Oletko sinäkin yrittänyt paeta pahaa oloa touhuamalla?

Kirjoittaja Lotta Kvist on energia- ja regressiohoitaja, ratkaisukeskeinen valmentaja ja toimittaja. Lisää tietoa Lotasta ja hänen palveluistaan löydät hänen kotisivuiltaan www.lottakvist.fi.

 

 

 

Identifioimme itsemme yleensä hyvin vahvasti kehoon ja mieleen. Jos mieli sanoo jotain negatiivista, uskomme, että se on totta ja meitä sattuu. Jos kehossa taas on jokin vamma tai sairaus tai se ei näytä siltä, miltä haluaisimme, kärsimme taas.

Jos emme ole tyytyväisiä itseemme, moni meistä lähtee muuttamaan ulkonäköään ja haalimaan materiaa. Yritämme kokea itsemme paremmiksi ja onnellisiksi sillä tavalla. Emme usein tiedosta, että tyytymättömyytemme johtuu elämänkokemustemme myötä kertyneistä ja aiemmilta sukupolvilta perimistämme tunnelukoista.

Ylipäätään tässä yhteiskunnassa eläminen saa meidät uskomaan, että riittääksemme meidän pitää opiskella, tehdä töitä, tienata mielellään hyvin, omistaa paljon, saavuttaa asioita, olla parempia kuin muut, hankkia perhe, omistusasunto, asuntolaina ja mitä vielä. Moni meistä ei edes kyseenalaista ulkopuolelta tulevia vaatimuksia ja sitä, onko niillä todellisuudessa mitään tekemistä arvomme kanssa.

Jätämme tunnelukkomme käsittelemättä, sillä fyysisen maailman muuttaminen tuntuu paljon helpommalta kuin kohdata kipumme. Vähintään alitajuisesti pelkäämme, että jos kohtaamme alas painetut tunteemme, meihin sattuu. Ihmismieli yrittää luonnostaan välttää kipua ja saada nautintoa. Jos kuitenkin uskallamme tuntea tuskamme, voimme vapautua siitä ja päätyä lopulta nautinnon kokemuksiin. Harmillisen moni ei tiedä, kuinka suurta hyötyä tuo vapautuminen tuo kaikilla elämänalueilla.

Sisäisiä ongelmia ei voi korjata muuttamalla ulkoisia asioita. Alitajunnassa piilevät negatiiviset tunteet eivät mene pois sillä, että laihduttaa, kasvattaa lihakset, tekee töitä, korkeakouluttaa itsensä, opiskelee monta ammattia, ostaa hienot vaatteet, laukut, talon ja auton ja tunkee arkensa täyteen kaikenlaista tekemistä, joka ei edistä negatiivisuudestamme vapautumista.

Tunteet menevät vain piiloon ja jäävät kuulematta, kun ihminen keskittyy laittamaan kulissit kuntoon. Hyväksyntää hakee ulkopuolelta, jos ei sitä osaa antaa itselleen. Itseään ei hyväksy, jos ei ole saanut tarpeeksi hyväksyntää lapsena. Näennäisesti voi tuntua, että kaiken muun touhuaminen auttaa. Itseään ei voi kuitenkaan paeta loputtomiin ongelmitta.

Olemme tietoisia vain pienestä osasta, 5– 15 prosentista, kaikkea kokemaamme. Kaikkialla kehossamme piilevä alitajunta muistaa kuitenkin loputkin ja määrää suuren osan siitä, mitä elämäämme ilmaantuu. Alitajunnan sisältö sanelee koko ajan sitä, miltä meistä tuntuu, miten ajattelemme, miten toimimme, millaisia ovat ihmissuhteemme, miltä näyttää pankkitilimme saldo, olemmeko terveitä ja uskallammeko toteuttaa unelmiamme. Mitä pidempään elämme tunnelukkojemme kanssa ja annamme niitä kertyä lisää, altistamme itsemme muun muassa loppuunpalamiselle, masennukselle sekä fyysisille vammoille ja sairauksille. Ei ole vain vanhuuden vika, että kaikenlaista kremppaa alkaa tulla, vaan siihen mennessä sisäämme on ehtinyt kertyä paljon negatiivisuutta.

On ymmärrettävää, että asiat jättää käsittelemättä, jolleivat ne häiritse tarpeeksi tietoisen mielen tasolla. Siinä vaiheessa kun mielen p*skasaavi alkaa läikkyä yli, moni alkaa pakon edessä tyhjentää sisäistä jätemyllyään. Mieli on nimenomaan kuin jätemylly, joka kierrättää suureksi osaksi vanhoja ajatuksia, joista suuri osa monilla on negatiivisia.

Itse pakenin itseäni vimmatusti noin kahdeksan vuotta pääasiallisesti pakkoliikuntaan ja muuhun syömishäiriöoireiluun, kun en uskaltanut kohdata itseäni. Yritin olla ulkoisesti parempi, jotta saisin hyväksyntää ja jotta edes jotenkin kelpaisin itselleni. Sisäinen olotilani ei kuitenkaan pohjimmiltaan muuttunut riippumatta siitä, kuinka hyvältä näytin. Enkä ollut edes kaiken suorittamiseni keskellä tietoinen, mitä tunsin itseäni kohtaan, kunnes aloin ottaa siitä selvää.

Pakenemisen lopputulos oli masennus, kovat jännitykset ja sitä myötä kivut ympäri kroppaa sekä pari tuki- ja liikuntaelinvammaa. Jos olisin jatkanut samaa rataa, olisin todennäköisesti löytänyt itseni jonkun vakavan sairauden kourista. Siksi olenkin kiitollinen, että pääsin vähemmällä. Nyt ajattelen, että elämän vaikeudet ovat äärimmäisen arvokkaita, sillä ne auttavat meitä heräämään totuuteen. Kivun kautta löytyvät usein kaikista upeimmat jutut.

Mieli on todella huono isäntä. Ainakin minulla mieli heilutti raippaa, ja keho teki kiltisti niin kauan kuin se jaksoi. Sydämellä ei ollut liiaksi sanansijaa. Sitten kun keho ei enää jaksanut, se meni rikki. Meidän olisi syytä tehdä mielestämme renki ja sydämestä isäntä. Kysyä itseltämme, miksi mielemme on armoton ja etsiä ratkaisuja sen tyynnyttämiseen. Sydämen kuunteleminen ei koskaan vahingoita mitään osaa itsessämme ja on muitakin kohtaan reilua.

Pysyvän onnen voi löytää vasta, kun karsii sisältään ne asiat, jotka saavat voimaan pahoin. Se, mitä tuntee sisällään, määrittää elämän laadun. Emme voi olla esimerkiksi treenattuun kroppaan ja haalimaamme materiaan koskaan tyytyväisiä, mikäli alitajuntamme on täynnä riittämättömyyden tunnetta.

Minua itseni hyväksymisessä ja elämän ymmärtämisessä on auttanut se, että olen alkanut etsiä itsestäni syvempää aspektia kuin mieli tai keho. Kun alkaa päästä edes hiukan kiinni tuohon syvempään tietoisuuteen, alkaa elämä tuntua helpommalta. Kulkuvälinettään, väliaikaista kotiaan ja suojapaikkaansa arvostava sielu haluaa toki pitää kehosta huolta ja kohdella sitä kuin rakkainta liittolaistaan. Se tapahtuu kysyen siltä, mitä se oikeasti kaipaa ja tarvitsee joka hetki – ei vaatien sitä muuttumaan ja olemaan parempi. Sitä paitsi ne, jotka säteilevät ympärilleen rakkautta, iloa ja rauhaa, näyttävätkin kauniilta.

Kun niin sanottu kuolema meidät joku päivä korjaa, kehosta ja materiasta täytyy joka tapauksessa luopua. Negatiivisista tunteista luopuminen taas ei mene koskaan hukkaan, sillä se vie meitä lähemmäs puhdasta tietoisuutta; sitä, mitä me oikeasti olemme ja mikä ei koskaan kuole. Kohti sitä tilaa, johon meidän on määrä päätyä.

Aiheeseen liittyvää Hidasta elämää -verkkopuodissa:

2 erilaista pelkoa – toinen kutistaa ja toinen auttaa sinua

Sydämen ohjaama elämä on jatkuvaa pelkojen kohtaamista. Kasvumatkalla sielusi on kompassi, joka ohjaa kohti sitä, mikä sinua eniten houkuttaa ja samaan aikaan haastaa.

Kompassia seuratessa mieli myllertää ja laittaa hanttiin (“Et sä osaa!” “Et sä pysty!”). Silti vatsanpohjassa kutkuttaa kiehtovasti… Kumpaa uskot?

Pelkoa voi lähestyä eri näkökulmista. Tara Mohrin kirjassa Playing big kerrotaan, että vanhassa hepreassa on pelolle useita eri sanoja.

Pachad tarkoittaa kuviteltuja pelon aiheita, huolehtimista ja huolestumista – tyypillisiä egon viestejä, joita me kaikki olemme kuunnelleet läpi elämän niin oman pään sisältä kuin ulkoakin. Pachad tukkii energiaa ja supistaa ihmisen pieneksi, se ohjaa pysymään tiukasti mukavuusalueella. Ettei nyt vaan sattuis mitään!

