Kukaan meistä ei ole pettymysten ulkopuolella. Ja juuri siksi ehdotan, että pettymystä tarkasteltaisiin jonain muuna kuin ikävänä, valitettavana ja surullisena.
Ei, pettymys on osa elämää! Ei sitä tarvitse patouttaa. Eikä salata.
Sanon sen ääneen: Saat olla pettynyt siihen, miten asiat ovat menneet.
Joskus se on kaikki mitä tarvitaan – lupa tuntea ja myöntää asia itsellesi ääneen.
Pettymys ei tarkoita, ettei elämässäsi olisi paljon hyvää. Ja sinussa paljon potentiaalia – muuttaa niitä asioita, jotka ovat käsissäsi. Mitä kirpaisevampi pettymys, sen vahvemmin se pysäyttää. Kaikilla tunteilla on viestinsä ja niin on pettymykselläkin.
Reality check
Pettymys on tietynlainen reality check. Se näyttää, että tältä asialta, ihmiseltä tai tapahtumasarjalta olisin toivonut jotain muuta.
Aina asiat eivät ole meidän käsissämme, ja sillonkin pettymys on sallittua. Miksei olisi? Pettymys kertoo toiveistamme. Joskus kun emme tiedosta alitajuisia toiveitamme, pettymys voi ne paljastaa. Pettymys kertoo jotakin meistä itsestämme, tarpeistamme ja tunteistamme.
Kun petymme toisen tapaan toimia, joskus se totta kai on universaali reaktio – kuka tahansa pettyisi. Mutta jos petymme johonkin samaan asiaan yhä uudestaan ja uudestaan, se kertoo enemmän meistä itsestämme ja tarpeestamme yrittää nähdä tilanne muuna kuin se oikeasti on. Muutenhan olisimme jo jatkaneet matkaamme eteenpäin.
Kun petymme siihen, ettei joku muista meitä tai ota meitä erityisemmin huomioon – se kertoo enemmänkin tarpeestamme löytää merkittäviä ihmissuhteita kuin tuon yksittäisen ihmisen ”hyvyydestä tai huonoudesta”. Mikäli löytäisimme kaipaamamme ihmissuhteet onnistuisimme myös hölläämään tarpeestamme saada huomiointia sunnasta, josta sitä ei ole tulossa.
Joskus pettymys on epätoivoinen tunne siitä, että teimme parhaamme eikä se riittänyt. Yhtälailla tämä tieto on arvokasta. Kaikki asiat eivät kanna ja sen hyväksyminen auttaa siirtymään johonkin kestävämpään.
Joskus pettymys johtaa ymmärrykseen, että oppiaksemme meidän oli kokeiltava. Ilman kokeilemista emme olisi koskaan saaneet tietää. Kenenkään polku ei ole suora moottoritie, matkaan kuuluu erilaisia sivuhaaroja ja rönsyjä, joiden kautta opimme elämästä. Tuolla opilla on iso merkitys: se on kuin pääomaa, jota kukaan ei voi enää viedä meiltä pois.
Toisinaan petymme omaan toimintaamme, rajattomuuteen, aikaansaamattomuuteen, yms. Usein juuri se auttaa toimimaan toisin jatkossa. Ilman karvasta harmitusta homma jatkuisi vanhaan malliin.
Tämän kaiken ymmärtäen pettymyksen voi nähdä lahjana, kivuliaana totuuden hetkenä, jossa saamme tuntea tarvittavat tunteet.
On ymmärrettävää, että joskus välttelemme sitä. Hämmennyksen ja surun kohtaaminen vaatii kanttia. Pettymys mielletään joskus lapselliseksi reaktioksi, mutta todellisuudessa mitä kypsempiä olemme, sen valmiimpia olemme sen kohtaamaan.
Pettymys on askel muutokseen
Pettymys viestii tarpeesta muutokseen ja samalla se on tarvittava askel silloin, kun muutos ei ole helppo.
Usein ennen uuden alkua tarvitaan tietynlainen vanhan äärelle pysähtyminen – ja mikä olisikaan vahvempi pysäyttäjä kuin karvas pettymys. Joskus uuden aloittaminen takkuaa, ja siksi pieni kivun särähdys voi auttaa tarttumaan toimeen.
Mikä ikinä tilanteesi onkaan, sinulla on oikeus tuntea kuten tunnet. On asioita jotka toimivat ja sitten on niitä asioita, jotka eivät toimi. On virkistävää, joskus jopa parantavaa, voida todeta se ääneen.
Siitä sitten vähitellen muutos alkaa raksuttaa aivoissa, ja päiväkin paistaa risukasaan. Jos ei vielä nyt, niin heti huomisaamusta. Yhden illan se ottaa, ja sitten alkaa olla päivä päivältä kirkkaampaa.
Sydämellä,
Riikka
Intuitiivisista energiahoidoistani sekä muista palveluistani voit lukea alta tai tästä.
Menin möläyttämään kotva sitten kumppanilleni pelkopäissäni, että ”Mä en vielä luota suhun”. Erinomainen keskustelunaloitus. Vasta, kun olin itse ottanut koppia peloistani ja turvattomuudestani, pystyin (uudelleen)käymään hyvän, haavoittuvaisen ja aikuisen keskustelun tarpeistani ja toiveistani. Se oli lähentävää ja lisäsi turvaani. Siihen asti oireilin ja sekoilin. Ihan ymmärrettävästi, vanhoista haavoistani johtuen. Mutta turva ei tullut ulkopuoleltani ensin, niin kuin ei aikuisessa ihmissuhteessa kuulukaan. Samanaikaisesti minulle on olennaista, että ihmissuhteessa keskeiset turvan elementit ovat läsnä saman tien ja niistä voi alkaa rakentaa hyvää pohjaa. Muuhun en enää suostuisi.
Kaikissa ihmissuhteissa luottamus rakennetaan pikku hiljaa ja olennaista on, että teot ja sanat mätsäävät. Missään uudessa ihmissuhteessa ei realistisesti ottaen heti voikaan tietää, toimiiko ihminen ajatustensa ja ideaaliensa mukaan, eli onko hän oikeasti kypsynyt ja juurtunut arvoihinsa. Asia selviää ajan kanssa.
Usein, kun olemme turvattomia ja meillä on eheytymättömiä haavoja ihmissuhteissa, haluaisimme vihdoin vain levätä, luottaa ja nojata. Jos emme ihan vielä lepää omassa voimassamme, saatamme ripustaa luottamuksen toiseen kuin koristeen kuuseen. Silloin ystävä- ja kumppanivalintatutka saattaa olla vähän vinossa ja toistamme vahingossa vanhoja runttukuvioita. Olen itse vetänyt ihan täysiä päin seinää monta kertaa – en osannut aiemmin tunnistaa itselleni turvallisia tai turvattomia tyyppejä. Nyt osaan.
Olennaisia turvan elementtejä ihmissuhteessa ovat mm. nämä:
Reflektoimme itseämme, emmekä syytä elämästämme ja ihmissuhteistamme toisia
Valehtelu, asioiden jatkuva selittäminen ja epärehellisyys eivät kuulu kuvioon
Emme uhriudu kun mokaamme itse, vaan otamme stipluistamme koppia
Keskustelemme, avaamme ja speksaamme yhdessä, eli uskallamme tutkia, kuinka arvot, toiveet ja tarpeet kohtaavat
TOIMIMME kuten puhumme – jokainen osaa haluta hyvää eikä tietoisesti tahdo satuttaa ketään – aikuinen toimii sanojensa mukaisesti
Vahvistamme sisäistä turvaamme emmekä vaadi turvaa toisilta. Itselleen turvallinen aikuinen ei kauaa turvattomissa, epäkunniottavissa tai epäselkeissä kuvioissa pyöri.
Osaamme / opettelemme oman hermostomme rauhoittamista ja tunnesäätelyä. Silloin omista peloistaan voi ottaa vastuun.
