Ovatko sinuakin viimeaikaiset uutiset lannistaneet? Aina kun ympäröivä maailma tapahtumineen uhkaa painaa sydämen kasaan, tartun kynään ja kaivan edes ripauksen valoa sieluni sopukoista. Kirjoitin seuraavan runon meille kaikille, jotka olemme päättäneet, että tapahtui mitä tahansa, emme anna valomme hukkua.
Tämä aika tarvitsee valontuojia
Tämä aika tarvitsee haaveilijoita, heitä, jotka eivät suostu lopettamaan taivaanrannan maalaamista, vaan uskaltavat yhä unelmoida kaikkien meidän puolesta.
Tämä aika tarvitsee vapaita sieluja, heitä, joilla on kyky nähdä kauneutta kadotuksen reunoilla, jotka eivät anna ympäristön rajoittaa mielensä kuvitusta.
Tämä aika tarvitsee parantavia käsiä ja rohkeita sydämiä, heitä, joiden sylissä niin suru kuin ikuisuuskin ovat turvassa, jotka eivät pelkää tunteiden pimeimpiäkään kuiluja.
Tämä aika tarvitsee rauhanrakentajia, heitä, jotka eivät anna vihalle valtaa, vaan etsivät ihmisyyttä sillan molemmilta puolilta.
Tämä aika tarvitsee valontuojia, sinua ja minua, jokaista pientä ihmistä, suurta askelta pitämään huolta siitä suunnasta, mihin tämä maailma on menossa.
On sitä pahemmistakin selvitty. Mitä, jos ajattelisitkin tästä jotakin positiivista. Lopulta huomaat, että tästäkin seuraa jotain hyvää.
Mutta entä jos niin ei käy? Entä jos kaikista ponnisteluistaan huolimatta traumaattisessa tapahtumassa ei pysty näkemään mitään hyvää ja positiivista? Vaikka miten olisi yrittänyt, kultareunukset eivät yksinkertaisesti suostu asettumaan hirvittävän tapahtuman koristajaksi, vaan se on aina vain täynnä synkintä mustaa.
Onko kärsimys silloin vain tuskaa ja kärsimystä vailla pienintäkään kasvumahdollisuutta?
Kysymys on hyvin luonnollinen ja perusteltu. Lisäksi vastaus siihen on selkeä: mahdollisuus kasvuun on olemassa myös silloin, kun itse tapahtumasta ei koskaan löytäisi mitään hyvää. Samanaikaisesti kysymys on itse asiassa täysin epäoleellinen, sillä traumanjälkeisessä kasvussa ei ole millään tavalla kyse traumojen ylistyksestä. Traumaattiset tapahtumat ovat nimensä veroisia, traumaattisia. Ne rikkovat, tuhoavat ja maanjäristyksen lailla pyyhkivät mennessään sen, mikä oli hyvää ja kaunista.
Trauman jälkeinen kasvu tapahtuu, kun pakotamme itsemme jatkamaan
Vaikka jopa vaikeimmatkin kokemukset ovat myös mahdollisuuksia kasvaa, kasvu ei kumpua traumaattisesta tapahtumasta, vaan on seurausta periksiantamattomasta kamppailusta, johon traumaattiset kokemukset meidät väistämättä jättävät. Se muovautuu pala palalta, kun kivusta huolimatta pakotamme itsemme ottamaan vielä yhden askeleen, kun epätoivon hetkinä pidämme kiinni elämästä, kun synkimmässä pimeydessä emme luovu valon toivosta. Ja kun olemme riittävän pitkään vain yrittäneet selvitä, voimme jonakin päivänä jopa omaksi yllätykseksemme huomata, että selviytymistaistelun rinnalla on syntynyt myös jotakin muuta.
On kohtuuton ajatus, että elämän pahimmat kokemukset pitäisi kääntää voitoksi
On täysin mahdollista, että joku pystyy jossakin vaiheessa löytämään omista traumaattisista kokemuksistaan myös jotakin hyvää – jos niin tapahtuu, se on upeaa. Niin ei kuitenkaan tarvitse tapahtua.
En esimerkiksi itse pysty keksimään ainoatakaan asiaa, joka saisi jonakin päivänä minut ajattelemaan, että lapsen menettäminen oli sittenkin hienoa, kenties jopa suuri siunaus. Ei, se tulee aina olemaan jotakin, mikä on vain ja ainoastaan sydäntä särkevä menetys, jollaista en olisi mistään hinnasta toivonut. Olisin valmis tekemään mitä tahansa, jos se toisi lapseni takaisin. Sellaista valintaa en kuitenkaan saa tehdä. Ja vaikka lapseni menetys onkin vain ja ainoastaan hirvittävää, riipivä suru on silti tuonut rinnalleen kasvaneen halun lievittää muiden tuskaa, menetyksen tuoma tyhjyys on synnyttänyt halun kohdata toiset ihmiset aiempaa syvemmin, lisääntyneellä myötätunnolla ja inhimillisyyden hyväksynnällä.
On suorastaan kohtuutonta olettaa, saati vaatia, että elämän pahimmat kokemukset pitäisi kääntää voitoiksi ja suurimmat menetykset tulisi nähdä mahdollisuuksina jollekin paremmalle. On täysin sallittua yksinkertaisesti hyväksyä, että kohdattu hirveä tapahtuma oli vain ja ainoastaan kauhea, että menetys ei tule koskaan olemaan muuta kuin epäreilua ja täysin kohtuutonta.
Itse traumaattisen tapahtuman hirveyden hyväksyntä ei kuitenkaan riistä mahdollisuutta, että kaiken läpikäynti voi muuttaa meitä myös tavoilla, jotka puristavimman kaipauksen ja kivuliaimman kärsimyksen rinnalla raivaavat tilaa myös jollekin muulle – jollekin odottamattomalle hyvälle ja kauniille.
Ja vaikka tuska, kipu ja kaipaus eivät koskaan edes vähenisi, tuo kaikki muu voi siitä huolimatta kasvaa.
Mitä traumasta selviytymisestä nykyään tiedetään ja millaisia kokemuksia traumaattisista tapahtumista selviytyneillä on?
Lue lisää traumasta selviytymisestä ja traumanjälkeisestä kasvusta Johanna Huhtamäen uutuuskirjasta Pimeydessä kajastava valo – Trauman jälkeinen kasvu. Kirjassa yhdistyvät inhimilliset kokemukset ja tieteen näkökulma.
Tämä kirja on sinulle, joka…
…olet kohdannut elämässäsi menetyksiä, vastoinkäymisiä tai traumaattisia kokemuksia.
…etsit lohtua ja toivoa kärsimyksen äärellä.
…kaipaat työkaluja selviytymisen polulla.
…haluat olla tukena surevalle.
…työskentelet kärsimystä kohdanneiden kanssa.
”Miten tässä kävi taas näin?”, ihmettelen, kun seison kauppakeskuksen vilinässä jäätelötötterö kädessäni. Juurihan olin päättänyt, että en syö sokeria.
Perjantai-ilta. Menen raskaan työviikon jälkeen kauppaan. Olen väsynyt. Nälkä kurnii vatsassa. Kauppajonossa edellä oleva on unohtanut punnita kukkakaalinsa. ”Hitto, mikä luuseri”, ajattelen ja näen samalla viereisen Alkon valomainoksen. ”Miksikä ei. Ansaitsen viinipullon. Olenhan ollut koko tammikuun tipattomalla.”, ajattelen.
Nämä ovat esimerkkejä riippuvuuksiin taipuvaisen ihmisen elämästä, eli minun elämästäni. Kummassakin tapauksessa tuloksena on nopean helpotuksen jälkeen häpeä ja itseinho. Sokeripöhnä ja krapula vahvistavat epämukavuutta.
Jos pystyt samaistumaan edelliseen, tunnistat myös ajatukset ”Mikä ihme minussa on vikana? Miksi en vain osaa olla ilman haitallista tapaani? Minun on pakko olla perustavalla tapaa vääränlainen.”
No et ole. Sinussa ei ole mitään vikaa. Olet ollut automaattisten tiedostamattomien toiminta- ja ajatusmallien vietävissä. Ne ovat muodostuneet syystä. Ne ovat auttaneet sinua selviytymään elämän haasteista.
Olet oppinut pakenemaan niihin, hakemaan niistä täytettä tarpeisiisi. Tarpeeseen rentoutua, saada elinvoimaa, kuulua joukkoon, olla autenttinen itsesi. Näihin tapohin oppiminen ja niiden vahvistuminen on vienyt kenties vuosia tai jopa vuosikymmeniä.
Väliaikaisiksi tarkoitetut toimintamallit ovat vahvistuneet ja automatisoituneet toistojen myötä. Niistä on tullut normaali. Normaali tapa reagoida epänormaaleissa olosuhteissa. Ajan saatossa olet hyväksynyt ne osaksi itseäsi.
Kunnes on koittanut päivä, jolloin et halua olla enää näiden tiedostamattomien voimien vietävänä.
Riippuvuudesta vapautuminen lähtee kehosta
Mitä voit tehdä, jotta vapautuisit?
Vastaus on lähempänä kuin uskotkaan. Se on kehossasi.
Kun haluamisen energia alkaa nousta, se aiheuttaa kehossa muutoksia. Et ole tätä ilmiötä todennäköisesti huomannut, koska se on toiminut automaattisesti. Kehosi alkaa aktivoitua, sydän hakkaa, hengitys tihenee ja huomion valokeila kapenee. ”Epämukavaa. Tästä täytyy hankkiutua eroon. Mitä nopeammin, sitä parempi.”, kuiskii riippuvuus – usein niin hiljaa, ettet kuule sitä.
