Sivu 4 – Hidasta elämää

Kun mikään ei tunnu etenevän, vaikka olisit jo valmis – olet ehkä toiveiden odotushuoneessa

Tiedätkö sen tunteen, kun elämä on jäänyt odotustilaan? Olisit jo valmis uuteen työhön, rakkauteen tai muutokseen, mutta asiat eivät etene. Odotat viestiä, päätöstä, tutkimustulosta tai ihmistä, jota ei vielä ole näköpiirissä. Huomaat ajattelevasi, että kunhan tämä asia ratkeaa, voin taas jatkaa elämääni.

Olet ehkä tehnyt jo sen, minkä voit. Lähettänyt työhakemuksia, käynyt tärkeitä keskusteluja, tehnyt päätöksiä tai päästänyt irti jostain menneestä. Sitten tulee vaihe, jossa lopputulos ei ole enää pelkästään omissa käsissä.

Eveliina Lauhion uudessa Kuuleeko universumi -kirjassa näyttelijä Anu Sinisalo kutsuu tällaista vaihetta toiveiden odotushuoneeksi. Se on tila, jossa itse olisi jo valmis siirtymään eteenpäin, mutta ympäröivä todellisuus laahaa ikään kuin jäljessä.

Anu on yksi heistä, joita toimittaja ja väitöskirjatutkija Eveliina Lauhio on haastatellut kirjaansa Kuuleeko universumi? – toivoa etsivän manifestointikirja (Bazar/Hidasta elämää, 2026). Kirja johdattelee kiehtovalle tutkimusmatkalle toivon, toiveikkuuden ja manifestoinnin äärelle.

Odottaminen on vaikeinta silloin, kun asialle ei voi tehdä mitään

Anu Sinisalo vertaa toiveiden odotushuonetta lääkärin vastaanoton odotustilaan. Oma vuoro ei tule yhtään nopeammin, vaikka tuijottaisi herkeämättä kellon viisareita tai kävelisi käytävää edestakaisin. On vain odotettava.

Omassa elämässä tällainen odotuksen tila voi tuntua jopa sietämättömältä. Jos asioihin voi itse vaikuttaa, tekeminen tuo helposti helpotusta. Voi soittaa, hakea, kysyä, harjoitella tai yrittää uudestaan. Hankalampia ovat sellaiset tilanteet, joissa tilanne ei enää ole omissa käsissä. Olet tehnyt oman osuutesi, mutta et tiedä, milloin tai miten asia ratkeaa.

Kirjassa Kuuleeko universumi? Anu kuvaa toiveiden odotushuonetta vaiheeksi, jossa yksi elämänvaihe on jo päättymässä ja jokin uusi on vasta tulossa näkyviin.

Nykymaailma on tehnyt odottamisesta vaikeampaa kuin koskaan

Nykymaailmassa aika harvaa asiaa joutuu odottamaan kovin pitkään. Jos haluaa saada tietää jotakin, vastaus löytyy muutamassa sekunnissa. Ruoka voidaan tuoda kotiovelle. Sarjan seuraavaa jaksoa ei tarvitse odottaa ensi viikkoon. Viesti kulkee maailman toiselle puolelle hetkessä.

Voi tuntua erityisen turhauttavalta huomata, ettei elämän tärkeimpiä asioita voi nopeuttaa samalla tavalla. Eveliina Lauhio kiteyttää ajatuksen kirjassa: “Wolt ei pikatoimita rakkautta, eikä surua voi kelata yli.”

Uutta työpaikkaa ei välttämättä löydy ensi viikolla (tai edes ensi kuussa). Toipumiselle ei voi määrätä päivämäärää. Uusi rakkaus ei kävele vastaan juuri silloin, kun olisi itse valmis tapaamaan hänet.

Todellinen elämä etenee usein hitaammassa tahdissa kuin oma mieli.

Kun elämä ei noudata omaa aikataulua

Odottamisen tuskaa lisää usein se, ettei meillä ole mielessämme vain toivetta vaan myös aikataulu. Tähän ikään mennessä pitäisi olla löytänyt kumppani. Tässä vaiheessa työuraa pitäisi tietää, mitä haluaa tehdä ”isona”. Erosta pitäisi olla jo päässyt yli. Terveyden pitäisi jo kohentua. Päätöksen pitäisi jo olla tehty.

Kun todellisuus ei vastaakaan omaa aikataulua, alkaa helposti tuntua siltä, että jokin on pielessä.

Valokuvaaja Meeri Koutaniemi sanoo Kuuleeko universumi? -kirjassa, että hän ei usko väärään aikatauluun. Hän uskoo oikeaan aikatauluun, joka saattaa tuntua väärältä.

Ehkä juuri siksi toiveiden odotushuoneessa on toisinaan niin tukalaa olla. Kun ei voi tietää, onko jumissa vai matkalla.

Pitkä odotus voi muuttaa myös odottajaa

Odotamme usein, että olosuhteet muuttuisivat. Harvemmin tulee ajatelleeksi, että odottaessa voi muuttua myös se ihminen, joka odottaa.

Vuoden kuluttua et ehkä enää halua juuri sitä samaa asiaa samalla tavalla kuin nyt. Jokin aiemmin tärkeältä tuntunut saattaa menettää merkitystään.

Anu Sinisalo kertoo kirjassa, että hänen toiveensa ovat toteutuneet joskus eri aikaan ja eri tavalla kuin hän alun perin toivoi. Pitkä odotus on samalla muuttanut myös häntä itseään.

Odottamisessa on tämäkin puoli. Odotushuoneessa tuskailu ei ole pelkkää tyhjää aikaa ennen sitä hetkeä, jolloin “oikea elämä” taas alkaa. Odottaminen on elämää sekin.

Kaikkea ei voi hoputtaa – mutta kaikkea ei tarvitse myöskään jättää kohtalon varaan

Eveliina Lauhion ajatuksia herättelevä Kuuleeko universumi? – toivoa etsivän manifestointikirja pohtii, mitä omien toiveiden eteen voi tehdä ja mitä tapahtuu silloin, kun on jo tehnyt kaiken voitavan.

Missä kulkee oman vaikutusvallan raja? Milloin kannattaa yrittää vielä kerran ja milloin elämä vain vaatii odottamaan?

Ehkä yksi toiveiden odotushuoneen tarjoama haaste on oppia erottamaan kaksi asiaa toisistaan: Sen, mille voin vielä tehdä jotakin, ja sen, mitä en juuri nyt pysty nopeuttamaan.

Joskus tarvitaan lisää yritystä ja ponnistelua. Joskus pitää pystyä tekemään tärkeä päätös. Ja joskus istumme odotushuoneessa ilman tietoa tulevasta. Silloin tehtäväksi jää sietää ärsyttävää, turhauttavaa ja ehkä pelottavaakin välitilaa – ja jatkaa elämää siitä huolimatta.

