Kesä alkaa hiljalleen kääntyä syksyksi ja huomaan, miten kalenteri alkaa taas täyttyä lähes huomaamatta.
Yksi tapaaminen sinne. Toinen meno tänne. Työasioita, joogatunteja, suunnittelua, viesteihin vastaamista, sovittuja menoja ja asioita, joita olen kesän aikana saanut ajatella rauhassa ja joita nyt tekisi mieli alkaa toteuttaa.
Ja sitten huomaan sen tutun vaativan ajatuksen: ”Nyt pitäisi taas saada kaikki pyörimään.”
Ehkä sinäkin tunnistat sen.
Kesän jälkeen on helppo ajatella, että nyt on aika palata normaaliin. Aloittaa työt kunnolla. Ottaa liikunta takaisin rutiineihin. Nähdä ystäviä. Hoitaa koti. Vastata viesteihin. Toteuttaa kaikki hyvät ideat, joita kesän aikana syntyi.
Ja yhtäkkiä huomaa, että kalenteri on täynnä ennen kuin syksy on ehtinyt edes kunnolla alkaa. Ja väsymys hiipii mukaan.
Olen itse joutunut viime vuosina opettelemaan kantapään kautta sitä, että kalenteriin mahtuva asia ei välttämättä tarkoita, että minulla on siihen voimavaroja.
Se on ollut iso oivallus. Aikaisemmin saatoin katsoa kalenteria ja ajatella: tuohonhan tämä vielä mahtuu.
Nykyään yritän kysyä ensin: Miltä tämä viikko tuntuu kehossani? Se on aivan eri kysymys.
Sillä ihminen ei ole kalenteri.
Meillä ei ole joka päivä sama määrä energiaa, keskittymiskykyä, sosiaalista jaksamista tai voimavaroja. Siksi olen jo vuosia ajatellut myös tyhjää tilaa kalenterissa tärkeänä.
Kaikkea ei tarvitse täyttää. Kaikki hyvä ei tarvitse tapahtua nyt. Ja ehkä kaikkein tärkeintä: minun ei tarvitse rakentaa syksystäni mahdollisimman tehokasta. Voin rakentaa siitä myös sellaisen, jossa minun on hyvä olla.
Entä jos tänä syksynä tekisit yhden asian vähemmän?
Ei tarvitse tehdä suurta elämänmuutosta. Voisit vain katsoa seuraavaa viikkoasi ja kysyä itseltäsi seuraavat kysymykset:
Mitä tästä voisi jättää pois?
Mikä ei oikeasti ole välttämätöntä?
Missä voisin antaa itselleni enemmän aikaa?
Missä voisin sanoa ”ei tällä kertaa”?
Itsensä puolella oleminen ei aina tarkoita sitä, että lisäämme elämäämme jotain hyvää. Joskus se tarkoittaa, että uskallamme jättää jotain hyvääkin tekemättä. Koska hyvä asia väärässä kohdassa voi silti olla liikaa.
Tänä syksynä haluan muistaa tämän:
Minun ei tarvitse ehtiä kaikkea.
Minun ei tarvitse aloittaa kaikkea.
Minun ei tarvitse todistaa kenellekään, että jaksan.
Ehkä riittää, että rakennan arkeani vähän enemmän sen ympärille, mikä oikeasti kannattelee minua. Ja jätän kalenteriin tilaa myös elämälle, jota en osaa etukäteen suunnitella.
Mitä sinä voisit jättää tänä syksynä tekemättä – jotta sinulla olisi enemmän tilaa itsellesi?
Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.
Pettymys tuntuu helposti hyvin henkilökohtaiselta. Kun jokin meille tärkeä ei onnistu tai menee pieleen, ensimmäinen reaktio voi olla vetäytyä, yrittää selvitä yksin tai olla näyttämättä muille, kuinka paljon asia oikeastaan sattuu.
Juuri silloin yhteys toiseen ihmiseen voi kuitenkin olla yksi tärkeimmistä keinoista päästä pettymyksestä eteenpäin.
Myös huippu-urheilijat korostavat läheisten ja muiden turvallisten ihmisten merkitystä pettymysten hetkellä.
Jalkapalloilija Eetu Vertainen kuvaa asiaa näin:
”Lopulta tärkein suoja pettymyksiä vastaan on tukiverkosto – perhe, läheiset ja ihmiset, joiden kanssa voi puhua. He auttavat jäsentämään tilannetta, kuuntelevat ja ovat läsnä. Se, että voi tulla kuulluksi ja jakaa tunteen, on iso osa käsittelyä.”
Kun kokemuksen jakaa, tunne alkaa muuttua
Pettymys, suru, häpeä ja epävarmuus voivat tuntua raskailta silloin, kun niitä pyörittää yksin mielessään. Ajatukset alkavat helposti kiertää samaa kehää ja tapahtunut voi saada mielessä yhä suurempia mittasuhteita.
Kun tunteen nimeää ja kertoo siitä toiselle, tunne ei välttämättä katoa, mutta sen luonne voi muuttua. Jo pelkkä kertominen voi helpottaa. Mieli saa tilaa ja oma kokemus alkaa jäsentyä.
Jos pettymyksen pitää pitkään sisällään, se voi myös alkaa sekoittua ajatuksiin omasta arvosta ja riittävyydestä. Epäonnistuin tässä voi vähitellen muuttua ajatukseksi minussa on jotakin vikaa. Kun kokemuksen jakaa turvallisen ihmisen kanssa, pettymys on helpompi nähdä kokemuksena, ei määritelmänä siitä, kuka olet.
Neuvojen sijaan tarvitsemme kuuntelua
Pettymyksen hetkellä emme yleensä tarvitse neuvoja tai yrityksiä nähdä tilanteen valoisia puolia. Tarvitsemme ennen kaikkea ihmisen, joka kuuntelee, antaa tunteelle tilaa ja pysyy vierellä.
Turvallinen kohtaaminen rauhoittaa myös kehoa ja hermostoa. Yhteinen kävely, puhelu tai kahvikuppi luotettavan ihmisen kanssa voi vaikealla hetkellä auttaa enemmän kuin yksikään hyvä neuvo.
Pettymyksen jakaminen ei tarkoita, että kaikki pitäisi kertoa kaikille. Olennaista on löytää ihminen, jonka seurassa ei tarvitse pelätä vähättelyä, arvostelua tai sitä, että toinen alkaa heti korjata tilannetta. Yksi turvallinen ihminen voi riittää.
Jos tällaista ihmistä ei juuri nyt ole omassa elämässä, kokemusta voi jakaa myös ammattilaisen kanssa. Tärkeintä on, ettei vaikeiden tunteiden kanssa tarvitse jäädä yksin.
Pettymyksistä selviytyminen ei tarkoita sitä, että pitäisi pärjätä yksin. Päinvastoin, kyky hakeutua toisen ihmisen luo vaikealla hetkellä on osa henkistä kestävyyttä.
Jakaminen ei poista pettymystä, mutta se voi estää sitä muuttumasta taakaksi.
Jos haluat oppia lisää siitä, miten pettymyksiä voi käsitellä niin, etteivät ne vie uskoa itseesi, tutustu Reija Könösen ja Hippu Pintilän Pettymyksen voittamisen anatomia -kirjaan. Kirja kokoaa huippu-urheilijoiden kokemuksia ja käytännön keinoja siihen, miten vaikean hetken jälkeen voi löytää uudelleen suunnan ja rohkeuden yrittää.
👉 Tutustu Pettymyksen voittamisen anatomia -kirjaan TÄSTÄ
Kun lapsi suree, kiukuttelee tai turhautuu, aikuiselle syntyy helposti halu korjata tilanne ja saada paha mieli pois. Lasta tekee mieli suojella pettymyksiltä.
