Selaat somea ja huomaat tutun ihmisen päivityksen. Hän on saanut uuden työpaikan. Vieläpä sellaisen, joka kuulostaa todella kiinnostavalta. Tässä tilanteessa kuuluisi varmaan olla iloinen hänen puolestaan. Jokin siinä kuitenkin ärsyttää.
Hetken päästä huomaat jo etsiväsi selityksiä. No, hänellä kävi nyt hyvä tuuri. Tuollainen työ ei ehkä edes olisi niin hienoa kuin se kuulostaa. Ja aika rasittavaa tuollaisella asialla on somessa kehuskella. Kateus ei ole niitä tunteita, joita mielellämme tunnustamme kokevamme. Mitä jos kateudesta voisikin olla meille hyötyä?
Kateus voi paljastaa oman toiveesi
Tunteen viemää -kirjassa kirjoitan siitä, miten kateus voi parhaimmillaan olla eteenpäin puskeva tunne. Toisen kadehtiminen voi nimittäin kertoa meille jotakin olennaista siitä, mitä itse haluamme. Jos ystävän uusi työpaikka ei kiinnostaisi minua lainkaan, tuskin tuntisin siitä kateuttakaan.
Ehkä hänen onnistumisensa osuu johonkin omaan toiveeseeni. Minäkin haluaisin vaihtaa työpaikkaa. Minäkin haluaisin tehdä kiinnostavampia työtehtäviä. Minäkin haluaisin uskaltaa kokeilla jotakin uutta. Silloin kateudessa onkin kiinnostavaa informaatiota. Sen sijaan, että keskittyisin toiseen ihmiseen, voisin kääntää huomion itseeni.
Mitä minä oikein haluan?
Vertailu vie huomion pois siitä, mitä kaipaat
Kateuden kanssa voi tietysti mennä myös toiseen suuntaan. Alan vertailla itseäni toiseen ja löydän nopeasti pitkän listan asioita, joissa oma elämäni näyttää huonommalta. Hänellä on kiinnostavampi työ. Parempi palkka. Hienompi koti. Enemmän vapaa-aikaa.
Vertailu ei välttämättä auta minua yhtään eteenpäin. Kateuden herättämän toiveen tunnistaminen voi sen sijaan auttaa. Jos huomaan kadehtivani ystäväni työpaikkaa, minun ei tarvitse saada juuri hänen työtään. Voin miettiä, mikä siinä herättää minussa kateutta. Onko se vapaus? Mahdollisuus oppia uutta? Arvostus? Rohkeus tehdä muutos? Siinä vaiheessa kateus alkaa jo kertoa enemmän minusta kuin toisesta ihmisestä.
Kaksi kysymystä kateuden hetkeen
Seuraavan kerran, kun huomaat kateuden piston, älä työnnä tunnetta heti pois. Älä myöskään jää liian pitkäksi aikaa pohtimaan, miksi toisella on jotakin, mitä sinulla ei ole. Kysy sen sijaan itseltäsi: Mitä sellaista tuolla toisella ihmisellä on, jota minäkin kaipaan?
Sen jälkeen voit kysyä vielä yhden kysymyksen. Mitä voisin tehdä saadakseni omaan elämääni edes vähän enemmän sitä? Ehkä huomaat kaipaavasi muutosta työelämääsi. Ehkä enemmän vapaa-aikaa. Läheisiä ihmissuhteita, luovuutta, seikkailuja tai rohkeutta tehdä asioita omalla tavallasi.
Kateus ei tietenkään tarkoita, että kaikki sen osoittama pitäisi saada. Kuitenkin joskus vähän ikävältäkin tuntuva kateuden pisto voi osoittaa yllättävän tarkasti kohti jotakin, mitä todella haluat. Ketä sinä viimeksi kadehdit – ja mitä se kertoo omista toiveistasi?
Kateuden pisto voi joko jäädä kaihertamaan ja katkeroittamaan tai auttaa huomaamaan, mitä itse kaipaat ja toimia rakentavana, eteenpäin vievänä voimana.
Sama pieni pysähdys voi muuttaa muitakin arjen hetkiä: ehdit huomata, mihin tunne sinua vie, ja valita, haluatko toimia niin. Satu Pihlajan kirja Tunteen viemää antaa esimerkkejä ja harjoituksia, joiden avulla voit harjoitella tekemään omannäköisiä valintoja myös voimakkaiden tunteiden keskellä.
Liiallisesta kiltteydestä kärsivä on oppinut olemaan ihmissuhteissaan pääosin muita ja muiden tarpeita varten. Hän on jäänyt itse näkymättömäksi ja oppinut piilottamaan omat tunteensa ja tarpeensa. Liiallinen kiltteys on selviytymiskeino, joka voi tuntua hyödylliseltä ja sitä se lapsuudessa on usein ollutkin, mutta aikuisuudessa se yleensä alkaa viedä liikaa voimia.
Liiallinen kiltteys on aina yhteydessä terveiden rajojen puutteeseen ja vaikeuteen olla itsensä puolella. Liiallisesti kiltti ihminen ei ole uskaltanut kuulla ja toteuttaa omaa tahtoaan, sillä siihen ei ole yleensä kasvuvaiheessa tarpeeksi kannustettu. Liiallisesta kiltteydestä kärsivällä on usein haasteita tunnistaa erityisesti vihan tunnetta itsessään. Terve viha ja aggressio on välttämätöntä terveiden rajojen luomiselle, joten siksi kiltti ihminen usein uupuu ennen pitkää.
Liiallinen kiltteys on siis lapsuudessa opittu selviytymiskeino ja siten se voidaan nähdä jopa traumareaktiona. Liiallisesti kiltti ihminen ei ole yleensä tullut riittävästi tunnetasolla nähdyksi omille vanhemmilleen. Sen vuoksi hän ei välttämättä tunne olevansa terveellä tavalla erillinen muista ihmisistä ja siksi myös ihmissuhteet voivat kuormittaa kilttiä.
Kiltti ihminen ei ole saanut ilmaista vihaa, mutta vihaan ja terveeseen aggressioon tutustuminen on välttämätöntä toipumisen matkalla
Moni kiltti havahtuu omaan kiltteyteensä aikuisiällä. Erityisesti tänä päivänä, kun yhä useampi on kiinnostunut tunnetyöskentelystä ja valitettavasti myös yhä useampi tuntuu kärsivän uupumusoireista, liiallisesta kiltteydestä ja sen haitoista ollaan entistä tietoisempia.
Moni havahtuu myös siihen, että suhde omaan vihan tunteeseen on vieras ja viha tunteena pelottaa monia erityisesti liiallisesta kiltteydestä kärsiviä. Tämä on ymmärrettävää, koska varsinkaan vihaa kiltti ihminen ei ole saanut ilmaista.
Liiallisesta kiltteydestä toipuminen ei ole kuitenkaan mahdollista ilman, että suostuu tutustumaan myös vihan tunteeseen sekä aggressioenergiaan muiden tunteiden lisäksi.
Liiallisesta kiltteydestä kärsivä tuntee usein myös vääristynyttä syyllisyyttä ja epätervettä häpeää ja onkin tärkeää ymmärtää, että nämä tunteet ovat myös vihan tiellä.
Omien tarpeiden täyttämisestä tai omien rajojen pitämisestä tulee usein kiltille syyllinen olo. Kyse on silloin vääristyneestä eli epäterveestä syyllisyydestä, ei terveestä syyllisyydestä.
Hyvinvoiva ihminen on kokonainen, ei vain kiltti
Kun ihminen alkaa ymmärtää omia tunteitaan, tarpeitaan ja reaktioitaan ja hän uskaltaa alkaa kohdata tunteitaan, hän alkaa vihdoin tutustua aidompaan ja kokonaisempaan itseensä. Tämä on erityisen tärkeää hyvinvoinnin kannalta.
Kukaan hyvinvoiva ihminen ei voi olla vain kiltti, vaan jokainen on kokonainen, kaikenlaisia tunteita tunteva ihminen.
Toipuessaan liiallisesta kiltteydestä kiltti ihminen tietenkin muuttuu. Hän ei ole enää sama itseään ja omia tarpeitaan vähättelevä kynnysmatto. Hän ei enää piilota omia tunteitaan ja omaa ääntään, vaan hän alkaa ottaa tilaa myös itselleen. Hän ei olekaan enää vain muita varten, vaan hän on myös itseään varten.
Kiltteydestä hyötyneet eivät yleensä pidä muutoksesta, jonka he näkevät entisessä kiltissä
Kaikki eivät pidä tästä muutoksesta, jonka he näkevät entisessä kiltissä ihmisessä.
Monet ovat hyötyneet kiltin kiltteydestä ja joustavuudesta, kannattelukyvystä ja rajattomuudesta. Moni ei haluaisi luopua näistä eduista, joista on kiltin kanssa nauttinut. On toki muistettava, että ihmissuhde on ollut epäterve jo alun alkaen, mikäli siihen on mahtunut vain kilttinä. Terveisiin ihmissuhteisiin ihminen mahtuu kokonaisena.