Yirah puolestaan on pelonomainen kunnioitus ja ihmetys, joka viestii, että nyt olet astumassa ulos mukavuusalueeltasi. Yirah antaa mahdollisuuden laajentua ja kasvaa kohti suurinta potentiaaliasi. Se kutkuttelee, sillä olet oikean asian äärellä. Nyt kannattaa uskaltaa, vaikka vähän hengästyttäisi. Tunnet olevasi enemmän ja voimakkaampi kuin ennen. Ehkä suorastaan koet kytkeytyväsi johonkin sinua suurempaan.

Kasvumatka on tanssia supistumisen ja laajentumisen välillä. Alkuun saatat olla jumissa pienuudessasi, mutta vähitellen opit tekemään tilaa voimallesi. Sielun suunnassa kohtaat suurimmat kasvun mahdollisuudet ja onnistumisen elämykset.

Puhun näistä tunteista Taikaelämää-podcastissa, kuuntele lisää alta.  

7 kokemusta erityisherkkyydestä – “Minulle herkkyys on opettanut rajoja”

Pyysimme teitä lukijoitamme kertomaan kokemuksianne erityisherkkyydestä Hidasta elämää -keskustelualueella. Tällaisia kokemuksia te jaoitte:

  • Nuorempana usein ihmettelin itseäni ja kuvittelin olevani jotenki outo ja erilainen. Tain niinhän olinkin, mutta silloin ajattelin sen olevan vain negatiivista. Kun viime vuonna kuulin erityisherkkyydestä ja huomasin yhtäläisyyksiä minuun, silmäni aukesivat: En olekaan viallinen vaan erittäin rikas.
  • Erityisherkkyys on parasta persoonassani, koska koen asiat syvällisesti ja kohtaan ihmiset todella läheisesti. On helppo tulla toimeen kaikkien kanssa ja asettua heidän asemaansa.
  • Se että kuormittuu asioista ja ihmisten kanssa olemisesta niin helposti, on valitettavaa. Ennen yritin vaan painaa, mutta ymmärsin vihdoin, että annan itselleni aikaa olla yksin, kun sitä tarvitsen.
  • Minulle herkkyys on opettanut rajoja. Nyt esimerkiksi teen 80% työmäärää, jotta tilaa jää palautumisellekin.
  • Olen oivaltanut, ettei ole yhtä oikeaa tapaa elää elämää, vaan voin tehdä juuri niin kuin minulle on hyvä. Olen tähän mennessä onnistunut ainakin osittain kääntämään eritysherkkyyteni vahvuudeksi. Sitä aion myös jatkossa tavoitella, vaikkei se aina helppoa olisikaan.
  • Vasta viime aikoina olen oppinut oikeasti elämään erityisherkkyyteni kanssa. En enää koita väkisin muuttaa itseäni ”sopivaksi” vaan olen oppinut hyväksymään itseni tämmöisenä kuin olen. Sen sijaan, että yrittäisin sopia tiettyyn muottiin, olen alkanut pohtia keinoja ja ratkaisuja siihen kuinka jaksan paremmin arjen pyörteissä.
  • Herkkyydessä parasta on se, että näen maailmassa niin paljon kaunista ja se väreilee minussa.

Millaisia kokemuksia sinulla on erityisherkkyydestä? Jaa omasi TÄÄLLÄ.

Haluatko olla oikeassa vai onnellinen parisuhteessasi?

Erään poikaystävän kanssa kinastelimme siitä, miten tiskirätti huuhdellaan ennen kuin pyyhitään pöytä. Poikaystävä huuhteli tiskirätin juoksevan veden alla, minä taas seisovassa saippuavedessä, jossa oli pesty tiskit (olen myöhemmin kuullut useammalta taholta, että tämä on kerrassaan vastenmielinen tapa, mutta näin minulle on opetettu kotitaloustunnilla 7. luokalla ja olen päättänyt olla liian vanha oppimaan uusia tiskirättien huljuttelutapoja).

Poikaystävä oli aina raivoissaan jo ajatuksestakin, että mokomalla seisovalla vedellä huuhdellulla rätillä kosketetaankaan pöytää, jossa hän ruokailee. Minä taas siinä vaiheessa otin haparoivia askeleita kohti kompromisseja ja joustin sen verran, että pyyhin tiskivedessä seisoneella rätillä pöytää ainoastaan hänen selkänsä takana. Luulen, että hän aavisti, etten kunnioittanut hänen toivettaan kuin osittain. Minä puolestani pelkäsin, että hän näkee minut pyyhkimässä pöytää haaleassa vedessä hiutuneella rätillä. Hän ei peitellyt raivoaan.

Arvaatte ehkä, että tiskirätistä tuli kynnyskysymys suhteessamme.

Suhteiden kiistoista puhuttaessa näkyvimpiä ovat kinat siitä, mitä kukin saa ja ei saa tehdä. Tehdäänkö asiat minun vai sinun tavalla? Tahdot taistelevat, minä olen sinua vastaan ja sinä minua. Joku jättää aina hammastahnatuubin auki ja vessanpöntön kannen myös, vaikka se on toisen mielestä tehtävä juuri päinvastoin. Tiskirätin ympärillä on tihentynyt tunnelma. Ulkopuoliset ihmettelevät, onko sillä nyt noin suuri merkitys, mutta osapuolet saattavat olla niin uppoutuneita teemaan, etteivät enää erota asioiden mittasuhteita. Joko minä voitan sinut, tai sinä minut.

Kumpikaan ei näe eikä kuule toista. Kumpikin on jumiutunut kuvittelemaan, että juuri tuo tiskirätti on kohtalonkysymys.

Kaikki lausutut sanat tuntuvat pahentavan tilannetta. Jotain olennaista jää huomaamatta.

Myötätunto on läsnäolevaa sanatonta näkemistä ja kuulemista. Se on toisen osaan asettumista, hänen kanssaan tuntemista. Painopiste on tunteissa: silloin ollaan hetken toisen rinnalla ja tunnetaan hänen kanssaan. Ei tavoitella mitään. Ollaan vain rinnalla ja tunnetaan paikalta poistumatta, toista yksin jättämättä. Ollaan kanssa, yhdessä. Näin piirretään hänen kanssaan hänen ääriviivansa, nähdään hänen kokemuksensa, tehdään hänestä näkyvä hetkenä, jolloin hän tarvitsee sitä.

Silloin ollaan hetken toisen kanssa hänen kokemuksessaan. Ollaan me.

Me on mielien kohtaamista, sinun ja minun limittymistä hetkeksi. Se on kuin tanssi, oman tahdon ylittävä ja minuuden rajoja haastava tanssi. Sinä erillisenä ja minä erillisenä menee hetkeksi rikki. Sinä ja minä ovat edelleen olemassa, mutta tuossa kohtaamisessa syntyvä me vahvistaa sekä sinua että minua, tekee sinusta enemmän sinä ja minusta enemmän minä, kuin voisi olla ilman kohtaamista, meitä.

Kohtaaminen eheyttää ja voimistaa. Silloin on enemmän kuin kaksi ihmistä rinnakkain. Se, että toinen tulee kuin sisään, näkee sisäisen todellisuuden ja jakaa sen, avaa hellittämään. Äärirajat vahvistuvat, ihminen tulee näkyväksi toisen katseessa. Saa turvan ja luvan olla se kuka on. Tämä kokemus on rakkauden ytimessä.

Myötäelämisessä syntyvä nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus luo levollisuuden ja turvan mahdollisuuden. Levollisuudesta ja turvasta puolestaan avautuu ovi omaan potentiaaliin: uskallukseen elää omaa voimaansa kokonaisvaltaisesti. Näin me on paradoksi: se vahvistaa autonomiaa ja erillisyyttä. Tulemalla yhteen on enemmän yksilö. Meidän ei ole tarkoitus puurouttaa sinua ja minua eriytymättömäksi massaksi, se ei toimi joko sinun tai minun kustannuksella. Se antaa sekä minulle että sinulle.

Tiskirätit, pöntöt ja tuubit eivät ole ongelmien ydin. Ne ovat ongelmien symboleita, sen näkyviä merkkejä. Asioista kiistely, erimielisyydet ja yritykset ratkaista ristiriitoja ovat sanojen ja asioiden maailmaa. Usein nämä kaksi sekoittuvat niin, että ristiriitoja on vaikea ratkaista, koska myötätunnolla tehdään kauppaa. Syntyy joko/tai-tilanteita, umpikujia, mahdottomuuksia. Tilanteita ei voi ratkaista muuta kuin toisen tavalla – ja toisen kustannuksella.

Rakkauden ongelmista puhuttaessa annetaan kommunikaatiolle varsin suuri merkitys. Riittäisi, että sanotaan selkeästi, mitä toivoo, ja kertoo tunteistaan avoimesti. Kommunikoinnin ja ratkaisukeskeisyyden maailmassa on vaikea ymmärtää, että niiden alapuolella ja niitä ennen on jotain paljon tärkeämpää: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen.

