Uskaltaisin väittää, että pieteetillä suorittavan, henkisiä sotakorvauksia maksavan kuuliaisen suomalaisen päivän tehtävälistan kärkikolmikossa on harvoin muistutus: Pidä hauskaa!
Emme ole syntyneet tänne pelkästään painaaksemme töitä niska limassa, maksaaksemme laskuja ja kuollaksemme sitten pois. (Jos näin olisi, olisimme syntyneet työhanskat tai läppäri ja verokortti kädessä.)
Olemme täällä kokemassa elämän eri puolia ja aistimassa elämää kaikilla aisteillamme. Vaikka tätä vaatimusten hullunmyllyä katsoessa voisi päätellä, että tyhjänpäiväinen hauskailu ei kuulu elämän kirjoon, TOTTA VIEKÖÖN se kuuluu. Itse asiassa se on ihan elämän ytimessä. Ilo. Hauskuus. Nauru. Ilottelu. Pöljäily. Päämäärätön oleminen, joka pirskahtelee olemisen kevyttä.
💜 Sanna Wikströmin Unelmakarttakirja on Sinulle, joka uskallat haaveilla ja hassutella, kaipaat uskoa itseesi, omiin mahdollisuuksiisi ja kipinää unelmiesi toteuttamiseen. Voit tilata myydyimmän Hidasta elämää -suosikkikirjan itsellesi täältä.
kun synnyit, toit mukanasi ihmeen. Ihmeen, joka on vaikea kokea muulla tavalla kuin katsomalla uutta, kaunista elämää. Kun siinä tuhisit, mietin, miten ikinä osaisin olla sinulle sellainen äiti, joka ei tarjoa tai tallaa valmiiksi polkua mutta puhaltaa, kun kaadut omallasi. Miten ikinä osaisin ensin olla yhtä, sitten kantaa, sitten tukea ja sitten katsoa, miten itse etenet. Aivan erityisellä tavalla, eri tavalla kuin minä.
Kaikkein eniten toivon, että saisin sinut kokemaan, että olet erityinen juuri sellaisena kuin olet. Mitään poistamatta, mitään lisäämättä. Silloinkin kun vedät itkupotkuraivarit kaupan lattialla, hiki valuu toppatakkini alla ja einekset (joita en tietenkään ajatellut koskaan sinulle syöttäväni) sulavat ostoskärryissä. Silloinkin kun olet odottanut ensimmäistä tanssituntia ikuisuuden, ja ovella laitat jarrun päälle.
Silloinkin kun juokset alamäkeen ja samalla katsot taaksesi. Ja kun sen jälkeen kiukkuisena huudan, että mitä minä just sanoin. Silloinkin olet erityinen ja täydellinen. Vaikka minä välillä huudan ja kiukkuan, tai olen ajatuksissani tai katson tyhjyyteen. Silloinkin sinä olet täydellinen, minä en vain silloin osaa kertoa, että tunne on minussa – ei sinun vikasi.
Sydämestäni toivon, ettet katso, mitä kavereilla on ja mitä he tekevät. Sillä sinulla on sinun oma juttusi, joka löytyy oman innostuksesi ja uppoutumisesi kautta.
Sinun juttusi on sellainen, jonka kautta tunnet olevasi enemmän elossa ja enemmän sinä. Juuri sinä. Joku saattaa kutsua sitä unelmaksi. Tuo unelma ei löydy tekemällä, mitä muut tekevät tai tekemällä, mitä muut toivovat. Toivon syvästi, että osaan tukea sinua sinun omalla elämänpolullasi, jossa sinulla on ihan omat jutut.
Toivon, että säilytät kyvyn ihailla elämää ja olla utelias ja avoin ympäröivälle maailmalle. Kuten joku kerta sanoit: ”Äiti pysähdy, ihailen, miten kesä ja syksy ovat yhtä aikaa!” Pidä toi, se on supervoima, joka auttaa sinua kaikissa elämänvaiheissa ja -tilanteissa.
Toivon, että säilytät suuren sydämesi ja kyvyn tuntea laajasti, superaisteillasi. Kuten eräänä päivänä sanoit, kun odotit sinulle läheistä ihmistä saapuvaksi: ”Tunnen sydämessäni, että hän on ihan kohta täällä.” Älä jätä tuota kykyä järkiajattelun alle, sillä sydämellä on paljon enemmän tietoa.
