Sivu 7 – Hidasta elämää

Isähaava voi saada sinut etsimään rakkautta ihmisiltä, jotka eivät pysty sitä antamaan

Isähaava ei näy välttämättä selkeänä kipeänä muistona lapsuudesta. Se voi ilmetä ajatuksena, että en ole rakkauden ja huolenpidon arvoinen. Isähaava saa meidät yhä uudestaan valitsemaan kumppaneiksemme rakkausvälttelijöitä, jotka ovat emotionaalisesti etäisiä, saavuttamattomia ja kyvyttömiä antamaan huomiota, ihailua, rakkautta sekä läheisyyttä.

Isän vaikutus lapsen turvan tunteeseen

Isän rooli on tukea lasta löytämään oma paikkansa suhteessa muihin ihmisiin ja elämään. Jos isä on ollut vetäytyvä, poissaoleva tai pelottava, niin koko elämä ja muut ihmiset ovat voineet alkaa tuntua lapsesta pelottavilta. Isähaavaa kantava voi aikuisena tuntea itsensä ulkopuoliseksi myös parisuhteissa, ystävyyssuhteissa ja muissa ihmissuhteissa.

Jos isä on ollut äkkipikainen, arvaamaton ja kontrolloiva, lapsen hermosto ei ole oppinut rauhoittumaan turvan tilaan, vaan lapsi on elänyt jatkuvassa ylivireystilassa. Hän on oppinut tarkkailemaan isän äänenpainoja ja ilmeitä yrittäen ennakoida vaaraa. Aikuisena hän ei välttämättä tunnista, milloin on vaarassa. Hänen voi olla vaikea luottaa muihin ihmisiin ja siihen, että elämä ylipäätään kantaa.

Emotionaalisesti poissaoleva isä

Isähaava voi syntyä myös silloin, kun isä on itse ollut haavoittunut, masentunut tai kuormittunut. Hän ei välttämättä ole ollut kylmä tai pahantahtoinen, vaan voimaton omien kipujensa keskellä. Passiivisen isän vahingollisuutta voi olla vaikea hahmottaa ja kuitenkin juuri se, että isä ei reagoi, kun lapsi tarvitsisi turvaa ja tukea, voi jättää syvän haavan.

Joskus isähaavan taustalla voi olla myös fyysisesti poissa oleva isä. Vanhemmat ovat saattaneet erota, isä tai lapsi on saattanut sairastua ja joutua sairaalaan. Isä on voinut joutua vankilaan tai hän on kuollut. Isästä eroon joutuminen jättää syvät haavat erityisesti silloin, kun isän poissaoloa ei sanoiteta eikä lapsen tunteita kannatella.

Kun rakkaus tuntuu ehdolliselta

Moni isähaavaa kantava on oppinut jo varhain, että rakkaus pitää ansaita. Huomiota ja hyväksyntää on ehkä saanut onnistumisen, pärjäämisen tai kiltteyden kautta.

Aikuisuudessa tämä näkyy usein jatkuvana riittämättömyyden tunteena ja hylätyksi tulemisen pelkona. Meillä on syvä tunne siitä, että emme riitä sellaisina kuin olemme. Saatamme yrittää jatkuvasti ylittää itsemme ja olla parempia, koska uskomme, että meidän pitäisi olla koko ajan paras versio itsestämme.

Sellainen jatkuva suorittaminen on kuitenkin ihmiselle äärimmäisen kuormittavaa. Emme uskalla olla heikkoja, koska emme ole saaneet lapsuudessa kokemusta siitä, että joku kantaa meitä silloin kun itse emme jaksa. Jos isä ei ole kyennyt hyväksymään ja rakastamaan meitä ehdoitta, koemme, että on vaarallista myöntää, että olemme inhimillisiä ja keskeneräisiä kuten kaikki muutkin ihmiset.

Parisuhde aktivoi varhaisen isäsuhteen dynamiikan. Kumppanimme hyväksyntä saattaa alkaa tuntua elintärkeältä ja hänen pettymyksensä suhteettoman musertavalta. Meidän voi olla vaikea irrottautua meille vahingollisesta parisuhteesta, koska jokin osa meistä uskoo yhä, että jos yrittäisimme vielä vähän enemmän, saisimme viimein sen rakkauden ja hyväksynnän, jota jäimme lapsena vaille.

Isähaavasta voi toipua

Isähaavasta voi toipua, vaikka isä ei koskaan muuttuisi. Toipuminen ei myöskään edellytä sitä, että isä joskus ymmärtäisi, miten hänen toimintansa on vaikuttanut sinun koko elämääsi ja pyytäisi anteeksi. Menneisyyttä ei voi kirjoittaa uudelleen. Mutta oma suhde itseen voi muuttua.

Voimme rakentaa vähitellen sitä sisäistä turvaa, jota jäimme lapsena vaille. Meidän on tärkeää oppia tunnistamaan omia tarpeitamme, asettamaan rajoja ja vastaanottamaan turvallista läheisyyttä ilman jatkuvaa pelkoa hylkäämisestä.

Toipumisen ydin on siinä hetkessä, kun oma arvomme ei ole enää riippuvainen siitä, kykeneekö toinen ihminen rakastamaan meitä.

Miten päästä irti toimimattomien suhteiden kierteestä?

Jos huomaat toistuvasti hakeutuvasi suhteisiin, joissa joudut ansaitsemaan rakkautta, kirja Rakkausriippuvuus voi auttaa ymmärtämään, miksi toimimattomien suhteiden kaava toistuu ja miten kaavasta voi päästä irti.

Kirja tarjoaa tietoa ja vertaistukea rakkausriippuvuuden tunnistamiseen sekä toipumisen tueksi. Se auttaa ymmärtämään, miksi rakkaus saattaa tuntua pakonomaiselta, saavuttamattomalta tai ehdolliselta. Kirjasta saa myös keinoja siihen, miten omaa turvaa voi alkaa rakentaa sisältäpäin.

Tutustu kirjaan: Rakkausriippuvuus TÄÄLLÄ

Kuuntele aiheesta lisää Hidasta elämää -podcastissa -> Lääkäri Martti Vannas: Isähaava – Hiljainen varjo (Spotify)

Jos pelaat aina varman päälle, elämä ei ehkä pääse yllättämään ihanasti

”No on sulla ollut ihmeellinen elämä!” , olen saanut kuulla kerran jos toisenkin kirjani Lupa olla enemmän – Matkalla omaan voimaan (Bazar / Hidasta Elämää, 2025) lukeneilta. Otan päivittelyt vastaan, mutta samalla mietin: mitä muutakaan se olisi? En tiedä onko varmempaa asiaa, kuin että elämä ON ihmeellinen. Siis meidän kaikkien elämä.