Seinää päin täräyttely ei tarkoita, että olemme huonoja tai että emme ansaitse parempaa, vaan että emme ole ihan ottaneet täyttä koppia omasta voimastamme ja maskuliinienergiastamme. Naisille maskuliinieneriansa löytäminen on ihan olennaista, jotta voi olla hyvissä, turvallisissa suhteissa (miesten) kanssa. Käytännössä se tarkoittaa, että osamme tuoda turvan elementtejä itsellemme työ- perhe- ja ihmissuhdemielessä ja toki myös parisuhdetta ajatellen. Se tarkoittaa oman sisäisen turvan vahvistamista, omien rajojen löytämistä ja ilmaisemista, sekä oman sydäntotuuden kuulemista ja sen mukaan toimimista.
Omassa voimassa oleminen tarkoittaa hyvää, aikuista riippumattomuutta, eli että ei enää hylkää itseään silloin, kun pelkää menettämistä, torjutuksi tulemista tai yksinjäämistä. Silloin ei toimi pelosta käsin itseä nielemällä, omia tarpeita ja tunteita sivuuttamalla tai miellyttämällä, tai olemalla huonoissa suhteissa. Siinähän jää muuten ihana oma laiffi nauttimatta, kun vetelee itseään pienentäen ja muille kelpaillen ja itseä epäillen.
Monelle meistä sydänvoimautumisen matka on äiti- ja isähaavojen purkamista ja sitä että oppii ihan arjessa ja käytännössä toimimaan rakkaudellisemmin itseään kohtaan. Että voi alkaa nojata ja luottaa itseensä ja oikeasti kokea omaa, ihanaa uniikkiuttaan ja leidipoweriaan elämässä.
Mitä tulee omaan parisuhteessa häröilyyni, tapahtuu se yleensä siksi, että pohjimmiltaan pelottaa tai koen riittämättömyyttä (eli häpeää eli arvottomuutta), en pysty ihan tunnesäätelemään ja reagoin tunteistani käsin. Mutta pelastukseni ei tule kumppanistani – turvani ja itsearvostukseni ei ole hänestä kiinni. Palaan takaisin omaan voimaani ja otan koppia haavoistani. Kumppanini tukee niiden eheyttämisessä, mutta minä kuljen omaa sydänvoimautumisen matkaani. (Ja hän toki omaansa). Tämä on ihan normisettiä, vaikka (ja kun) teen itse terapeuttista työtä, opetan ja ohjaan muita. Haavoja on kaikilla, ja niihin voimauttavan suhteen löytäminen on oikeastaan ihmissuhdetaito.
En enää anna voimaani toisten käsiin, ja juuri se on mahdollistanut nykyisen, tosi rakkaudellisen ja turvallisen parisuhteeni ja muut läheiset ihmissuhteeni. En tee kompromisseja minulle tärkeistä spekseistä: en halua olla tunnekannattelija kellekään tai kärsiä siitä, ettei toinen tiedosta omia tunteitaan tai halua tarkastella toimintaansa. Olen kyllä tehnyt kaikkea tätä ihan riittävästi, enkä halua aiheuttaa sörsseliä toisillekaan. Ja juuri silloin huikea, turvallinen läheisyys on mahdollista.
Moni meistä suomalaisista naisista on joutunut pärjäämään tosi yksin ja vetämään suorittavalla maskuliinienergialla eteenpäin, koska omista kasvuvaiheista on puuttunut turvaa ja lempeää, tunnetaitoista hoivaa. Se on kuitenkin eri asia kuin terve, turvallinen ja suojaava sisäinen isyys.
Kun löytää ja vahvistaa itsessään aikuista maskuliinienergiaa, myös feminiininen lepo, nautinto, luovuus, ihana seksuaalisuus ja sydämen kautta eläminen avautuu. Silloin saa elää naiseudestaan nauttien. Tarkoittaako tämä jotain ihmeellistä täydellisyyden tilaa? Ei. Eikä pelkojenkaan tarvitse kadota. Syvempi rakkaudellisuus, kepeys ja ilo kuitenkin mahdollistuu, kun oma voima vahvistuu.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.
Olen raitistunut alkoholisti. Alkoholismi on värittänyt elämääni läheisen roolissa syntymästä lähtien ja oman käytön kautta varhaisteini-iästä.
Vaikka olin alkoholisoitunut jo 16-vuotiaana, en kokenut olevani alkoholisti. Minulla oli omasta mielestäni selkeä käsitys siitä, miltä alkoholisti näyttää. Nuhjuinen, epäsiisti, huono hygienia. Minä en sopinut siihen kuvaan.
Toimintakyky ei ole riippuvuuden vastakohta
Lukion suoritin erinomaisilla papereilla ja pääsin suoraan yliopistoon sinne, minne halusin. Vaikka opintoni jäivät kesken juomisen takia, selitin itselleni olevani työssäkäyvä, nuori ja jopa yliopistokoulutettu nainen. Elämäni näytti olevan ulospäin kunnossa. Tukka hyvin, kaikki hyvin. Koska pysyin toimintakykyisenä, pystyin perustelemaan itselleni pitkään, ettei minulla ollut vakavaa ongelmaa.
Toimintakyky ei kuitenkaan ole riippuvuuden vastakohta. Joskus hyvä toimintakyky voi edesauttaa pitämään ongelman piilossa – jopa henkilöltä itseltään.
Kun loppujen lopuksi pohjan saavuttaneena pääsin avun piiriin, koin olevani selvillä vesillä. Koin olevani raitis. Voi kuinka väärässä olinkaan.
Alkoholiriippuvuus oli siirtynyt salakavalasti muihin haitallisiin toimintamalleihin ja riippuvuuksiin: ihmissuhteisiin, sokeriin, shoppailuun, työntekoon, suorittamiseen, treenaamiseen. Monia näistä jopa ihailtiin: sain hyväksyntää korkeasta työmoraalista ja treeni-innostani.
Olin pinnallisesti tyytyväinen elämääni, mutta pinnan alla myrskysi. Voin huonosti, mutten tiennyt, miksi. Hiljalleen ymmärsin, etten voi jatkaa näin.
Sain tärkeän oivalluksen. Olin kiinnittänyt huomiota vain siihen, mitä teen. Sen sijaan minun tuli kiinnittää huomiota siihen, miten suhtaudun siihen, mitä teen.
Tajusin, että olin valjastanut tavat ja toimintamallit niitä suurempiin rooleihin: pitämään poissa epämukavat tunteet, tuomaan enenevässä määrin mielihyvää ja täyttämään tarpeita, joita niillä ei ole tarkoitus täyttää.
Riippuvuus ei näy ulospäin
Ei ole olemassa selkeää ulkoista kuvaa, joka voisi määritellä riippuvuuden tai haitallisen tavan. Tämän vuoksi kysymys ”Olenko minä riippuvainen?” ei välttämättä ole se tärkein. Hyödyllisempää on kysyä, kuinka paljon tämä asia hallitsee elämääni. Kuinka paljon se vie aikaani? Jatkanko sen tekemistä, vaikka se aiheuttaa minulle kärsimystä? Sotiiko se omia arvojani vastaan?
Avun hakemiseen ei tarvitse odottaa sitä, että joudut pohjalle.
Tätäkin aihetta käsittelen vuoden alussa ilmestyvässä kirjassani Houkutus – vapaudu haitallisista tavoista (Bazar/Hidasta elämää, 2027).
VAROITUS! Artikkelin sisältö saattaa järkyttää herkimpiä lukijoita
– Rakkaus pelasti meidät!
Fernando “Nando” Parrado huudahtaa kuin itsestäänselvyytenä vastauksen siihen, mikä oli merkittävin tekijä siihen, että hän ja 15 muuta selviytyivät yli seitsemänkymmentä vuorokautta Andien vuoriston armottomassa maastossa ja ilmastossa.
Vuonna 1972 tapahtuneessa onnettomuudessa kuoli 29 ihmistä. Mikään tekijä ei puoltanut yhdenkään ihmisen selviytymistä vuoriston kylmyydessä ja ravinnottomuudessa. Kyseessä on edelleen yksi modernin ajan tunnetuimmista selviytymistarinoista, josta on tehty myös 1990-luvulla julkaistu Hollywood-elokuva Elossa.
Oli 13. lokakuuta. Parrado nousi lentokoneeseen Uruguayssa. Päämääränä oli Chile. Koneen matkustajat koostuivat amatöörirugbyjoukkueen pelaajista sekä heidän läheisistään. Aamu oli kuin mikä tahansa toinen samanlainen.