Pettymykset ovat kuitenkin tärkeä osa kasvua. Pelkkä pettymyksen kokeminen ei vielä opeta lasta käsittelemään sitä. Taito kehittyy vähitellen, kun lapsi saa kohdata pettymyksiä turvallisesti aikuisen rinnalla ja huomata, että vaikeankin tunteen kanssa voi pärjätä ja siitä pääsee eteenpäin.
Myös huippu-urheilussa on huomattu, että pettymyksensietokyky rakentuu kokemusten kautta. Aitajuoksija Lotta Harala kiteyttää tämän hyvin:
”Vanhempien olisi hyvä siedättää lapsiaan pettymyksiin. Mitä enemmän pettymyksiä saa kokea, sen helpommaksi niiden kohtaaminen tulee. Jos lapsuudessa pettymyksiä on koettu vähän, tunteen voima voi myöhemmin pelottaa ja johtaa suojautumiseen ja välttelyyn.”
Pettymystä ei tarvitse kiirehtiä pois
Kun lapsi pettyy, aikuisen tärkein tehtävä ei ole ratkaista tilannetta vaan auttaa lasta tunteen läpi. Pettymystä ei tarvitse vähätellä, selittää pois tai korvata nopeasti jollakin mukavalla.
Lapselle voi sanoa: ”Tuo taisi olla iso pettymys. Odotit sitä niin kovasti.”
Näin lapsi saa kokemuksen siitä, että pettymys saa tuntua pahalta ja silti kaikki on hyvin. Tunne tulee, sitä voidaan kestää yhdessä ja lopulta se menee ohi. Juuri tätä kokemusta lapsi tarvitsee yhä uudelleen: minä kestän tämän tunteen ja tästä selvitään.
Aikuisen tehtävä ei ole raivata tietä tasaiseksi
Hyvästä tarkoituksesta huolimatta lapsen tieltä voi tulla poistaneeksi liikaa pettymyksiä. Jos kiukkuun vastataan muuttamalla ei kylläksi, tylsyyteen tarjoamalla ruutu tai häviämiseen järjestämällä nopeasti uusi onnistuminen, lapselta jää yksi tärkeä harjoitus väliin. Pettymysten sietäminen kehittyy vain pettymyksiä kokemalla.
Pienet arkiset pettymykset ovat oppimisen kannalta arvokkaita. Kaikkea ei saa heti. Pelissä voi hävitä. Suunnitelma voi muuttua. Kaveri ei aina halua samaa. Joskus vastaus on ei.
Turvallisen aikuisen rinnalla lapsi oppii vähitellen, ettei pettymys ole vaarallinen eikä se tarkoita epäonnistumista tai rakkauden menettämistä. Samalla kehittyvät tunteiden säätely, joustavuus ja sinnikkyys.
Lapselle on tärkeää oppia, että vaikka petyn, minä pärjään. Tämä tunne menee ohi. Ja vierelläni on joku, joka auttaa minua sen läpi.
Pettymysten kohtaamista voi harjoitella läpi elämän. Pettymyksen voittamisen anatomia (Bazar/Hidasta elämää, 2026) avaa huippu-urheilijoiden kokemusten kautta, mitä mielessä tapahtuu vastoinkäymisten jälkeen ja miten oppia nousemaan niistä eteenpäin niin, ettei pettymys vie uskoa itseen. Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.
Kuvittele, että lähetät kymmeniä työhakemuksia, mutta et pääse edes haastatteluun. Kauan odotettu yhteinen viikonloppu peruuntuu viime hetkellä. Yrität pelastaa parisuhteen, mutta hyvästä tahdosta huolimatta päädytte eroon. Ystävä, jonka luulit kulkevan rinnallasi pitkään, alkaa etääntyä. Olet yrittänyt, toivonut ja tehnyt parhaasi – mutta tällä kertaa se ei riitä muuttamaan lopputulosta.
Kun pettymys iskee, on helppo pettyä myös itseensä ja ajatella, että epäonnistuminen kertoo jotain myös siitä, millainen itse on. Enkö ole tarpeeksi hyvä?
Huippu-urheilijat joutuvat kohtaamaan kirveleviä pettymyksiä tunteita yhä uudelleen, pahimmillaan jopa miljoonien ihmisten katsoessa. Silti heidän on löydettävä keinot käsitellä tunne, palauttaa usko itseen ja yrittää uudelleen. Samat taidot ovat arvokkaita myös työssä, ihmissuhteissa ja muissa elämän pettymyksissä.
Urheilupsykologi Hippu Pintilä ja huippuosaamisen mallittaja Reija Könönen ovat haastatelleet uutuuskirjaansa Pettymyksen voittamisen anatomia (Bazar/Hidasta elämää, 2026) suomalaisia huippu-urheilijoita ja selvittivät, miten nämä pääsevät yli pettymyksistä. Parhaat oppinsa jakavat muun muassa Marko ”Mörkö” Anttila, Hanna-Maria Hintsa, Emma Kimiläinen, Mira Potkonen ja Lotta Harala.
Pettymyksen voittamisen anatomia -kirja antaa avuksi 10 askelta pettymyksestä palautumiseen, ja kaikki lähtee näistä kolmesta oivalluksesta.
1. Erota toisistaan pettymys ja häpeä
”Ilman häpeää pettymys on vain pettymys. Oma sisäinen tunne, ei todiste arvottomuudesta.” – Lotta Harala, aitajuoksija
Pettymys ja häpeä ovat eri asioita, mutta ne sulautuvat helposti yhteen. Saatat kirjoittaa työhakemuksen tehtävään, jota haluaisit hakea, mutta et koskaan lähetä sitä. Salaa pelkäät, että jos et saa paikkaa, se tarkoittaa, ettet kelpaa.
Tai ehkä unohdat kesken esityksen, mitä olitkaan sanomassa. Kompastelet sanoissasi, ja myöhemmin hävettää koska olet varma, että yleisö piti sinua tyhmänä ja epävarmana.
Häpeän tunne herää helposti silloin, kun epäonnistuu itselle tärkeässä asiassa. Oma arvo kytkeytyy huomaamatta siihen, miten hyvin onnistuimme. Vain onnistuminen tarkoittaa, että olen hyvä.
Pettymys kertoo vain siitä, että jokin ei mennyt toivotulla tavalla. Häpeä on oma tulkinta siitä, mitä epäonnistuminen kertoo itsestä. Häpeä houkuttelee ajattelemaan, että jos en näy, en voi tulla arvioiduksi. Siksi häpeän pelko voi estää tarttumasta mahdollisuuksiin, yrittämästä ja menemästä kohti sitä, mikä olisi itselle tärkeää.
2. Pettymystä ei tarvitse kantaa yksin
”Lopulta tärkein suoja pettymyksiä vastaan on tukiverkosto – perhe, läheiset ja ihmiset, joiden kanssa voi puhua. He auttavat jäsentämään tilannetta, kuuntelevat ja ovat läsnä. Se, että voi tulla kuulluksi ja jakaa tunteen, on iso osa käsittelyä.” – Eetu Vertainen, jalkapalloilija
Se, mitä jää pyörittelemään yksin mielessään, jää helposti painamaan. Vaikeilta tuntuvat tunteet, kuten pettymys, häpeä, suru ja epävarmuus menettävät osan voimastaan, kun ne sanoo ääneen toiselle ihmiselle.
Kun nimeät, mikä tunne on kyseessä, ja kerrot siitä toiselle, tunne alkaa muuttua. Jo pelkkä kertominen voi helpottaa oloa: hengitys syvenee, keho rauhoittuu ja mieli saa tilaa.