Kysymys onkin enemmän, minkä verran tulee sille antautuneeksi. ”Ihmeet” harvemmin nimittäin tapahtuvat siellä, missä vastustelee muutosta, varmistelee kaikkea eikä ota riskejä. Ja kun kerran on päässyt ”ihmeessä elämisen” makuun, ei enää muuta taida osatakaan.

Saatat huomaamattasi käyttää paljon aikaa ja energiaa pettymysten välttämiseen ja epäonnistumisten karttamiseen. Jos näin on, et ole yksin. Turvallisuushakuisuudessa ei sinällään ole mitään väärin, se on hermostomme pyrkimys pitää meidät turvassa elämän uhilta ja vaaroilta. Kun varautuminen kuitenkin on yliennakointia, välttelyä, loputonta jahkailua, unelmien sabotointia ja sitku-elämää (ei nyt kun, vaan sitten kun…), on hyvä hetki haastaa omia turvaraamejaan.

Mihin oikeastaan varaudut?

Onko pahin skenaario todella se, minkä sielusi silmin kuvittelet vaiko lopulta se, ettet edes astu mukavuusalueeltasi sen pelossa?

Hämmentävä paradoksi on, että elämän flow ja ihmeet tapahtuvat siellä, mitä ei ole osannut ennakoida. Eihän se ole ”ihme”, jos tiesit sen tulevaksi? Tai flow-kokemus, jos olet mailaa puristaen sen järjestänyt?

Ihmeet ja flow tapahtuvat siellä, missä on uskaltanut päästää irti yliajattelusta, ylijärjestelystä ja antautuu edes hetkeksi ei-tietämiselle.

Riskin ottamisen hinta on nimittäin olla hetken aikaa tietämättä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihmismielellä on kiire turvata seuraavat askelmat ja rakentaa siihen nopeasti jotakin. Tyhjyyden kauhu on jäätävä.

Mutta tiedätkö mitä, se tyhjä tila tai välitila kokemustesi välissä on juuri se paikka, missä ihmeillä on mahdollisuus tapahtua. Ja mitä tarkoitan ”ihmeillä”? Synkronisiteetteja, uusia kohtaamisia, uusia mahdollisuuksia, avautuvia ovia ja ikkunoita. Jotakin, mitä et voinut nähdä tulevaksi varmistellessasi ja pitäessäsi kaikkia lankoja hyppysissä. Elämän ihmeet avautuvat niille, jotka sietävät olla hetkiä tai jaksoja elämässään olematta sen täydessä kontrollissa.

Kenties yksi suurimpia ihmisyyden harhaluuloja on, että voisimme pitää itsemme turvassa. Lopulta, vaikka teemme kaikki kommervenkit, elämän arvaamattomuus saavuttaa meidät silti. Se muistuttaa meitä suuruudestaan koettelemuksilla ja muutoksilla. Mitä enemmän uskallamme höllätä puristusta pakottavasta tarpeesta olla tilanteen päällä ja järjestellä kaikkea ojoon, sitä enemmän avaamme tilaa elämän kauneimpien asioiden toteutua. Ihmeet ovat rakkautta, luovuutta, kauneutta, iloa ja synkroniaa.

Lupa olla enemmän- kortit on luotu henkisen kasvun tueksi ja elämän havahduttajaksi. Päivän kortti kutsuu sinua avautumaan IHMEELLE. Voitko laskea hetkeksi ylikontrollista ja antautua sille, ettet tiedä? Kortit omaan voimaasi astumisen tueksi saat päivän korttia klikkaamalla.

PS. Kirjani löydät TÄÄLTÄ ja korttipakan TÄSTÄ.

Todellinen mielenrauha ei synny siitä, että kaikki on hallinnassa

Minulla on pitkään ollut sellainen tunne, että moni (ainakin keski-ikäinen, minä mukaan luettuna) on alkanut yhä enemmän kaivata rauhaa elämäänsä. Moni käyttää valtavasti energiaa yrittäessään tehdä elämästä turvallisempaa ja hallittavampaa, ja siten rauhallisempaa. Saatamme esimerkiksi pyrkiä ratkaisemaan ongelmia etukäteen, ennakoimaan tulevia vaikeuksia, välttämään virheitä ja luomaan olosuhteita, ettei mikään horjuttaisi hyvinvointiamme. Toiset taas etsivät jatkuvasti uusia stressinhallintakeinoja ja hermoston säätelyn menetelmiä. Molemmissa on oma arvonsa, mutta saammeko rauhan itsellemme vain näin toimimalla?

Voimmeko todella hallita elämää?

Elämä ei taida koskaan olla täysin hallittavissa. Elämässä tulee väistämättä eteen menetyksiä, sairauksia, pettymyksiä, epävarmuutta ja erilaisia muutoksia. Mitä silloin tapahtuu, jos ajatuksemme hyvinvoinnista pohjautuu tarpeelle hallita kaikkea ja luoda jatkuvia suunnitelmia, joita täytyy noudattaa? Mielestäni näin toimimalla elämme jatkuvassa ”taistelussa” elämän todellisuutta vastaan.

Pelon ohjaamana saatamme yrittää kontrolloida ympäristöämme entistä enemmän – haluamme varmistaa, ettei mitään ikävää pääse tapahtumaan. Paradoksaalisesti juuri tämä jatkuva varautuminen voi ylläpitää hermoston kuormitusta. Mitä enemmän etsimme uhkia, sitä enemmän niitä myös löydämme.

Turvallisuuden tunnekin on ”paradoksi”

Turvallisuuden tunteessa kyse ei ole pelkästään ympäristön tapahtumista. Kyse on myös yhteydestä omaan sisäiseen kokemukseemme. Moni oppii vuosien varrella sivuuttamaan kehonsa viestejä sekä omia tunteitaan ja tarpeitaan. Tällöin saatamme nähdä stressin, ahdistuksen, univaikeudet, kivut ja jännitykset sellaisina ongelmina, joista pitäisi päästä vain eroon mahdollisimman nopeasti.

Mutta entä jos osa oireista onkin viestejä? Viestejä siitä, että kuormitus on ylittänyt voimavarat – että jokin tärkeä tarve on jäänyt huomaamatta? Entä jos keho ja hermosto ovat joutuneet liian pitkään kantamaan vastuuta turvallisuudesta olemalla jatkuvassa valmiustilassa? Voiko rauha syntyä näin? Jokainen oireemme ei tokikaan johdu hermostosta, mutta monet kehon ja mielen reaktiot kertovat jotakin siitä, miten olemme oppineet sopeutumaan elämämme olosuhteisiin.