Kun tartut riippuvuutesi kohteeseen: pulloon, pullaan, vapeen, someen tai klikkaat nettikaupan ”osta tästä” -painikketta, kehosi alkaa rentoutua. Seuraa kokovartalohelpotus. Kaiken kattava syvä huokaus.
Jo ennen haluamista keho on yrittänyt saada huomiosi: se on ilmoittanut väsymyksestä, nälästä, vireystason noususta kiukun myötä. Kehon viestit ovat olemassa, mutta onko sinulla yhteys niihin? Kuuletko ne? Puhelin soi, mutta vastaatko vai annatko viesti mennä vastaajaan tai jonkun someapin varastoon. Kehon ja mielen merkkien sisäisen kellariin?
Mitä enemmän keho ja mieli ovat epätasapainossa ja sinä selviytymistilassa, sitä vähemmän toiminnanohjauksesi ja tunnesäätelysi toimivat.
Kuinka toimia vastaan riippuvuuden taipumusta
Vastaus on: treenata kehon tietoisuutta. Treenata lukemaan kehon viestejä. Treenata kuulemaan kehon perustarpeita ja täyttämään ne. Treenata olemaan kehon epämukavuuden kanssa.
Eli kun huomaat, että haluamisen energia alkaa nousta, pysähdy. Ota hyvä sisään- ja uloshengitys. Tunne jalat maata vasten. Haasta itseäsi valitsemaan toisin. Jos repsahdat vanhaan tapaasi, ole armollinen itsellesi. Takapakit kuuluvat muutoksen prosessiin. Voit aina yrittää uudestaan. Kuten silloin, kun harjoittelit kävelemään.
Joskus haluamisen energian noustessa on jo liian myöhäistä. Pakkomiellettä ei saa pysäytettyä. Tällöin ennakointi on kaiken A ja O. Jos retkahduksesi tapahtuu perjantaisen työpäivän päätteeksi, huolehdi, että olet nukkunut ja syönyt ennen markettiin menoa. Käy kaupassa jo edellisenä päivänä. Pienillä muutoksilla voi olla iso vaikutus.
Harjoittele yhteyttä kehoon. Tee kehon skannauksen meditaatioita. Pysähdy ja tunnustele vatsan seutua, rintakehää, hartioita, leukaperiä, kasvojen lihaksia. Ja hengitä. Hengitys on liittolainen. Se on lääke.
Ennen ajattelin, että väkivalta on väkivaltaa, kun se ”näyttää” väkivallalta. Että pitäisi olla joku päin heilahtava objekti, ja sitten joku ikävä fyysinen lopputulos, johon kamera voisi zoomata. No niin, tässä se nyt tapahtui! Kuinka hassu olinkaan!
Kun nyt mietin väkivaltaa, voisin muotoilla sen merkityksen seuraavasti:
Kaikki se toiminta, joka antaa valtaa toiselle ihmiselle siinä, missä vallan kuuluisi olla ihmisellä itsellään.
Mustasukkaisuus, vahtaaminen, jahtaaminen, tilan antamattomuus sitä pyydettäessä. Haistattelu, liika impulsiivisuus tai toistuvan sotaisa käytös. (Mistä lähtien muuten läheisiään on voinut kohdella huonommin kuin tuntemattomia? Ei todellakaaan voi!) Ja niin moni muu. Huutaminen on ehdottomasti väkivaltaa, sitä ilmankin voi elää ja sen tarkoituksena on vain aiheuttaa tuskaa tai pelkoa toisessa osapuolessa.
En minä ole mikään nihilisti. Huuda sitten kerran. Joskus jokainen lahoaa ja ystävä hädässä auttaa eikä lyö lyötyä. Mutta jos huudat toistuvasti, joku ongelma sinulla on. Silloin käytät henkistä väkivaltaa ympäristöäsi kohtaan, toisinaan jopa huomaamattasi. Yrität vain hallita tilannetta, joka jostain syystä sinulle vaikuttaa vaaralliselta. Ja nyt toisen ihmisen kannattaa myös tehdä jotain eikä vain tyytyä siihen, kuinka sinä yrität ratkaista asiat kaikkien puolesta. Se ei toimi, ja jokainen päivä kasvattaa pahoinvointia, mikä on puolestaan yhteydessä suoraan fyysiseen terveyteen.
Myös jatkuva yritys muuttaa toista ihmistä tai puuttua tämän asioihin voi täyttää henkisen väkivallan piirteet. Parempi vaihtehto on antaa toisen lentää pois tai jos tämän siivet eivät vedä minnekään, potkaista pois pesästä.
Parempi on hylätä kerran ja antaa toisen löytää se oikeampi ihminen rinnalleen, kuin hylätä henkisesti joka ikinen päivä.
Uhrin vääristynyt maailma
En minä ole ainut, joka on ollut hassu.
On olemassa ihmisiä, joille ulkopuolisen täytyy suorastaan huutaa, että etkö tajua, tuohan on väkivaltaa! Sellaiset ihmiset eivät ymmärrä väkivaltaa väkivallaksi, vaikka se näyttäisi siltä ja tuntuisi siltä. Vaikka se haisisi ja maistuisi siltä. Sellaisten ihmisten maailma on vääristynyt – erittäin todennäköisesti jo lapsuudessa. Silloin, kun joku ulkopuolinen havaitsee väkivallan, sitä on yleensä kestänyt jo kauan ja tilanne alkaa olla vakava. Jotkin ihmiset todellakin ymmärtävät väkivallan väkivallaksi vasta kun siitä koituu oikeudellinen tuomio. (Älä ole yksi heistä!)
Usein väkivaltaa ei kuitenkaan huomaa kukaan muu kuin perheen sisällä olevat ihmiset. Eivätkä nämä jostain syystä puhu kirveelläkään. Niin, miksiköhän… liekö pelkäävät väkivaltaa?
Väkivallan uhri on usein huomaamattaan syyllinen tilanteen jatkuvuuteen. Lapsi ei koskaan, aikuinen lähes aina. Siinä missä terve verrokki olisi pistänyt ättäröitsijän jo pihalle, vääristynyt uhri yrittää sietää tilannetta toivomalla ja rukoilemalla, että jokin muu muuttuisi, kunhan hänen itsensä ei tarvitsisi. Valitettavan usein katseet kohdistuvat väkivaltaiseen osapuoleen, eikä kukaan kysy, mitä uhrille on tapahtunut jo ennen kuin hän lipui niin epätasa-arvoiseen suhteeseen. Varmaa nimittäin on, ettei mikään tapahdu tyhjiössä.
Kaikki me kohtaamme jonkinlaista väkivaltaa, mutta vain kaikkein rikkinäisimmät ja hylätyimmät jäävät siihen (tahtomattaankin, kun voimia ei ole). Kenties heidän isänsä tai äitinsä eivät ikinä pitäneet sylissä. Kenties he eivät koskaan saaneet kuulla olevansa rakastettuja. Niinpä he eivät ymmärrä, että arvostava turvallinen rakkaus ei ole vain ihana utopia, vaan perusasia, ihan kaiken suhdetoiminnan lähtökohta. Voi myös olla, että riitely ja rajojen ylittäminen, henkinen väkivalta, on ollut heille se normaali malli, jonka he ovat vanhempiensa suhteesta omaksuneet. Vaatii ison sisäisen muutoksen ymmärtää, ettei se ole mikään tapa elää!
Koska tunteet kuolevat?
Totuus on, että väkivaltaisia ihmisiä maailmassa riittää, ei heitä kannata jäädä katselemaan tai muuttamaan. Heihin laitettu aika, (kaikki paitsi oikeussalissa), on hukkaan heitettyä aikaa. Sen sijaan jos itse uhria ei saada suureen eheyttävään muutokseen, ei edes ero auta: tämä kapsahtaa seuraavan hyväksikäyttäjän kaulaan alta aikayksikön, useimmiten sen saman vanhan, koska tunteita on edelleen.
Tästä herääkin mielenkiintoinen pohdinta, kuinka on mahdollista rakastaa ihmistä, joka ei kohtele itseä hyvin. Ja sanomalla näin tarkoitan tietenkin hyvin jatkuvalla syötöllä: jokaisessa väkivaltaisessa ihmisessä on hyvätkin puolensa ja jokaisessa väkivaltaisessa suhteessa hyvät hetkensä. Mutta kun luottamus viedään aika ajoin, se myöskin kuluu pois. Kuinka silloin voi vielä rakastaa?
Koen, että syynä on tietynlainen ihaileva ja yksipuolinen malli rakkaudessa. Ettei rakkauden oikeastaan tarvitsekaan olla täyttymyksellistä ja tasapuolista, turvallista, vaan toisen hyvien puolien ihaileminen riittää. Niiden vastapainoksi sitten annetaan anteeksi liikaa. Se on jonkinlaista hoivan ja säälin sekamelskaa. Etenkin meillä naisilla hoivavietti on suuri.
Koska sitten tällainen rakkaus päättyy? Koska tunteet kuolevat? Näin käy silloin, kun uhri voimaantuu, alkaa rakastaa itseään ja kokee sellaista vihaa, jonka jälkeen tunteet todellakin kuolevat. Väkivaltaa käyttänyttä ihmistä ei enää kykene näkemään samoin silmin kuin ennen. Vaikka olisit palannut kymmeniä kertoja takaisin hänen luokseen, yhtäkkiä ei ole enää mitään, mihin palata. Et enää halua. Päin vastoin, haluat mahdollisimman kauas! Näet hänet nyt tervein silmin – ja alat kaivata rauhallisempaa ja arvostavampaa seuraa.