Jos vetäydyt ja pettymyksen tunne jää vain omaan mieleen, se voi alkaa sekoittua ajatuksiin omasta arvosta, riittävyydestä tai osaamisesta. Hiljaisuus on häpeälle hyvä kasvualusta, ja se voi ruokkia epäilyjä siitä, että itsessä olisi jotain vikaa, kun epäonnistuu tai pettyy. Häpeän mahdollisuus vähenee, kun tunteen jakaa toiselle ihmiselle.
Jos jää yksin tunteidensa kanssa, se voi myös alkaa näkyä vetäytymisenä, ärtymyksenä tai uupumuksena. Kun uskaltaa jakaa pettymyksensä, rakentaa samalla omaa henkistä kestävyyttä.
3. Olet enemmän kuin se, mitä teet
”Iso muutos tapahtui, kun opin ymmärtämään, että jääkiekko ei määritä minua ihmisenä. Pelaan jääkiekkoa, mutta en ole jääkiekko.” – Marko Anttila, jääkiekkoilija
Voit olla ammattilainen, vanhempi, opiskelija, urheilija, yrittäjä, puoliso, ystävä, mutta ne ovat vain rooleja ja toimintoja. Sinä olet aina enemmän kuin yksittäinen roolisi.
Kun jokin rooli saa elämässä erityisen suuren merkityksen, se voi alkaa määrittää käsitystämme itsestämme. Jos tämä rooli vie suuren osan ajasta, energiasta ja ajattelusta, myös itsetunto ja motivaatio voivat kytkeytyä vahvasti menestykseen siihen liittyvällä elämänalueella. Pahimmillaan kokemus omasta arvosta alkaa elää sen mukaan, miten viimeisin suoritus tässä roolissa on sujunut.
Hyvinvoinnin kannalta ratkaisevaa on, ettei koko identiteetti ole yhden roolin varassa. Jos koko käsitys itsestä rakentuu esimerkiksi vain työn, suorituksen, parisuhteen, kehon, tai menestyksen varaan, siitä tulee hauras. Silloin jokainen takaisku siihen liittyen tuntuu uhkalta koko olemassaololle. Kun identiteetti on laajempi, pettymys yhdellä elämänalueella sattuu, mutta ei romahduta.
Pettymyksiä tulee aina, mutta niistä voi oppia pääsemään yli
Mitä jos seuraavan pettymyksen kohdalla osaisitkin suhtautua itseesi niin, että pääset nopeammin takaisin jaloillesi?
Pettymyksen voittamisen anatomia paljastaa, mitä urheilijan mielessä tapahtuu pettymysten jälkeen ja miten jokainen voi oppia hyödyntämään samoja mielenhallintakeinoja.
Miten päästä eteenpäin, kun tavoitteisiin pääseminen takkuaa, suunnitelmat kariutuvat tai pitkäaikainen unelma ei toteudukaan? Miten tarttua uudelleen toimeen ja löytää voittajan mieliala, jonka avulla on mahdollista onnistua?
Denis Vinokur on hoitanut asiakkaitaan akupunktiolla yli 25 vuotta. Monilla hänen asiakkaistaan on väsymysoireita, flunssakierteitä, burnout- ja uupumusoireita sekä erilaisia jännitystiloja. Hän kouluttaa ja luennoi mm. stressinhallinnasta, kiinalaisista itsehoitomenetelmistä, ravinnosta ja meditaatiosta.
Vinokur on kirjoittanut kirjat Terveyden kiinalainen käsikirja ja Tuli, maa, vesi. Hänen uusin tietokirjansa Wu wei – hellittämisen taito ilmestyy 11/2026.
Se joka ui hyvin, on unohtanut veden. – Zhuangzi
Mitä wu wei tarkoittaa?
Wu wei on periaate, joka tarkoittaa suoraa käännettynä ei-tekemistä. Käytännössä se on juurikin tekemistä, jossa ei yritetä liikaa ja jota ei suoriteta tavoite mielessä. Wu wein juuret ovat tuhansien vuosien takana klassisessa taolaisuudessa. Samankaltaista kaltaista ajattelua esiintyy vedisessä perinteessä sekä antiikin Kreikan filosofiassa.
Ydin wu weissa on, että tekeminen tuntuisi vaivattomalta ja olisi mahdollisimman vapaa rajoittavista ajatuksista. Toisin sanoen ei ajatella mitä ollaan juuri nyt tekemässä, vain tehdään.
Vähemmällä vaivalla tekeminen kuulostaa hyvältä. Wu wei lienee syntynyt niin kuin taolainen ajattelu yleensäkin, luontoa tarkkailemalla. Se korostaa harmoniaa ympäristön kanssa ja sen kokemuksellinen seuraus voi olla flow-tila.
Flow’ta ei voi pakottaa
Flow -tila on tuttu kaikille, etenkin taiteilijoiden ja urheilijoiden tekemisissä, vaikka maalatessa tai surffatessa. Mutta miten siihen mennään – ei ainakaan kovasti yrittämällä.
Pyöräily on suunnattoman tehokas liikkumisen muoto suhteutettuna siihen käytettävään energiaan. Lähes kaikki osaamme ajaa pyörällä, mutta kenellekään se ei aluksi ollut helppoa. Vaati monta pientä taitoa oppia ylläpitämään tasapainoa ja ohjausta. Oppimisen jälkeen pyörällä ajamista tarvitse enää juurikaan miettiä. Taito sujuu sen paremmin, mitä vähemmän sitä ajattelee hallitsevansa.
Ensin harjoitellaan, sitten unohdetaan
Taidon kehittymisen alkumetreillä, kun tietoisuutta ohjaa fyysiseen suoritukseen, sen mekaniikkaan, tahdonvoimalla on usein paikkansa. Toistoja ja lisää toistoja. Myöhemmin kun kyse on osaamisesta tai ammattilaisuudesta, tahdonvoimalla voi olla suoritusta heikentävä vaikutus. Huomion kohdistaminen ympäristöön on tekemisen kannalta tehokkaampaa kuin sen kohdistaminen kehon ja mielen toimintaan.
Oman kehon sisäisiin toimintoihin keskittyminen häiritsee pehmeitä, automaattisia toimintaketjuja. Silloin tulee sallineeksi omien epäilyjen, odotusten ja paineiden ujuttautumisen tekemiseensä.
Tunnetun psykologin Mihaly Csikszenmihalyin flow-teoriassa syvä keskittyminen on erityisen tärkeää. Flow on kognitiivinen tila, jossa mieli on täysin uppoutunut toimintaan. Siinä kadotetaan ajan ja itsen tuntu.
Tilanteen mukana, ei sitä vastaan
Taolainen kulma korostaa tilanteen mukana elämistä, luonnon rytmin löytämistä. Sopiva rytmi löytyy aina vallitsevasta ympäristöstä. Siitä syntyy flow-ilman minkäänlaista pakottamista. Näin säästyy energiaa, käytetään aikaa ja tilaa hyväksi. Energia kulkee sieltä mistä se sujuvasti mahtuu.
Erilaisissa konflikteissa, kun tuntuu hetkellisesti, että seinä on vastassa, tilannetta seurataan ja kun tilaan raottuu, toimitaan sen sallimissa rajoissa. Wu wein viisauteen kuuluu, että osaa käyttää muiden käytössä olevaa voimaa. Jos joku tulee voimakkaasti päälle, sen pehmeämmin siihen reagoidaan. Voima tulee ympäriltämme, itse ei tarvitse tehdä väkisin. Tavallaan sopeudutaan koko ajan.
Perustaitojen oppimisen jälkeen pyöräily on yksi tehokkaimpia oman käyttövoiman kulkemistapoja. Kun kokenut pyöräilijä polkee tiellä vehreässä luontomaisemassa tuulen viilentäessä auringon lämpöä iholla, hän on yhtä pyörän, tien ja liikkeen kanssa. Erillistä itseä siinä ei enää ole.