Hermosto, koko keho, kantaa mukanaan aiempien kokemustemme jälkiä ja käyttää niitä tulevaisuuden ennakointiin. Jos maailma on esimerkiksi lapsuudessa näyttäytynyt arvaamattomana tai turvattomana, keho voi jatkaa varuillaan olemista vielä silloinkin, kun elämä on muuttunut turvallisemmaksi. Tämä ei silti tarkoita, että meidän pitäisi vain hyväksyä menneisyytemme ja sen, ettemme voi vaikuttaa mihinkään. Joskus tärkeintä on muuttaa olosuhteita, asettaa itselle ja muille rajoja, pyytää apua tai tehdä vaikeita päätöksiä.

On viisautta opetella erottamaan, mihin voimme vaikuttaa ja mihin emme

Emme voi hallita toisten ihmisten käyttäytymistä emmekä kaikkea sitä, mitä elämä tuo eteemme. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme itseemme, millaisia valintoja teemme ja miten opimme vastaamaan omiin tarpeisiimme. Juuri tästä rakentuu vähitellen turvallisuuden tunne, rauhakin.

Turvallisuuden tunne ei synny siitä, että elämä olisi täydellistä. Se syntyy vähitellen kokemuksesta, että pystymme kohtaamaan myös epätäydellisen elämän. Turvallinen hermosto ei tarkoita sitä, ettei stressiä koskaan olisi. Se tarkoittaa kykyä kohdata kuormitusta, palautua siitä ja löytää uudelleen tasapaino – elää tässä elämän väistämättömässä syklissä.

Voisiko olla, että todellinen rauha ei löydykään sellaisesta elämästä, jossa mikään ei koskaan horjuta meitä? Ehkä turva ja rauha löytyvät siitä, että uskallamme pysähtyä kuuntelemaan itseämme. Silloin emme pelkästään kysy: ”Miten voisin rauhoittaa itseni, säädellä itseäni, ennakoida uhkia?” Vähintään yhtä tärkeää on kysyä: ”Mitä minussa ja kehossani tapahtuu juuri nyt – mitä tarvitsen?” Usein juuri tuosta uteliaasta ja myötätuntoisesta kohtaamisesta alkaa matka kohti syvempää turvaa ja rauhaa.

Artikkelikuva: Karita Palomäki

Lue lisää sisäisen turvan ja rauhan löytymisestä uusimmasta kirjastani Kohtaa sisäinen lapsesi!

Piinaako sinua työkavereiden porukka? – Toimi näin

”Parissa työpaikassa on ollut hallitsevia yksilöitä, jotka valitsevat, ketkä ovat sisäpiiriä ja ketä suljetaan ulos. Se käy hyvin kuormittavaksi ajan mittaan, koska ulkopuolelle jätettyä kritisoidaan ja halveksitaan avoimesti. Johto ei ole ollut kiinnostunut asiasta. Kummassakin tapauksessa työpaikka meni vaihtoon burnoutin vuoksi.”

Tämä on yksi tarinoista, joita on kerrottu Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjaani varten (Bazar/Hidasta elämää, 2026). Kirjani perustuu satoihin tarinoihin kaltoinkohtelusta työelämässä.

Kertomuksissa toistuu, että valtaa käyttävät työystävykset, perheenjäsenet, sukulaiset tai kaveriporukat aiheuttavat monille ahdistusta työyhteisöissä. Työyhteisöjen liittoumille on monenlaisia nimityksiä, kuten sisä- ja ulkopiirit, kuppikunnat, klikit, hovit ja kätyrit, lentävät apinat tai Hyvä veli tai sisar -verkostot. Kaikki kuvaavat tilannetta, jossa osa kuuluu selvästi ydinporukkaan ja osa sen ulkopuolelle.

Piinaavat porukat ovat tuttuja kiusatuille, sillä henkiseen työpaikkaväkivaltaan liittyy usein jonkinlainen valtasuhde. Yksi valtasuhteen muoto on enemmistön voima.

Tällaisessa valtasuhteessa tiimin tai työyhteisön jäsenet voivat liittoutua yhtä tai kahta työntekijää vastaan. Työystävyys ja verkostoituminen sekä henkilöstön hyvä yhteishenki ovat loistavia asioita, mutta tiiviit ja hioutuneet suhteet voivat johtaa tilanteeseen, jossa puolustetaan vain niin sanotusti ”omia”.

Työystävysten porukka ei tunnista usein omaa vallankäyttöään. Tilanne, jossa useampi on yhtä tai kahta vastaan, ei ole henkilökemiaongelma tai ristiriita vaan vallankäyttöä.

Ulossuljettu työntekijä voi kokea, että jos hänelle syntyy ristiriita jonkun työkaverin kanssa, pitävät työystävät toistensa puolta kyseenalaistamatta. Porukka saattaa myös kääntää muita kiusaamisen kohdetta vastaan.

Jos työystävät ovat läheisiä toisilleen, on väistämätöntä, että oman ystävän näkee kauniissa valossa. Onhan hänellä vikoja, mutta niille on joustava, kuten missä tahansa läheisessä ihmissuhteessa. Samanlaista joustoa ei löydy uudelle työkaverille tai hankalaksi väitetylle työkaverille.

Jos työyhteisö ei tue rakentavaa ratkaisua, vaan osallistuu tilanteeseen puhumalla pahaa tai vaikenemalla, jää ulossuljettu ristiriitatilanteessa yksin – ei yhtä, vaan useampaa vastaan. Liittoutuminen voi parantaa omaa asemaa työyhteisössä, koska ryhmään kuuluminen antaa turvaa ja vallankäytön mahdollisuuksia – se ei ole kuitenkaan reilua kohteeksi joutunutta kohtaan.

Usean ihmisen käyttämää henkistä väkivaltaa on muiden vaikea tunnistaa, koska liittoutuneet tukevat toistensa tarinaa – eli kertomusta, jonka mukaan kiusaamisen kohde on ansainnut asemansa.

Mitä voit tehdä kuppikunnan kanssa?

Jos olet työkaveriporukan kohteena, tarvitset muiden tukea. Tutkimukset osoittavat, että kiusaamisen kohteen on vaikea irrottautua yksin tilanteesta.

