Kun rakasta ihmistä ei voi pelastaa – päihderiippuvaisen läheisen raskain oivallus

Tämä saattaa olla henkilökohtaisin koskaan kirjoittamani artikkeli. Kirjoitan tämän päihderiippuvaisen läheisenä, en ammattilaisen tai työntekijän näkökulmasta.

Aihe on kipeä ja koskettaa varmasti hyvin monia. Suomessa meillä on pitkä, kostea ja vaiettu historia riippuvuusairauksien osalta.

On äärimmäisen raskasta seurata vierestä läheisen/läheisten pakonomaista päihteiden käyttöä, kuunnella loputtoman tyhjiä lupauksia tietäen, ettei mikään niistä pidä, nähdä lopulta luisuminen kuilun kautta väistämättömään.

Tämä kirjoitus on lähes suora kopio omasta päiväkirjastani, jonka nyt rohkaistuin julkaisemaan juuri hautajaisten alla. Eräs läheiseni on nimittäin juuri kuollut sairauteen nimeltä alkoholismi.

Päihderiippuvaisen läheisenä kaikista kipeintä on hyväksyä se, että ei lopulta voi auttaa sairastunutta. Vaikka toinen kirjaimellisesti joisi vieressä itseään hengiltä, on sekin hyväksyttävä tosiasia.

Suomen lainsäädäntö mahdollistaa sen myös täysin (itsemääräämisoikeus), eivätkä yhteiskunnan turvaverkot aina ole niin vahvat, että apu yltäisi jokaiselle sairastuneelle. Moni putoaa turvaverkkojen läpi joko siitä syystä, ettei itse sitoudu hoitoon tai vaihtoehtoisesti palveluiden resurssien puutteen vuoksi.

Jokainen sairastunut on silti jonkun läheinen ja ihmisenä toiselle rakas, sairauden vaikeasta luonteesta huolimatta.

Läheinen elää jatkuvasti toivon ja pelon välissä

Tilanne on kaikille osapuolille äärimmäisen vaikea: päihderiippuvaisen läheisillä on ainainen huoli ja pelko siitä, että jotain pahaa sattuu pian, eikä se ole edes aiheeton pelko.

Myös toivo siitä, että tilanne voisi joskus muuttua ja toisaalta epätoivo, että se ei koskaan muutu. Viha ja turhautuminen tilanteeseen, katteettomiin lupauksiin sekä päihteeseen, joka on on vienyt rakkaan ihmisen, imenyt täysin kuiviin.

Aivan kuin sielu olisi astunut sivuun ja silmistä paistaa vain tyhjä katse. Jossain syvällä haudattuna on se vanha persoona, joka silloin tällöin pilkahtaa, mutta loppua kohden yhä harvemmin.

Auttaa ei voi, mutta hylätäkään ei halua

Luisu väistämättömään on jo alkanut, mutta kauanko hidas kidutus kestää, on vielä arvoitus. Auttaa ei voi, hylätä ei halua, joten mitä tehdä?

Olla saatavilla tarvittaessa. Ventiloida omaa tilaa ja ajatuksia säännöllisesti, jotta omakin happi riittää sillä tilanne on tukahduttavan kamala. Työstää oma syyllisyyden tunne, joka eittämättä varjostaa ja synkistää ajatuksia. Vakuuttaa itsensä uudelleen ja uudelleen, ettei voi tehdä enempää, kaikki mahdollinen hyvä on jo tehty.

Pelastaminen on mahdotonta, joten ei voi kuin odottaa rannalla… katsoa toisen vajoamista pinnan alle. Jos on lukuisia kertoja heittänyt pelastusrenkaan, eikä toinen siihen tartu, on tehnyt voitavansa.

Alkoholismiin liittyvä häpeä kuormittaa koko lähipiiriä

Muistisairauksissa ihmisen persoona saattaa muuttua ja loppuvaiheessa tilalle jää ikään kuin vain tyhjä kuori. Päihderiippuvuuden loppuvaiheessa käy samoin, mutta tilanne on eri tavalla häpeän kuorruttama.

Häpeä kuormittaa koko sairastuneen lähipiiriä. Sairaus on ruma ja sen loppu on usein kamala: kenties eritteiden täyttämä ja välinpitämättömyyden kyllästämä.

Sairastunutta ei kiinnosta huolehtia itsestään, ei hygieniasta, ei ravinnosta, ei mistään muusta kuin siitä, että saa seuraavan annoksen päihdyttävää ainetta, kunnes jonain päivänä jalat eivät enää kanna sitä hakemaan.

Kun läheinen alkaa toivoa kärsimyksen päättymistä

Läheisenä sitä alkaa jossain vaiheessa toivoa, että tilanne vain helpottaisi, tavalla tai toisella! Että tämä kiduttava näytelmä vain päättyisi, vaikka huonosti, mutta kunhan se vain päättyisi.

Henkinen tankki on kaikkien päihdehuuruisten vuosien jälkeen täysin tyhjä. Enää ei ole mitään, mistä ammentaa toivoa. Kaikki tietävät lopputuloksen, mutta milloin ja miten se ilmenee, on vielä verhon takana. Sitä uskaltaa vain toivoa, että loppu olisi olosuhteisiin nähden armollinen.

Riippuvuus alkaa ohjata koko elämää

Päihderiippuvainen polttaa kaikki sillat perässään yksi kerrallaan. Usein jopa omiin perheenjäseniin, koska aineen himo ja pakonomainen käyttö on vienyt kaiken huomion ja voimat.

Näyttää siltä, kuin ihminen itse ei enää ole elämänsä ohjaksissa, vaan kuskin paikalle on astunut joku muu. Riippuvuus puhuu kaikessa ja määrittää aivan koko elämää. Arvoja ei enää ole tai ainakaan niillä ei ole mitään merkitystä.

Päihdyttävän aineen käyttö on pakonomaista, eikä suinkaan vapaan tahdon alaista. Sairastunut kaltoinkohtelee itseään kaikin tavoin, ja sen seuraaminen on hyvin tuskallista.

Sisimmässään jokainen meistä kuitenkin toivoo rakkailleen kaikkea hyvää, haluaa nähdä heidän olevan onnellisia ja elämässä kiinni. Päihde kuitenkin tuhoaa ihmistä pala palalta ja repii sielua riekaleiksi.

Milloin auttaminen muuttuu mahdollistamiseksi?

Päihderiippuvaisen läheinen joutuu tasapainottelemaan jatkuvasti sen kanssa, miten sairastunutta voi auttaa, mahdollistamatta kuitenkaan päihdyttävän aineen käyttöä.

Tilanne on usein äärimmäisen ristiriitainen ja kuormittava. Eettisesti oikeita valintoja ei yksinkertaisesti ole ja kaikkia valintoja varjostaa syyllisyys, epävarmuus ja väsymys.

Myös päihderiippuvaisen läheinen tarvitsee apua

Päihderiippuvuus on vakava ja valitettavan usein kuolemaan johtava sairaus. Mitä sitten voit tehdä, jos läheisesi on sairastunut ja kamppailet sen kanssa, miten tukea sairastunutta?

Sanoisin, että pyri seisomaan aina omilla jaloillasi, ettet uppoa samaan suohon. Järjestä itsellesi kaikki mahdollinen apu ja tuki, jotta voit ELÄÄ omaa elämääsi ja keventää joskus ylivoimaiselta tuntuvaa henkistä taakkaa. Voimme lopulta elää vain päivä kerrallaan jokainen.

Rakastaa voi myös etäältä ja tämän sairauden kohdalla se voi joskus olla ainoa terve vaihtoehto.

