Olen loistava rakentamaan pääni sisällä toinen toistaan uhkaavampia skenaarioita. Pelkään epäonnistumista enemmän kuin uskon onnistumiseen. Olen hyvä keksimään erilaisia vaihtoehtoja sille, mikä kaikki voisi mennä pieleen.
Kuulostaako tutulta?
Sisälläni asuu erityisesti kolme sisäistä ”ääntä”, jotka kilpailevat ilmatilasta ja pyrkivät lietsomaan paniikkia ja epäonnistumisen kokemuksia. Suorittaja, sisäinen kriitikko ja pieni lapsi. Suorittajalle mikään ei ole riittävästi. Sisäiselle kriitikolle mikään ei ole riittävän hyvää. Pieni lapsi taas kuuntelee kahta edellä mainittua, pelkää ja kokee olonsa turvattomaksi.
Näiden kolmen kaverin kanssa kamppaileminen ei ole kivaa, mutta se on meille ihmisille luonnollista ja valitettavasti myös hyvin lajityypillistä käyttäytymistä. Esi-isiemme ja -äitiemme ottaessa ensimmäisiä horjuvia askeleitaan, he opettelivat skannaamaan jatkuvasti uhkia ympäristöstään. Silloin jokainen risahdus saattoi merkitä konkreettista kuolemanvaaraa. Tämä sama uhkajärjestelmä aktivoituu meissä edelleen, tekee rentoutumisen hankalaksi ja sabotoi luottamusta tulevaan.
Voin kuitenkin itse valita kuinka tosissani suhtaudun näihin sisäisiin puheenvuoroihin. Niiden lietsomiin mielialoihin on helppo sukeltaa mukaan, mutta niiden välissä on myös tilaa. Usein jo se, että tiedostaa itselleen tyypilliset negatiiviset sisäiset äänet ja nimeää ne, auttaa vähän. Seuraava haaste on kuunnella nuo iänikuiset jorinat ilman, että ottaa niitä itseensä ja oman identiteetin rakennuspalikoiksi. Helppoa? Ei. Kannattaako kuitenkin kokeilla? Kyllä.
Myös se, että uskaltaa jakaa lähipiirilleen omat negatiiviset ajatuskehänsä vähentää niiden valtaa. Kun sinä luet tätä tekstiä, ymmärrät, ettet ole ajatustesi kanssa yksin. Me kaikki kamppailemme. Ne sanat ja uhkakuvat, joita sisäiset häirikkömme tajuntaamme suoltavat ovat usein sellaisia, joita emme ikinä sanoisi toisillemme.
Siksi meidän ei tarvitse myöskään kuunnella niitä itse.
Pojat tarvitsevat hyviä miehen malleja ja esikuvia. Niiden merkitys on ratkaiseva.
Joskus miehen malli löytyy kotoa käsin omasta isästä, toisinaan sen ulkopuolelta. Ajat ovat muuttuneet. Esimerkiksi viimeisen puolen vuosisadan aikana pojat ovat nähneet yhä vähemmän omaa isäänsä tekemässä töitä. Isä lähtee jonnekin ja palaa sieltä monesti väsyneenä ja ärtyneenä.
Verrattain nuori asetelma on korostaa poissaolevuutta, josta syntyvän tyhjiön pojat yrittävät täyttää sillä mitä heille muualla tarjotaan.
Ongelmana on, että yhteiskunnan pojille tarjoamat esikuvat ovat silmämääräisesti kehnoja. Edustettuna ovat mm. uhmakkuus, ylimielisyys, häikäilemättömyys ja vallan hamuaminen väkivalloin. Näihin nojaavaa epistolaa saarnaavat, niin monet miesasiamiehet, kuin myös suurvaltioiden johtajat.
Pojan on kasvettava kovaksi ja kykeneväksi – kasvettava mieheksi.
Poika oppii miehen mallin
Kasvaminen pojasta mieheksi tapahtuu toisten miesten silmien alla.
Jos siellä on lähinnä miesten omasta kivusta ja häpeästä kumpuavaa vihaa, syyttelyä ja uhmakkuutta, oppii poika pukeutumaan haarniskaan ja rakentamaan muureja. Toisaalta poika voi löytää myös poissaolevia ja osaansa alistuneita miehiä, joiden esimerkin opastamana pyrkii pysymään piilossa ja pois muiden tieltä.
Esimerkin voima on valtava ja isän rooli pojalle merkittävä. Etenkin tässä ajassa isä voidaan määritellä biologiaa laajemmin.
Samalla myös meillä yhteiskunnan muilla miehillä on valtava vastuu ja merkitys siinä, minkälaisia miehiä pojistamme kasvaa. Millaisen alustan heille parhaamme mukaan mahdollistamme.
Ratkaisevaa on yksityisen muuttaminen yhteiseksi
Miehen haitallisen käytöksen alla on usein arkku, jonka päällä mies itse jääräpäisesti istuu.
Siihen arkkuun on piilotettu häpeä.
Kun arkku aukeaa ja häpeä saa tulla nähdyksi, se voi muuttua yksityisomaisuudesta yhteisesti jaetuksi ja tunnistetuksi. Tämä on mahdollista vain jos mies suostuu ensin nousemaan arkun päältä pois. Eli toisin sanoen uskoo ympärillään olevien muiden miesten aidosti haluavan nähdä hänet ja hänen kipunsa.
Minkälainen lahja se onkaan pojille (sekä muille aikuisille miehille), että he saavat tulla nähdyksi kokonaisina muiden miesten toimesta.
Keskinäinen riippuvuus on pysyvä tila
Vasta siinä vaiheessa kun me miehet tunnistamme ja tunnustamme keskinäisen riippuvuutemme pysyväksi olotilaksi, voimme murtumatta itse tunnistaa tunteiden koko kirjon.
Sellaisesta käsin mahdollistuu myös niin vastakkaisen sukupuolen kuin myös luonnon, ympäristön ja elämän kokeminen sellaisesta yhteydestä ja ykseydestä käsin, jota emme pelosta johtuen halua yrittää hallita ja alistaa.
Tämän kaltaisen ekopyramidin pohjalla ei ole yksinomaan manosfäärin tai misogynienian kitkeminen, vaan ennen kaikkea turvattoman poissaolevuuden korvaaminen turvallisella läsnäololla. Sanoin ja teoin toteutuvalla viestillä miehiltä pojille, että “me välitämme teistä.”
Meidän miesten etuoikeutettu tehtävä on seisoa poikien vierellä tukena.
Eikä pelkästään poikien vaan myös muiden miesten. Se on ainoa kestävä tie.