Tutustu kirjaan TÄSTÄ.

Jos tunteesi syttyvät nopeasti ja sammuvat hitaasti, tässä voi olla syy

Kukaan ihminen ei pidä epämiellyttävistä tilanteista ja yleensä niitä pyritään välttelemään. Tunnehaavoittuva ihminen kokee nämä tilanteet kuitenkin sietämättömän vaikeina, elämänlaatua heikentävinä hetkinä, joissa tunnereaktio herättää jopa fyysistä kipua.

Tunnehaavoittuvuuden kokemus herää aina jostain triggeristä eli ärsykkeestä. Vaikka tilanteet liittyvät yleensä vuorovaikutussuhteisiin, voi oma ajatuskin riittää hankalan tunteen syntymiseen. Jos ihminen ei saa toimivaa apua omiin vaikeuksiinsa voi se johtaa eristäytymiseen ja yksinäisyyteen.

Tunnesäätelyvaikeudet ovat laaja käsite. Ne voivat johtua monista eri syistä ja näyttäytyä hyvin monin erilaisin tavoin. Tunnesääteyvaikeuksilla tarkoitetaan vaikeutta säädellä, sietää, havaita, ymmärtää tai ilmaista omia tunteita, joka johtaa helposti haasteisiin ihmissuhteissa, opiskelussa tai työssä.

Tunnehaavoittuvuutta kuvataan näin kirjassa Viisas mieli – Opas tunnesäätelyvaikeuksista kärsiville (Duodecim, 2019):

Tunteet heräävät herkästi pienistäkin asioista (sensitiivisyys)
Tunnereaktio on voimakas (intensiivisyys)
Tunteiden laantuminen on hidasta (tunnereaktio voi kestää useiden päivien ajan).

Kirjan mukaan Ihmisten eriasteista tunneherkkyyttä voidaan ajatella jatkumona, jolle jokainen meistä sijoittuu. Suoran toisessa ääripäässä voidaan puhua tunteiden säätelyn vaikeudesta, mikä tarkoittaa, että ihminen kokee paljon tuskallisia tunteita, joita hän ei kykene säätelemään vaikka haluaisi, toisessa päässä mieli toimii joustavasti ja tarkoituksenmukaisesti. Se kuinka ihminen ilmaisee haavoittuvuuttaan vaihtelee suurestikin, aina vahva tunnehaavoittuvuus ei näy ulospäin.

Monet ADHD-diagnoosin saaneet tunnistavat siihen liittyvän RSD-piirteen (rejection sensitive dysphoria), joka altistaa tietynlaisten tilanteiden herättämälle vahvalle tunnehaavoittuvuudelle. Näissä laukaiseva tekijä on aina sosiaalisen uhan ylitulkinta, hylkäämisen tai kritiikin uhka tai pelko epäonnistumisesta, kun taas tunnesäätelyvaikeuksista yleisesti kärsivä ihminen reagoi helposti mihin tahansa ikävään tunneärsykkeeseen samalla intensiteetillä. Yleensä näissä tilanteissa tunnesäätelyn haasteet ovat myös jatkuvia toisin kuin RSD:ssä, joka liittyy rajatusti tiettyihin tilanteisiin.

Johtuipa oma tunnehaavoittuvuus mistä tahansa, sen kanssa ei tarvitse jäädä ilman apua. Tunteita voi oppia tunnistamaan, sietämään ja säätelemään niin, etteivät ne enää tempaise mukanaan yhtä voimakkaasti tai pitkäksi aikaa.

Marika Rosenborgin Muita herkempi -kirja auttaa ymmärtämään, miksi jotkin tilanteet osuvat niin syvälle – ja tarjoaa käytännön keinoja siihen, miten voimakkaiden tunteiden kanssa voi oppia elämään lempeämmin ja tasapainoisemmin. Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.

Lykkäätkö asioita päivästä toiseen? – Et ehkä huomaa, mitä se tekee käsityksellesi itsestäsi

Tekemisen lykkääminen on meille hyvin tavallista. Se on niin tuttua, että yleinen vitsi kuuluu: Miksi tehdä tänään jotakin sellaista, jonka voi huomennakin jättää tekemättä. Lykkäämisellä on kuitenkin hintansa, jota et ehkä ole tullut ajatelleeksi.

Lykkääminen alkaa nimittäin kasvaa korkoa tunne-elämässäsi. Kun jonkin homman lykkääminen toistuu päivästä ja viikosta toiseen, alat tuntea itsesi huonoksi. Parin viikon jälkeen ehkä jaksat nauraa saamattomuudellesi, mutta parin kuukauden kohdalla tunnet itsesi jo aivan toivottomaksi. Tekemiseen tarttuminen on alkanut tuntua entistäkin vaikeammalta. Saatat kokea, ettet ehkä osaa toteuttaa tehtävääsi lainkaan.

Millaista itsetuntoa rakennat?

Rakennamme päivittäin mielikuvaa itsestämme. Kun työt tai opiskelut sujuvat hyvin, voimme kokea itsemme kyvykkäiksi ja pystyviksi. Etenkin joillakin ihmisillä itsetunto rakentuu melko vahvasti suoritusten varaan. Vaikka tekeminen haastaisikin, ponnistelemalla saamme kokea tyytyväisyyttä tekemästämme työstä. Pieniäkin edistysaskelia seuraamalla voimme huomata kehityksen, ja kokemus itsestä on pystyvä ja kyvykäs ihminen. Aikaansaaminen palkitsee tunne-elämässä nopeasti, kun vain huomaamme sen.

Sen sijaan tekemättä jättäminen rakentaa vastakkaista mielikuvaa sinusta. Vaikka tiedät, että voisit ihan hyvin kirjoittaa sen blogin jo tänään, sinusta alkaa tuntua, ettet pysty siihen. Saatat järkeillä, ettei koko jutulla ollut mitään tiukkaa aikarajaa. Tunteesi kuitenkin viestivät, että olet jo epäonnistunut, kun olet lykännyt tehtävää niin pitkään. Synkistelet ja moitit itseäsi mielessäsi.

Myönteiset tunneseuraukset

Miten sitten voisi järjestää itselleen myönteisiä tunneseurauksia? Tämän syksyn blogien kirjoittamisessa minua auttaa selkeä aikataulu, josta seuraa pientä paineen tunnetta. Olen varannut kirjoittamiselle aikaa ja sopinut selkeän viikoittaisen takarajan. Voin olla tyytyväinen, jos saan pidettyä siitä kiinni vaikka 80-prosenttisesti.

