun syytösteni äärellä. Nyt minä aikuisten lasten äitinä ymmärrän, miten kipeää olla oman lapsen pettymyksen äärellä. Minunkin on tehnyt usein sanoa, enkö minä tehnyt sitten mitään oikein, kun lapseni sanoo jotakin omasta lapsuudestaan, mistä jäi vaille tai mikä meni väärin.

Nyt minä todella näen, että äitini on inhimillinen ihminen. Hänkin kantaa paljon. Systeeminen ja perhekonstellaatiomenetelmän tuoma näkökulma ja konstellaatioihin osallistuminen sekä ohjaamisten kautta näkemäni monet perhesysteemit, ovat tuoneet minuun syvää myötätuntoa äitiäni kohtaan. Meillä kaikilla on omat taakkamme ja omat kyvyttömyytemme kohdata seuraava sukupolvi. Kohtaamme sen parhaassa tapauksessa vain hieman paremmin kuin meidät on kohdattu. Sekin on jo paljon!

Systeemisen laajakuvan näkeminen antaa syvän ymmärryksen, että näin tämä kaikki meni kohdallamme. Mitään emme saa muutettua vaikka kuinka kävisimme keskusteluja äitimme kanssa. Vaikka kuinka tahtoisimme äidin ymmärtävän sen miten koimme asiat ja menneisyyden tapahtumat.

Näin se oli ja näin se meni. Tämä on yksi kivuliaimmista ja armollisimmista lauseista konstellaatiomenetelmässä.

Menetelmässä käytetään myös lauseita: ”Äitini ei voi antaa enää mitään. Äitini ei voi muuttaa enää mitään. Ja minä voin antaa itselleni kaiken sen mitä tarvitsen.” Voimme itse muuttaa tässä hetkessä kaiken sen mikä on muutettavissa, mutta mennyt on ja pysyy sellaisena kuin kaikki oli ja tapahtui.

Äiti ei muutu eikä hänen tarvisekaan. Meidän on jossain vaiheessa lopettava vaatimasta jotakin mikä ei ole enää mahdollista. Meidän on muututtava niin, että heräämme tähän hetkeen. Nykyhetkessä meillä on mahdollisuus ottaa vastuu omasta elämästämme ja tulla siksi aikuiseksi itsellemme, jota olisimme tarvinneet kun olimme pieniä.

Ideaaliäitiä ei ole olemassa kenenkään elämässä. Se on fantasiaa, turhaa toivomusta, koska kukaan äiti ei ole täydellinen. Kukaan ei kykene täydellisyyteen. Sen ideaaliäidin itsessämme on kuoltava, jotta voimme nähdä itsemmekin inhimillisenä ihmisenä.

Lisää äitisuhteen tarkastelusta ja uudenlaisesta näkökulmasta vanhempi-lapsi-suhteeseen kirjoitan 2027 ilmestyvässä kirjassani Mennyt meissä – Sukupolvien näkymätön perintö.

Työpaikan huono ilmapiiri ei aina näy riitelynä – se voi näkyä myös vaikenemisena

Oletko joskus mennyt kokoukseen hyvällä mielellä, mutta tullut sieltä ulos ärtyneenä tai lannistuneena? Mitään erityisen kamalaa ei ehkä edes tapahtunut. Joku vain kommentoi ehdotustasi vähän tylysti, toinen pyöritteli silmiään ja esihenkilö vaikutti kiireiseltä ja kärsimättömältä. Seuraavassa kokouksessa päätät ehkä pitää ajatuksesi omana tietonasi. Eipähän tarvitse taas kokea sitä ikävää tunnetta, jonka edellinen kokous herätti.

Työpaikoilla puhutaan paljon tavoitteista, tuloksista ja tehokkuudesta. Kuinka paljon huomiota kiinnitämme siihen, millaisia tunteita työpäivän aikana herätämme toisissamme? Tunteet nimittäin vaikuttavat hyvin konkreettisesti siihen, mitä saamme yhdessä aikaan.

Tunteet tarttuvat

Tunteen viemää -kirjassani käsittelen sitä, miten tunteet vaikuttavat työyhteisön toimintaan. Erityisesti esihenkilön tunnetila voi vaikuttaa koko työporukan ilmapiiriin. Jos esihenkilö on jatkuvasti ärtynyt ja suhtautuu virheisiin kiukkuisesti, työntekijät alkavat helposti varoa tekemisiään. Kukaan ei halua joutua ikävän palautteen kohteeksi. Saatamme alkaa vältellä kysymistä, uusien ideoiden esittämistä tai epävarmojen asioiden ottamista puheeksi. Silloin pelko ohjaa toimintaa.

Entä jos samassa työyhteisössä suhtauduttaisiinkin virheisiin rauhallisesti? Esihenkilö kuuntelisi työntekijöiden näkemyksiä ja kannustaisi kokeilemaan uusia ratkaisuja. Työntekijät voisivat kokea luottamusta ja innostusta. Silloin suosiolliset tunnetuulet alkavat puhaltaa. Myönteiset tunteet eivät ole pelkästään mukava lisä työpäivään. Ne voivat auttaa meitä toimimaan luovemmin, tekemään yhteistyötä ja tarttumaan haasteisiin.