5 vinkkiä miehille poikien tukemiseen
1. Osoita kiinnostusta: Poikien on saatava kokea toistuvasti, että heistä välitetään ja että heidän jutuista ollaan kiinnostuneita. Jos tätä ei tapahdu, murenee pohja myös kaikelta muulta. Ollessasi kotona, pidä taukoa töistä, laita kännykkä sivuun, unohda lätkäpelin seuraaminen hetkeksi ja anna 100% huomiosi sinne missä sitä ihan oikeasti kaivataan. Myös entuudestaan vieraita poikia voi lähestyä ihan vaan kysymällä uteliaasti mitä he touhuavat ja osoittamalla siten kiinnostusta heidän tekemisiään kohtaan. Ei opettaen, vaan ihan vaan kuunnellen ja ollen läsnä.
2. Muista, että olet esikuva: Et voi koskaan tietää kuka katsoo sinua ja tekemisiäsi ylöspäin. Pojat seuraavat herkeämättä meitä ja imevät itseensä siitä miehen mallia. Jos esimerkiksi lauot toistuvasti sovinistisia ja naisia väheksyviä vitsejä tai naurat niille, pojat oppivat pitämään niitä hauskoina. Tapasi olla mies heijastuu ympäristöön.
3. Totu reaktiivisuuteen: Poikien tukeminen ei ole ydinfysiikkaa vaan arjen konkreettisia tekoja. Totuta itsesi reagoimaan niissä ohikiitävissä hetkissä, joissa voit osoittaa läsnäoloa ja tukea pojille. Heitä läppää bussipysäkillä, kysy harrastuksista ja mielenkiinnon kohteista tai tarjoa apua tilanteessa jossa huomaat sille olevan käyttöä.
4. Hanki elämää suurempi harrastus: Maailma on täynnä poikia, jotka kaipaavat ihan konkreettista aikuisen miehen seuraa. Monet eri järjestöt pyrkivät yhdistämään miehiä ja poikia tavalla joka synnyttää hedelmällistä maaperää kasvun tukemiselle. Ota rohkeasti selvää näiden järjestöjen toiminnasta ja hanki itsellesi elämää suurempi harrastus, jolla voi olla ratkaiseva merkitys jonkun pojan elämässä.
5. Älä katso niin kauas, että sokeudut lähipiirillesi: Vaikka maailma tarvitsee pelastajia, muista katsoa myös ja ennen kaikkea lähellesi. Omassa arjessasi on päivittäin tilanteita ja henkilöitä, jotka kaipaavat huomiotasi ja läsnäoloasi. Miehen supersankaruus rakentuu ennemmin omaan lähipiiriin keskittymisestä kuin niinkään universumin kokoisten haasteiden taklaamisesta.
Etäinen, passiivinen, vaativa tai turvaton isä saa aikaan suojattomia, ylireippaita ja ylivastuullisia naisia, jotka haluaisivat vihdoin vain levätä ja nauttia, mutta jotka vetävät puoleensa voimakkaita, alaspainavia miehiä tai pehmeitä mukavuusalue-miehiä. Kumpikaan ei tunnu täyttymykselliseltä. Toinen repii ja kuluttaa, toisen kanssa on suojaa mutta puuttuu intohimoa ja kasvun kipinää.
Kun nainen ei ole oppinut, miltä suojaava maskuliinienergia tuntuu hermostoa myöten, hän ei ole voinut oppia:
rajaamaan hyvin
olemaan suora ja jämäkkä
suojaamaan itseään
pitämään puoliaan levollisesti ja hyökkäämättä
kulkemaan omia sydänpolkujaan muita kateleimatta, dissaamatta tai kilpailijaksi asettamatta
kannattelemaan pelkojaan ja
ottamaan niistä vastuuta
Alla on kohtaamatonta pelkoa eli turvattomuutta. Silloin nainen on usein oppinut:
sivuuttamaan itseään
olemaan epäsuora / pasiivis-aggressiivinen
piiloutumaan / pistämään pään pusikkoon
kontrolloimaan
potemaan syyllisyyttä omista rajoista ja tarpeista
luulemaan, että turva on sama asia kuin mukavuusalue tai se, ettei kukaan lyö, dokaa tai raivoa
ottamaan ihmissuhteissa uhriposition silloin, kun pitäisi ottaa vastuu omasta toiminnasta ja tunteista
kannattelemaan kaikkia ja kaikkea
sivuuttamaan itseään ja miellyttämään
kokemaan riittämättömyyttä ja sitä, että on joko liikaa tai liian vähän
tätä voi kutsua myös turvattomaksi kiintymykseksi – ahdistumme tai vetäydymme suhteissa ja elämässä
Näin voi olla, vaikka olisi miten henkinen ja itseään eheyttelevä sydänihminen.
Jotta voi sydänvoimautua ja vetää puoleensa turvallisen, rakkaudellisen miehen ja luoda tasavertaisia, totuudellisia suhteita toisten naisten kanssa, oman sisäisen turvan ja maskuliinienergian tarvitsee vahvistua. Sen suojassa naisen feminiinienergia vahvistuu ja tasapainottuu, vaikka usein yritämme ulkoistaa tämän homman miehille tai voimansa löytäneille naisille. Pienennämme vuoroin itseämme tai toisia, alistumme, uhriudumme tai torjumme toisen.
Itselleen voi kuitenkin vielä nyt aikuisena oppia suojaavaksi. Rajojaan voi oppia vahvistamaan. Sisäinen turva voi alkaa löytyä, kun saa oikeita työkaluja. Ylireippaudesta, yksinpärjäämisestä ja kannattelusta voi oppia pois. Voi oppia tunnistamaan, miltä turva ja turvattomuus toisten kanssa tuntuvat, eikä itseään tarvitse enää selittää pois oloistaan tai syyllistyä, kun jokin tuntuu pahalta. Voi oppia toimimaan hyvinvointinsa puolesta hyvillä mielin. Ei tarvitse enää tehdä kompromisseja, suorittaa hulluna, yrittää miellyttää kaikkia tai paahtaa riittämättömyyspäissään.
Kun oma, suojaava sydänvoima alkaa löytyä ja vahvistua, myös lupa ja tila nautinnolle, olemiselle, luovuudelle ja sydänihanuudelle löytyy ja vahvistuu. Vapautuu olemaan oma itsensä ja elämään sydämensä kautta. Silloin myös ihmissuhteet tasapainottuvat. Voi levätä ja iloita.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.
