Sivu 3 – Hidasta elämää

Kannatteletko rakkauskulisseja? – Vastuu voi painaa yllättävän paljon

Tuntuuko sinusta, että parisuhteestanne on tullut sinulle projekti?

Joskus saattaa näyttää siltä, että kulissienkannattelija ottaa harteilleen koko parisuhteen toimivuuden, arjen pyörittämisen ja kodin tunneilmaston. Jos tunnistat itsessäsi sitkeän kannattelijan, olet todennäköisesti erittäin vastuuntuntoinen, välttelet konflikteja ja pyrit priorisoimaan sekä puolisosi että lasten tarpeet ennen omia tarpeitasi.

Nämä viisi syytä saattavat johtaa kulissisuhteeseen

Olemme vaarassa ajautua kulissisuhteeseen, jos etäännymme omista tarpeistamme, tunteistamme ja toiveistamme. Saatamme tuntea itsemme yksinäisiksi ja suorastaan emotionaalisesti nälkiintyneiksi, mutta emme uskalla ottaa asiaa puheeksi puolisomme kanssa hylätyksi tulemisen pelon vuoksi.
Joskus parisuhde voi ajautua huomaamatta kulissiliittoon. Siihen voivat johtaa arjen suorittaminen, kodista huolehtimiseen ja lasten kasvatukseen keskittyminen, työuran ja omaisuuden kasvattamisen priorisointi. Parisuhteelle ei ole riittävästi aikaa, ja sitten havahdutaan siihen, että toinen tuntuu vieraalta ja etäiseltä.
Olemme saattaneet kasvaa kodissa, jossa vanhempien parisuhde on ollut emotionaalisesti etäinen. Jos emme ole saaneet nähdä lämpöä, rakkautta tai aitoa läheisyyttä omien vanhempiemme välillä, emme välttämättä edes osaa kaivata syvempää yhteyttä puolisoomme.
Toisinaan ajaudumme kulissisuhteeseen, kun kiellämme jonkun puolen itsestämme tai emme halua näyttää sitä. Jos suhde on ollut aina etäinen, ei ole helppoa tunnistaa, että suhde onkin itselle tai omalle kumppanille vain kulissi.
Kulissisuhde saattaa tarjota pakopaikan aidolta läheisyydeltä ja yhteydeltä. Jos itsensä altistaminen läheisyydelle ja siten torjunnan uhalle pelottaa, tietyn etäisyyden pitäminen puolisoon tuo suojaa. Moni meistä on oppinut nimittäin jo varhain, että on vaarallista ilmaista omia tarpeitaan ja tunteitaan. Meidät on ehkä jätetty lapsena yksin rauhoittumaan, mutta pieni lapsi ei osaa rauhoittaa itseään, vaan tarvitsee siihen aikuisen apua. Pelko siitä, että jäämme yksin, jos olemme tarvitsevia, on seurannut meitä aikuisuuden parisuhteeseemme.

Joskus jokin kriisi romahduttaa kulissit. Kulissisuhteessa eläväkin kaipaa kriisissä lohdutusta ja saattaa huomata, ettei saakaan tukea kumppaniltaan.

Kulissien pystyssä pitäminen vaatii valtavasti energiaa. Pitkään jatkuessaan se voi johtaa uupumukseen, yksinäisyyden tunteeseen ja elämänilon katoamiseen. Toisaalta etäinenkin suhde voi tarjota turvaa, rakennetta ja tunnetta siitä, että elämä pysyy jollakin tavalla koossa.

”Olemme vain kasvaneet erillemme”, kuvaavat monet parisuhdettaan.

Tässä kohta juuri on kuitenkin mahdollisuus rakentaa yhteys uudelleen tai jopa ensi kertaa. Yhteyden rakentaminen kumppaniimme alkaa paradoksaalisesti siitä, että löydämme yhteyden itseemme. Kun opimme tunnistamaan omia tunteitamme, tarpeitamme ja arvojamme, meidän on helpompi ymmärtää sekä itseämme että kumppaniamme.

Suosittelen lämpimästi avointa kommunikointia ja pariterapiaa. Usein jo muutama kerta auttaa tunnistamaan toimimattomia rooleja, joilla pyrimme suojautumaan hylkäämisen pelolta ja häpeältä.

Rakkausriippuvuuden kahdeksan eri tyyppiä

Rakkauskulissien kannattelijat on yksi kahdeksasta rakkausriippuvuuden tyypeistä, jotka esittelen kirjassani Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava, 2025).

Muut seitsemän tyyppiä ovat: rakkauden metsästäjät, kontrolloijat, suojelijat, miellyttäjät, yliymmärtäjät, pelastajat ja rakkausvälttelijät.

Monissa meistä on useiden näiden eri tyyppien piirteitä. Saatamme asettua erilaiseen rooliin riippuen kumppanistamme. Riippuvuuden dynamiikka voi vaihdella eri suhteissa. Roolit voivat myös vaihdella saman suhteen sisällä.

Tunnollisen suorittajan panos huomataan usein vasta, kun sitä ei enää ole

Tunnollinen suorittaja tekee paljon, mutta hänen panoksensa huomataan usein vasta siinä vaiheessa, kun sitä ei enää ole.

Tunnollinen suorittaja uupuu, ja yhtäkkiä hänen kantamansa taakka jääkin jonkun toisen hoidettavaksi. Tunnollinen suorittaja ottaa loparit, ja kas vain, kasa hommia, joita muut eivät olleet tulleet edes ajatelleeksi, löytyykin nyt edestä.

Tunnolliset suorittajat ja ylivastuulliset puurtajat kantavat usein raskasta mutta näkymätöntä taakkaa. Hommat ovat vain jotenkin maagisesti hoituneet ja kodin pyykkikorikin siinä sivussa tyhjentynyt.

Jossain kohtaa tunnolliselle suorittajalle tai ylivastuulliselle puurtajalle alkaa kuitenkin riittää. Viimeistään se tapahtuu siinä vaiheessa, kun jaksaminen yksinkertaisesti loppuu. Mutta toivottavasti kuitenkin ennen sitä. Nimittäin kun jaksaminen loppuu, nenäänsä on paljon vaikeampi hilata taas pinnan päälle.