Mitä jos joskus tilanteen ratkaisemisen sijaan pysähtyisikin vain olemaan toisen rinnalla? Olisi siinä, kunnes näkee ja kuulee. Ei yrittäisi mitään, ei väittäisi mitään, ei pyrkisi mihinkään. Sietäisi hetken sietämätöntä ratkaisemattomuutta.

Mitä jos puhumisen sijaan joskus olisikin vain hiljaa toisen rinnalla?

Myötätunto vie kohtaamisen luonteen täysin uuteen ulottuvuuteen: kyse ei ole siitä mitä sinä ja minä saamme (toistemme kustannuksella), vaan siitä mitä me voimme olla (toistemme kanssa). Nähdyksi ja kuulluksi tulemisen taika on siinä, että se avaa konfliktien umpikujasta vaihtoehtojen maailman. Kiistan kohteena olevat asiat voivat nähdyksi ja kuulluksi tulemisen jälkeen ratketa ei ainoastaan sinun ja minun tavalla, vaan millä tahansa tavalla.

Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on jaettu kokemus, joka ei vie keneltäkään mitään ja antaa kummallekin. Se on ääretön voimavara.

Silloin kaikki on mahdollista.

Kirjoitus perustuu osin Keiju Vihreäsalon kirjaan “Jotta voisin rakastaa – Rakkauden anatomia”. Kirjassa pohditaan, mitä on rakkaus ja tarkastellaan, minkälaiset asiat estävät meitä kohtaamasta toisiamme rakkaudessa. Kirja on ilmestynyt lokakuussa Otavan Hidasta elämää -sarjassa.

Someriippuvuuden 5 hälytysmerkkiä – Selaatko puhelinta sängyssä heti herättyäsi?

Sosiaalinen media on muuttanut elämäämme merkittävästi kuluneen kymmenen vuoden aikana. Se on tuonut mukanaan paljon positiivisiakin asioita, mutta somen käyttö on muuttunut vaivihkaa ongelmaksi monen kohdalla.

On helppo puolustautua sanomalla, että homma on täysin hallussa ja jos näkisit tarpeelliseksi, voisit kyllä lopettaakin. Tämä on hyvin tyypillistä myös muista addiktioista kärsiville. Riippuvuuden pohjalta löytyykin biologinen perusta: saamme välittömän palautteen postauksestamme tykkäysten muodossa, ja se saa aikaan aivoissa dopamiinin nopean vapautumisen. Dopamiini tuottaa vahvasti mielihyvää, ja siihen on helppo jäädä koukkuun. Mitä enemmän somea käytetään, sitä voimakkaammin toiminta vahvistuu.

Kuka sitten määritellään someriippuvaiseksi? Tyypillinen somen käyttäjä selailee Facebookkia, Instagramia ja Snapchattia. Haitalliseksi käyttö muuttuu siinä vaiheessa, kun toiminta muuttuu itselle tai läheisille haitalliseksi. Riippuvuus voi ilmetä niin, että selaillaan eri kanavista toisten julkaisuja ja niiden selaamista on kertakaikkisen vaikea lopettaa. Kun pitäisi tehdä jotain muuta, ohjautuukin toiminta kuin itsestään somen selaamiseen.

Toisille tulee tarve tehdä omia päivityksiä jatkuvasti. Termi FOMO (fear of missing out) eli paitsijääminen, on nähty yhtenä someriippuvuutta selittävänä tekijänä. Olo muuttuu ahdistuneeksi ja kiukkuiseksi, jos ei pääse osallistumaan somen tapahtumakenttään. Mistä jäänkään nyt paitsi, kun en tiedä mitä muualla tapahtuu? Tunteeseen liittyy myös yksinäisyyden ja negatiivisten tunteiden herääminen. Someriippuvuuden oireita ovat stressi, levottomuus, ärtymys, ahdistus ja keskittymiskyvyn puute. Huolestuttavinta someriippuvuudessa on, että koukkuun jääneen on itse vaikea havaita sitä.

Vastaa rehellisesti seuraaviin viiteen kysymykseen. Kuinka moneen niistä vastaat myöntävästi?

  1. Selaatko somea, ennen kuin nouset sängystä aamulla?
  2. Onko matkapuhelimesi esillä, kun vietät aikaa ystäviesi kanssa? Onko turvallista pitää puhelin käden ulottuvilla? Tarkistatko tasaisin väliajoin, mitä uusia notifikaatioita näytölle on tullut?
  3. Kun olet yksin, onko puhelin aina seuranasi? Hamuatko puhelinta käteesi, kun odotat bussia, matkustat julkisilla kulkuvälineillä, käyt kahvilla tai syöt lounasta? Käytkö joskus vessassakin kännykän kanssa? Poistutko koskaan kotoasi ilman puhelinta?
  4. Huomauttavatko läheisesi sinulle, että selailet puhelintasi silloinkin, kun sinulle jutellaan?
  5. Kuuluuko iltarutiineiheisi vielä juuri ennen nukkumaanmenoa tarkistaa, mitä somessa tapahtuu?

Jos tunnistit itsesi useammasta kohdasta, on sinun syytä tarkastella puhelimen käyttöäsi kriittisesti. Jos edelleen väität, että somen käyttö on hallussa, niin mitäpä jos sulkisit puhelimesi muutamaksi päiväksi juuri nyt? Jos huomaat selitteleväsi, miksi se ei ole mahdollista, on aika tehdä jotain. Hyvä uutinen on se, että jos sinulla on halua muuttaa tilanne, niin se on täysin mahdollista! Mitä kaikkea upeaa ja hyödyllistä voitkaan tehdä ajalla, joka vapautuu somen pläräämiseltä! Nyt sinun täytyy vain tehdä päätös ja muuttaa tilanne!

Entä jos ei haluta? 3 keinoa selvitä haluttomuudesta ja vahvistaa suhdetta

Haluttomuus on kipeä asia parisuhteessa. Syitä siihen on monenlaisia. Osa niistä liittyy enemmän fyysisiin, osa taas emotionaalisiin seikkoihin. Toiset seikat ovat vakavia ongelmia, joiden purkaminen voi kestää kauankin. Toiset taas ovat helpompia ja luonteeltaan ohimeneviä.

Haluttomuutta voi aiheuttaa esimerkiksi emotionaalinen stressi, kuormittuminen töissä, raskaus, synnytyksestä toipuminen, imetys ja siihen liittyvät hormonivaihtelut, masennus, ristiriidat parisuhteessa, oman elämän hankala vaihe tai kriisi, tyytymättömyys omaan itseen/kehoon tai etääntyminen kumppanista.

Jos haluttomuus johtuu vaikkapa lyhytkestoisesta fyysisestä sairaudesta, on seksitön jakso suhteessa helppo jaksaa, sillä silloin kumpikin tietää sen olevan ohimenevä. Jos taas toisella on syvempi kriisivaihe omassa elämässään, voi siitä toipuminen viedä pidemmän ajan. Erotiikka voi tuntua hänestä silloin toissijaiselta, vaikka kumppanille se olisi edelleen todella tärkeää.

Läheisyys, erotiikka ja seksi luovat jatkuvaa iloa, yhteyttä ja vahvistusta rakkauteen sekä yhteyden tunteeseen. Jopa oman elämän väsymyksen ja kriisien keskellä seksi voi tuoda voimaa ja auttaa pääsemään irti itseä painavista asioista. Jos suhteessa taas on purkamattomia asioita, jotka haittaavat erotiikkaan heittäytymistä, täytyy asioiden selvittämiselle ottaa aikaa. Molempien kannattaa silloin uskaltaa kertoa toiselle omista kokemuksistaan, tunteistaan.

Näin voitte vahvistaa yhteyttänne:

1. Keskustelkaa asiasta, vaikka se tuntuisi hankalalta. Koettakaa puhua kuin ystävät siitä, mitä tunteita seksi ja sen haluaminen ja haluamattomuus teissä herättävät. Tällöin ette syyttele tai riitele, vaan puhutte omista kokemuksistanne ja puhdistatte ilmaa.

Jos kumpikin teistä haluaa edelleen jatkaa suhdetta, haluatte varmasti myös tehdä parhaanne päästäksenne tilanteessa eteenpäin.

Muistakaa keskustellessanne ehdottaa konkreettisia parannusehdotuksia tilanteeseen: “Toivoisin, että suutelisimme useammin.” tai “Haluaisin maata kanssasi alasti lähekkäin useammin, ilman painetta seksiin.” tai “Voimmeko koskettaa toisiamme ja kertoa samalla, mikä tuntuu erityisen hyvältä?”

2. Koskettakaa ja katsokaa toisianne, vaikka se ei johtaisi seksiin. Kun toinen haluaa seksiä eikä saa sitä, hän kokee itsensä hylätyksi. Silloin hänestä voi tuntua tärkeältä saada kuulla olevansa kaunis, haluttava, rakas tai jotakin muuta ihanaa.