Varaudu vieroitusoireisiin kun toivut epäterveestä suhteesta
Valitettavasti silloin kunlähtee irtaantumaan epäterveestä suhdedynamiikasta, edessä ei ole heti helpotus. Se tulee usein vasta hieman myöhemmin – kun suhteeseen on oikeasti saanut jo etäisyyttä. Ja kun on saanut katkottua epäterveen riippuvuuden, mitä tällaisissa suhteissa usein lähtee tapahtumaan.Siksi epäterveestä suhteesta irtaantuessa on viisasta varautua vieroitusoireisiin.Sillä jos niihin ei ole varautunut, ne ovat usein niitä hetkiä, kun olemme kaikista alttiimpia palaamaan tai laittamaan sen yhden viestin vielä… ja sama kivulias kehä jatkuu.
Ja jos näin on käynyt sinulle, älä syytä itseäsi! Et ole tyhmä! On vain tärkeä ymmärtää, että kyse on enemmänkin vieroitusoireista kuin siitä, että tämä ihminen olisi sun ”the one and only”.Vieroitusoireet ovat usein voimakasta ahdistusta. Pakottavia ajatuksia. Kipua sydämessä, palaa kurkussa.Mieli risteilee täynnä ristivetoisia ajatuksia. Sitä usein myös syyttää itseään ja epäilee, että pilasiko itse kuitenkin kaiken, olisiko siihen kuitenkin voinut tottua? Tai ehkä sitä vaan vaati liikaa?
Epäterveessä suhteessa ei ole valitettavasti useinkaan kyse siitä, että te olisitte aidosti sopineet toisillenne ja tuoneet toistenne elämään lisää hyvää, vakautta ja turvaa.
Siellä enemmänkin usein ailahdeltiin ”olen niin erityinen hänelle” ja ”en ole pätkääkään erityinen hänelle” kokemuksien välillä. Ja niin hullua kuin se onkin, tämä koukuttaa.Ne hetket kun saat hänen huomion, olet taivaissa. Dopamiinia eli ns. palkkiohormonia tykittyy, ja ai että se hittaa ja kovaa. Ja sitten ne hetket (jotka usein vaan pitenevät) kun jäät toistuvasti yksin, et tule kuulluksi, et tule valituksi yms…
Huh, mihinkä tyhjiöön se pudottaa. Ne tunteet ovat usein niin kivuliaita, että mielummin lähdemme jahtaamaan sitä kokemusta, että ”saisin takaisin ne perhoset”.
Tämä on hemmetin uuvuttavaa.
Suru voi olla parasta lääkettä
Kun sitten viimein olet valmis irroittamaan, on sinun viisasta varautua siihen, että ensin edessä on ikäänkuin ”vajarit” ja tyhjyys – varsin ahdistava sellainen. Tässä kohtaa ajattelen, että suru on parasta lääkettä.
Uskalla tuntea pettymys, suru ja ehkä vihakin. Ja keskity itseesi, keskity vaikka hengitys kerrallaan tekemään pieniä rakastavia tekoja itsellesi. Ensimmäiset viikot ovat usein kriittisimpiä, sillä sitä on vielä aika sekaisin jatkuvasta tunnerallista.
Luota että olot ihan oikeasti tulee tasaantumaan. Joka kerta, kun et lähde vanhaan kehään mukaan, olet ottanut erävoiton.Luota myös siihen, että mitä etäämmäs pääset tuosta dynamiikasta, sen selkeämmin myös alat sen itse näkemään. Ja tulet olemaan ihan hemmetin helpottunut, ettei sinun tarvitse olla enää siinä mukana.
Mieti itsellesi valmiiksi muutama turvarutiini, jotain mitä sinä voit tehdä silloin kun vieroitusoireet iskevät.
Tee vaikka hengitysharjoitus, kirjoita, laula, tanssi, mitä vain.
Ja ei, se ei oikeasti kestä ikuisesti. Tulevaisuuden sinä tulee olemaan ihan hemmetin kiitollinen, että uskalsit elää tämän läpi.
Laulaja-lauluntekijä Anni Snellmanin iloisen olemuksen rinnalla hänellä kulkee melankolia, jota hän avaa Hidasta elämää -podcastissa. Snellman puhuu podcastissa mm. irtipäästämisestä, surusta, oppimisvaikeuksista ja masennuksesta. Kaikki kokemukset – toivo ja melankolia – ovat kuitenkin olleet pohjana hänen musiikilleen.
Irtipäästäminen on ollut Snellmanille yksi elämän kipeimmistä teemoista. Mukana on ollut vanhempien ero, läheisten kuolemaa ja hetkiä, joissa jostakin tärkeästä on ollut pakko luopua. Hän kuvaa, että irtipäästäminen voi tuntua siltä kuin joutuisi rakentamaan myös käsityksen itsestään uudelleen. Irtipäästämistä Snellman käsittelee biisissään Alusta loppuun kauniita, jonka hän on levyttänyt Niilon kanssa.
Musiikki on ollut mukana aivan pienestä asti. Snellman muistaa lapsuudesta hetket, jolloin muu maailma katosi ympäriltä koskettimien ääressä. Hän järjesti perheelleen konsertteja, lauloi, esiintyi ja rakensi omassa huoneessaan maailmaa, jossa sai olla täysin omassa elementissään. Sama tunne on säilynyt aikuisuuteen.
– Lava on mulle semmoinen turvapaikka ja koti.
Koulumaailmassa vastassa olivat toisenlaiset kokemukset. Lukivaikeus ja dyskalkulia tekivät opiskelusta raskasta, ja tehtävänantojen ymmärtäminen oli vaikeaa. Viulua hän oppi soittamaan korvakuulolta, koska nuoteista seuraaminen ei tuntunut omalta tavalta. Samalla tekstin tuottaminen oli luontevaa: tarinoita, kirjoja ja pitkiä esseitä syntyi helposti.
Silti vuosiksi jäi tunne, ettei osaa kirjoittaa. Koulukokemukset jättivät jäljen minäkuvaan, etenkin silloin, kun omaa vaikeutta ei ymmärretty.
– Tuntui silloin, että oli tosi yksin sen asian kanssa.
Melankolia ja synkkyys tulivat elämään jo varhaisteininä. Öisin valvominen, kuoleman pohtiminen, itku ja tunne siitä, että jo sängystä nouseminen on vaikeaa, tulivat tutuiksi varhain. Masennusdiagnoosin Snellman sai vasta aikuisiällä.
Nuorempana musiikki auttoi selviämään eteenpäin, kun omaa oloa oli vaikea sanoittaa toisille. Laulaminen, viulun soittaminen ja musiikin kuunteleminen olivat tapoja päästä seuraavaan päivään.