Sinulla on oikeus suojella myös omaa elämääsi

Mikäli olet tilanteessa, jossa läheisen vakava päihderiippuvuus pelottaa, huolestuttaa ja kuormittaa, hankithan itsellesi apua.

Tarjoa sairastuneelle mahdollisuus päästä hoitoon/avun piiriin tai vähintäänkin tieto siitä, että olet saatavilla, mikäli hän päättää ottaa apua vastaan. Älä auta väkisin, sillä siten näännytät vain itsesi.

Pohdi, keskustele ja punnitse mikä on aitoa auttamista ja mikä riippuvuuden jatkumisen mahdollistamista. Sinulla on oikeus elää omaa elämääsi ja olla onnellinen. Kurjuuden ja kärsimyksen kuoppaan jääminen sairastuttaa ajan myötä myös sinut henkisesti ja fyysisesti.

Lopuksi kokosin tähän muutamia tahoja, mistä päihderiippuvaisen läheinen voi saada apua: 

Päihderiippuvaisen läheisen ei tarvitse jäädä yksin. Suomessa on useita tahoja, joista voi saada keskusteluapua, vertaistukea, neuvontaa ja tarvittaessa myös omaa hoitoa. Keskeisiä vaihtoehtoja ovat:

  • Hyvinvointialueen sosiaali- ja terveyspalvelut: Voit varata ajan terveyskeskukseen, mielenterveys- ja päihdepalveluihin tai perheneuvontaan. Läheisenä sinulla on oikeus hakea apua myös omien voimavarojesi tukemiseen, vaikka päihderiippuvainen ei itse olisi hoidossa.
  • Irti Huumeista ry: Tarjoaa läheisille vertaistukiryhmiä, neuvontaa, keskusteluapua ja tietoa huumeriippuvuudesta.
  • Al-Anon: Tarkoitettu alkoholiongelmaisten läheisille. Ryhmiin voi osallistua anonyymisti, eikä läheisen tarvitse olla hoidossa.
  • Nar-Anon: Tarjoaa vertaistukea huumeriippuvaisten läheisille.
  • MIELI Suomen Mielenterveys ry: Tarjoaa kriisiapua, keskustelutukea ja paikallisia kriisikeskuksia myös läheisille.
  • Myös seurakunnat tarjoavat usein maksutonta keskusteluapua riippumatta siitä, kuuluuko kirkkoon.

Sitoutumisen pelko voi näkyä vetäytymisenä – miksi läheisyys pelottaa, vaikka kaipaat rakkautta?

Kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).

Moni meistä haaveilee parisuhteesta, mutta huomaa vetäytyvänsä juuri silloin, kun läheisyys syvenee. Miten on mahdollista kaivata läheisyyttä ja samalla pelätä sitä? Moni huomaa toimivansa tavalla, jota ei itsekään täysin ymmärrä.

 

Joskus juuri se, mitä sydän eniten kaipaa, voi tuntua kaikkein pelottavimmalta.

Sitoutumisen pelko ei tarkoita, ettei haluaisi rakastaa

Sitoutumisen pelko ei tarkoita sitä, ettei ihminen haluaisi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Päinvastoin. Moni kaipaa turvallista parisuhdetta enemmän kuin mitään muuta, mutta läheisyyden syventyessä jokin alkaa varoittaa. Mistä sitoutumisen pelko voi kertoa? Miksi sydän ja hermosto vetävät eri suuntiin?

Mieli haluaisi luottaa, mutta keho reagoi toisin. Hermosto saattaa tulkita läheisyyden vaaran merkiksi, vaikka todellista uhkaa ei olisi. Silloin vetäytyminen voi tuntua turvallisemmalta kuin yhteydessä pysyminen tai sen syventäminen.

Taustalla voi olla monia syitä

Sitoutumisen pelko ei synny aina samasta syystä. Taustalla voi olla lapsuuden kiintymyssuhdevaurioita, mutta myös myöhemmin koettuja kipeitä ihmissuhdekokemuksia, kuten uskottomuutta, hylätyksi tulemista, emotionaalista kaltoinkohtelua tai muita traumaattisia kokemuksia. Joskus jo yksi syvä pettymys riittää horjuttamaan tunnetta siitä, että toiseen ihmiseen voi luottaa. Yhteistä näille kokemuksille on se, että ne voivat opettaa hermostolle, ettei läheisyys olekaan turvallista.

Kun hermosto alkaa varoa läheisyyttä

Mieli voi haluta rakastaa ja luottaa, mutta hermosto toimii omien kokemustensa pohjalta. Jos läheisyyteen on elämän varrella liittynyt turvattomuutta – lapsuudessa tai myöhemmissä ihmissuhteissa – keho voi alkaa reagoida vaaraan silloinkin, kun todellista uhkaa ei ole. Silloin vetäytyminen ei ole merkki siitä, ettei rakastaisi. Se on usein opittu tapa suojella itseä.

Lapsi tarvitsee aikuisen, joka huomioi hänen tunteensa, lohduttaa, rauhoittaa ja auttaa ymmärtämään niitä. Näissä hetkissä rakentuu kokemus siitä, että läheisyys on turvallista. Kun lapsi saa rauhoittua turvallisen aikuisen avulla, hän oppii vähitellen säätelemään myös omia tunteitaan. Jos tämä kokemus jää toistuvasti puutteelliseksi tai myöhemmät ihmissuhteet ovat horjuttaneet turvallisuuden tunnetta, hermosto voi oppia varomaan läheisyyttä. Silloin toisen päästäminen lähelle voi tuntua pelottavalta, vaikka sydän kaipaisi juuri sitä.

Jos sitoutuminen pelottaa, voisi olla hyödyllistä pysähtyä pohtimaan omaa lapsuuttaan ja parisuhdehistoriaansa. Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi:

Sainko lohtua, kun olin surullinen tai peloissani?
Saivatko kaikki tunteeni olla olemassa?
Opinko, että apua saa pyytää?
Tunsinko olevani hyväksytty myös silloin, kun epäonnistuin?
Vai opinko jo varhain pärjäämään yksin?

Sitoutumisen pelosta on mahdollista toipua

Sitoutumisen pelko ei ole luonteenpiirre eikä kohtalo. Se on selviytymiskeino, joka on joskus auttanut suojelemaan meitä tilanteissa, joissa läheisyys ei ole tuntunut turvalliselta. Kun alamme ymmärtää omaa historiaamme, myös omat reaktiomme alkavat tuntua ymmärrettävämmiltä. Samalla syntyy mahdollisuus opetella uudenlaista tapaa olla yhteydessä sekä itseemme että toiseen ihmiseen. Vähitellen läheisyys ei ehkä enää tunnukaan uhkalta, vaan mahdollisuudelta kokea sitä, mitä sydän on kaivannut jo pitkään.

Miksi läheisyys saa yhden vetäytymään ja toisen takertumaan?

Tanja Moringin Rakkausriippuvuus-kirja auttaa tunnistamaan omia kiintymykseen ja rakkauteen liittyviä kaavoja sekä löytämään tien kohti turvallisempia ihmissuhteita.

Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.

23 vuotta raittiina – 23 asiaa, jotka olisin halunnut kuulla toipumisen alussa

Minulla on 23 vuotta raittiutta juuri tänään! Sydän täynnä liikutusta ja kiitollisuutta kokosin 23 asian listan niistä asioista, joita olisin halunnut sanoa sille 28-vuotiaalle Susannalle, joka oli ihan helkutin peloissaan ja häpeissään. Joka uskoi välillä olevansa toivoton tapaus.