Rakas lapseni, toivon syvällä sydämessäni, että säilytät kyvyn leikkiä mielessäsi, kuvitella itsesi näköisiä asioita – pieniä tai suuria. Anna mielesi luoda sinulle polkuja, joita sinun on hyvä kulkea. Anna mielesi aurata esteet. Sitten astu askel oikeasti. Sinä pystyt siihen, koska sinä olet syntynyt erityiseksi, ainoaksi sinuksi, jota tässä maailmassa koskaan tulee olemaan.
Rakas lapseni. Älä usko minua, jos minä en usko. Älä usko minua, jos rajoitan sinun kasvuasi sinuksi. Koska minä en ole sinä. ja sinä olet niin paljon enemmän kuin minä. Niin jokaisen sukupolven kuuluukin olla.
Rakas lapseni, sinä kasvat sinuksi, kun teet niitä asioita, joiden uskot tekevän sinulle hyvää. Teet niitä asioita, jotka saavat sinut unohtamaan ajan ja paikan, uppoudut johonkin jokaisella solullasi. Muista myös hassutella, nauraa ja antaa ilon virrata sinun kauttasi tähän maailmaan. Älä epäröi sanoa piupaut niille, jotka haluaisivat sinun olevan erilainen.
Koska sinä olet täydellinen, erityinen.
Rakastan sinua.
Kortit, jotka vahvistavat lapsen sisäisiä ja ulkoisia supervoimia:
Kun sä luet tätä, mä oon jo poissa. Tää on mun viimeinen palvelus Emännälle. Se haluaa, et mä kerron tän ihan ite.
Ja on mulla yks tärkee juttukin teille. Oikeestaan elämän tärkein juttu.
Viisi yötä sitten elämä oli mallillaan. Mä olin vanha, mutta onnellinen. Sit mä vietin yhden yön vieraassa hoitopaikassa. Kun emäntä haki mut sieltä, mä horjuin ja mun takajalat laahas maata. Mä olin kun toinen koira. Kotona mä join ihan koko ajan. Emäntä luuli, et mä juon, koska muhun sattuu. Sit mä pissasinkin nukkuessani.
Emäntä vei mut lääkäriin. Ne otti kokeita ja sano, et mun munuaiset on menossa. Ei heti, mutta menossa. Se oli pommi. Keväällä kokeet oli kunnossa ja nyt…
Itkettyä iltaa seurasi kaunis yö. Mä makasin emännän kainalossa ja se kerto mulle tarinoita. Tarinoita meistä, elämästä, Pilvikoirista… Siihen oli onnellista nukahtaa.
Aina kun mä havahduin, mulla oli kyyneleitä turkissa.
Aamuyöllä, kun emäntä nukahti mä istuin sängyllä, ihailin kuuta, katselin emäntää ja mietin, miten maailma on ihmeitä täynnä. Sellaisia pieniä suuria ihmeitä, mitä ihmiset ei ees näe. Ne on niin fiksuja ja niin sokeita, kummallista.
Viimeinen päivä
Mun viimeinen päivä oli onnellinen. Aamupalaksi oli pelkkiä herkkuja, sit me leikittiin ja taisteltiin aamutossusta. Ja mä voitin! Mikään oo niin kivaa kun voittaminen. Mä oon liki 14 ja vieläkin voittamaton!
Me karattiin töistä. Ajettiin rannalle, meidän lempipaikkaan. Emäntä otti multa kaikki pannat pois, mä kahlailin vedessä ja joggailin pitkin niemennokkaa. Emäntä käveli perässä ja hymyili. Mä kuljin meidän vanhan reitin, haistelin tuulta ja nautin.
Sit istuttiin rannalle, emäntä kaivoi kassista nyytin. Se oli mun herkkua; savulohta ja se oli kokonaan mulle! Siinä me istuttiin auringossa. Emäntä syötti mulle sormin savulohta ja mä olin haljeta onnesta.
Taivas tummeni, me mentiin auton takapenkille, oltiin ihan liki. Välillä tuuli toi tuoksuja, mutta mikään tuoksu ei olis saanut mua nouseen siitä. Mä käperryin emännän tuomiin peittoihin ja sulin siihen hellyyteen.
”Kunpa meillä olis ollut enemmän tällaisia päiviä”, sanoi Emäntä.