– Musa on aina ollut se tyyppi, joka ymmärtää mua.
Snellman puhuu jaksossa myös läheisistään, erityisesti mummostaan ja äidiltään saamistaan elämänohjeista. Mummolta jäi mukaan lempeys ja sisu, äidiltä lauseet, jotka kantavat edelleen: “peruna kerrallaan” ja “kaikki järjestyy”.
Samaa lohtua Snellman haluaa välittää omassa musiikissaan. Hän puhuu musiikillisesta hoivasta ja siitä, miten tärkeää on, että laulut voivat antaa toiselle toivon kipinän.
– Jos mä kellekään voin olla edes yhdelle ihmiselle se lähde siihen, että se voi saada mun musasta jonkun toivon kipinän tai lohdutuksen, niin se on mulle tässä tärkeintä.
”Minua mitätöitiin, vähäteltiin, eikä otettu tiimin jäseneksi. Päälleni puhuttiin. Kiusaaminen oli vaivihkaista, mutta sitä tapahtui myös muiden edessä. En ollut aluksi varma, oliko se henkilökohtaista, ja olihan se.
Tein epäasiallisesta käytöksestä ilmoituksen, mutta sille ei kuulemma ollut perusteita. Kahden vuoden aikana minulta murenivat ammattitaito ja fyysinen terveys.”
Tässä on yksi esimerkki piilokiusaamisesta työelämässä. Se on yksi sadoista tarinoista, joita minulle on kerrottu Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjaani (Bazar/Hidasta elämää, 2026) varten. Koko kertomus löytyy kirjastani, joka kuvaa erilaisia piiloväkivallan tapoja ja keinoja puuttua siihen.
Piiloväkivaltaa on vaikea todistaa muille tapahtuneeksi, kuten aiemmassa tekstissäni kirjoitin. Jotta työpaikkakiusaamisen voidaan tarttua, vaativat työyhteisöt ja viranomaiset yleensä jonkinlaisia todisteita tapahtuneesta.
Todistamistaakassa piilee piilokiusaamista kokevan suurin haaste: miten todistaa muille jotain, joka ei jätä näkyviä, mustelman tai haavan kaltaisia jälkiä, jolle ei ole usein muita todistajia, jota muut eivät ehkä tunnista väkivallaksi ja joka on helppo kiistää tapahtuneen?
Kun esihenkilö tai henkilöstöasiantuntija selvittää tapahtunutta, väkivalta on voinut jatkua pitkään ja vyyhti niin monimutkainen, että ulkopuolisen on vaikea ymmärtää tapahtunutta. Todisteita ei ole välttämättä, ja kiusattu saattaa kertoa tapahtumista hajanaisesti tai jopa sekavasti – mikä ei tarkoita, ettei hän puhu totta.
Lainsäädäntö asettaa rajoja ja velvoitteita, mutta se ei aina tavoita kaikkea tapahtunutta. Jos olet joutunut kaltoinkohdelluksi työyhteisössäsi mutta et pysty todistamaan kaikkea, ei se tarkoita, ettei mitään tapahtunut.
Laki kieltää käytöksen, jolla on jonkun terveydelle vaikutuksia. Koska henkinen väkivalta ei jätä samanlaisia jälkiä kuin fyysinen väkivalta, on vaatimus vaikutuksista terveydelle järkevä lainsäädännön näkökulmasta. Jos kohteeksi joutunut selvästi oireilee, voi se osaltaan todistaa tapahtunutta.
Mitä voit tehdä, jos haluat todistaa, että sinua vahingoitetaan?
Tällaisessa tilanteessa voit toimia esimerkiksi näin:
Pidä päiväkirjaa tapahtumista ja todistajista sekä kerää todisteita, jos mahdollista.
Jos sinulla on jokin todiste, tallenna se, vaikka et vielä suunnittele vieväsi asiaa eteenpäin. Sähköpostit, kuvakaappaukset, pöytäkirjat ja muut todisteet voivat olla jossain vaiheessa avuksi.
Keskustelujen tallentaminen työyhteisössä voi olla sallittua, mikäli tallentaja osallistuu keskusteluun ja tallentaa sen todisteeksi häirinnästä. Tallennetta ei saa levittää muille ilman laillista perustetta. Ennen tallentamista on suositeltavaa varmistaa juristilta, mitä tilanteita on mahdollista tallentaa ja miten äänitettä saa käyttää.
Kiellä kiusaajaa tai kiusaajia ja pyydä puuttumista. Sinun kannattaa säilyttää viestit, joissa yrität asettaa rajoja, kieltäytyä tai pyytää puuttumista. Voit myös ottaa mukaan tapaamisiin tukihenkilön.
On ymmärrettävää, että vihan tunne pelottaa monia, koska se tuntuu usein vieraalta ja siihen liittyy monia väärinkäsityksiä. Vihaa pidetään usein negatiivisena ja jopa kiellettynä tunteena, jolloin tarkoitetaan vihan ilmentymistä epäterveellä tavalla. Terve viha on kuitenkin täysin eri asia.
Terve viha on aggressioenergiaa ja elinvoimaa
Jotta vihan tunteen kanssa voi ystävystyä, on ymmärrettävä vihan alkemiaa. Vihan tärkeä rooli avautuu, kun ymmärrämme kehityspsykologiaa ja vihan merkitystä osana itsenäistymis- eli individuaatioprosessiamme.
Onnellinen ihminen on kokonainen, autenttinen ihminen. Carl Jung on sanonut: ”I´d rather be whole than good”. Emme voi olla autenttisia ilman yhteyttä kaikenlaisiin tunteisiimme ja erityisesti vihan tunteeseen. Emme voi olla myöskään aidosti olemassa ja ottaa vastuuta omasta elämästämme ilman yhteyttä vihan tunteeseen.
Viha, kuten kaikki muutkin tunteet, ovat energiaa. Viha on aggressioenergiaa. Sanan ”aggressio” kaiku on nykyään negatiivinen, vaikkakaan se ei ole lainkaan sanan alkuperäinen tarkoitus. Sana ”aggressio” tulee latinankielen sanasta ”adgradior” ja se tarkoittaa ”lähestyä jotakuta tai kääntyä jonkun puoleen”. Vastasyntynyt vauva kääntyy vaistomaisesti aggressioenergian avulla kohti äidin rintaa. Myöhemmin, uhmaikäisinä eli eriytymisvaiheessa, alamme aggressioenergian avulla eriytyä äidistä.