Jokaisesta blogista saan pienen tunnepalkinnon, joka rakentaa identiteettiäni myönteiseen suuntaan. Pystyin tähänkin. Tämäkin tuli valmiiksi. Pystyvyyden tunnetta ei voi ostaa kaupasta, mutta sen voi järjestää itselleen. Vaalin samalla kokemusta itsestäni ihmisenä, joka pystyy toimimaan haluamallaan tavalla. Se taas auttaa minua tekemään itselleni mieluisia valintoja arjessani.

Lisää tunneseurauksista pääset lukemaan 19.10. ilmestyvästä kirjastani Tunteen viemää – tunnista tunteet valintojesi takana. Kirjan voi ennakkotilata TÄÄLLÄ.

Suhteen päättyminen ei aina tarkoita rakkauden loppumista – Joskus kipeintä on hyväksyä, ettei rakkaus riittänyt

Yksi kipeimmistä asioista rakkaudessa voi olla sen hyväksyminen, että joskus rakkaus ei riitä. Voimme rakastaa toista ihmistä syvästi ja silti joutua myöntämään, ettei suhde sellaisena kuin se on enää kanna.

Että rakkauden rinnalta puuttuu jotain sellaista, mitä kumpikaan ei ehkä pysty tahdolla, yrittämisellä tai rakastamalla korjaamaan.

Olen joutunut viime aikoina kohtaamaan tämän hyvin henkilökohtaisesti, sillä oma parisuhteeni on tullut päätökseen. Tilanteeseen ei liity kolmansia osapuolia, eikä päätös syntynyt yhden riidan, yhden tapahtuman tai yhden huonon hetken seurauksena.

Ja juuri tämän kaiken keskellä olen joutunut pohtimaan, mitä oikeastaan tarkoittaa se paljon sanottu lause: aina rakkaus ei riitä pelastamaan suhdetta.

Ajattelemme helposti, että jos kaksi ihmistä todella rakastaa toisiaan, heidän pitäisi pystyä selvittämään kaikki. Että rakkauden pitäisi voittaa. Että jos suhde päättyy, jonkun on täytynyt lakata rakastamasta, luovuttaa liian aikaisin tai tehdä jotakin väärin. Elämä ja ihmissuhteet eivät kuitenkaan aina ole niin yksinkertaisia.

Rakkauden rinnalle tarvitaan paljon muutakin. Tarvitaan turvaa. Luottamusta. Kunnioitusta. Yhteensopivia tarpeita. Kykyä kohdata toinen. Voimavaroja rakentaa yhteistä arkea. Joskus myös oikeaa ajoitusta ja sitä, että kaksi ihmistä pystyy kulkemaan elämässä riittävästi samaan suuntaan.

Ja ennen kaikkea tarvitaan sitä, että molemmilla on mahdollisuus voida suhteessa hyvin. Joskus rakkautta on paljon, mutta jokin muu ei silti kanna. Se voi olla valtavan vaikea asia hyväksyä, koska silloin erosta ei välttämättä löydy selkeää syyllistä tai yksittäistä syytä, johon kaiken kivun voisi kiinnittää.

Voi olla vain kaksi ihmistä, jotka ovat rakastaneet toisiaan ja joutuneet silti päästämään irti.

Erossa menettää myös tulevaisuuden, jota ei koskaan tullut

Eroa sureva ei sure ainoastaan ihmistä. Hän saattaa surra yhteistä kotia, tuttuja tapoja, läheisyyttä ja arkisia hetkiä. Mutta niiden lisäksi hän suree usein jotakin paljon vaikeammin sanoitettavaa: tulevaisuutta, jonka ehti jo kuvitella.

Ehkä mielessä oli yhteisiä vuosia, matkoja, juhlia tai koti. Ehkä oli aivan pieniä asioita: ensi kesä, seuraava joulu, tavallinen sunnuntaiaamu tai ajatus siitä, että juuri tämän ihmisen vierestä herää vielä vuosienkin päästä. Kun suhde päättyy, myös nämä tulevaisuudenkuvat katoavat. Vaikka niitä ei koskaan tapahtunut, menetys voi tuntua todelliselta.

Tunnistan tämän vahvasti myös omassa surussani. En sure vain päättynyttä parisuhdetta. Suren myös kaikkea sitä, minkä kuvittelin vielä olevan edessä. Ja ehkä juuri siksi ero voi tuntua niin kokonaisvaltaiselta. Siinä joutuu rakentamaan uudelleen paitsi tämän hetken myös käsityksen omasta tulevaisuudesta.

Suhteen päättyminen ei tee rakkaudesta turhaa

Eron hetkellä voi olla houkuttelevaa arvioida koko suhdetta sen lopun kautta. Jos tämä kerran päättyi, oliko kaikki sitten turhaa? Oliko rakkaus väärää? Oliko yhteinen aika epäonnistuminen?

Minä en halua ajatella niin. Suhteen merkitys ei määräydy ainoastaan sen perusteella, kestikö se loppuelämän. Jokin voi olla ollut todellista, arvokasta ja merkityksellistä, vaikka se päättyy.

Ihminen voi olla ollut meille tärkeä, vaikka hän ei kulje rinnallamme koko loppumatkaa. Suhde voi opettaa meistä jotakin, muuttaa meitä, antaa meille rakkautta ja jättää elämäämme jäljen.

Päättyminen ei pyyhi sitä pois. Ehkä joskus toipumiseen kuuluu myös kyky pitää samanaikaisesti käsissään kahta totuutta: Tämä oli minulle tärkeää. Ja tämän oli silti aika päättyä. Toisen ei tarvitse kumota toista.

Irti päästäminenkin voi joskus olla rakkautta

Meille opetetaan paljon siitä, kuinka rakkauden puolesta pitää taistella. Harvemmin puhutaan siitä, kuinka paljon rohkeutta voi vaatia sen myöntäminen, ettei kaikkea voi pelastaa. Irti päästäminen ei aina tarkoita, ettei yrittänyt tarpeeksi. Se ei aina tarkoita luovuttamista. Eikä se tarkoita, ettei rakastanut tarpeeksi.

Joskus itsensä ja toisen rakastaminen voi tarkoittaa myös sen hyväksymistä, ettei yhteinen elämä juuri siinä muodossa enää tee hyvää molemmille. Tämä ajatus on itselleni vielä hyvin kipeä ja keskeneräinen. Sydän ei välttämättä pysy järjen mukana. Päätös voi olla oikea ja silti tuntua väärältä. Toista voi ikävöidä, vaikka tietää, miksi suhde päättyi.

Voi rakastaa ja päästää irti samaan aikaan. Ehkä juuri siksi erossa ei tarvitse kiirehtiä kohti sitä hetkeä, jolloin kaiken pitäisi olla taas hyvin.