Et voi siis vain sinnitellä – asian eteenpäin vieminen on tärkeää. Kerro ystävällisesti, että sinuun kohdistuu vallankäyttöä, jolla on vaikutuksia terveydellesi.

Piinaajiin voi kuulua esihenkilökin, ja siksi työyhteisön kulttuuria on tärkeää kehittää. Ulossulkemista voivat ehkäistä esimerkiksi seuraavat asiat:

Selkeät pelisäännöt. Tehkää työyhteisöönne yhdessä säännöt sille, millaista käytöstä työyhteisössä sallitaan.
Kuppikuntien kyseenalaistaminen. Hyvässä työyhteisössä kaikki pyrkivät toistensa kanssa asialliseen työskentelyyn.
Työkaverisuhteiden vahvistaminen. Luokaa käytäntöjä tai päiviä, joissa jokainen liikkuu oman tiiminsä ulkopuolelle tutustumaan muihin työyhteisössä.

Lue myös aiempi kirjoitukseni ostrakismista. Lisää tietoa aiheesta löydät kirjastani Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät.

Tuntuuko, että olet tulossa hulluksi suhteessasi? Pysähdy näiden kysymysten äärelle

Jos suhteesi ja oma kumppanisi (tai joku muu läheinen ihminen) saa sinut kyseenalaistamaan omaa mielenterveyttäsi: pysähdy!

Terveet ja turvalliset ihmissuhteet saavat meidät voimaan hyvin ja olemaan sinut itsemme kanssa.

Jos suhde horjuttaa omaa arviointikykyäsi ja alat epäilemään jo omaa mielenterveyttäsikin on tosi tärkeä ottaa etäisyyttä tähän ihmiseen ja jakaa omia ajatuksia sekä kokemuksia ulkopuolisten kanssa.

Tässä neljä kysymystä sinulle, jos narsistinen kaltoinkohtelu tai satuttava suhde on saanut sinut ajattelemaan: “Olenkohan tulossa hulluksi?”

Vastuuttaako hän minua kaikesta, jopa omista teoistaan ja sanoistaan eikä ota itse vastuuta mistään?
Kääntääkö hän kaikki asiat minua vastaan?
Vähätteleekö hän tunteitani, kertoo minun ylireagoivan ja ymmärtävän kaiken aina väärin?
Muuttaako hän jatkuvasti tapahtumien kulkua valehtelemalla patologisesti?

Jos vastasit kaikkiin kysymyksiin “kyllä”, ei kyse ole sinun “hulluksi tulemisesta” vaan manipuloinnista ja sumutuksesta jota hän systemaattisesti sekä mahdollisesti hyvin tarkoituksellisesti tekee ja joka saa luonnollisesti kyseenalaistamaan omaa todellisuudentajua.

Tällaisesta suhteessa on tärkeä saada säännöllisesti etäisyyttä, jotta omat ajatukset ja tunteet voivat kirkastua niin, että erotat mikä on toisen manipuloimaa totuutta ja mikä omaasi.

Ota ensimmäinen askel jo tänään hakeutumalla hetkeksi yksin johonkin paikkaan, jossa voit kirjoittaa päiväkirjaan tai vaikka puhelimen muistioon ylös suhteessa tapahtuneita vaikeasti tulkittavia asioita sekä tapahtumia.

Muistiinpanojen avulla pystyt palaamaan kirkkaammin menneisiin hetkiin aina silloin, jos narsistinen läheinen pyrkii muuttamaan totuutta.

Lisää tietoa narsismista sekä terapeuttisia keinoja irtaantua ja toipua löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta.

Miksi haitallisesta tavasta irti pääseminen ei onnistu pelkällä tahdonvoimalla?

Tunnistatko seuraavan tilanteen?

Olet tehnyt itsesi kanssa taas kerran diilin: tästä päivästä eteenpäin toimit toisin kuin ennen. Lopetat päämäärättömän scrollaamisen, herkkujen ylettömän syönnin, päihteidenkäytön, suhteen, jossa jatkuvasti ohitat itsesi.

Tahdonvoimalla tehty päätös pitää hetken aikaa. Sitten elämä alkaa tapahtua. Töissä on kamala kiire. Loma alkaa ja rutiinit häviävät. Koet syvää yksinäisyyttä. Elämä tuntuu tyhjältä.

Aivan kuin transsissa palaat vanhaan haitalliseen tapaasi. Syyttelet siitä itseäsi. Olet selkärangaton luuseri. Epäonnistuja. Heikko. Kenties kohdallasi tilannetta hankaloittavat katteettomat lupauksesi läheisille, jotka ovat sinusta huolissaan.

Tiedän oikein hyvin, miltä tuntuu luovuttaa ja olla pettynyt itseensä. Olen käynyt läpi usean haitallisen toimintamallin, jopa riippuvuuden. Ja vapautunut niistä.

Näiden kasvun vuosien ja vuosikymmenien aikana olen kuitenkin oppinut, että haitallisista tavoista on olemassa muutamia totuuksia, joiden ymmärtäminen voi tuoda valtavasti helpotusta ja toiveikkuutta. Tilanne ei välttämättä ole niin toivoton, kun mitä mielesi sinulle uskottelee.

Nämä totuudet eivät poista ongelmaa yhdessä yössä, mutta ne voivat muuttaa tapaasi suhtautua itseesi ja siihen kamppailuun, jota käyt läpi. Ne ovat tuoneet minulle toivoa ja uutta näkökulmaa. Vastaan puskeminen ja itsen raippaaminen nimittäin vain vahvistavat haitallista kehää. Ne toki toimivat, mutta yleensä ainoastaan hetkellisesti.

Haluan jakaa sinulle näistä totuuksista kolme mielestäni oleellisinta.

1. Haitallinen tapa ei ole ongelma – se on ratkaisu

Haitallisen tavan alla on kipeitä tunteita: surua, pelkoa ja ahdistusta. Sen alla on täyttymättömiä tarpeita, kuten tarve kuulua joukkoon, tarve olla oma itsensä ja tarve säädellä tunteita.

Haitalliset tavat ovat monesti paras yrityksemme helpottaa kipua, häpeää, yksinäisyyttä tai turvattomuutta.

2. Sinussa ei ole mitään vikaa

Haitallinen tapa ei kerro sinusta korkeintaan kuin sen, että olet herkkä. Haitalliset tavat ovat monesti maailman yhden tunnetuimman traumaspesialistin ja opettajani Gabor Matén sanoin ”normaaleja reaktioita epänormaaleissa olosuhteissa”.