Vihan omistaminen on kypsyyttä ja suurinta rakkautta
Lapselle on tärkeää saada tulla nähdyksi ja hyväksytyksi kaikenlaisten tunteidensa kanssa. Tämä vaatii vanhemmalta tunnetietoisuutta eli kypsyyttä. Lasta ei saa jättää yksin kiukku- tai raivokohtausten kanssa eikä häntä saa koskaan häpäistä. Kypsä, oman vihansa omistava aikuinen osaa luonnostaan tukea aggressionsa kanssa hämillään olevaa lasta. Rajat ovat rakkautta ja lapsen voiman kunnioittaminen on suurinta rakkautta.
Kun lasta tuetaan hänen itsenäistymisprosessissaan eri ikävaiheissa, hänelle muodostuu terve suhde vihaan. Terve viha on vapaasti virtaavaa aggressioenergiaa, joka tukee rakkautta ja kasvua. Se on elinvoimaa, elämänenergiaa, innostusta ja omaa tahtoa, joka on kaiken luovuuden ja hyvinvoinnin lähde. Terve viha antaa meille kyvyn kuulla omat tarpeemme, halumme ja rajamme. Terve viha antaa meille luvan olla olemassa ja rakastaa itseämme.
Jos lasta ei tueta hänen individuaatioprosessissaan eli hän ei tule nähdyksi tunnetasolla, hänen on vaikea eriytyä vanhemmistaan ja arvostaa omaa autenttista voimaansa. Jos häntä ei hyväksytä oman voimansa ja haavoittuvuutensa kanssa, hän oppii häpeämään omaa aggressiotaan. Tämän seurauksena hänessä oleva tuli ja kipinä hiipuvat ja hän piilottaa siten osan itsestään.
Tukahdutettuna terve viha muuttuu epäterveeksi vihaksi
Kun aggressioenergia ei saa ilmentyä terveellä tavalla, siitä seuraa aina ongelmia. Kun viha pitää tukahduttaa, se patoutuu ja muuttuu epäterveeksi vihaksi. Silloin viha naamioituu ja tulee esiin epäterveillä ja joskus hyvin kieroilla tavoilla. Energia ei koskaan katoa, se vain muuttaa muotoaan. Epäterveen vihan ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi liiallinen tai epäaito kiltteys, miellyttäminen, passiivis-aggressiivisuus, katkeruus, kateus, kostonhimo, juoruilu, yli- tai alivastuullisuus, henkinen ja fyysinen väkivalta ja rajattomuus. Mitä varhaisemmin, mitä enemmän ja mitä pidempään vihaa on pitänyt tukahduttaa, sitä häiriintyneimmillä tavoilla se ilmenee.
Epäterve viha viestittää aina rakkauden puutteesta ja pahimmillaan syvästä hylätyksi tulemisen haavasta. Kun saamme olla olemassa ja meidät nähdään ja hyväksytään autenttisina ihmisinä, voimme hyvin ja suhde vihaan on terve – ja terve viha on tukenamme. Terve viha on siis ihana tunne. Vihatyöskentely on rakkaustyöskentelyä, jota on tehtävä, jos vihan tunne tuntuu vieraalta ja pelottavalta. Sinulla on lupa olla olemassa ja voida loistavasti!
Aika moni ihminen murehtii paljon ja huolestuu asioista. Moni herää yöllä kahden tai kolmen aikaan huolimylly päässään. Samaan aikaan saattaa olla kova hiki ja sitten jo kylmä eikä uni meinaa tulla uudelleen. Enkä puhu nyt vaihdevuosiin liittyvästä peiton heiluttelusta eli yöllisistä kuumista aalloista.
Jos stressitasot ovat korkealla ja päivätkin jo pelkkää suorittamista ja selviytymistä, herääminen keskellä yötä on enemminkin sääntö kuin poikkeus. Huonot yöunet syövät jaksamista, iloa ja elinvoimaa. Toimintakyky heikkenee, kun uni ei ole palauttavaa.
Miksi murehdimme?
Kirjassani Ylivastuullisten naisten valtakunta pohdin murehtimisteemaa. Sain teostani varten naisten tarinoita, joista useassa mainittiin huolestuminen. Jäin miettimään, mikä huolestumisen ja murehtimisen todellinen tarkoitus on.
Lopulta päädyin siihen, että huolestumisella yritetään alitajuisesti vaikuttaa vallitseviin olosuhteisiin. Se voi olla esimerkiksi pyrkimystä estää jotain pahaa tapahtumasta. Alitajuinen uskomus voi olla se, että huolestumalla pystyy kannattelemaan ihmisiä ja asioita.
Murehtimisen taustalla voi olla turvattomuuden kokemusta
Moni on lapsena ollut olosuhteissa, joissa on joutunut kokemaan hätää ja turvattomuutta. Moni lapsi on joutunut selviytymään tunnetasolla yksin ilman aikuista. Moni lapsi murehtii paljon ja kannattelee sillä tavalla läheisiään. Murehtimisesta tulee kuin taikavoima, jolla voi kuvitella olevan vaikutuksia asioihin.
Sitä se ei kuitenkaan ole. Murehtimalla ei voi vaikuttaa asioihin. Huolestumistaipumus vaikuttaa lähinnä omaan olotilaan: se voi tuoda näennäistä turvaa, mutta eniten se taitaa vaikuttaa omaan jaksamiseen.
Mikä vaihtoehto murehtimiselle?
Jos syvällä itsessä asustaa luottamuspula elämää kohtaan ja turvattomuutta, on vaikea luopua murehtimisesta. Kaikki muutos lähtee asioiden tunnistamisesta. Kun tiedostaa sen, mitä huolestumisella lopulta tavoittelee, avautuu iso näköala oman mielen sopukoihin ja joskus lapsuuden haavoihin saakka.
Huolestumisen sijaan voi harjoitella pyhää huolettomuutta eli luottamusta. Elämä ei tottele sitä, joka murehtii. Vaikka kuinka elämää vahtii, se yllättää aina. Älä syytä itseäsi siitä, että asioita tapahtuu, vaikka kuinka yrität estää asioita tapahtumasta. Kukaan ei ole niin taitava ja jaksava, että pystyisi hallitsemaan kaikkea.
Elämä haastaa antautumaan ja laskeutumaan luottamukseen ja sisäiseen turvaan. Luottamukseksi kutsuttua taitoa saa varmaan harjoitella elämän loppuun saakka.
Traumasta ja sen kehollisuudesta puhuttaessa kuulee usein lauseen: “trauma sijaitsee kehossa.” Se ei ole täysin totta. Mitä se siis voisi tarkoittaa, ja erityisesti sisäisen lapsen näkökulmasta?