Moni kiltti pelästyy muiden reaktiota omalla toipumismatkallaan. Tämä on ymmärrettävää.
Jälleen vääristynyt syyllisyys saattaa nostaa päätään. Silloin on muistettava, että toipumisessa ei ole mitään väärää, päinvastoin. On myös hyväksyttävä, että joillekin ihmisille saatat tulla hylätyksi, kun et enää suostukaan olemaan vain kiltti. Tässä vaiheessa toipumismatkaa jyvät saattavat erottua akanoista ihmissuhteissasi.
Toiset iloitsevat, kun alat voida paremmin ja toiset eivät pidä siitä lainkaan. Onneksi voit itse valita, kenen seurassa haluat aikaasi viettää. Aikuisena saat sen itse päättää.
Äidillä on tärkeä rooli pojan ensimmäisenä läheisenä suhteena naiseen. Suhde äitiin vaikuttaa siihen, millaisiksi läheisyys, hoiva, rajat ja naisen rooli pojan mielessä vähitellen rakentuvat.
Aikuisena mies voi tiedostamattaan hakeutua suhteisiin, joissa on jotakin tuttua hänen lapsuutensa äitisuhteestaan. Siksi puolisossa ja äidissä voi joskus olla yllättävänkin paljon samoja piirteitä.
Joskus äidin ja pojan välinen suhde alkaa jo lapsuudessa rakentua kietoutuneeksi. Kietoutuminen voi olla kuin näkymätön seitti, joka on punoutunut pojan ympärille lukemattomista pienistä siteistä. Yksittäin niitä voi olla vaikea huomata, mutta yhdessä ne voivat sitoa yllättävän vahvasti. Koska tämä dynamiikka on ollut olemassa pitkään, poika ei välttämättä itse tunnista sitä. Äidin huoli, odotukset ja niistä kumpuava syyllisyys voivat tuntua täysin normaaleilta.
Kun äidin pettymys alkaa ohjata elämää
Kietoutuneessa suhteessa poika voi kokea olevansa vastuussa äitinsä tunteista ja hyvinvoinnista. Omia ratkaisujaan tehdessään hän saattaa automaattisesti pohtia myös sitä, mitä äiti niistä ajattelee: huolestuuko hän, loukkaantuuko hän tai tuleeko hänelle paha mieli?
Voi syntyä tunne, että omasta elämästä pitää jatkuvasti raportoida äidille ja hänen hyväksyntäänsä tarvitaan lähes kaikkeen. Äidin mielipidettä kuulostellaan niin arjen valinnoissa kuin suurissa elämänratkaisuissakin.
Kietoutuminen voi näkyä jatkuvana auttamisena, neuvomisena ja pojan asioihin puuttumisena. Myös taloudellisilla asioilla voidaan sitoa tai kiristää, jolloin pojalle voi syntyä ikuisen kiitollisuuden velka. Kun poika yrittää asettaa rajoja, äiti voi loukkaantua, suuttua, syyllistää tai korostaa huonoa vointiaan ja avuntarvettaan. Rajojen asettamisessa vaikeinta voikin olla juuri äidin pettymyksen ja suuttumuksen sietäminen.
Kietoutunut äitisuhde voi miinoittaa parisuhteen
Jos parisuhteessa tulee ristiriitoja, äiti voi nopeasti asettua poikansa puolelle ja vahvistaa ajatusta siitä, että ongelma on puolisossa eikä hänen pojassaan.
Jos poika alkaa asettaa äidilleen rajoja, äidin voi olla helppo ajatella, että puoliso on muuttanut pojan, tehnyt hänestä kylmän tai tullut heidän väliinsä. Poika voi itsekin alkaa uskoa tätä selitystä ja ajatella valinneensa väärän puolison sen sijaan, että tunnistaisi äitisuhteen vaikutuksen.
Kietoutunut suhde voi kuormittaa miestä niin paljon, ettei parisuhteelle jää enää riittävästi voimavaroja. Silloin puolison aivan tavalliset tarpeet ja toiveet voivat alkaa tuntua kohtuuttomilta.
Rajojen toistuva rikkominen voi synnyttää myös vihaa, jota mies ei ehkä uskalla tunnistaa äitiään kohtaan. Tunne voi jäädä ahdistukseksi ja sisäiseksi paineeksi, josta viha alkaa myöhemmin purskahdella esiin yllättävissä tilanteissa ja kohdistua esimerkiksi puolisoon. Syntyy nurinkurinen asetelma: äiti saa edelleen kiltin, joustavan ja miellyttävän pojan, mutta puoliso joutuu kohtaamaan miehen ärtymyksen, vetäytymisen tai vihan.
Kietoutunut suhde äitiin voi ajaa aikuisen pojan myös identiteettikriisiin. Jos oma tahto, rajat ja käsitys itsestä ovat pitkään rakentuneet äidin tunteiden ja odotusten ympärille, voi jossain vaiheessa herätä kysymys: kuka minä oikeastaan olen ja mitä minä itse haluan? Äitiä voi rakastaa ilman, että elää hänen pelkojensa, tarpeidensa ja tunteidensa ehdoilla. Aikuisen lapsen elämä ei saa kutistua vanhemman pelkojen kokoiseksi.
Neljä keinoa päästä eteenpäin
1. Tunnista tilanne. Huomaa, millä tavoin äidin tunteet, odotukset ja reaktiot ohjaavat omia valintojasi.
2. Harjoittele rajojen asettamista. Äidin pettymys, loukkaantuminen tai suuttumus ovat hänen tunteitaan, eivät sinun vastuullasi.
3. Luo tarvittaessa henkistä etäisyyttä. Kaikkea ei tarvitse kertoa, kaikesta ei tarvitse neuvotella eikä jokaiseen yhteydenottoon tarvitse vastata heti.
4. Hae tarvittaessa ammattiapua. Kietoutuneen suhteen purkaminen voi herättää voimakasta syyllisyyttä, ahdistusta ja vihaa, joiden käsittelyyn voi olla hyvä saada tukea.
Haluatko ymmärtää ihmissuhteitasi paremmin?
Kirjassani Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava 2025) käsittelen muun muassa kiintymyssuhteita, kietoutuneita suhteita ja sitä, miten varhaiset ihmissuhteemme voivat vaikuttaa aikuisiän parisuhteisiin.
Mä muistan sen, kun raitistuin. Olin niin helpottunut siitä, että pääsin vihdoin eroon vuosikymmeniä jatkuneesta juomisesta. Olin innoissani, koska odotin, että nyt asiat muuttuvat paremmiksi. Elämäni tulisi olemaan tästä lähtien pelkkää puistossa kävelyä. Oi, kuinka väärässä olinkaan.
Huomasin pian, että alkoholiriippuvuuden väistyminen sai aikaan elämässäni tyhjiön. Koin itseni levottomaksi ja eksyneeksi. En tunnistanut itseäni ilman haitallista tapaani. Riippuvuus ei ollut ollut vain toimintaa vaan se oli minulle myös turva, lohtu, tärkein tapa säädellä tunteita – ja lopulta koko identiteettini.
Olin hukassa. Niin kauan kun muistan, olin elänyt elämääni erilaisten suojamekanismien kautta: olin reipas, suorittaja, miellyttäjä, kontrolloija. Nyt kun minulta oli viety yksi tärkeimmistä identiteetiksi muodostuneista selviytymiskeinoista, en tiennyt, kuka olin.
Tänä päivänä ymmärrän, että minussa oli muitakin puolia, mutta silloin en niitä nähnyt. Olin ikään kuin välitilassa. En ollut enää alkoholismini, mutta en vielä tiennyt, kuka tulen olemaan ilman sitä. Se tuntui pelottavalta, vaikka nykyisellä ymmärryksellä tiedänkin, että tämä on vain vaihe. Kyseessä ei ole merkki siitä, että olisin vääränlainen tai että toipumisessa olisi jotain pielessä.
Miksi kaipasin takaisin helvettiin?
Välillä jopa kaipasin retkahtamista, humalaa ja krapulan ahdistusta. Se tuntui jollain tapaa tutulta ja turvalliselta. Tässä on juuri se kaipauksen ydin. En kaivannut itse riippuvaista toimintaa, vaan sitä, mitä sen kautta sain: helpotusta, turvaa, lohtua, tuttuutta ja mahdollisuuden paeta. Itse asiassa koko tunnesäätelymekanismini oli rakentunut päihteiden varaan.
Tein samalla myös eräänlaista suruprosessia, sillä riippuvuus oli ollut minulle kuin vanha hyvä ystävä. Se tarjosi aina unohduksen syliä ja kuulevaa korvaa. Me vastaan maailma. Se ymmärsi minua ilman tuomitsemista. Vaikka se myös satutti minua, oli traagista, että minun piti päästää siitä irti.