– Elämä saattaa muuttua yhdessä pienessä hetkessä. Paras ja huonoin päiväsi alkavat molemmat samalla tavoin auringonnousulla, Parrado muistuttaa.
Pelko voi pelastaa
Helsingin messukeskuksessa järjestetyssä Nordic Business Forumissa puhumassa ollut Parrado muistelee vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Yleisö kuuntelee häntä herkeämättä. Vaikka monelle tarina on tuttu, Parradon itsensä kertomana se herää henkiin uudella tavalla.
Parrado muistelee, kuinka lentokone syöksyi maahan keskelle Andien vuoristoa. Matkustajat näkivät ikkunasta vuorten huiput, jonka jälkeen jysähti. Koneen perä irtosi ja ruho valui alas vuoren rinnettä.
12 henkilöä menehtyi välittömästi, mutta eivät kaikki. Eloonjääneistä monet loukkaantuivat pahasti.
Fernando Parrado vieraili Helsingssä Nordic Business Forumissa kertomassa vaikuttavan tarinansa.
Parrado kertoo, kuinka osa eloonjääneistä osoitti johtajuutta operoimalla ja rakentamalla matkalaukuista suojamuurin koneen repeytyneen osan edustalle. Tämä siksi, että heillä olisi edes jotain suojaa kylmyyttä vastaan.
– Paniikki voi tappaa, mutta pelko pelastaa, Parrado summaa.
Alkoi odotus, joka sai päivien kuluessa epätoivoisia sävyjä. Kaiken keskellä myös nälkä kaiversi.
Parrado ei puhu mielellään siitä mitä ravinnon puute sai vuoristossa aikaan. On silti yleisesti tiedossa, että eloonjääneet joutuivat turvautumaan kannibalismiin selviytyäkseen. He söivät siis kuolleita ruumiita.
– Nälkä on ihmisen pahin pelko.
Parrado osoittaa sormellaan messukeskuksen 8 500-päistä yleisöä, joka koostuu pääosin hyväosaisista liike-elämän vaikuttajista. Hän toteaa pokkana, ettei salissa olevista yksikään tiedä, mitä on olla nälissään.
– Todellista nälkää voi kokea vain sellaisena hetkenä kun tilanne on todellinen ja vakava, Parrado perustelee.
Hän on kokemuksineen niin vakuuttava, ettei kukaan yleisössä epäile.
Ainoa todellinen asia on tämä hetki
Kun kaksi viikkoa oli kulunut, eloonjääneitä kohtasi uusi tragedia. Lumivyöry hautasi koneen. Rytäkässä menetti henkensä 8 henkilöä. Parrado muistaa, kuinka he yrittivät ripeästi ja epätoivoisina kaivaa ihmisiä lumesta esiin.
– Yritimme löytää jalkojen sijaan kasvoja, sillä lumen alla et pysty olemaan pitkään hengittämättä.
Lopulta toivottomuus tilanteen laukeamisesta johti siihen, että Parrado lähti erään toisen selviytyneen kanssa etsimään apua. He suuntasivat kävellen matkaan, joka osoittautui lähes 60 kilometrin taivallukseksi.
Missään vaiheessa ei ollut varmuutta siitä, löytäisivätkö he apua.
Minulla oli vain kaksi ajatusta. Ensimmäinen oli, että kuolen. Ja toinen, että tuolla jossain on tyttö, jota en saa koskaan kohdata, Parrado kertoo.
Lopulta kymmenen päivän vaelluksen jälkeen he löysivät apua. Yli kaksi kuukautta lento-onnettomuuden jälkeen eloonjääneet saatiin pelastettua.
Parradolla ei ole varsinaisia elämänviisauksia Messukeskuksen yleisölle. Osalla heistä valuu kyyneleet poskilla. Parradon omakohtainen kokemus koskettaa syvästi ja samalla luo uskoa ihmisen kykyyn selviytyä.
Yhden asian Parrado haluaa meidän muistavan.
– Ainoa todellinen asia elämässäsi on tämä olemassa oleva hetki.
Suorittamiseen kohdistunut katse ei lepää koskaan. Horisontti, jonka suorittajan katse näkee, ei ole laaja tai aina edes kokonainen, vaan alati tarkentuva. Se näkee keskeneräisyyden ja yksityiskohdat. Se kiinnittyy tehtävään, tavoitteeseen, aikatauluun ja määränpäähän. Se arvioi etäisyyttä ja vauhtia. Se tarkistaa, josko pitäisi mennä nopeammin.
Horisontti ei ole se, mikä muuttuu. Tapamamme katsoa sitä, on olennainen.
Sama maisema voi näyttäytyä keskeneräisyyksien listana tai kokonaisuutena, jossa tapahtuu paljon sellaista, mitä ei tarvitse saada aikaan. Horisontti ei pyydä suorittamaan itseään kohti. Se ei mittaa vauhtia, palkitse etenemisestä tai muutu saavutukseksi.
Ehkä juuri siksi kauas katsominen voi joskus tuntua vaikealta ihmiselle, joka on oppinut kohdistamaan katseensa aina kohti seuraavaa saavutettavaa.
Kun vauhdista tulee mittari
Moni on oppinut säätelemään oloaan tekemisen kautta. Sisällä poltteleva levottomuus sammutetaan toimeen ryhtymällä, vaikka sen taustalla olisi uupumuksen aikaansaama väsymys. Vapiseva epävarmuus puetaan tekemisen haarniskaan, vaikka se kaipaisi rinnalleen myötätuntoa ja rohkaisevia sanoja. Riittämättömyys saa suorittajan aktivoitumaan ja kiristämään tahtia, sillä eteenpäin menemällä, tekemällä, on aikaisemminkin suoriuduttu.
Hallitsemattomuus on helpompi ottaa haltuun suunnitelmilla, tavoitteilla ja rutiineilla. Ja kyllä: tekeminen voi antaa hetkeksi kokemuksen hallinnasta. Vauhtihan kertoo, että ollaan menossa eteenpäin.
Vähitellen tästä samasta vauhdista voi tulla myös mittari omalle arvokkuudelle. Kuin salakavalasti se kietoo keho-mielemme uskomuksiin siitä, että:
Jos jaksan, olen hyvä.
Kun saan aikaan, olen tärkeä.
Ainakin etenen, joten olen oikealla tiellä.
Ja jos pysähdyn, jokin minussa saattaa alkaa kysyä, olenko enää riittävä.
Silloin levosta tulee vihollinen.
Kun kehon kuuntelusta tulee uusi suoritus
Hyvinvointia tavoitellessa voi käydä niin, että sama suorittamisen logiikka kulkee mukana. Opetellaan palautumaan paremmin. Optimoidaan unta, rakennetaan täydellistä päivärytmiä, harjoitellaan hengittämistä, läsnäoloa ja rauhoittumista.
Eikä tässä ole mitään vikaa. Jos unen priorisointi lisää hyvinvointia, se on tietenkin hyvä asia. Mutta suorittamisen ja optimoinnin kulttuurissa on vaarana, että hyvinvoinnistakin tulee yksi uusi asia, joka pitäisi osata oikein. Yksi uusi alue, jossa pitäisi onnistua.
Silloin tärkein kysymys saattaa jälleen jäädä kysymättä: Mitä keho todella tarvitsee? Mitä minä todella tarvitsen?
Ei se, mitä pitäisi tehdä, tai mikä olisi tehokkain tapa palautua. Ei se, mikä veisi nopeimmin kohti parempaa oloa, vaan mitä juuri nyt tarvitaan.
Keho ei aina pyydä lisää
Keho ei välttämättä tarvitse uutta strategiaa. Se ei aina tarvitse enemmän liikettä, parempaa suunnitelmaa tai tehokkaampaa palautumista.
Joskus se tarvitsee yksinkertaisesti lepoa. Joskus ruokaa, tanssia, unta tai lämpimään vilttiin kääriytymistä. Toisinaan liikettä ilman tavoitetta. Joskus toisen ihmisen läheisyyttä. Joskus tilaa ja hiljaisuutta. Joskus luvan olla hetken täysin hyödytön.