Seksitön vaihe suhteessa muuttuu vielä paljon ikävämmäksi, jos pari lakkaa koskettamasta toisiaan myös sängyn ulkopuolella – halaukset, kädestä pitäminen, vierekkäin ja sylikkäin oleminen sekä suudelmat ovat tärkeitä läheisyyden ja luottamuksen osoituksia. Jos nekin tuntuvat hankalilta, palatkaa kohtaan 1 eli keskustelkaa, miksi kaikenlainen läheisyys tuntuu vaikealta.

3. Varatkaa aikaa yhdessäololle. Vaalikaa ystävyyttä ja luottamusta olemalla yhdessä ilman arkiaskareiden taakkaa. Sen ei tarvitse olla monimutkaista. Hetki yhdessä sohvalla (ilman älylaitteita tai televisiota) lasten nukahdettua riittää. Voitte jutella tai olla aivan hiljaa. Samalla saatte tilaisuuden koskettaa, silittää, hieroa tai katsoa toisianne.

Jos haluttomuus jatkuu pitkään, syntyy eroottisiin hetkiin helposti painetta. Kun olette säännöllisesti lähekkäin ja pidätte pieniä eroottisia hetkiä spontaanisti, paineet seksiin eivät nouse niin suuriksi. Vain yksi suudelma niskaan voi muuttaa koko päivän tunnelman.

Haluttomuus luo tunteen erillisyydestä, mutta kun keskustelette asiasta yhdessä aidosti, olette jälleen samalla puolella.

Keksikää tapoja, joilla haluttomuus jää taakse

Ratkaisu tilanteeseenne riippuu sen syistä. Vain te tiedätte, mistä tilanne johtuu ja myös te osaatte sen ratkaista. Voiko esimerkiksi se, joka haluaa seksiä, katsella kumppaniaan ja masturboida samalla? Tai voiko kumppani tyydyttää käsin sen, joka kokee tarvetta seksiin? Löydättekö tapoja olla lähekkäin niin, että kummallakin on hyvä olla?

Vai vaatiiko seksihalun löytyminen fyysisen kunnon, unen laadun, työtaakan tai emotionaalisten traumojen parantamista?

Entä seksiä enemmän toivova osapuoli: kommunikoiko hän tylysti tai halveksuvasti, koska kokee olonsa hylätyksi – ja työntää siten kumppaniaan syvemmälle haluttomaan kuoreensa? Sekin on todella tärkeää ymmärtää. Oletteko valmiita työstämään asioita, jotta pääsette haluttomuudesta yli?

Odottaminen lisää tuskaa kummallekin. Vaikka asioista on hankalaa puhua, on odottaminen vielä hankalampaa. Jos kumpikin teistä haluaa muutosta, pääsette varmasti eteenpäin. Jos taas toinen teistä ei sitä halua, voi ero olla vaihtoehto.

Koettakaa löytää mahdollisimman selkeästi ne ratkaisut, jotka auttavat juuri teitä eteenpäin haluttomuudesta.

Ei kannata odottaa täydellistä tilaisuutta keskustella. Sellaista ei välttämättä tule koskaan. Olkaa rohkeita ja ottakaa haluttomuus puheeksi. Kumpi tahansa teistä voi aloittaa keskustelun, ja se voi myös auttaa purkamaan tilanteen. Yksi ainoa rehellinen keskustelu voi auttaa purkamaan vuosien jännitteet. Älkää siis jääkö odottamaan, vaan auttakaa toisianne eteenpäin jo tänään. Onnea matkaan!

Löydät Mitran lempeät kirjat Sydämen seksi ja Meidän vuosi tästä.

Tuleeko sinulle herkästi syyllinen olo ihan ilman syytä? – Näin voit vapautua turhasta taakasta

Syyllisyys on monelle tuttu tunne ja pahimmillaan varsin lamaannuttava sellainen. Tässä artikkelissa käsittelen niin kutsuttua turhaa syyllisyyttä, joka on monelle tosi tuttu tunne ilman, että siihen on sen suurempaa aihetta.

Syyllisyys on yleisinhimillinen ja myös tärkeä tunne. Esimerkiksi ihminen, joka ei koe ollenkaan syyllisyyttä, toimii helposti moraalisesti epäilyttävästi tai kenties suorastaan väärin.

Lapsi tarvitsee vanhemmiltaan lempeää, mutta jämäkkää ohjausta siitä, miten esimerkiksi toisia saa kohdella, mutta syyllistäminen ei kasvatuksessa toimi. Syyllistämällä toista, opettaa toista pelkäämään ja varomaan enemmänkin kiinnijäämistä, kuin oman oikeudentunnon löytämistä itsestä. Rajoja voi opettaa ilman syyllistämistä ja häpäisyäkin. 

Jos emme tiedosta syyllisyyden tunnetta, se saa jonkinlaisen alitajuisen voiman. Ehkä rupeamme hyvittelemään  tai pyytelemään anteeksi jatkuvasti ilman syytä tai sitten syyllisyys herättää häpeän, joka saa lisäksi piiloutumaan ja vetäytymään.

Usein ihmiset, joiden lapsuuden kokemuksiin kuuluu syyllistämisen ja pelon kautta kasvatusta, kantavat herkästi syyllisyyttä lähes jatkuvasti. On tietysti tärkeää, että ihminen kykenee itsereflektioon ja tutkimaan omaa osuuttaan, mutta sekin voi mennä yli. On inhimillistä, että jokainen mokaa ja ansaitsee saada anteeksi.

Syyllisyyden alitajuinen viesti on ”Olen tehnyt väärin.”, ” Olen tehnyt huonosti.”.

Riippuen siitä, miten lapsuudessa inhimillisiin erheisiin suhtauduttiin, syyllistyjä joko jää tunteen valtaan tai parhaimmillaan löytää itseäään kohtaan myötätuntoa ja ottaa mokan vastuulleen ja opikseen. Jälkimmäistä taitoa voi onneksi harjoitella myös aikuisuudessa.

Armollisuus ei ole vastuuttomuutta, vaan päinvastoin. Armollisuus on inhimillistä itsensä hyväksymistä, siinä kohdassa missä juuri nyt on. Se on ymmärrystä, että kuka hyvänsä voisi olla samassa asemassa. Armollisuus ei ole sääliä tai ”voi minua ressukkaa” -surkuttelua. Hyväksynnän jälkeen seuraa vastuunotto. Mitä voin tehdä ottaakseni vastuun tilanteesta?

Syyllisyyden tunne voi nousta erilaisista syistä. Tutkitaan niistä muutamia. Syyllisyyden tunteen noustessa voit tarkistaa näistä kohdista, että mistäköhän on sinun kohdallasi kyse. Samalla harjoitat tervettä erottelukykyä ja itsereflektion taitoa.

  1. Syyllisyyden tunne voi nousta siitä, että toimin itse jollain tavoin arvojeni vastaisesti.

Esimerkisi sitä väsyneenä tiuskaisee lapselleen tai kiireessä vastaa työviestiin tylymmin mitä tarkoitti. Tai sitten ihan oikeasti on valehdellut, piilottanut, huutanut tai reagoinut jollain muulla tavalla, jolla ei haluaisi reagoida. 

Syyllisyyden nouseminen on kuin hälytyskello, joka kilkattaa ”Nyt et toimi arvojesi mukaan”. Joko uskallamme kuulla tunteen viestin tai toisessa tapauksessa emme. Itselläni on molemmista kokemusta. 

Se, että ei toimi arvojensa mukaan, ei ole kuitenkaan huonoutta tai pahuutta. Tuskin kukaan ihminen 100% ajasta näin pystyy tekemään, mutta silloin, kun toimii arvojaan vastaan, on hyvä tietää, että pitkässä juoksussa se tulee sattumaan. Itseään ja mahdollisesti muitakin. Joskus vahingolliset toimintamme nousevat syvältä alitajunnasta, että emme pysty niitä pelkällä tahdonvoimalla katkaisemaan. Tällöin on viisasta uskaltaa hakea tukea toipumiseen, jota suosittelen täydestä sydämestäni. Nimimerkillä, itseään on joskus liian lähellä.

Kysymyksiä tähän kohtaan:

  • Olenko toiminut jollain tavalla, joka ei ole arvojeni mukaista?
  • Onko jotain, miten voin tai haluan korjata tilanteen?
  • Mitä voin tehdä, jotta ottaisin askeleen kohti arvojani?
  • Tarvitsenko tässä tukea?

  1. Toinen syyllisyyden muoto on, että pidämme jotain, mikä on todellisuudessa inhimillistä vääränä tai pahana. 

Esimerkiksi syyllistymme jos koemme vihaa, turhautumista tai mieleen tulee ajatuksia, jotka ovat enemmänkin painokelvottomia kuin tietoisen ihmisen suusta tulevia. Elämme aikaa, joka on täynnä erilaisia ihanteita. Pitäisi olla henkinen, hyvä vanhempi, ihana kumppani ja aina ymmärtävä ystävä. Niin ja tehdä työpaikalla tulosta. Jokaisen paineet ovat omanlaisensa. Paineet kuitenkin perustuvat usein ihanteisiin, jotka ovat kaukana realismista. Tällöin syyllisyyden tunne kannattaakin hyödyntää enemmänkin sen tutkimiseen, mitä vaatii itseltään ja onko se ollenkaan realistista. 