Surua ei tarvitse suorittaa

Meillä on usein kiire tehdä surustakin projekti. Pitäisi päästä yli. Pitäisi löytää tapahtuneesta opetus. Pitäisi suunnata katse tulevaan. Pitäisi olla vahva.

Mutta entä jos ei tarvitse? Entä jos eron jälkeen ensimmäinen tehtävä ei ole rakentaa uutta elämää, vaan antaa vanhan elämän hetken aikaa hajota? Suru tarvitsee tilaa.

Joskus itsensä puolella oleminen tarkoittaa juuri sitä, ettei vaadi itseltään nopeaa toipumista. Saa ikävöidä. Saa olla vihainen, helpottunut, surullinen ja epävarma – joskus kaikkea tätä saman päivän aikana. Saa muistella hyvää ilman, että se tarkoittaa halua palata takaisin. Saa rakastaa ihmistä, jonka kanssa ei enää voi jatkaa.

Ja saa olla tietämättä, miltä elämä näyttää seuraavaksi. Tätä opettelen tällä hetkellä itsekin.

En vielä tiedä, mitä kaikkea oma eroni minulle myöhemmin opettaa. Juuri nyt en edes halua pakottaa sitä opetukseksi. Haluan antaa surun olla hetken vain surua. Ehkä jonain päivänä näen tämän kaiken eri tavalla. Mutta juuri nyt yritän muistaa yhden asian: kaiken rakkauden tarkoitus ei välttämättä ole kestää ikuisesti ollakseen merkityksellistä.

Joskus rakkaus kulkee rinnallamme vain osan matkasta. Ja kun yhteinen matka päättyy, meidän ei tarvitse mitätöidä sitä, mitä oli. Voimme olla kiitollisia siitä, mikä oli hyvää. Voimme surra sitä, minkä menetimme. Voimme hyväksyä sen, mikä ei kantanut.

Ja vähitellen voimme opetella päästämään irti. Ei siksi, ettei rakkaus olisi ollut tarpeeksi todellista. Vaan siksi, että joskus rakkauskaan ei yksin riitä pelastamaan suhdetta.

Surua ei tarvitse suorittaa, eikä eron jälkeen tarvitse heti tietää, miten jatkaa. Jos kaipaat tähän hetkeen lempeää muistutusta omista tarpeistasi, Annukka Vauhkosen Lempeästi itseni puolella -kortit tarjoavat pohdintoja ja harjoituksia itsemyötätunnon tueksi.

Kun riita alkaa, kysy itseltäsi tämä kysymys

Teillä voi olla vaikka mitä jaettuja mielenkiinnon kohteita ja vahvuuksia yhdessä… (ja ne on tietty upee juttu) mutta jos te ette osaa käsitellä konflikteja hyvin… alkaa vähän kaikki lopulta sakkaamaan. Se heijastuu teidän yhteyteen, seksiin…

Konfliktit ja väärinymmärrykset on aina vähän rosoisia, eikä kukaan ole aina vaan emotionaalisesti kypsin versio itsestään. Se on normaalia. Mutta jos te ette saa käsiteltyä konflikteja niin, että löydätte myötätuntoa ja ymmärrystä toisianne kohtaan, on edessä luultavasti etääntymistä, suojautumista ja sitä että yhteyden sijaan olo alkaa olla yksinäinen.

Siksi konfliktien ja ristiriitojen käsittelyn taitoihin oikeasti kannattaa panostaa.

Ne voi tuoda teitä lähemmäs <3

Aloittakaa tällä kysymyksellä:

Miten voin olla tässä tilanteessa rauhoittava ja vakauttava tekijä, sen sijaan että olisin eskaloittava tekijä?

Ei, se ei tarkoita ylimiellyttämistä, rajattomuutta tai minkään p*skan nielemistä. Voit olla rauhoittava tekijä sekä jämäkkyydellä & pehmeydellä.

Se kysyy sitä, että pystyt sietämään tätä paradoksia:

”Rakastan ja olen loukkaantunut samaan aikaan.”

Jotta pääsette käsittelemään loukkaantumisia, se kysyy usein turvan ja rakkauden muistuttamista.

Se rauhoittaa ja laskee suojuksia. Kun te opettelette vankan pohjan kommunikaatiolle, virtaa läheisyys vapaammin välillänne.

Riidan keskellä voi olla vaikea löytää sanoja, jotka rakentavat yhteyttä. Kun haluatte palata keskusteluun rauhassa ja kuulla toisianne paremmin, Eevi Vuoriston ja Marika Rosenborgin Parisuhteen keskustelukortit 2 tarjoavat yhteisiä kysymyksiä avoimuudesta, sitoutumisesta ja rakkauden teoista 💜

Miksi pieni vastoinkäyminen tuntuu väsyneenä valtavalta?

Se, miten hyvin voimme, vaikuttaa suoraan siihen, miten voimakkaina koemme tunteet ja miten pystymme toimimaan niiden kanssa.
Myös huippu-urheilussa tiedetään, kuinka suuri merkitys kehon ja mielen vireellä on pettymyksen hetkellä.

”Jos on nukkunut huonosti ja kaikki kolottaa, pienikin virhe voi tuntua valtavalta. Oikea mielentila auttaa sietämään pettymyksiä ja tekemään niistä pienempiä”, sanoo jääkiekkoilija Marko ”Mörkö” Anttila.

Pettymysten taitavan käsittelyn pohja rakennetaan jo ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Uni, ravinto, liike ja palautuminen vaikuttavat siihen, millaisessa vireessä keho ja mieli ovat, kun vastoinkäyminen osuu kohdalle.

Väsyneenä ja nälkäisenä pieni virhe voi tuntua suurelta epäonnistumiselta. Levänneenä ja hyvässä vireessä sama asia saattaa näyttäytyä ohimenevänä harmina, jonka jälkeen katse on helpompi suunnata eteenpäin.

Arjen perusasiat vaikuttavat myös siihen, miten suhtaudumme itseemme ja toisiin ihmisiin. Kun voimavarat ovat vähissä, pinna kiristyy, ikävät ajatukset saavat helpommin vallan ja tunteiden sääteleminen vaatii enemmän.

Hyvinvointi ei suojaa pettymyksiltä, mutta se antaa enemmän voimavaroja kohdata ne.

Siksi pettymyksen käsittely ei ala vasta siitä hetkestä, kun petymme. Se alkaa siitä, miten pidämme itsestämme huolta tavallisena arkipäivänä.

Mitä tehdä, kun takaisku jättää tavallista isomman kolhun? Reija Könösen ja Hippu Pintilän Pettymyksen voittamisen anatomia avaa huippu-urheilijoiden tapoja käsitellä pettymyksiä ja tarjoaa käytännön keinoja löytää suunta uudelleen.

Tutustu kirjaan TÄSTÄ.