Entä sitten ne kielteiset tunteet? Niistä puhumista suorastaan pelätään joillakin työpaikoilla. Kauhistellaan tunteissa vellomista ja todetaan, ettei tunteita tarvitse tuoda työpaikalle. Kuitenkin juuri ikävien tunteiden välttely saa ihmiset juuttumaan epätyydyttäviin tilanteisiin, eikä päästä nauttimaan myönteisten tunteiden tuomasta energiasta. Monet sairaslomatkin vältettäisiin kun hankaliakin tunnelmia välillä kuultaisiin ja kuunneltaisiin. Tunteet kertovat usein tarpeesta ratkaista ongelmia, jotka muutoin jäisivät kytemään pinnan alle.

Tunnetaitoja tarvitaan myös kiireessä

Työelämässä ei tietenkään voi olla jatkuvasti hyvällä tuulella. Aikataulut painavat päälle, asiakkaat esittävät vaatimuksia ja työkaverin toiminta saattaa joskus ärsyttää. Tunnetaidot eivät tarkoita sitä, ettei koskaan saisi hermostua. Sen sijaan voimme oppia tunnistamaan oman tunnetilamme ja huomaamaan, miten se vaikuttaa käyttäytymiseemme.

Jos olen valmiiksi ärtynyt ja työkaveri tulee kysymään jotakin, saatan vastata tarpeettoman töykeästi. Hän puolestaan saattaa tulkita vastaukseni niin, ettei minulta kannata enää kysyä mitään. Yksi pieni kohtaaminen voi siis vaikuttaa myöhempään yhteistyöhömme. Jos huomaan ärtymykseni, voin kuitenkin valita toisin. Voin vaikka sanoa, että minulla on juuri nyt kiire, mutta palaan asiaan myöhemmin. Sama tunne, aivan erilainen lopputulos.

Suosiolliset tunnetuulet

Miten sitten voisimme saada työpaikalla puhaltamaan suosiolliset tunnetuulet?

Aina ei tarvita suuria muutoksia. Joskus jo se auttaa, että huomioimme työkaverin onnistumisen, osoitamme kiinnostusta hänen ajatuksiaan kohtaan tai kiitämme hyvin tehdystä työstä. Arvostuksen osoittaminen koetaan usein merkityksellisenä. Jokainen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Erityisen tärkeää on, miten suhtaudumme hankaliin tilanteisiin. Miten kielteisiä tunteita saa ilmaista? Voiko työpaikallasi sanoa olevansa eri mieltä? Uskaltaako keskeneräisen idean esittää ääneen? Entä mitä tapahtuu, jos joku tekee virheen? Jos virheistä seuraa nolaamista tai suuttumusta, opimme helposti varomaan. Jos taas vaikeistakin asioista voi keskustella rauhallisesti, uskallamme osallistua ja ottaa vastuuta.

Tunneilmapiiri ei ole vain esihenkilön vastuulla. Jokainen meistä vaikuttaa siihen omalla toiminnallaan. Seuraavan kerran, kun menet kokoukseen tai kohtaat työkaverisi, pysähdy hetkeksi miettimään omaa tunnetilaasi. Millainen tunne sinulla on juuri nyt? Miten se mahtaa vaikuttaa tapaasi kohdata muita? Voisitko käyttää minuutin siihen, että kohtaisit oman tunteesi rauhassa ja siirtyisit kohtaamaan työkaverisi toisenlaisessa tunnetilassa? Ja ennen kaikkea: millaista tunnetta haluaisit herättää toisissa?

Suosiolliset tunnetuulet eivät synny itsestään. Voimme kuitenkin jokainen omilla teoillamme auttaa niitä puhaltamaan.

Uunituoreesta Tunteen viemää -kirjasta löydät lisää tietoa tunteen vaikutuksesta toimintaan työpaikalla. Tutustu kirjaan Hidasta elämää -puodissa TÄÄLLÄ.

Miksi toipuminen voi tuntua joskus pahemmalta kuin riippuvuus?

Kun lopetin juomisen, oletin, että pahin olisi ohi. Olinhan tehnyt sen kaikkein tärkeimmän asian eli lopettanut. Jossain vaiheessa kävi kuitenkin jotain hämmentävää. Elämä ei muuttunutkaan pelkäksi helpotukseksi, vaan pintaan alkoi nousta kaikkea sitä, mitä olin vuosien ajan yrittänyt pitää poissa. Ahdistusta, häpeää, pelkoa, tyhjyyttä ja levottomuutta.

Mitä hittoa? Minähän olin raitistunut. Eikö minun pitänyt voida paremmin?

Tämä on yksi toipumisen paradokseista, josta puhutaan aivan liian vähän. Joskus toipuminen voi tuntua jopa kivuliaammalta kuin itse riippuvuus. Se ei välttämättä tarkoita, että jokin olisi mennyt pieleen. Päinvastoin se voi tarkoittaa, että teet asiat juuri oikein. Nyt kohtaat kaikkea sitä, mitä olet aiemmin paennut riippuvuuteen.

Mitä riippuvuus sinulle antoi?

Riippuvuus ei ole vain tapa, josta pitäisi päästä eroon. Jos riippuvuutta pidetään vain sen haittoina, ei ymmärretä sitä, miksi ihminen jää koukkuun.