Ei siis ollut ihme, että alkoholi- ja lääkeriippuvuuden väistyttyä muut riippuvuudet ja haitalliset tavat alkoivat kukoistaa: läheisriippuvuus, ostosriippuvuus, sokeririippuvuus, perfektionismi, suorittaminen, miellyttäminen. Pakkaa sekoitti se, että jotkut näistä näyttivät ulospäin hyväksyttäviltä, jopa tavoiteltavilta.
Kun pääsin vihdoin haitallisten toimintamallieni ytimeen eli siihen, mitä yritän saada, säädellä tai välttää, toipuminen alkoi syventyä. Aloin tutustua erilaisiin sisäisiin puoliini ja siihen, mitä ne yrittävät saada aikaiseksi ja mitä ne aidosti tarvitsevat. Sisäinen lapseni kaipasi syliä ja turvaa. Sisäinen kriitikkoni tulla kuulluksi. Sisäinen miellyttäjäni huomiota.
Kuka olen, jos en enää ole riippuvuuteni?
Näiden osien tiedostamisesta nousi ymmärrys, että minä olen ja olen ollut niin paljon enemmän kuin riippuvuuteni. Erityisen koskettavaa oli saapua sen oivalluksen äärelle, kuinka paljon minussa on olemassa hyvää. Sen huomaaminen ja vastaanottaminen on toipumisessa niin yksi isoimmista kasvun teistä, jolla en ikinä tule valmiiksi.
Aloin myös tutustua omaan autenttiseen itseeni kysymällä kysymyksiä kuten: Mistä oikeasti pidän? Missä rajani menevät? Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä? Ketkä ihmiset vahvistavat kasvuani ja ketkä tukahduttavat sitä?
Kiinnostavinta on ollut se, että itse asiassa minun ei ole tarvinnut lähteä kehittämään mitään, vaan enemmänkin antaa vanhojen roolien ja selviytymismekanismien höllentyä. Sitä kautta on pystynyt avautumaan jotain uutta, autenttista ja ihmeellistä. Se on vaatinut turvaa ja aikaa.
Tärkein viesti, mitä haluan sinulle lukijani sanoa on, että riippuvuutesi tai haitallinen toimintamallisi ei ole koko totuus sinusta. Sinä olet paljon enemmän kuin riippuvuutesi tai historiasi. Itse määritteleminen oman riippuvuuden kautta voi jossain yhteyksissä, kuten vertaistukiryhmissä, olla hyvin hyödyllistä, mutta mitä olet sen lisäksi. On henkistä väkivaltaa yrittää määritellä kaikki itsessään oman riippuvuuden kautta.
Kysy siis itseltäsi, jos en enää tarvitse riippuvuuttani kertomaan, kuka olen, kuka saan olla. Muista kuitenkin, ettei sinun tarvitse rakentaa itsellesi uutta identiteettiä eikä tietää heti, kuka olet ilman vanhoja tapojasi. Välitilassa saa olla.
Toivon sinulle lempeyttä itseäsi kohtaan sekä roppakaupalla uteliaisuutta matkallasi omaan suuruuteesi.
Sinun ei tarvitse heti tietää, kuka olet ilman vanhoja tapojasi. Voit aloittaa olemalla utelias ja pohtimalla, mitä sisimmässäsi kaipaat silloin, kun tuttu toimintamalli alkaa houkutella.
Tämän kysymyksen äärelle palaan myös tammikuussa ilmestyvässä kirjassani Houkutus – vapaudu haitallisista tavoista (Bazar/Hidasta elämää). Kirja auttaa tunnistamaan haitallisten tapojen ja mielihalujen taustalla olevia tunteita sekä tutkimaan niitä harjoitusten avulla.
Murehtija voi nähdä taipumuksensa synnäisena ominaisuutena johon ei voi vaikuttaa. Tämän kautta oman käytöksen perustelu johtaa kuitenkin helposti tulokseen ettei asialle voisi mitään vaan oma elämäntehtävä on murehtia mennyttä ja tulevaa. Koetko sinä olevasi tällainen murehtija, joka ei kykene vaikuttamaan ajatuksiinsa? Kerron sinulle iloisen asian: kyllä voit! Murehtiminen on nimittäin tekemistä ja se millä on alku, on loppukin.
Kun annamme huomiota ikävälle ajatukselle se voimistuu. Mieli huomaa että haa, tämä on tärkeää ja tätä täytyy pitää silmällä. Toisin sanoen se vahvistuu mitä vahvistetaan.
Murehtiminen vahvistaa tunnehaavoittuvuutta ja ahdistusta. Kun vatvoo asioita, tulee samalla juurruttaneeksi niitä mieleen yhä automaattisemmaksi toiminnaksi. Tiedetään myös, että mitä enemmän ihminen pohtii tiettyä asiaa, sitä todellisemmalta se alkaa tuntua. Katastrofointiajatuksiin liittyvät mahdollisuudet alkavat näyttää näin yhä todennäköisemmiltä.
Kun varmuuden etsiminen muuttuu vatvomiseksi
Tällaista vakavampaa vatvomisen muotoa nimitetään ruminoinniksi. Se on mielen toimimaton ratkaisuyritys ahdistavalle ajatukselle, mutta se johtaa vain huonompaan tilanteeseen. Ruminaatio on siis varmuuden etsimistä ajattelun avulla, mutta siihen voi liittyä myös muunlaista tekemistä kuten googlailua tai varmistelun hakemista muilta ihmisiltä.
Jos et ole koskaan pysähtynyt havainnoimaan mitä omassa mielessä liikkuu, et välttämättä ole edes tietoinen siitä että ruminoit. Voi olla että tieto ruminoinnin haitallisuudesta tulee esiin vasta kun apua haetaan toissijaiseen ongelmaan, kuten ahdistukseen tai masennukseen. ‘
Tunnistatko nämä vatvomisen tavat?
Katastrofointi (kaikkein kamalampien asioiden tapahtumisen pelkääminen)
Oman tai muiden käyttäytymisen tai sanojen analysointi tietyssä tilanteessa menneisyydessä
Oman tai muiden käyttäytymisen tai sanojen vatvominen ennalta tulevaisuudessa
Oman itsen tai muiden arvostelu tai kyseenalaistaminen mihin vain asiaan liittyen
Sisäinen väittely puolesta ja vastaan
Omien tunteiden analysointi
Loputtomat Entä jos -ajatukset
Pyrkimys kontrolloida tulevia tapahtumia ajattelemalla niitä etukäteen
Jos huomaat käyttäväsi ruminointiin paljon aikaa, niin älä tyydy tilanteeseen vaan ala toimia toisin.
Tässäkin kaikki alkaa siitä, että alat tietoisesti laittaa merkille tilanteet joissa haet ruminoinnilla helposta voinnillesi. Tämän oppimiseen voi mennä paljonkin aikaa, mutta se kannattaa. Jos oman toiminnan ohjaus on hankalaa, kannattaa avuksi ottaa terapeutti.
Vatvomisen tunnistamista voi opetella vähitellen. Marika Rosenborg kertoo Muita herkempi – Miten elää tunnehaavoittuvuuden kanssa -kirjassaan myös siitä, kuinka hän itse pääsi irti vatvomisesta. Kirja tarjoaa ymmärrystä tunnehaavoittuvuudesta ja keinoja tulla paremmin toimeen vaikeiden tunteiden kanssa.
Itämainen ja länsimaalainen tapa suhtautua vastaantulevaan ovat kuin yin ja yang.
Perinteinen itämainen viisaus on ottaa asiat sellaisenaan. Nauttia siitä mitä sen hetkinen todellisuus sallii, yrittämättä muuttaa sitä. Meillä lännessä tuntuu olevan sisäsyntyinen halu muuttaa asiat paremmaksi. Ja jos saavutamme haluamme tavoitteen, asetamme pian uuden, jotta näemme ja tunnemme kehityksen.
Kun astumme katsomaan taideteosta huoneeseen, jossa on hämärä valo, mietimme, miten sinne voi saada lisää valoa. Haluamme nähdä taideteoksen paremmin ja erottaa sen tarkat yksityiskohdat. Sen sijaan itämainen ajatus voisi olla etsiä hämärästä sävyjä, joita kirkkaassa valossa ei tavoita. Niistä voi löytyä jotain ainutlaatuisen syvää ja hienovaraista.
Molemmilla lähestymistavoilla on paikkansa.
Vaikka yin ja yang ovat kaksi vastakkaista voimaa, ne ovat yhden asian eri puolet. Kumpikaan ei ole pohjimmiltaan hyvä tai huono, vain suhteellisella tasapainolla on merkitystä. Yin ja yangin kautta on helppo tarkastella esimerkiksi oman elämämme epätasapainotiloja ja sitä, miten arkemme rakentuu.
Tarvitsemme välillä tueksemme yksinkertaisia malleja, kun haluamme ymmärtää mitä meissä ja ympärillämme tapahtuu. Jos tutkimme liikaa elämäämme, jäämme helposti kiinni yksityiskohtiin ja saatamme jäädä pohtimaan niitä loputtomasti. Ylianalysoimalla kadotamme helposti kokonaisuuden ytimen.