Yksi asia, joka parantaa omaa oloa enemmän kuin mikään muu

Olen luotsannut nyt 16 vuotta Hidasta elämää -mediaa. Näiden vuosien aikana on tapahtunut paljon: mielen hyvinvoinnin teemat ovat päätyneet kahvipöytäkeskusteluihin ja teinien analyyseihin.

Toisin kuin 16 vuotta sitten, nyt puhutaan vapautuneesti ahdistuksesta, kiintymyssuhteista, neurokirjon piirteistä, parisuhteen kompastuskivistä ja työpaikan myrkyttäjistä.

On kirjoja, kortteja, blogeja ja podcasteja.

Kaikesta tästä nousee lopulta yksi toistuva asia, joka voi pitkällä juoksulla auttaa kokemaan elämän parempana:

Kyky hyväksyä itsensä keskeneräisenä, menneisyytensä silmälasein tulkitsevana elämän harjoittelijana.

Kyllä: törmäämme ihmissuhteissa.Kyllä: elämä laittaa koville ilman omaa osuuttamme.Kyllä: tunteet rutistavat olon välillä rusinaksi tai räjäyttävät sirpaleiksi.

Voimme syyttää muita ja elämää ja lopulta ohittaa oman osuutemme omassa elämässämme. Niin saa jokainen tehdä. Ja niin moni tekee, koska omiin sisuksiin kurkkaaminen ei yleensä ole lainkaan mukavaa.

Sisuksissa voi olla asenteita, tunnereaktioita, rakennelmia, uskomuksia, puolustusta ja suojausta. Suurinta osaa niistä emme näe ennen kuin on pakko.

Olen 46-vuotias ja joudun joka päivä katsomaan itseäni, omia reaktioitani ja toimintaani yhä uudelleen. Jokainen elämän törmäys ja sisäinen karilleajo ohjaa minua kysymyksen äärelle. Se auttaa parantamaan omaa oloa töytäisy kerrallaan:

Mitä uutta tämä auttaa minua näkemään itsestäni?

Tuon kysymyksen äärellä jatkamme työtämme Hidasta elämäässä. Toivon, että saat sisällöistämme rohkeutta palata yhä uudelleen sen äärelle, jotta voisit kokea elämässäsi sitä, mitä kai jokainen meistä parhaimmillaan toivoo:

Iloa, keveyttä, luottamusta ja rakkautta. Onnellisuudeksikin sitä joskus kutsutaan.

💜 Vaikuta siihen, millaisia hyvinvointisisältöjä teemme jatkossa. Kerro meille, mitkä aiheet kiinnostavat sinua ja millaista tukea kaipaat arkeesi. Vastaaminen vie noin 5–8 minuuttia, ja vastauksiasi hyödynnetään Hidasta elämää -median sisältöjen kehittämiseen. Vastaa viimeistään 25.10. TÄÄLLÄ.

Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan kolme 100 euron lahjakorttia Hidasta elämää -verkkokauppaan maanantaina 26.10.

Paras lopputulos ei aina synny yrittämällä enemmän – ikivanha wu wei muistuttaa pakottoman tekemisen voimasta

Italialainen renesanssitaitelija Michelangelo saattoi vain tuijottaa jättimäistä marmorilohkaretta monen päivän ajan. Kun hän vihdoin näki marmorissa veistoksen muodot, hän alkoi leikata sen osan kivestä pois, mikä siihen ei kuulunut. Näin syntyivät maailman arvostetuimmat veistokset.

Wu wei, vanha taolainen periaate, tarkoittaa pakotonta tekemistä. Tavallaan itsensä asettamista elämän luonnolliseen rytmiin.

Tunnettu taolainen viisas Zhuangzi käsittelee teksteissään sitä, kuinka tyytyväisiä olisimme ja sujuvasti toimisimme, jos käyttäisimme enemmän tiedostamatonta mieltämme. Mieli on kuin peili. Ei tarvitse johtaa tai ennakoida. Voi olla vain vuorovaikutuksessa. Peili heijastaa passiivisesti sitä, mitä edessä on, mutta sillä ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta.

Mitä tapahtuu, kun huomio on lopputuloksen sijaan tekemisessä?

Materiaali määrittää taiteellista prosessia myös vanhassa Zhuangzin wu wei-tarinassa, jossa puuseppä Qing saa tilauksen hallitsijalta.

Qing sai hallitsijalta tehtävän muotoilla mahdollisimman komeat puiset jalustat massiivisille pronssikelloille. Kun hänen työnsä valmistui, ihmiset kokivat jalustat niin hienoiksi, että niiden olemassaolo täytyi perustua henkien työlle.

Hallitsija kysyi häneltä: ”Millaista tekniikkaa oikein käytit työssäsi, että onnistuit noin?”, johon Qing vastasi: ”Olen vain nöyrä puunleikkaaja, millaisen erikoisen tekniikan minä voisin hallita?” Mutta kun häneltä kysyttiin lisää, Qing sanoi, että ehkä hänellä oli pieni salaisuus.

”Kun teen työtäni, tärkeintä on etten kuluta liikaa energiaani. Ensiksi paastoan ajatuksiani, jotta mieleni on rauhallinen. Kolmen päivän paaston jälkeen mahdolliset työn valmistumiseen liittyvät onnittelut, tittelit tai palkinnot eivät enää häiritse mieltäni. Viiden päivän paaston jälkeen ajatukset syyllisyydestä, työn ylistyksestä tai kömpelyydestä ovat poissa. Seitsemän päivän jälkeen olen unohtanut, että minulla raajat ja keho. Silloin taitoni on täysin keskittynyt ja ulkoiset häiriöt ovat kadonneet.”

Vaikeakin tekeminen voi tuntua kevyeltä

Keskeistä taolaisen perinteen wu wei -tarinoissa on tekemisen vaivattomuus.

Vaikka kuinka vaikean tehtävän edessä seisoisi, jos onnistuu unohtamaan itsensä ja myöhemmät pyrkimyksensä, tehtävä alkaa sujua melko vaivattomasti ja niin kuin sen luonnostaan kuuluukin. Kun wu wei toteutuu, se ei itsessään tunnu juuri miltään, korkeintaan vapaalta tuulahdukselta.

Hengitys palauttaa tähän hetkeen

Kun valitsemme olla läsnä, tulemme tietoisemmiksi aistihavainnoistamme ja sitä kautta ympäristöstämme. Silloin ajatukset eivät vie liikaa tilaa tietoisuudelta.

Hengityksen kautta on helpointa asettua siihen mitä on, poistua hetkeksi opituista malleista ja rationaalisista todellisuuden tulkinnoista. Samalla olisi vaikea ajatella monimutkaisesti.