Kehon viesti ei välttämättä kulje mieleen selkeänä ajatuksena. Keho viestii aistimuksin ja tuntemuksin: väsymyksenä, levottomuutena, pääkipunam painona rinnassa, kiristyksenä hartioissa tai hätänä silloin, kun tekeminen loppuu. Mutta jos katse on jatkuvasti suunnattu seuraavaan, näitä viestejä on vaikea kuulla. Silloin keho voi joutua huutamaan sen, mitä se oli kuiskinut jo kauan.
Horisontti ei vaadi saavuttamista
Siksi horisonttiin katsomisessa lepää olennainen viisaus.
Se muistuttaa katseesta, joka ei tarvitse kohdetta. Katse saa levätä – ja kun katse lepää, se voi rauhoittaa koko kehon. Katse saa havainnoida kokonaisuutta. Kenties juuri silloin silloin se alkaa nähdäkin laajemmin, enemmän.
Horisontin laidalla tapahtuu koko ajan kymmeniä pieniä asioita. Jotkut niistä liikkuvat omalla painollaan ilman ohjaamista, ilman suorittamista, ilman että niitä tarvitsee saada tapahtumaan. Kaikkeen ei tarvitsekaan vaikuttaa.
Kenties samaa voi harjoitella elämässä – kaikkea ei tarvitse muuttaa projektiksi tai ratkaista. Kaikelle ei tarvitse asettaa tavoitetta, sillä arvomme ei katoa silloin, kun vauhti katoaa. Keho ei muutu vähemmän arvokkaaksi, kun se väsyy. Ihminen ei tarvitse suoritusta ollakseen jonkin arvoinen.
Kun katse saa levätä horisontissa, jossa – ilman suoritusta tai hengitysharjoitusta – hengitys saa aivan itsekseen luvan hidastua, ilman että sitä tarvitsisi harjoitella tai muistuttaa.
Se tapahtuu silloin, kun ei tarvitse tietää, mitä seuraavaksi. Se tapahtuu, kun keholle annetaan mahdollisuus kertoa, mitä se tarvitsee – ennen kuin mieli ehtii päättää, mitä pitäisi tehdä.
Horisontin äärellä palaamme hetkeen. Asetamme itsemme paikkaan, jossa ei tarvitse ansaita oikeutta levätä.
Paikkaan, jossa ei tarvitse olla vauhdissa ollakseen matkalla.
Paikkaan, jossa ei tarvitse saavuttaa mitään voidakseen olla riittävä.
En tiennyt, kuinka paha stressin aiheuttama kohtaus voi olla ennen kuin ambulanssi tuli paikalle. Tässä tositapahtuma syksyiseltä iltakävelyltä:
Olin koiran kanssa iltalenkillä, kun mies huusi apua. Hän sanoi saaneensa kohtauksen eikä voinut jatkaa puhelua hätäkeskukseen. Hänen jalkansa ja kätensä olivat niin puutuneet, ettei hän pystynyt liikkumaan. Hän valitti hengittäessään ja heijasi itseään. Hän ei pystynyt puhumaan juurikaan.
Kun ambulanssi oli tulossa, jututin häntä, että hän pysyy tajuissaan. Selvisi, että hänellä oli ollut kova stressi, joten hän oli lähtenyt kävelylle. Tajusin, että kyseessä oli paniikkikohtaus. Yritin saada miehen hengittämään kanssani ohjeeni mukaan lempeästi ja jalkoja silitellen ennen kuin ambulanssihenkilökunta saapui paikalle. Ammattilaiset eivät tehneet samaa lempeästi vaan sanoivat napakasti: ”Nyt suu kiinni. Et hengitä enää yhtään suun kautta!” Se toimi!
En ollut koskaan nähnyt niin pahaa stressin aiheuttamaa paniikkikohtausta, että sormet ja jalkaterät menevät kippuralle, eikä niitä pysty suoristamaan tai liikuttamaan. Minulle selvisi, että näin pahassa stressikohtauksessa tapahtuu seuraavaa:
Kun paniikki iskee, hengitys usein kiihtyy ja syvenee. Tätä kutsutaan hyperventilaatioksi, eikä se ole vain päässä – se muuttaa kehon kemiaa oikeasti.
Liiallinen hengitys poistaa elimistöstä hiilidioksidia liian nopeasti, jolloin hermot ja lihakset ärsyyntyvät herkemmin.
Tästä syntyy tetaniaa: pistelyä, puutumista ja kouristelua, joka alkaa usein käsistä ja suun ympäriltä ja voi levitä jalkoihin. Siksi sormet ja varpaat voivat vääntyä koukkuun.
Kun jaoin tämän kokemuksen Instagram-postauksessani, siihen tuli paljon kommentteja. Monessa toistui yksin jääminen kokemuksen kanssa, ja usein siihen liittyy häpeää.
Kun tunnereaktio – esim. voimakas stressi – tulee näkyväksi muille, ihminen kokee helposti häpeää: ”Minä en kestä kuten muut.” Mutta entä jos se onkin toisin päin? Entä jos ihminen onkin kestänyt aivan liian pitkään ja aivan liian paljon?
Mieli on vahva ja voi laittaa keholle hanttiin, kunnes keho ilmoittaa, että nyt meni liian pitkälle. Mieli VOI OLLA liian voimakas, kestävä ja taipumaton. Mieli voi olla todella vahva. Joskus se on vahvuus, mutta silloin, kun mieli ylittää kehon inhimilliset rajat, se on ollut LIIAN VAHVA. Eräs seuraajani kommentoi: ”Mulla meni ihan tunteisiin, kun traumaterapeutti ’kehui’ mun resilienssiä. Voi nyt s*atana ku ei tarvis olla näin hyvä. Siedän ja sinnittelen epänormaalin määrän ja siks keho onkin nyt melkoisen uupunut.”
Kun keho sanoo, että nyt riittää, se ei siis ole heikkoutta vaan liikaa vahvuutta. Vahvuutta kestää, sietää, olla yksin. Mutta inhimillisesti ottaen: sellaista vahvuutta ei tarvitse käyttää tappiinsa. (Jos saat vasaran käteesi, se ei tarkoita, että sillä pitää lyödä kaikkea, mikä eteen tulee, vain siksi, että työkalu on tehokas.)
Vaikka elämme ajassa, jossa kognitiivisia kykyjä arvostetaan (yli?)paljon ja mielen lujuutta opetetaan menestyksen mittarina, keho ei koskaan taivu trendeille. Keho sanoo: ”Ilman minua ei olisi sinua. Laitapa asiat tärkeysjärjestykseen.”
Kun keho kuiskaa, ettei se jaksa, älä anna mielen huutaa sille, että se on heikko ja laiska.
Keho on elämän koti. Ei anneta mielen, olosuhteiden tai toisten rikkoa sitä.
Keho kaipaa lepoa, liikettä, kosketusta ja hellimistä kaiken sen kovuuden rinnalla, mitä todellisuus varmasti tarjoilee riittämiin.
Pidetäänhän huolta itsestämme ja toisistamme.
<3 Sanna
Kun keho vielä kuiskaa, pysähdy jo silloin.
Stressinhallintakorttien 51 helppoa harjoitusta auttavat rauhoittamaan kehoa ja mieltä keskellä tavallista arkea. Tutustu kortteihin TÄÄLTÄ.
Kun tuntuu pahalta, sinun ei tarvitse jäädä tunteen kanssa yksin.
Lohtukorttien voima-ajatukset ja lempeät harjoitukset auttavat tunnistamaan ja kohtaamaan vaikeita tunteita. Tutustu kortteihin TÄÄLTÄ.
On päiviä, jolloin to do -lista näyttää pitkältä ja omat voimavarat lyhyiltä. Tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä. Tiedän, mitä olisi järkevää tehdä. Tiedän jopa, mitä kaikkea saisin aikaan, jos vain olisin vähän tehokkaampi.
Mutta keho sanoo jotain muuta: Ei tänään.
Olen joutunut opettelemaan, ettei tuo lause ole epäonnistumisen merkki. Sen sijaan se on tärkeää tietoa. Etenkin, kun elää kroonisten sairauksien kanssa.
Aikaisemmin suorittajana ajattelin helposti, että tehtävälista kertoo siitä, millainen minun pitäisi olla.