Riippuvuudesta on meille myös hyötyä. Se on itse asiassa se syy, miksi jäämme koukkuun. Riippuvuus voi olla keino säädellä omia tunteita, täyttää tyhjyyttä tai auttaa esimerkiksi yksinäisyyden kokemuksen kanssa. Minulle alkoholi toi aikanaan helpotusta ahdistukseen, häpeään ja jatkuvaan itseni tarkkailuun. Myöhemmin sama tehtävä siirtyi muihin riippuvuuksiin ja haitallisiin toimintamalleihin. Keinot vaihtuivat, mutta niiden tehtävä oli hämmästyttävän samanlainen: tuoda nopeaa helpotusta.

Tämän vuoksi riippuvuudesta luopumisessa ei ole kysymys vain siitä, että lopetat haitallisen tavan. Itse asiassa sen päättäminen, että nyt lopetan, on yleensä suhteellisen helppoa. Tuossa päätöksessä pysyminen ja toipumisen ylläpito on se haasteellinen osuus, joka jatkuu koko loppuelämän. Kun luovut riippuvuudesta, luovut samalla keinosta, joka on ollut tukesi ja turvasi vuosia tai jopa vuosikymmeniä.

Woman stands with her back to the camera near window in a garden

Kun et enää pakene, joudut kohtaamaan

Riippuvuuden kanssa elämä voi olla helvettiä, mutta samalla siinä on jotain tuttua. Tiedät, mitä tehdä, kun ahdistaa, olet yksinäinen tai häpeä vyöryy päälle. Kun tämä tuttu keino otetaan pois, jäljelle jäävät ne tunteet ja tarpeet, joihin riippuvuutesi on vastannut.
Siksi toipumisessa voi tulla vastaan vaihe, jossa ihmettelet, miksi voit näin huonosti, vaikka teet vihdoin asioita, joiden pitäisi olla sinulle hyväksi. Tässä kohtaa on helppo ajatella, ettet pysty tähän tai että olit sittenkin onnellisempi ennen. Todellisuudessa saatat olla ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tilanteessa, jossa et työnnä kaikkea epämukavaa saman tien pois.

Nyt vanhan keinon tilalle täytyy vähitellen opetella uusia tapoja olla vaikeiden tunteiden kanssa, tunnistaa omia tarpeita, pyytää apua ja säädellä omaa oloa. Toipuminen ei siis ole vain luopumista. Se on uuden oppimista.

Ehkä et olekaan menossa taaksepäin

Olen itse joutunut opettelemaan, etten arvioi toipumistani pelkästään sen perusteella, miltä minusta tuntuu. Joskus eteneminen tuntuu hyvältä ja joskus aivan paskalta. Vaikea tunne ei itsessään tarkoita, että olisit menossa taaksepäin.

Paljon kiinnostavampi kysymys on: toimitko samalla tavalla kuin ennen? Ehkä ahdistaa edelleen, mutta et juokse sitä karkuun. Ehkä häpeä nousee, mutta pystyt puhumaan siitä. Ehkä halu palata vanhaan tulee, mutta tällä kertaa pyydät apua.

Toipumisen tarkoitus ei ole rakentaa elämää, jossa mikään ei enää satu. Tarkoitus on opetella elämään niin, ettei jokaista vaikeaa tunnetta tarvitse paeta riippuvuuteen tai muuhun haitalliseen toimintamalliin. Vähitellen huomaat, että se, mikä ennen tuntui mahdottomalta kestää, meneekin ohi.

Täydellisesti ei tarvitse osata. 6/10 riittää. Hyvänä päivänä.

Älä jää yksin.

Jos vanha tapa houkuttelee edelleen, voit pysähtyä kysymään, mistä ja miksi kaipaat helpotusta.

Tammikuussa ilmestyvässä kirjassani Houkutus – vapaudu haitallisista tavoista (Bazar/Hidasta elämää, 2026) käsittelen sitä, miten tunnistaa haitallisten tapojen taustalla olevia tunteita ja tarpeita. Kirjan tehtävien ja harjoitusten avulla voit harjoitella uusia tapoja kohdata vaikeita tunteita.

Voit ennakkotilata kirjan TÄÄLLÄ.

Miksi pieni asia voi laukaista kehossa valtavan reaktion? – Trauma voi saada menneisyyden tuntumaan nykyhetkeltä

Olen ollut tilanteissa, joissa järkeni tietää, ettei mitään pahaa tapahdu. Olen turvassa. Tässä hetkessä ei ole mitään varsinaista uhkaa. Toinen ihminen ei ole se ihminen, joka minua joskus satutti.

Silti kehoni voi olla aivan eri mieltä. Sydän alkaa hakata. Hengitys muuttuu. Kehoni jännittyy. Ajatukset menevät sumuun. Minuun voi nousta valtava tarve päästä pois tilanteesta tai joskus tuntuu siltä kuin katoaisin hetkeksi jonnekin itseni sisälle.

Keho voi muistaa sen, minkä haluaisi jo unohtaa

Traumasta puhutaan helposti asiana, joka on tapahtunut joskus menneisyydessä. Jotain tapahtui. Se loppui. Elämä jatkui.

Mutta ainakaan omalla kohdallani se ei ole ollut niin yksinkertaista. Pitkään jatkunut turvattomuus jätti minuun jälkiä, jotka eivät kadonneet samalla hetkellä, kun itse tilanne päättyi. Kehoni oli oppinut olemaan valmiina vaaraan. Tarkkailemaan, ennakoimaan ja reagoimaan nopeasti.