Tee Paras ystävä -testi. Jos hän olisi vastaavassa tilanteessa, mitä sanoisit hänelle? Tuomitsisitko sinä hänet?

Kysymyksiä tähän kohtaan:

  • Millaisia ihanteita minulla on siitä, mitä saan tuntea/en saa tuntea?
  • Ovatko nämä ihanteet realistisia?
  • Voisinko luopua jostain vaatimuksesta itseäni kohtaan?

  1. Kolmas syyllistymisen muoto on introjektio-niminen mielen selviytymiskeino.

Tämä syyllistymisen muoto on lapsuudessa omaksuttu tapa sopeutua. Esimerkiksi Äiti on saattanut olla perfektionisti, joka on vaatinut itseltään ja lapsiltaan paljon, epärealistisia asioita. Lapsen maailmassa äidin säännöt ovat suuri auktoriteetti, ei niitä vasten ole luultavasti ymmärrystä tai kykyä olla itsensä puolella tai eri mieltä. Sen sijaan, että pystyisi erottamaan, että ”Äidin vaatimukset ovat nyt epärealistiset”, lapsi sisäistääkin syyn itseensä ”Minä olen huono, enkä pysty pitämään äitiä tyytyväisenä”. Tällainen introjektio voi olla hyvinkin aktiivinen selviytymiskeino aikuisenakin. Sen sijaan, että osaisi erotella omat vastuut toisten vastuista, ottaa kaiken syykseen ja vastuukseen. 

Kysymyksiä tähän kohtaan:

  • Kirjoita faktat auki, mitä kävi? Kuka sanoi ja teki mitä? Jätä nyt pois tulkinta ja kirjoita vaan faktat. Katso kirjoittamaasi ulkopuolisen silmin. Jos et pysty, pyydä luotettavan ja rehellisen ihmisen silmiä tähän tueksi. 
  • Mikä on minun vastuullani? Mikä ei ole vastuullani?

Tuntuuko sinusta joskus siltä, että olet vähän hukassa itsesi kanssa? Ymmärrä itseäsi -kortit auttavat sinua tutustumaan itseesi syvemmin. Pakka sisältää 44 kaksipuolista korttia, jotka sisältävät herätteleviä kysymyksiä. Löydät kortit verkkokaupastamme.

Elämä on jatkuvaa muutosta – Miksi siis takertua suunnitelmiin?

Monesti uutta matkapäivää aloittaessamme meillä on mielessä ainakin jonkinlainen visio siitä, kuinka päivän olisi tarkoitus kulkea. Voi olla, että suunnitelmissa on pitää työpäivä, toisaalta mielessä voi siintää ajatus rennosta päivästä rannalla. Voi olla, että seuraavalta leiriytymispaikalta toivoo paljon, tai että patikoinnin jälkeen jääkaapissa odottaa kunnon illallistarpeet ja kylmä valkoviini.

Voi kuitenkin olla myös, että työpäivä vaihtuu lennosta päiväksi vaikeakulkuisilla vuorilla tai vaunusta hajoaa jotakin. Voi olla, että iltapäivän rentoutuminen vaihtuu uuden takavalon suojuksen rakentamiseen, kun siihen on ensin koko päivän turhaan etsitty varaosaa. Voi myös olla, että jääkaappi on lakannut toimimasta kaasun loputtua ja ruuat ovat pilalla.

Sattumuksia, ei vastoinkäymisiä

Elämä on jatkuvaa muutosta ja muutoksiin sopeutumista tai niiden vastustamista. Tien päällä eläessä muutoksia tapahtuu huomattavasti enemmän kuin paikallaan ollessa. Se on vaatinut entistäkin enemmän kykyä mukautua muutoksiin, joskus hyvinkin nopeasti. Silloin tarvitaan joustavuutta ja kykyä muuttaa suunnitelmaa lennossa. Lisäksi auttaa valtavasti, jos osaa irrottaa omista odotuksista, eivätkä vastoinkäymiseksi kutsutut asiat saa mieltä automaattisesti matalaksi.

Siksi olemme päättäneet kutsua yleisesti vastoinkäymisiksi ajateltuja asioita sattumuksiksi. Jo niiden kutsuminen neutraalimmalla ilmaisulla negatiivisen sanan sijaan auttaa suhtautumaan niihin kevyemmin.

Asiat ovat lähtökohtaisesti neutraaleja. Oikea ja väärä ovat ihmisen itse luomia määritelmiä. Meidän suhtautumisemme on se, joka leimaa tapahtuman helpoksi tai vaikeaksi, hyväksi tai huonoksi. Ihminen itse luo odotuksia siitä, kuinka asioiden kuuluisi toimia.

Suunnittelemme elämäämme eteenpäin joskus hyvinkin pitkälle muistamatta sitä, ettei kukaan ole luvannut meille huomista. Järjestelemme tulevaisuutta ikään kuin se olisi täysin meidän käsissämme. Vilkas mielikuvitus maalaa turhankin helposti tarkkaa suuntaa tulevalle ja luo odotuksia. Odotukset koskevat usein itsen ulkopuolisia tekijöitä, kuten millaisen parisuhteen haluan, mihin kouluun minun on pakko päästä tai miten matkan kuuluisi taittua.

Haluamme elämämme kulkevan laatimamme kaavan mukaan, mieluiten helposti ja kivuttomasti. Ja mikäli näin ei käy, ajattelemme, että ompa hankalaa, ei tämän näin kuulunut mennä, ja miksi tässä nyt näin kävi. Ajattelemme, että meillä on oikeus siihen, että tämä asia menee suunnittelemallani tavalla, ja petyn ja harmistun, jos ei menekään. Tuskaa lievittääksemme etsimme syntipukkia ja syypäätä. Ehkä muut ihmiset, sää tai sairastuminen pilasivat suunnitelmamme. Vieritämme vastuun usein ulkopuolellemme, vaikka osoittaessamme etusormella muita, emme huomaa, että kolme sormea osoittavat itseemme. 

Anna elämän yllättää

Odotukset ovat pahin vihollisemme. Ne tuottavat katkeria pettymyksiä jos emme osaa olla joustavia ja päästää irti suunnitelmien muuttuessa. Joskus yllättävä muutos voi sitäpaitsi osoittautua alkuperäistä suunnitelmaa paremmaksi.

Pari päivää sitten olimme menossa meren rannalle tekemään töitä, mutta kartanlukuvirhe vei meidät korkeille vuorille. Päästimme irti vanhasta suunnitelmastamme, emmekä tehneet u-käännöstä, vaan päätimme katsoa, millainen suunnitelma maailmalla oli tuota yhtä päiväämme varten.

Vuorilta aukesivat tähänastisen reissumme upeimmat näköalat.

Kun ei ole tietoa tulevasta, seuraavasta yöpaikasta, seuraavasta reitistä tai kohtaamistaan ihmisistä, tietää jo etukäteen, että moni asia saattaa mennä eri tavalla kuin on odotettu. Ilman tämän hyväksymistä olisimme varmaankin kääntyneet takaisin jo Via Balticalla.

Avoin ja muutoksiin sopeutuva asenne olisi äärimmäisen tärkeä myös arkielämässä. Miksi meillä on kotona Suomessa kova tarve tietää tulevasta ja miksi suunnitelmien muutoksia ja vastoinkäymisiä on hankalampi kestää? Mikseivät ne kotona ole koskaan olleet sattumuksia, jotka aiheuttavat vain suunnanvaihdoksen tai uudenlaisen lähetymistavan?

Syksyn kestävä matka on meille tietoista opettelua pois mielen kankeudesta. Meillä on matkaa takana puolitoista kuukautta ja eteen on tullut niin pieniä hupaisia kömmähdyksiä kuin vähän pelottavampiakin tilanteita. Olemme ajaneet asuntovaunun käsijarru päällä renkaat savuten ja palohälytin huutaen pitkin Kroatian moottoritietä, välillä unohdamme tavaroita auton katolle ja tilaamme ravintolassa kielimuurin takia kasvissyöjinä lihaa.

Eräänä päivänä kapea vuoristotie verotti meiltä yhden lisäpeilin, kun se kolahti vastaantulevan kaahailijan autoon. Säikähdyksestä selvittyämme meidän oli tehtävä tietoinen valinta kuinka suhtaudumme tämänkertaiseen sattumukseen.  Annammeko sen pilata päivämme vai keskitymmekö ratkaisun löytämiseen?

Ajattelutavan siirtäminen arkeen vaatii harjoitusta, mutta on sen arvoista. On oleellista pohtia, mitä hyötyä on pitää kynsin ja hampain kiinni aiemmista oletuksista, toiveista ja suunnitelmista ja kyseenalaistaa, miksi juuri tämä tapa tai lopputulos olisi ollut toista parempi.