Jotta sitä ei tarvitsisi tehdä, tässä viisi manööveria kohti parempaa jaksamista, nyt:

1. Pysähdy ennen kuin hyppäät hoitamaan

Jos on aina tottunut hoitamaan ja huolehtimaan, aluksi voi olla hankala toimia toisin. Mutta ennen kuin ryntäät tekemään asiaa x ja järjestämään hommaa y, pysähdy. Kolme sekuntia ennen reagointia voi olla käänteentekevä muutos.

2. Rajaa tietoisesti

Kaikki ei voi – eikä saa – olla yhden ihmisen harteilla. Kysy siis itseltäsi, mikä on oikeasti sinun vastuullasi? Minkä taas on korkea aika siirtyä muiden tontille?

3. Opettele sietämään keskeneräisyyttä

Niin hyödyllinen kuin aikaansaamisen taito onkin, keskeneräisyyden sallimisen taitoa pitäisi ylistää paljon nykyistä enemmän.

Vaikeasti siedettävä tosiasia kun on, että keskeneräisiä asioita on nyt, huomenna ja tulevaisuudessa. Opettele sallimaan se. Kaikkea ei tarvitse tehdä heti. Kaikkea ei tarvitse tehdä täydellisesti. Kaikkea ei tarvitse edes tehdä.

4. Uskalla pyytää ja ottaa vastaan apua

Yksin pärjäämisen – ja ylipäätään pärjäämisen – kulttuuri elää ja hengittää edelleen vahvasti. Se, että jaksat pirukseen, siedät ties mitä ja kestät kaikenlaista, ei silti tarkoita, että niin tarvitsisi tehdä. Kun rohkenet nojata myös muihin, moni mutka oikenee.

5. Lepää mieluummin ennemmin kuin myöhemmin

Asiat sujuvat niin paljon helpommin ja kevyemmin, kun sallit itsellesi levon ensin, et vastaa sitten, kun olet tehnyt sitä ja tätä ja pikkuisen kolmatta(kymmenettä)kin.

Lepääminen ei ole laiskuutta. Paitsi että se on perustarve, se on myös edellytys sille, että mitään ylipäätään voi tehdä.

Lepää mieluummin ennemmin, älä vasta sitten, kun on jo aivan pakko. Pakon kautta lepääminen voi tuntua henkisesti helpommalta mutta lopulta se on kuitenkin aina kivikkoisempi tie.

Lisää vipuja tunnollisen suorittajan ja ylivastuullisen puurtajan hyvinvointikapinaan löydät Tunnollisen suorittajan kapinointikorteista.

Kuuntele kirjoja MAKSUTTA 60 päivää!

01Neuvottelimme kesätarjouksen lukijoillemme! Pääset kuuntelemaan kaikkia sisältöjä BookBeatissa 60 päivän ajan – esimerkiksi kaikkia upeita Hidasta elämää -kirjauutuuksia!

Tarjous koskee myös aiemmin BookBeatia kokeilleita!

👉 VOIT KUUNNELLA KIRJOJA MAKSUTTA BOOKBEATISSA NÄIN:

💜 Kampanjasivulle pääset TÄSTÄ.

💜 Käytä koodia: hidastaelamaa

💜 Etukoodi on lunastettavissa 31.7.2026 asti ja koskee BookBeatin uusia ja palaavia asiakkaita, joilla ei ole ollut aktiivista tilausta viimeisen 6 kuukauden aikana. 60 päivän kokeilujakson aikana saat kuunnella ja lukea yhteensä 40 tuntia. Edun jälkeen tilaus jatkuu automaattisesti valitun paketin mukaisesti alkaen 10,99 €/kk. BookBeatilla ei ole sitovaa määräaikaa. Etu ei koske aktiivisia tilauksia.

Ihanaa kesää ja merkityksellisiä kuunteluhetkiä toivottaa,

Hidasta elämää -väki

Kun laitamme liikaa ehtoja rakkaudelle, jokin kaunis voi jäädä kokematta

Usein ajattelemme rakkautta kuin tietynlaisena tanssina. Tanssi sisältää oikeita signaaleja, oikeita tekoja, mahdollisimman vähän vääriä tekoja, kykyä kuunnella tanssiparia ja vastata tämän tarpeisiin (näin suurpiirteisesti).

Samalla kuitenkin unohdamme, että rakkaus on jotain vielä aidompaa ja herkempää kuin pelkkä mekaaninen tanssisuoritus. Se voi olla selittämätöntä tunnetta, tahtoa, halua, aitoa kiinnostusta, kumppanuutta tai läheisyyttä. Helposti unohdamme, että tuota aitoa asiaa ei voi korvata edes taitavimmallakaan tanssilla, ja että samalla se on oikeastaan ainut syy, miksi toinen edes yrittää opetella tanssimaan rinnallamme.

Siksi kysynkin, voisiko joskus rakkaudeksi riittää se, että ihminen on olemassa omana itsenään (puutteineen päivineen) ja tuntee halua olla mukana elämässämme (olipa kyseessä sitten kumppani, ystävä tai sukulainen)? Alituisen rakkaudettomuudesta kertovien merkkien bongaamisen sijaan voisimmeko huomata sen rakkauden ja välittämisen, joka kaiken osaamattomuuden ja pökkelyyden takana on totta?

Usein on niin, että ihmisillä on aidot ja vilpittömät tarkoitusperät, mutta emme suostu uskomaan sitä, mikäli he eivät tanssi tavallamme. (Ja mikä pahinta, emme aina edes kerro tanssimme askelia, vaan päätämme, että toisen on ne tiedettävä ilmankin!)

Lovi luottamuksessa

Toisiaan, kun elämässämme on jäänyt lovi luottamukseen ja rakkauteen (usein jo lapsuusajoilta), tulkitsemme toista ihmistä hyvin kriittisesti – varalta. Olemme itse usein myös suorittamiseen taipuvia ja näemme rakkauden oikeastaan väärin, suoritettavana ja uhrausten kautta ansaittavana asiana. Niinpä kun suoritamme paljon toisen eteen, oletamme edes osaa siitä itsellemme takaisinpäin.

Mutta rakkaus ei toimi sillä tavalla: Kun sen yrittää kaapata pulloon tai pakottaa muottiin, se katoaa. Mitä enemmän annamme suorittamisen kautta, sitä enemmän odotamme ja petymme.