Ja joskus se tekee sitä edelleen. Triggeri voi olla yllättävän pieni asia. Tietynlainen kosketus. Äänensävy. Katse. Sana. Tunnelma. Tilanne, joka muistuttaa jollain tavalla aikaisemmasta. En välttämättä edes tietoisesti ajattele menneisyyttä. Kehoni vain reagoi. Mieli voi tietää olevansa turvassa samalla, kun keho valmistautuu taistelemaan, pakenemaan, jähmettymään tai omalla kohdallani joskus vetäytymään eräänlaiseen kuplaan.

Triggeröityminen voi tuntua hyvin todelta

Tässä on ollut minulle yksi vaikeimmista asioista ymmärtää. Kun kehoni reagoi voimakkaasti, tunne ei tunnu menneisyydeltä. Se tuntuu nykyhetkeltä. Jos jokin tilanne herättää minussa pelkoa, kehoni ei välttämättä pysähdy rauhallisesti pohtimaan, onko tämä ihminen oikeasti vaarallinen tai muistuttaako jokin tässä vain aikaisemmasta.

Reaktio ehtii tulla ensin. Siksi olen joutunut opettelemaan erottamaan toisistaan kaksi asiaa: Mitä tapahtui silloin? ja Mitä tapahtuu juuri nyt?

Ne voivat tuntua kehossa hetken aikaa samalta, vaikka todellisuudessa ne eivät ole sitä. Triggeröityminen ei tarkoita, että nykyhetki olisi sama kuin menneisyys. Eikä se tarkoita, että toinen ihminen olisi automaattisesti vastuussa kaikista minussa heräävistä tunteista. Mutta se ei myöskään tarkoita, etteikö kehossani tapahtuva reaktio olisi todellinen.

Joskus reagoin nykyhetkeen, joskus menneeseen – ja joskus molempiin

Minulle trauma ei tarkoita sitä, että voisin selittää jokaisen vaikean tunteeni menneisyydellä. Jos joku kohtelee minua huonosti, minun kuuluukin reagoida siihen. Jos rajani ylitetään, paha olo ei välttämättä ole triggeri, joka pitäisi vain hengittää pois.

Joskus jokin ei yksinkertaisesti tunnu hyvältä, koska se ei ole minulle hyväksi. Toisinaan taas nykyhetkessä tapahtuu jotain melko pientä, mutta kehoni reaktio on valtava. Ja joskus nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa. Juuri siksi en halua enää automaattisesti ajatella, että kehoni on aina väärässä – tai että se on aina oikeassa. Yritän kuunnella sitä.

Toipuminen ei ole sitä, ettei enää koskaan triggeröidy

Olen joskus ajatellut, että toipumisen pitäisi tarkoittaa sitä, etteivät vanhat asiat enää vaikuttaisi minuun. Että jonain päivänä olisin käsitellyt kaiken tarpeeksi hyvin ja kehoni ymmärtäisi vihdoin, että nyt on kaikki hyvin. En ajattele enää aivan niin.

Minulle tärkeämpää on ollut oppia tunnistamaan, mitä minussa tapahtuu. Kun reaktio tulee, minun ei tarvitse heti hävetä sitä tai ajatella, että olen taas liian herkkä tai että minussa on jotain vialla. Voin yrittää pysähtyä. Katsoa ympärilleni. Muistuttaa itseäni siitä, missä olen. Ja joskus vasta myöhemmin pystyn ymmärtämään, mikä tilanteessa osui johonkin vanhaan.

Trauma voi olla pitkään jatkunutta turvallisuuden rikkoutumista, jolloin keho on todella joutunut oppimaan selviytymään vaarasta. Siksi ei ehkä ole kovin ihmeellistä, ettei se lopeta selviytymistä käskystä silloin, kun vaara on jo ohi.

Minun kehoni on yrittänyt suojella minua. Joskus se vain yrittää suojella minua myös sellaiselta, miltä minun ei enää tarvitse suojautua. Ja silloin yritän muistuttaa sitä – ja samalla itseäni: Se tapahtui silloin. Tämä tapahtuu nyt.

Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja itsesi arvostamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Pomo on toisille ihana ja toisille painajainen – Tunnistatko työpaikan suosikit ja silmätikut?

“Esihenkilöllä oli aina selkeät suosikit ja kiusattavat työyhteisössämme. Olin ensimmäinen kiusattava. Kun hän antoi minulle potkut kehityskeskustelussa, tuli muiden vuoro. Esihenkilö halusi selvästi ympärilleen vain joo-ihmisiä. Eri mieltä ei saanut olla.

En saanut kokouskutsuja, eikä esihenkilö antanut puheenvuoroa kokouksissa. Hän sanoi sen myös ääneen, ja sen tiesivät kaikki. Työterveyslääkäri sanoi kaikille, että vaihtakaa työpaikkaa, koska esihenkilöstä ei pääse muuten eroon. Kaikki vaihtoivat.”

Tämä tarina on kerrottu Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät -kirjaani (Bazar, Hidasta elämää -kirjasarja) varten. Se ei ole ainoa – valitettavan monissa kuvataan työyhteisöjä, joissa esihenkilöillä on suosikkeja ja niitä, joita he eivät lainkaan arvosta.