Ne eivät alkaneet sinusta. Kun alat katsomaan tarkemmin, huomaat, että usein niiden taustalla on pitkä historia – ylisukupolvinen trauma. Kannat sisälläsi kaikkea sitä kipua, mitä edelliset sukupolvet eivät kyennet käsittelemään.

3. Muutos ei ala lopettamisesta vaan ymmärtämisestä

Tiedostaminen on aina ensimmäinen askel. Se vaatii pysähtymistä, kun huomaat haitallisen tavan kehän alkavan tai kun pöly on sen seurauksena laskeutunut.

Mitä tapa tekee hyväksesi? Mitä tunnet juuri ennen sitä? Mitä oikeasti tarvitset? Tuo viimeisin on se kaikkein oleellisin kysymys.

Missä kohtaa taivalta oletkaan, älä jää yksin. Haitalliset toimintamallit kuuluvat osaksi ihmisyyttä. On hyvin luonnollista vältellä epämukavuutta ja haluta mielihyvää.

Se ei ole virhe.

Kun puolison päihdeongelma estää rentoutumisen – Miten rauhoittaa omaa hermostoa?

Tekstin kirjoittaaja Tanja Moring on helsinkiläinen rakkaus- ja seksiriippuvuuden hoitoon erikoistunut erityistason seksuaaliterapeutti (NACS) ja seksuaaliväkivallan asiantuntija, kriisityöntekijä, sertifioitu Mind-Body Bridging -terapeutti, MBB®. Pohjakoulutukseltaan hän on sosionomi/diakoni (AMK).

Kaivattu lepo

Useimmat meistä toivovat kesältä lepoa ja palautumista. Päihdeongelmaisen puoliso saattaa kuitenkin huomata, että rentoutuminen ja lepääminen on vaikeata. Tuntuu kuin hermosto olisi jatkuvasti ylivireydessä.

Arjen rytmi muuttuu

Kesällä arjen rytmit muuttuvat, lomat alkavat ja päihteiden käyttö saattaa lisääntyä. Samalla myös epävarmuus lisääntyy. Moni huomaa pohtivansa samoja asioita päivästä toiseen: Millaisessa kunnossa hän tulee kotiin? Onko hän käyttänyt päihteitä? Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Kun hermosto on jatkuvasti ylivireä

Hermoston tehtävä on pitää meidät turvassa. Silloin kun ympäristössä on epävarmuutta tai ennakoimattomuutta, hermosto alkaa tarkkailla ympäristöä tavallista herkemmin. Pitkittyessään tällainen ylivireystila muuttuu kuormittavaksi.

Vanhat toimintamallit voivat aktivoitua

Moni meistä on oppinut jo lapsena huomioimaan muiden tarpeet omien tarpeidensa kustannuksella. Olemme oppineet hakemaan turvaa ja hyväksyntää huolehtimalla muista. Olemme oppineet yliymmärtämään ja pelastamaan jo lapsuudessa. Puolison päihdeongelma voi vahvistaa näitä vanhoja toimintamalleja.

Yliymmärtäminen voi etäännyttää sinut itsestäsi

Moni päihdeongelmaisen kanssa elävä puoliso ymmärtää kumppaninsa kipua, riippuvuutta ja vaikeuksia. Hän näkee tämän häpeän, pettymykset, ahdistuksen ja kärsimyksen. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, jos ymmärtäminen tapahtuu omien tarpeiden kustannuksella.

Yliymmärtäminen juontaa usein juurensa lapsuuteen. Olemme ehkä oppineet hakemaan turvaa ja hyväksyntää huolehtimalla muista, mukautumalla ja asettamalla omat tarpeemme sivuun. Aikuisuudessa sama toimintamalli voi siirtyä parisuhteeseen.

Yliymmärtäjä käyttää paljon energiaa kumppaninsa voinnin, käyttäytymisen ja tarpeiden tarkkailuun. Samalla yhteys omiin tunteisiin ja tarpeisiin voi heikentyä. Jossain vaiheessa havahdumme ehkä siihen, että ymmärrämme kaikkia muita paitsi itseämme.

Rauhoita hermostosi glimmereiden avulla

Glimmerit ovat palauttavia kokemuksia – lyhyitä hetkiä, joissa koemme turvaa, rauhaa ja vakautta. Ne auttavat hermostoa palautumaan optimaaliseen tilaan, jossa myös omia tunteita, ajatuksia, tarpeita ja toiveita on helpompi tavoittaa.

Glimmerit voivat olla pieniä asioita, jotka tuottavat iloa ja hyvää oloa. Ne auttavat meitä olemaan tässä hetkessä, säätelemään kehon yli- ja alivireystiloja sekä palaamaan luonnollisen levollisuuden tilaan. Glimmeri voi olla kävely metsässä tai merenrannalla, sateen ropina katolla, lämmin hiekka varpaiden alla, kukkien poimiminen, lintujen laulu, auringon valoleikki seinällä, puhelinkeskustelu ystävän kanssa, lämmin suihku, kirjoittaminen, lukeminen, höyryävä kuppi teetä tai kahvia, lempibiisin kuunteleminen tai suosikkisarjan jakson katsominen.

Pohdi: Mitkä ovat sinun glimmereitäsi?

Mitkä asiat tuottavat sinulle iloa ja rauhaa?

Yritä kuunnella todellisia ajatuksiasi herkällä korvalla.

Piirrä paperille ajatuskupla ja kirjoita sen sisälle kysymyksiä itsellesi.

Voit aloittaa yhdestä tärkeästä kysymyksestä: Mitä minä tarvitsen?

Ja ennen kaikkea – ota nämä tarpeet todesta.

Lempeää kesää sinulle. Pidä itsestäsi huolta.

Artikkelissa on käytetty lähteenä kirjaa Rakkausriippuvuus – Miten toipua? (Otava 2025).
Tutustu kirjaan täällä.

Tiesitkö, että hauella ja ihmisellä on yksi keskeinen samankaltaisuus?

Mitä yhteistä on hauella ja ihmisellä? Useimpien mielestä ei yhtään mitään. Hauki on kala ja ihminen on… no, ihminen. Mitä yhteistä kahdella näin erilaisella otuksella voisi muka olla? Toinen meistä elää vedessä ja toinen maan päällä. Olemme sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti “eri maailmoista”.

Jotain yhteistä meillä silti on.

On nimittäin yksi piirre, joka meillä kummallakin on. Yksi keskeinen ominaisuus, joka on pitänyt meidät hengissä jo pitkään ja ratkaisee myös tulevaisuutemme.