Joskus tämä väkivaltainen ”ex” voi olla kumppani, mutta ihan yhtä hyvin hän voi olla ystäväsi, äitisi, isäsi tai sisaruksesi. Samalla lailla tunteet voivat kuolla näitäkin kohtaan, sääli hiipuu.
Henkistä väkivaltaa voi olla jatkuva negatiivisuus, kontrolloivuus ja syyllistys. ”Mietoudensa” vuoksi sitä voi olla vaikea havaita siksi itsekseen – ja juuri siksi halusin tämän jutun kirjoittaa. Henkinen väkivalta on raskas, näkymätön ja naamioituva taakka, eikä siitä ole helppoa puhua.
Aina kyse ei myöskään ole narsismista, vaan periaatteessa kuka tahansa huonosti voiva tai taidoiltaan puutteellinen voi rikkoa rajojamme, kun ei muutakaan osaa. Diagnoosit ovat psykologin heiniä, meidän tehtävämme on auttaa itseämme!
Uuteen vaiheeseen
Lopuksi haluan muistuttaa, että fyysisestä väkivallasta mikään muoto ei ole ok. Tökkiminen, tönäisy tai mikä tahansa koskettaminen ilmaistessa ärtymystä on väkivaltaa. Siitä huolimatta, että näin vain on, on hyvä kommunikoida se myös toiselle.
Kun toiselle kommunikoi rajansa viiveettä, päästään seuraavaan vaiheeseen. -> Katsomaan, voiko hän niitä kunnioittaa. Usein haluamme uskoa olevamme tässä vaiheessa vuosikausia, mutta todellisuudessa vaihe on salamannopea. Muutaman virheen jälkeen kuvio on selvillä. Todellisuudessa siis tiedämme, mitä on meneillään ja -> kello on alkanut jo raksuttaa sille, milloin havahdumme, voimaannumme ja lähdemme.
Sillä muutos ei lähde toisesta ihmisestä. Avaimet ovat sinulla itselläsi, joten käytäthän niitä, kun tarvetta ilmenee.
Sydämellä, Riikka
Minusta ja palveluistani voit lukea lisää alta ja tästä.
Kaupallisessa yhteistyössä lääkärikeskus Recuror. Kirjoittaja Mika Kallio työskentelee Recurorilla psykiatrian erikoislääkärinä.
Ahdistukseen apua hakevien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti
Kokemukseni mukaan yksi suurimpia muutoksia psykiatrin työssä on ollut peräti vuosia pitkittyneestä ahdistuneisuudesta ja korostuneesta huoliajattelusta kärsivien potilaiden määrän kasvu.
Jo vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan Suomessa perusterveydenhuollon potilaista yleistynyt ahdistuneisuushäiriö oli 4–8 prosentilla. Ahdistukseen apua hakevien määrä kasvoi räjähdysmäisesti COVID19-pandemian aikaan, eikä lukumäärä ole muuttunut pandemian jälkimainingeissakaan. Samansuuntaisia tuloksia osoittavia havaintoja on tehty tutkijoiden toimesta ympäri maailmaa. Ahdistuneisuuden yleistyminen on siis globaali ilmiö.
Ahdistusoireiden yleistymiselle on todennäköisesti olemassa useampi selittävä osatekijä. Koko maailmaa ravistelevat tapahtumat, kuten COVID19-pandemia, ilmastonmuutos ja jännittynyt geopoliittinen tilanne ovat kaikki heittäneet vettä “huolimyllyyn”. Modernin työelämän paineet, esimerkiksi jatkuvan tavoitettavuuden velvoitteet sekä töiden ja vapaa-ajan enenevä sekoittuminen ovat myös monelle jatkuva ja vaikeasti vältettävä kuormituksen lähde. Jo koulusta lähtien moderni yhteiskunta korostaa itseohjautuvuuden ja omatoimisuuden merkitystä. Ei sovi myöskään unohtaa sosiaalisen median vaikutuksia ja ainaista informaatiotulvaa, josta voi aiheutua lisäkuormaa monellakin eri mekanismilla aina laitteiden piippauksista kovaan sosiaaliseen vertailuun.
Ahdistukseen apua hakevien määrä kasvoi räjähdysmäisesti COVID19-pandemian aikaan, eikä lukumäärä ole muuttunut pandemian jälkimainingeissakaan.
Merkittävä vaikutus on varmasti myös jatkuvalla ja valtaosin ahdistavalla mediasisällöllä. Vuonna 2022 sota tuli lähemmäs meitä kuin vuosikymmeniin ja politiikan kieleen on vakiintunut repivä ja aggressiivinen keskustelukulttuuri. Me ihmiset emme primitiivisilla aivoillamme kykene luomaan täysin erillistä kuvaa median välittämien tapahtumien ja henkilökohtaisen elämämme välille. Siksi yleinen maailmanmeno voi ahdistaa siinä missä oman elämän vastoinkäymiset ja kasvanut epävarmuuskin.
Ahdistukseen liittyvien diagnoosien määrän kasvussa on kuitenkin myös myönteisiä puolia. Mielenterveysongelmiin liittyvät stigmat ovat haurastuneet, jolloin apua haetaan aiempaa matalammalla kynnyksellä. Lisäksi diagnostiset menetelmät ovat kehittyneet. Yhä harvempi kärsii ahdistuksestaan yksin, ammattiavun ulottumattomissa, kun taas yhä useampi saa yksilöllistä, kohdennettua ja tilanteenmukaisesti parasta hoitoa.
Yleistyneessä ahdistuneisuushäiriössä huolen lähde muuttuu epämääräiseksi ja mittasuhteet irtoavat todellisuudesta
Mihin vedetään raja tavanomaiseen elämään kuuluvien stressituntemusten ja diagnoosikriteerit täyttävän sairauden välillä? Oma kokemukseni on, että tämä raja on kuin veteen piirretty viiva – todella häilyvä. Moni hakeutuu hoitoon siedettyään hiljalleen vaikeutuvia oireita pitkään. Puhutaan kuukausista, usein jopa vuosista.
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (Generalized Anxiety Disorder, GAD), on sairaus, jolle tyypillistä on valtaviin mittoihin kasvanut huoli tai pelot, usein useammastakin asiasta yhtä aikaa. Keskeistä on, että huolet ja pelot ovat selvästi ylimitoitettuja yksilöön kohdistuviin suoriin, selvästi todennettaviin uhkiin nähden. Lisäksi huolet voivat liittyä asioihin, joihin henkilö ei itse pysty vaikuttamaan.
Monet tunnistavat olleensa “aina” alttiita murehtimiselle. Murehtimistaipumuksen päälle on tavallisesti kasautunut jokin suurempi huolta tai pettymystä aiheuttanut tapahtuma, joka on laukaissut oireiden asteittaisen pahenemisen. Huolta voidaan kantaa henkilökohtaisen elämän asioista, kuten terveydestä, taloudesta, omista lapsista ja ystävistä, mutta kuten mainittu, myös maailman tilanteesta, kuten esimerkiksi suurvallan presidentin vaihtumisen vaikutuksista, ilmaston muutoksesta tai sodan uhasta.
GAD ilmenee myös fyysisinä oireina, kuten sydämen tykytyksenä, hikoiluna, lihasjännityksenä, hengittämisen vaikeutena, pahoinvointina sekä kipuina rintakehän, vatsan tai tuki- ja liikuntaelimistön alueella. Myös puutumisen tunnetta tai ihon pistely voi ilmetä. Oirekuvaan voi kuulua myös voimakasta hallinnan tunteen menettämisen, tai jopa niin sanottua sekoamisen pelkoa. Olo voi tuntua epätodelliselta tai huteralta. Kokemukseni perusteella oirekuva ei yleensä ole selkeä ja tasainen, vaan se vaihtelee elämäntilanteesta ja kuormitustekijöistä riippuen. Oireisto voi myös alkaa esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden jännittämisestä tai paniikkihäiriöstä ja ajan kuluessa muuttua yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi.
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö (GAD) ilmenee myös fyysisinä oireina, kuten sydämen tykytyksenä, hikoiluna, lihasjännityksenä, hengittämisen vaikeutena, pahoinvointina sekä kipuina rintakehän, vatsan tai tuki- ja liikuntaelimistön alueella.
Pitkittyessään ja hoitamattomana GAD voi johtaa muihin mielenterveyden ongelmiin, kuten masennukseen. Erään asiakkaan masennuksen tarinan voit lukea tästä. Onkin tärkeää, että häiriö tunnistetaan ja asianmukainen hoito aloitetaan riittävän varhaisessa vaiheessa. Näin voidaan parhaiten välttää masennuksen tai muiden liitännäissairauksien kehittyminen ja helpottaa yksilön arkea. Tärkeää on hakea apua matalalla kynnyksellä, koska sairauteen on olemassa tehokkaita hoitokeinoja. Ahdistuneisuushäiriön riittävän varhainen hoito on tärkeää, myös siksi, että ahdistuneisuudesta kärsivällä voi olla vaikeutta kouluttautua tai selvitä työelämän haasteista.
Mitkä tekijät altistavat yleistyneelle ahdistushäiriölle?