Ja kun muistaa elämän rajallisuuden, on helpompi iloita jokaisesta hengenvedosta, jopa niistä hieman raskaammistakin. Murehdimme huomisesta kuin se olisi luvattu, vaikka tosiasiassa kukaan ei ole luvannut meille mitään.

5 asiaa, jotka jokaisen lapsen pitäisi saada kuulla

 

Tässä 5 asiaa, jotka jokaisen lapsen pitäisi saada kuulla. Jutun kuvat ovat lasten ikiomasta kirjasta Minun unelmakarttakirjani.

1. “Sinä olet niin arvokas, että sinun juttusi ovat tärkeitä.”

Muista sanoa lapselle näin, ja muista myös osoittaa lapsen juttujen tärkeys omalla toiminnalla: ole läsnä, kuuntele, kuuntele ja kuuntele <3

2. “Saat toivoa itsellesi hyviä asioita.”

Lapset usein haluavat tavaraa, mutta lapsia voi ohjeistaa miettimään asioita, joista tulee sisäisesti hyvä olo. (Lasten omassa Minun unelmakarttakirjassa mietitään haluamisen ja unelman eroa.) Vaikka tavaraa ei kannata aina haluta ja kinuta, koska siitä tulee änkyrävänkyrä olo, lapselle voi silti opettaa, että hän voi toivoa itselleen hyvää – sisäistä kutinaa.

3. “Kiitos!”

Kun lasta kiittää paljon, hän oppii kiittämään. Lasta kannattaa kiittää muutoinkin kuin vain onnistumisista. Näin lapsi oppii myös ajattelemaan kiitollisesti – ei vajeen kautta, kuten meillä ihmisillä on tapana. Kiitollisuus on suuri supervoima, koska se lisää onnellisuutta merkittävästi – riippumatta siitä, miten asiat ovat tai mitä tapahtuu. Lapsi oppii, että hän voi tehdä sisäisiä valintoja oman olon parantamiseksi.

4. “Pystyt ja olet huippu!”

Muista kannustaa lasta oppimisessa ja rohkaista kokeilemaan uusia juttuja, sano jo silloin: “Olet huippu!” Moni lapsi arastelee uuden opettelua, jos muut jo osaavat. Pitäisi osata heti. Silloin lapsella saattaa jäädä jokin elämys kokematta, tai hänelle syntyy käsitys, ettei hän osaa. Kannusta ilman saavutusta!

5. “Kerro lisää!”

Lapset ovat usein aikuisia parempia havainnoimaan asioita ympärillään. He myös aistivat paljon tunnelmia ja tunteita, sellaistakin, mitä eivät ymmärrä. Lapset saattavat puhua joskus asioista, jotka tuntuvat aikuisten mielestä jopa yliluonnollisilta: kun aikuinen esimerkiksi on ajatellut juuri jotain asiaa, lapsi ottaa sen puheeksi. Ole kiinnostunut siitä, mitä lapsi kertoo, vaikka et ymmärtäisikään, mistä hän juttujaan ammentaa. Kun sanoo “kerro lisää”, lapsi kokee, että hänen sisäiset asiansa ovat aikuisen mielestä kiinnostavia. Hän on kiinnostava.

Kuvat kirjasta:

Odotatko, että onnellisuus on vasta perillä?

Tiedättekö sen tilanteen, kun auto on täyteen pakattu ja startataan liikkeelle. Kierretään kortteli, päästään moottoritielle ja lapsi kysyy ensimmäisen kerran: ”Vieläkö on pitkä matka?”. Ja siitä alkaa koko reissunpituinen inttäminen: ”Joko me ollaan perillä?”.

Sinua saattaa naurattaa, mutta ikävä paljastaa: olet ihan samanlainen. Vieläkin, aikuisena.

Yksi paiskii töitä firmassa, jossa toivoo saavansa ylennyksen. Kun kehityskeskustelun aika koittaa, hän kysyy – jos ei ääneen, niin ainakin itseltään: ”Joko?”. Kehityskeskustelu menee, eikä edistystä tapahdu. Kunnes firmasta vapautuu paikka. Hän innostuu: ”Joko!”.

Sinkku istahtaa kahvikupin ääreen ja katsoo uutta deittikumppania miettien mielessään: ”Joko?”. Ei jaksaisi enää kahlata läpi kaikkia niitä deittisovelluksia ja jauhaa samoja asioita aina eri miesten kanssa. Jokaista tapaamista ennen hän tuntee varovaista toiveikkuutta, josko tämä mies olisi Se Oikea. Joko hän olisi perillä eli parisuhteessa?

Parisuhteessa jonkin aikaa arkea elettyään ja jaettuaan toinen alkaa käydä levottomaksi – ”joko?”. Olisiko jo aika mennä naimisiin ja tehdä lapsia, koska sittenhän vasta oltaisiin pariskuntana yhdessä perillä. Niitä ei sovi liian kauan odottaa, kun ei lapsiakaan voi noin vain tilata. Jotkut joutuvat kysymään monta kertaa ”joko?”, eikä silti tärppää.

Laihduttaja ramppaa joka aamu vaa’alla. Hän on uskollisesti laskenut kalorit ja käynyt jumpassa ja salilla. Hän vetää syvään henkeä, ja juuri ennen kuin digitaaliset numerot pysähtyvät aamun arvonnassa, hänen päässään käy taas tuttu ajatus: ”Joko?”. Ei vielä. Tyytyväisyys uusiin vaatteisiin ja uuteen elämään on vielä neljän kilon ja kahdeksansadan gramman päässä.

Sisäisen kasvun etsijä käy kursseilla kehittymässä, koska haluaa olla tasapainoisempi ja onnellisempi. Ensimmäisellä kurssilla hän oppii olemaan paremmin läsnä. Hän miettii: ”Joko?”. Levottomuus vaivaa yhä. Hän kokeilee irti päästämistä ja omien voimavarojen valjastamista. Ja sitten vielä enkelikurssia ja henkiparannusta. Joko se valaistuminen tulisi ja veisi kaikki ongelmat mukanaan?

Perille pääsyn häivähdys

Koittaa aika, kun moni ahkera ja kärsimättömästikin eteenpäin itseään puskeva ihminen pääsee perille.

Hän, joka viimeinkin saa ylennyksen ja palkankorotuksen, lähtee tyttöjen kanssa skumpalle tai poikien kanssa ”parille”. Riemu on katossaan, kun voi laskea hartiat korvista ja iloita saavutuksestaan. Mutta ei mene kuin pari viikkoa, kun työpaikalla iskee realismi vastaan. Hän tajuaa, että ylennys tarkoittaa vastuullisempaa työtä, pidempiä päiviä ja enemmän stressiä.

Sinkku, joka löytää elämänsä miehen, huomaa vuoden päästä olevansa se, joka kärttää miestään häiden suunnitteluun. Hän ei enää muista, että hänenhän piti olla perillä silloin, kun löytäisi iki-ihanan kumppanin. Nyt häästressi vie ilon kaikesta yhdessä olosta. Mutta perillä ollaankin vasta sitten, kun pappi sanoo aamen! Tai ehkä sitten, kun juhlat on viimein saatu juhlittua, ja väsynyt mutta onnellinen hääpari lähtee ihanalle kuherrusmatkalle. Siellä sitä ollaan perillä, turkoosin veden äärellä! Kunnes tulee aika palata arkeen ja tulee seuraava ”joko”. Joko lapsia?

Laihduttaja, joka saavuttaa ihannepainonsa ja voi pukeutua ihanaan kotelomekkoon, miettii, että joko nyt saa relata? Saa! Pikku hiljaa alkaa treenimotivaatio horjua ja kilot palata takaisin. Perillä ei ollutkaan niin auvoista kuin hän oli luullut. Elämä ei mullistunutkaan. Itsetunto ei muuttunutkaan rautaiseksi, eikä hänestä tullut suosittua ja menestynyttä.

Sisäisen kasvun etsijä on käynyt jo lukuisia kursseja, eikä vieläkään ole oppinut olemaan suuttumatta ja tuntematta negatiivisia tunteita. Hän tuntee itsensä yhä riittämättömäksi, koska nythän hän vasta onkin tietoinen omista puutteistaan. Ja puutteita alkaa paljastua koko ajan vain lisää, kuin kuorisi sipulia. Mitä tässä pitää vielä tehdä, jotta pääsee perille!

Jos tai kun saavumme päämääräämme, voimme kokea itsemme onnellisiksi. Mutta ”perillä” on lyhyt hetki ja äkkiä ”joko” muuttuu kysymyksesi ”entä nyt?”. Me olimme kiihkeästi halunneet tietää, milloin olisimme perillä, ja halusimme päästä sinne mahdollisimman nopeasti, helposti ja vaivattomasti.

Kun se ei onnistunut, aloimme murehtia. Antauduimme stressille ja voivottelimme, että kyllä onkin vaikeaa tämä matkustaminen. Tuijotimme huolestuneina bensamittaria ja annoimme navigaattorin höpinän sekoittaa päämme ihan kokonaan. Emme muistaneet katsoa ikkunasta ulos ja ihailla maisemia, vaan mieluummin näpyttelimme kännykällä Facebookiin viestiä, että kyllä ottaa päähän.