Jos en saa kaikkea tehtyä, olen saamaton. Jos joudun lepäämään, olen laiska. Jos muut tuntuvat ehtivän enemmän, minussa täytyy olla jotain vikaa.
Nykyään yritän katsoa asiaa toisin. Lempeämmin.
Ehkä tehtävälista ei olekaan mittari ihmisarvolleni. Ehkä se on vain lista asioista. Ja joskus siinä on liikaa asioita.
Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta minulle se on ollut tärkeä oivallus:
Kaikkea ei tarvitse saada tehtyä tänään vain siksi, että se on listattu. Mielummin kysyn itseltäni, mitä voin jättää tekemättä?
Entä jos to do -listan sijaan kuuntelisit ensin itseäsi?
Joskus päivän tärkein tehtävä voi olla sähköpostien vastaaminen. Joskus se voi olla ruoan tekeminen. Joskus kävely. Joskus työ. Ja joskus se voi olla lepo.
Olen huomannut, että itsensä puolella oleminen vaatii myös sen hyväksymistä, että kaikki päivät eivät ole samanlaisia.
Joskus pystyn enemmän. Joskus vähemmän. Ja se saa olla niin.
Meillä on valtava tarve ajatella, että jos vain löydämme oikean rytmin, voimme hallita kaiken. Mutta elämä ei toimi niin.
Tulee huonoja öitä. Yllättäviä asioita. Pettymyksiä. Kuormitusta. Sydänsuruja. Sairastumista. Muutoksia. Elämää.
Siksi ehkä tärkeämpi kysymys ei ole:
”Miten saan kaiken tehtyä?”
Vaan:
”Mikä on tänään tärkeintä?”
Ja joskus vastaus on yllättävän pieni.
Kaikki ei ole kiireellistä
Olen alkanut ajatella, että yksi lempeimmistä taidoista on opetella erottamaan toisistaan se, mikä on tärkeää ja se, mikä vain tuntuu kiireelliseltä.
Kaikki viestit eivät tarvitse vastausta heti. Kaikki kodin sotkut eivät tarvitse järjestämistä tänään. Kaikki ideat eivät tarvitse toteutusta. Kaikkiin mahdollisuuksiin ei tarvitse tarttua.
Ja kaikki keskeneräinen ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista. Joskus keskeneräisyys on vain elämää.
Haluan edelleen opetella jättämään asioita kesken ilman, että tulkitsen sen epäonnistumiseksi. Haluan muistaa, että olen paljon muutakin kuin se, mitä saan aikaan.
Lempeä muistutus: Sinun ei tarvitse ansaita lepoa olemalla ensin tarpeeksi ahkera. Saat levätä myös keskeneräisten asioiden keskellä.
Tilaa itsellesi itsemyötätunnon ja arjen jaksamisen tueksi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.
Laboratoriovastauksessa saattaa olla kymmeniä lyhenteitä: Hb, leuk, ALAT, TSH, LDL ja monta muuta. Mutta mitä ne todella kertovat terveydestä – ja tarkoittaako viitearvosta poikkeava tulos aina sairautta? Käymme läpi, mitä laajoissa verikoepaketeissa yleensä tutkitaan ja miten tuloksiin kannattaa suhtautua.
Artikkelin luettuasi tiedät, mitä tavallisimmat tutkimukset mittaavat, millaisiin sairauksiin poikkeavat arvot voivat liittyä ja milloin tuloksista kannattaa keskustella lääkärin kanssa.
Mitä perusverenkuva kertoo?
Käytännössä kaikki laajat verikoepaketit sisältävät perusverenkuvan (PVK), joka mallintaa verisolujen toimintaa. Perusverenkuvan kolme keskeisintä arvoa ovat hemoglobiini (Hb), leukosyytit eli valkosolut (leuk) ja trombosyytit (tromb). Niiden perusteella nähdään, onko ihmisellä esimerkiksi anemiaa (matala Hb), infektioita, verisyöpiä tai monia muita sairauksia (korkea leuk) tai veren hyytymisen häiriöitä (trombosyyttien poikkeamat).
Lisäksi perusverenkuvaan kuuluu useampia punasolujen kokoa, muotoa ja hemoglobiinipitoisuutta mittaavia suureita, joilla voidaan arvioida anemian laatua tarkemmin, jos hemoglobiini on poikkeava.
Näkyvätkö diabetes ja sydänriski verikokeissa?
Toinen yleinen asia, mitä verikoepaketeissa yleensä tutkitaan, ovat sokerit ja kolesterolit.
Kohonnut verensokeri voi olla pitkään oireeton. Siksi se voi löytyä verikokeessa jo ennen kuin ihminen itse huomaa terveydessään muutoksia. Hoitamaton diabetes vaikuttaa kokonaisvaltaisesti koko elimistön terveyteen, joten mahdollinen diabetes olisi tärkeä löytää hyvissä ajoin.
Lääkärit mieltävät diabeteksen ensisijaisesti valtimosairaudeksi yhdessä kohonneen veren kolesterolipitoisuuden ja verenpainetaudin kanssa, sillä se heikentää valtimoiden toimintaa ja lisää merkittävästi riskiä aivo- ja sydäninfarkteihin.
Kohonnutta verensokeria, kolesterolia ja verenpainetta kutsutaan joskus ”hiljaiseksi tappajaksi”, sillä ne voivat kehittyä pitkään ilman selviä oireita. Hoitamattomina ne lisäävät esimerkiksi sydän- ja aivoinfarktin riskiä.
Internetistä löytyy FINRISKI-laskuri, jolla voi arvioida omaa riskiään sydän- ja aivoinfarkteille verrattuna samanikäisiin kanssaihmisiin. Laskurilla voi myös kätevästi katsoa, miten erilaiset elämänvalinnat – esimerkiksi tupakoinnin lopettaminen tai verenpainelääkityksen aloittaminen – vaikuttaa sairastuvuusriskiin. Suositan kokeilemaan!
Miten maksan, munuaisten ja kilpirauhasen toimintaa tutkitaan?
Verikokeissa kontrolloidaan tyypillisesti myös runsaasti eri elinkohtaisia laboratoriokokeita.
Krea/GFR kertoo munuaisten toiminnasta,
ALAT/AFOS kertoo maksan ja sappirakon toiminnasta.
TSH ja usein sen kanssa otettava T4 kertovat, että kilpirauhanen toimii niinkuin pitää.
Yksi ikuisuuskysymys verikoepakettien sisältöä mietittäessä on, mitä kaikkia vitamiineja ja hivenaineita siihen kannattaa sisällyttää – niitä kun on valtava määrä, ja useimpien kohdalla puutostilat ovat harvinaisia. Ne ovat myös kalliimmasta päästä kokeita, mikä näkyy nopeasti paketin hinnassa.
D-vitamiini on yleinen koepaketeissa mitattava vitamiini, ja siitä ihmisillä onkin Suomen pohjoisesta sijainnista johtuen herkästi vaje. Sen puute vaikuttaa erityisesti luustoon ja hampaistoon, mutta aiheuttaa myös voimattomuutta ja väsymystä.
B12-vitamiinin tärkeimpiä luontaisia lähteitä ovat liha, kala, kananmunat ja maitotuotteet. Vegaaniruokavaliossa sen saanti täytyy turvata täydennetyillä elintarvikkeilla tai ravintolisällä. Myös ikäihmiset ovat riskiryhmässä, koska B12- vitamiinin imeytyminen suolistosta heikentyy iän myötä. Noin 10%:lla yli 65-vuotiaista suomalaisista todetaan jossain vaiheessa B12-vitamiinin puutostila.
Folaatti (B9-vitamiini) on kolmas vitamiini, jonka puutos on varsin yleinen suomalaisten keskuudessa. Folaattia saadaan erilaisista vihreistä vihanneksista (mm. pavut, lehtikaali, parsakaali, pinaatti). Jos nämä eivät kuulu ruokavalioon, folaatin saanti voi jäädä liian vähäiseksi.
Folaatin puutos voi aiheuttaa väsymystä, aivosumua ja anemiaa. Kriittisintä sen saanti on kuitenkin raskaana oleville naisille, sillä folaatti on välttämätön sikiön normaalille kehitykselle. Äidin folaatinpuutos altistaa sikiön vakaville hermostonkehityksen komplikaatioille, ja siksi sen riittävä saanti pitäisi aina turvata, tarvittaessa ravintolisän avulla.