Yleistyneelle ahdistuneisuudelle on useita altistavia tekijöitä. Esimerkiksi tietyt persoonallisuuden piirteet, kuten korostunut vaativuus itseä kohtaan tai taipumus kokea kielteisiä tunteita voivat altistaa yleistyneelle ahdistuneisuushäiriölle. Vaativuus näyttäytyy muun muassa taipumuksena perfektionismiin erilaisissa tehtävissä. Toisaalta ns. estyneet piirteet puolestaan näyttäytyvät herkkyytenä tilanteissa, joissa voi joutua arvostelun kohteeksi. Estyneisyys voi aiheuttaa huomattavia paineita vuorovaikutustilanteissa, joka voi johtaa alati voimistuvaan ja tiheämmin esiintyvään ahdistuneisuuteen, yleensä ensin sosiaalisten tilanteiden pelkoon, mutta lopulta myös yleistyneeseen ahdistuneisuuteen.
Altistavana tekijänä voi olla myös jokin neuropsykiatrinen vaiva, kuten ADHD. Voi esimerkiksi olla, että toistuva toimeen ryhtymisen lykkääminen kasaa stressitekijöitä, mikä taas johtaa yleistyneeseen ahdistuneisuuteen. Autismikirjon piirteet taas voivat altistaa toistuvalle sosiaaliselle kuormittumiselle, jolloin ahdistuneisuushäiriöön sairastumisen riski kasvaa.
Myös erilaiset ympäristötekijät voivat altistaa yleistyneelle ahdistuneisuushäiriölle. Mm. lapsuuden perheen kasvatusilmapiirin ongelmat, esimerkiksi vanhempien päihdeongelmat tai toistuvat riidat, muut lapsuuden traumaattiset kokemukset, vanhempien ylisuojelevuus tai toisaalta hylkäämisen kokemukset lapsuuden aikana. Myös vakava koulukiusaaminen sekä fyysinen tai seksuaalinen kaltoinkohtelu ovat altistavia tekijöitä.
Päihteiden, kuten alkoholin, kannabiksen tai nikotiinituotteiden käyttö ovat myös hyvin tiedettyjä ahdistuneisuudelle altistavia tekijöitä.
Milloin hakea apua?
Kiteytetysti voidaan todeta, että vaikka elämään kuuluu tietty määrä murheita ja pelkoja, kannattaa apua hakea, mikäli ahdistusoireet kehittyvät pitkäaikaisiksi ja alkavat heikentää elämänlaatua, ihmissuhteita tai toimintakykyä sekä paisuvat kohtuuttoman suuriksi ja häiritseviksi.
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö on yleinen ja usein hyvin fyysinen vaiva, joka voi aiheuttaa toistuvia fyysisiä oireita sekä johtaa toistuviin selvittelyihin eri alojen lääkäreillä. Lääkäreiden olisi myös hyvä muistaa yleistyneen ahdistuneisuushäiriön mahdollisuus mystisten fyysisten oireiden taustasyynä, mikäli tutkimuksissa ei löydy muuta selittävää tekijää.
Oireiston seulontaan ja vaikeustason arviointiin on tehty useampiakin oiremittareita. Esimerkiksi HUS:n ylläpitämällä erinomaisella Mielenterveystalo-sivustolla on jokaisen täytettävissä oleva GAD7-oirekysely.
Oirekyselyn tulos on luonnollisesti viitteellinen, mutta ainakin kohtalaiseen tai vaikeaan ahdistuneisuusoireistoon viittaavat pistemäärät liittyvät usein diagnosoitavissa olevaan sairauteen, jota on mahdollista hoitaa.
Yleistyneen ahdistuneisuuden hoito on tehokasta ja hoitokeinoja on useita: nettiterapiasta biologisiin hoitoihin. Psykiatrian erikoislääkäri osaa arvioida tilanteesi ja tarjota sinulle parhaiten sopivia hoitomuotoja. Apua kannattaakin aina hakea.
Pienet lapset ovat luonnostaan toiveikkaita, ellei heidän toivoaan riistetä tavalla tai toisella. Minun toivoni hiipui rankkojen nuoruusvuosien aikana, jolloin menetin jossain määrin toivon paremmasta, koska vaikeat perheolosuhteet jatkuivat niin pitkään. Minulla on useita muistikuvia siitä, kuinka makaan pimeässä huoneessa itkien hiljaa epätoivon kyyneleitä samalla pyytäen sisimmässäni helpotusta tilanteeseen ”jostakin”.
Hiljattain tunsin taas tuon saman toivottomuuden ja surun, jopa itsesäälin aallon pyyhkivän ylitseni, kun koin olevani jumissa jollain tavalla elämässäni. Oivalsin, että sisäisesti toistan edelleen jotain hyvin vanhaa ja tuttua tunnekaavaa, jota ei ole enää oikeasti olemassa ja josta voisin tässä hetkessä jo päästää irti. En ole enää tuo sama tyttö, jonka vaikutusmahdollisuudet tilanteen muuttamiseksi olivat hyvin vähäiset.
Palasin yhteen muistoistani, takaisin siihen teiniaikojen huoneeseen ja näin itseni kippurassa sängyllä. Hiljennyin ja vein mielessäni tuolle nuorelle itselleni rakkautta, toivoa ja valoa ihan kirjaimellisesti. Ympäröin hänet turvalliseen syliin ja kuiskin korvaan helliä lauseita: ”kaikki tulee vielä muuttumaan paremmaksi ja sinä selviät tästä aivan varmasti.” Samalla tunsin, kuinka nykyhetkessä kehostani lähti purkautumaan vanha tunnemöykky ja aloin itkeä. Itkun sekaisena kerroin nuorelle itselleni olevani pahoillani kaikesta ja että hän on hyvin rakastettu. Mielessäni vielä asetin nuorelle itselleni sydämeen pienen hehkuvan helmen, toivonkipinän, joka auttaisi jaksamaan vaikeimpina hetkinä. Ihmeellistä kyllä, oloni helpottui huomattavasti ja olin onnellinen, että uskalsin antaa lukittuneiden tunteiden vihdoin purkautua. Tunsin, kuinka jotain vapautui kehostani ja minun oli helpompi hengittää. Nykyhetken haasteet eivät enää tuntuneetkaan niin mahdottomilta ylittää.
Toivoa tarvitaan, jotta löydämme sisäisen voimamme elää läpi haastavat elämänvaiheet. Joskus haasteet tapahtuvat niin nuorella iällä ja ovat niin vaikeita, että ne suorastaan riistävät meiltä toivon paremmasta, uskon omaan itseemme ja omaan elämään sekä luottamuksen omiin mahdollisuuksiin. Lakkaamme uskomasta olevamme kaiken hyvän arvoisia tai alamme pitää itseämme ”toivottomana tapauksena”, elämän runtelemana. Kun toivo katoaa, jää jäljelle itsesääli, häpeä, syyllisyys ja pelko.
Tarvitsemme tunteen toivosta, sillä se edeltää uskoa ja luottamusta. Jos alamme virheellisesti uskoa olevamme huonompia, arvottomampia ja epäonnistuneempia kuin muut, siitä syntyy itseään toteuttava ennuste. Alamme nähdä itsemme vääristyneiden linssien läpi ja tulkitsemme kaikki tapahtumat tuosta vääristymästä käsin. Näin kokemus huonommuudesta, heikkoudesta ja kelvottomuudesta lisääntyy sekä vahvistuu. Lopulta voi käydä niin, ettemme enää osaa ottaa rakkautta vastaan (vaikka sitä olisi tarjolla), vaan suljemme sydämemme, suojataksemme itseämme erillisyyden kivulta sekä uusilta pettymyksiltä.
Yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja erillisyyden kipu lukittuu sydämen sopukoihin ja ohjaa näin alitajuisesti ajatuksia, tunteita ja valintoja. Mikäli meiltä puuttuu usko ja luottamus itseen sekä elämään, meiltä puuttuu ikään kuin pohja ja perustus. Silloin elämä tuntuu jatkuvalta juoksuhiekassa tarpomiselta: raskaalta ja työläältä. Yritystä kenties löytyy, mutta jossain vaiheessa väsymme loputtomasti yrittämään ja pärjäämään yksin. Pysähtyminen on toisaalta pelottavaa, sillä silloin alamme vajota. Näin suorittamisen kierre jatkuu ja jatkuu…
Mennään vielä takaisin teinivuosien huoneeseeni. Ilman uskoa selviytymisestä, toivoa paremmasta ja hyväksyvän rakkauden viemistä sille pelkäävälle sisäiselle lapselle, en ehkä olisi voinut tuntea toivoa paremmasta myöskään nykyhetkessä. Tunnehaavat täytyy hoitaa siellä missä ne ovat syntyneet. Paluu sylttytehtaalle auttaa vapauttamaan alkuperäisen tunnetaakan kehosta ja solumuistista, jotta rakkaudelle, hyväksynnälle ja myötätunnolle tulee enemmän tilaa. Olen harjoitellut tätä tapaa vuosia ja onnistunut muuttamaan sisäisiä kokemuksia sekä todellisuutta vähä vähältä. Työnsarkaa on kohdallani riittänyt, mutta samalla pidän sitä rohkeana ja välttämättömänä muutoksena. Sisäisenä siivoustyönä, jonka arvon itse tunnistan omassa elämässäni. Tätä hyvää olen halunnut jakaa työni kautta myös muille: muutos on mahdollista!