Vaikka toisessa ihmisessä on aina myös vikaa, ratkaisu ei löydy hänestä. Rakastamalla itseämme entistä enemmän voimme vihdoin alkaa ymmärtää:

Ettei meidänkään tarvitse suorittaa rakkautta

Että olemme rakastettavia

Ja että meitä on rakastettu ja rakastetaan nytkin enemmän kuin olemme ymmärtäneet

(Mutta sillä tavalla aidon rosoisesti.)

Kun päästämme irti ylenpalttisesta rakkauden ja suhteen tarpeesta ja alamme elää itsellemme, vähitellen avarrumme näkemään objektiivisemmin, mikä on aidosti hyvää ja totta. Se, kuka meistä oikeasti välittää, voi olla eri näköinen tai -lainen ihminen, kuin mikä mielestämme on ”tyyppiämme”. Mutta haluammeko todella ohittaa aidon rakkauden vain siksi?

Usein myös aivan lähellämme on rakkautta, josta emme kumminkaan osaa nauttia, sillä yhteinen tanssi ei oikein suju. Etenkin perhesuhteisin sitoutuu valtavasti patoutettua rakkautta; jotain, minkä valitsemme laittaa pois. Haluan tässä kohtaa painottaa, että rajat on hyvä asia eikä kenenkään tule laskea rimaa tärkeissä asioissa, kuten molemminpuolinen kunnioitus, saadakseen itselleen rakkautta. Ehkäpä kuitenkin ajattelemme liikaa kaikkea suhteen kautta. Suhteen, jonka tulee jatkua ja kukoistaa ja ”sujua” ollakseen jotain. Emme näe rakkauden arvoa sellaisenaan, irtona. Olemassaolevana kauniina voimana.

Tämä on menetys, sillä rakkaudella sellaisenaan on hyvin paljon annettavaa. Se lisää elämän syvyyttä, hyvyyttä ja merkitystä. Rakastamalla muita emme varsinaisesti koskaan menetä. Se on eri asia kuin riippuvuus ja toisen jatkuva muuttamisyritys. Aito rakkaus kumpuaa jostakin hyvästä, ja usein tätä hyvää tukevat oma tila, rajat sekä oma hyvinvointi.

Kultivoi hyvää

Vaikka sinua olisi joskus satutettu, se ei ole syy lopettaa rakastamasta.

Itseäsi, elämää. Ja myös niitä muita, oikeita ihmisiä.

Rakkaus ei tarkoita valtavia joustoja ja myöntymisiä. Kun rajat on vihdoin kunnossa, voimme rakastaa ihmistä, joka ei osaa tanssia tanssiamme – ja jopa ihmistä, joka on meitä joskus satuttanut (kukapa ei joskus olisi?). Onko sitten järkevää lyöttäytyä yhteen ja aloittaa jotakin uutta tällaisen ihmisen kanssa, se on aivan toinen kysymys.

Kun löydämme itsemme tilanteessa, jossa rakastamme sekä itseämme että kourassamme on monta pientä (tai isoa) rakkauden siementä, jotka kuuluvat sinne tänne ympärillämme, tilanne on todella hyvä. Se ei tarkoita että olisimme kohdanneet monta poikkeusyksilöä tai syntyneet erinomaiseen sukuun – se tarkoittaa ainoastaan että olemme päässeet pitkälle, oppineet virheistämme ja kaikki alkaa olla kunnossa.

Lopuksi haluan sanoa enää yhden asian. Sinun sydämesi on elävä. Go for it!

Sydämellä,

Riikka

Intuitiivisista tulkinnoista ja muista palveluistani voit lukea alta tai täältä.

Narsistinen suhde voi aiheuttaa PTSD-oireita – näin se näkyy kehossa ja mielessä

Tiesitkö, että narsistinen suhde voi aiheuttaa PTSD:n eli traumaperäisen stressihäiriön?

Sen oireet voivat tuntua kehossa esimerkiksi jatkuvana ylivireytenä, säpsähtelynä, paniikkina tai ahdistusoireina, uniongelmina tai lamaantumisena.

Syy oireiluun on se, että näissä suhteissa hermosto joutuu olemaan jatkuvassa epävakauden, valppauden ja turvattomuuden tilassa, joka taas johtuu siitä, kun rakkaus, turva ja uhka vaihtelevat saman ihmisen toimesta.

Välillä on rakkautta ja välillä kaltoinkohtelua – eikä koskaan voi täysin ennakoida, mitä seuraavaksi on luvassa.

Tällöin aivot, keho, mieli ja hermosto eivät pysty ennakoimaan tai tietämään, milloin on oikeasti turvallista ja milloin ei. Sen vuoksi hermosto jää ikään kuin ylivalmiustilaan, joka voi tuntua jatkuvana ylivireytenä.

Tämän kokeminen on äärimmäisen kuluttavaa, koska kun ihminen joutuu kestämään pitkäkestoista stressiä, ei hermosto pääse koskaan kunnolla lepäämään tai palautumaan.

Lisäksi gaslighting eli sumutus murentaa todellisuuden tajua, jos toinen jatkuvasti vähättelee ja mitätöi omaa kokemusta. Tämä ei pelkästään laske mielialaa, vaan voi myös rikkoa kokemusta omasta itsestä.

Yllä mainitut oireet voivat jatkua pitkäänkin, koska ne jäävät muistiin aivoihin.

Aivot eivät välttämättä suhteen päättymisen jälkeenkään heti ymmärrä tai sisäistä vaaran olevan ohi, eikä narsistisen suhteen jälkeen turvallisuuden tunne heti aina palaudu, vaikka väkivalta olisikin jo päättynyt.

Edellä mainitut oireet / PTSD-oireilu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihminen olisi rikki, viallinen tai sairas, vaan ne kertovat siitä, kuinka koville tuo suhde on hänet ajanut.

Toipuminen on mahdollista, mutta se vaatii ennen kaikkea irtautumista vahingollisesta suhteesta, joka oireita on aiheuttanut.

Vasta silloin hermosto voi kokea turvaa ja vakautua sekä rauhoittua.

Kun turvallisuus lisääntyy, oireet voivat alkaa vähitellen helpottaa ja ajan myötä myös hiljalleen hävitä.