Pelkkä hengityksen huomioiminen riittää, ei tarvita aikomusta mihinkään suuntaan. Ei tarvitse varsinaisesti meditoida, voi vain tunnustella hienovaraisesti oman kehon elävyyttä. Aistihavaintoja ei tulkita, tietoisuus vain lojuu tässä hetkessä.

Jos kaipaat elämääsi enemmän tilaa, keveyttä ja luottamusta siihen, ettei kaikkea tarvitse pakottaa tapahtumaan, Wu wei – hellittämisen taito kutsuu tutkimaan, mitä voi tapahtua, kun jatkuvan yrittämisen sijaan opettelee kulkemaan hieman enemmän elämän mukana.

👉 Tutustu Wu wei – hellittämisen taito -kirjaan täällä.

I love me -messut 2026 – toimituksen 6 vinkkiä

Kaupallinen yhteistyö I love me -messujen kanssa.

I love me -messut järjestetään tänä vuonna 16.-18.10. Helsingin messukeskuksessa. Löydät saman katon alta muodin, kauneuden ja hyvinvoinnin kiinnostavimmat brändit ja tuoreimmat trendit sekä tietysti tietoa, elämyksiä ja inspiraatiota.

Hidasta elämää -messupisteen löydät Wellness Corner -lavan läheltä paikasta 7h130. Tule moikkaamaan Hidasta elämää -tiimiä ja tekemään mieltä lämmittäviä löytöjä messutarjouksien joukosta 💜

👉 Koko messuohjelman löydät TÄÄLTÄ.

👉 Oman lippusi voit hankkia TÄSTÄ.

Valitsimme toimituksessa kuusi innostavaa messutärppiä mielen hyvinvoinnista kiinnostuneille. Mitkä näistä esityksistä haluaisit kuulla?

1. Sointu Borg ja Topi Borg: Kuka päättää, mikä on normaalia?

Rehellinen ja koskettava puheenvuoro erilaisuudesta, autismista ja rohkeudesta olla oma itsensä. Tarina avaa ajatuksia lasiseinästä ihmisten välillä, naamioista, joiden takana piilotellaan omaa erilaisuutta ja siitä, miten paljon ennakkoluuloja meillä kaikilla todella on, vaikka uskomme toisin.

Mustan humoristisesti ja lämpimästi kerrottu esitys haastaa katsojan pohtimaan, kuka saa vaikuttaa omaan tarinaamme ja mikä oikeastaan tekee jonkun normaaliksi. Matka päättyy itsevarmuuteen ja muistutukseen siitä, ettei kannata stressata liikaa.

Tarina rohkaisee kuuntelemaan itseään ja hyväksymään sen, mikä tekee meistä ainutlaatuisia.

Sointu ja Topi esiintyvät Arena-lavalla sunnuntaina 18.10. klo 12.

2. Juulia Järvdike: ADHD supervoimana

Psykologi ja tietokirjailija Juulia Järvdike on työskennellyt neuropsykiatristen diagnoosien parissa vuodesta 2010. Hänen työssään yhdistyvät psykologinen asiantuntemus, aivotutkimukseen pohjautuva ymmärrys sekä käytännönläheinen ote arjen haasteisiin. Juulia auttaa näkemään ADHD:n piirteet vahvuutena, hyödyntämään niitä ja myös löytämään keinoja muuttaa ADHD:n tuomia turhauttavia toimintatapoja.

Juulia tunnetaan myös ADHD-kuiskaaja-nimisestä Instagram-tilistään. Juulian suunnittelemat ADHD-supervoimakortit ilmestyivät keväällä 2026.

Juulia esiintyy Arena-lavalla sunnuntaina 18.10. klo 11.30.

3. Julia Sangervo: Miksi mielenterveydestä puhutaan nyt enemmän kuin koskaan?

Vielä muutama vuosikymmen sitten monista mielenterveyden haasteista vaiettiin. Nykyisin tiedämme, että ne koskettavat valtaosaa suomalaisista: arviolta kolme neljästä saa elämänsä aikana jonkin mielenterveyden häiriön diagnoosin. MIELI ry:n asiantuntijapsykologi Julia Sangervo kertoo, miksi avoimuus vahvistaa henkistä kriisinkestävyyttä ja mitä voimme oppia toisiltamme yli sukupolvirajojen.

Julian puheenvuoron voit kuulla perjantaina 16.10. Health Hub -lavalla klo 12 ja klo 14.

4. Nina Lyytinen ja Sanna Wikström: Kehuminen on aliarvostettu supervoima

Kehuminen kannustaa, levittää hyvää mieltä, osoittaa arvostusta ja nähdyksi tulemista, rakentaa yhteyttä sekä vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se voi myös auttaa huomaamaan itsessä ja muissa enemmän hyvää.

Myös myönteinen itsekehu voi auttaa meitä huomaamaan omat vahvuutemme ja sen, missä olemme hyviä.

Mutta miksi kehut jäävät niin usein sanomatta tai miksi niitä saattaa olla vaikea ottaa vastaan? Miten voisi kehua toista niin, että se koskettaa syvälle? Miten voisi olla kiitollinen ja kannustava itselleen ilman, että kokee, että ”omakehu haisee”?

Kehumisen puolesta puhuvat Nina Lyytinen, joka on erikoispsykologi (PsL), tietokirjailija, kouluttaja ja Psykopodiaa-podcastin juontaja, sekä Sanna Wikström (FM), joka on Hidasta elämää -median perustaja, mindfulness-ohjaaja ja kirjailija. Nina ja Sanna ovat tehneet yhdessä Kehukortit, joka on nostattava väline parisuhteeseen, ystävien kesken, töihin, perheille ja yhteisöihin, joissa kaivataan myönteisyyden voimaa.

Nina ja Sanna esiintyvät Arena-lavalla perjantaina 16.10. klo 14

5. Rakkaus kriisissä – miksi emme halua tai löydä kumppania?

Tiesitkö, että yli 1,3 miljoonaa suomalaista asuu yksin? Osa on valinnut sinkkutalouden omasta halustaan, mutta moni haluaisi myös löytää rinnalleen kumppanin.

Miksi rakkaus tuntuu nykyään niin vaikealta? Miten Hinge, Tinder ja muut deittisovellukset ovat muuttaneet tapojamme kohdata uusia ihmisiä? Haluammeko edes enää sitoutua?

Feminan päätoimittaja Sanna Wallenius haastattelee kolumnisti ja Ihminen tavattavissa -terapeutti Sanna Suokkoa. Luvassa rehellistä puhetta sinkkuelämän ihanuudesta, deittailun raivostuttavista sudenkuopista ja oivalluksia ihmisyydestä vuonna 2026.

Swaippaa itsesi kuulolle!

Tämä keskustelu käydään Wellness Corner -lavalla sunnuntaina 18.10. klo 12.