Etkö sä vieläkään ymmärrä? Ei kyse ole päivien määrästä, tai siitä kuinka hienoja ne on. Kyse on hetkistä! Elämä on hetkistä tehty. Niitä hetkiä ei oo loputtomiin… siksi.. niihin kantsii pysähtyä.
Mä oon koko ikäni koittanut saada sut downshiftaamaan. Töniny sun puhelinta, tunkenu kuonoo sun ja tietokoneen väliin, tuonu sulle leluja ja tehny aivan kaiken mitä koira vaan voi. Että sä pysähtyisit hetkeksi kaiken kiireen keskellä.”
Mutta mä en raaskinut sanoo mitään. Mä vaan nuolin kyyneleet pois.
Onnellisuus on tehty hetkistä
Mihin teillä ihmisillä on kiire? Jos aina on kiire jostakin jonnekin, niin ei milloinkaan ole perillä. Perillä, se on tässä ja nyt.
Ei elämä oo isoja, hienoja päiviä, se on pieniä hyviä hetkiä.
Mikään ei oo niin tärkeää kuin pienet hetket. Niissä on elämän onni. Pitää pysähtyä nuuskimaan tuulta, haistella tuoksuja, kulkea sinne tänne eikä jostakin johonkin. Pitää poiketa polulta, etsiä etsimien ilosta, saada hepulit lumesta ja iloita pienistä jutuista. Hetkistä, on onnellisuus tehty.
Tuli aika lähteä, hyvästellä ranta. Ajettiin hiljaa kohti lääkäriä ja mä mietin, miten onnellinen elämä mulla onkaan ollut. Mä sain harrastaa, sairastaa, vanheta rauhassa eikä multa koskaan puuttunut rakkautta.
Ja sit mulla oli vielä teidät.. Kiitos ♥ Oli kiva olla teidän Kauppakoira.
Kun sä katsot taivaalle, sä näät mut, Pilvikoiran. Mä oon se pieni kiitävä pilvi, joka jekkuilee aina.
Terveet rajat ovat tärkeät hyvinvoinnin kannalta. Todella monelle rajojen vetäminen on kuitenkin vaikeaa.
Lapsuuden kokemukset ovat saattaneet tehdä meistä rajattomia. Vanhempamme eivät ole välttämättä osanneet kunnioittaa omia, toistensa ja lastensa rajoja. Emme ole oppineet, mitä terveet rajat tarkoittavat ja miten ne asetetaan.
Miellyttämisen halu, torjutuksi tai hylätyksi tulemisen pelko, ristiriitojen pelko ja rakkauden menettämisen pelko saavat meidät joustamaan epäterveellä tavalla. Hyväksytyksi tulemisen tähden olemme valmiit unohtamaan omat tunteemme ja tarpeemme.
Miten rajattomuus ja liiallinen joustaminen sitten näkyy?
Jokainen meistä joutuu tekemään asioita, jotka eivät kauheasti huvita. Itselläni sellainen asia on mm. kuukausittainen kirjanpito. Se täytyy vain hoitaa. Rajoissa on kyse isommasta asiasta: itsensä tukena ja turvana seisomisesta. Omien rajojen ylittäminen tuntuu epämukavalta. Haluaisimme sanoa ei, mutta emme kehtaa tai uskalla.
Kun joku pyytää meiltä jotain sellaista, mihin emme haluaisi suostua, käymme tyypillisesti päämme sisällä kamppailun. Mietimme suostumisen aiheuttamaa epämukavuutta itsellemme. Toinen ääni päässä sanoo, että suostumisesta on palkkiona sopu ja vältymme mahdolliselta ristiriidalta.
Pohdimme myös kieltäytymisen mahdollisia seuraamuksia, kuten toisen loukkaantumista ja sen synnyttämiä syyllisyyden tunteita. Päädymme usein joustamaan yli rajojemme, jos pelko ohjaa valintojamme emmekä ole oppineet sietämään omia tai toisen ihmisen epämukavia tunteita.
Muutamia esimerkkejä rajojen vetämisen puutteesta
Äitisi soittaa ja aloittaa tutun valitusvirren, jota olet kuunnellut vuositolkulla. Hän ei koskaan kysy, mitä sinulle kuuluu. Näiden puheluiden jälkeen olet aina aivan puhki. Kuuntelet kiltisti ja huokailet sen sijaan, että kertoisit hänelle, miltä nämä puhelut sinusta tuntuvat.