Lisää tietoa narsismista sekä terapeuttisia keinoja irtaantua ja toipua löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta.

Äitihaava ei synny äidin yksittäisistä virheistä vaan tunneyhteyden puutteesta

Kun kirjoittaa vanhempien ja aikuisten lasten ristiriidoista, moni kysyy, eikö voitaisi mennä eteenpäin ja antaa menneiden olla. Eikö lapsi voisi vain antaa anteeksi, koska ”kaikkihan tekevät virheitä”?

Mutta niin kauan, kun vanhempi ei suostu katsomaan peiliin ja käymään läpi omassa käyttäytymisessään lasta vielä aikuisiälläkin kuormittavia tunne- ja toimintamalleja, ongelmat ei ole menneisyyttä vaan nykyisyyttä. Vuorovaikutuksen haasteet eivät poistu ”menemällä eteenpäin”, vaan ne ovat edelleen läsnä suhteessa, kunnes aikuinen lapsi tulee kuulluksi ja hänen kokemuksensa tulee tunnustetuksi.

Ongelma ei useinkaan ole se, mitä vanhempi kauan sitten teki tai sanoi, vaan se, ettei tämä edelleenkään suostu kuulemaan ja hyväksymään lapsensa kokemusta.

Pahimmillaan suhde vanhempaan voi olla niin myrkyllinen, että se estää aikuista lasta tekemästä itselleen sopivia elämänvalintoja.

Olen käsitellyt erityisesti toksisia äiti-tytärsuhteita kirjassani Äitihaava – tyttären raskas perintö. Olen kursseillani kuullut sadoilta naisilta surullisia ja ahdistavia kokemuksia siitä, miten tunneyhteyden puute omaan äitiin on ollut elämän suurin kipukohta.

Suhteiden kuormittavuus ei tarkoita yksittäisiä vanhemman tekemiä virheitä, vaan toistuvia käyttäytymismalleja – joskus hienovaraisia, joskus sitäkin selvempiä.

Ne voivat olla esimerkiksi

– mitätöintiä
– kyseenalaistamista
– arvostelua
– kontrollointia
– syyllistämistä
– rajojen puutetta tai
– kyvyttömyyttä tunneyhteyteen.

Moni nainen kokee, että voi kohdata äitinsä vain tietyssä kapeassa roolissa, koska muu ei ole hyväksyttyä. Pitää pärjätä ja selviytyä, mutta ei saa menestyä eikä ilmaista vaikeita tunteita, koska niin ei ole ennenkään tehty.

Luonnollisesti vanhempien käyttäytymisen taustalla on usein suhde heidän omiin vanhempiinsa. Jos vanhempi ei itse ole tullut tunnetasolla kohdatuksi eikä ole saanut kasvaa turvallisessa kiintymyssuhteessa, hänen on vaikeaa tarjota turvallista kohtaamista omalle lapselleen. Lapsi voi aikuisena hyvin ymmärtää, mistä vanhemman käyttäytyminen johtuu, mutta se ei silti tarkoita, että sitä olisi pakko hyväksyä.

Moni kysyy, eikö välien katkaisemisen sijaan ole mitään muuta vaihtoehtoa. Yleensä sitä ennen lapsi on kuitenkin jo yrittänyt kaikkensa – välien katkaiseminen on tyypillisesti vihoviimeinen ratkaisu.

Ristiriitaisten suhteiden hoitoon ei ole yksittäistä oikeaa parannuskeinoa. Joillekin on mahdollista vaikeiden vaiheiden jälkeen parantaa suhdetta hyväksymisen ja anteeksiannon avulla. Toisille välien katkaiseminen on ainoa keino säilyttää oma elintilansa.

Anteeksianto ei tarkoita minkä tahansa toiminnan hyväksymistä. Se voi tapahtua itseä varten. Sen jälkeenkään ei tarvitse mennä toksiseen ilmapiiriin, jos suhteessa mikään ei muutu.

Menneiden kokemusten käsittely ei tarkoita loputonta tunteissa vellomista. Se ei ole uhriutumista vaan oman elämänsä täysivaltaista omistamista: sen kohtaamista, mitä on tapahtunut ja miltä se tuntuu. Sitten voidaan mennä eteenpäin. Kun menneisyys ei jatkuvasti paina mieltä, on helpompi hengittää.

Suositun Äitihaava – tyttären raskas perintö -kirjan löydät TÄSTÄ.

Isähaava voi saada sinut etsimään rakkautta ihmisiltä, jotka eivät pysty sitä antamaan

Isähaava ei näy välttämättä selkeänä kipeänä muistona lapsuudesta. Se voi ilmetä ajatuksena, että en ole rakkauden ja huolenpidon arvoinen. Isähaava saa meidät yhä uudestaan valitsemaan kumppaneiksemme rakkausvälttelijöitä, jotka ovat emotionaalisesti etäisiä, saavuttamattomia ja kyvyttömiä antamaan huomiota, ihailua, rakkautta sekä läheisyyttä.

Isän vaikutus lapsen turvan tunteeseen

Isän rooli on tukea lasta löytämään oma paikkansa suhteessa muihin ihmisiin ja elämään. Jos isä on ollut vetäytyvä, poissaoleva tai pelottava, niin koko elämä ja muut ihmiset ovat voineet alkaa tuntua lapsesta pelottavilta. Isähaavaa kantava voi aikuisena tuntea itsensä ulkopuoliseksi myös parisuhteissa, ystävyyssuhteissa ja muissa ihmissuhteissa.

Jos isä on ollut äkkipikainen, arvaamaton ja kontrolloiva, lapsen hermosto ei ole oppinut rauhoittumaan turvan tilaan, vaan lapsi on elänyt jatkuvassa ylivireystilassa. Hän on oppinut tarkkailemaan isän äänenpainoja ja ilmeitä yrittäen ennakoida vaaraa. Aikuisena hän ei välttämättä tunnista, milloin on vaarassa. Hänen voi olla vaikea luottaa muihin ihmisiin ja siihen, että elämä ylipäätään kantaa.

Emotionaalisesti poissaoleva isä

Isähaava voi syntyä myös silloin, kun isä on itse ollut haavoittunut, masentunut tai kuormittunut. Hän ei välttämättä ole ollut kylmä tai pahantahtoinen, vaan voimaton omien kipujensa keskellä. Passiivisen isän vahingollisuutta voi olla vaikea hahmottaa ja kuitenkin juuri se, että isä ei reagoi, kun lapsi tarvitsisi turvaa ja tukea, voi jättää syvän haavan.