Joko tajusit, mitä yritin kertoa?

 

Negatiivisia tunteita ei ole olemassa – kaikkien tunteiden tarkoitus on auttaa sinua

Kirjoittaja Riikka Lauanne on taiteilija ja kirjailija, joka vaeltaa itsensä kohtaamisen polulla ja summaa havaintoja blogissaan.

Kunpa, voi kunpa, olisin tiennyt sen aina. Tunteita ei voi sivuuttaa tai työntää pois. Käytännössä sitä voi yrittää, ja hetken se voi näyttää toimivan. Totuus kuitenkin on, etteivät tunteet siten katoa mihinkään. Pahimmillaan niistä muodostuu jatkuva piina, jonka juuria on myöhemmin vaikea löytää.

Tunteet ovat alati vaihtelevia hetkittäisiä sisäisiä kokemuksia. Ne ovat reaktioita, jotka ohjaavat ja auttavat meitä erilaisissa tilanteissa. Tunteiden funktio on tulla koetuiksi. Kun tunteet tunnetaan, ne katoavat aivan yhä luonnollisesti kuin ilmestyvätkin. Korvautuvat uusilla. Tästä hyvä esimerkki on pikkulapset: Kun tunteet koetaan luonnollisessa virrassa, ne eivät jää päälle. Lapsen ei ole vaikea nauraa sen vuoksi, että hän on puoli tuntia sitten itkenyt. Lapsi ei rajoita kokemustaan. Hän elää hetken kerrallaan, sataprosenttisesti läsnä tämänhetkisille tunteilleen.

Aikuinen rajoittaja

Aikuiselle tällainen elämä ei tietenkään aina ole mahdollista. On syynsä, miksi opimme rajoittamaan tunteitamme, kuten entisaikojen elintärkeä yhteisössä toimiminen. Myös nykypäivänä rajoittamisesta on etua. On mukavaa, jos itkun voi välttää tärkeässä tilaisuudessa tai naurun väärässä kohtaa. Työhaastettelussa olisi mukava osata peittää jännitystä. Moni tulee tässä kuitenkin liian hyväksi oppien kontrolloimaan itseään automaattisesti. Kun tunteilleen hakee lupaa tai oikeaa paikkaa, voi vähitellen käydä niin, että barrikadit ovat liian korkealla eivätkä tunteet pääsekään enää laidan yli. Lupa tuntea voi tarkoittaa vaikka sitä, että tiedämme jo etukäteen muiden hyväksyvän tunteemme. Tai että olemme yksin. Mitä enemmän blokkaamme tai pitkitämme tunteen tietä ulos, sitä kauemmas sisimpäämme se kuitenkin painuu.

Kun valitsemme olla ilmaisematta itseämme, kyseessä ei ole ihan simppeli asia. Hyvin usein tällainen päätös aiheuttaa epämääräistä olotilaa ja saa meidät sen vastapainoksi esim. suorittamaan enemmän. Saatamme ihmetellä, miksi jonkun seurassa on omituinen olo, vaikka se johtuisi omasta epävarmuudestamme tai päätöksestä vetää homma läpi näyttämättä todellisia kasvojamme. Helposti alamme syyllistää toista ihmistä siitä, ettei tämä ymmärrä tai ettei tämän seurassa voi olla oma itsensä. Tunteiden rajoittaminen vaikuttaa siihen, mitä koemme itseämme ja muita kohtaan. Sen lonkerot jatkuvat paljon syvemmälle kuin miltä ensin voi näyttää.

Epämiellyttävät tunteet

Ulkopuolisten huomioon ottaminen ei kuitenkaan ole ainoa syy vältellä tunteitaan. Usein syy löytyy itse tunteista: Ne voivat tuntua epämiellyttäviltä. Kukapa haluaisi olla vihainen tai surullinen? Kukapa haluaisi kohdata voimakkaan pelon, sisäisen arvottomuuden tai lapsuuden hylätyksitulemisen tunteen? Jos sen voi unohtaa, niin eiköhän se siitä katoa?

Valitettavasti niin ei ole tarkoitettu: Tunteet ovat ystäviämme, auttamassa. Ne eivät nouse turhaan. Kun ne sivuutetaan, ne jäävät odottamaan vuoroaan. Silloin ne pysyvät sisällämme. Eivätkä ne välttämättä odota sievästi rivissä, vaan pyrkivät häiriköimään ja pompahtelemaan esiin sopivan tilaisuuden tullen. Voimme silti jatkaa maton alle lakaisemista ja ihmetellä, miksi voimme huonosti. Niin itse tein pitkään, sillä en ymmärtänyt asioiden syy-yhteyttä.

Vaikeaksi tunteiden kokemisen tekee sekin, että niille on lätkäisty hyvyys- ja huonoustitteleitä. Nämä tittelit on määritelty jo paljon ennen syntymäämme, joten helposti pidämme niitä tosina. Osa tunteista mielletään huonoiksi, osa jopa vääriksi. Huonojen tunteiden kategoriaan lykätään helposti mm. viha ja pelko, kun taas väärien kategoriaan joutuvat kateus, katkeruus jne. Meille uskotellaan, että ”alhaisten” tunteiden tuntijat ovat jollain lailla huonompia ihmisiä, vaikka totuus on, että me kaikki tunnemme vaihtelevasti kaikkea. Elämä on niin rikas ja runsas, että se takaa kokemuksia kaikissa skaaloissa, oli painotus sitten missä vain. Huonoja tunteita ei ole olemassakaan, on vain erilaisia tunteita. Ja juuri niiden tunteminen tekee meistä ihmisiä.

Tunteiden blokkaaminen voi tuntua normaalilta etenkin, jos ympärillä on totuttu toimimaan niin. Asiaa ei välttämättä pidetä minään, mutta todellisuudessa, pitkässä juoksussa, se on vaarallista. Sitä voi kutsua itsestä etääntymiseksi, ja juuri tämä on yksi masennuksen sekä riippuvaisuuksien pääsyistä. Kun en näytä, mitä sisälläni tunnen, en ole läsnä. Kehoni voi olla, mutta minä en. Ohitan itseni kuin en olisi tärkeä tai mielipiteilläni ei olisi väliä. Silloin alitajuinen viesti itselleni on, ettei kukaan rakasta minua. Kuinka olla onnellinen tällaisesta näkökulmasta käsin?

Paluu tunteisiin

Kuulostaa yksinkertaiselta sanoa kyllä tunteilleen. Periaatteessa niin onkin, mutta toisinaan tunteet voivat olla niin kaukana, ettei niihin ole välitöntä näkyvyyttä. Ne voivat myös olla niin suuria, etteivät ne ole kohdattavissa kerralla. Itsetuntemus, tietoisuus ja aika onneksi auttavat.

Kun joitain vuosia sitten tunnevyyhtini alkoi purkautua, sitä todella riitti. Sen myötä olen ymmärtänyt, miksi tunteita oikein pelätään. Tunteet voivat olla pakahduttavia. Niiden pelätään vievän mukanaan. Niiden pelätään jäävän päälle. Tunteitaan ei voi valita eikä liiemmin kontrolloida.

Suurin osa näistä peloista on kuitenkin turhia. On totta, että hetkellisesti tunne voi viedä mukanaan. Hetkellisesti se voi tuntua olevan kaikki mitä on. Mutta kun se saa tulla, se kyllä hellittää. Joskus tunteet pyörivät läsnä pidemmän aikaa, mutta ne ottavat vain sen ajan, jonka tarvitsevat. Kyseessä ovat minun tunteeni, jotka ohjaavat minua kohti seuraavaa askelta.

Jos olisin aina tiennyt, että tuntemattomat tunteet kertyvät ihmisen sisälle, olisin päässyt paljon vähemmällä. Vai olisinko? Tavallaan tieto oli saatavillani. Monesti kuulee puhuttavan, että tukahdutetut tunteet sairastuttavat ja masentavat. Muistan joskus ajatelleeni, että niinhän se on juu, ja asia ei koske minua. Kantapään kautta olen todennut asian olevan harvinaisen totta. En kuitenkaan olisi voinut tehdä mitään toisin, sillä tietoisuus avautuu vasta kun ihminen on siihen valmis. Tiettyyn pisteeseen asti valitsin, ymmärrettävästi, ennemmin vältellä tuskaa. En ymmärtänyt, että tuskasta voisi päästä kokonaan kohtaamalla sen, kulkemalla sen läpi.

Herkkä ihminen

Olen herkkä ihminen. Tunnen paljon ja voin tuntea joskus toisenkin tunteita. Herkkyys muodostui painolastiksi kuitenkin vain silloin, kun tunteet olivat vielä sisälläni. Nyt annan niiden tulla ja mennä – tai ainakin pyrin siihen. Uutena asiana liikutun joskus totuuden sanoista: siitä, kun kaksi ihmistä katsoo toisiaan silmiin, ja sen tuntee, että nyt tämä asia tulee ytimestä. Ja siitä, kun mieheni, Janne, soittaa kitaraa ja laulaa niin hyvin. Lahjat ovat kauneinta mitä meillä on, niihin liittyy hyvin korkea värähtely. Saatan liikuttua myös silloin, kun ymmärrän itseäni tai muita sellaisen myötätunnon kautta, jota koskaan ennen en ole tuntenut.