6. Karita Aaltosen rohkaiseva paranemistarina

”En tiedä mitä sä teet, mutta jatka sitä mitä sä teet”

Näin totesi lääkäri Karitalle, kun tämä oli toipunut parantumattomaksi luullusta aivosyvästä.

Syöpädiagnoosi, joka antoi Karitalle kahdesta kuukaudesta maksimissaan vuoden elinaikaa, johtikin tasapainoiseen ja täyteen elämään, unelmien toteutumiseen ja elämäntehtävän löytymiseen.

Karita on elävä todiste siitä, mitä vakava sairaus voi opettaa hyvinvoinnista ja elämästä.

Karita Aaltonen on tunnettu kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja terveyden puolestapuhuja sekä TerveysSummitin pitkäaikainen juontaja vuodesta 2017. Hän on hyvinvointivalmentaja, joogaopettaja, kirjailija ja luennoitsija, joka työskentelee kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin, elinvoiman ja elämäntapojen parissa. Karita tunnetaan myös omasta vaikuttavasta paranemismatkastaan, jonka myötä hän on perehtynyt syvällisesti ravintoon, mielen voimaan ja täydentäviin hyvinvoinnin tukimuotoihin.

Karita Aaltosen paranemistarinan kuulet Wellness corner -lavalla lauantaina 17.10. klo 11.30 ja sunnuntaina 18.10. klo 14.30.

Katso koko viikonlopun ohjelma TÄSTÄ ja hanki lippusi TÄÄLLÄ.

Seela Sellan uteliaisuus elämää kohtaan säilyi loppuun asti

Kun kysyin Seela Sellalta kuolemasta, hänellä oli jo selvät suunnitelmat oman lähtönsä jälkeiseen aikaan. Ehdimme puhua pitkään myös elämästä, unelmista ja ajatuksen voimasta.

”Elämä on jännää!”

Näin näyttelijä Seela Sella sanoi minulle puhelimessa keväällä 2026 keskellä syöpähoitojaan.

Seela oli saanut sädehoitoa nielusyöpäänsä, mutta vielä ei tiedetty, olivatko hoidot tehonneet. Hän kärsi kivuista ja sai ravintonsa letkuruokinnan avulla. Silti hän suhtautui tulevaisuuteen toiveikkaasti.

”Olen utelias näkemään, miten hoidot toimivat ja mitä huominen tuo tullessaan. Suuntaan ajatuksissani energiani koko ajan eteenpäin.”

Seela pyrki suhtautumaan avoimesti kaikkeen, mitä elämä antoi. Myös kokemuksiin, joita hän ei olisi itse valinnut.

”Vaikeudet kuuluvat elämään. Nekin otan vastaan.”

Unelmointi oli Seelalle elinehto

Haastattelin Seelaa kirjaani Kuuleeko universumi? – Toivoa etsivän manifestointikirja varten. Tapasimme hänen kotonaan Munkkiniemessä. Olin tuonut mukanani laskiaispullat, ja Seela nosti pakastimesta pöytään jäätelöä. Istuimme olohuoneeseen juttelemaan.

Manifestointi-sana huvitti Seelaa. Itse ajatus ei sen sijaan ollut hänelle vieras. Seelan mielestä ajatuksen voimassa ei ollut mitään uutta tai mystistä, vaan elämä menee sitä kohti, mihin ihminen keskittyy.

Unelmointi oli hänelle elinehto.

”Ihmisellä pitää olla unelmia. Tätä haluan painottaa erityisesti nuorille: unelmat ovat se energia, joka vie elämässä eteenpäin.”

Lähes yhdeksänkymmentävuotiaan Seelan omat unelmat olivat vuosien mittaan muuttuneet. Hän kertoi suuntaavansa ajatuksiaan yhä enemmän rakastamiinsa ihmisiin.

”Olen saanut jo kaiken. Olen onnellinen, ja minulla on kauhean kiitollinen olo kaikesta. Mietin usein, että miten minulle onkin käynyt näin hyvin.”

Seelan sanat jäivät talteen

Kuolemaansa edeltävänä päivänä yritin soittaa Seelalle, mutta en tavoittanut häntä. Varhain seuraavana päivänä hän oli poikkeuksellisen vahvasti mielessäni. Muutamaa tuntia myöhemmin kuulin suru-uutisen.

Lokakuussa (2026) ilmestyvässä kirjassani Seela kertoo ajatuksistaan unelmista, ajatuksen voimasta, elämän antamista vihjeistä ja siitä, kuka auttaa, kun kadonneet avaimet yhtäkkiä löytyvät.

Olen kiitollinen siitä, että ehdimme käydä nuo keskustelut ja että sain talteen hänen sanansa.

Elämä jatkuu tavalla tai toisella

Kohtasin Seelan toimittajana vuosien varrella monta kertaa: hänen olohuoneessaan, samppanjabaarissa, aamiaispöydässä ja hänen lapsuutensa maisemissa Pispalan
portailla Tampereella.

Seelalta saattoi kysyä mutkattomasti niin elämästä kuin kuolemastakin. Yli 40 vuotta ruumiinpesijänä juutalaisessa seurakunnassa oli vienyt Seelalta kuolemanpelon. Hän uskoi – oikeastaan oli varma – että elämä jatkuu tavalla tai toisella.

Kovaa ja kylmää vainajaa koskettaessaan Seela oli ymmärtänyt, että ihmisen sielu on jo jossain muualla.

Oman kuolemansa jälkeiseen aikaan Seelalla oli jo selvät suunnitelmat.

”Kuolemani jälkeen aion auttaa läheisiäni rajan takaa, halusivat he sitä tai eivät. Ehkä lähetän merkkejäkin.”

Seelan muistoa kunnioittaen ja viisaista sanoista kiittäen,

Eveliina Lauhio

Tekstin sitaatit ovat peräisin Seela Sellan haastatteluista, jotka on julkaistu Kuuleeko universumi? – Toivoa etsivän manifestointikirja -teoksessa (Bazar/Hidasta elämää 2026).

Artikkelikuva: Tommi Tuomi

Onko elämä opettanut sinut varovaiseksi?

Pettymykset muuttavat meitä. Joskus enemmän kuin huomaammekaan.

Harva meistä päättää tietoisesti alkaa elää varovaisemmin. Useimmiten se tapahtuu vähitellen. Emme ehkä enää uskalla toivoa yhtä rohkeasti kuin ennen. Emme kerro unelmistamme ääneen. Emme näytä, kuinka tärkeä jokin asia meille oikeasti on.

Ajattelemme suojelevamme itseämme.
Ja tavallaan suojelemmekin. Jos ei uskalla odottaa hyvää, ei pety. Jos ei innostu liikaa, ei putoa yhtä korkealta. Jos ei näytä, kuinka paljon jokin merkitsee, ei myöskään tarvitse näyttää, kuinka kipeää sen menettäminen tekee.