Taolaisessa ajattelussa flow:n mukana kulkeminen on luonnollinen tila. Tilan menettää, jos ajattelee tiukasti tavoitetta ja tekemisen mekaniikkaa. Tekeminen sujuu omalla painollaan, siinä on spontaaniutta mukana ja se vaatii vain aavistuksen vaivaa.
Tuhatjalkaisen opetus
Vanha afrikkalainen pikkutarina kuuluu: Utelias sammakko tapasi tuhatjalkaisen. Hetken tuhatjalkaista tarkasteltuaan sammakko kysyi, miten se osasi asettaa lukemattomat jalkansa juuri oikein, sopivassa järjestyksessä, jotta pääsi sujuvasti eteenpäin. Tuhatjalkainen alkoi miettiä asiaa, eikä enää päässyt liikkeelle.
Tekstin kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).
Moni meistä hämmästyy huomatessaan ihastuvansa yhä uudelleen ihmiseen, jonka kanssa olo ei lopulta tunnu turvalliselta. Suhde alkaa voimakkaalla vetovoimalla, mutta muuttuu vähitellen epävarmuudeksi, odottamiseksi, pettymysten selittelyksi tai jatkuvaksi yritykseksi saada toinen rakastamaan.
Miksi näin tapahtuu?
Taustalla saattavat olla lapsuudessa muodostuneet kiintymyssuhteet, hermoston oppimat toimintamallit ja selviytymiskeinot, jotka ohjaavat meitä paljon tiedostamattamme.
1. Tuttu tuntuu turvalliselta
Lapsuudessa opimme, millaista rakkaus on. Jos rakkauteen on liittynyt esimerkiksi epävarmuutta, ehdollista rakkautta, emotionaalista tai fyysistä kaltoinkohtelua, hylkäämistä tai pelkoa, samanlainen dynamiikka voi tuntua aikuisenakin hämmentävän tutulta. Hermosto voi oppia yhdistämään rakkauteen myös turvattomuuden. Siksi saatamme kokea vetoa ihmiseen, jonka kanssa toistuvat lapsuudesta tutut toimintamallit – vaikka ne satuttaisivatkin. Kun pelko, jännitys ja rakastamisen tunteet ovat sekoittuneet toisiinsa, emme aina tunnista milloin olemme vaarassa.
2. Sekoitamme intensiivisyyden ja läheisyyden
Voimakas vetovoima ei vielä kerro siitä, että kahden ihmisen välille olisi syntynyt läheisyyttä. Voimme kokea hyvin voimakkaita tunteita ihmistä kohtaan, vaikka emme todellisuudessa vielä juuri lainkaan tunne häntä. Silti hän voi tuntua meille poikkeuksellisen läheiseltä.
Jos kannamme lapsuudesta hylkäämisen kokemuksia tai syvää arvottomuuden tunnetta, voimme alkaa rakentaa tämän ihmisen varaan toivoa siitä, että vanhat haavat viimein korjaantuisivat. Silloin emme rakastu niinkään todelliseen ihmiseen, vaan mielikuvaan, jonka olemme hänestä rakentaneet. Idealisoimme hänen hyviä puoliaan, selitämme pois varoitusmerkkejä ja sijoitamme häneen ominaisuuksia, joita hänessä ei välttämättä ole. Näin saatamme pitää turvallisena ihmistä, joka todellisuudessa satuttaa meitä.
3. Uskomme voivamme pelastaa toisen
Moni ajattelee, että riittävä rakkaus, kärsivällisyys tai ymmärrys saa toisen muuttumaan. Kulttuurissamme elää sitkeä tarina siitä, että oikea nainen kesyttää pahan pojan tai oikea mies villin tytön. Todellisuudessa kukaan ei voi muuttua toisen puolesta. Muutos alkaa vasta silloin, kun ihminen itse tunnistaa ongelmansa ja on valmis tekemään niiden eteen pitkäjänteistä työtä.
4. Yritämme parantaa vanhaa haavaa
Yritämme saada kumppaniltamme sen, mitä jäimme lapsena vaille. Ehkä toivomme tulevamme viimein nähdyiksi, hyväksytyiksi ja rakastetuiksi juuri sellaisina kuin olemme. Silloin emme välttämättä taistele vain nykyisen suhteen puolesta, vaan etsimme korjaavaa kokemusta menneisyyden haavoillemme.
Tiedostamattamme saatamme myös uskoa, että juuri sellainen ihminen, joka muistuttaa toimintatavoiltaan sitä vanhempaa, jonka kanssa haava aikanaan syntyi, voisi lopulta antaa meille sen rakkauden, hyväksynnän ja turvallisuuden, jota jäimme lapsena vaille. Siksi rauhallinen ja turvallinen ihminen ei aina tunnu yhtä voimakkaasti puoleensa vetävältä. Hermosto voi odottaa korjaavaa kokemusta juuri sieltä, missä haava aikoinaan syntyi – vaikka todellisuudessa sama dynamiikka johtaa usein vain uusiin pettymyksiin.
Alistajalla ja alistujalla voi olla sama kipu
On hyvä muistaa, että myös niin sanotulla pahalla pojalla tai pahalla tytöllä voi olla taustallaan samanlaista lapsuuden kipua kuin sillä, joka ihastuu häneen. Molemmat ovat voineet kasvaa turvattomissa olosuhteissa, mutta oppia selviytymään eri tavoin. Toinen on ehkä oppinut miellyttämään ja alistumaan. Toinen on voinut oppia hakemaan turvaa vallasta ja kontrollista. Sama haava voi synnyttää hyvin erilaisia selviytymiskeinoja.
Toimimaton kaava voidaan murtaa
Sama kaava toistuu usein niin kauan, kunnes tunnistamme sen. Pelkkä päätös valita ensi kerralla toisin ei aina riitä. Jos emme pysähdy tutkimaan omia kiintymyssuhteitamme, hermostomme toimintaa ja opittuja selviytymismalleja, saatamme ajautua yhä uudelleen hyvin samankaltaisiin suhteisiin – vaikka kumppani vaihtuu, sama näytelmä jatkuu.
Hyvä uutinen on, että nämä lapsuudessa muodostuneet toimintamallit eivät ole pysyviä. Ne ovat usein syntyneet auttamaan meitä selviytymään niissä olosuhteissa, joissa elimme. Se, mikä oli silloin tarpeellinen selviytymiskeino, ei kuitenkaan välttämättä enää palvele meitä aikuisuudessa.
Jos tunnistat omassa elämässäsi tämänkaltaisia ihmissuhteiden haasteita, kirjastani Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava, 2025) löydät tietoa, käytännön työkaluja ja harjoituksia, joiden avulla voit alkaa purkaa haitallisia toimintamalleja ja rakentaa turvallisempia ihmissuhteita.
Tekstin kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).
”Me voidaan puhua ihan kaikesta.”
Lapsen kuuluu saada kasvaa vähitellen omaksi itsekseen. Hänen tehtävänsä ei ole kannatella vanhempansa tunteita, lievittää tämän yksinäisyyttä tai toimia vanhempansa parhaana ystävänä. Silti näin tapahtuu yllättävän monessa perheessä.
Ilmiöstä käytetään nimitystä kietoutunut suhde (enmeshment). Siinä vanhemman ja lapsen väliset psykologiset rajat hämärtyvät. Vanhempi ei välttämättä tunnista, missä hänen omat tarpeensa päättyvät ja mistä lapsen oma elämä alkaa.
Vanhempi saattoi panostaa koko sydämellään lapsen harrastukseen, mutta ei pysähtynyt kysymään, oliko se lapsen unelma.