Menneisyyttä ei silti ole syytä penkoa vain penkomisen takia, sillä lantakasatkin takuulla haisevat niitä pöyhiessä. Menneisyydestä olisi hyvä päästää lopulta irti, sillä muutoin se alkaa pitää meitä henkisesti vankinaan. Toisaalta menneisyyttä karkuun juokseminen tarkoittaa, että vastustat vaikeita tunteita sekä kokemuksia ja vastustaminen vain saa ne juoksemaan entistä kovempaa perässäsi. Päästämällä irti laajennat omia mahdollisuuksien kenttää ja ajatuksesi lähtevät suuntautumaan kohti uudenlaista, valoisampaa todellisuutta. Anteeksianto itselle ja muille on yksi parhaimmista tavoista opetella irtipäästämisen taitoa.
Toivo on tietoisuutta siitä, että asiat voivat vielä muuttua sekä oma kokemus kaikesta voi muuttua. Usko ja luottamus tunnekokemuksina taas ovat varmaa tietoisuutta siitä, että muutos on jo alkanut ja se on jo matkalla. Toivon tunteen avulla luomme odotuksen paremmasta ja usko/luottamus alkaa vetää muutosta puoleemme. Toivon avulla pääsemme pois juoksuhiekalta ja samalla kun löydämme sisimmästämme uskon parempaan, astumme vakaalle kalliolle, jolloin luottamus elämään alkaa myös vahvistua. Itse olen elämäni aikana sahannut edestakaisin lukuisia kertoja juoksuhiekan ja kallion väliä, eikä se oikeastaan ole kovin tavatonta muillakaan. Ihmiset, joita olen työssäni auttanut, ovat kuvanneet samankaltaista vaihtelua elämässä: välillä pelko ottaa ohjat ja välillä luottamus toimii ajurina. Yhtäkaikki, jokainen kokemus on osa ihmisyyttä ja arvokasta sinänsä.
Voitko siis todellisuudessa kokea syvää luottamusta elämään, ellet olisi tuntenut sen vastakohtaa ja hyväksynyt senkin kokemuksen osana omaa elämääsi?
Elämän ei silti ole tarkoitus olla pelkkää selviytymistä, vaan ennen kaikkea virtaavuutta, iloa ja oppimista. Kun toivottomuus väistyy ja usko sekä luottamus löytyvät, herää myös uteliaisuus elämää kohtaan! Utelias asenne auttaa tutkimaan syy-seuraussuhteita omassa elämässä ja kokemuksissa sekä ottamaan kokemuksista todellisen henkisen vastuun.
Usein kaikkein vastuullisin teko on pyytää itselleen apua silloin, kun oma taakka tuntuu liian suurelta kannatella.
Noin kolmasosa aikuisista kärsii tilapäisestä unettomuudesta. Unettomuus vaikuttaa merkittävästi olotilaan ja mielentilaan. Tässä 5 yleisintä syytä unettomuudelle – ja vinkkejä, kuinka korjata tilanne.
Stressi ja huoli
Mielen jatkuva aktiivisuus, kuten stressi ja huoli, voi pitää hereillä. Jos ajatukset pyörivät työasioiden, ihmissuhteiden tai muiden huolien ympärillä, kehosi voi olla liian “valmiustilassa” nukahtaakseen. Keho ikään kuin pysyy aktiivisena mahdollista uhkaa varten ja samalla mieli pysyy valpaana huomaamaan jotain uhkaavaa – ja ajatuksistahan saa aina kaivettua jotain, mistä stressata ja mistä olla huolissaan.
Mitä voit tehdä?
Kokeile illalla esimerkiksi maksutonta äänitettä Unille johdattava mindfulness-harjoitus. Löydät harjoituksen ilmaisesta Hidasta elämää -sovelluksesta, Hetki itselle -osiosta.
Vältä iltaisin huolimieltä aktivoivia ärsykkeitä, kuten uutisia, jännittäviä ohjelmia/kirjoja ja somea. Monet ärsykkeet voivat saada aikaan tiedostamattoman huolitunteen, eli ärsykkeen vaikutusta ei ymmärrä ajatuksen tasolla, mutta keho reagoi siihen.
Tauota päivääsi, jotta mielen kuormaa ei kerry niin paljon. Kokeile vaikka Hidasta elämää -sovelluksen Hetki itselle -osion lyhyitä harjoituksia 3-7 min).
Epäsäännölliset unirytmit
Epätasaiset nukkumaanmenoajat voivat häiritä kehon sisäistä kelloa. Tämä on erityisen yleistä, jos valvot viikonloppuisin tai altistut kirkkaalle valolle myöhään illalla. Pyri siis mahdollisuuksien mukaan rauhoittumaan unille samaan aikaan.
Mitä voit tehdä?
Mene nukkumaan ja herää samaan aikaan joka päivä. Voit auttaa itseäsi rauhoittumaan unille erilaisilla rentoutus- ja rauhoittumisharjoituksilla, joita löydät Hidasta elämää -sovelluksen Hetki itselle -osiosta.
Vältä ”yksi vielä” tai ”hetki vielä” -houkutuksia, jotka syntyvät esimerkiksi koukuttavien sarjojen tai kirjojen myötä. Nämä voivat venyttää aiottua nukkumaanmenoaikaa.
Liian vähän liikuntaa – tai liian myöhään
Liikunnan puute voi vähentää kehon väsymistä, mutta intensiivinen liikunta myöhään illalla voi myös virkistää liikaa.
Mitä voit tehdä?
Pohdi, miten voisit saada riittävästi kehorasitusta päivän aikana, jotta myös keho on iltaisin väsynyt.
Testaa, mikä on juuri sinulle liian myöhäistä liikkumista. Joskus kevyt liikunta myöhään ei vaikuta niin paljon kuin raskas. Mikä on juuri sinulle myöhäisin hetki rasittaa kehoa kunnolla siten, että se ei häiritse unta?
Kehorasituksen vastapainoksi anna kehollesi rentoutusta esimerkiksi kehorentoutusharjoituksilla, joita löydät Hidasta elämää -sovelluksen Hetki itselle -osiosta.
Ympäristötekijät
Meluisat, kirkkaat tai epämukavat olosuhteet voivat häiritä unta. Myös liian kuuma tai kylmä makuuhuone voi vaikuttaa. Jos uniympäristö vaihtelee merkittävästi, on luonnollista kärsiä niin sanotusta ensiyön vaikutuksesta (First-Night Effect), jossa mieli ja keho pysyvät valppaana läpi yön. Tämä syntyy useimmin uusissa nukkumisympäristöissä. Jos siis aivojen pitää pysyä koko ajan valppaana, uni jää pinnalliseksi.
Mitä voit tehdä?
Tee makuuhuoneesta mahdollisuuksien mukaan viileä, pimeä ja rauhallinen.
Käytä tarvittaessa korvatulppia tai silmälappuja.
Hyödynnä mieltä ja kehoa rauhoittavia äänitteitä, kuten rauhoittavaa taustakohinaa (brown noise), joka peittää ympäristön ääniä ja vähentää ärsykereaktioita. Brown noise rauhoittaa hermostoa. Löydät brown noise -äänitteen sekä muita rauhoittavia taustaääniä Hidasta elämää -sovelluksen Hetki itselle -osiosta.
Mielen myllerrykset
Hankalat ja mieltä painavat tunteet voivat vaikeuttaa nukahtamista. Käsittelemättömät tunteet yhdistettynä univajeeseen voivat saada aikaan raskasta oloa, kuten ahdistusta.
Mitä voit tehdä?
Keskustele tunteistasi mahdollisuuksien mukaan luotettavan henkilön tai ammattilaisen kanssa.
Opettele tunnustamaan tunteita itsessäsi ja käsittelemään niitä. Löydät Hidasta elämää -sovelluksen Hetki itselle osiosta Hankalat tunteet -harjoituksia, jotka auttavat suhtautumaan levollisesti tunteiden myllerrykseen ja rauhoittamaan oloa.
Muista, että kehon ja mielen rauhoittamisessa ei ole oikotietä onneen: on etsittävä itselle parhaat tavat. Tutkimukset tukevat meditaation vaikutuksia, mutta yksi kerta ei riitä, vaan on tehtävä yhtä sitoutuneesti ja säännöllisesti harjoituksia kuin harjaa hampaansa. Hermosto ei rauhoitu yhdellä harjoituksella silloin tällöin.
Mikäli unettomuus on jatkunut pitkään tai epäilet unihäiriöitä tai muita terveydellisiä syitä, hakeudu lääkäriin.
Sovelluksen sisästä löydät Hetki itselle -osion, jossa on yli 100 meditaatioäänitettä erilaisiin tarpeisiin, podcasteja ja itsetuntemusta lisääviä workshopeja.
Voit maksaa kuukausimaksun (8,90€/kk) tai vuosimaksun (79€/v) sovelluksen sisässä.
Ajatteletko olevasi saamaton ja tehoton, laiska löysäilijä, jos et koko ajan tee ja touhua? Syytteletkö itseäsi laiskaksi? Ajatteletko kaikkien muiden olevan paljon tunnollisempia, ahkerampia ja aikaansaavampia? Koetko, ettet ole olemassa, jos et saa aina jotain aikaan?