Joskus isähaavan taustalla voi olla myös fyysisesti poissa oleva isä. Vanhemmat ovat saattaneet erota, isä tai lapsi on saattanut sairastua ja joutua sairaalaan. Isä on voinut joutua vankilaan tai hän on kuollut. Isästä eroon joutuminen jättää syvät haavat erityisesti silloin, kun isän poissaoloa ei sanoiteta eikä lapsen tunteita kannatella.

Kun rakkaus tuntuu ehdolliselta

Moni isähaavaa kantava on oppinut jo varhain, että rakkaus pitää ansaita. Huomiota ja hyväksyntää on ehkä saanut onnistumisen, pärjäämisen tai kiltteyden kautta.

Aikuisuudessa tämä näkyy usein jatkuvana riittämättömyyden tunteena ja hylätyksi tulemisen pelkona. Meillä on syvä tunne siitä, että emme riitä sellaisina kuin olemme. Saatamme yrittää jatkuvasti ylittää itsemme ja olla parempia, koska uskomme, että meidän pitäisi olla koko ajan paras versio itsestämme.

Sellainen jatkuva suorittaminen on kuitenkin ihmiselle äärimmäisen kuormittavaa. Emme uskalla olla heikkoja, koska emme ole saaneet lapsuudessa kokemusta siitä, että joku kantaa meitä silloin kun itse emme jaksa. Jos isä ei ole kyennyt hyväksymään ja rakastamaan meitä ehdoitta, koemme, että on vaarallista myöntää, että olemme inhimillisiä ja keskeneräisiä kuten kaikki muutkin ihmiset.

Parisuhde aktivoi varhaisen isäsuhteen dynamiikan. Kumppanimme hyväksyntä saattaa alkaa tuntua elintärkeältä ja hänen pettymyksensä suhteettoman musertavalta. Meidän voi olla vaikea irrottautua meille vahingollisesta parisuhteesta, koska jokin osa meistä uskoo yhä, että jos yrittäisimme vielä vähän enemmän, saisimme viimein sen rakkauden ja hyväksynnän, jota jäimme lapsena vaille.

Isähaavasta voi toipua

Isähaavasta voi toipua, vaikka isä ei koskaan muuttuisi. Toipuminen ei myöskään edellytä sitä, että isä joskus ymmärtäisi, miten hänen toimintansa on vaikuttanut sinun koko elämääsi ja pyytäisi anteeksi. Menneisyyttä ei voi kirjoittaa uudelleen. Mutta oma suhde itseen voi muuttua.

Voimme rakentaa vähitellen sitä sisäistä turvaa, jota jäimme lapsena vaille. Meidän on tärkeää oppia tunnistamaan omia tarpeitamme, asettamaan rajoja ja vastaanottamaan turvallista läheisyyttä ilman jatkuvaa pelkoa hylkäämisestä.

Toipumisen ydin on siinä hetkessä, kun oma arvomme ei ole enää riippuvainen siitä, kykeneekö toinen ihminen rakastamaan meitä.

Miten päästä irti toimimattomien suhteiden kierteestä?

Jos huomaat toistuvasti hakeutuvasi suhteisiin, joissa joudut ansaitsemaan rakkautta, kirja Rakkausriippuvuus voi auttaa ymmärtämään, miksi toimimattomien suhteiden kaava toistuu ja miten kaavasta voi päästä irti.

Kirja tarjoaa tietoa ja vertaistukea rakkausriippuvuuden tunnistamiseen sekä toipumisen tueksi. Se auttaa ymmärtämään, miksi rakkaus saattaa tuntua pakonomaiselta, saavuttamattomalta tai ehdolliselta. Kirjasta saa myös keinoja siihen, miten omaa turvaa voi alkaa rakentaa sisältäpäin.

Tutustu kirjaan: Rakkausriippuvuus TÄÄLLÄ

Kuuntele aiheesta lisää Hidasta elämää -podcastissa -> Lääkäri Martti Vannas: Isähaava – Hiljainen varjo (Spotify)

Jos pelaat aina varman päälle, elämä ei ehkä pääse yllättämään ihanasti

”No on sulla ollut ihmeellinen elämä!” , olen saanut kuulla kerran jos toisenkin kirjani Lupa olla enemmän – Matkalla omaan voimaan (Bazar / Hidasta Elämää, 2025) lukeneilta. Otan päivittelyt vastaan, mutta samalla mietin: mitä muutakaan se olisi? En tiedä onko varmempaa asiaa, kuin että elämä ON ihmeellinen. Siis meidän kaikkien elämä.

Kysymys onkin enemmän, minkä verran tulee sille antautuneeksi. ”Ihmeet” harvemmin nimittäin tapahtuvat siellä, missä vastustelee muutosta, varmistelee kaikkea eikä ota riskejä. Ja kun kerran on päässyt ”ihmeessä elämisen” makuun, ei enää muuta taida osatakaan.

Saatat huomaamattasi käyttää paljon aikaa ja energiaa pettymysten välttämiseen ja epäonnistumisten karttamiseen. Jos näin on, et ole yksin. Turvallisuushakuisuudessa ei sinällään ole mitään väärin, se on hermostomme pyrkimys pitää meidät turvassa elämän uhilta ja vaaroilta. Kun varautuminen kuitenkin on yliennakointia, välttelyä, loputonta jahkailua, unelmien sabotointia ja sitku-elämää (ei nyt kun, vaan sitten kun…), on hyvä hetki haastaa omia turvaraamejaan.

Mihin oikeastaan varaudut?

Onko pahin skenaario todella se, minkä sielusi silmin kuvittelet vaiko lopulta se, ettet edes astu mukavuusalueeltasi sen pelossa?

Hämmentävä paradoksi on, että elämän flow ja ihmeet tapahtuvat siellä, mitä ei ole osannut ennakoida. Eihän se ole ”ihme”, jos tiesit sen tulevaksi? Tai flow-kokemus, jos olet mailaa puristaen sen järjestänyt?