Taustalla voi olla vanhemman oma turvaton kiintymyssuhde, traumaattinen lapsuus, yksinäisyys, ratkaisemattomat menetykset, mielenterveyden haasteet tai päihdeongelmat. Joskus vanhempi ei ole itse koskaan saanut kokea turvallista läheisyyttä toisen aikuisen kanssa. Silloin hän saattaa tiedostamattaan alkaa hakea turvaa omasta lapsestaan.
Vanhempi voi kertoa lapselle parisuhdeongelmistaan, seksuaalisuudestaan, työpaikan ristiriidoista, taloushuolistaan tai muista aikuisille kuuluvista asioista. Lapsesta tulee kuuntelija, lohduttaja ja joskus jopa vanhemman tärkein emotionaalinen tuki. Kun lapsi joutuu kantamaan vanhemmalle kuuluvaa emotionaalista vastuuta, ilmiötä kutsutaan emotionaaliseksi parentifikaatioksi. Kietoutunut vanhempi ei ole aina lämmin ja lempeä. Hän voi olla samaan aikaan kontrolloiva, kriittinen, arvaamaton tai emotionaalisesti etäinen.
Kun oma minä jää rakentumatta
Turvallisessa kiintymyssuhteessa lapsi oppii vähitellen tunnistamaan omat tarpeensa, tunteensa ja rajansa. Kietoutuneessa suhteessa näin ei tapahdu. Lapsi oppii tarkkailemaan ennen kaikkea vanhempaansa. Hän oppii huomaamaan, milloin vanhempi loukkaantuu, milloin tämä tarvitsee lohtua ja milloin hänen pitää olla kiltti, vahva tai miellyttävä.
Jos olemme kasvaneet kietoutuneessa suhteessa vanhempiimme, meidän voi olla vaikeaa tehdä omia päätöksiä. Saatamme kokea, että turvallisuuden tunne ei synny omasta harkinnastamme, vaan siitä, että joku toinen hyväksyy meidän ratkaisumme. Siksi saatamme kokea, että meidän täytyy ikään kuin raportoida tekemisistämme vielä aikuisenakin jollekulle.
Seuraukset lapselle
Kietoutuneessa suhteessa kasvanut lapsi ei opi vähitellen siirtämään päätösvaltaa itselleen. Sen sijaan hän oppii, että jokin ulkopuolinen auktoriteetti tietää paremmin, mikä on oikein. Aikuisenakin hän saattaa kokea voimakasta tarvetta kertoa toiselle ihmiselle päätöksistään, ikään kuin pyytää niihin hyväksyntää tai raportoida elämästään
Lapsen on aikuisenakin vaikea tietää, kuka hän itse on ja mitä hän itse haluaa.
Aikuisena se voi vaikeuttaa tasavertaisen parisuhteen rakentamista. Voi tuntua kuin se paikka, joka terveessä kehityksessä kuuluisi myöhemmin puolisolle, olisi jo varattu vanhemmalle.
Jatkuva ahdistus: Lapsi oppii kantamaan jatkuvaa huolta vanhemman hyvinvoinnista ja tarkkailemaan tämän tunnetiloja. Hermosto elää jatkuvassa valmiudessa, mikä voi näkyä aikuisenakin vaikeutena rentoutua tai irrottautua vastuusta.
Miellyttämisen tarve: Lapsi oppii, että hyväksyntä ja turvallisuus löytyvät ennen kaikkea täyttämällä muiden tarpeita. Aikuisena omat toiveet ja rajat voivat jäädä taka-alalle, ja muiden miellyttämisestä tulee helposti tapa hakea turvaa.
Miten kietoutuneisuudesta voi vapautua?
1. Aseta rajoja. Harjoittele sanomaan ei ilman tarvetta selitellä, puolustella tai pyytää anteeksi. Rajojen asettaminen ei ole itsekkyyttä, vaan osa tervettä aikuisuutta.
2. Ota tietoisesti etäisyyttä. Pysähdy pohtimaan, mitä juuri sinä tarvitset ja haluat. Anna omille ajatuksillesi, toiveillesi ja tunteillesi tilaa ja ota ne vakavasti.
3. Harjoittele tekemään omia päätöksiä. Itsenäiset ratkaisut voivat aluksi herättää syyllisyyttä, mutta älä anna sen estää sinua elämästä omaa elämääsi.
4. Pohdi, mitkä arvot ja tunteet ovat aidosti sinun. Mitkä niistä kumpuavat sinusta itsestäsi ja mitkä ovat siirtyneet sinuun lapsuuden ihmissuhteista tai muiden odotuksista?
5. Hae tarvittaessa tukea. Jo muutama keskustelu kiintymyssuhteisiin perehtyneen terapeutin kanssa voi auttaa tunnistamaan ja purkamaan syvälle juurtuneita selviytymismalleja sekä rakentamaan turvallisempaa suhdetta itseesi ja toisiin.
Jos haluat ymmärtää paremmin, miten lapsuudessa syntyneet kiintymyssuhteet ja selviytymiskeinot vaikuttavat ihmissuhteisiisi vielä aikuisenakin, löydät aiheesta lisää kirjastani Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava, 2025). Kirjassa opit tunnistamaan lapsuudessa syntyneitä haitallisia toimintamalleja ja muuttamaan niitä askel askeleelta.
Juulia Järvdike on psykologi ja ADHD-asiantuntija, joka on työskennellyt vuodesta 2010 neuropsykiatristen diagnoosien parissa. Juulia tunnetaan erityisesti tavastaan yhdistää tieteellinen tieto lämpimään, helposti lähestyttävään kerrontaan. Hän on elänyt ADHD-oireisten ihmisten kanssa koko elämänsä ja tuntee ilmiöt läheltä myös perheensä kautta. Siksi hänen intohimonsa on lisätä ymmärrystä ja itsemyötätuntoa niin ADHD-oireisten kuin heidän läheistensä arkeen. Hänen suunnittelemansa ADHD-supervoimakortit ilmestyivät keväällä 2026, ja häneltä on myös ilmestynyt kirja Saamaton perfektionisti ja ADHD:n viisi muuta paradoksia.
Loppuiko loma, vaikka vielä hetki sitten tuntui siltä, että aikaa oli loputtomasti? Aamut saivat venyä, kalenterissa oli tavallista enemmän tyhjää ja päivät rakentuivat pikku hiljaa päivän edetessä. Sitten tuli se viimeinen sunnuntai, ja työasiat palautuivat vähitellen mieleen. Monelle lomalta paluu voi olla haikea hetki, jolloin punnitaan omaa jaksamista sekä työelämän vaatimuksia.
Moni ajattelee, että loman jälkeen ihmisen pitäisi olla levännyt, energinen ja valmis tarttumaan töihin. Ja jos paluu ahdistaa tai väsyttää, mieleen voi hiipiä ajatus siitä, että lomaa oli liian vähän tai jopa että lomaa on suoritettu väärin. Kyse ei kuitenkaan välttämättä ole itse lomasta, vaan siitä miten elämme loman aikana. Lomalla arjen rytmi on usein muuttunut. Olet ehkä herännyt myöhemmin, tehnyt asioita silloin kun huvittaa ja saanut olla pitkiäkin aikoja ilman, että kukaan odottaa sinulta mitään. Työhön palaaminen tarkoittaa nopeaa siirtymistä takaisin aikatauluihin, keskeytyksiin, sosiaalisiin tilanteisiin ja vaatimuksiin. Ei ole kovin yllättävää, jos mieli ja keho tarvitsevat hetken sopeutuakseen.