Jos uusi työntekijä saa hyvän aseman työyhteisössä, voi se tuntua ansaitulta. Kun oma sijoitus putoaa, alkaa suosikkijärjestelmä näyttää toisenlaiselta.

Siksi johtajan sisäpiiriin kuuluvat eivät aina tunnista suosikkijärjestelmään pohjautuvaa johtamista ja ulossulkevaa vallankäyttöä. Heille johtaja voi olla mitä valloittavin. Ikävän vallankäytön havaitsevat parhaiten ne, jotka joutuvat sen kohteeksi.

Suosiminen saattaa olla manipuloivaa vallankäyttöä, jossa etuja jakamalla hallitaan ja rangaistaan. Se voi myös olla tahatonta piiloväkivaltaa, jossa johtaja ei tunnista omia asenteitaan ja oletuksiaan, jotka vaikuttavat siihen, ketä hän arvostaa ja ketä ei.

Mistä tunnistat suosikkijärjestelmän?

Järjestys suosikeista selviää työyhteisössä usein hienovaraisista asioista, jotka voivat tuntua piiloväkivallalta. Jos joku jää esimerkiksi kannustinpalkkion ulkopuolelle, vaikka selvästi sen ansaitsisi, voi hänen olla hyvin vaikea haastaa esihenkilöä asiassa.

”Pärstäkertoimen” perusteella etuja jakava johtaja saattaa esimerkiksi päästää suosikkinsa töissä helpommalla tai palkita heitä eduilla, joita epäsuositummat eivät saa.

Suosikkijärjestelmät voivat olla erilaisia eri työpaikoilla. Taustalta voi löytyä työystävyys tai muu läheissuhde, joka vaikuttaa siihen, miten tasapuolisesti esihenkilö pystyy tarkastelemaan työkaveriaan.

Johtaja saattaa myös kerätä ympärilleen luotetun sisäpiirin, jonka ulkopuolelle hän jättää osan. Tämänkaltaisia ydinporukoita kutsutaan työpaikoilla myös esimerkiksi kuppikunniksi, klikeiksi, hoviksi, kätyreiksi ja Hyvä veli -verkostoksi, ja kuvaan niitä tässä kirjoituksessani.

Mitä voit tehdä, jos tunnistat työyhteisössäsi suosimista?

Suosikkijärjestelmät rikkovat työsopimuslakia, sillä laki velvoittaa työnantajaa toimimaan tasapuolisesti. Arvottamiseen pohjautuvaa johtamista on tärkeää tunnistaa ja sanoittaa, sillä tasapuolisuuden puute heikentää luottamusta ja työilmapiiriä.

Jos suosiminen on tahatonta ja vailla perusteita, voi se parantua huomautuksesta. Ota asia esille esimerkiksi kehityskeskustelussa tai muussa sopivassa tilanteessa.

Jos suosikkijärjestelmän haastaminen pelottaa sinua, se on osa työyhteisön toimintakulttuuria tai tunnistat esihenkilösi tuhoisaksi tai myrkylliseksi, pyydä tukea tilanteeseen henkilöstön edustajilta, työterveyshuollosta, ammattiliitolta tai muilta työtovereilta. Viekää asiaa eteenpäin kaikki yhdessä.

Voisiko työterveyshuolto toteuttaa kyselyn tai selvityksen ja esihenkilöt sekä muu työyhteisö saada koulutusta? Vanhat rakenteet voivat uudistua, mikäli koko henkilöstö osallistuu muutokseen.

Aina asiat eivät korjaudu palautteella. Harkitse silloin työpaikan vaihtamista.

Lisää tukea saat kirjastani Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät. Lue myös aiempi blogikirjoitukseni myrkyllisestä johtamisesta.

Kun sisällä myrskyää mutta kukaan ei huomaa – Tunnehaavoittuvuus voi olla myös neurokirjopiirre

Lähtökohtaisesti voidaan sanoa että kun ihmisillä on vaikeuksia tulla toimeen tunteidensa kanssa, se yleensä näkyy jollain lailla hänen käytöksessään. Samaan aikaan tiedetään, että emme voi nähdä toisen tunnemaailmaa päältäpäin, voimme tehdä siitä vain arvioita.

Suuri osa vaikeista tunteista jää piiloon ja voi aiheuttaa merkittävää kärsimystä ihmiselle ilman että läheiset edes huomaavat asiaa. Näin voi käydä, jos ihminen on taitava peittämään haavoittuvuuttaan.

Yksi räjähtää, toinen vetäytyy kuoreensa

Kun tunteet tuntuvat pahalta, aiheuttaa se tarpeen suojautua. Tyypillisiä suojautumiskeinoja ovat hyökkääminen tai pakeneminen paikalta. Jotkut voivat turvautua myös miellyttämiseen.

Joskus pakeneminen voi olla myös sitä että ihminen vetäytyy mielensä sisään, eikä kukaan välttämättä huomaa hänen kipuaan. Toiselle taas voi olla tyypillistä räjähtää, haastaa tai alkaa riidellä.

Tunteisiin reagoiminen on ihan ok, mutta jos ihminen ylisäätelee tai alisäätelee liikaa tunteitaan, se johtaa vaikeuksiin. Jälkimmäisessä tapauksessa muut alkavat pelätä henkilön tunteenpurkauksia ja ensimmäisessä tapauksessa ihminen alkaa vältellä omia tunteitaan ja vetäytyy yksinäisyyteen.