Tiedetään, että tunnollisuus on kohtuullisessa käytössä terveellistä. Se tukee solujemme uusiutumista, millä on yhteys terveyteemme ja jopa odotettavissa olevaan elinikäämme. Tunnollisuus vahvistaa hyvinvointiamme kuitenkin vain silloin, kun se on sisältämme kumpuavaa – kun motivaatio tekemiseemme tulee tekemisestä itsestään. Kun tekemisessämme on sykettä ja sydäntä. Aidon tunnollisuuden tunnusmerkkeihin kuuluu myös innostus, joka puolestaan lisää aikaansaavuutta ja onnistumisia.
Ulkoiseen motivaatioon perustuva tunnollisuus puolestaan on haitaksi hyvinvoinnillemme. Ulkoisena motivaattorina voi toimia esimerkiksi alussa mainitsemani vertailu muihin ja heidän aikaansaamisiinsa, kehujen ja arvostuksen hakeminen muilta tai vaikkapa valtaan ja asemaan perustuva päteminen. Kun tunnollisuuden ulkoisena motivaattorina on kehujen ja muiden arvostuksen hakeminen, tunnollisuus näyttäytyy myös miellyttämisenä. Kun kehuja ja arvostusta ei sitten saa tai saa liian vähän, kolkuttaa marttyyriuskin jo ovella.
Epäterve ulkoiseen motivaatioon perustuva tunnollisuus on rankkaa ja rakkaudetonta ja johtaa suorittamiseen, puskemiseen ja täydellisyyden tavoitteluun. Kun itselle asetetut odotukset ovat kovin korkealla ja tarmo ei sitten oikein riitäkään, syyllisyys ja riittämättömyys kalvavat mieltä. Eikä kauaakaan, kun uupumuskin tulee vierailulle vieden viimeisetkin mehutipat.
Sisäisen motivaation pohjalta oman hyvinvoinnin eteen toimiminen, on siis aivan eri asia kuin muiden kiitosta ja arvostusta tavoitteleva suorittaminen. Mutta myös sisältä kumpuavan ahkeruuden ja tunnollisuuden tulee olla tasapainossa huilimisen ja mitääntekemättömyyden kanssa. Jos itselleen ei anna lupaa ottaa iisisti silloin, kun se on tarpeen, seuraukset ovat yleensä vähemmän tervetulleiksi toivotettuja. Huilimisen tarve on tietenkin opittava ajoissa tunnistamaan ja ennen kaikkea tunnustamaan, mikä on tunnolliselle vaikeaa.
Jos vastasit artikkelin alun kysymyksiin kyllä, tässä pohdittavaa, joka auttaa korvaamaan itseäsi löysäilystä soimaavia ajatuksiasi kannustavammilla.
Mitä ymmärrät ilmaisulla ”riittävän tarmokas”?
Mikä on mielestäsi löysäilyn ja huilaamisen ero?
Millaisen lupalapun huilaamiseen voisit kirjoittaa itsellesi?
Millä sanoilla kiittäisit itseäsi kyvystäsi ottaa iisisti?
Kutsun sinut pohtimaan vielä tunnollisuuden ja huilaamisen olemusta seuraavillakin kysymyksillä.
Entä jos oikea tunnollisuus ja tarmokkuus ovatkin kykyä rytmittää omaa tekemistä ja huilaamista itselle luontaiseksi ja sopivaksi ja siten omaa hyvinvointia vahvistavaksi?
Voisivatko ne olla kykyä antaa itselleen tilaa ja aikaa hengittää?
Voisivatko ne olla myös kykyä kokea itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi ilman suorittamisen tilaa?
Kosketus ei vaikuta meihin ihmisiin vain fyysisesti, vaan ihan joka tasolla, myös psykologisella ja emotionaalisella tasolla.
Kirjoittaja Erika Louhivuori on Trauma Discharge -terapeutti, eli kehollinen traumaterapeutti, joka auttaa vastaanotollaan Helsingissä hermoston ja trauman kanssa kamppailevia asiakkaita. Erika kouluttaa alalle myös muita ammattilaisia ja pitää vireystilan säätelyyn liittyen verkkokursseja ja workshoppeja.
Viimeaikaisten tutkimusten mukaan toisilta saadun kosketuksen riittävyys lapsuudessa on olennaista lapsen keskushermoston optimaaliselle kehitykselle. Kosketuksen merkitys on erityisen suuri ensimmäisten puolentoista vuoden aikana, jolloin aivojen limbinen järjestelmä kypsyy. Tämä aivojen alue säätelee mm. stressireaktioita ja tunteita.
Pitkäaikaistutkimuksessa on havaittu, että lapsilla, jotka on saaneet enemmän fyysistä kosketusta varhaislapsuudessa, on vähemmän stressiä ja ahdistusta myös aikuisiällä.
Läheisyys, hellä kosketus ja syli vauvana ja lapsena ovat siis perusedellytyksiä meidän myöhemmälle mielenterveydelle ja hyvälle stressinsietokyvylle. Lapsuuden kosketusvaje voi siis selittää, miksi jotkut meistä kärsivät enemmän kuin toiset stressistä ja ahdistuksesta.
Ajat ja asenteet ovat muuttuneet
Kasvatuskulttuuri oli ennen hyvin erilainen, kuin tänä päivänä ja lapsia ei “turhaan” pidetty sylissä tai hellitty.
Minullekin aiemman sukupolven edustaja sanoi vielä 2016, kun sain ensimmäisen lapseni, ettei lasta pidä pitää sylissä liikaa, ettei hän vaan totu siihen.
Tänä päivänä onneksi jo tiedetään, miten tärkeä turvallisen kosketuksen saaminen nuorena lapsena on ja kannustetaan jo synnytyssairaalassa siihen, että vauvaa pidetään mahdollisimman paljon sylissä ja ihokontaktissa.
Kosketus on monisäikeinen tapahtuma
Kosketus ei vaikuta meihin ihmisiin vain fyysisesti, vaan ihan joka tasolla, myös psykologisella ja emotionaalisella tasolla. Yksi kosketuksen merkittävimmistä hyödyistä onkin sen kyky vähentää stressiä, ahdistusta ja masennusta.
Tutkimuksissa on todettu, että fyysinen kosketus, kuten hieronta, alentaa merkittävästi kortisolitasoja, eli stressihormonien tasoja, ja parantaa yleistä mielialaa. Kosketusterapia voi alentaa kortisolitasoja jopa 31% ja lisätä serotoniinin ja dopamiinin, eli onnen ja hyvinvoinnin tunteita aiheuttavien välittäjäaineiden pitoisuutta 28%.
Erityisesti masennuksesta ja ahdistuneisuudesta kärsivät hyötyisivät kosketushoidosta ja hieronnasta, sillä säännöllisesti kosketusterapiaa saaneiden henkilöiden ahdistuneisuusoireet vähenivät tutkimusten mukaan 34% ja masennuksen oireet 24%.
Fyysinen kosketus ei siis ole vain keholle hyväksi, vaan myös meidän mielenterveydelle.
Jos on omassa lapsuudessaan jäänyt kosketusvajeiseksi, peli ei ole menetetty – kosketusvajetta voi korjata vielä aikuisenakin
Säännöllinen hieronta tai muu kosketushoito on erinomainen tapa vähentää stressiä ja ahdistusta, mutta se on myös oiva tapa korjata kosketusvajetta, on se sitten syntynyt lapsuudessa tai myöhemmin elämässä.
Kosketuksen tarve ei nimittäin poistu aikuisenakaan. Me tarvitaan kaikki läpi elämän riittävästi kosketusta voidaksemme hyvin.
Aina ei kuitenkaan tarvita ammattilaisen apua, vaan monesti riittää ihan läheisen hellä kosketus korjaamaan kosketusvajetta ja tasapainottamaan hermostoa.
Oletko huomannut, miten paljon helpompaa on olla armollinen ystävälle kuin itsellesi? Kun ystäväsi kertoo olevansa väsynyt, sanot hänelle, että se on ihan ok ja kehotat lepäämään. Kaikkihan väsyvät joskus, ja silloin kuuluu levätä. Mutta kun itse tunnet uupumusta, nimittelet itseäsi laiskaksi tai saamattomaksi. Mistä tämä johtuu? Miksi usein sallimme muille asioita, mutta samaan aikaan kiellämme ne itseltämme?
Ristiriita voi juontaa juurensa siihen, mitä meille on opetettu lapsena ”hyvänä” ja ”huonona” käytöksenä. Ehkä olet oppinut, että omat tarpeesi ovat toissijaisia ja että muita pitää aina asettaa etusijalle. Tai ehkä kasvoit ympäristössä, jossa tehokkuutta ja aikaansaavuutta arvostettiin yli kaiken, ja siksi et enää osaa pysähtyä lepäämään ilman syyllisyyden tunnetta.
Miten asioiden kieltäminen vaikuttaa meihin?
Kun jatkuvasti kieltää itseltään jonkin tarpeen tai piirteen, se voi johtaa uupumukseen, tyytymättömyyteen tai jopa kokonaisvaltaisempaan riittämättömyyden tunteeseen. Elämä ei ole tasapainossa, jos jokin osa itsestä jää jatkuvasti huomiotta.
Kieltäminen voi myös aiheuttaa sisäistä ristiriitaa ja jopa kateutta. Saatat tiedostamattasi kadehtia ihmisiä, jotka sallivat itselleen sen, mitä itse et uskalla.
Yksi esimerkki tästä voi olla herkkyys. Jos olet oppinut pitämään herkkyyttä heikkoutena, saatat tukahduttaa omat tunteesi ja kantaa ”vahvan” roolia. Samaan aikaan saatat ihailla toista ihmistä, joka uskaltaa näyttää tunteensa. Tai ehkä jopa ärsyynnyt hänen avoimuudestaan, koska se osuu arkaan kohtaan sinussa – muistuttaa omasta tukahdutetusta puolestasi.