Tämä kyseinen piirre on tärkeä niin yksittäiselle ihmiselle ja hauelle kuin myös koko yhteisölle ja lajipopulaatiolle. Se mahdollistaa venymisen ja joustamisen aikakausina, jolloin sitä tarvitaan.

Meillä molemmilla, sekä ihmisellä että hauella, on arvokas kyky hyödyntää olemassa olevaa.

Positiivinen opportunisti näkee mahdollisuudet

Opportunisti kykenee hyödyntämään käsillä olevaa edukseen. Hän näkee maailman realistisena ja hahmottaa edessään olevat mahdollisuudet. Ne eivät aina ole ideaaleja tai toivotunlaisia, mutta siitä huolimatta opportunisti osaa käyttää ne hyödykseen.

Opportunismi esiintyy terminä usein enemmän negatiivisessa kuin positiivisessa valossa, jolloin se nähdään synonyymina ahneudelle ja häikäilemättömyydelle.

Samalla on tärkeää havaita, kuinka positiiviseen opportunismiin kiteytyy kyky selviytyä monenlaisissa ympäristöissä ja kulkea läpi erilaisia elämänvaiheista. Kyse on evoluutiosta, jossa pärjäävät parhaiten sopeutuvimmat.

Ei siis vahvimmat ja voimakkaimmat tai viisaimmat, vaan sopeutuvimmat.

Suureellisen lajikohtaisen ajattelun ohella tämä näkyy myös yksittäisen ihmisen arjessa. Etenkin aikakautena, jolloin maailma pursuaa eriasteista pelkoa ja epävarmuutta.

Täydellisyyden sijaan etsi käsillä olevia mahdollisuuksia

Maailma muuttuu jatkuvasti ja elämä virtaa eteenpäin. Kaiken tuoksinnassa käy nopeasti selväksi, että emme voi pitää uppiniskaisesti kiinni kaikista unelmistamme tai tavoitteistamme.

Yksi merkittävä ihmistaito modernissa maailmassa onkin kyetä adaptoimaan omaa osaamistaan ja hyödyntämään käsillä olevia mahdollisuuksia. Näkemään uusissa tilanteissa piilevän potentiaalin, eikä keskittymään niissä piileviin uhkakuviin.

Hauen eteen ei ui kaislikossa aina sille mieluisinta ravintoa. Tämän seurauksena se on oppinut tyytymään saatavilla olevaan. Hauki ei ole nirso vaan sille maistuu monenlainen vedenelävä tai pinnalla polskiva syötäväksi. Näin ollen se kykenee selviytymään erilaisissa olosuhteissa.

Sama piirre näkyy myös ihmisen lajikehityksessä. Se on myös ratkaiseva ero eri yksilöiden välillä.

Kun maailma myllertää ja turvalliset tottumukset karisevat, tapahtuu kahdenlaista liikehdintää. Osa ihmisistä murtuu epävarmuuden edessä ja keskittyy ruokkimaan tulevaisuuden näköalattomuutta. Osa taas alkaa hahmottamaan olemassa olevia mahdollisuuksia ja uusia polkuja, joita pitkin voi löytää elämälleen merkitystä.

Ole siis kuin hauki ja uskalla epävarmuuden keskellä nähdä mitä kaikkea hyvää ja potentiaalista ympärilläsi onkaan. Saatat yllättyä!

Harri-Pekka Pietikäisen tuorein kirja Myyttinen hauki – Järvien saalistajan tarina ja perintö (Bazar) käsittelee haukea kokonaisvaltaisesti ja kuvaa muun muassa sen mielenmaisemaa sekä kulttuuriperintöä.

”Sellainen, jonka vieressä maailma asettuu” – 3 koskettavaa rakkausrunoa kesän juhliin ja lempeisiin iltoihin

Kesä on rakkauden aikaa. Tässä kolme kaunista runoa kesän merkittävimpiin hetkiin ja tärkeimmille ihmisille ❤️

Kuvat runoissa: Anna-Reetta Nuorala

Lisää koskettavia rakkausrunoja löydät kirjasta Kiitos, että rakastat minua silti:

Ei-sana voi vahvistaa luottamusta – viisi vinkkiä kieltäytymiseen

Ystävä ihmetteli hiljattain, kun ilahduin hänen kieltävästä vastauksestaan. Hän oli juuri torpannut ehdotukseni, mikä oli hänelle silmin nähden vaikeaa.

Selitin hänelle, että kieltäytyminen teki hänestä mielessäni luotettavamman. Siihen saakka hän oli aina suostunut ehdotuksiini, vastannut kaikkeen kyllä. Minusta sellainen oli hieman epäilyttävää.

Vasta kun meillä on kyky ja lupa sanoa tarvittaessa ei, myös kyllä-vastauksestamme tulee aito ja uskottava. Silloin voin luottaa, että toinen suostuu pyyntööni aidosta tahdostaan eikä esimerkiksi minua miellyttääkseen.

Ilahduin ystävän kieltäytymisestä myös siksi, että minulle se tarkoitti, että suhteessamme on lupa olla molemminpuolisesti totta. Siinä on silloin riittävästi turvaa sanoa ei ja luottaa, että myös kieltäytymisen mahdollisesti herättämät tunteet käsitellään yhdessä.

Ylipäänsä se, että rakkaat ihmiseni kunnioittavat itseään, riemastuttaa minua. Samalla kun ystäväni sanoi minulle ei, hän sanoi itselleen kyllä. Siis kunnioitti sitä, mikä oli hänelle juuri silloin totta ja tärkeää. Vastaavasti aina kun sanomme kyllä vastoin sisintämme, sanomme itsellemme ei.

Mielestäni kieltäytyminen on lopulta ystävällistä ja kunnioittavaa myös muita ihmisiä kohtaan. Kun sanomme ajoissa ei, säästämme yleensä toisenkin aikaa ja annamme hänelle mahdollisuuden pyytää esimerkiksi apua ajoissa muualta.

Onko sinulla lupa sanoa ei?

Kun meillä ei ole sisäistä lupaa kieltäytyä, ei-sana tulee usein pitkän selityslitanian kera. Tällöin toinen alkaa helposti kumota perustelujamme ja ratkaista tilannetta, mikä vie koko tilanteen helposti sivuraiteelle.

Todellisuudessa pelkkä ”minulle ei sovi” riittää. Tarvittaessa sitä voi selittää lyhyesti, mutta pitkät selitykset kertovat usein vääristyneestä syyllisyydestä.