Mieli uskottelee, että kun ei tarvitse olla yhteydessä muihin välttyy samalla kivulta. Niin kävi minullekin.

Olin mestari salaamaan oman tunnekuormani

Olen ollut elämässäni mestari tunteiden ylisäätelyssä. Ei ihme, että kamppaillut koko elämäni ajan ahdistuksen kanssa. Olen aina tuntenut kaikki tunteet vahvasti, onneksi myös hyvät.

Erityisen vaikeita ovat olleet tilanteet jossa olen joutunut kohtaamaan kritiikkiä, arvostelua tai hylätyksi tulon uhkaa. Monesti olen tulkinnut tilanteita myös väärin liian herkälle viritetyn turvatutkani vuoksi.

Läpi vuosikymmenien etsin vastausta siihen miksi tunteet ovat minulle niin kuormittavia. Olin saanut lapsuudessani rakkautta ja hyväksyntää, enkä ollut kokenut traumoja.

Erityisherkkyyteen kuuluvat piirteet tunnistin itsessäni, mutta sekään ei antanut minulle täydellistä vastausta kokemukseeni. Välillä pohdin epävakaan persoonallisuudenkin vaihtoehtoa, mutta hylkäsin ajatuksen, koska tunnevuoristoratani ei näkynyt ulospäin.

Olen saanut valtavan paljon apua erilaisista terapioista elämäni aikana, erityisesti kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta, jota itsekin käytän nykyään asiakkaideni kanssa. Mutta vasta kun aloin lukea artikkeleita ADHD-diagnoosiin liittyvästä RSD-piirteestä, tunsin löytäneeni viimeisen palan tunnesäätelyni palapeliin.

Diagnoosi auttoi ymmärtämään itseäni uudella tavalla

Miksi minulle oli niin suurin merkitys löytää vastaus sille mistä tunnehaavoittuvuuteni johtuu? Olisinko voinut vain hyväksyä asian osana persoonallisuuttani?

Pohdin kauan tarvitsenko diagnoosia, olinhan elänyt liki 55 vuotta ilman sitä. Lopulta kuitenkin päädyin RSD-artikkelien kautta lääkärille. Se tuntui valtavan hyvältä.

Kaksi vuotta sitten saamani ADHD-diagnoosini on ollut minulle vahvasti validoiva asia. Se on auttanut minua ymmärtämään mennyttä ja ihmissuhteitani. Se on myös auttanut tajuamaan omaa tunnemaailmaani merkittävällä tavalla.

Pystyn hyväksymään itseni ja tunteeni.

Siksi halusin kirjoittaa tarinastani kirjan. Kirjassa tunnehaavoittuvuutta käsitellään useista näkökulmista. Toivon, että myös sinä voit saada siitä apua.

Entä jos oppisit ymmärtämään omaa herkkyyttäsi paremmin?

Oletko joskus ihmetellyt, miksi jokin tilanne tuntuu sinusta niin paljon voimakkaammalta kuin muista? Tai haluaisitko ymmärtää paremmin läheistäsi, jonka tunnereaktiot tuntuvat joskus vaikeilta käsittää?

Muita herkempi – Miten elää tunnehaavoittuvuuden kanssa on tarina omasta kasvumatkastani. Olen kirjoittanut sen myös sinua varten, joka olet ymmälläsi oman tunnehaavoittuvuutesi kanssa tai haluat ymmärtää paremmin läheistäsi.

Tutustu Muita herkempi -kirjaan Hidasta elämää -puodissa TÄÄLLÄ.

”Olenko tyhmä, kun jään, vaikka järjellä tiedän, että suhde ei ole hyväksi?“

“Olenko mä tyhmä, kun olen tässä, vaikka järjellä tiedän että tää suhde ei ole hyväksi?“

Näin mä ajattelin usein. Niin, ja häpesin ihan helvetisti. Ei kukaan tiedä traumakiintymyssuhteeseen lähtiessään, millaista siitä todellisuudessa pitkällä aikavälillä tulee. Voi olla että on tunnistanut jotain redflageja. Mutta ei niitä halua rakastuneena nähdä.

Eikä ne suhteet pelkkää paskaa ole. On niissä usein jotakin, mitä niistä ainakin hetkittäin saa.

Se onkin tärkeä tunnistaa: Mikä sinua pitää siinä?

Minua piti mm.

pelko
epärealistinen toivo
vaikeus katsoa asioita niin kuin ne olivat
vaikeus päästää irti siitä tarinasta, jota olin suhteesta kirjoittanut

“Oonko mä tyhmä, kun yritän vieläkin saada tän toimimaan?”

Kyllä mä järjellä tiesin, et se ei ollut hyvä.

Mut en mä järjen avulla saanut sitä muutettua. Ja sehän sitten vaan lisäsi häpeää. Traumakiintymyssuhteessa on kyse epäterveestä tunnesidoksesta, joka muistuttaa riippuvuutta. Sillä ei ole tyhmyyden kanssa mitään tekemistä.

Tunnesidoksen takana on täysin inhimillisiä tarpeita ja toiveita, mutta ne eivät traumakiintymyssuhteessa valitettavastin täyty kuin korkeintaan hetkittäin.