Wu wei on tekemistä ilman pakottamista
Wu wei on vanha periaate taolaisesta filosofiasta. Se tarkoittaa pakottamatonta tekemistä, sellaista jossa tavoite ei ole jatkuvasti hallitsemassa mieltä. Wu wei on enemmän yiniä, rauhaa, tyhjää tilaa; sitä mitä meidän kiireisessä elämässämme usein tuntuu puuttuvan. Se on kuin puhaltaisi ilmaa tekojen väleihin tai antaisi voimaa tekemiseemme tavalla, missä tietoinen mieli ei ole jarruttamassa.
Wu wei on käytännössä usein tasapainottamista. Tasapaino ei tarkoita yhtä suuria määriä asioita vaan harmonista vuorovaikutusta. Yin ja yang ylläpitävät tasapainoa toiminnan ja antautumisen, kontrollin ja hyväksymisen, ja tekemisen ja olemisen välillä. Tämä kaikki näkyy arjessa, ihmissuhteissa, työssä ja omassa hyvinvoinnissa. Vastavoiman kautta näemme ja ymmärrämme arkeamme paremmin. Vastavoima on elinehto, sen kautta opetamme myös kehoamme.
Kun tekeminen täyttää kaiken tilan
Jos elämä on kovin yang-painotteinen, jatkuva toiminta täyttää kaiken ajan. Ihmiset sinnittelevät työn, perheen ja harrastusten tiukassa rytmissä.
Silloin huomio kiinnittyy ennen kaikkea tekemiseen ja tehokkuus näyttäytyy merkittävänä arvona, jolloin elämän laatua mitataan aikaansaannoksin. Viikkokalenteri on täynnä ja tauotkin ovat usein vain siirtymiä paikasta toiseen. Unet jäävät toistuvasti liian lyhyiksi. Elimistö saattaa alkaa oireilla erilaisilla tulehduksellisilla vaivoilla.
Entä jos vastapainoksi makaisi nurmella ja katselisi lehvistön heiluntaa tuulessa ja tekisi niin monta kertaa viikossa. Helpottaisiko se arkea, vaikka jotkut asiat jäisivät tekemättä? Ehkä samalla myös aktiivisemmat tekemiset sujuisivat paremmin ja toisivat enemmän tyydytystä.
Kun rauha alkaa rajoittaa elämää
Edellisen äärimmäisenä vastakohtana liian yin-painotteisessa elämässä ihminen pyrkii elämänvalinnoillaan korostamaan rauhaa ja hiljaisuuttakin ja piiloutumaan ulkoiselta kuormitukselta.
Kaupungit äänet tuntuvat helposti kaatuvan päälle eikä nopeaan tempoon osaa asettua. Varovaisuus on mukana kaikessa tekemisessä ja huomio on kääntynyt paljon sisäänpäin. Luonteva työ olisi historian tutkijana omassa huoneessa ovi kiinni ja harrastuksena rauhoittava jooga.
Jos sellaisen elämäntavan vie liian pitkälle, hermosto alkaa reagoida pieniinkin ärsykkeisiin, meluun, yllättävään tekemisen tarpeeseen ja runsaaseen informaatioon. Entä jos vaihtaisi joogan potkunyrkkeilyyn, jonka treenien jälkeen keho on hyvin rasitettu ja energia hetkeksi tyhjentynyt. Hermosto saattaisi oppia pikkuhiljaa sietämään paremmin aistiärsykkeiden tulvaa ja jotkut yliherkkyydetkin saattaisivat vähentyä.
Tasapaino voi alkaa pienestä muutoksesta
Tasapainoa ruokitaan tietoisilla, mutta pienillä arjen teoilla. Luonnollinen muutos tapahtuu siinä kohdassa, jossa on vähiten vastusta.
Suurempi muutos vaatisi juuri sopivia olosuhteita ja paljon voimavaroja onnistuakseen. Kehomme hyväksyy pienen suunnitelman paremmin kuin laajemman. Pieni on helpommin käsitettävissä kokonaisuudeksi. Sen voi ymmärtää sellaisenaan ja tuo siten turvan tunteen kehoomme.
Tasapainon etsiminen voi alkaa kysymällä missä kohtaa ponnistelen turhaan, ja missä kohtaa kaipaisin lisää liikettä elämääni.
Jos haluat syventyä etenkin hellittämisen puoleen, Denis Vinokurin Wu wei – hellittämisen taito avaa pakottoman tekemisen ajatusta ja sen soveltamista kiireiseen arkeen.
Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että ihmiset keskittyvät yhä enemmän itseensä, omiin tunteisiinsa, tarpeisiinsa, rajoihinsa ja oikeuksiinsa. Samalla moni kokee, että yhteisöllisyys on vähentynyt ja ihmiset vetäytyvät enemmän omiin oloihinsa.
On jopa esitetty ajatus, että elämme itsekkyyden aikaa. Mutta olemmeko todella muuttuneet itsekkäämmiksi?
Psykoterapeutti Emilia Kujala katsoo ilmiötä toisesta suunnasta uudessa Ahdistus-kirjassaan (Otava, 2026). Hänen mukaansa se, mikä voi näyttää itsekeskeisyydeltä, saattaakin joskus kertoa aivan muusta, esimerkiksi turvattomuudesta, kuormituksesta ja yrityksestä selvitä.
”Väite siitä, että elämme itsekkyyden aikaa, kertoo enemmän oireesta kuin sen syistä. Osuvampaa olisi sanoa, että elämme turvattomuuden aikaa.”
Epävarmuuden keskellä ihminen kaipaa hallinnan kokemusta
Epävarmuuden keskellä huomio saattaa kiinnittyä yhä voimakkaammin siihen, mihin itse pystyy vaikuttamaan. Se voi olla oma keho, hyvinvointi, työ, mieli, ihmissuhteet tai vaikkapa rajojen asettaminen.
Kujala kuvaa tätä kirjassaan kompensatorisen kontrollin käsitteen kautta. Kun turvallisuuden tunne järkkyy, tarve saada edes jokin osa elämästä hallintaan voi kasvaa. Hallinta ja turvallisuuden tunne eivät kuitenkaan ole sama asia.
Ihminen voi yrittää saavuttaa turvallisuuden tunnetta vaikkapa suorittamalla enemmän, kehittämällä itseään, aikatauluttamalla arkeaan tai pyrkimällä tekemään jatkuvasti oikeita valintoja. Hetkeksi voi saada tunteen siitä, että elämä pysyy omissa käsissä.
Mutta toisaalta keinot, joilla hallinnan tunnetta yritetään rakentaa, voivat Kujalan mukaan joskus viedä kauemmas todellisesta turvan kokemuksesta, jota syvällä sisimmässämme kaipaisimme.
Suorittaminen voi ruokkia samaa turvattomuutta, jota sillä yrittää helpottaa
Jos turvaa etsii suorittamisesta, syntyy helposti itseään ruokkiva kehä.
Mitä epävarmemmalta elämä tuntuu, sitä enemmän yrittää pärjätä, saada aikaan ja pitää asioita hallinnassa. Mitä enemmän suorittaa, sitä vähemmän voi jäädä tilaa levolle, yhteydelle ja kokemukselle siitä, ettei kaikesta tarvitse selvitä yksin.
Kujala kirjoittaa myös riittämättömyydestä, joka helposti kulkee suorittamisen rinnalla. Silloin ratkaisuksi ei välttämättä riitä se, että yrittää vakuuttaa itselleen olevansa riittävä.
Jos ympäristö samalla viestii, että ihmisen pitäisi jatkuvasti kasvaa, kehittyä, jaksaa ja tulla paremmaksi versioksi itsestään, ongelma ei ole vain yksilön sisäinen.
Siksi kysymystä uupumisesta ja pahoinvoinnista ei voi tarkastella pelkästään yksilön ominaisuutena tai kykynä huolehtia itsestään. Olennaista on kysyä myös, millaisissa olosuhteissa ihmiset yrittävät pärjätä.
Vetäytyminen ei aina kerro välinpitämättömyydestä
Itsekeskeisyydestä käytävässä keskustelussa yksi kiinnostava kysymys on se, miksi ihminen alkaa vetäytyä muiden seurasta.
Kujala muistuttaa, että pahoinvointi voi saada ihmisen vetäytymään enemmän omaan maailmaansa. Kun suuri osa voimista kuluu arjesta selviytymiseen, jaksaminen ei välttämättä riitä yhteyden ylläpitämiseen muiden kanssa.
Pitkittynyt stressi voi myös vaikuttaa siihen, miten näemme toiset ihmiset. Kuormittuneena muiden seura voi alkaa tuntua velvollisuudelta, johon ei juuri sillä hetkellä ole voimavaroja. Saatamme myös tulkita toisten sanat, ilmeet ja teot tavallista herkemmin kriittisiksi tai uhkaaviksi.
Silloin syntyy helposti lisää tilanteita, joissa yhteys katkeaa. Ja jos kohtaamiset tuntuvat kuormittavilta eivätkä palkitsevilta, seuraavalla kerralla voi tuntua helpommalta jäädä kotiin.