Muista hivenaineista katsotaan käytännössä aina natrium ja kalium, jotka säätelevät elimistön nestetasapainoa ja hermoston toimintaa. Häiriöt näissä kahdessa voivat johtaa turvotuksiin, kramppeihin, väsymykseen, hermoston toiminnan ongelmiin ynnä muihin mitä moninaisimpiin oireisiin, vakavimmillaan vaarallisiin sydämen rytmihäiriöihin.
Lisäksi joissain paketeissa katsotaan kalsium. Selvästi kohonnut kalsiumarvo tutkitaan tarkemmin. Tavallisia selvitettäviä syitä ovat esimerkiksi lisäkilpirauhasen toiminnan häiriöt, lääkitykset ja muut sairaudet.
Mitä PSA- ja testosteroniarvoista voi päätellä?
Miehiltä katsotaan usein prostataspesifinen antigeeni PSA, jota erittää eturauhanen. Koholla oleva PSA voi viitata eturauhassyöpään, mutta arvoon voivat vaikuttaa myös eturauhasen hyvänlaatuinen kasvu, tulehdus ja muut tekijät.
Myös testosteroniarvojen mittaus kuuluu monissa paikoissa osaksi laajaa verikoepakettia. Testosteroni vaikuttaa miehillä muun muassa seksuaaliseen haluun, lihasmassaan ja -voimaan sekä yleiseen hyvinvointiin ja jaksamiseen. Pelkkä yksittäinen matala verikoetulos ei vielä tarkoita testosteronivajetta, sillä testosteronipitoisuus vaihtelee ja siihen voivat vaikuttaa esimerkiksi ikä, ylipaino ja muut sairaudet.
Miksi poikkeava tulos ei aina tarkoita sairautta?
Verikokeen tuloksissa poikkeava arvo saattaa helposti säikäyttää. Se ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että jokin olisi vialla. Viitearvot määritellään niin, että noin 95 prosenttia terveiden ihmisten tuloksista osuu niiden sisään – toisin sanoen noin joka kahdennellakymmenennellä terveellä ihmisellä yksittäinen tulos voi olla viitealueen ulkopuolella.
Kun laajassa verikoepaketissa tutkitaan kymmeniä eri arvoja, ei siis ole kovin yllättävää, jos joukosta löytyy yksi tai muutama lievästi poikkeava tulos. Lisäksi joihinkin arvoihin voivat vaikuttaa esimerkiksi ruokailu, näytteenottoajankohta, tupakointi tai jopa se, missä asennossa ihminen on ollut ennen näytteenottoa.
Siksi laboratoriotuloksia ei kannata tulkita pelkän punaisen numeron perusteella. Merkitystä on sillä, kuinka paljon arvo poikkeaa viitealueesta, löytyykö muista kokeista poikkeavuuksia ja sopiiko löydös ihmisen oireisiin ja terveydentilaan. Lievästi poikkeava arvo voidaan joskus vain tarkistaa myöhemmin – esimerkiksi hieman poikkeava TSH-arvo voi normaalistua seurannassa ilman hoitoa.
Kenelle laajasta verikoepaketista voi olla hyötyä?
Laaja verikoepaketti on hyvä tapa saada läpileikkaus siitä, mitä omassa elimistössä on meneillään. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) verikoelöydösten perusteella voidaan saada kiinni vakavia sairauksia varhaisessa vaiheessa, ennen kuin ne ovat aiheuttaneet ensimmäistäkään fyysistä oiretta tai edenneet liian pitkälle.
Toisaalta on hyvä muistaa, että tulokset eivät ole diagnooseja. Verikokeista voi löytyä myös kaikennäköisiä sattumalöydöksiä, joilla ei ole lopulta merkitystä terveyden kannalta. Olennaista on, että poikkeavat tulokset tulkitaan asiantuntevasti. Epäselvissä tilanteissa kannattaa siksi aina konsultoida lääkäriä, jotta tulosten todellinen merkitys selviää.
Mitä Terween laaja verikoepaketti sisältää?
Terween laaja verikoepaketti on suunniteltu antamaan monipuolinen yleiskuva tärkeimmistä arvoista, esimerkiksi verenkuvasta, sokeri- ja rasva-aineenvaihdunnasta sekä maksan, munuaisten ja kilpirauhasen toiminnasta. Mahdolliset jatkotutkimukset suunnitellaan löydösten ja henkilökohtaisen tilanteen perusteella.
Onko sinun elämässäsi jokin kuormittava ihmissuhde tai kenties useampia?
Ihmissuhteilla on tutkitusti iso rooli hyvinvointimme kannalta. Ravitsevat ihmissuhteet lisäävät onnellisuuttamme, kun taas kuormittavat ihmissuhteet voivat viedä paljonkin voimia ja aiheuttaa monenlaista mielipahaa.
Jokainen toivoo luonnollisesti elämäänsä ravitsevia ihmissuhteita. Ravitsevassa ihmissuhteessa molemmat voivat hyvin ja tulevat riittävässä määrin nähdyksi ja kuulluksi. Joskus olemme kuitenkin tilanteessa, jossa ihmissuhteemme kuormittaa meitä liikaa. Joskus yritämme muuttaa tällaista suhdetta, mutta huomaamme silti, että jokin jumittaa emmekä välttämättä ymmärrä, mikä oikein on pielessä.
Jotta voimme ymmärtää ihmissuhteitamme ja omaa osuuttamme niissä, meidän on hyödyllistä katsoa suhteitamme systeemisen ymmärryksen avulla. Se antaa ehkä uudenlaisen ja oivalluttavan näkökulman ihmissuhteisiimme. Ylipäätään, on hyödyllistä tiedostaa, että piilossa olevat dynamiikat vaikuttavat ihmissuhteissamme yleensä kaikista eniten.
Saksalaisen teologi ja psykoterapeutti Bert Hellingerin kehittämässä perhekonstellaatiomenetelmässä ihmissuhteiden dynamiikkaa tarkastellaan elämän lainalaisuuksien (”Orders of love”) kautta, jotka toteutuessaan mahdollistavat rakkauden virtaavuuden eli ihmissuhteiden ravitsevuuden.
Menetelmässä yksi elämän lainalaisuus liittyy antamiseen ja vastaanottamiseen eli tasapainoon näiden välillä. Tämä lainalaisuus on keskeinen tunnistettava ja tarkasteltava, jotta voimme saada selkeyttä ihmissuhteisiimme – ja varsinkin niihin, joissa kuormitumme.
Antamisen ja vastaanottamisen lainalaisuus on erilainen lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa verrattuna kahden aikuisen väliseen suhteeseen
Systeemisen ymmärryksen mukaan tasapaino toteutuu, jos vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa vanhempi antaa ja lapsi ottaa vastaan.
Ihannetilanteessa lapsen ei siis tarvitse kannatella vanhempaansa emotionaalisesti, vaan hän tulee nähdyksi lapsena, ottaen vastaan ensin elämänlahjan ja sen lisäksi rakkautta ja hyväksyntää.
Aikuisten välisissä suhteissa sen sijaan antamisen ja vastaanottamisen tulisi olla vastavuoroista, jolloin kumpikaan ei ole lapsen tai vanhemman roolissa, vaan itsenäinen ja omilla jaloillaan seisova aikuinen.
Kun ihmissuhde on kuormittava, antaminen ja vastaanottaminen ei ole tasapainossa
Kuormittavassa ihmissuhteessa antamisen ja vastaanottamisen lainalaisuus ei toteudu. Kahden aikuisen välisessä suhteessa toinen saattaa jatkuvasti antaa enemmän, kun taas toinen nauttii vain ottamisesta. Kyse on aina myös terveiden rajojen puutteesta.
Lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa tilanne on joskus hyvin haavoittava. Lapsi saattaa olla vanhempaansa varten, jolloin roolit ovat väärinpäin. Tämä vääristynyt roolijako voi jatkua näkymättömänä vielä lapsen ollessa aikuinen.