Minulla ei ollut silloin mitään tulevaisuuden unelmia. Tiesin vain, etten halua juoda enää. Retkahduskokemukseni oli osoittanut, että minusta tulee juomisen ja lääkkeiden myötä hermoraunio, jolta puuttui kyky tehdä moraalisesti järkeviä valintoja. Lisäsin omalla toiminnallani ja ajattelullani kärsimystäni.

Hain lohdutusta, läheisyyttä, hyväksyntää, pakoa raastavista tunteista ja paniikkihäiriöstä. Mitä vaan, ettei tarvitsisi kohdata kipua ja tuskaa.

Muutos oli pelottavaa ja se on ymmärrettävää. Olinhan käyttänyt päihteitä pakkomielteisesti 16 vuotta, aina 12-vuotiaasta lähtien. En tiennyt muuta.

Löysin heimoni, löysin toivon, löysin pienin askelin hermoston rauhaa ja mielen tyyneyttä. Se ei ollut nopeaa, helppoa tai kivutonta. Kipu syntyi siitä, että luovuin vanhasta minästä ja astuin uuteen, pysyvään tiedostamisen, hyväksymisen ja itsemyötätunnon eli kasvun aikaan. Vuosien mittaan löysin tien takaisin aitoon itseeni.

(c) Susanna Ahvalo

23 tärkeää asiaa – Et ole toivoton tapaus

Tässä ovat ne 23 asiaa, jotka olisin toivonut kuulevani tämän kaiken mullistavan elämänmuutoksen alkumetreillä. Uudestaan ja uudestaan:

1. Sä oot raittiina vielä 23 vuoden päästä.
2. Kaikki järjestyy. Tavalla tai toisella.
3. Löydät kestävän tasapainoisen parisuhteen.
4. Saat maksettua kaikki sun velat.
5. Sä meditoit päivittäin ja se auttaa sua. ADHD:sta huolimatta.
6. Et ole viallinen tai vääränlainen.
7. Toipuminen alkaa oman tilanteen tiedostamisesta. Se on kaikkein tärkeintä.
8. Toipuminen on hidasta.
9. 6/10 riittää. Hyvänä päivänä.
10. Toipuminen ei ole tahdonvoimakysymys.
11. Et kaipaa riippuvuutta. Kaipaat turvaa.
12. Sun riippuvuus ei ole ongelma. Se on yritys ratkaista ongelma.
13. Juominen, liika sokerin syöminen ja läheisriippuvuus on vaan oireita.
14. Riippuvuuden alla on kivuliaita tunteita ja täyttymättömiä tarpeita.
15. Ole tarkkana, riippuvuus vaihtuu niin helposti toiseen.
16. Retkahdukset ei tule sattumalta.
17. Rajojen asettaminen ja pitäminen on itsestä huolehtimista.
18. Sä opit olemaan lempeä itsellesi.
19. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta suhdetta siihen voi.
20. Aina voi aloittaa uudestaan.
21. Sä saat käännettyä sun haavat kasvuksi.
22. Kaikki, mitä vältät, ohjaa elämääsi.
23. Päihteettömyys on vasta alku. Todellinen vapaus löytyy vasta, kun lakkaat pakenemasta itseäsi.

Ehkä sinä olet siinä kohdassa, jossa minä olin 23 vuotta sitten. Tai ehkä et. Joka tapauksessa haluan sanoa sinulle saman, minkä olisin kaivannut kuulla itse: muutos on mahdollista, vaikka et vielä uskoisi siihen. Vaikka olisit yrittänyt lukemattomia kertoja onnistumatta. Vaikka häpeä ja pelko sanoisivat toisin.

Et ole yksin. Olet toipumisen arvoinen.


Artikkelikuva (c) Nadi Hammouda

Kun elämä koettelee, luovuus voi auttaa säilyttämään yhteyden itseen

Leena Yliportimo on runoilija, copywriter ja hyvinvointivalmentaja. Vakavasta sairaudesta toipuessaan hän on oppinut etsimään arjesta merkitystä, kauneutta ja toivoa myös silloin, kun elämä ei mene suunnitelmien mukaan. Leena saa voimaa kirjoittamisesta, laulamisesta, luonnosta ja koirista. Hän on julkaissut kolme runokirjaa: Haikuja ja hetken kaikuja (2025), Small talkia rakkaudesta (2015) ja Rakkaus on pyöreä (2013). Parhaillaan hän työstää ensimmäistä proosateostaan. Leenaa voi seurata Instagramissa @leena.yliportimo tai Small talkia elämästä -blogissa.

Kun elämä koettelee ja oma maailma kaventuu, identiteetti alkaa hakea paikkaansa. Silloin luominen voi auttaa palauttamaan yhteyden itseen. Se voi laajentaa maailmaa sisältä päin ja muistuttaa, olen yhä täällä.

Kun elämä muuttuu, myös kuva itsestä voi horjua

Elämää ei aina voi hallita. Sairaus, uupumus, menetys tai jokin muu vaikea vaihe voi tuoda yllättäen eteen tilanteita, jotka rajoittavat tekemistä ja muuttavat arjen olosuhteita. Asiat, jotka ennen olivat tavallisia, eivät enää olekaan itsestään selviä. On vähemmän voimia ja mahdollisuuksia tehdä asioita. Myös kuva itsestä voi alkaa horjua.

Vaikeina aikoina ihminen saattaa alkaa katsoa itseään sen kautta, mitä on menettänyt. Ei enää ihan omana itsenään, vaan sairaana, uupuneena, eronneena, työttömänä tai kriisin keskellä elävänä. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Mutta kun elämästä katoaa asioita, joiden varaan arki ja identiteetti ovat rakentuneet, voi herätä kysymys: kuka minä olen nyt?

Vaikea elämäntilanne ei kuitenkaan ole mikään automaattisesti henkisesti kasvattava “lahja”. Joskus elämä vain on raskasta ja tuntuu epäreilulta. Kaikesta ei aina tarvitse löytää hopeareunusta.

Luominen voi säilyttää yhteyden itseen elävänä

Vaikeuksien keskellä luominen voi kuitenkin olla yksi tapa pitää kiinni omasta identiteetistä. Minulla luomisen kipinä syttyy usein jostain tunteesta, ehkä pienestä havainnosta tai mielikuvasta, jonka kirjoitan muistiin ennen kuin se katoaa. Joskus siitä syntyy runo, joskus artikkeli tai jotain, joka kasvaa vasta myöhemmin omaksi teokseksi.

Luovalla tekemisellä voikin olla harrastusta suurempi merkitys. Se voi olla tapa säilyttää yhteys itseensä haastavissa elämänvaiheissa. Se ei ehkä poista vaikeaa tilannetta, paranna sairautta, korjaa menetystä tai tuo menetettyä aikaa takaisin. Eikä sen tarvitse. Luomisen tehtävä ei ole silotella todellisuutta. Mutta luodessa voi päästä tilaan, jossa todellisuus on muutakin kuin senhetkiset haasteet. Se voi olla paikka hengähtää, käsitellä asioita tai paeta hetkeksi arkea.

Luominen voi myös selkeyttää tunteita. Kaikelle ei löydy heti sanoja. Joskus tunne on ensin vain epämääräinen möykky mielessä tai paino kehossa. Luova tekeminen voi antaa sille jonkin muodon. Ei välttämättä lopullista selitystä, mutta ainakin jonkinlaiset raamit.

Elämäntilanteestasi huolimatta olet luodessa aina tekijä. Ajattelija. Havaitsija. Ihminen, joka tuntee. Ihminen, jolla on edelleen oma sielu, oma ääni ja kyky rakentaa jotain uutta ja ikiomaa, vaikka elämä muuten olisi kuinka vaikeaa.