Ainoa varsinainen muutokseni on ollut se, että olen nyt enemmän läsnä tunteilleni. Myös niille “negatiivisille”, jotka ennen saivat tarvitsemaan äkkiä jotain hyvää tai turruttavaa tilanteen neutralisoimiseksi. Nyt katson tuskaani silmästä silmään. Ne ovat vakavia hetkiä, mutta tarpeellisia. Hetkittäin valo ja pimeys taistelevat sisälläni. Kummallakin on hyvin paljon voimaa muuttaa elämääni välittömästi. Näen, että lopullinen voitto on valinta, sillä ihmisen on asetuttava jomman kumman voiman puolelle.

Olen aina ollut huumorintajuinen, joten sillä saralla ei ole ollut suurta muutosta. Nauraa käkätän aika paljon väsyneenä. Joskus myös unissani. Toisaalta tuskin enää muistan, miltä minusta on joskus tuntunut. Alitajuista kärsimystä ja hätäisyyttä on ollut, sen tiedän, mutta se on alkanut hämärtyä eikä tunnu enää niin todelliselta nyt, kun sisälläni on rauhallista.

Pelastaja

Vuosi sitten juttelin erään naispuolisen ystäväni kanssa. Seisoimme kadulla ovenpielessä. Muistan tuon hetken paremmin kuin eilisen. Ystäväni kertoi, että hänen elämässään oli viidentoista vuoden ajanjakso, jolloin hän ei itkenyt ollenkaan. Kun itku vihdoin tuli, hän putosi polvilleen ja luuli kuolevansa. Juttelimme syistä, miksi tunneilmaisu oli ollut hänelle niin vaikeaa. Osin tiesinkin jo: ne liittyivät lapsuuskokemuksiin, joihin hän oli itse täysin syytön. Silti hän oli ainoa, joka asiasta kärsi edelleen. Ja arvaat varmaan myös, kuka olisi ainoa henkilö, joka hänet voisi pelastaa?

Kyllä, hän.

Minä en ole ollut viittätoista vuotta itkemättä, mutta tiedän ettei ystäväni ole ainut maailmassa. Ilmiö on vielä yleisempi miesten keskuudessa ja hyvin hyvin haitallinen. Yhtä kaikki minulla on ollut omat tunnelukkoni, eivätkä nekään vähäpätöisiä. Tuossa tilanteessa meitä kahta yhdisti ennen kaikkea se, että tiesimme, kuka on pelastajamme. Tiesimme, kenen puoleen kääntyä. Tiesimme, mistä etsiä vastauksia.

Keskustelumme jatkui onneen ja kiitollisuuteen siitä, mihin asti olimme jo tulleet. Kerroin hänelle tavoitteeni ja hän hetkeäkään epäröimättä henkäisi: ”Minä myös.” Noihin tavoitteisiimme ei ole helppo päästä, mutta siinä hetkessä tiesimme mitä sisimmässämme kaipaamme ja uskalsimme sanoa sen ääneen. Sellaista tapahtuu vain luottamuksen vallitessa.

Tunteen, jota viisitoista vuotta sitten meiltä kummaltakaan ei olisi löytynyt.

3 keinoa, joilla voit lisätä ihmeen tuntua elämääsi – Löydä itsesi uudelleen

Elämä on mysteeri eikä kukaan todella tiedä mistä siinä on kyse. Samoin Sinä olet mysteeri. Mielemme tietenkin väittää tietävänsä jo paljon tai kaiken.

Olemme vuosien aikana luokitelleet ja kiinnittäneet itsemme päälle paljon erilaisia käsityksiä. Olemme myös laittaneet itsemme moneen erilaiseen määrittelylaatikkoon. Näin kuvittelemme tuntevamme itsemme. Tämä mysteeri, joka sinä olet, kaipaa kuitenkin vapaaksi mielen määrittelyistä, kuten kaikki muutkin ihmiset.

On toki hyvä tietää käytännön asioita mutta ilman, että sulkee mysteerin ja ihmeen pois.

Tämä on jatkoa aikaisempaan blogitekstiini, joka kertoo itseensä rakastumisesta ja elämän mysteeristä. Lue se täältä!

 

Kolme tapaa syventää mysteerin kokemusta itsestä ja itseen rakastumisen potentiaalia. Vain mysteeriin voi todella rakastua!

1) Ihmettele ja ihastu

Ihmettele ja ihastu kuinka ihmeellisesti kehosi toimiikaan ilman sinun tietoista ohjausta ja hallintaa: sydämen lyönnit, hengitys, aistien toiminta, ruuansulatus ja lukemattomat muut toiminnat.

Tai kuinka ihmeellisesti aivosi toimivat, kun pohdit vaikka, että miten pääsisin paikasta a paikkaan b kaikkein helpointen. Aivosi vain raksuttavat ja tarjoavat sinulle sitten ajatuksia ja mielikuvia siitä, että mitä reittiä tai kulkuneuvoa voisit käyttää. Kuinka ihmeellistä on tuo, että aivosi keksivät ratkaisuja lukemattomiin kysymyksiin, ongelmiin ja pohdintoihin. Elämäsi on täynnä kehon ja aivojen toiminnan ihmettä.

“Kehoni ja aivojeni toiminta on ihme.”

2) Päästä olemuksesi vapaaksi ja luota

Päästä kehosi ja olemuksesi oikeasti vapaaksi mielen kontrollista ja mielikuvista. Uskalla olla mysteeri itsellesi. Tästä kontrollista irtipäästäminen usein konkreettisesti ilmentyy kehon rentoutumisena ja ehkä syvänä huokauksena. Samoin koko olemuksen syvä rentouttaminen on hyvä väline itsensä vapaaksi päästämiseen.

Jos sinua tällainen itsesi vapaaksi päästäminen pelottaa, niin tiedä, että kehosi, aivosi ja koko olemuksesi tekevät oikeasti kaikkensa, jotta voisit hyvin ja kukoistaisit ihmisenä. Ne ovat evoluution ohjelmoimia siihen. Älykkyys kehossasi ja aivoissa pitää elintoiminnot käynnissä ilman kontrolliasi ja niin myös muutenkin ohjaa sinua hyvin, jos annat sille vain tilaa.

“Luotan! Päästä olemukseni, mysteerin, vapaaksi.”

3) Herkisty kuuntelemaan nykyhetkessä

Herkisty kehollesi ja olemuksellesi tässä ja nyt -hetkessä ja anna sen kertoa sinulle mitä se haluaa syödä, juoda, tehdä tai ketä ihmistä, toista mysteeriä, tavata tämän ison elämän mysteerin sisällä.

Ole mysteerin äärellä. Ole avoin ja ei tietämisen -tilassa sen sijaan, että ohjautuisit asioissa tuttujen tapojen, mielikuvien ja ajatusten ohjauksessa “tunnen sinut, ihmisnisäkäs, ja tapasi jo”. Ole siis nöyrästi itsesi äärellä. Tämä hengittävä kehosi on yhtä suuri mysteeri kuin luonto, eläimet, tuntemattomat ihmiset, planeetat, galaksit ja universumi. Kehosi on pienen pieni pala isoa elämän mysteeriä.

“Tässä ja nyt herkistyn elämän mysteerille kehossani ja olemuksessani, ja sille mitä se haluaa.”

HUOM! Muista, että vaikka päästäisit olemuksesi vapaaksi, niin sinun ei tarvitse kuitenkaan tehdä mitään, mitä et halua eikä sinun tarvitse toimia arvojasi vastaan. Tämä voi kuulostaa kummalliselta ohjeelta. Jos oikeasti päästät olemustasi vapaammaksi, voi olla, että monet kaipaukset, halut ja autenttinen luontosi sisälläsi voivat yllättää sinut voimallaan. Osa ihmisistä on mielensä, tahtonsa ja kehon jännittämisen avulla hallinnut itseään ulkoa opittujen sääntöjen mukaisesti vuosikausia. Jos padot poistuvat, voi tiedossa olla aallokkoa tai tulvia. Kannattaa siis olla lempeä ja edetä hitaasti itsensä kanssa.

Sinä et ole se, mitä olet ajatellut itsestäsi. Vaan jotakin paljon ihmeellisempää. Sinä olet elävä mysteeri suuressa todellisuudeksi kutsutussa mysteerissä. Jos ohjeet kaipaavat vielä kontekstia, niin lue aikaisempi blogiteksti.

Mysteeri minussa kumartaa Mysteeriä sinussa

 

PS. Luomani Metsä & meditaatio -kortit voivat myös auttaa uppoutumaan Mysteerin äärelle metsässä tai kaupungissakin. Kortit löydät täältä.

Unsplash kuvat: Andressa Voltolini /  Eneko Uruñuela