Kieltäytymisen harjoittelu tarkoittaakin yleensä syyllisyyden ja epämukavuuden sietämistä. Ei liene mahdollista suoraan hypätä kohtaan, jossa ei-sana tulisi heti ilman syyllisyyttä. Epämukavuuden läpi on vain kuljettava, kuten monen muunkin uuden asian harjoittelussa. Syyllisyyden voima pienenee yleensä kerta kerralta.

Kieltäytymisessä voi auttaa ajatus, että siinä ei ole kyse toisen torjumisesta ihmisenä. Sen voi sitä paitsi tehdä hyvin ystävällisesti: Kiitos kun kysyt, arvostan avunpyyntöäsi. Minulle ei kuitenkaan valitettavasti sovi. Tai: Ihanaa, että ajattelit minua puhujaksi. Jätän tällä kertaa kuitenkin väliin. Toivon, että teillä on antoisa tilaisuus.

Ein sanomisen askeleita

Sisäinen lupa

Sinulla on lupa sanoa ei. Jos jokin asia ei ole sataprosenttisesti kyllä, se on silloin ei. Vastaus voi toki olla myös ehkä ja muuttua myöhemmin kylläksi. Kyllä-sanaa kannattaa kuitenkin käyttää vain silloin, kun on siitä varma. Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi: Onko minulla tähän asiaan itseni suostumus?

Aikalisä

Jos kyllä-sana tapaa tulla vikkelästi automaatiolla, on viisasta ottaa tuumaustauko ennen kuin vastaa yhtään mitään. Se tuo elintärkeää tilaa kuunnella, mitä mieltä oikeasti olemme. Aikalisä voi kuulostaa esimerkiksi tältä: Kiitos että kysyt. Mietin asiaa ja ilmoitan sinulle mahdollisimman pian. Tai: Kiitos kutsusta. Tarkistan tilanteen ja palaan asiaan.

Treenaa etukäteen

Ein sanominen voi aluksi tuntua kuin vieraan kielen puhumiselta. Sitä kannattaakin harjoitella etukäteen ääneen tai ystävän kanssa, jolloin sanat tulevat helpommin myös tositilanteessa. Ota keho tueksesi: jämäkkä, tukeva ja avoin asento voi tuoda turvaa. Pidä ilmaisut lyhyinä ja yksinkertaisina. Toisen pyynnöstä kiittäminen alkuun voi toimia.

Ein vastaanottamiskyky

Silloin kun ein sanominen on itselle vaikeaa, myös sanan kuuleminen (ja avun pyytäminen) tuntuu usein hankalalta. Onko muilla ihmisillä lupa sanoa minulle ei? Missä määrin sallin kieltäytymisen heille? Mitä enemmän uskallan kohdata ja tuntea omaa torjutuksi tulemisen tai pettymyksen tunnettani, sen helpompaa on luottaa myös muiden kykyyn kohdata hankalia tunteita.

Epämukavuuden sietäminen

Käytännössä epämukavuutta siedetään esimerkiksi huomaamalla, mitä itsessä tapahtuu. Tunteiden nimeäminen on erityisen tehokas keino. Kun lisäksi toivotan epämukavuuden tervetulleiksi ja suostun olemaan sen kanssa, minun ei tarvitse reagoida siihen esimerkiksi alkamalla perua puheitani. Itse saatan epämukavuuden hetkellä sanoa itselleni esimerkiksi: Mä oon tässä. Mä oon mun kanssa. Mikä auttaisi sinua?

Muista armollisuus, tässäkin lajissa on lupa harjoitella ja kompuroida.

Pohdin kieltäytymistä lisää teoksessani Vapaaksi miellyttämisestä – toipumiskirja hyväksynnän hakijoille.

Hermoston ylivireys voi estää lepäämästä, vaikka keho on väsynyt

Monet tässä ajassa elävät ihmiset huomaavat olevansa jatkuvasti väsyneitä, mutta silti he eivät osaa pysähtyä. Keho käy ylikierroksilla, mieli ja aivot valvovat yötä päivää, hartiat ja leukaperät kiristyvät. Pelkkä oleminen ja levosta nauttiminen on vaikeaa. Vaikka elämässä ei juuri sillä hetkellä olisi minkäänlaista näkyvää uhkaa, hermosto toimii aivan kuin jotakin pitäisi jatkuvasti ennakoida tai varoa. Onko tämä sinulle tuttua?

Monen aikuisen tarina alkaa paljon aiemmin, jo lapsuudessa

Lapsi rakentaa käsitystään maailmasta ihmissuhteidensa kautta. Jos hän joutuu kasvamaan ilmapiirissä, jossa on jatkuvasti jännitystä aiheuttavaa ilmapiirin kireyttä, turvattomuutta, arvaamattomuutta tai emotionaalista yksinäisyyttä, hänen hermostonsa oppii varautumaan. Voi olla kyse esimerkiksi lähi-aikuisten mielenterveys- tai päihdeongelmista, jatkuvista aikuisten välisistä riidoista, kiusaamisesta ja vähättelystä, emotionaalisesta kylmyydestä tai lapseen kohdistetuista liian suurista vaatimuksista.

Myös ihan tavalliset perhe-elämään liittyvät asiat, kuten jatkuva kiire, voivat tuoda lapselle tunteen siitä, että hänelle ja hänen tarpeilleen ei ole riittävästi tilaa – ettei tule nähdyksi omana itsenään. Joskus myös lapsen neurokirjon piirteet voivat lisätä kuormitusta, varsinkin jos piirteisiin liittyen lasta ei ymmärretä. Herkkä tai neuroepätyypillinen lapsi voi joutua elämään ympäristössä, joka kuormittaa hänen hermostoaan jatkuvasti, vaikka kukaan ei lähtökohtaisesti tarkoittaisi aiheuttaa mitään pahaa lapselle.

Lapsen keho, aivot ja hermosto oppivat nopeasti, mikä auttaa selviytymään. Joku alkaa tarkkailla muita jatkuvasti. Toinen yrittää olla kiltti ja näkymätön. Kolmas suorittaa, pärjää ja kantaa liikaa vastuuta jo liian pienenä. Nämä selviytymiskeinot voivat vuosien kuluessa näyttää ulospäin vahvuudelta, mutta niiden taustalla voi olla syvä pelko siitä, ettei ole turvassa, hyväksytty tai rakastettu ilman jatkuvaa yrittämistä.