Ihmeet ja flow tapahtuvat siellä, missä on uskaltanut päästää irti yliajattelusta, ylijärjestelystä ja antautuu edes hetkeksi ei-tietämiselle.

Riskin ottamisen hinta on nimittäin olla hetken aikaa tietämättä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihmismielellä on kiire turvata seuraavat askelmat ja rakentaa siihen nopeasti jotakin. Tyhjyyden kauhu on jäätävä.

Mutta tiedätkö mitä, se tyhjä tila tai välitila kokemustesi välissä on juuri se paikka, missä ihmeillä on mahdollisuus tapahtua. Ja mitä tarkoitan ”ihmeillä”? Synkronisiteetteja, uusia kohtaamisia, uusia mahdollisuuksia, avautuvia ovia ja ikkunoita. Jotakin, mitä et voinut nähdä tulevaksi varmistellessasi ja pitäessäsi kaikkia lankoja hyppysissä. Elämän ihmeet avautuvat niille, jotka sietävät olla hetkiä tai jaksoja elämässään olematta sen täydessä kontrollissa.

Kenties yksi suurimpia ihmisyyden harhaluuloja on, että voisimme pitää itsemme turvassa. Lopulta, vaikka teemme kaikki kommervenkit, elämän arvaamattomuus saavuttaa meidät silti. Se muistuttaa meitä suuruudestaan koettelemuksilla ja muutoksilla. Mitä enemmän uskallamme höllätä puristusta pakottavasta tarpeesta olla tilanteen päällä ja järjestellä kaikkea ojoon, sitä enemmän avaamme tilaa elämän kauneimpien asioiden toteutua. Ihmeet ovat rakkautta, luovuutta, kauneutta, iloa ja synkroniaa.

Lupa olla enemmän- kortit on luotu henkisen kasvun tueksi ja elämän havahduttajaksi. Päivän kortti kutsuu sinua avautumaan IHMEELLE. Voitko laskea hetkeksi ylikontrollista ja antautua sille, ettet tiedä? Kortit omaan voimaasi astumisen tueksi saat päivän korttia klikkaamalla.

PS. Kirjani löydät TÄÄLTÄ ja korttipakan TÄSTÄ.

Todellinen mielenrauha ei synny siitä, että kaikki on hallinnassa

Minulla on pitkään ollut sellainen tunne, että moni (ainakin keski-ikäinen, minä mukaan luettuna) on alkanut yhä enemmän kaivata rauhaa elämäänsä. Moni käyttää valtavasti energiaa yrittäessään tehdä elämästä turvallisempaa ja hallittavampaa, ja siten rauhallisempaa. Saatamme esimerkiksi pyrkiä ratkaisemaan ongelmia etukäteen, ennakoimaan tulevia vaikeuksia, välttämään virheitä ja luomaan olosuhteita, ettei mikään horjuttaisi hyvinvointiamme. Toiset taas etsivät jatkuvasti uusia stressinhallintakeinoja ja hermoston säätelyn menetelmiä. Molemmissa on oma arvonsa, mutta saammeko rauhan itsellemme vain näin toimimalla?

Voimmeko todella hallita elämää?

Elämä ei taida koskaan olla täysin hallittavissa. Elämässä tulee väistämättä eteen menetyksiä, sairauksia, pettymyksiä, epävarmuutta ja erilaisia muutoksia. Mitä silloin tapahtuu, jos ajatuksemme hyvinvoinnista pohjautuu tarpeelle hallita kaikkea ja luoda jatkuvia suunnitelmia, joita täytyy noudattaa? Mielestäni näin toimimalla elämme jatkuvassa ”taistelussa” elämän todellisuutta vastaan.

Pelon ohjaamana saatamme yrittää kontrolloida ympäristöämme entistä enemmän – haluamme varmistaa, ettei mitään ikävää pääse tapahtumaan. Paradoksaalisesti juuri tämä jatkuva varautuminen voi ylläpitää hermoston kuormitusta. Mitä enemmän etsimme uhkia, sitä enemmän niitä myös löydämme.

Turvallisuuden tunnekin on ”paradoksi”

Turvallisuuden tunteessa kyse ei ole pelkästään ympäristön tapahtumista. Kyse on myös yhteydestä omaan sisäiseen kokemukseemme. Moni oppii vuosien varrella sivuuttamaan kehonsa viestejä sekä omia tunteitaan ja tarpeitaan. Tällöin saatamme nähdä stressin, ahdistuksen, univaikeudet, kivut ja jännitykset sellaisina ongelmina, joista pitäisi päästä vain eroon mahdollisimman nopeasti.

Mutta entä jos osa oireista onkin viestejä? Viestejä siitä, että kuormitus on ylittänyt voimavarat – että jokin tärkeä tarve on jäänyt huomaamatta? Entä jos keho ja hermosto ovat joutuneet liian pitkään kantamaan vastuuta turvallisuudesta olemalla jatkuvassa valmiustilassa? Voiko rauha syntyä näin? Jokainen oireemme ei tokikaan johdu hermostosta, mutta monet kehon ja mielen reaktiot kertovat jotakin siitä, miten olemme oppineet sopeutumaan elämämme olosuhteisiin.

Hermosto, koko keho, kantaa mukanaan aiempien kokemustemme jälkiä ja käyttää niitä tulevaisuuden ennakointiin. Jos maailma on esimerkiksi lapsuudessa näyttäytynyt arvaamattomana tai turvattomana, keho voi jatkaa varuillaan olemista vielä silloinkin, kun elämä on muuttunut turvallisemmaksi. Tämä ei silti tarkoita, että meidän pitäisi vain hyväksyä menneisyytemme ja sen, ettemme voi vaikuttaa mihinkään. Joskus tärkeintä on muuttaa olosuhteita, asettaa itselle ja muille rajoja, pyytää apua tai tehdä vaikeita päätöksiä.

On viisautta opetella erottamaan, mihin voimme vaikuttaa ja mihin emme

Emme voi hallita toisten ihmisten käyttäytymistä emmekä kaikkea sitä, mitä elämä tuo eteemme. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme itseemme, millaisia valintoja teemme ja miten opimme vastaamaan omiin tarpeisiimme. Juuri tästä rakentuu vähitellen turvallisuuden tunne, rauhakin.