Kun pettymyksen pelko alkaa kaventaa elämää

Mutta samalla elämä alkaa hiljalleen kaventua.

Pettymysten pelko ei aina rajoita vain tekojamme. Se voi alkaa muuttaa koko tapaamme olla maailmassa. Lakkaamme odottamasta hyvää. Emme anna itsemme innostua. Totuttelemme siihen, että vähempi riittää. Sanomme ”ihan sama”, vaikka ei oikeasti ole. Emme enää kuuntele sitä, mitä sydän toivoo, vaan sitä, mikä tuntuu turvallisimmalta.

Vähitellen elämä alkaa rakentua sen ympärille, mitä haluamme välttää, eikä sen ympärille, mitä oikeasti toivomme.

Siinä on pettymyksen pelon salakavaluus. Se ei vie meiltä vain rohkeutta yrittää. Se vie meiltä rohkeutta tavoitella sitä, mikä tekisi elämästä kaikkein merkityksellisintä. Tärkeisiin asioihin liittyy myös suurin pettymyksen mahdollisuus, sillä petymme vain siihen, millä on meille merkitystä.

Samalla kun suojelemme itseämme pettymykseltä, suojelemme itseämme myös ilolta, innostukselta, läheisyydeltä ja merkityksellisiltä kokemuksilta. Huomaamattamme alamme vältellä juuri niitä asioita, jotka voisivat tehdä elämästä kaikkein rikkainta.

Pettymysten pelko on ymmärrettävää. Jos on joutunut pettymään monta kertaa, mieli yrittää tehdä parhaansa, ettei sama kipu toistuisi. Se on yritys pitää meistä huolta.

Ongelma on, ettei mieli aina erota riskiä mahdollisuudesta.

Voinko luottaa siihen, että selviän pettymyksestä?

Elämässä ei ole tapaa välttää pettymyksiä kokonaan. Jokainen, joka tavoittelee jotakin itselleen merkityksellistä, kohtaa niitä ennemmin tai myöhemmin. Siksi tärkein kysymys ei ole, miten välttää pettymyksiä. Tärkeämpi kysymys on: luotanko siihen, että selviän niistä?
Siinä on valtava ero.

Kun uskoo selviytyvänsä pettymyksistä, elämä ei rakennu varovaisuuden ja uhkien ympärille.

Voi uskaltaa toivoa, innostua, kiintyä, yrittää ja näyttää, mikä on itselle tärkeää. Ei siksi, että kaikki varmasti onnistuu, vaan siksi, ettei pettymyksen tarvitse enää määrittää koko tulevaisuutta.

Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää pettymyksiä. Rohkeus on sitä, ettei anna pettymysten pelon kutistaa elämää.

Kun haluat uskaltaa yrittää uudelleen

Pettymysten pelko voi saada jättämään tärkeätkin toiveet sivuun. Jos haluat oppia kohtaamaan pettymyksiä niin, etteivät ne ohjaa valintojasi, Reija Könösen ja Hippu Pintilän Pettymyksen voittamisen anatomia tarjoaa huippu-urheilijoiden kokemuksista ammentavia keinoja päästä takaiskuista eteenpäin ja uskaltaa yrittää uudelleen.

Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ

Luulitko tekeväsi järkevän päätöksen, kun vertailet ja pohdit? – Valintojasi voi ohjata aivan muu kuin järki

Viime vuonna minuun otti yhteyttä Helsingin Sanomien toimittaja. Hän kirjoitti lehtijuttua ja kysyi, että onko ihmisistä tullut päätöksentekijöinä liian järkeviä. Nykyisin vertaillaan vaihtoehtoja ja jäädään pohtimaan, ratkaisut ja muutokset elämässä jäävät sitten tekemättä. Minusta vastaus oli selvä: Kyse ei suinkaan ollut järkevyydestä. Kaiken takana on tunne, tässä tapauksessa pelko.

Muutoksen pelko

Olen samaa mieltä minulle soittaneen toimittajan kanssa. Ihmisistä on tullut aiempaan verrattuna varovaisempia ja epäröivempiä ja muutoksia saatetaan pohtia todella pitkään. Sekään ei aina ole huono asia, sillä ainakin isoissa päätöksissä on hyvä antaa itselleen aikaa harkita. Työpaikan vaihtoa, opiskelualan valintaa tai vaikka asuinpaikan muutosta kannattaa punnita eri näkökulmista.

Monia valinnan pohtijoita vaivaa myös katumisen pelko. Entä jos valitsee väärin ja sitten harmittaa? Siinäkin tunne ohjaa toimintaa. Pelkona on, että valinnasta seuraisi ikäviä katumuksen tai muita harmituksen tunteita. Onko ajatuksena siis, että tällaisia tunteita emme sitten kestäisi? Useimmiten vaihtoehdoissa on mahdollisesti sekä hyviä, että huonoja puolia. saamme nauttia hyvistä puolista ja huonoihin puoliin meidän pitää sopeutua.

Tarve muutokselle

Mitään pakkoa muutoksen tekoon ei tietenkään ole. Jokainen saa elää elämäänsä ilman painetta muutoksiin, jos on elämäänsä tyytyväinen. Totuus kuitenkin on, että moni nimenomaan toivoo ja kaipaa muutosta, joskus aivan epätoivoisestikin. Tunne voi olla sellainen, ettei enää kestä jatkaa samalla tavalla. Tarve muutokselle on kasvanut jo valtavan suureksi, mutta samaan aikaan muutoksen toteuttaminen voi tuntua mahdottomalta.

Myönteiset tunteet voivat helpottaa ratkaisun tekemistä. Sen sijaan, että antaisit pelon tunteen jarruttaa, mieti mitä myönteistä muutoksesta seuraa. Tunnetko iloa, jos pääset asumaan lähemmäs ystäviä tai perheenjäseniä? Tuoko ajatuskin uudesta työpaikasta innostuksen tunteita pintaan? Houkutteleeko kiinnostus jonkin opiskelualan äärelle?

Negatiivisuusharha

Tunnistamme keskimäärin helpommin muutoksen mahdolliset kielteiset puolet, myönteisiin verrattuna. Pystymme helposti keskittymään uhkakuviin tai mahdollisiin virheisiin, jotka herättävät meissä pelkoja ja epävarmuuksia. Joskus negatiivisuusharhan selättämiseen voisi auttaa myönteiseen odotukseen keskittyminen.

Pysähdy hetkeksi pohtimaan, miksi muutos on tarpeellinen? Mitä myönteistä siitä seuraa sinun elämääsi? Millaisia tunteita sinussa herää, kun mietit muutoksen myönteisiä puolia? Nämä tunteet auttavat sinua muutoksen toteuttamisessa!