Tämänhetkisen neurotieteen näkökulmasta trauma ei varsinaisesti varastoidu kehoon. Esimerkiksi kehon soluilla ei ole kykyä säilöä muistimateriaalia sellaisenaan. Trauma, jota myös kutsun tunnehaavaksi, rakentuu aivojen hermoverkkoihin: muistiin, uhka- ja ennakointijärjestelmiin, tunteita prosessoiviin järjestelmiin sekä näiden pohjalta opittuihin monimutkaisiin selviytymismalleihin. Keho ei siis “säilö” traumaa, mutta keho reagoi sekä kaikille yleisellä että myös yksilöllisellä tavalla siihen, miten aivot ovat ennakoineet saamaansa tietoa kehon sisältä ja ympäristöstä aistien kautta.
Miksi tämä on tärkeää sisäisen lapsen näkökulmasta?
Sisäinen lapsi on käsite ja meissä oleva ”ilmiö”, jonka avulla voidaan ymmärtää, miten nämä varhaiset, lapsena syntyneet hermostolliset ja keholliset mallit näyttäytyvät vielä aikuisuudessakin. Sisäinen lapsi ei ole vain mielikuva tai metafora, vaan joukko menneitä kokemuksia, jotka ovat muovanneet sitä, miten esimerkiksi turvallisuus ja yhteys tai toisaalta uhka ja hylkääminen tuntuvat kehossa vielä aikuisenakin. Usein samanlaisina tuntemuksina, miten ne koettiin lapsuudessa.
Kun lapsi ei ole saanut riittävästi turvaa, ymmärrystä, lohtua tai nähdyksi tulemisen kokemuksia, hänen hermostonsa oppii ennakoimaan maailmaa tietyllä tavalla. Ja juuri tämä ennakointi on se, mikä on jatkunut samana jopa vuosikymmenten ajan, nykyhetkessäkin, mikäli sitä ei tiedosta, eikä sillä siten ole mahdollisuutta muuttua.
Siksi aikuinen saattaa reagoida tilanteisiin tavoilla, jotka voivat tuntua ylimitoitetuilta:
epäonnistuminen ja siitä seuraava pienikin kritiikki voi herättää voimakasta häpeää – aiheuttaa lamaannusta kehossa
toisen ihmisen lapsuudesta tuttu välinpitämättömyyttä heijastava katse voi samantien tuntua hylkäämiseltä – lisää kehoon hätätilajännitystä
toisen vähättelevä, itseä satuttava kommentti voi aktivoida niin voimakkaan hämmennyksen, ettei itseä ja omia mielipiteitä ole mahdollista ilmaista – kurkunpää lukittuu.
Edellä kuvatuissa esimerkeissä ei aktivoidu vain senhetkiseen tilanteeseen liittyvä reaktio. Niissä on mukana myös oma sisäinen lapsi, jota voi vertauskuvallisesti sanoa ”varhaiseksi hermostolliseksi malliksi” siitä, miten tämä lapsi minussa on oppinut ajattelemaan itsestä, muista, maailmasta ja selviytymismahdollisuuksistaan.
Tämä kaikki tapahtuu kehossa, mutta keho ei kuitenkaan säilö sopukoihinsa näitä lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta yhdistäviä ”kehomuistoja”. Keho on ennemminkin kuin näyttämö, missä kaikki vanha ja tuttu tapahtuu yhä uudelleen, tunteineen, kehoreaktioineen ja vanhoine tuttuine toimintamalleineen.
Tämän pohjalta voisikin sanoa, että keho näyttää meille, mitä aivot ja hermosto ovat ennakoineet sen osalta, mikä on ollut muistoissa ennestään tuttua. Voidaan myös ajatella asia suojelun tarpeen kautta: kehossa, tunteissa ja konkreettisessa tavassa toimia keho osoittaa sen, mitä ja miten se yrittää meitä suojella vielä aikuisenakin.
Keholliset reaktiot, kuten jännitys, hengityksen muuttuminen, vetäytyminen ja suoja-asentoihin ajautuminen, levottomuus tai aktiivinen taistelu-pako -reaktio, ovatkin meille viestejä siitä, mitä olemme oppineet aiemmin elämässämme.
Ja juuri tässä voikin olla sellainen ratkaisu ja vaihtoehto, jota emme ole aiemmin tiedostaneet, ja jossa meillä on mahdollisuus kohdata sisäinen lapsemme ja työskennellä yhdessä hänen kanssaan.
Onko kehon ”traumajumien” vapauttaminen ainoa vaihtoehto?
Jos ajattelemme, että trauma on “jumissa kehossa”, voimme yrittää vapauttaa sitä monin tavoin, kehokäsittelyin, liikeharjoituksin ja hermoston säätelyä oppimalla. Ne kaikki ovat tärkeitä ja hyödyllisiä asioita, mutta aina ne eivät yksin riitä. Hyvää esimerkiksi kehohoidoissa on se, jos löydämme hyvän ja turvallisen auttajan, jonka kosketus voi tuottaa hermostollemme tärkeitä korjaavia kokemuksia.
Jos ymmärrämme, että kyse on aivojen ja hermoston luomista ennusteista, huomio siirtyykin siihen, mitä olemme oppineet lapsena, ja miten se voi edelleen näkyä meissä aikuisena. Voimme alkaa kysyä itseltämme:
Voisinko luoda uusia kokemuksia turvallisuudesta yhdessä sisäisen lapseni kanssa, vaikka tuntuukin, ettei turvaa ole aina tässä hetkessä riittävästi? Voisinko kohdata nämä reaktiot sellaisina kuin ne ovat, vaikka mieluummin haluaisin välttää kohtaamasta niitä? Emme ole enää sisäisen lapsen kanssa pärjäämässä yksin, vaan meillä on toisemme. Voisinko lopulta olla itseäni ja sisäistä lastani kohtaan sillä tavoin olemassa, että voin opetella antamaan sisäiselle lapselle myötätuntoa ja kuunnella hänen tarpeitaan, vaikka tämä ei olisikaan toteutunut lapsuudessa?
Sisäisen lapsen kohtaaminen ja hänen kanssaan työskentely on parhaimmillaan nykyhetkessä tapahtuvaa hermoston uudelleen oppimista. Se voi alkaa hyvin pienestä:
pysähdyt arjessasi huomaamaan, miltä sinusta tuntuu, ja vaikka tuntuisi hankalalta,
et karkaa pois siitä hetkestä, koska ymmärrät reaktiosi olevan myös sisäisen lapsesi reaktio,
ja että sinä ja sisäinen lapsesi voitte saada ensimmäistä kertaa kokemuksen: “Tämä on sallittua, on ok tuntea kaikin puolin näin, meillä on toisemme – ja olemme kaikesta huolimatta juuri nyt turvassa.”