Sivustakatsojalle tämä voi näyttää itsekeskeisyydeltä. Ihmisen oma sisäinen kokemus voi kuitenkin olla, että hän vain yrittää pitää itsensä kasassa.
Entä jos itsekeskeisyys on seuraus eikä syy?
Kujala tiivistää ajatuksen näin:
”Se, mitä pidämme itsekeskeisyytenä, voi siksi olla pikemminkin pahoinvoinnin seuraus kuin syy siihen.”
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö itsekkäitä ihmisiä olisi olemassa tai etteikö ihmisellä olisi vastuuta siitä, miten hän kohtelee muita. Näkökulma kutsuu kuitenkin katsomaan käyttäytymisen taakse.
Jos ihminen keskittyy voimakkaasti omaan jaksamiseensa, vetäytyy tai yrittää suojella rajojaan, kyse ei välttämättä ole siitä, ettei hän välittäisi muista. Joskus hänellä ei juuri sillä hetkellä yksinkertaisesti ole paljon annettavaa.
Emme myöskään näe toistemme taakkoja ja ponnisteluyrityksiä. Jollekin jo sängystä nouseminen voi olla saavutus. Toiselle työpäivän läpi pääseminen vie lähes kaiken energian. Ystäväporukan tapaamiseen saapuminen voi vaatia paljon enemmän kuin kukaan osaisi arvata. ”Älä ole niin itsekäs” -heitto voi silloin osua kipeästi.
Olemmeko sittenkään kadottaneet kykyä välittää?
Kujala nostaa kirjassaan esiin kiinnostavan huomion siitä, että nykyihmisen huoli ei suuntaudu ainoastaan hänen omaan elämäänsä.
Moni kantaa huolta ilmastosta, yhteiskunnan tulevaisuudesta, maailmantilanteen vakaudesta ja siitä, millaista maailmaa olemme jättämässä seuraaville sukupolville.
Jo tämä haastaa ajatuksen siitä, että olisimme kiinnostuneita vain itsestämme. Ehkä kysymys ei aina ole siitä, että välitämme vain itsestämme.
Voi olla, että moni meistä välittää paljonkin – mutta on samaan aikaan niin kuormittunut, ettei välittäminen enää helposti muutu toiminnaksi, läsnäoloksi tai yhteydeksi.
Itsekkyyskeskustelu kaipaa tätä kysymystä
Voimme toki kysyä, miksi ihmiset keskittyvät nykyään niin paljon itseensä, mutta sen rinnalle voisi nostaa toisenkin kysymyksen.
Miksi niin moni joutuu käyttämään suuren osan voimavaroistaan selviytymiseen ja oman elämänsä hallinnassa pitämiseen?
Jos itseen keskittyminen on ainakin joskus seurausta turvattomuudesta, ratkaisu ei välttämättä löydy siitä, että käskemme ihmisiä ajattelemaan vähemmän itseään.
Ehkä tarvitsemme myös enemmän turvaa, jotta meillä riittäisi jälleen voimia olla yhdessä ja tukea toisiamme.
Psykoterapeutti Emilia Kujalan Ahdistus-kirja tarkastelee ahdistusta paitsi yksilön kokemuksena myös suhteessa ympäröivään maailmaan, turvattomuuteen, suorittamiseen, hallinnan tarpeeseen ja yhteyteen.
Tutustu Ahdistus-kirjaan Hidasta elämää -puodissa TÄÄLLÄ.
Minä rakastun suuresti. Oikeastaan rakastuminen on ollut minulle harvoin mikään pieni ja kevyt tunne. Olen itse erityisherkkä, ja kun ihastun, tunnen sen usein koko kehossani ja mielessäni. Saatan olla valtavan onnellinen ja innostunut, mutta samaan aikaan myös levoton. Mitä tärkeämmäksi toinen tulee, sitä enemmän minulla on myös menetettävää.
Olen huomannut, että juuri silloin tuntosarveni tuntuvat olevan jatkuvasti pystyssä. Huomaan helposti äänenpainojen muutokset, viestien lyhenemisen, tavallista pidemmän hiljaisuuden tai sen, jos toinen tuntuu olevan vähän kauempana kuin eilen.
Joskus havaintoni osuu oikeaan. Joskus taas mieleni rakentaa pienestä muutoksesta kokonaisen tarinan, jolla ei lopulta ollutkaan mitään tekemistä minun tai suhteemme kanssa. Tämän erottamista olen joutunut harjoittelemaan paljon: Mitä minä oikeasti havaitsen ja mitä minä tulkitsen?
Olen joutunut opettelemaan myös sitä, mitä tarvitsen voidakseni hyvin rakkaudessa ja missä menee minun ja toisen vastuun raja. Kumppanin tehtävä ei ole poistaa kaikkea epävarmuuttani, vakuutella minulle jatkuvasti kaiken olevan hyvin tai kantaa vastuuta kaikista tunteistani.
Mutta sillä on valtavan suuri merkitys, miten minut ja herkkyyteni parisuhteessa kohdataan. Siksi haluan tällä kertaa kirjoittaa erityisesti sinulle, joka olet ihastunut tai rakastunut erityisherkkään. Mitä minä erityisherkkänä toivoisin sinun ymmärtävän?
Jos olet itse erityisherkkä, voit vaikka lähettää tämän tekstin kumppanillesi tai ihastuksellesi.
Älä pyydä minua tuntemaan vähemmän
Olen elämäni aikana saanut kuulla olevani liian herkkä. Olen myös itse ajatellut itsestäni niin. Parisuhteissa se on voinut näkyä häpeänä omista reaktioistani. Jos jokin sattuu minuun paljon enemmän kuin toiseen, olen saattanut ensimmäiseksi miettiä, miksi taas reagoin näin voimakkaasti. Siksi vähättely osuu erityisen kipeään paikkaan.
”Älä ylireagoi.”
”Ei tuo nyt ole niin vakavaa.”
”Olet taas liian herkkä.”
Tällaiset lauseet eivät saa tunnetta katoamaan. Pahimmillaan ne lisäävät alkuperäisen tunteen päälle vielä häpeän siitä, että ylipäätään tunnen niin kuin tunnen.
Jos jokin sattuu, se voi todella sattua paljon. Jos jokin koskettaa, se voi liikuttaa minua kyyneliin asti. Ja kun rakastun, saatan tuntea senkin jokaisella solullani.
Se ei tarkoita, että jokainen tunteeni tai tulkintani olisi aina totta. Tätä olen joutunut itse opettelemaan ehkä kaikkein eniten. Voimakas tunne ei automaattisesti tarkoita, että tulkitsen tilanteen oikein. Erityisherkkyys ei myöskään vapauta minua vastuusta omista reaktioistani.
Mutta minun ei tarvitse hävetä sitä, että tunnen voimakkaasti. Minulle turvalliselta tuntuu ihminen, joka ei pelästy tunteitani mutta ei myöskään huku niihin kanssani. Joskus riittää yksinkertaisesti: ”Ymmärrän, että tämä tuntuu sinusta isolta.” Sinun ei tarvitse tuntea samalla tavalla ymmärtääksesi, että minun tunteeni on minulle todellinen.
Selkeys rauhoittaa tuntosarviani
Kun välitän toisesta paljon, huomaan helposti pienetkin muutokset. Jos toinen on ensin hyvin aktiivinen ja yhtäkkiä vetäytyy, alan helposti miettiä miksi. Jos läheisyyttä on ollut paljon ja se vähenee ilman selitystä, huomaan sen. Jos sanat ja teot eivät vastaa toisiaan, tunnen ristiriidan nopeasti.
Silloin mieleni alkaa helposti etsiä selitystä. Teinkö minä jotain? Onko jokin muuttunut? Onko kaikki hyvin?
Siksi selkeys on minulle yksi suurimmista turvallisuuden tunteen rakentajista parisuhteessa. Jos tarvitset omaa aikaa, sano se. Jos olet väsynyt tai ajatuksissasi, senkin voi sanoa. Jos jokin painaa mieltäsi mutta ei liity minuun, minua voi auttaa valtavasti jo pieni lause: ”Olen tänään vähän hiljainen, mutta tämä ei liity sinuun.”
Se voi rauhoittaa minua enemmän kuin toinen ehkä osaa arvatakaan. En silti ajattele, että kumppanini pitäisi raportoida minulle jokainen tunnetilansa tai vakuutella jatkuvasti rakkauttaan. Minunkin tehtäväni on opetella sietämään epävarmuutta ja ennen kaikkea kysymään tulkitsemisen sijaan. Parhaimmillaan tullaan puoliväliin vastaan.
Älä jätä minua hiljaisuuden keskelle
Erimielisyydet ja ristiriidat voivat tuntua minusta voimakkailta. Jos siihen yhdistyy toisen täydellinen vetäytyminen, kylmyys tai pitkä hiljaisuus ilman tietoa siitä, mitä tapahtuu, tilanne voi muuttua hyvin kuormittavaksi. Pahimmillaan epätietoisuus voi aiheuttaa suoranaista hätää.