Luovuuden ei tarvitse olla suurta ja hienoa

Luovan tekemisen ei tarvitse olla suurta taidetta. Sen ei tarvitse olla valmista, hienoa, myytävää tai muiden mielestä merkittävää. Se voi olla kirjoittamista, maalaamista, musiikkia, valokuvaamista, käsitöitä, puutarhanhoitoa, ruoanlaittoa, sisustamista, tanssia tai mitä tahansa tekemistä, jonka kautta saat ilmaistua itseäsi.

Luovilla teoksilla voit rakentaa yhteyttä myös muihin ihmisiin ja ulkoiseen maailmaan. Teos voi puhutella tai koskettaa jotakin toista. Se voi auttaa muita ymmärtämään tunteita, joille ei ole löytynyt sanoja. Tai ehkä joku tunnistaa teoksesta jotain omaa ja kokee, ettei olekaan kokemuksensa kanssa aivan yksin.

Minulle luominen on tapa kokea, että olen yhä täällä, omana itsenäni. Se on kasvattanut maailmaani sisältä päin ja auttanut säilyttämään yhteyden itseeni. Kaikista vaikeista ajoista ja menetyksistä huolimatta se on paljon.

MATKALLA

kiipeän tikapuita alaspäin
koska muuta suuntaa ei ole
sinne on palattava
mihin itsensä jätti
sieltä on lähdettävä
missä pohja pitää
enää en piirrä tähtiä
pilviselle taivaalle
enää en liimaa haaveita
hauraalle paperille
pian silmäni ovat kirkkaat
sadevedellä pestyt
ja aurinko erottaa päivän yöstä
– Leena Yliportimo, Rakkaus on pyöreä

Lemmikki voi rauhoittaa hermostoa – näin eläimen seura lisää turvan tunnetta

Kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).

Lemmikki ei koskaan kiirehdi huomiseen. Se ei jää kiinni eiliseen. Se elää tässä hetkessä ja kutsuu meidät mukaansa. Ehkä juuri siksi niin moni meistä kokee, että eläimen seurassa on helpompi rauhoittua.

Hermosto rauhoittuu vasta silloin, kun se kokee olevansa turvassa. Turvallisuus ei ole pelkästään tunne, vaan myös fysiologinen tila. Viime vuosien tutkimukset osoittavat, että vuorovaikutus eläimen kanssa voi rauhoittaa hermostoamme. Eläimen seurassa stressihormoni kortisolin määrä voi laskea. Samalla rakkaushormoniksikin kutsutun oksitosiinin eritys lisääntyy. Oksitosiini saa hermostomme ymmärtämään, että olemme turvassa ja voimme laskea hälytystilaa.

Hermosto kaipaa turvallisuutta

Hiljattain julkaistu Helsingin yliopiston tutkimus vahvisti tätä ajatusta. Tutkimuksessa havaittiin, että koiran ja ihmisen suhteessa on samoja tunteiden yhteissäätelyn ja turvallisen kiintymyssuhteen piirteitä kuin ihmisten välisissä läheisissä suhteissa.

Tutkimus ei yllättänyt minua. Se vahvisti tutkimuksellisesti ilmiötä, josta olen kuullut asiakkaideni kertovan vuosien ajan. Moni on kertonut, että juuri lemmikin seura on auttanut rauhoittumaan silloin, kun elämässä on ollut paljon stressiä.

Turvaa, jota ei tarvitse ansaita

Monelle lemmikki on paljon enemmän kuin eläin. Se on perheenjäsen, uskollinen ystävä ja rinnalla kulkija. Se ei arvioi meitä sen perusteella, kuinka menestyneitä olemme, miltä näytämme tai kuinka paljon olemme päivän aikana saaneet aikaan.

Nelijalkainen voi olla turvallinen kiintymyssuhde

Työssäni olen kuullut monen asiakkaan kertovan, että juuri lemmikki on ollut elämän turvallisimpia kiintymyssuhteita. Erityisesti silloin, kun lapsuudessa on ollut paljon turvattomuutta, eläin on voinut olla se, joka odotti koulusta kotiin palaavaa lasta, tuli iloisena vastaan ja oli läsnä silloinkin, kun elämä tuntui vaikealta. Lemmikki ei korvaa vanhempaa eikä poista lapsuuden haavoja. Silti se voi tarjota kokemuksia siitä, että olemme turvassa, hyväksyttyjä ja rakastettuja.

Arjen pienet palauttavat hetket

Lemmikkiä hoivatessa ja sen tarpeista huolehtiessa elämä palautuu hyvin konkreettisiin asioihin. Samalla huomio siirtyy hetkeksi pois omista murheista toisen elävän olennon hyvinvointiin. Se voi olla yllättävän tehokas tapa rauhoittaa ylikuormittunutta mieltä.

Rutiinit kantavat vaikeinakin päivinä

Eläin muistuttaa meitä, että juuri nyt on aika lähteä ulos, syödä, levätä tai leikkiä. Samalla se tuo päiviin rytmiä ja säännöllisyyttä. Monelle meistä juuri nämä arkiset rutiinit ovat tärkeä tuki silloinkin, kun elämä tuntuu kuormittavalta tai kaoottiselta. Päivä saa rakenteen, ja samalla omastakin hyvinvoinnista tulee usein pidettyä parempaa huolta.

Yhdessä laumassa

Koiralenkillä syntyy helposti kohtaamisia, joita ei ehkä muuten koskaan olisi tapahtunut. Uudella paikkakunnalla lemmikki voi olla nopein tie uusiin tuttavuuksiin, joista saattaa rakentua ystävyyssuhteita. Minä olen saanut monta ystävää koirani kautta.

Meillä on vain tämä hetki

Moni meistä kokee, että lemmikki on tuonut elämään rauhaa, iloa, onnellisuutta ja turvallisuutta. Lemmikki muistuttaa meitä siitä, että elämä ei tapahdu eilisessä eikä huomisessa, vaan tässä hetkessä.

Millainen merkitys lemmikillä on ollut sinun elämässäsi?

Onko eläin auttanut sinua rauhoittumaan, tuonut arkeen rytmiä tai opettanut sinulle jotakin turvallisuudesta?

Miksi kumppani vetäytyy parisuhteessa?

Miksi toinen vetäytyy suhteessa? Siinäpä vasta kysymys, jota moni pohtii. Ymmärrettävästi, sillä toki toisen vetäytyminen herättää hämmennystä ja epävarmuutta. Eli tutkitaan tätä uteliaasti hetken: mitä syitä toisen vetäytymiselle saattaa olla?

Vaikka mielemme kaipaisi miten yksiselitteisiä vastauksia, on niitä todellisuudessa hirveän hankala antaa. Kyse voi olla niin monesta asiasta!

Yleisimpiä syitä sille miksi ihmiset vetäytyvät ovat…

  • he kokevat sillä hetkellä olonsa uhatuksi ja he ovat tottuneet menemään silloin suojaan kuoreensa
  • he uskovat että ei ole turvallista paljastaa haavoittuvaisuutta tai syvempiä ajatuksiaan
  • he ovat omaksuneet alitajuisen uskomuksen, että vain yksin selviää
  • he latautuvat yksin ollessaan, mutta eivät ehkä osaa kertoa riittävän selkeästi tarvitsevansa omaa tilaa 
  • he tarvitsevat hiukan aikaa ja tilaa prosessoidakseen asioita.