Moni kuitenkin vaatii itseltään mahdottomia ja hyökkäävät armotta töiden kimppuun. Avaamme sähköpostin, katsomme kertyneiden viestien määrää, selaamme kalenteria ja alamme samalla muodostaa mielessämme kokonaiskuvaa kaikesta, mitä pitäisi muistaa ja hoitaa. Työviikko ei ole vielä edes kunnolla alkanut, mutta mielessä on jo kymmeniä keskeneräisiä asioita.
Ikävä kyllä, struktuuri on usein heikoin juuri lomalta palattua. Kun tehtävää on paljon eikä niiden järjestys ole selvä, kuormitus kasvaa nopeasti. Ajatus alkaa poukkoilla asiasta toiseen, aloittaminen vaikeutuu ja pienikin keskeytys voi tuntua kohtuuttoman ärsyttävältä. Iltapäivisin käydään jo ylikierroksilla ja olo on väsynyt, vaikka mitään erityisen suurta ei olisi vielä saanut aikaan. Tämä ei kuitenkaan kerro heikosta työkyvystä, vaan siitä, että aivot ovat käyttäneet suuren määrän energiaa sopeutumiseen ja järjestyksen luomiseen.
Kuinka helpottaa lomaltapaluuta?
Jos voit vaikuttaa ensimmäisten työpäivien kalenteriin, jätä sinne väljyyttä. Ensimmäisen päivän tärkein tehtävä ei välttämättä ole saada mahdollisimman paljon valmiiksi, vaan selvittää, missä mennään. Mitä on tapahtunut poissaolosi aikana? Mitkä asiat vaativat oikeasti huomiotasi? Mikä voi odottaa huomiseen tai ensi viikkoon? Tilanteen kartoittaminen on työtä, vaikka siitä ei syntyisi heti mitään näkyvää lopputulosta.
Myöskään kaikkia sähköposteja ei tarvitse käsitellä yhdellä kertaa. Käy ne ensin nopeasti läpi ja erottele toisistaan kiireelliset, myöhemmin hoidettavat ja ne viestit, jotka eivät enää vaadi sinulta mitään. Usein huomaat, että osa asioista on jo ratkennut lomasi aikana. Pitkä viestilista ei siis tarkoita yhtä pitkää tehtävälistaa.
Yritä myös välttää sitä, että palautat kaikki arjen rutiinit täydellisinä ja yhtä aikaa. Jos unirytmi on siirtynyt loman aikana, sitä ei tarvitse korjata yhdessä yössä. Aloita siitä, että heräät suunnilleen samaan aikaan ja muistat syödä työpäivän aikana. Uni, riittävä ravinto ja tauot eivät ole työstä erillisiä asioita, vaan ne vaikuttavat suoraan siihen, miten hyvin pystyt keskittymään, säätelemään tunteitasi ja vaihtamaan tehtävästä toiseen.
Kaikkea hyvää ei myöskään tarvitse jättää lomalle. Mieti, oliko lomassa jokin pieni asia, joka teki sinulle hyvää. Ehkä kävit aamulla kävelyllä, luit illalla kirjaa tai joit kahvin ilman puhelinta. Voisitko ottaa jonkin näistä mukaasi myös työpäiviisi? Ensimmäisille työviikoille kannattaa suunnitella myös jotain, joka ei liity työhön. Se voi olla ystävän tapaaminen, lempiruokaa, uusi harrastus tai omaa aikaa. Jos arki rakentuu pelkistä velvollisuuksista, ei ole ihme, että siihen palaaminen tuntuu raskaalta. Arjen ei tarvitse olla joko vapautta tai suorittamista, vaan parhaimmillaan näiden tasapainoa.
Ehkä tärkein asia on kuitenkin tämä: Sinun ei tarvitse todistaa levänneesi olemalla heti ensimmäisenä päivänä tavallista tehokkaampi. Sen sijaan, palaa töihin rauhassa, askel kerrallaan. Tee ensin se, mikä auttaa sinua näkemään kokonaisuuden, ja valitse sen jälkeen yksi asia, josta aloitat. Sillä niinhän se on, että työt eivät tekemällä lopu. Anna siis itsellesi lupa huolehtia itsestäsi ja vasta sitten töistäsi.
Tekstin kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).
Kun myrskyt saapuvat
Mitä pidemmälle parisuhde etenee, sitä todennäköisemmin puolisot kohtaavat vaikeita aikoja ja kriisejä. Kyseessä saattaa olla jommankumman henkilökohtainen kehityskriisi tai elämäntilannekriisi. Joskus pariskunta kohtaa kuormittavan yksittäisen tapahtuman, joka aiheuttaa kriisin ja toisinaan kriisin laukaisee lopulta haasteiden kasaantuminen. Akuutin kriisin keskellä tärkein tehtävä ei ole ratkaista koko suhdetta. Joskus tärkeintä on ensin saada hermosto takaisin turvan puolelle. Vasta sen jälkeen voi arvioida, mitä suhteelle todella kuuluu.
Jos suhteessa on väkivaltaa, pelkoa tai jatkuvaa turvattomuutta, turvallisuus tulee aina ensin. –Silloin suhteesta lähteminen voi olla ainoa oikea ratkaisu.
Arjen rutiinit ja turva rauhoittavat
Arjen rutiinit auttavat rauhoittamaan ylikierroksilla käyvää hermostoa, kehoa ja mieltä. Kriisiin liittyvien voimakkaiden tunteiden sietämisessä ja käsittelemisessä auttaa, kun ihminen saa lepoa, turvaa ja tukea läheisiltään.
Älä tee lopullista päätöstä ennen kuin ymmärrät, mitä kaikkea kriisin alla tapahtuu
Erokriisin keskellä voi tuntua siltä, että ratkaisu löytyy vain kahdesta vaihtoehdosta: jäämisestä tai lähtemisestä. Samalla saatamme unohtaa, ettei parisuhde elä tyhjiössä.
Myös muu elämä vaikuttaa siihen, miten näemme itsemme, kumppanimme ja suhteemme juuri nyt. Taustalla voi olla uupumusta, surua, sairautta, työkuormitusta, vanhemmuuden paineita, elämäntilanteen muutoksia tai omia käsittelemättömiä kokemuksia.
Kriisissä ei ole aina kyse siitä, että suhde pitäisi päättää. Joskus kyse on siitä, että elämä kuormittaa niin paljon, että yhteys itseen ja kumppaniin on hauras.
Ennen kuin teet suuria päätöksiä, pysähtyä kysymään itseltäsi:
– Teenkö tätä päätöstä pelosta vai rauhasta käsin? – Olenko saanut riittävästi tukea tilanteeseeni? – Olemmeko yrittäneet puhua tästä turvallisesti? – Voisiko ulkopuolinen apu auttaa meitä ymmärtämään toisiamme paremmin? – Onko suhteessa edelleen jotain, mitä haluaisin suojella? – Kuinka paljon tämänhetkinen elämäntilanteeni vaikuttaa siihen, miten näen suhteeni juuri nyt? – Voiko tämän kriisin taustalla olla myös jotain muuta kuin parisuhde? – Tarvitaanko nyt ennen kaikkea aikaa?
Resilienssi auttaa selviytymään kriisissä
Kriisityöskentely voi vahvistaa molempien resilienssia. Se tarkoittaa kykyä kestää, sopeutua ja palautua vaikeiden vaiheiden jälkeen. Se ei tarkoita sitä, ettei kriisi satuttaisi, vaan sitä, että ihminen löytää vähitellen uusia tapoja selviytyä ja pitää yhteyttä omiin voimavaroihinsa.