Kaksi askelta kohti tasapainoa
Nämä asiat ovat usein niin syvällä meissä, että emme itsekään heti tiedosta niitä. Voit aloittaa siitä, että pyrit tunnistamaan, mitä kiellät itseltäsi ja miksi. Valot ja varjot minussa -korttien avulla voit tutkia piirteitä, joita arvostat toisissa mutta et salli itsellesi. Kysy itseltäsi: mistä tämä kielto kumpuaa? Onko se peräisin omasta menneisyydestäsi – ehkä vanhemmiltasi tai yhteiskunnan odotuksista? Vai onko kyseessä pelko, että et kelpaa muille, jos näytät tämän puolesi?
Toinen askel on myötätunnon harjoittaminen itseäsi kohtaan. Voitko alkaa sallia itsellesi pieniä hetkiä, joissa annat periksi kielletylle piirteelle? Jos esimerkiksi pidät itsekkyyttä huonona asiana, voitko kokeilla sanoa kerran ”ei” ilman syyllisyyttä? Jos taas näet lepäilyn laiskuutena, voitko tietoisesti antaa itsellesi luvan pitää vapaapäivän?
Mitä kaikkien puoliesi salliminen voi tuoda elämääsi?
Kun alat sallia itsellesi samoja asioita kuin muille, alat todennäköisesti tuntea vapautta ja helpotusta. Näet itsesi kokonaisena ihmisenä, jolla on oikeus kaikkiin tunteisiin, tarpeisiin ja piirteisiin – aivan kuten muillakin.
Omien piirteiden hyväksyminen ei tarkoita, että samalla täytyy luopua omista arvoista tai muuttaa persoonallisuutta. Se ei myöskään tarkoita, että itseään ei saisi kehittää. Se tarkoittaa, että voit olla tasapainoisempi ja joustavampi ilman että jatkuvasti arvostelet itseäsi.
Kun opit näkemään itsesi armollisemmassa valossa, huomaat samalla, että myös suhteesi muihin ihmisiin muuttuu. Et enää vertaa itseäsi heihin yhtä ankarasti, etkä ärsyynny heidän ”puutteistaan” niin helposti. Jokaisella on lupa olla juuri sellainen kuin on – myös sinulla.
Kaikkien puoliensa ja piirteidensä hyväksyminen on radikaali teko. Se on tapa hyväksyä itsesi ja luopua turhista sisäisistä rajoitteista. Mitä enemmän sallimme itsellemme, sitä helpommalta myös elämästä nauttiminen tuntuu – ja sitä paremmin voimme ymmärtää ja hyväksyä muita.
Vitkastelu (prokrastinaatio) on ADHD-ihmisen monimuotoinen piirre, jolla parhaimmillaan voi olla hyvä tarkoitus, ja hankalimmillaan se aiheuttaa voimakasta ahdistusta tai jopa sellaista lamaannusta, että itselle tärkeisiin asioihin ryhtyminen ei ole mahdollista. Sana prokrastinaatio pitää sisällään useita merkityksiä, mutta useimmiten sillä tarkoitetaan toimintamallia, jossa ihminen eri syistä viivyttää suunniteltua tekemistä tai esimerkiksi päätöstä, ja tämä toimintamalli aiheuttaa tälle merkittävää arjen haittaa.
On tärkeä ymmärtää, että vitkastelu ei ole sama asia kuin laiskuus eli tarkoituksellinen tekemättömyys tai ryhtymättömyys. Kyse on muun muassa aivojen toiminnanohjauksen haasteista. Kerron kirjassani Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD myös tästä teemasta. Monet ADHD-ihmiset kertovat, että heitä on lapsesta asti leimattu laiskoiksi ja saamattomiksi, vaikka kyse ei ole tästä. Laiskuus kun tarkoittaa ennemmin sitä, että henkilö tekee tietoisen päätöksen olla ryhtymättä johonkin. Vitkasteleva henkilö taas haluaisi kovasti ryhtyä hommiin, mutta jokin hänen sisällään (tai aivoissaan) estää tämän.
Vitkastelu voi myös liittyä päätöksenteon vaikeuteen, vaikka se useimmiten liitetään toiminnan käynnistämisen vaikeuteen ja viime tipassa töihin ryhtymiseen. Ilmiö on tuttu myös monille neurotyypillisille, joilla ei ole selkeitä neurokirjon piirteitä. Lopussa olevat pohdinnat voivat myös soveltua heille.
Mistä vitkastelu johtuu?
Vitkastelu, ollessaan henkilölle kuormittavaa, voi pohjautua lukemattomiin syy-seuraussuhteisiin. Joskus taustalla ovat synnynnäisten piirteiden lisäksi vanhat ikävät kokemukset myöhästymisestä, viime tipan paniikista tai muusta, mikä edelleenkin kummittelee mielessä ja kehossa aiheuttaen voimakasta stressiä, jopa lamaantumista. Erityisesti se, miten muut ihmiset ovat tällaiseen suhtautuneet, voi jättää isojakin haavoja, joita on yksin vaikea parantaa.
Joillain vitkastelun taustalla on merkittävä ajan hahmottamisen vaikeus, mikä on samalla yleinen ADHD-piirre. Voi olla aikaoptimismia, jolloin henkilö uskoo pystyvänsä ja ehtivänsä tehdä enemmän asioita kuin realistisesti on tietyn ajan puitteissa mahdollista tehdä. Huomatessaan, ettei hän ehdi, hän saattaa lyödä hanskat tiskiin ainakin joksikin aikaa ja ottaa loppukirin deadlinen ollessa uhkaavan lähellä. Toiset taas saattavat uppoutua sisäisiin maailmoihin, tunteisiin, ajatuksiin ja ideoihin, eivätkä siten huomaa ajan kulua.
Suurin osa vitkastelijoista haluaisi osata toimia kuten ”kaikki muutkin”: olla järjestelmällinen, kyetä nopeisiin ja järkeviin ratkaisuihin, osata hallita kalenteria ja tehtävälistoja ja erityisesti toteuttaa ajallaan suunnittelemiaan asioita. Mitä enemmän ADHD-ihminen yrittää olla ”normaali”, sitä enemmän tästäkin asiasta tulee ahdistusta ja negatiivista minäkuvaa lisäävä ongelma.
Vitkastelussa voi olla myös myönteisiä puolia
No miten ihmeessä vitkastelu sitten voisi olla joskus positiivinen asia? Annan omasta elämästäni esimerkkejä. Olen huomannut, että vitkastelen pääosin sellaisten asioiden kanssa, jotka eivät ole minulle kovin tärkeitä, kuten kodin järjestys. Toisaalta tärkeiden ja innostavien asioiden kanssa viime tipassa toimiminenkaan ei ahdista. Aloitan asioita suurella innolla, ja ellen ole jo ehtinyt unohtaa asioita, niiden loppuun saattaminen jää usein viime tippaan.
Vaikka osaan tehdä nopeitakin päätöksiä, vitkastelen sellaisten päätösten kanssa, jotka tuntuvat vatsanpohjassa epämukavilta. Joskus tämä on järkevää ja auttaa pohtimaan, mikä on oikeasti viisas päätös itselleni. Vuosien varrella olen harjoitellut tämän ”gut feeling” -tunteen ymmärtämistä, mikä sen tarkoitus on. Joskus nimittäin tämä tunne ei ole todellinen uhka, vaan sisälläni oleva osa, joka yrittää suojella minua uusilta, ”pelottavilta” asioilta.
Toisaalta olen oppinut, että luonteeseeni kerta kaikkiaan kuuluu se, että teen mieluiten asiat viime tipassa. Tätä piirrettäni en enää itse pidä vitkasteluna, aiemmin pidin. Lukuisat kirja- ja muut projektit ovat opettaneet minulle sen, että tarvitsen rutkasti ”haahuiluaikaa”, mikä minulle tarkoittaa sisäistä tiedon ja oivallusten keruuta. Tämä vaihe voi projekteissa kestää puolesta vuodesta vuoteenkin. Silloin ei ulkoisesti tapahdu mitään, minkä vuoksi ei ole tavatonta, jos saan tässä vaiheessa kuulla ihmettelyä, miksi en ole vieläkään aloittanut sitä projektia (olen kyllä, mutta omalla tavallani!). Kun deadline on tosi lähellä, sitten saan käsikirjoituksen valmiiksi tehokkaasti ja lyhyessä ajassa.
Meillä kaikilla on yksilölliset mallimme helpottaa vitkastelua
Elämässä on silti tilanteita, joissa ei voi mennä omien rytmien mukaan, vaikka haluaisikin. Sen vuoksi lopuksi esitän sinulle joitakin keinoja, joita voit itsessäsi pohtia. Löytyisikö listastani yksikin näkökulma tai keino, joka tukisi sinua tällaisissa tilanteissa?
Oletko innostuja ja tarvitsetko juuri oikeaa fiilistä ryhtymiseen? Jos olet kuten minä, mieti, millä tavalla ylipäätään innostut. Millaiset asiat ja aistit herättävät huomiosi parhaiten? Mitä näet, tunnet, kuulet, esim. sopivan rytminen musiikki, joka energisoi, ja voit laittaa sen myös muistutusääneksi. Tarvitsetko innostumiseen muita ihmisiä vai oletko mieluummin itseksesi?