Mutta myös nämä syyt vetäytymiseen ovat mahdollisia:

  • ihminen vetäytyy, koska hänellä ei ole kapasiteettia kohdata jotakin 
  • ihminen vetäytyy, koska kokee olonsa syytetyksi ja tai sellaiseksi että häneltä vaaditaan liikaa (olivatpa nämä vaatimukset sitten todellisia tai eivät)
  • ihminen vetäytyy, koska ei osaa ilmaista omaa tahtoaan tai tarvettaan ja ikään kuin ”äänestää jaloillaan”.

Kuten huomaat, vetäytymisen syyt voivat olla tosi monenlaisia. 

Usein varsinkin ristiriitaisesti kiintynyt tulkitsee vetäytymisen niin, että se tarkoittaisi sitä että toinen ei välitä. Tämä ei välttämättä pidä ollenkaan paikaansa. Mutta valitettavasti joskus vetäytyminen on myös hiljaista tunneyhteydestä katoamista.

Joten me emme voi mielestäni jäädä liikaa miettimään toisen syitä. Ennemminkin kannattaa miettiä sitä, että onko tämä sellainen suhde, jossa voin kokea oloni turvalliseksi – most of the time?

Ollaanko suhteessa aidosti valmiita miettimään yhdessä sitä, että vaikka joskus tarvisi tilaa (mikä on myös normaalia), niin miten sitä voi ottaa ilman repimistä ja olo voisi silti olla turvallinen?


Tutustu aiheeseen lisää terapeutti Eevi Vuoriston suositusta webinaaritallenteesta Aikuiset kiintymyssuhteet – Kuinka luoda turvallinen yhteys itseen ja toiseen

Kypsän rakkauden neljä tunnusmerkkiä – Toteutuvatko nämä suhteessasi?

Tekstin kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).

Onko sinullakin ollut idealisoitu toive kumppanista, joka parantaa ja korjaa kaikki kärsimyksesi?

Vasta tämän fantasian murtuminen avaa oven todelliselle läheisyydelle ja kumppanin aidolle näkemiselle.

 

Haavoittuvuus kutsuu läheisyyteen

”Tulit luokseni ja näytit kaikki arpesi. Kerroit tehneesi paljon virheitä.”

Luotan enemmän häneen, joka paljastaa omat virheensä kuin häneen, joka luettelee kaikki exänsä virheet.

”Hyväksyvän katseesi alla tunsin olevani kaunis, hyväksytty ja rakastettu kaikkine arpineni ja virheineni.”

Omien pelkojen ja heikkouksien jakaminen rohkaisee muita toimimaan samoin. Se viestii, että kenenkään ei tarvitse esittää täydellistä.

Haavoittuvuutemme paljastaminen syventää parisuhdetta, rakentaa luottamusta ja mahdollistaa turvallisen tunneyhteyden kumppaniin.

Haavoittuvuus on syvästi inhimillistä. Se herättää muissa myötätuntoa ja ymmärrystä.

Haavoittuvuus ei ole heikkoutta, vaan rohkeutta, joka mahdollistaa sen, että tulemme nähdyiksi ja rakastetuiksi juuri sellaisina kuin olemme.

 

Kosketan hellästi sinun ihoasi,

jota aurinko pitkät kesät suuteli.

-Kuin kallisarvoisinta pergamenttia,

jossa kulkee koko elämäsi tarina.

Luen ihostasi elämäsi karttoja.

Pitkän matkan maamerkkejä.

 

Kun rakkaudesta tulee fantasia

Saatamme hakea täysin ristiriidatonta suhdetta ja petymme katkerasti, kun kumppanimme ei täytä korkeita odotuksiamme.

Eihän oikeasti kukaan voi täyttää toisen kaikkia tyydyttymättömiä tarpeita lapsuudesta saakka.

Meillä superidealisoijilla on usein taustalla turvaton lapsuus, jossa ainakin emotionaaliset tarpeemme ovat jääneet osittain tyydyttämättä.

Rakkautemme takana on pelko, joka estää todellisen läheisyyden ja toisen ihmisen näkemisen sellaisena kuin hän on.

Rakastuessamme luomme fantasian ihmisestä, jonka uskomme voivan täyttää kaikki tyydyttämättä jääneet tarpeemme lapsuudesta saakka.

Näemme silloin kumppanimme pelastajana, joka ei koskaan tuota pettymystä tai hylkää.

Uskomme, että kumppani voi poistaa hylätyksi tulemisen pelkomme ja arvottomuuden tunteemme.

 

Inhimillisen ihmisen kohtaaminen

Kun meille selviää, että kumppanillamme on inhimillisiä heikkouksia ja vajavaisuuksia, joita on kaikilla ihmisillä, meidän saattaa olla vaikea hyväksyä sitä.

Jäämme kiinni vaatimukseen, että kumppanimme on kyettävä täyttämään kaikki tarpeemme.

Emme kykene suhteeseen inhimillisen ja vajavaisen ihmisen kanssa.

 

Silitän hiljaa sinun hiustesi hopeaa.

Voi miten vuodet kulkivat nopeaa.

Hiovat meitä kuin rantakalliota,

pois särmiä teräviä, oikukkaita.

Monta tarinaa on silmiesi naururypyissä.

 

Kohti kypsää rakkautta

Kun uskallamme näyttää keskeneräisyytemme, kohtaamme toisen ihmisen todellisena. Tämä nostaa parisuhteen uudelle, syvemmälle tasolle. Tietoisuus omista tarpeista ja peloista on merkki siitä, että ihmissuhteissa on siirrytty tai siirtymässä kohti niin sanottua kypsää rakkautta.

 

Neljä kypsän ja tietoisen rakkauden kulmakiveä ovat:

Syvä luottamus ja turva: Kumppaniin voi nojata ja toisen läsnäolo on itsestäänselvyys ilman pelkoa tai epävarmuutta.

Hyväksyntä ja ymmärrys: Toista ei yritetä muuttaa, vaan hänet hyväksytään kaikkine virheineen. Myös omat virheet osataan myöntää ja ottaa vastuu omasta toiminnasta.

Vastavuoroisuus ja kommunikaatio: Vaikeistakin asioista puhutaan rakentavasti. Suhde ei perustu vain tunteiden vaihteluun, vaan yhteiseen tahtoon vaalia parisuhdetta.

Itsenäisyys: Kypsässä rakkaudessa molemmat säilyvät yksilöinä. Se ei tarkoita toisesta riippumista, vaan kykyä kasvaa ja nauttia elämästä yhdessä.

 

Kaikille tietoista rakkautta toivoville suosittelen kirjaa Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava 2025).

Kirjaan voit tutustua täällä.

Pahin mörkömme ihmissuhteissa saa miellyttämään, nielemään rajojaan ja pitämään mölyt mahassa – mikä jeesaa?

Olemme usein oppineet pärjäämään vähän itseksemme

Kun olemme jollakin tavalla jääneet yksin tunteidemme kanssa lapsina, emme ole oppineet puhumaan kovin hyvin tunteistamme, tarpeistamme ja rajoistamme. Niin on käynyt suurelle osalle meistä suomalaisista nyt elossa olevista.

Se EI tarkoita, että lapsuus olisi ollut huono tai ettei meitä olisi rakastettu. Mutta se tarkoittaa, että suurin osa meistä on turvattomasti kiintynyt. Puhuminen on usein vähän vaikeaa tai kommunikeeraustapamme kumpuavat pelon kautta ja tuovat tahatonta yhteydettömyyttä ja turvattomuutta suhteisiimme, vaikka kaikkein eniten haluaisimme tietenkin oikeasti lähelle.