Olen kuullut työssäni terapeuttina lukuisia kertoja, kuinka intuitio on varoittanut jo hyvin varhaisessa vaiheessa suhdetta narsistisesta kumppanista.
Intuition viestit on usein kuitenkin ohitettu olkapäitä kohauttamalla tai moittimalla itseä yliherkäksi tai liioittelevaksi tulkitsijaksi.
Moni intuition ohittanut on toivonut pystyvänsä palaamaan takaisin aikaan, jolloin keho yritti viestiä varoitusmerkeistä.
Kehon viestit siitä, että kaikki ei ole kohdallaan
Keho on viisas ja jatkuvassa yhteydessä mieleen. Keho kertoo yleensä ensimmäisenä, jos jokin ei tunnu olevan kohdallaan.
Jos intuitiosi kertoo, että jokin ei ole kohdillaan – pysähdy!
Keho voi viestiä aavistamastaan vaarasta esimerkiksi ylenpalttisella jännityksellä (jonka saatamme sekoittaa suureen ihastumiseen), kuin kutsuna suureen seikkailuun tai painon tunteena esimerkiksi vatsassa, rintakehän alueella tai kurkussa.
Intuitio voi varoittaa narsistisesta kumppanista kehollisten tuntemusten lisäksi kuiskailemalla varoituksiaan, kuten: ”tämä on liian hyvää ollakseen totta” tai ”jokin tässä ei nyt täsmää” tai sanomalla; ”en tiedä miksi tämä tuntuu nyt vaikealta, vaikka kaikki näyttäisi olevan hyvin”.
Nuo tuntemukset tai ajatukset voivat olla nopeita ohimeneviä hetkiä tai viipyä pitkään esimerkiksi ahdistuksen tunteena.
Jos jostain tulee ajatus tai tunne, ettei kaikki ole niin kuin pitäisi tai olet hiukan epävarma toisen suhteen, psyähdy ja muista käsitellä asiaa, kun olet yksin tai keskustele tunteistasi ystäväsi tai terapeuttisi kanssa.
ADHD:ta kutsutaan usein joko supervoimaksi tai häiriöksi, mutta kumpi se sitten on? Ymmärrät varmasti jo tässä kohtaa, että se on sekä että. Välillä itketään onnesta, toisinaan epätoivosta. Ehkä tärkeintä on tapa, jolla ihminen oppii elämään ADHD:n kanssa. Psykologina on helppo ohjeistaa ihmisiä kohti myönteisempää ja armollisempaa suhtautumista ADHD:hen, mutta läheisenä olen välillä ihan yhtä eksyksissä kuin kuka tahansa.
Olen itse valinnut suhtautua elämään pääosin myönteisesti. Se näkyy arjessa ehkä ulospäin liioiteltunakin ilona. Välillä hypin tasajalkaa onnesta, kun ADHD näyttäytyy luovana, energisenä tai oivaltavana puolena. Ja tottahan se onkin, että näitä hetkiä on. ADHD voi tuoda mukanaan nopeaa ajattelua, kykyä innostua, joustavuutta ja herkkyyttä – sekä rakkautta ja lojaalia kiintymystä.
Kolikon kääntöpuoli
Arkeen mahtuu myös toisenlaisia hetkiä. Hetkiä, joissa kyyneleet tulevat milloin mistäkin syystä: milloin ääntä korotetaan, milloin väärinymmärretään tai jätetään yksin. On hetkiä, jolloin läheisen masennus tai ahdistus vetää hänet kauemmas, eikä oma toimijuus riitä muuttamaan tilannetta.
Avuttomuus on ehkä läheisenä se vaikein tunne. Ainakin minulle, ihmiselle, joka on tottunut ratkaisemaan ongelmia, toimimaan tehokkaasti ja kantamaan vastuuta. ADHD:n kanssa voi kuitenkin syntyä kokemus, että vaikka tekee kaiken “oikein”, mikään ei riitä. Kuin räpistelevä koiperhonen ikkunaa vasten: kaikkeni teen, mutta läpi en pääse.
Asenteella on merkitystä
Kyse ei ole siitä, että pitäisi sääliä itseään tai muita. Eikä siitä, että pakottaisi itsensä näkemään ADHD:n voimavarana. Kyse on pikemminkin siitä, että ihminen voi oppia tunnistamaan sekä kuormittavat että kantavat puolet ilman, että kumpikaan määrittää koko identiteettiä. Realistinen mutta toiveikas suhde omaan ja/tai läheisen ADHD:hen mahdollistaa sen, että vaikeuksien keskelläkin on enemmän toivoa kuin epätoivoa.
ADHD ei ole yksiselitteisesti voimavara eikä kirous. Se on tapa, jolla aivot toimivat. Se voi kuormittaa merkittävästi, erityisesti ilman ymmärrystä ja tukea. Mutta oikein kohdatuksi tullessaan se voi myös avata reittejä sellaiseen ajatteluun, luovuuteen ja elämänasenteeseen, joka ei muuten olisi mahdollinen.
Ehkä olennaisin kysymys ei lopulta ole, kumpi ADHD on, vaan se, miten sen kanssa opitaan elämään niin, että myös vaikeina hetkinä yhteys rakkaisiin säilyy.
Haluatko ymmärtää paremmin omia tai läheisen ADHD-piirteitä ja löytää ADHD:sta supervoimia?
Kaupallinen yhteistyö verkkokauppa North Rayn kanssa. Kirjoittaja Johanna Latva-Kiskola on North Rayn perustaja ja lempeän valon puolestapuhuja.
Tiedät, että uni on tärkeää ja nukut yli 7 tuntia yössä. Silti heräät aamulla väsyneenä eikä keho ei ole palautunut. Tuntuuko tutulta?
Moni tuskailee uniongelmien kanssa ja kokeilee erilaisia keinoja ja vinkkejä: rakentaa iltarutiineja, rauhoittaa iltoja, etsii apua sieltä ja täältä. Silti uni jää pinnalliseksi, heräily jatkuu ja olo on aamulla edelleen väsynyt. Se väsyttää ja turhauttaa.