On aika hurjaa tajuta, että traumasuhteessa sitä on oikeastaan kiintynyt fantasiaan toisesta. Fantasiaan siitä, mitä te voisitte olla, jos se vain olisi turvallista.

Toipumiseen tarvitaan kyllä tietoa mutta ennenkaikkea tarvitaan vahvempia tunnetaitoja sekä tervettä itsearvostusta. Hyvä uutinen on se, että näitä asioita VOI vahvistaa ja oppia.

Jatkuva draama on intensiivistä tunnemylläystä, mutta kovin rakkaudelliselta se ei kyllä tunnu.

Sinä ansaitset rakkautta joka on selkeää, turvallista ja aikuista.

Vahvista yhteyttä itseesi ja opi ymmärtämään tunteitasi ❤️

Kun omia tunteitaan ja tarpeitaan oppii ymmärtämään paremmin, on myös helpompi tunnistaa, mikä itselle tekee hyvää ja mikä ei.

Eevi Vuoriston Ymmärrä itseäsi, ymmärrä tunteitasi -kortit sekä Ymmärrä itseäsi – terapeuttiset itsetuntemuskortit tarjoavat yhdessä lempeitä kysymyksiä ja oivalluksia itsetuntemuksen ja tunnetaitojen vahvistamiseen. Kortit auttavat sinua pysähtymään itsesi äärelle ja kuuntelemaan omia tunteitasi ja tarpeitasi.

Miksi karmeat huonommuuden, riittämättömyyden, kateuden tai vertailun fiilikset aina vain toistuvat?

Miksi samat vaikeat tunteet toistuvat? Miten niistä pääsee vihdoin eroon? Hahaa, kompa! Ei tunteista kuulu päästä eroon, mutta ei niiden kuulu myöskään niitata meitä loputtomiin.

Miksi riittämättömyys, huonommuus, kateus ja mitä näitä nyt on, toistuvat vaikka olemme jo miten työstäneet ja tiedostaneet asioita? Kiintymystyylinsä tiedostaminen, kehityksellisen trauman ymmärtäminen ja mielessään asioiden hahmottaminen eivät vielä välttämättä räjäytä pajatsoa toimintaamme asti. Ei siksi, että olemme huonoja ja tyhmiä, vaan koska TUNTEET jotka liittyvät haavoihimme, eivät vielä ole vapautuneet.

On mullistavaa huomata omista haavauskomuksista kumpuavat tunnereaktiot, joiden kanssa toimimme aina samalla tavalla. Saatamme vetäytyä kun tunnemme ulkopuolisuutta tai riittämättömyyttä, vaikka oikeasti meidät haluttaisiin joukkoon. Toinen oikeasti haluaisi kuulla haavoittuvaisia tunteitamme ja olla niille läsnä, mutta itse murjotamme, kun luulemme ettemme riitä. Mutta mikä tähän auttaa? (Katso video <3)

Kuva: Usplash / Mahdi Rezaei

Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.

Kun keho sanoo ”en jaksa”, mieli löytää silti syyn jatkaa

“En jaksa.”

“Kyllä sinä vielä jaksat.”

“Olen oikeasti uupunut.”

“No jos vähän järjestellään asioita. Nukut viikonloppuna sitten. Hoidetaan ainakin tämä yksi asia.”

“Mutta tämä kiristävä kipu päässä on jatkunut jo päiviä.”

“Et voi olla noin heikko. Ota itseäsi niskasta kiinni ja anna mennä vaan!”

Miltä tämä dialogi kuulostaa? Kauhistuttavalta? Vai ehkä tutulta?

Meistä useampi on käynyt tällaisen keskustelun. Ei välttämättä toisen ihmisen kanssa vaan itsekseen – kehon ja mielen välillä.

Ehkei dialogi ole aina noin selkeää vastaanväittämistä, mutta hiljaisuuskin on ohittamista. Olemme usein nimittäin oppineet neuvottelemaan kehomme kanssa silloin, kun sen pitäisi aivan erityisesti tulla kuulluksi. Olemme oppineet neuvottelemaan väsymyksen kanssa, kyseenalaistamaan kehomme rajat ja etsimään perusteluja sille, miksi sen viesti ei tarkoita sitä, mitä se sanoo. On helpompaa etsiä kiertotiet, raivata reitti optimoinnin ja organisoinnin maailmaan – juuri niiden strategisten toimintojen luo, jossa mieli on hyvä – sinne, missä mieli voittaa kehon 6-0.

Sillä mieli on hyvä siinä. Se osaa ohittaa. Se osaa perustella.

Se osaa katsoa kalenteria, velvollisuuksia – ja etenkin se osaa huomioida muiden ihmisten tarpeita. Se osaa muistuttaa siitä, että muutkin jaksavat – ja eilen sinäkin jaksoit, viime viikolla jaksoit. Lohdun sana siltä on, että kun vielä jaksat, niin pian kyllä helpottaa.

Mutta keho ei perustele. Se vain kertoo, missä mennään eikä sen viesti aina sovi siihen elämään, jota yritämme elää.

Kun kehon viesti ei sovi suunnitelmaan

On helppo kuunnella kehoa silloin, kun se sanoo jotain, minkä haluamme kuulla. Levänneenä, energisenä, odotetun uuden äärellä ja läheisten keskellä kehon kuunteleminen tuntuu luonnolliselta ja sen viestit ovat selkeitä. Tällöin on helppo puhua yhteydestä itseen. On helppo puhua intuitiosta ja siitä, miten hyvältä tuntuu olla läsnä omassa kehossa.