Olen itsekin valitettavasti joutunut kokemaan sen, miltä tuntuu, kun toinen on kadonnut omille teilleen sanomatta mitään. Kun ei tiedä, missä toinen on, mitä tapahtuu tai palaako hän, mieli alkaa helposti täyttää tyhjiä kohtia omilla tulkinnoillaan.
Minulle tällainen tilanne voi tuntua todella rajulta. Silti ymmärrän hyvin myös vetäytymisen tarpeen. Tarvitsen sitä itsekin. Riidan tai voimakkaan tunnetilanteen keskellä voi olla paljon parempi ottaa hetki omaa aikaa kuin yrittää ratkaista kaikkea silloin, kun molemmat käyvät ylikierroksilla.
Mutta minulle siinä on valtava ero, sanooko toinen: ”Olen nyt niin kuormittunut, että tarvitsen hetken. Puhutaan tästä illalla.” vai katoaako hän vain ulottumattomiin. Ensimmäinen luo turvaa. Jälkimmäinen jättää minut epätietoisuuteen.
Minulle turvallisuus parisuhteessa tarkoittaa myös sitä, ettei minun tarvitse jäädä arvailemaan, onko toinen vielä tässä. Joskus yksi ainoa lause voi säästää minut valtavalta määrältä hätää.
Pienet asiat eivät ole minulle aina pieniä
Huomaan pieniä asioita. Katseen. Kosketuksen. Äänenpainon. Sen, miten toinen sanoo hyvää yötä. Viestin kesken päivän. Sen, että hän muisti jonkin asian, jonka kerroin ehkä viikkoja sitten. Pienet asiat voivat tuntua minusta valtavan suurilta. Valitettavasti tämä toimii myös toiseen suuntaan.
Ajattelematon kommentti saattaa jäädä mieleeni pitkäksi aikaa. Kova äänenpaino voi tuntua voimakkaalta. Riidan aikana sanottu satuttava lause ei välttämättä katoa mielestäni heti, vaikka asia olisi toisen mielestä jo käsitelty.
En silti halua, että kumppanini joutuu kävelemään ympärilläni varpaillaan. Sellainen suhde ei olisi hyvä kummallekaan. Haluan, että kanssani voi olla tavallinen, keskeneräinen ihminen. Saa mokata. Saa sanoa joskus väärin. Minäkin teen niin.
Mutta ehkä toivoisin ymmärrystä sille, että sanat ja teot voivat jäädä minuun pitkäksi aikaa. Ja tässä piilee myös yksi herkkyyteni kauneimmista puolista: pienellä hyvällä voi olla aivan yhtä suuri vaikutus.
Voin kaivata sinua ja silti tarvita tilaa
Minussa elää parisuhteessa yksi kiinnostava ristiriita. Kaipaan syvää yhteyttä, läheisyyttä, kosketusta, hellyyttä, pitkiä keskusteluja ja tunnetta siitä, että toinen todella kohtaa minut. Mutta tarvitsen samalla paljon omaa aikaa.
Voin kaivata ihmistä valtavasti ja hetken päästä kaivata yksinoloa. Joskus olen itsekin ihmetellyt tätä ristiriitaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että rakkauteni olisi muuttunut. Usein olen vain saanut tarpeeksi ärsykkeitä ja tarvitsen hiljaisuutta palautuakseni.
Olen joutunut opettelemaan sanomaan tämän ääneen sen sijaan, että yrittäisin vain jaksaa. Rakkaus ei tarkoita minulle sitä, että kaiken pitäisi tapahtua yhdessä. Joskus rakkauden teko on myös se, että saan sulkea oven, olla hetken omassa maailmassani ja tulla sitten takaisin.
Suuri sydän tarvitsee myös rajat
Kun välitän ihmisestä, haluan hänen olevan onnellinen. Minulle on luontaista huomioida toinen, muistaa pieniä asioita, keksiä yllätyksiä ja miettiä, mistä hän pitäisi. Rakastan ilahduttaa. Saatan käyttää paljon aikaa jonkin asian suunnittelemiseen vain siksi, että haluan nähdä toisen silmien syttyvän.
Pidän tästä puolesta itsessäni. En halua opetella rakastamaan vähemmän. Mutta olen joutunut opettelemaan jotain muuta: suuri sydän tarvitsee rinnalleen myös rajat.
Empaattisena ja herkkänä ihmisenä olen joskus joustanut liian pitkälle. Olen yrittänyt ymmärtää toista loputtomasti, selittää hänen käyttäytymistään parhain päin ja miettiä, mitä minä voisin tehdä toisin.
Siksi itseni puolella oleminen rakkaudessa tarkoittaa minulle nykyään myös pysähtymistä. Mitä minä tarvitsen? Joustanko tässä siksi, että haluan vai siksi, että pelkään toisen pettyvän? Onko suhteessa tilaa myös minun tunteilleni, tarpeilleni ja rajoilleni?
Erityisherkkyys ja empatia voivat olla valtavia vahvuuksia parisuhteessa, mutta niiden ei pitäisi tarkoittaa itsensä kadottamista toiseen. Rakkauden pitäisi kestää kaksi erillistä ihmistä.
En halua olla helpompi rakastettava
Ehkä tämä on asia, jonka olen joutunut kaikkein eniten opettelemaan. Minun ei tarvitse muuttua vähemmän tuntevaksi ollakseni hyvä kumppani. Minun täytyy opetella säätelemään tunteitani, tunnistamaan omia tulkintojani, kunnioittamaan toisen rajoja ja ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistani.
Mutta minun ei tarvitse kovettua. En halua menettää sitä osaa itsestäni, joka liikuttuu helposti. Joka huomaa pieniä asioita. Joka kaipaa syviä keskusteluja, innostuu, välittää ja rakastaa suuresti.
Herkkyydessäni on asioita, jotka ovat tehneet parisuhteista minulle välillä vaikeampia. Mutta siinä on myös valtavasti sellaista, mistä en haluaisi luopua. Kun minä rakastan, rakastan suuresti.
Haluan tietää, miten toisella menee. Muistan asioita, joilla on hänelle merkitystä. Rakastan ilahduttaa, järjestää yllätyksiä ja tehdä pieniä sekä suuria huomionosoituksia. Kaipaan läheisyyttä, hellyyttä ja tunnetta siitä, että todella kohtaamme toisemme. En haluaisi rakastaa puoliksi.
Ja ehkä siksi tärkein asia, jonka haluaisin erityisherkän kumppanille sanoa, on lopulta hyvin yksinkertainen:
Älä yritä tehdä hänestä vähemmän herkkää. Tutustu hänen herkkyyteensä. Kysy, mikä häntä kuormittaa ja mikä saa hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Kysy, milloin hän kaipaa läheisyyttä ja milloin omaa tilaa. Kerro myös omista tarpeistasi ja rajoistasi.
Äläkä oleta, että herkkyys tarkoittaa haurautta. Joskus juuri ihminen, joka tuntee kaiken voimakkaasti, on joutunut opettelemaan valtavan paljon siitä, kuinka suurten tunteiden kanssa eletään.
En tarvitse rinnalleni ihmistä, joka ymmärtää herkkyydessäni aina kaiken. Tarvitsen ihmisen, joka haluaa ymmärtää minua. Ihmisen, jonka rinnalla saan tuntea paljon, rakastaa suuresti ja silti olla juuri sopiva tällaisena.
Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.
Oletko joskus suostunut johonkin, vaikka olisit oikeasti halunnut kieltäytyä? Tai lykännyt päiväkausia asiaa, jonka hoitamiseen olisi lopulta kulunut vain hetki? Ehkä olet myös jättänyt tarttumatta kiinnostavaan mahdollisuuteen, koska se on tuntunut liian jännittävältä tai epävarmalta.
Tällaisten valintojen taustalla voi vaikuttaa ehkä vähän yllättävältäkin tuntuva asia: halu välttää epämiellyttävää tunnetta.
Psykologi ja psykoterapeutti Satu Pihlaja tarkastelee uudessa kirjassaan Tunteen viemää – Tunnista tunteet valintojesi takana (Bazar/Hidasta elämää, 2026), miten tunteet ohjaavat toimintaamme niin arjen pienissä tilanteissa kuin elämän suurissa päätöksissä.
Satu Pihlaja
Tunteet saavat meidät lähestymään asioita, jotka tuntuvat miellyttäviltä, ja välttelemään niitä, jotka herättävät epämukavuutta. Aina emme kuitenkaan huomaa, milloin tekemistemme taustalla vaikuttaa tunne.
Joskus tulemme toimineeksi tavalla, joka tuntuu sillä hetkellä helpoimmalta ja mukavimmalta, vaikka se ei pidemmän päälle olisi meille paras vaihtoehto.
Vältteletkö tehtävää vai tunnetta?