Tunnistamme aika hyvin puhumattomuuden kulttuurin ja haavat lapsuudenperheissämme. Ne eivät ole kenenkään tahallaan aiheuttamia vaan kumpuavat kollektiivisista traumoista ja sukupolvelta toiselle periytyneissä malleissa. Alla on turvattomuutta ja häpeää. Ei saanut olla kiukkuinen tai piti olla reipas tyttö tai poika. Itku pitkästä ilosta!

Kärsimme puhumattomuudesta tai siitä, ettemme puhu kovin rakentavasti vaan nalkutamme, jankkaamme, syytämme, kritisoimme ja riitelemme pikemminkin kuin avaamme haavoittuvaisesti sisäisyyttämme. Usein luulemme olevamme kelpaamattomia, vaikka suhteemme ovat vähän turvattomia.

Suuri syy, miksi nielemme tunteitamme, tarpeitamme ja rajojamme ja miellyttämme, on yksinjäämisen pelko. Se eheytyy, kun uskaltaa puhua. Yksinpärjäämisestä ja puhumattomuudesta tie yhteyteen on alkaa opetella avautumista ja toisaalta tunnistaa omaa, yhteyttä torppaavaa toimintaansa.

Yhteyttä ei myöskään rakenna se, että teemme kaiken duunin muiden puolesta ja yritämme kovasti puhua ja selvittää asioita sellaisen kanssa, joka ei sitä itse valitse. Toimimaton mallimme saattaa olla myös sellainen, että teemme suhteissa kaiken emotionaalisen duunin, avaudumme ja rajaamme vastuullisesti mutta emme suojaa itseämme tilanteilta, jotka aina kuluttavat voimaamme. Loputtomasti ei kannata vääntää siellä, missä ei voi tulla kuulluksi. Yksinjäämisen haava eheytyy myös, kun oppii rajaamaan pois tilanteita tai ihmisiä, jotka eivät itse kuuntele tai tarjoa tasavertaisuutta.

 

Yksinjäämisen pelko on usein pahimpia mörköjämme

Omakin kokemukseni on ollut, että kun olen oppinut konfliktitaitoja ja uskaltanut rajata, olen nähnyt selkeästi, keiden kanssa voidaan kasvaa yhdessä ja keiden kanssa ollaan liian eri sivuilla. En suostu enää olemaan toisille aikuisille yksityiselämässäni tunnekannattelija tai pään silittelijä, tai antamaan enemmän kuin saan. Kun olen rajannut ja pyytänyt suoraan tasavertaisuutta ja tarvitsemaani, ne ihmiset jotka eivät halua minua sellaisena kuin olen, vaan minulta jotain, ovat saaneet hepulin. Aina on ihmisiä, jotka haluavat meidät helppoina ja rajattomina. Minulle se ei ole enää ystävyyttä eikä läheisyyttä. Olen oppinut itsearvostusta uskaltamalla kohdata yksinjäämisen pelon. Mieluummin hengaan yksin kuin seurassa, joka vie voimiani tai ei anna yhtä paljon kuin ottaa, tai jossa jään jollain tapaa yksin.

Minulla on vain vähän tosi läheisiä ihmisiä, mutta heidän kanssaan rakkaus on tasavertaista ja hyvää. Uskon, että myös sielunkumppanini on ”mahtunut” elämääni energeettisesti juuri siksi, että olen raivannut pöydän ihmisistä, joista pidän ja joiden kanssa on paljon hyvää, mutta jotka eivät ole ottaneet täyttä vastuuta omista tunteistaan. Olen ollut asiassa aika ehdoton ja tarkka, koska kunnioitan resurssejani ja kaikkea tekemääni sisäistä työtä, enkä halua enää hassata sitä suhteissa jotka eivät anna samalla mitalla takaisin.

Kun uskallamme alkaa puhumaan ja harjoittelemaan rajaamista, tuo pelko / haava / trauma alkaa oikeasti eheytyä ja ihmissuhteemme parantua. Se tarkoittaa, että uskallamme kohdata pelkojamme jotka heräävät kun rajaamme emmekä enää miellytä, tai kun pyydämme suoraan emmekä salaisesti toivo, odota tai oleta. Oma voima pitää ottaa haltuun itse ja juuri vastuullinen kommunikaatio sydänvoimauttaa meitä. 

Silloin alkaa huomata, ettei menettämistä tai yksinjäämistä tarvitsekaan pelätä niin paljon. Jos vihdoin rajaat ja alat pyytää vastavuoroisuutta suhteissa, joissa sinä annat enemmän ja toinen ottaa nokkiinsa, hoksaat surusta ja menetyksestä huolimatta että kenties onkin parempi näin. Rajaamalla ja pyytämällä teet elämääsi tilaa ihmisille ja suhteille, jotka mätsäävät kasvuusi. Ei tarvitse enää pienentää itseään, jotta kuuluisi joukkoon eikä menettäisi ketään. Saat kasvaa enemmän siivillesi ja kohdata myös heitä, joiden kanssa saat vapaasti jakaa sisintäsi.

 

Kuva: Unsplash


Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.

Kontrollointi parisuhteessa ei aina kerro vallanhalusta – usein taustalla on hylätyksi tulemisen pelko

Kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).

Kontrolloija voi rakastaa syvästi

Kontrolloija voi rakastaa syvästi, mutta toimii tavoilla, jotka johtavat emotionaaliseen etääntymiseen kumppanista. Kontrollointi voi näkyä parisuhteessa monin tavoin. Kontrolloija saattaa yrittää rajoittaa kumppaninsa ystävyyssuhteita, valvoa rahankäyttöä tai vaatia jatkuvaa yhteydenpitoa. Usein kontrolloinnin taustalla on pelko siitä, että toinen hylkää ja jättää.

Kontrollin takana on hylkäämisen pelko

Kontrolloija ei siis yleensä pelkää menettävänsä valtaa. Hän pelkää menettävänsä ihmisen, jota rakastaa. Mitä enemmän kontrolloija pelkää hylätyksi tulemista, sitä tiukemmin hän yrittää pitää toisesta kiinni. Hän kyselee, varmistaa, epäilee tai yrittää ohjata toisen valintoja. Tarkoituksena ei yleensä ole satuttaa, vaan estää rakkaan ihmisen menettäminen. Kun toinen haluaa omaa tilaa ja pyrkii terveeseen erillisyyteen suhteessa, toinen tiukentaa otettaan.

Kontrolloijan hermosto elää hälytystilassa

Moni kontrolloivasti käyttäytyvä on kasvanut lapsena ympäristössä, jossa hän ei ole voinut kokea oloaan turvalliseksi. Hän on ehkä joutunut jatkuvasti ennakoimaan toisten mielialoja tai pelkäämään hylätyksi tulemista. Hän on saattanut kokea emotionaalista hylkäämistä, kaltoinkohtelua tai jopa väkivaltaa. Hermosto on oppinut elämään jatkuvassa varuillaanolon tilassa.

 

”Jos olemme kokeneet turvattomuutta varhaisissa kiintymyssuhteissa, tunnemme herkemmin itsemme turvattomiksi myös aikuisuuden rakkaussuhteissa.”

– lainaus kirjasta Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava, 2025).

Lapsuuden turvattomuus voi aktivoitua parisuhteessa

Aikuisena sama turvattomuus ja torjutuksi tulemisen pelko voivat aktivoitua parisuhteessa. Pienikin etäisyys, viivästynyt viesti tai kumppanin oma elämä voi herättää voimakkaan ahdistuksen, jonka takana on pelko kumppanin menettämisestä. Kontrollointi saattaa rauhoittaa tätä tunnetta hetkeksi.