Joskus jatkuva tekeminen vain tuntuu turvallisemmalta kuin pelkkä oleminen

Aikuisuudessa tämä näkyy usein niin, ettei ihminen oikeastaan koskaan lepää. Vaikka hän pysähtyisi sohvalle istumaan ja rentoutumaan muiden kanssa, hermoston ylivirittyneisyys ei helpotu. Kehossa voi olla jatkuvaa sisäistä jännitystä, levottomuutta, ahdistusta tai tunnetta siitä, että pitäisi tehdä enemmän, ei voi vain olla. Pelkkä oleminen voi tuntua ahdistavalta, jopa vaaralliselta.

Tämän vuoksi moni uupunut ihminen jatkaa suorittamista vielä silloinkin, kun voimat ovat lopussa. Tekeminen tuntuu turvallisemmalta kuin periksi antaminen levolle. Lopulta tilanteen äärelle pysähtyminen voi olla avain muutokseen. Suostumalla hidastamaan, jopa pysähtymään tilanteensa ja vaikeiden tunteidensa äärelle, voi avata yhteyden niihin vanhoihin tunteisiin, joita on lapsena ollut liian raskasta kantaa yksin.

Toipuminen harvoin alkaa pakottamalla itseä rentoutumaan ja lepäämään. Toipuminen voi olla sitä, että kohtaat lapsena oppimasi reaktiot ja selviytymismallit. Silloin ne olivat tarpeellisia, nyt niistä on mahdollista hiljalleen vapautua, kun sisäinen turva alkaa lisääntyä. Sisäinen turva voi löytyä kohtaamalla se pieni lapsi, joka asuu sisälläsi. Kohdatessasi hänet näe ja tunnusta hänen kipunsa, pelkonsa ja kaikki se, minkä vuoksi hän oppi uskomaan, ettei hän voinut olla hyväksytty juuri sellaisena kuin oli. Voit alkaa kohdata sisäistä lastasi rakkaudella, lempeydellä, kunnioituksella, arvostuksella.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässä joku kysyy sisäiseltä lapseltasi: miltä sinusta oikeasti tuntuu, mitä sinulle oikeasti kuuluu? Voisiko se joku olla sinä?

Voit alkaa hoivata sisäistä lastasi myös sallimalla itsellesi kaikkea sellaista, mitä olisit lapsena tarvinnut: hyväksyntää, ymmärrystä, turvaa ja myötätuntoa. Voit opetella puhumaan itsellesi tavalla, jota sinun olisi tarvinnut kuulla jo kauan sitten:

Sinun ei tarvitse enää selviytyä yksin.
Minä kuuntelen sinua.
Minä ymmärrän sinua.
Sinä saat levätä.
Minä pidän sinusta huolta.
Sinulla on lupa olla sinä.
Minä en koskaan hylkää sinua.

Tutustu aiheeseen lisää uusimman kirjani Kohtaa sisäinen lapsesi kautta!

Artikkelikuva: Depositphotos

Tukahdutettu viha voi uuvuttaa – miten raivo voi auttaa tunnistamaan omat rajat?

Moni meistä on oppinut pelkäämään vihaa. Se yhdistetään hallinnan menettämiseen, riitelyyn ja siihen, että jostakusta tulee ”vaikea”. Kilteiksi tai reippaiksi kasvatetut oppivat varhain, että viha on tunne, joka täytyy niellä, peittää tai muuntaa joksikin hyväksyttävämmäksi. Vaikkapa suruksi, ymmärtämiseksi, hiljaisuudeksi tai yliyrittämiseksi.

Tukahdutettu viha ei kuitenkaan häviä yhtään minnekään. Se kytee pinnan alla, kääntyy sisäänpäin, polttaa karrelle. Psykologisesti tukahtuvasta vihasta voi sisäänpäin kääntyneenä tulla masennusta, apatiaa, itseinhoa, pettymystä ja katkeruutta. Nielty viha voi oireilla uupumisena, kyynisyytenä, ja tunteena siitä, että jotain on koko ajan vinossa, mutta siihen ei voi vaikuttaa.

Pyhä raivo on aggressiota ja perimmäisesti elämänvoimaamme. Siinä itsessään ei ole mitään ”pahaa” tai ”väärää”, kyse on siitä mitä sille teemme. Me kertakaikkiaan tarvitsemme raivoamme, kaikki, kiltit sekä reippaat. Tarvitsemme sitä piirtämään rajamme, puolustamaan arvojamme, tekemään elämänmuutoksia, irtoamaan haitallisista ihmissuhteista tai työpaikoista.

Rakentavasti kanavoituna aggressio puoltaa elämänmuutoksiasi:

”Ei käy”, silloin, kun rajasi on ylitetty
”Nyt riittää”, kun arvojasi on poljettu
se osoittaa sinulle, missä olet venynyt aivan liikaa ja minkä täytyy muuttua

Pyhä raivo on parhaimmillaan ”muutosagenttisi”, tarvitset sitä luopuaksesi jostain, mikä ei enää toimi ja valitaksesi elämääsi jotain toimivampaa.

Ja kyllä, viha ja raivo haavoittavat, satuttavat tai kääntyvät väkivallaksi, jollet ota raivoasi rakentavaan käyttöösi. Se kihisee hampaittesi välistä passiivis-aggressiivisuutena, jollet tietoisesti opettele valjastamaan sitä palvelukseesi.

Raivon alla on aina ohitetut, kuulematta jääneet tarpeet ja toiveet. Joko jonkun toisen toimesta (parisuhteessa, perheessä, töissä) tai omasta toimesta omien tarpeittesi laiminlyöntinä. Pyhä raivo osoittaa ohitettuihin rajoihisi, tarpeisiisi tai arvoihisi. Et ole ollut totta, itsellesi tai jollekulle. Pyhä raivo pyytää: kuuntele minua, ota minut todesta, ethän ohita enää.

Aina raivo ei löydä sanoja, mutta pääset sen kanssa kosketuksiin myös kehollisesti. Kerron Lupa olla enemmän – Matkalla omaan voimaan -kirjassa (Bazar/Hidasta Elämää, 2025), kuinka parikymppisenä tanssin opinnoissa aloin kehollisesti purkaa nieltyä raivoani. Se purkautui tansseissani, unissani ja kehoni hurjinakin reaktioina, kunnes aloin kuunnella sen alla olevia tarpeitani vahvemmin ja sanoittaa niitä.

Kirjan kylkeen luodut Lupa olla enemmän- kortit tukevat omaan voimaan astumista, ja uskallusta myös niihin pimeämpiin paikkoihin. Päivän kortti kutsuu tunnistamaan oman PYHÄN RAIVON. Mitä olet ohittanut ja mitä ei voi ohittaa enää? Kortit omaan voimaasi astumisen tueksi saat päivän korttia klikkaamalla.