“Minulla on takana vuoden vaikea unettomuus. Käytössäni oli monia keinoja nukkumisen tueksi sekä päivä- ja iltalinssit, mutta silti heräily oli jatkuvaa ja uni pinnallista. Kun otin käyttöön punaiset yölasit koko illaksi, unisykkeeni keskiarvo laski välittömästi jopa 10 yksikköä. Hermostoni sai selvästi avun näistä yölaseista. Olen todella kiitollinen tästä avusta ja suosittelen ehdottomasti.” – Yölasien käyttäjän kokemus
Tällaiset asiakkaidemme viestit pysäyttävät minut joka kerta. Niissä on jotain hyvin tuttua ja samaistuttavaa.
Kun nukkumisesta tulee hankalaa, helposti ajattelemme, että pitäisi tehdä vielä vähän enemmän, kun uni ei vieläkään palauttanut ja virkistänyt. Ajattelemme, että pitää yrittää vielä paremmin ja lisätä jokin uusi keino hyvän unen varmistamiseksi. Mutta hermoston kannalta vähemmän on usein parempi.
Vähemmän ärsykkeitä, kuormitusta ja nukkumiseen liittyvää suorittamista. Vähemmän signaaleja, jotka pitävät hereillä silloin, kun kehon pitäisi jo levätä.
Näin keho tulkitsee valoa
Yksi tällainen yllättävän voimakas, mutta usein huomaamaton ärsyke ja signaali on valo. Keho ei nimittäin katso kelloa, se lukee valoa.
Silmissä on erityisiä valoreseptoreita, joiden tehtävä ei ole nähdä, vaan välittää aivoille tietoa siitä, onko nyt päivä vai yö. Nämä reseptorit reagoivat erityisen herkästi siniseen ja vihreään valoon. Nämä valonsävyt kertovat keholle, että nyt kuuluu olla hereillä, aktiivinen ja virkeä.
Päivällä tämä toimii meidän hyväksemme. Aamun ja päivän valo herättää, pitää liikkeessä ja tukee jaksamista. Illalla sama mekanismi voi kuitenkin kääntyä meitä vastaan.
Jos silmiin tulee iltaisin kirkasta ja sinivoittoista valoa, keho saa yhä viestin päivästä, jolloin melatoniinin nousu viivästyy, hermosto pysyy aktiivisena ja uni jää helposti kevyeksi.
Suomessa tämä korostuu vielä omalla tavallaan. Talven pimeys väsyttää, mutta kesällä valoisat illat ja yöttömät yöt voivat pitää kehon hereillä pitkälle iltaan. Keho saa valosta ristiriitaisia viestejä, eikä aina löydä luontevaa rytmiä levon ja hereillä olon välillä. Moni tunnistaa tunteen, että keho on väsynyt, mutta ei rauhoitu. Uni ei tule, tai se ei kanna koko yötä.
Valon antamiin viesteihin voi itse vaikuttaa
Onneksi valon määrään ja silmien reseptorien välittämiin viesteihin voidaan vaikuttaa esimerkiksi eri vuorokaudenaikoja varten suunnitteluilla laseilla.
Keltaisilla linsseillä varustetut päivälasit pehmentävät päivän aikaista valokuormaa. Ne auttavat erityisesti silloin, kun kirkas sisävalaistus, näyttöpäätetyö tai valoherkkyys kuormittavat silmiä ja päätä.
“Todellakin loistava tuote. Työskentelen apteekissa, jossa kirkkaat valot häikäisevät. Mutta ei enää, kun käyttää näitä laseja. Ilman en enää pärjäisi. Silmät eivät enää väsy tai kuivu, eikä päänsärkyä tule.” – Päivälasien käyttäjän kokemus
Päivälasit eivät varsinaisesti tee unta, mutta ne vähentävät päivän aikana kertyvää kuormitusta. Kuormituksen kokemuksella on yllättävän suuri merkitys siihen, miltä ilta ja nukahtaminen tuntuu.
Oranssilinssiset iltalasit taas tukevat siirtymää päivästä iltaan. Ne vähentävät ilta-aikaisen sinivalon määrää ja auttavat hermostoa laskemaan kierroksia.
“Huomaan, että iltalasit vaikuttavat positiivisesti unenlaatuun ja muutenkin silmät eivät tunnu enää niin rasittuneilta.” – Iltalasien käyttäjän kokemus
Monelle päivä- ja iltalasit riittävät jo pitkälle. Mutta erityisesti silloin, kun hermosto on pitkään ollut kuormittunut tai uni herkkä häiriintymään, tarvitaan vielä selkeämpi viesti keholle. Silloin puuttuva palanen voivat olla punaiset yölasit.
Punaiset linssit suodattavat lähes kokonaan pois sinisen ja vihreän valon, eli juuri ne aallonpituudet, jotka pitävät kehon hereillä. Kun nämä valonsävyt poistuvat ilta-ajasta lähes täysin, hermosto saa ensimmäistä kertaa ristiriidattoman viestin siitä, että nyt on yö. Se voi tuntua kehossa nopeastikin. Yölasit eivät varsinaisesti tee mitään ylimääräistä, ne vain poistavat yhden keskeisen esteen hyvän ja palauttavan unen tieltä.
Erilaisten lasien eri tehtävät
Päivälasit pehmentävät kuormitusta päivän aikana. Seuraavan yön hyvän unen valmistelu alkaa jo päivällä.
Iltalasit auttavat kehoa laskeutumaan kohti unta ja hidastavat kierroksia.
Yölasit katkaisevat sen väärän signaalin ja viestin, joka pitää kehon hereillä ja saa kehon luulemaan, että on päivä.
Siksi juuri ne voivat joskus olla se ratkaiseva puuttuva palanen kohti palauttavaa unta. Moni laseja käyttänyt kuvaa, että muutos ei tunnu vain unessa, vaan koko kehossa. Ilta ei ole enää taistelua, eikä hermosto käy kierroksilla entiseen tapaan. Rauhoittuminen tapahtuu luontevasti ilman yrittämistä. Tuntuu myös helpottavalta, kun ei tarvitse tehdä enemmän tai opetella uutta rutiinia. Joskus suurin muutos syntyy siitä, että jokin kuormittava asia otetaan pois.
Valo voi olla yksi kuormitusta lisäävä asia. Se on jatkuva hiljainen viesti keholle. Kun valon sävy muuttuu oikeaan suuntaan, keho pystyy taas tekemään sitä, mitä se on koko ajan yrittänyt: rauhoittua, palautua ja nukkua.
North Ray on Suomen ensimmäinen värillisiin sinivalolaseihin erikoistunut asiantuntija. Kuormitusta vähentäviin päivälaseihin, iltalaseihin ja yölaseihin voit tutustua North Rayn verkkokaupassa TÄÄLLÄ.