Mutta entä silloin, kun keho sanoo jotain muuta? Kun se kertoo, että tänään olo on kaikesta taakasta raskas. Tai kun nyrkki puristuu omien rajojen merkiksi, tai suru puristaa rintakehän kasaan. Kun sydän hakkaa kuormituksesta ylimääräisiä lyöntejä tai kun tuttu kipu kietoo kehon sykkyrälle. Tai kun se tarvitsee lepoa juuri silloin, kun mieli huutaa muuta.

Näissä hetkissä mutkaton yhteys itseen hapertuu. Tällaisina hetkinä omat ääriviivat katoavat, mieli suuntautuu kauemmas omasta kehosta, olosta tulee tukala. Voi olla, että tässäkin kohtaa voi ymmärtää olevansa ylikuormittunut ja väsynyt. Voi olla, että silti on helpompi purra hampaat yhteen ja jatkamme ohittaen kehon tarpeet. Voi olla, että tiedämme tarvitsevamme lepoa ja silti huomata, ettei “EI” kuulu sanavarastoon – ja antaa “KYLLÄ”-sanan täyttää kalenterin.

Mitä jos mieli antaisi mahdollisuuden sille, että kehon kuiskaus onkin totta?

Kehon ohittaminen ei aina näytä itsensä hylkäämiseltä. Päinvastoin, se voi näyttää vastuullisuudelta. Se voi näyttää siltä, että asiat hoituu.

Kukapa meistä ei haluaisi olla luotettava, pitää lupaukset, olla tuottamatta pettymystä. Vastuullisuuden viitta on niin painava, että voi olla vaikeaa huomata, milloin siitä on tullut itsensä jatkuvaa ylittämistä.

“Tämä on vain yksi päivä”, mieli kuiskaa. Ja keho yrittää kertoa, että samanlaisia päiviä on ollut jo aika monta. Mieli vastaa: “Kaikilla on välillä raskasta.” Ja keho kertoo, ettei se enää palaudu siitä, mikä ennen oli vain raskasta. Mieli lohduttaa: “Mutta eihän tämä voi olla näin vakavaa.”

Mitä voisikaan tapahtua, jos kehon ja mielen välinen vuoropuhelu olisi tasa-arvoista?

Mitä jos mieli antaisikin mahdollisuuden sille, että kehon kuiskaukset ovatkin totta?

Kehon jokainen tuntemus ei ole käsky

Kehon kuunteleminen ei ole sitä, että luovumme harkinnasta. Eikä se myöskään tarkoita, että jokainen tuntemus on käsky.

On vaikea rakentaa elämää niin, että tekisi aina vain sen, mikä tuntuu sillä hetkellä helpolta. On luonnollista esimerkiksi pelätä niitäkin uusia asioita, jotka ovat hyviä. Yhtä lailla keho voi vastustaa hyvääkin muutosta. Se voi olla ylivirittynyt tilanteissa, joissa mielen tasolla ei ole mitään pelättävää.

Mutta tässäkin hetkessä on mahdollista kuulla pelko – ja silti mennä eteenpäin. On mahdollista olla epävarma ja silti valita toisin, sillä aito valinta syntyy suhteessa itseen, suhteessa kehoon, ei ohittamalla tämä. Olennaisinta on tässäkin tilanteessa kuulla ja kysyä: Mitä tarvitsen, jotta voisin jatkaa turvan reunustama?

Välttelemme kuulemasta siksi, että tiedämme sen muuttavan jotain

Kehon kuunteleminen voi tuntua vaikealta juuri siksi, että joskus tiedämme jo valmiiksi, mitä se tulee sanomaan – ja se ei sovi suunnitelmaan.

Jos pysähtyy, huomaakin kuinka väsynyt on. Jos on hetken hiljaa, huomaa, kuinka paljon onkaan kantanut. Jos kuuntee itseään rehellisesti, ei ehkä enää pysty jatkamaan samalla tavalla.

Onko niin, että välttelemme kuulemasta siksi, että tiedämme sen muuttavan jotain?

On paljon helpompaa asettaa deadlineja ja puristaa, kuin pysähtyä kysymään, miksi elämä vaatii ehkä enemmän kuin on annettavana. On paljon helpompaa ajatella, että olen vain vähän väsynyt, kuin myöntää, että olen ollut liian kauan ilman riittävää lepoa.

Uskon sinua

Kehon kuunteleminen alkaa kuulemisesta, aidosta hiljentymisestä. Entä, jos alun dialogi olisikin tällainen:

“En jaksa.”

“Minä kuulen. Kerrotko lisää? Mitä on tapahtunut ennen tätä hetkeä? Mitä olet kantanut? Mitä olet ohittanut? Mitä tapahtuisi, jos uskoisin sinua?”

Minä kuulen. Kuinka voimakas luottamus tähän kytkeytyy.

Kuulemisesta alkaa usein ketju, joka voi jo viedä pitkälle – siihen, että jonakin päivänä voi sanoa myös, että minä kuulen – ja minä myös uskon.

Uskon, vaikka en olisi vielä aivan valmis siihen, mitä se tarkoittaa. Mutta opettelen.

Se, jos jokin, on todellista rohkeutta.