Haastattelin kerran naista, joka toimii miehensä omaishoitajana.
Vaikka omaishoitajuus onkin raskasta, nainen kertoi olevansa tyytyväinen elämäänsä.
Aina ei ollut ollut näin.
Aiemmin nainen oli elänyt muita varten: miestään, lapsiaan, työtään, työnantajaansa, lapsenlapsiaan ja sitten myös omaishoitajuutta varten.
Kaikki tämä oli hänelle tärkeää ja merkityksellistä. On yhä.
Omaishoitajana hän kuitenkin oli alkanut uupua. Kun ihminen uupuu, hän ei lopulta jaksa huolehtia enää muistakaan. Ihmiset ympärillä alkavat tuntua suorastaan taakoilta.
Muutos tapahtui, kun nainen osallistui omaishoitajien kuntoutukseen. Siellä psykologi sanoi, että omaishoitajilla on lupa huolehtia myös itsestään. Ensimmäistä kertaa elämässään, yli seitsemänkymppisenä, nainen sisäisti sen, ettei olekaan itsekästä pitää huolta omasta jaksamisesta.
Hän alkoi toimia toisin. Enää hän ei esimerkiksi stressaa kodin siisteydestä samaan tapaan kuin ennen. Mieluummin hän lähtee sauvakävelemään kuin silittää pöytäliinaa tai pesee ikkunoita. Itsestä huolehtiminen ei enää tunnu väärältä. Se ei herätä syyllisyyttä. Ei tunnu tippaakaan itsekkäältä. Päinvastoin. Se tuntuu paitsi fiksulta myös välttämättömältä, jotta ei olisi koko ajan väsynyt, kireä ja kyyninen.
Jäin haastattelun jälkeen miettimään, että vaatii oikeastaan kanttia sanoa ääneen, ettei suostu olemaan enää väsynyt.
Kun kaikki muut ympärillä ovat väsyneitä, tuntuu suorastaan kapinalliselta myöntää, että priorisoi hyvinvointinsa. Että ottaa mieluummin päiväunet kuin suorittaa loputtomia velvollisuuksia niin kuin kunnollisen ja tunnollisen ihmisen (muka) kuuluu.
Tämä kaikki on kenties jopa pelottavaa siksi, että väsymyksestä on tullut niin normaalia. Suorituskulttuurissa kun väsymyskin tuntuu olevan jonkinlainen ahkeruuden ja kunnollisuuden mittari, niin kuin kiirekin on. Merkki siitä, että kantaa kortensa kekoon. Että ei laiskottele! Sillä eihän kukaan halua jäädä kiinni siitä, että olisi laiska.
Mutta vaikka väsymys kuuluu elämään, jatkuva väsymys ei kuulu.
Ja juuri tähän meidän pitää tarttua niin yhteiskunnallisesti kuin yksilötasolla. Liialliseen kuormitukseen on puututtava työelämässä – ja sama on uskallettava tehdä myös ihan elämässä.