Satu Pihlaja kertoo kirjassaan omasta kokemuksestaan, kun hän lykkäsi vaativan työtehtävän tekemistä lähes puolen vuoden ajan. Lopulta tehtävä valmistui muutamassa tunnissa. Miksi tekemisen aloittaminen oli ollut niin vaikeaa?
Pihlaja tunnisti vältelleensä tehtävän mahdollisesti herättämiä epämiellyttäviä tunteita. Työ vaati ponnistelua, ja siihen liittyi epäonnistumisen mahdollisuus. Edessä olisi voinut olla pettymys omaan osaamattomuuteen.
Siksi olikin helpompi keskittyä pienempiin ja vaivattomampiin tehtäviin, joista sai nopeammin onnistumisen ja tyytyväisyyden kokemuksia.
Samanlainen ilmiö voi näkyä monenlaisissa arkisissa tilanteissa. Saatamme esimerkiksi vältellä hankalaa puhelua, koska pelkäämme, että osaamatonta tai epävarmaa oloa, jonka puhelun soittaminen voisi saada aikaan.
Asian lykkääminen tuo hetkellisen helpotuksen. Hoitamaton asia ei kuitenkaan välttämättä lakkaa vaivaamasta, vaan se saattaa palata mieleen yhä uudelleen.
Pihlaja muistuttaa, että asioiden lykkäämiselläkin on tunneseurauksia. Tehtävien välttely voi esimerkiksi lisätä ahdistusta ja saada meidät moittimaan itseämme saamattomuudesta.
Joskus sanomme kyllä, koska emme halua tuntea syyllisyyttä
Tunteet voivat vaikuttaa tekemisiimme myös ihmissuhteissa.
Saatamme esimerkiksi suostua ylimääräiseen työtehtävään, vaikka töitä olisi jo enemmän kuin tarpeeksi. Tai lupaamme auttaa tuttavaa, vaikka haluaisimme käyttää vapaa-aikamme johonkin aivan muuhun.
Miksi kieltäytyminen voi tuntua niin vaikealta?
Pihlaja kuvaa, kuinka miellyttämisen tarve saa meidät helposti toimimaan muiden odotusten mukaisesti. Haluamme antaa itsestämme hyvän kuvan ja toivomme muiden pitävän meistä.
Kieltäytyminen voi puolestaan herättää syyllisyyttä, huonoa omaatuntoa tai pelkoa siitä, että toinen pettyy. Saatamme siis suostua johonkin, koska kieltäytymisestä tulisi niin epämiellyttävä olo.
Tällainen valinta voi tuntua hetken aikaa helpolta, mutta myöhemmin seurauksena voi olla harmitusta, kuormittumista tai katkeruutta.
Pihlaja kehottaakin tarkastelemaan valintojen seurauksia myös pidemmällä aikavälillä. Jos kieltäytyminen herättää hetkellistä syyllisyyttä, se ei vielä tarkoita, että suostuminen olisi itselle parempi ratkaisu.
Voimakaskaan tunne ei välttämättä kerro, mitä todella tapahtuu
Tunteet vaikuttavat myös siihen, mitä ajattelemme muiden ihmisten toiminnasta.
Pihlaja kertoo kirjassaan esimerkin työntekijästä, joka lähettää esihenkilölleen kriittisen viestin mutta ei saa siihen heti vastausta.
Hiljaisuus alkaa herättää epävarmuutta. Onkohan esihenkilö suuttunut? Oliko viesti liian suorasukainen? Pitäisikö lähettää uusi viesti ja selittää, mitä oikeastaan tarkoitin? Todellisuudessa esihenkilö saattaa vain olla kiireinen.
Pihlajan mukaan luotamme helposti voimakkaisiin tunteisiin. Tunteen voimakkuus ei kuitenkaan kerro siitä, osuiko tulkintamme tilanteesta oikeaan.
Pelko tai ahdistus voi tuntua hyvin todelliselta, vaikka asia ei lopulta osoittautuisikaan niin uhkaavaksi kuin kuvittelimme.
Tämä ei tarkoita, että tunteet pitäisi sivuuttaa. Niiden rinnalla on kuitenkin hyvä tarkastella myös sitä, mitä tilanteesta todella tiedämme.
Tunnetta voi kuunnella ilman, että sen mukaan on pakko toimia
Vaikka tunteet ohjaavat meitä jatkuvasti, emme suinkaan aina toimi niiden mukaisesti.
Pihlaja käyttää kirjassaan käsitettä toimintayllyke. Se tarkoittaa tunteen herättämää tarvetta tai halua toimia tietyllä tavalla.
Esimerkiksi kiukku voi yllyttää tiuskaisemaab tai sanomaan toiselle jotakin loukkaavaa. Pelko voi puolestaan houkutella vetäytymään tilanteesta.
Tunteen herättämän yllykkeen voi kuitenkin huomata ja harkita, haluaako oikeasti toimia niin.
Pihlaja korostaa, ettei tunteiden säätely tarkoita tunteiden tukahduttamista tai tiukkaa kontrollointia. Tarkoitus on oppia kohtaamaan ja ymmärtämään omia tunteita niin, etteivät ne automaattisesti määrää toimintaa.
Joskus voimme toimia tärkeänä pitämämme asian puolesta, vaikka siihen liittyisi jännitystä, epävarmuutta tai muita vaikeita tunteita. Tunteen ei siis tarvitse ensin kadota, jotta voisimme toimia haluamallamme tavalla.
Opi tunnistamaan tunteet valintojesi takana
Miksi jotkut asiat tuntuvat niin vaikeilta, vaikka tiedämme niiden olevan meille hyväksi? Entä miksi toimimme joskus vastoin omia tarpeitamme tai jätämme tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisimme tehdä?
Kirja yhdistää psykologista tietoa, arkisia esimerkkejä ja käytännön harjoituksia. Se tarjoaa välineitä omien tunteiden tunnistamiseen, kohtaamiseen ja säätelyyn sekä auttaa pohtimaan, miten tehdä harkitumpia ja itselle sopivia valintoja.
👉 Tutustu Tunteen viemää -kirjaan Hidasta elämää -puodissa TÄÄLLÄ.
Työkaveri pyytää sinua mukaan projektiin, vaikka kalenteri näyttää jo valmiiksi aika täydeltä. Pitäisi oikeastaan sanoa, ettei nyt onnistu.
”Joo, totta kai.”
Miten se vastaus tuli taas noin nopeasti?
Ehkä tunnistat tilanteen. Ystävä ehdottaa tapaamista juuri sille illalle, jonka olit ajatellut viettää rauhassa. Läheinen pyytää palvelusta, johon sinulla ei oikeastaan olisi aikaa. Töissä joku kysyy, ehtisitkö vielä hoitaa yhden jutun.
Kyllähän minä. Hetken päästä harmittaa. Miksi taas suostuin? Miltä ei tuntuu?
Toisten auttamisessa tai joustamisessa ei tietenkään ole mitään pahaa. Päinvastoin, teemme jatkuvasti asioita toistemme hyväksi. Miksi sitten joskus on niin vaikea sanoa ei, vaikka tietää heti, ettei oikeastaan haluaisi suostua? Yksi selitys löytyy tunteista.
Valintoihimme vaikuttaa se, millaisia tunteita odotamme niistä seuraavan. Kieltäytyminen voi herättää jo etukäteen syyllisyyttä. Entä jos toinen pettyy? Mitä hän minusta ajattelee? Olenko itsekäs, jos en suostu? Silloin kyllä saattaa olla tunnetasolla paljon helpompi vastaus. Suostumalla pääsen hetkeksi eroon ikävästä tunteesta. Toinen näyttää tyytyväiseltä ja minä voin jatkaa päivääni ilman syyllisyyttä.
Paitsi että tilalle saattaa tulla toinen tunne. Ärsyttää. Miksi taas lupasin?
Kun syyllisyys yllyttää suostumaan
Syyllisyys on kiinnostava tunne. Se voi kertoa siitä, että olemme toimineet omia arvojamme vastaan tai tehneet toiselle jotakin väärää. Syyllisyyttä voi kuitenkin tuntea myös silloin, kun ei ole tehnyt mitään väärää. Jos olet tottunut joustamaan ja huomioimaan muiden odotuksia, kieltäytyminen voi tuntua pahalta jo pelkästään siksi, että toimit eri tavalla kuin yleensä. Tunne voi silloin melkein vaatia korjaamaan tilanteen: suostu nyt vain, niin kaikilla on taas hyvä mieli.
Tunteesta siis seuraa toimintayllyke. Syyllisyys voi yllyttää meitä toimimaan tavalla, jolla pääsemme syyllisyydestä nopeasti eroon. Mutta onko se se vaihtoehto, jonka oikeasti haluat valita? Anna sen sijaan syyllisyyden tuntua. Älä toimi niin kuin se kehottaa, ja huomaa mitä mielessäsi tapahtuu.