Tämä suhteessa oleva epätasapainotila alkaa ajan mittaan kuormittaa suhdetta liikaa, jolloin sen osapuolet eivät voi hyvin suhteessa ollessaan. Ajan myötä suhde tukahtuu, näivettyy, haalistuu ja lopulta se usein päättyy tai jää hyvin etäiseksi ja pinnalliseksi.
Näin voi siis tapahtua aikuisen lapsen ja vanhemman suhteessa, jos molemmat eivät kykene kasvuun ja näin voi tapahtua myös aikuisten välisissä suhteissa, niin ystävyys- kuin parisuhteissa.
Jokaisesta suhteesta ja sen kaaresta voimme oppia jotain
Aikuisuuden ihmissuhteemme kertovat meille usein tarinaa lapsuudestamme ja siitä, miten olemme oppineet olemaan vuorovaikutussuhteissa ja tulemaan hyväksytyiksi niissä.
Jos emme ole vielä kovin tietoisia lapsuutemme suhteista, toistamme usein oppimaamme tapaa olla muiden ihmisten kanssa. Mutta kun tulemme tietoisemmiksi, voimme nähdä erilaisia kaavoja ja oppia omalta osaltamme rakentamaan ravitsevampia ihmissuhteita.
Voimme myös hyväksyä, että kaikki ihmissuhteet eivät tule koskaan ravituiksi siinä määrin, että niissä olisi mahdollista voida täysin rentoutua. Joidenkin ihmissuhteiden siis tulee jäädä etäisemmiksi ja joidenkin kuuluu päättyä.
Lopuksi voit miettiä oman elämäsi ihmissuhteita. Laita silmät kiinni ja katso mielessäsi kutakin elämääsi kuuluvaa ihmistä rauhassa, vuorotellen ja tunnustele, miten antamisen ja vastaanottamisen lainalaisuus toteutuu niissä. Jos huomaat, että jossakin ihmissuhteessa se ei oikein toteudu ja tunnet, että suhde kuormittaa sinua, voit miettiä, voisitko tehdä asialle jotain? Vai onko suhde sellainen, jossa se ei ole mahdollista? Tai ylipäätään, haluatko muuttaa suhteen laatua?
Kesän yhtenä projektinani oli opetella lenkkeilemään myös ihan pieniä lenkkejä. Kun lenkin pituus olisi vain 15-20 minuuttia, ei aina tarvitsisi olla aikaa tai jaksamista tunnin lenkkiin. Yhtenä aamuna olin suunnitellut, että aamulenkki olisi paikallaan ja heräsinkin ajoissa. Hiippailin vaatekaapille aamutuimaan ja totesin, että ai niin, juoksusortsithan ovatkin pyykkikorissa. Jonkinlainen lannistuksen tunne iskee, ja mikä toimintayllyke: Nyt kyllä vetäydyn takaisin peiton alle.
Toimintayllyke on kuin tunteen lähettämä kehoitus
Nimensä mukaisesti toimintayllyke yllyttää toimimaan jollakin tavalla. Toimi näin! Tässä tapauksessa ”vetäydy takaisin peiton alle”. Yksinkertaisimmillaan se kutsuu joko lähestymään, tai välttämään jotakin.
Kaikki ammattiurheilijat ovat taatusti selättäneet tällaiset pienet vastoinkäymiset jo monta kertaa. Heillä on varmaankin jo rutiini siihen, miten pienen lannistumisen hetken jälkeen muistetaan taas, miksi ollaan lähdössä treenaamaan. Kokematon treenaaja saattaa suhtautua toimintayllykkeeseen eri tavalla. ”Ehkä minun kannattaisi jäädä peiton alle, kun tunteeni kerran niin kehoittaa.”
Tunteen huomaaminen ja kokeminen auttaa valitsemaan
Annoin tunteen tulla ja huomioin toimintayllykkeen. Sen jälkeen tarkastelin vaihtoehtojani. Tunnustin, että onhan sen sängyn pohjalle jääminenkin vaihtoehto. Mutta toisaalta, onko se vaihtoehto jonka haluan valita?
Astuin askeleen etäisyydelle tunteestani ja asetin itselleni rehellisen kysymyksen. Nyt saa olla ihan rehellinen, haluanko siis lähteä lenkille vai mennä takaisin peiton alle? Vastaus tuntuikin yllättäen jo selvältä. Minähän olin jo päättänyt, että haluan testata mun aamulenkkiä! Kaivoin hikiset juoksukamppeet pyykkikorista ja lähdin liikkeelle.
Kun kohtaat toimintayllykkeen…
Meissä herää jatkuvasti tunteita ja niihin liittyviä toimintayllykkeitä. Tavallisissa ja usein toistuvissa tilanteissa osaamme jo noudattaa suunnitelmia ja ohitamme tottuneesti erilaisia yllykkeitä. Emme osta kassalta suklaapatukkaa, vaikka äkillinen mieliteko iskee. Ärsyyntyessämme emme huuda lapselle tai työkaverille, vaan hengitämme syvään ja käännämme kärsivällisen vaihteen päälle.
Uusissa ja yllättävissäkin tilanteissa on aina mahdollista tunnistaa toimintayllyke – ja sitten päättää, haluaako sen mukaan toimia. Tunteen kokeminen ja hyväksyminen auttavat valintatilanteessa.
Tunne saa tuntua – mutta sen ei tarvitse päättää puolestasi
Joskus tunne kertoo meille jotain tärkeää. Toisinaan se taas yllyttää vetäytymään, välttelemään, suuttumaan tai tekemään ratkaisun, joka ei lopulta saa aikaan mitään hyvää.
Psykologi Satu Pihlajan Tunteen viemää -kirja auttaa tunnistamaan, miten tunteet vaikuttavat valintoihimme – ja ottamaan sen pienen välimatkan, jossa voi kysyä itseltään: haluanko todella toimia näin, vai puhuuko tässä juuri nyt tunne?
Ovatko ADHD-piirteiset ihmiset älykkäämpiä? Tätä kysytään minulta yllättävän usein. Joskus kysymyksen takana on toive: somessa ADHD:stä puhutaan paljon supervoimana, joten ehkä ADHD tarkoittaakin tavallista suurempaa älykkyyttä? Eikö kaikilla menestyneillä ihmisillä ole nykyään ADHD? Joskus kysymys tulee aivan toisesta suunnasta – huolesta. Voiko ADHD-diagnoosi tarkoittaa, että olen jotenkin vähemmän älykäs kuin muut?
Tutkimusten perusteella vastaus kumpaankin on: ei.
ADHD ei tee ihmisestä älykkäämpää – eikä tyhmempää
Lupaan, että tein parhaani, mutta tutkimuksissa ei ole löytynyt näyttöä siitä, että ADHD-ihmiset olisivat keskimääräistä älykkäämpiä. Itse asiassa tutkimuksissa ADHD-ryhmien älykkyystestien tulokset ovat olleet keskimäärin hieman muita matalampia. Yhdessä laajassa tutkimuskatsauksessa ero oli noin yhdeksän älykkyysosamääräpistettä. Mutta tässä tulee tärkeä MUTTA: Näiden lukujen takana on huomattava määrä erilaisia ”häiriötekijöitä”.
Diagnoosi edellyttää ongelmia
Osa löydöistä voivat selittyä itse diagnoosilla. Jotta ADHD-diagnoosi voidaan asettaa, on oireista oltava haittaa. Tämä voi monessa tapauksessa merkitä vaikeksia suunnitella, priorisoida ja hallita kokonaisuuksia. Eli olisiko niin, että ihmiset joilla on alhaisempi älykkyys, saisivat enemmän ADHD-diagnooseja kun taas ADHD-yksilöt joilla on korkea älykkyys, jäävät herkästi diagnostisoimatta? Koska tutkimukset pääosin on tehty lapsilla ja nuorilla, suuri joukko huippuälykkäitä ADHD-yksilöitä ovat jääneet ryhmän ulkopuolelle. Tuolloin itse diagnoosi määrittää osan tuloksista.
ADHD vaikeuttaa mittaamista
Toinen tekijä voi olla se, että ADHD-oireet heikentävät älykkyystestin tuloksia. Koska laajoissa testipatteristoissa vaaditaan ongelmanratkaisun lisäksi keskittymiskykyä, pitkäjänteisyyttä ja työmuistia, ADHD-piirteisen tulokset voivat jäädä alle hänen optimaalisen kapasiteetin. Mitä me tuolloin oikeasti mittaamme? Sitä kuinka älykäs joku on, vai sitä kuinka kauan he jaksavat istua tylsän tehtävän parissa?