Hae tukea kriisin käsittelyyn
Vaikeiden tunteiden ja kokemusten sanoittamiseen tarvitaan usein ulkopuolista apua. Suhteen kriisitilanteen ei kannata antaa pitkittyä, vaan on tärkeää hakea yhdessä tai erikseen tukea kriisin käsittelyyn ammattilaiselta. Ammattilaisen avulla voidaan löytää uusia tapoja ymmärtää itseä, toista ja suhteen dynamiikkaa – riippumatta siitä, päädytäänkö lopulta jatkamaan yhdessä vai erikseen.
Kehitykselliseen traumaan liittyy usein hyvin syvä uskomus ja kokemus siitä, että on vääränlainen. Mitä tämä tarkoittaa arkisella tasolla? Itselleni tämä uskomus on tarkoittanut sitä, että olen sanonut itselleni sisäisesti uudestaan ja uudestaan, että olen paljon huonompi kuin muut, että olen ihan täysi paska ja luuseri, ettei kannata edes yrittää, kun epäonnistun kuitenkin. Jatkuva itsen vertailu muihin ja itsen alaspäin työntäminen on todella raskasta ja kuluttavaa.
Kehityksellinen trauma syntyy lapsuudessa. Taustalla on monesti aikuisen arvaamaton, tunnekylmä tai ristiriitainen toiminta, joka voi johtua esimerkiksi alkoholismista, mielenterveyden haasteista tai vaikka tiukasta uskonnollisuudesta.
Kuinka uskomus omasta vääränlaisuudesta syntyy
Vaikka aikuisen toiminta näyttäytyisi lapselle turvattomana, sitä ei voi kyseenalaistaa. On tärkeämpää säilyttää yhteys kuin ilmaista omat autenttiset tarpeet. Sen sijaan, että lapsi toteaisi aikuisen olevan kyvytön hoitamaan hommaansa lapsen turvallisena huolehtijana, kääntyy kritiikki kohti itseä. Minun on oltava vääränlainen ja arvoton.
Mitä se pieni lapsi alkaa tehdä selviytyäkseen silloin, kun hänellä on tämä kokemus omasta huonommuudesta, omasta arvottomuudesta? Lapsi alkaa pinnistelemään ja ponnistelemaan sen eteen, että saisi rakkautta, että saisi hyväksyntää, että joku edes tulisi ja sanoisi, että: ”Hei rakas, sinä olet tosi tärkeä ja rakastettava juuri tuollaisena kuin olet.”
Ja näin meistä tulee kilttejä, näkymättömiä, kovia tai reippaita suorittajia. Teemme valintoja elämämme tärkeissä ja vähemmän tärkeissä hetkissä tämän arvottomuuden filtterin kautta. Se vaikuttaa ihmissuhteisiin, työhön ja sisäiseen puheeseen.
Kun arvottomuus alkaa ohjata elämää
Kuinka erilaista elämä olisikaan, jos silmillä olisivat lasit, joiden kautta katsottuna peilistä katsoisi takaisin ihminen, joka arvostaisi ja rakastaisi itseään.
Myöhemmin arvottomuuden peittämiseen käyttämiemme keinojen paletti laajenee. Suorittaminen, miellyttäminen, perfektionismi sekä muut haitalliset tavat ja riippuvuudet auttavat hetkeksi. Kokemuksemme on kuin heiluri hetkellisen helpotuksen ja alati syvenevän tyhjyyden ja turtumuksen välillä.
Jos tämä kuulostaa tutulta, et ole yksin. Minäkin olen kokenut kaiken tämän. Riippuvuudet ja haitalliset tavat ovat olleet se keino, se pelastuslautta, jonka avulla olen pysynyt pinnalla. Kun olen käyttänyt päihteitä, joita aloin käyttää 12-vuotiaana, koin hetken aikaa, että olen samalla tasolla kuin muut ihmiset, ja jopa parempi kuin muut.
Riippuvuus ei ole ongelma – vaan selviytymiskeino
Riippuvuudet ja haitalliset tavat auttavat meitä selviämään vaikeiden tunteiden kanssa. Ne auttavat meitä täyttämään niitä ikiaikaisia tarpeita, jotka jäivät täyttymättä: tarve tulla lohdutetuksi, tarve tulla rakastetuksi, tarve tulla arvostetuksi.
Kysymys ei ole siis pelkästään siitä, että lopetat haitallisen toiminnan ja ajattelun, vaan että lähdet purkamaan pinnan alta niitä tekijöitä, jotka uudestaan ja uudestaan sysäävät sinut haitalliseen kehään – tiedostamattasi.
Minulla on kokemusta tästä kaikesta sekä selviytyjänä että riippuvuuksiin ja traumoihin erikoistuneena terapeuttina. Kun pääsemme vaikuttamaan pinnan alle vaikeisiin tunteisiin ja täyttymättömiin tarpeisiin, tarve turvautua riippuvuuteen tai muihin haitallisiin tapoihin alkaa hellittää.
Näen anteeksiannon omaa itseä kohtaan kuin porttina uudelle alulle. Uudelle valoisammalle tielle, joka alkaa vasta sen takaa.
Usein tämä portti kumminkin piilottelee metsän ryteikössä eikä sitä ole helppo huomata. Metsä koostuu muista ihmistä, tapahtumista ja asioista, jotka imevät itseensä kaiken huomion. Mutta olivatpa kuviot miten monimutkaisia tahansa, silti kaiken takana seisoo oma porttimme. Ja sen takana, vain siellä, oma uusi polkumme.
Näyttelemme merkittävää osaa elämämme tapahtumissa, etenkin sen jälkeen kun olemme laillisesti vapaita päättämään asioistamme. Näin on silloinkin, kun emme varsinaisesti näytä tekevän yhtään mitään: todellisuudessa myös passiivisuus ja ajautuminen ovat valintoja ja tapa osallistua.
Joskus oman päätösvallan käyttäminen pelottaa. Vanha tottumus ja automaatio voivat olla niin vahvoja, ettemme näe muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa jotain, mikä ei todellisuudessa enää toimi. Vaikka vaihtoehtoja aina on.
Jumiin jääminen vääränlaisiin ihmissuhteisiin tai elämäntapoihin ei todellisuudessa ole muiden syytä. Kukaan muu ei voi päättää puolestamme, millaista elämää valitsemme ylläpitää. Mikäli annamme päätösvaltaa näissä asioissa pois itseltämme, se aikaansaa ahdinkoa, tuskaa, turhautumista – ja usein patoutettua vihaa.
Elämän luonnollinen liike
Kun tarkastellaan luontoa, asiat toimivat soljuvasti: Tuuli kuljettaa. Elämä jatkuu siellä, missä sille on tilaa ja paremmat edellytykset. Eläimet muistavat ikävän kokemuksen, eikä niillä ole tarvetta ”päästä siitä yli”. Ne eivät kanna kaunaa, mutta ottavat huomioon oman havaintonsa, ikäänkuin mallina, jonka voi odottaa toistuvan. Elämässä vallitsee luonnollinen liike – tai tulisi vallita.
Joskus me ihmiset elämme tuota luonnollista liikettä vastaan. Pysymme lähellä vaikkemme luota. Pidämme kiinni, vaikkei tunnu hyvältä. Emme kerro sisällämme piileksivää totuutta, tai sitten vain puhumme muttemme elä sen mukaisesti.
Tukahdutamme luonnollisen virran, kunnes tuskan määrä kasvaa liian suureksi. Silloin huomaamme, että meidän on löydettävä ratkaisumme emmekä voi odottaa niiden saapuvan muuten. Huomaamme olevamme vapaita. Reagoimaan ja toimimaan. Vapaita muutokseen.