Turvallisuuden tunne ei synny siitä, että elämä olisi täydellistä. Se syntyy vähitellen kokemuksesta, että pystymme kohtaamaan myös epätäydellisen elämän. Turvallinen hermosto ei tarkoita sitä, ettei stressiä koskaan olisi. Se tarkoittaa kykyä kohdata kuormitusta, palautua siitä ja löytää uudelleen tasapaino – elää tässä elämän väistämättömässä syklissä.

Voisiko olla, että todellinen rauha ei löydykään sellaisesta elämästä, jossa mikään ei koskaan horjuta meitä? Ehkä turva ja rauha löytyvät siitä, että uskallamme pysähtyä kuuntelemaan itseämme. Silloin emme pelkästään kysy: ”Miten voisin rauhoittaa itseni, säädellä itseäni, ennakoida uhkia?” Vähintään yhtä tärkeää on kysyä: ”Mitä minussa ja kehossani tapahtuu juuri nyt – mitä tarvitsen?” Usein juuri tuosta uteliaasta ja myötätuntoisesta kohtaamisesta alkaa matka kohti syvempää turvaa ja rauhaa.

Artikkelikuva: Karita Palomäki

Lue lisää sisäisen turvan ja rauhan löytymisestä uusimmasta kirjastani Kohtaa sisäinen lapsesi!

Piinaako sinua työkavereiden porukka? – Toimi näin

”Parissa työpaikassa on ollut hallitsevia yksilöitä, jotka valitsevat, ketkä ovat sisäpiiriä ja ketä suljetaan ulos. Se käy hyvin kuormittavaksi ajan mittaan, koska ulkopuolelle jätettyä kritisoidaan ja halveksitaan avoimesti. Johto ei ole ollut kiinnostunut asiasta. Kummassakin tapauksessa työpaikka meni vaihtoon burnoutin vuoksi.”

Tämä on yksi tarinoista, joita on kerrottu Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjaani varten (Bazar/Hidasta elämää, 2026). Kirjani perustuu satoihin tarinoihin kaltoinkohtelusta työelämässä.

Kertomuksissa toistuu, että valtaa käyttävät työystävykset, perheenjäsenet, sukulaiset tai kaveriporukat aiheuttavat monille ahdistusta työyhteisöissä. Työyhteisöjen liittoumille on monenlaisia nimityksiä, kuten sisä- ja ulkopiirit, kuppikunnat, klikit, hovit ja kätyrit, lentävät apinat tai Hyvä veli tai sisar -verkostot. Kaikki kuvaavat tilannetta, jossa osa kuuluu selvästi ydinporukkaan ja osa sen ulkopuolelle.

Piinaavat porukat ovat tuttuja kiusatuille, sillä henkiseen työpaikkaväkivaltaan liittyy usein jonkinlainen valtasuhde. Yksi valtasuhteen muoto on enemmistön voima.

Tällaisessa valtasuhteessa tiimin tai työyhteisön jäsenet voivat liittoutua yhtä tai kahta työntekijää vastaan. Työystävyys ja verkostoituminen sekä henkilöstön hyvä yhteishenki ovat loistavia asioita, mutta tiiviit ja hioutuneet suhteet voivat johtaa tilanteeseen, jossa puolustetaan vain niin sanotusti ”omia”.

Työystävysten porukka ei tunnista usein omaa vallankäyttöään. Tilanne, jossa useampi on yhtä tai kahta vastaan, ei ole henkilökemiaongelma tai ristiriita vaan vallankäyttöä.

Ulossuljettu työntekijä voi kokea, että jos hänelle syntyy ristiriita jonkun työkaverin kanssa, pitävät työystävät toistensa puolta kyseenalaistamatta. Porukka saattaa myös kääntää muita kiusaamisen kohdetta vastaan.

Jos työystävät ovat läheisiä toisilleen, on väistämätöntä, että oman ystävän näkee kauniissa valossa. Onhan hänellä vikoja, mutta niille on joustava, kuten missä tahansa läheisessä ihmissuhteessa. Samanlaista joustoa ei löydy uudelle työkaverille tai hankalaksi väitetylle työkaverille.

Jos työyhteisö ei tue rakentavaa ratkaisua, vaan osallistuu tilanteeseen puhumalla pahaa tai vaikenemalla, jää ulossuljettu ristiriitatilanteessa yksin – ei yhtä, vaan useampaa vastaan. Liittoutuminen voi parantaa omaa asemaa työyhteisössä, koska ryhmään kuuluminen antaa turvaa ja vallankäytön mahdollisuuksia – se ei ole kuitenkaan reilua kohteeksi joutunutta kohtaan.

Usean ihmisen käyttämää henkistä väkivaltaa on muiden vaikea tunnistaa, koska liittoutuneet tukevat toistensa tarinaa – eli kertomusta, jonka mukaan kiusaamisen kohde on ansainnut asemansa.

Mitä voit tehdä kuppikunnan kanssa?

Jos olet työkaveriporukan kohteena, tarvitset muiden tukea. Tutkimukset osoittavat, että kiusaamisen kohteen on vaikea irrottautua yksin tilanteesta.

Et voi siis vain sinnitellä – asian eteenpäin vieminen on tärkeää. Kerro ystävällisesti, että sinuun kohdistuu vallankäyttöä, jolla on vaikutuksia terveydellesi.

Piinaajiin voi kuulua esihenkilökin, ja siksi työyhteisön kulttuuria on tärkeää kehittää. Ulossulkemista voivat ehkäistä esimerkiksi seuraavat asiat:

Selkeät pelisäännöt. Tehkää työyhteisöönne yhdessä säännöt sille, millaista käytöstä työyhteisössä sallitaan.
Kuppikuntien kyseenalaistaminen. Hyvässä työyhteisössä kaikki pyrkivät toistensa kanssa asialliseen työskentelyyn.
Työkaverisuhteiden vahvistaminen. Luokaa käytäntöjä tai päiviä, joissa jokainen liikkuu oman tiiminsä ulkopuolelle tutustumaan muihin työyhteisössä.

Lue myös aiempi kirjoitukseni ostrakismista. Lisää tietoa aiheesta löydät kirjastani Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät.

Tuntuuko, että olet tulossa hulluksi suhteessasi? Pysähdy näiden kysymysten äärelle

Jos suhteesi ja oma kumppanisi (tai joku muu läheinen ihminen) saa sinut kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttäsi: pysähdy!