Edelliseen liittyen, onko sinun vaikea ryhtyä asioihin yksin? Tarvitsisitko jonkun ihmisen tai ryhmän tukea? Millaista tarkalleen tuki voisi olla – fyysisesti paikan päällä, vai riittäisikö esimerkiksi puhelu ystävälle? Voisitko saada tukea esimerkiksi aihetta käsittelevästä somen vertaisryhmästä?
Jos olet ihminen, joka tarvitsee tarkkoja toimintaohjeita, mieti, onko tässäkin tarpeen saada tukea muilta vai onko sinun mahdollista luoda toimintaohjeet itse itsellesi. Jos on, pohdi, minkä aistikanavan kautta ohjeet olisi hyvä luoda: voisivatko ne olla kuvallisia ohjeita, post-it -lappuja tai kirjallinen ohjelista jääkaapin ovessa, vai voisitko vaikkapa äänittää itsellesi toimintaohjeet, joihin pystyt palaamaan tarpeen mukaan yhä uudestaan.
Oletko kenties ihminen, jonka on tärkeä saada tieto ja ymmärrys ennen tekoja? Tällöin voi olla hyödyksi antaa itselle ensin aikaa perehtyä asiaan kunnolla, kenties konsultoida muita, joilla on asiasta paljon tietoa ja kokemusta. Vastaa itsellesi usein kysymykseen, miksi minun pitäisi tähän ryhtyä, jotta saat energian itsessäsi liikkeelle.
Jos kaikesta huolimatta ahdistut ja lamaannut, älä jää yksin, avaudu olostasi luotetulle ihmiselle. Kokeile erilaisia kehollisia vireydensäätelyharjoituksia tai jos mahdollista, lähde ulos luontoon. Se on mitä parhainta aivojen virkistämistä ja tuuletusta!
Artikkelikuva: Depositphotos
Tutustu kirjaani Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD klikkaamalla kirjan kansikuvaa!
Kirjoittaja Heli Pruuki on perhepsykoterapeutti, pari- ja seksuaaliterapeutti, vireysvalmentaja ja sosiaalietiikasta väitellyt teologian tohtori. Heli on myös kirjailija ja luennoitsija, joka on kirjoittanut useita yleistajuisia tietokirjoja tunteista ja perheen ihmissuhteista niin aikuisille kuin lapsille. Uusimman tietokirjansa Viha voimaksi – Vaikeat tunteet ihmissuhteissa Heli kirjoitti yhdessä psykoterapeutti Terhi Ketola-Huttusen kanssa.
Heli Pruuki. Kuvaaja: Veikko Somerpuro.
On tuskallista kokea kipua, joten siltä on luonnollista pyrkiä suojautumaan. Ihminen selviytyy niillä keinoilla, joilla hän osaa ja joihin hänellä on voimavaroja. Moni suojautuu psyykkiseltä kivulta ja vaikeilta tunteilta erilaisilla puolustusmekanismeilla, esimerkiksi torjumalla, etäännyttämällä ne älyllistämisen tai huumorin avulla, tai koettamalla helpottaa oloaan erilaisilla riippuvuuksilla.
Mutta eiväthän vaikeat tunteet niin katoa. Ne tulevat näkyviin aina jollain tavalla. Voi tulla uupunut olo tai unettomuutta, saattaa ahdistaa kummallisesti tai voi tulla jopa somaattisia oireita: sydän tykyttää, henki salpautuu, kurkkua kuristaa, vatsaa kouristaa.
Ahdistus kertoo sisäisestä kamppailusta
Ahdistus on moninainen tila ja kokemus. Se on aina viesti jostain tärkeästä. Jotain on nousemassa pintaan, mutta jokin sisäinen mekanismi painaa sitä alas.
Olet ehkä jo pienenä oppinut painamaan vaikeat tunteet alas ja nielemään ne. Ehkä tunnet kiukkua ja vihaa, mutta sinua on jo pienestä kielletty näyttämästä sellaisia tunteita. Ehkä voit huonosti suhteessasi, mutta syyllisyys tai pelko estää sinua tunnistamasta omaa tarvettasi lähteä pois. Ehkä haluat laittaa rajan toisen käyttäytymiselle, mutta tarvitset häntä paljon ja siksi pelkäät hylkäämistä. Ehkä tarvitsisit viimeinkin kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta, mutta häpeä estää sinua avautumasta ja pakottaa vaikenemaan. Niinpä ahdistaa. Sisällä kamppailee kaksi voimaa ja kaksi vastakkaista tarvetta.
Vaikeat torjutut tunteet voivat pulpahtaa esiin raivokohtauksina. Viha on ihmisen suojakilpi ja usein sen tehtävä on suojata juuri haavoittuvuudelta, särkymisen kokemukselta. Mutta raivo on hallitsematon tapa suojata itseään, se voi johtaa vahingolliseen kierteeseen. Raivoaminen herättää toisissa torjuntaa, mikä johtaa siihen, että raivoava ihminen ei tule kuulluksi eikä ymmärretyksi. Seuraa syvän yksinäisyyden kokemus ja lisää pahaa oloa, usein lisää raivoakin.
Kun ihminen ei salli itsensä kokea omia vaikeita tunteitaan, myös ilo katoaa. Kun vaikeita tunteita nielee ja painaa alas riittävän kauan, lopulta voimat ehtyvät, elämän värit samenevat. Ihminen masentuu.
Entä jos annat raivolle, ahdistukselle ja masennukselle sanat?
Ahdistuksen, raivon ja masennuksen takaa löytyy usein jossain muodossa pelkoa, nieltyä vihaa ja näiden alta syvää surua. Suruun voi yhdistyä muita tunteita, kuten pettymystä, vaille jäämisen kokemusta, syyllisyyttä ja häpeää.
Suru pakottaa kasvokkain oman haavoittuvuuden kanssa. Oma – itseltäkin piilotettu – suru voi olla niin suuri, että se on pelottava. Tuntuu helpommalta kuitata asiat vitsillä, koettaa järkeillä tai kulauttaa ne alas viinilasillisella. Kunnes ei enää voi tai jaksa.
Mitä kaikkea on sinun surusi? Surua menetyksistä, mutta myös monista muista asioista. Surua ihmisistä ja ihmissuhteista, niiden vaikeuksista ja niiden päättymisistä. Surua sanotuista sanoista ja tehdyistä teoista. Surua hylätyksi ja torjutuksi tulemisesta. Surua sisäisestä tai konkreettisesta yksinäisyydestä. Surua siitä, ettei saanutkaan kutsua eikä kuulu joukkoon. Surua siitä, että joutuu niin paljon pelkäämään ja kamppailemaan sisäisen turvattomuuden kanssa.
Surua siitä, miten on itse satuttanut toista. Surua päätöksistä ja valinnoista, joita ei voi enää perua. Surua elämättömästä elämästä, itsensä hylkäämisestä, kesistä, joita ei tullutkaan.
Surua tästä maailmasta ja sen tuskasta. Surua siitä kaikesta, mikä on totta, mutta mitä ei millään jaksaisi ottaa syliin ja katsella.
Tunnetta välttelemällä jää siihen tiukemmin kiinni
Vasta kun uskaltaa ottaa oman vointinsa todesta, voi toipuminen alkaa. Tunnetta välttelemällä tietyllä tavalla takertuu siihen, sillä se ei pääse virtaamaan. Tunteiden välttely kuluttaa energiaa ja elinvoimaa.
Mitä tapahtuu, jos uskallatkin katsoa kohti sitä, mikä on totta? Mitä tapahtuu, jos annat vihasi puhua niin kauan, että se kertoo surustasi? Mitä tapahtuu, jos ahdistuksesi saa kertoa, mitä kaikkea on nousemassa pintaan: mitä sinä tarvitset?
On ymmärrettävää pelätä tunteen voimaa ja vyöryä, jos sitä on painanut alas ja piiloon pitkän aikaa. Mitään pahaa ei kuitenkaan tapahdu, vaikka tunne on iso. Sen voi vain ottaa koettavaksi, antaa sen tulla ja antaa sen olla – mielellään toisen ihmisen tuella.
Tunteet ovat kuin pilvet – ne muuttuvat, aina. Et joudu pysyvästi surusi ja kipusi armoille silloinkaan, kun se vyöryy päälle. Voit elää ja hengittää sen keskellä ja sen läpi: nyt on näin. Tämä tunne on totta ja se kertoo tärkeää viestiä.
Kuolemansuru ja myös elämänsuru kuuluvat osaksi ihmiselämää. Suru tarvitsee aikaa ja kun se saa sitä, siinä alkaa itää toivo. Silloin suru hoitaa ihmistä.
Riidat, mykkäkoulut, mielipide-erot, etäisyyden otot – vaikeat tunteet aiheuttavat ihmissuhteissa paljon kärsimystä. Jos osaat säädellä omia tunteitasi ja ymmärrät niitä myös toisissa, voit paremmin niin parisuhteessa, vanhempana, ystävien kanssa kuin työpaikoillakin.
Viha herättää usein toisissa torjuntaa, mutta se mitä kiukkuinen läheinen tarvitsisi on kuuntelu ja myötätunto. Kun opettelet jakamaan vaikeita tunteita, ihmissuhteiden turvallisuus vahvistuu. Tärkeää on myös oppia tunnistamaan itsen tai toisen vahingollinen kohtelu. Silloin voit käyttää omaa aggressiota viisaasti rajojen asettamiseen.