Elämän luonnollinen virtaus parantaa. Vapautamme oman energiamme. Tulemme kuulluksi ja noteeratuksi tarpeinemme – koska itse valitsemme niin. Olemme aavistuksen enemmän todellisia, elossa. Kun huomaamme asioiden todellisen laidan, meidän on annettava anteeksi itsellemme se, että pelot, epävarmuudet ja muut usein itsestämme riippumattomatkin tekijät ovat saaneet meidät tekemään toisenlaisia päätöksiä. Olemme huolehtineet itsestämme selviytyäksemme mutta emme kukoistaaksemme.
Pysyäksemme jollain lailla ryhmässä – mutta emme tullaksemme aidosti rakastetuiksi.
Joskus myös lääkitäksemme surua – mutta emme siirtyäksemme eteenpäin.
Anteeksianto itselle
On tuskallista havaita, kuinka omalta osaltamme olemme ylläpitäneet epätasapainoisia ihmissuhteita, elintapoja tai muita haitallisia valintoja. Toisaalta anteeksianto on helppoa: Se seuraa luontaisesti, kun ymmärrämme, että jotain on puuttunut, ja elämä on vasta hiljalleen koulinut meistä vahvempia huolehtimaan itsestämme. Kun perusturvallisuudentunne uupuu ja käymme selviytymismoodilla, harva ihminen tekee kypsiä valintoja.
Miksi siis surkutella vanhaa, kun voi elää uutta nyt?
Mikäli kiellämme virheemme, emme koskaan pääse anteeksiantamaan itsellemme. Emme pääse eteenpäin, vaan jäämme kiertämään kehää. Ympäristön uhreina, jotka toivovat vielä joskus löytävänsä paremman ympäristön voidakseen paremmin.
Helposti vain unohtuu, että siellä uudessakin ympäristössä se olisimme me itse, joiden on otettava vastuu hyvinvoinnistamme kaikilla tasoilla. Sitä paitsi, jos emme kasva, voimaannu ja ala kantaa itseämme uudella tavalla, mikä tahansa uusi ympäristö voi nopeasti kääntyä kuluttamaan meitä jälleen.
Antoisa matka
Mitä kauemmas kuljemme tietoisuuden polulla, sitä enemmän anteeksiannettavaa juuri meille itsellemme tuppaa nousemaan esiin. Ei kuitenkaan mitään, mitä ei voisi korjata tässä ja nyt.
Anteeksi, etten osannut huolehtia itsestäni kuten olisi kuulunut.
Anteeksi etten kertonut omista tarpeistani, laittanut rajojani. Enkä siten myöskään ollut täysin rehellinen.
Anteeksi että sopeuduin liikaa. Anteeksi että valitsin jatkaa vaikka tiesin sen olevan haitallista itselleni.
Anteeksi etten uskaltanut tai jaksanut tehdä asioita, joita olisin halunnut.
Anteeksi etten nähnyt omaa kauneuttani.
Jne.
Anteeksianto itselle voi olla erittäin antoisaa, sillä voimme samalla opetella uusia tapoja ja pyrkiä korvaamaan itsellemme menetettyä aikaa ja terveitä kokemuksia. Vain taivas on rajana: voimme hankkia itsellemme lahjoja, ottaa omia reflektiohetkiä kävelyllä tai kynttilänvalossa, kuunnella ihanaa musiikkia ja panostaa asioihin, jotka ovat itsellemme tärkeitä.
Hyvin pian kehosta nousee uusi vastaus. Se on kiitos.
Ja yhtäkkiä huomaamme, että olemme menossa jo kaukana omalla uudella polullamme, koska uskalsimme kulkea ”kaikennäkevästä” portista ja sitoutua itseemme.
Sydämellä,
Riikka
Intuitiivisista tulkinnoista ja muista palveluistani voit lukea alta tai täältä.
Kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).
Ihastuminen terapeuttiin on yllättävän tavallista
Saatamme odottaa tapaamisia innostuneina, muistella keskusteluja jälkikäteen tai huomata palaavamme mielessämme hetkiin, jotka ovat tuntuneet erityisen merkityksellisiltä. Tunteisiin voi liittyä romanttisia mielikuvia, seksuaalisia fantasioita, voimakasta kaipuuta tai halua olla terapeutille erityinen.
Kerro tunteistasi terapeutille
Kaikki tämä hämmentää meitä: mitä minussa oikein tapahtuu, miksi tunnen näin ja onko minussa jotakin vialla? Saatamme tuntea myös häpeää tunteistamme. Osa meistä vaikenee ja vaihtaa terapeuttia tai lopettaa terapian kokonaan. Vaikka tunteista puhuminen saattaa tuntua vaikealta, juuri niistä olisi tärkeää kertoa myös terapeutille.
Ihastuminen terapeuttiin on terapiassa yllättävän tavallista, eikä siinä ole mitään väärää tai hävettävää.
Terapiassa tapahtuu jotain poikkeuksellista
Terapiassa kohtaamme ihmisen, joka kuuntelee meitä ja haluaa aidosti auttaa. Hän muistaa asioita elämästämme, on kiinnostunut kokemuksistamme ja pyrkii ymmärtämään niitä ilman arvostelua tai vähättelyä. Kun tällainen turvallinen ja hyväksyvä suhde syntyy, on luonnollista, että se saattaa herättää hyvin voimakkaita tunteita.
Älä pelästy tunteita
Moni meistä pelästyy omia tunteitaan ja saattaa ajatella, että niissä on jotakin väärää. Todellisuudessa tällaiset tunteet ovat hyvin tavallisia terapiassa. Ne eivät tee meistä outoja eivätkä tarkoita, että meissä olisi jotain vialla. Päinvastoin. Hyvin usein tällaiset tunteet syntyvät juuri silloin, kun terapiasuhteessa on riittävästi turvallisuutta. Kun uskallamme kiintyä, kaivata tai ikävöidä, tulemme samalla kosketuksiin kaikkein herkimpiin osiin itseämme.
Transferenssi
Tällaisia ilmiöitä kutsutaan terapiassa transferenssiksi. Siinä ihminen alkaa tiedostamattaan liittää terapeuttisuhteeseen tunteita, tarpeita, odotuksia ja kokemuksia, joiden juuret ovat muualla hänen elämässään ja ihmissuhdehistoriassaan. Kyse ei ole terapeutista henkilönä, vaan siitä, mitä terapiasuhde herättää meissä ja mitä se tuo näkyväksi.
Vaikka moni meistä on ajatellut olevansa ainoa, joka on ihastunut terapeuttiinsa, kyse on yhdestä tavallisimmista ilmiöistä terapiassa. Silti siitä puhutaan yllättävän vähän ja siksi moni jää yksin hämmennyksensä kanssa.
Ammatilliset rajat tekevät terapiasuhteesta turvallisen
Vaikka tunteet ovat todellisia ja ymmärrettäviä, terapeutin tehtävänä ei ole vastata niihin romanttisesti tai seksuaalisesti. Juuri ammatilliset rajat tekevät terapiasuhteesta turvallisen ja mahdollistavat sen, että näitä tunteita voidaan tutkia yhdessä.
Tämä on myös yksi terapiasuhteen tärkeimmistä vastuukysymyksistä. Terapeutin vastuulla on huolehtia siitä, että ammatilliset rajat säilyvät selkeinä myös silloin, kun terapiasuhteessa herää voimakkaita tunteita.
Ihastuminen voi olla ovi toipumiseen
Terapeuttiin ihastuminen saattaa avata oven sellaisten tunteiden, tarpeiden ja haavojen äärelle, joita olemme kantaneet mukanamme vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Terapiassa on tärkeää tutkia yhdessä terapeutin kanssa sitä, mihin nämä tunteet, tarpeet ja kokemukset todellisuudessa liittyvät. Tällaiset tilanteet ovat usein juuri niitä kohtia, joissa syntyy merkittävää ymmärrystä, muutosta ja toipumista.