Olet juhlissa ja sinua väsyttää. Seuraavana aamuna on varhainen herätys. Ystäväsi yllyttävät sinua jäämään, kenties jopa kiusoittelevat, kun et jaksa juhlia. Jäät miellyttääksesi muita sen sijaan, että pitäisit itsestäsi huolta.
Tuttavasi pyytää järjestelmäkameraasi lainaksi lomamatkalleen. Tiedät hänen olevan leväperäinen ja huolimaton tavaroidensa kanssa. Et voi luottaa siihen, että saat kamerasi ehjänä takaisin, mutta et kehtaa kieltäytyä etenkään, kun et itse tarvitse kameraa mihinkään juuri sillä viikolla.
Mitä rajattomuudesta seuraa?
Edellä mainitut esimerkit ovat varsin vaarattomia. Rajattomuus saattaa aiheuttaa myös todellisia vaaratilanteita. Jos joustaa jatkuvasti itselle merkityksellisissä asioissa, rajattomuus alkaa kerryttää suuttumusta ja paheksuntaa.
Vuosien saatossa se voi alkaa näyttäytyä passiivis-aggressiivisuutena, yllättävinä vihanpurkauksina ja marttyyrimaisena käytöksenä. Rajaton ihminen voi kärsiä myös psykosomaattisista oireista, kuten päänsärystä, hampaiden kiristelystä öisin, vatsavaivoista ja selkäkivuista. Emme ole rehellisiä itsellemme ja muille ihmisille, ja se aiheuttaa tyytymättömyyttä ihmissuhteissa.
Mitkä ovat terveiden rajojen tunnusmerkkejä?
Tässä muutama:
Osaat sanoa ei ilman huonoa omaatuntoa.
Sanot kyllä silloin, kun itse haluat, et miellyttääksesi muita.
Osaat ja uskallat pyytää sitä mitä tarvitset.
Uskallat ilmaista tunteesi ja mielipiteesi ja olla eri mieltä.
Toimit omien arvojesi mukaisesti.
Sinulla ei ole tarvetta puolustella valintojasi.
Otat vastuun omasta hyvinvoinnistasi.
Tulet kohdelluksi kunnioituksella ja tasa-arvoisesti.
Et koe olevasi vastuussa toisten ihmisten onnellisuudesta tai tunnereaktioista.
Annat aikuisten ihmisten hoitaa itse omat velvollisuutensa. Apua voit toki tarjota, mutta et tee itsestäsi uhrautuvaa vastuunkantajaa.
Miten itselle hyviltä tuntuvien rajojen vetämistä voisi alkaa opetella?
Omien rajojensa opettelun voi aloittaa vaikkapa kuuntelemalla kehoaan. Seuraavan kerran kun sinulta pyydetään jotain, kiinnitä huomiosi siihen miten kehosi reagoi.
Tuleeko sinulle rento ja laajeneva tunne? Vai kiristyykö kehosi ja muuttuuko hengityksesi pinnalliseksi? Kaikenlainen kiristys ja puristus on kehon tapa viestiä siitä, että jokin ei tunnu hyvältä.
Kannattaa myös miettiä millaisissa tilanteissa tulee joustaneeksi liikaa. Miten voisit toimia toisin? Etukäteen varautuminen ja mielikuvaharjoittelu auttaa toimimaan uudella tavalla. Joskus hankalissa tilanteissa olen miettinyt etukäteen, mitä haluan sanoa ja miten. Hyvä käytännön esimerkkejä sisältävä opas terveiden rajojen opetteluun on Harriet Lernerin kirja Kiukku on voimaa.
Mitä uudenlaisesta jämäkkyydestä seuraa?
Itsensä puolustaminen on joskus vaikeaa, mutta se alkaa tuntua todella hyvältä, kun alkukankeudesta pääsee. Kun omia rajojaan alkaa suojella, voi varautua lähipiirin hämmentyneisiin ja ärtyneisiinkin reaktioihin.
Harjoitellessa tulee herkästi ylilyöntejä. Asiat tulee ilmaistua turhankin kipakasti. Voi tuntua siltä, että vuosikausien patoumat tulevat ulos. Se on ymmärrettävää ja tasaantuu sitä mukaa, kun oppii pitämään parempaa huolta itsestään ja rajoistaan.