Mitä sitten voisi tehdä seuraavan kerran, kun suusta on jo tulossa automaattinen ”totta kai”? Ehkä ihan ensimmäiseksi voisi olla vastaamatta. Anna itsellesi hetki aikaa ja kysy: haluanko minä oikeasti suostua tähän? Jos vastaus on ei, huomaa seuraavaksi, mitä tunnet. Ehkä syyllisyyttä. Ehkä pelkoa siitä, että toinen pettyy. Voi tuntua itsekkäältä pitää kiinni omasta ajasta, vaikka järjellä ajatellen tiedät, ettei siinä ole mitään väärää. Saat edelleen harkita ja suostua, jos sitä todella haluat.
Valinta voi olla oikea, vaikka se ei tunnu hyvältä
Sinun ei tarvitse päästä syyllisyydestä eroon ennen kuin voit sanoa ei. Tunteen voi huomata ja hyväksyä ja sen jälkeen päättää, miten haluaa toimia. Voi siis tuntua pahalta ja silti tehdä itselleen oikean valinnan.
Seuraavan kerran, kun huomaat sanovasi kyllä, vaikka oikeasti haluaisit sanoa ei, ota pieni aikalisä. Mitä tunnetta yrität välttää? Ja jos antaisitkin sen tunteen tulla, mitä haluaisit oikeasti vastata?
Jos huomaat vastaavasi ennen kuin ehdit kysyä itseltäsi, mitä oikeasti haluat, voit pysähtyä tutkimaan tunteen osuutta valinnassasi. Psykologi Satu Pihlajan Tunteen viemää tarjoaa arjen esimerkkejä ja harjoituksia tunteiden tunnistamiseen ja kohtaamiseen – sekä keinoja pohtia, miten haluat toimia niiden kanssa.
Sanomme noin, kun haaveilemamme työpaikka menee sivu suun. Tai kun jokin muu meille tärkeä ei toteudukaan. Ensin sattuu. Sitten alamme vakuutella itsellemme, ettei sillä oikeastaan ollutkaan niin väliä. Ei se ehkä ollut minua varten. En sitä oikeasti edes halunnut.
Pahimmillaan seuraavalla kerralla hakemus jää kokonaan lähettämättä tai muu tärkeä tavoittelematta. Kun joku ovi sulkeutuu edestämme, emme enää uskalla koputtaa seuraavaan.
”Ei se oikeasti ollut minulle tärkeää ” lause voi joskus pitää paikkansa. Ja toisinaan se on keino suojata itseämme pettymykseltä.
Kun vähättelet sitä, mitä toivoit
Jos vakuutan itselleni, ettei asia ollut tärkeä, minun ei tarvitse kohdata sitä, kuinka paljon se oikeasti sattui.
Ongelmallista on, että samalla etäännyn myös omista toiveistani ja unelmistani.
Pettymys kertoo lähes aina siitä, että jokin oli meille merkityksellistä. Emme pety asioihin, joista emme välitä.
Pettymys ei ole merkki heikkoudesta. Se on merkki siitä, että uskalsimme toivoa.
Mitä pettymys kertoo sinulle tärkeistä asioista?
Kun kuulee itsensä vähättelevän toiveitaan on tärkeää pysähtyä miettimään, mitä tämä pettymys kertoo siitä, mikä minulle on oikeasti tärkeää.
Ehkä se kertoo, että haluat merkityksellisemmän työn. Ehkä kaipaat läheisempää ihmissuhdetta. Ehkä unelma, jonka yritit haudata järkisyillä, elää edelleen.
Kun lakkaa selittelemästä itsellemme, ettei välitä, voi alkaa kuunnella sitä, mitä sydän on yrittänyt sanoa koko ajan.
Se voi tehdä kipeää. Mutta vielä kipeämpää on elää elämää, jossa omat tärkeimmät toiveet jäävät kuulematta.
Pettymys ei tarkoita, että kuljet väärään suuntaan. Se voi kertoa siitä, että olet matkalla kohti jotakin sinulle aidosti tärkeää.
Kun jokin tärkeä jää toteutumatta, pettymystä ei tarvitse selittää pienemmäksi. Sen voi kohdata ja silti pitää kiinni siitä, mitä haluaa tavoitella. Reija Könösen ja Hippu PintilänPettymyksen voittamisen anatomia tarjoaa huippu-urheilijoiden kokemuksista ammentavia keinoja käsitellä takaiskuja ja löytää rohkeutta yrittää uudelleen.
Jokainen meistä kaipaa kuulluksi ja ymmärretyksi tulemisen kokemusta. Yksi ihmissuhteiden hyvinvointia nakertavista asioista, on kuitenkin näiden puute. Kyseinen puute ei ole kuitenkaan mikään pikkujuttu, sillä se voi satuttaa pahasti. Joidenkin tutkimusten mukaan kokemus kuulluksi tulemattomuudesta on muun muassa yleisimpiä syitä erota parisuhteesta.
Tilanteita, joissa kuuntelemisen taitoa kaivataan, on lähes yhtä monia kuin on ihmissuhteitakin.
Parisuhteissa yksi tyypillisimmistä on esimerkiksi sellainen, että toinen pahoittaa mielensä, pettyy, on ärtynyt tai loukkaantunut jostain kumppanin sanomisesta tai tekemisestä, ja kaipaa ymmärrystä tunteelleen. Pahan olon tunne saattaisi mennä ohi nopeastikin, jos kumppani ottaisi sen vastaan ja sanoisi esimerkiksi: ”Ymmärrän tunteesi, olen pahoillani, jos loukkasin, en tarkoittanut.” Usein saattaa kuitenkin käydä niin, että tämä jää toteutumatta ja kumppani kokee toisen syyttävän itseään, ja alkaa puolustautumisen: ”Syytät minua aivan syyttä suotta asiasta, jota en tarkoittanut.”
Toinen kaipaa tunnustusta (validointia) tunteelleen, kun taas kumppani hakee tunnustusta omalle tarkoitukselleen, ja niin keskustelu onkin nopeasti solmussa.
Kumppani kuulee: ”Sinä toimit väärin”, vaikka toinen tarkoitti: ”Minulle tuli paha mieli.” Toinen ei pyytänyt välttämättä edes anteeksipyyntöä, saati oli vaatimassa mitään muuta kuin tilaa ja ymmärrystä kokemukselleen.
Puolustelun motiivi voi joskus olla tietoisessa manipuloinnissa, mutta ei suinkaan aina. Puolustautujalle saattaa vain olla kivuliasta vastaanottaa kokemus, että hän on toiminnallaan jotenkin pahoittanut toisen mielen. Tästä seuraa tarve todistella, että hänen toimintansa näyttäytyy järkevänä ja hyväntahtoisena. Niinpä hän saattaa esittää pitkät analyysit ja perustelut tarkoituksenaan: ”Sinun pitäisi ymmärtää toimintani logiikka.”
Kyse on rationaalisesta konfliktityylistä, jonka iso ongelma on siinä, että toisen tunne ei väisty logiikalla. Loogisesti perustellun toiminnan vaikutus toiseen, emotionaalista ymmärrystä kaipaavaan, on aivan sama kuin tarkoituksellisen manipuloinninkin.
Olennaisempaa kuin ymmärtää toiminnan tarkoitus, on ymmärtää toiminnan vaikutus.
Joskus kumppanin perustelut kiteytyvät vielä tokaisuun: ”Koska en tehnyt mitään väärää, sinulta oli todella hölmöä pahastua siitä tuolla tavoin.” Tilanne saattaa myös kärjistyä niin, että kumppani ryhtyy vastahyökkäykseen ja mielestään aiheettomista syytöksistä johtuvan kärsimyksensä korostamiseen – häntä onkin loppupelissä loukattu eniten. Hänestä tulee uhri, jolloin hänen ahdistuksensa anastaa kaiken tilan toisen alkuperäiseltä kokemukselta, joka jää huomiotta, kutistuu ja mitätöityy. Toinen saattaa lopulta kokea alkuperäisen harmituksensa lisäksi syyllisyyttä ja häpeää.
Kun toinen hakee ensisijaisesti emotionaalista ymmärrystä ja kumppani puolestaan loogista oikeudenmukaisuutta, ja kun tätä tapahtuu toistuvasti, seurauksena on kokemus siitä, ettei tule lainkaan kuulluksi. Kokemus, että omat tunteet olivat aiheettomia, vääränlaisia ja jopa lapsellisia.
Toistuva kokemus omien tunteiden ja kokemuksen mitätöinnistä nakertaa suhteen tunneturvaa. Kaikkein yksinäisimmältä saattaa tuntua juuri se, että vierellä on kumppani, mutta hän ei tunnu kuulevan.
Terveessä ja tunneturvallisessa suhteessa on tilaa, hyväntahtoista uteliaisuutta ja kiinnostusta kummankin tunnekokemuksille. Tilaa tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi myös hankaline tunteineen ja kokemuksineen, hankalina päivinä, vaikeina aikoina ja silloinkin, kun on väsynyt ja vähän kärttyisä.
Yksi parhaista hyvinvoivaa parisuhdetta ylläpitävistä tavoista, onkin opetella kuuntelemaan kumppaniaan aidosti ja kiinnostuneesti. Se on rakkaudellinen lahja.