Kontrollin luoma turva on kuitenkin valheellinen. Se, minkä piti tuoda mielenrauhaa ja turvaa, alkaa vähitellen lisätä emotionaalista etäisyyttä parisuhteessa. Pahimmillaan kontrollointi on henkisen väkivallan muoto, joka heikentää sekä kontrolloijan että kontrolloitavan hyvinvointia.

Turvallinen parisuhde ei synny siitä, että toinen mukautuu pelkoihimme.

Se syntyy siitä, että opimme vähitellen säätelemään omaa turvattomuuttamme ilman, että yritämme hallita toista ihmistä.

Jos kumppanisi käyttäytyy kontrolloivasti sinua kohtaan, kysy häneltä, mihin hyvään hän pyrkii ja mitä hän tuntee? Parisuhteessa tarvitaan avoimuutta ja rajoja. Sekä kontrolloija että alistuja tarvitsevat tukea tilanteen normalisoimiseksi. Jo muutama terapiakäynti saattaa selkeyttää tilannetta ja auttaa ulos haitallisesta toimintatavasta.

Rakkausriippuvuuden kahdeksan eri tyyppiä

Kontrolloijat ovat yksi kahdeksasta rakkausriippuvuuden tyypistä, jotka esittelen kirjassani Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava, 2025). Muut seitsemän tyyppiä ovat rakkauden metsästäjät, rakkauskulissien kannattelijat, suojelijat, miellyttäjät, yliymmärtäjät, pelastajat ja rakkausvälttelijät.

Monissa meistä on piirteitä useammasta kuin yhdestä rakkausriippuvuuden tyypistä. Saatamme omaksua erilaisia rooleja riippuen kumppanistamme, elämäntilanteestamme ja siitä, millainen turvan tai turvattomuuden kokemus suhteessa syntyy. Roolit voivat myös vaihtua saman parisuhteen aikana.

Kontrolloijalla ja alistujalla voi olla sama kipu, mutta erilaiset keinot, joilla he yrittävät selvitä kivun kanssa.

Voit tutkia näiden kipujen syitä ja juuria kirjani Rakkausriippuvuus – Miten toipua? avulla.

ADHD ja hyperfokus: miksi kiinnostava asia vie mukanaan, mutta arki jää kesken?

ADHD tunnetaan tarkkaavuuden häiriönä. Siksi moni yllättyy kuullessaan, että samaan ilmiöön kuuluu myös kyky uppoutua asioihin niin syvälle, että ympäröivä maailma katoaa. Ajantaju katoaa, et tunne nälkää ja puhelimeen tulleet viestit jäävät vastaamatta. Tätä tilaa kutsutaan hyperfokukseksi.

Varsinkin asiaan perhetymättömät saattavat ihmetellä, miten ihmisellä voi olla tarkkaavaisuuden häiriö, kun he kykenevät keskittymään mielenkiinnonkohteisiinsa tuntitolkulla. Kysymys on hyvä, ja vastaus kertoo jotain olennaista ADHD:sta. Kyse ei ole tarkkaavuuden puutteesta vaan sen säätelyn vaikeudesta. Tarkkaavuus ei tottele tahtoa vaan kiinnostusta. Kun jokin asia sytyttää, aivot lukittuvat siihen. Kun ei sytytä, keskittyminen karkaa käsistä.

Mitä hyperfokus on?

Hyperfokuksella tarkoitetaan pitkäkestoista, voimakasta uppoutumista yhteen asiaan niin, että muu havaintomaailma kapenee. Se muistuttaa tuttua flow-tilaa, mutta ei ole täysin sama asia. Flow on yleensä hallittu kokemus: siihen mennään, siitä tullaan pois, ja jälkeenpäin olo on virkeä. Hyperfokukseen taas ajaudutaan, eikä sieltä välttämättä pääse pois edes silloin kun pitäisi. Perustarpeet unohtuvat, ja kun tila lopulta purkautuu, olo voi olla kuin tyhjiin imetty.

 

Hyperfokus voimavarana

Parhaimmillaan hyperfokus on voimavara, jota moni neurotyypillinen voisi kadehtia. Sen varassa opitaan uusia taitoja huimaa vauhtia, kirjoitetaan opinnäytetöitä viimeisenä yönä ja ratkotaan ongelmia kun muut ovat jo luovuttaneet. Moni ADHD-aikuinen kuvaa, että juuri uppoutumisen hetkinä elämä tuntuu merkitykselliseltä: mieli on kirkas, tekeminen palkitsee ja levoton sisäinen hälinä vaikenee.

Hyperfokuksen ansa

Valitettavasti sama voimavara kääntyy helposti itseään vastaan. Hyperfokus ei nimittäin priorisoi. Se voi lukittua yhtä hyvin työprojektiin kuin pelin, käsityön tai kännykällä selailun äärelle, samalla kun laskut jäävät maksamatta ja unet jäävät lyhyiksi. Läheiset saattavat kokea olevansa näkymättömiä, kun toinen katoaa omaan maailmaansa tuntikausiksi.

Toinen haaste on kehon perustarpeiden unohtuminen. Uppoutuessaan tekemiseen ihminen ei välttämättä huomaa nälkää, janoa tai tarvetta liikkua ennen kuin olo on jo väsynyt tai epämukava. Pitkäkestoinen hyperfokus voi myös kuluttaa voimavaroja niin paljon, että palautuminen vie loppupäivän tai jopa seuraavan päivän. Kun tämä toistuu viikosta toiseen, se alkaa vähitellen syömään voimavaroja.

Ehkä kaikkein salakavalin seuraus liittyy kuitenkin itsetuntoon. Kun huomaa pystyvänsä keskittymään tuntikausiksi kiinnostavaan ja vaativaankin tekemiseen, mutta tavalliset arjen askareet jäävät tekemättä, on helppo alkaa syyttää itseään. Moni pohtii, miten voi käyttää kokonaisen yön vaativan projektin parissa mutta silti jättää tiskit lojumaan ympäriinsä päivästä toiseen. Kyse ei kuitenkaan ole laiskuudesta tai tahdonvoiman puutteesta, vaan saman toiminnanohjauksen haasteen kahdesta eri ilmenemismuodosta.

Miten elää hyperfokuksen kanssa?

Hyperfokusta ei kannata yrittää kitkeä pois, eikä se onnistuisikaan. Sen kanssa voi kuitenkin opetella elämään niin, että vahvuudet painavat vaakakupissa enemmän kuin vaikeudet.

Ensimmäinen askel on tunnistaminen. Kun tietää, mitkä asiat vievät mennessään, voi ennakoida: en avaa tätä peliä iltakymmeneltä, koska tiedän mihin se johtaa. Toinen askel on ulkoiset rajat, sillä sisäinen kello ei uppoutuneena toimi. Äänekäs herätys, sovittu puhelinsoitto tai vaikka pesukoneen ohjelman loppuminen voivat toimia paluuporttina nykyhetkeen. Kolmas askel on kehosta huolehtiminen etukäteen: vesipullo ja välipala käden ulottuville ennen kuin uppoutuminen alkaa.

Ehkä lopulta kysymys on myös valinnasta. Hyperfokus on voimakas virta ja tehokkuuden lähde. Sitä ei voi käskeä, mutta sille voi rakentaa rajoja: ohjata sitä asioihin, jotka rakentavat omaa elämää sen sijaan että kuluttavat sitä.

Onko hyperfokus siis lahja vai ansa? Se on kumpaakin, samaan tapaan kuin tuli on sekä lämmön lähde että palovaaran syy. Ratkaisevaa ei ole liekki itsessään vaan se, oppiiko sen kanssa elämään.