Joskus kertyneen kiukun purkamiseen on hyvä hakea osaavaa apua. Uusia terveempiä rajoja asettaessa saa myös kokea niitä riemastuttavia oivalluksen hetkiä, kun kukaan ja mikään ei hajonnutkaan, emmekä tulleet hylätyksi, vaikka sanoimme ei. Alkaa huomata, että omissa nahoissa on mukavampi olla ja itsekunnioitus lisääntyy. Vanha klisee pitää paikkansa. Meitä kohdellaan niin kuin annamme kohdella itseämme.
Riippumatta titteleistä tai median luomista rooleista kaiken takana on ihminen. Seuraavassa tietokirjailija ja hyvinvointivalmentaja Kaisa Jaakkola kertoo, mitä eri sanoista tulee hänelle mieleen.
TUNTEET – Kompassi, joka auttaa navigoimaan elämässä ja pitämään yllä yhteyttä omaan ytimeen. Tunteet eivät kuitenkaan yksin riitä, vaan niiden parina täytyy olla järki. Esimerkiksi pitkässä parisuhteessa tämän kaksikon merkitys kristallisoituu. Pelkillä tunteilla navigoidessa saattaisi päätyä eroon, mutta kun parina on järki, pystyy puntaroimaan päätöksiään paremmin ja etsimään ratkaisuja.
Tunteiden säätelyn oppiminen on mielestäni yksi tärkeimmistä ihmisenä kasvamisen taidoista. Se edellyttää sitä, että ylipäätään on yhteys omiin tunteisiin, niihin syviin ja epämukaviinkin. Minulle tällainen on ollut viha. Olen opetellut tutustumaan siihen psykoterapian kautta ja alkanut ymmärtää, että vihakin on tarpeellinen tunne. Se osoittaa rajat. Olen oppinut tunnistamaan tunteeseen liittyvät ajatukset ja kehon tuntemukset ja ylipäätään nimeämään omia tunteitani aiempaa paremmin.
LEPO – Olennainen osa sitä, että edellinen mahdollistuu. Tunteita on vaikeaa säädellä, jos on ylikuormittunut ja alipalautunut. Nostan levon nykyisin hyvinvoinnin tärkeimmäksi peruspilariksi. Muut asiat rakentuvat sen päälle. Huonosti levänneenä minusta tulee ärtynyt ihminen, paljon huonompi versio itsestäni kuin mitä voin olla.
HENGITYS – Yhteys itseen, elämään ja läsnäolevaan hetkeen. Pysähdyn hengityksen äärelle joka päivä. Se ankkuroi minut nykyhetken kokemukseen, sen sijaan että seikkailisin apinamielen vietävissä. Mindfulness-harjoittamisen myötä hengitykseen havahtuminen lukuisia kertoja päivässä on tullut automaatioksi. Ennen mieleni kurkotti aivan jatkuvasti tulevaisuuteen ja minun oli vaikeaa olla läsnä tässä ja nyt. Hengitys on aina tässä.
ARVOT – Merkityksellisen elämän ohjureita. Ilman arvoja olisin pintatunteideni ja mielen impulssien vietävissä jatkuvasti. Arvot ohjaavat minut tekemään vaikeita päätöksiä silloin kun tarpeen, tekemään sitäkin mikä on epämukavaa mutta tärkeää – kuten vaikkapa menemään nukkumaan silloin, kun on aika (vaikka Netflixin yltäkylläinen tarjonta ja punaviinilasillinen houkuttelisivat). Hyvinvoinnin ja ihmissuhteiden vaaliminen, ystävällisyys, myötätunto ja elämästä nautiskelu ovat tärkeitä arvojani.
KEHO – Tämä rakas väline, jonka kautta koemme elämän. Pitkään kaltoinkohdeltu, vaikka kuvittelin tekeväni sille hyvää. Nyt koitan hoitaa kehoani nukkumalla tarpeeksi, antautumalla silityksille ja läheisyydelle, ravitsemalla sitä hyvin ja liikuttamalla riittävästi, ei rankaisten. Enää en halua etsiä kehoni rajoja riskeeraamalla sen rikkomisen. Vähemmän täytyy riittää.
ITSEMYÖTÄTUNTO – Asia, joka on korvannut itsekritiikin ja vähentänyt häpeää. Itsemyötätunto on herännyt psykoterapian ja oman terapeuttini pyyteettömän myötätunnon kautta. Ymmärrykseni elämäni varrelle mahtuneista asioista ja niiden vaikutuksista minuun on lisännyt itsemyötätuntoani. Tämän parina toimii uteliaisuus. Sen sijaan, että rankaisisin itseäni ajatuksissani, pystyn juttelemaan itselleni ystävällisesti ja aidosti kiinnostuneena. Ihmettelemään omaa käyttäytymistäni erilaisissa tilanteissa.