Terveet ja turvalliset ihmissuhteet saavat meidät voimaan hyvin ja olemaan sinut itsemme kanssa.

Jos suhde horjuttaa omaa arviointikykyäsi ja alat epäilemään jo omaa mielenterveyttäsikin on tosi tärkeä ottaa etäisyyttä tähän ihmiseen ja jakaa omia ajatuksia sekä kokemuksia ulkopuolisten kanssa.

Tässä neljä kysymystä sinulle, jos narsistinen kaltoinkohtelu tai satuttava suhde on saanut sinut ajattelemaan: “Olenkohan tulossa hulluksi?”

Vastuuttaako hän minua kaikesta, jopa omista teoistaan ja sanoistaan eikä ota itse vastuuta mistään?
Kääntääkö hän kaikki asiat minua vastaan?
Vähätteleekö hän tunteitani, kertoo minun ylireagoivan ja ymmärtävän kaiken aina väärin?
Muuttaako hän jatkuvasti tapahtumien kulkua valehtelemalla patologisesti?

Jos vastasit kaikkiin kysymyksiin “kyllä”, ei kyse ole sinun “hulluksi tulemisesta” vaan manipuloinnista ja sumutuksesta jota hän systemaattisesti sekä mahdollisesti hyvin tarkoituksellisesti tekee ja joka saa luonnollisesti kyseenalaistamaan omaa todellisuudentajua.

Tällaisesta suhteessa on tärkeä saada säännöllisesti etäisyyttä, jotta omat ajatukset ja tunteet voivat kirkastua niin, että erotat mikä on toisen manipuloimaa totuutta ja mikä omaasi.

Ota ensimmäinen askel jo tänään hakeutumalla hetkeksi yksin johonkin paikkaan, jossa voit kirjoittaa päiväkirjaan tai vaikka puhelimen muistioon ylös suhteessa tapahtuneita vaikeasti tulkittavia asioita sekä tapahtumia.

Muistiinpanojen avulla pystyt palaamaan kirkkaammin menneisiin hetkiin aina silloin, jos narsistinen läheinen pyrkii muuttamaan totuutta.

Lisää tietoa narsismista sekä terapeuttisia keinoja irtaantua ja toipua löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta.

Miksi haitallisesta tavasta irti pääseminen ei onnistu pelkällä tahdonvoimalla?

Tunnistatko seuraavan tilanteen?

Olet tehnyt itsesi kanssa taas kerran diilin: tästä päivästä eteenpäin toimit toisin kuin ennen. Lopetat päämäärättömän scrollaamisen, herkkujen ylettömän syönnin, päihteidenkäytön, suhteen, jossa jatkuvasti ohitat itsesi.

Tahdonvoimalla tehty päätös pitää hetken aikaa. Sitten elämä alkaa tapahtua. Töissä on kamala kiire. Loma alkaa ja rutiinit häviävät. Koet syvää yksinäisyyttä. Elämä tuntuu tyhjältä.

Aivan kuin transsissa palaat vanhaan haitalliseen tapaasi. Syyttelet siitä itseäsi. Olet selkärangaton luuseri. Epäonnistuja. Heikko. Kenties kohdallasi tilannetta hankaloittavat katteettomat lupauksesi läheisille, jotka ovat sinusta huolissaan.

Tiedän oikein hyvin, miltä tuntuu luovuttaa ja olla pettynyt itseensä. Olen käynyt läpi usean haitallisen toimintamallin, jopa riippuvuuden. Ja vapautunut niistä.

Näiden kasvun vuosien ja vuosikymmenien aikana olen kuitenkin oppinut, että haitallisista tavoista on olemassa muutamia totuuksia, joiden ymmärtäminen voi tuoda valtavasti helpotusta ja toiveikkuutta. Tilanne ei välttämättä ole niin toivoton, kun mitä mielesi sinulle uskottelee.

Nämä totuudet eivät poista ongelmaa yhdessä yössä, mutta ne voivat muuttaa tapaasi suhtautua itseesi ja siihen kamppailuun, jota käyt läpi. Ne ovat tuoneet minulle toivoa ja uutta näkökulmaa. Vastaan puskeminen ja itsen raippaaminen nimittäin vain vahvistavat haitallista kehää. Ne toki toimivat, mutta yleensä ainoastaan hetkellisesti.

Haluan jakaa sinulle näistä totuuksista kolme mielestäni oleellisinta.

1. Haitallinen tapa ei ole ongelma – se on ratkaisu

Haitallisen tavan alla on kipeitä tunteita: surua, pelkoa ja ahdistusta. Sen alla on täyttymättömiä tarpeita, kuten tarve kuulua joukkoon, tarve olla oma itsensä ja tarve säädellä tunteita.

Haitalliset tavat ovat monesti paras yrityksemme helpottaa kipua, häpeää, yksinäisyyttä tai turvattomuutta.

2. Sinussa ei ole mitään vikaa

Haitallinen tapa ei kerro sinusta korkeintaan kuin sen, että olet herkkä. Haitalliset tavat ovat monesti maailman yhden tunnetuimman traumaspesialistin ja opettajani Gabor Matén sanoin ”normaaleja reaktioita epänormaaleissa olosuhteissa”.

Ne eivät alkaneet sinusta. Kun alat katsomaan tarkemmin, huomaat, että usein niiden taustalla on pitkä historia – ylisukupolvinen trauma. Kannat sisälläsi kaikkea sitä kipua, mitä edelliset sukupolvet eivät kyennet käsittelemään.

3. Muutos ei ala lopettamisesta vaan ymmärtämisestä

Tiedostaminen on aina ensimmäinen askel. Se vaatii pysähtymistä, kun huomaat haitallisen tavan kehän alkavan tai kun pöly on sen seurauksena laskeutunut.

Mitä tapa tekee hyväksesi? Mitä tunnet juuri ennen sitä? Mitä oikeasti tarvitset? Tuo viimeisin on se kaikkein oleellisin kysymys.

Missä kohtaa taivalta oletkaan, älä jää yksin. Haitalliset toimintamallit kuuluvat osaksi ihmisyyttä. On hyvin luonnollista vältellä epämukavuutta ja haluta mielihyvää.

Se ei ole virhe.