Toinen mittaukseen liittyvä ongelma syntyy siitä, että tutkimuksista usein poissuljetaan yksilöt, joilla on hyvin matala älykkyys. Toisaalta siitä ei poisteta heitä, joilla älykkyys on hyvin korkea. Kun tälläistä ryhmää verrataan normaalipopulaatioon, saattaa vaikuttaa että juuri tässä ryhmässä ihmiset olisivat älykkäämpiä. Täydellistä tutkimusta älykkyydestä ja ADHD:stä ei kertakaikkiaan voida tehdä.
Eli tiedämmekö oikeastaan mitään?
Tiedämme, että ADHD:tä on hyvin älykkäillä, keskitasoisesti suoriutuvilla ja heikommin suoriutuvilla ihmisillä – aivan kuten muussakin väestössä. Tiedämme ettei ADHD ilmene tyhjiössä eikä sitä voida tutkia samoin kuin fyysisiä sairauksia tai yksiselitteisiä ilmiöitä. Lisäksi tiedämme, että maailmassa on miljoonia älykkäitä ihmisiä, joille ADHD on sekä vahvuus että kirous. Älykkyyttä tärkeämpää on kuitenkin se, miten omaa älykkyyttämme käytämme – huolimatta miten korkea tai matala se on.
ADHD ei tee kenestäkään automaattisesti tavallista älykkäämpää – mutta jokaisella on omat vahvuutensa, joita voi opetella tunnistamaan ja hyödyntämään paremmin.
ADHD-supervoimakortit auttavat pysähtymään niiden ominaisuuksien äärelle, jotka voivat olla juuri sinulle voimavaroja. Korttien avulla voit tutkia omaa tapaasi ajatella, toimia ja innostua sekä löytää sanoja niille vahvuuksille, jotka jäävät helposti haasteiden varjoon.
Aito rakkaus ja aito arvostus on ehdotonta. Kaikki arvostuksen ja tykättävyyden ehdot heikentävät ihmissuhteita – suhteet jäävät pinnallisiksi. Omat rajansa on kuitenkin tärkeä tuntea ja osata selittää muille, joskus jopa hyvinkin selvästi.
Mikä sitten on ehtojen ja rajojen ilmaisemisen ero?
”Muutu tai muuten…” ei ole terve raja
Ehdollistaminen on sitä, että toiselle esitetään ehto, jonka tarkoituksena on saada hänet muuttumaan, käyttäytymään ja toimimaan ehdollistajan haluamalla tavalla. ”Muutu tai muuten”. Ehdollistamiseen liittyy selkeä seuraus; palkkio tai rangaistus.
Rajat puolestaan kertovat omista (terveistä) tarpeista, siitä miten rajojen ilmaisija toimii, jos jokin tietty rajoja rikkova asia tapahtuu. Tullaan siis kuitenkin siihen, että rajojen asettamiseenkin liittyy usein seuraus, eli tietynlainen ehdollistaminen. Jos omia rajoja rikotaan räikeästi tai toistuvasti, saattaa seuraus olla suhteen loppuminen.
Tässä kohtaa raja ja kontrollointi eroavat toisistaan
Ehkä ratkaisevinta on, että ehdollistamisen motiivi on painostaa toinen tottelemaan. ”Sinun täytyy toimia ja käyttäytyä haluamallani tavalla, jotta ansaitset arvostukseni ja rakkauteni. Ehdollistamiseen liittyy usein uhkailu, painostus ja kontrollointi. Tavallaan eräänlainen ”valetäydellisyyden” vaade. Toisen täytyy olla ehdollistajan mielikuvien mukainen, hänelle kelpaavasti täydellinen.
Rajojen asettamisen motiivi kumpuaa puolestaan omien arvojen, oman hyvinvoinnin ja turvallisuuden terveestä suojelusta. ”En voi jatkaa suhdettamme, jos kohtelet minua toistuvasti rumasti ja satuttavasti.” Rajojen asettaja ei määrää, mitä toisen pitää tehdä, mutta kylläkin päättää, mitä itse tekee, jos toinen ei hänen rajojaan kunnioita.
Raja ei kerro, mitä toisen pitää tehdä
Jokaisella on oikeus päättää ja ilmaista, minkälaista kohtelua on valmis vastaanottamaan. Rajat eivät tarkoita sitä, että toisen pitäisi ansaita arvostus ja rakkaus olemalla täydellinen. Ne ilmaisevat vain sen, että tietynlainen kohtelu tekee suhteesta mahdottoman.
Rajanveto ei ole välttämättä helppoa, esimerkiksi vaikkapa parisuhteen alussa, kun haluaa antaa itsestään toiselle mahdollisimman mukavan ja mutkattoman vaikutelman. Kuitenkin niin parisuhteessa kuin muissakin ihmissuhteissa yhteiselämä on huomattavasti helpompaa, kun osapuolilla on selkeä ymmärrys omista ja toistensa rajoista.
Jos et tunne omia tarpeitasi, toinenkaan ei voi niitä arvata
Olen kuullut monen sanovan, ettei ole koskaan selvittänyt itselleen, mitä oikeastaan tahtoo, kaipaa ja tarvitsee, mutta saattaa silti odottaa, että vaikkapa kumppanilla olisi niin maagisia kykyjä, että hän kyllä tietäisi. Siitäpä sitten väärinymmärryksiä ja sotkua syntyy.
Ehkä rajojen asettamista helpottaa ajatus siitä, että omiin aitoihin arvoihin pohjaavat rajat ovat rakkautta ja rehellisyyttä paitsi itseä myös muita kohtaan.
Kun yrittää olla helppo, voi kadottaa itsensä
Rajoja ei tokikaan pidä esittää vaatien ja uhkaillen, paremminkin ystävällisesti, mutta kyllin lujasti, sillä rajaton päätyy suhteissaan helposti kameleontiksi, käyttäytyen siten, miten arvelee kulloinkin miellyttävänsä kumppaniaan tai muita ihmisiään.
Miellyttäjän minäsuhde on häilyvä ja siten pitkälti myös muilta saadusta arvostuksesta riippuvainen. Kun yrittää olla kaikille kaikkea ja uhraa omat tarpeensa ja toiveensa, niin kannettavaksi kertyy ajan mittaan kiukunsukuisia tunteita, kuten kaunaa, katkeruutta, pettymyksiä ja vihaa. Jos sitten joskus uskaltaakin sanoa EI, saa vielä syyllisyydestäkin seuralaisen. Miellyttämistä seuraa helposti myös uhriutuminen ja marttyyrius.
Hyvä raja ei etäännytä – se voi tehdä suhteesta aidomman
Rajojen asettamista voi helpottaa lisäksi ymmärrys siitä, että jos ei ilmaise rehellistä mielipidettään tai taipuu lähes kaikkeen, ei herätä luottamusta muissa ihmisissä. Vain se, että on sitä, mitä on, eikä teeskentele olevansa jotain muuta, tuo luottamusta, syvyyttä ja yhteenkuuluvuutta ihmissuhteisiin.
Erot löytyvät motiivien lisäksi siis myös toisilleen vastakkaisista vaikutuksista; ehdot heikentävät, terveet rajat puolestaan vahvistavat ihmissuhteita.
Jos täydellisyys olisi ihmisten välisen syvän yhteyden ehto, maailmassa ei olisi ainoatakaan ihmistä, josta kukaan voisi tykätä ja jota kukaan voisi arvostaa ja rakastaa.
Jos omien rajojen tunnistaminen, rehellinen vuorovaikutus ja aidompien ihmissuhteiden rakentaminen puhuttelevat sinua, voit syventyä aiheeseen lisää Eija Hinkkalan kirjassa Syvennä ihmissuhteitasi, muuta elämäsi.
Kirja auttaa pohtimaan, miten voisit kohdata, kuulla ja ymmärtää paremmin niin itseäsi kuin muita ja rakentaa suhteita, joissa on enemmän aitoutta, turvallisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Tutustu lisää TÄÄLLÄ.