Juulia Järvdike on psykologi ja ADHD-asiantuntija, joka on työskennellyt vuodesta 2010 neuropsykiatristen diagnoosien parissa. Juulia tunnetaan erityisesti tavastaan yhdistää tieteellinen tieto lämpimään, helposti lähestyttävään kerrontaan. Hän on elänyt ADHD-oireisten ihmisten kanssa koko elämänsä ja tuntee ilmiöt läheltä myös perheensä kautta. Siksi hänen intohimonsa on lisätä ymmärrystä ja itsemyötätuntoa niin ADHD-oireisten kuin heidän läheistensä arkeen. Juulia on myös Hänen suunnittelemansa ADHD-supervoimakortit ja kirja Saamaton perfektionisti ja ADHD:n viisi muuta paradoksia ilmestyivät keväällä 2026.

Kun suhteessa päädytään kysymykseen: Miten tästä tuli tällaista?

Tekstin kirjoittaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).

Miten tästä tuli tällaista?

Aluksi oli helppoa rakastaa. Oli läheisyyttä, naurua ja tunne siitä, että juuri tämän ihmisen kanssa elämä voisi viimein olla erilaista. Rakastuessamme saatamme liittää ihastuksemme kohteeseen myönteisiä piirteitä ja ominaisuuksia, jotka eivät välttämättä vastaa todellisuutta. Joskus emme rakastu vain ihmiseen, vaan myös siihen fantasiaan, millaista elämä voisi olla yhdessä. Ehkä kuvittelemme onnellisen parisuhteen ja uusperheen, jossa kaikki löytävät paikkansa, nauru raikaa ja rakkaus parantaa kaiken sen satuttavan, mitä olemme joskus kokeneet.

Rakastuessa toinen ihminen voi tuntua lähes täydelliseltä. Näemme hänessä kaiken sen, mitä itse eniten kaipaamme: turvaa, hyväksyntää, yhteyttä ja rakkautta. Juuri tähän alkaa usein rakentua idealisoinnin ansa. Alamme tiedostamattamme nähdä kumppanimme enemmän omien tarpeidemme ja toiveidemme kautta kuin sellaisena ihmisenä, joka hän todellisuudessa on.

 

Vähitellen suhteeseen alkaa tulla säröjä. Samat riidat toistuvat. Pienetkin asiat alkavat ärsyttää.

Keskustelut päättyvät pettymykseen, vetäytymiseen tai syyttelyyn. Moni alkaa siinä vaiheessa ajatella:

Mitä meille tapahtui?
Miten tästä tuli tällaista?
Mihin katosi se ihminen, johon rakastuin?

 

Idealisoinnin ansa 

Idealisoinnin ansa voi näkyä takertuvana tai välttelevänä käyttäytymisenä sekä omien tunteiden kaatamisena kumppanin kannettavaksi. Suhteeseen syntyy helposti kehä, jossa kumppanin idealisointi ja pettymys vuorottelevat. Saatamme odottaa, että kumppani täyttäisi kaikki tarpeemme: lohduttaisi, ymmärtäisi, poistaisi yksinäisyyden tunteen ja loisi jatkuvaa turvaa. Koska kukaan ihminen ei kykene tähän kaikkeen täydellisesti, petymme väistämättä ja alamme helposti ajatella, että paha olo johtuu siitä, ettei kumppani halua muuttua sellaiseksi ihmiseksi, jota tarvitsemme.

Suhteeseen voi syntyä myös panos–tuotostasapainon vaatimus: emme enää halua antaa toiselle sitä, mitä hän tarvitsee, koska emme koe saavamme itsekään tarvitsemaamme. Silloin sydän alkaa vähitellen sulkeutua ja yhteys kumppaniin heikentyä.

Fantasian särkyminen on mahdollisuus

Fantasian särkyminen voi tuntua rakkauden loppumiselta. Joskus se on kuitenkin ensimmäinen askel kohti kypsää rakkautta. Todellinen läheisyys ei synny täydellisyydestä eikä siitä, ettei suhteessa olisi ristiriitoja. Se syntyy siitä, että kaksi keskeneräistä ja inhimillistä ihmistä uskaltaa nähdä itsensä ja toisensa sellaisina kuin he oikeasti ovat — ilman tarvetta suurentaa tai pienentää itseään tai toista. Juuri siitä voi alkaa aidosti turvallinen ja vastavuoroinen rakkaus.


Usein jo muutama terapiakäynti auttaa ulos idealisoinnin ansasta.

Varaa aika etäterapiaan täältä.

Miksi puoliso ei kanna vastuuta omasta käytöksestään? Kyse ei aina ole välinpitämättömyydestä

Tutkitaan vähän mitä emotionaalinen vastuunvälttäminen on.

Vastuunottaminen omista mokista tai omasta vaikutuksesta toiseen, ei ole aina helppo kantaa. Siellä taustalla on usein syvää häpeää, syvää syyllisyyttä ja syvää viallisuuden tunnetta. Ne ovat niin kivuliaita asioita että niitä haluaa välttää ja niitä vastaan suojautua.

Siellä on monesti myös taustalla alitajuinen pelko:

Voiko minua rakastaa virheellisenä?

Olenko täysin epäonnistunut ja pilannut kaiken?

Pidätkö minua pahana ja kamalana ihmisenä?

Samalla, me emme voi myöskään ottaa kaikkea vastuullemme. Mutta on aikuisuutta ymmärtää, että totta helkkarissa me vaikutamme toisiimme.Myös tahtomattamme.

Turvallisessa parisuhteessa tarvitaan asennetta:

“Joskus meidän välillä aktivoituu luultavasti myös jotakin kivuliasta, vaikka emme tahtoisi tai niin tarkoittaisi. Haluan silti kuulla sinua, oppia ymmärtämään sinua ja olla pahoillani aidosti, silloin kun jokin miten toimin satutti sinua”.

Emotionaalinen vastuunotto ei ole siis syyllistymistä. Mutta se on uskallusta tuntea myös kipu siitä, että joskus meidän toiminta myös tuntuu toisesta kivuliaalta. Vaikka emme olisi sitä tarkoittaneet.

Vastuun välttäminen näyttää tältä:

  • Vika on aina muissa.
  • En reflektoi käyttäytymistäni ja sen vaikutusta muihin
  • En ole kiinnostunut muiden tunteista vaan enemmänkin siitä, että saan oman tahtoni läpi tai vältettyä jotakin epämukavaa.

Luultavasti kaikilla meistä on hetkiä, jolloin vastuunkantaminen on vaikeaa. Ja jotkut taas kantavat sitä liikaakin, syyllistyen asioista joista ei kuuluisi.

Siksi on tärkeää sanoa:

Voit kantaa vain oman vastuusi. Et enempää. Silloin kun luotatte suhteessa siihen, että kumpikin teistä on valmis kuulemaan toista ja tarkastelemaan omaa toimintaa, on niin paljon rennompi ja helpompi hengittää.

Terapeutti Eevi Vuoriston parisuhdetta ja itsetuntemusta vahvistavat kirjat & korttipakat löydät TÄÄLTÄ.

10€ OSTOSRAHAA etukoodilla OSTOSRAHA10 (yli 45€ tilauksiin) 
PUOTIIN
close-image
KORTTIPAKAT OSTA 3 MAKSA 2
PUOTIIN
close-image
PÄÄSIÄISETU: MATKAHUOLLON TOIMITUSKULUT  3,90€
PUOTIIN
close-image
ILMAINEN toimitus Matkahuollolla yli 30€ tilauksiin 
PUOTIIN
close-image