PARANTUMINEN – Tapahtuu monella tasolla: emotionaalisesti, mentaalisesti, fyysisesti ja myös ihmissuhteissa. Minulle parantuminen on edellyttänyt oman itsetuntemukseni vahvistamista, ja toisaalta itsetuntemukseni on vahvistunut parantumisen myötä. Parantumisen prosessi on ollut suuri kasvukokemus. Olen ehjempi ihminen.
ARKI – Se missä elämä tapahtuu. En halua enää haikailla “sitten joskus” -elämän perään, koska sellaisesta ei ole mitään takuita. Tämä voi olla viimeinen päiväni. Emme koskaan tiedä. Siksi koitan elää arjessa sillä tavoin, mikä tuntuu hyvältä, merkitykselliseltä ja oikealta.
IHMISSUHTEET – Turva. Saan tulla nähdyksi ja kuulluksi, saan peilin sille, mitä koen ja kuka olen. Viime vuonna uuden vuoden lupaukseni oli tavata enemmän ystäviä. Se on toteutunut. Elämä on rikkaampaa näin.
MISSIO – Juuri nyt työssäni se on palautumisen taidoista muistuttaminen ja ymmärryksen levittäminen palautumisen merkityksestä. Muuten elämässä se voisi olla vaikkapa hyvän äärelle pysähtyminen joka päivä ja sen sanoittaminen niille, joita rakastan.
RAKKAUS – Kaiken juuri. Niin suuri asia, että kaikki sanat pienentävät sen joksikin mitä se ei lopulta ole. Tunnen sen, kun katson nukkuvaa lastani tai aavaa luonnon maisemaa.
Miesten tunteet ovat olleet yksi syksyn puheenaiheista.Docventuresissa esitetty The Work -dokumentti kosketti ja havahdutti tuomalla miesten tukahdetut tunteet katsojan iholle. Dokumentissa Folsomin vankilan terapiaan osallistui joukko miehiä muurien sisä- ja ulkopuolelta. Kaikki jakoivat saman ongelman: kyvyttömyyden ilmaista tunteitaan.
Ohjelma havainnollisti kipeän konkreettisesti, kuinka vaikeaa kovaan maskuliiniseen kulttuuriin kasvatetuille miehille tunteiden kohtaaminen ja niistä puhuminen on.
Kaikki dokumentin miehistä oireilivat tilanteen takia omalla tavallaan, toiset patoamalla tunteet sisäänsä, toiset kohdistamalla pahan olonsa muihin.
Vaikeus ilmaista tunteitaan on vain yksi esimerkki miehisen kulttuurin mukanaan tuomista rajoitteista. Ne näkyvät edelleen meistä monien arjessa. Rajoitteista vapautumiseen tarvitaan myös naisten tukea.
Tässä teille rakkaat naiset viisi toivetta, joiden avulla voitte auttaa meitä miehiä matkalla stereotyyppisistä sukupuolirooleista vapautumiseen.
1. Muistakaa, että meilläkin on monenlaisia tunteita. Heimomme ei vain välttämättä aina osaa tai uskalla näyttää niitä. Moni teistä yllättyisi millaisia tunteiden vuoristoratoja moni mies käy läpi esimerkiksi yhden urheiluottelun aikana. Urheilukatsomo on miehelle hyväksytty ja turvallinen paikka näyttää tunteita. Kannusta lempeästi meitä näyttämään tunteita muillakin areenoilla.
2. Vapauttakaa meidät miehisestä häpeästä. Miehen pitäisi osata monenlaista. Edelleen meiltä usein odotetaan perinteisten miehisten askareiden suvereenia hallintaa. Miehinen häpeä kumpuaa näihin asioihin liittyvistä pettymyksistä, kolauksista itsetuntoon ja vertailusta mieslauman muihin jäseniin. Tilanne hämmentää meitä. Todellinen tasa-arvo ei sisällä ennakko-oletuksia.
3. Älkää tehkö puolestamme asioita, sillä niin teette ainoastaan karhunpalveluksen itsellenne. Kaikkia lajimme edustajista ei ole opetettu tai totutettu osallistumaan tasaveroisesti esimerkiksi kotitöihin. Ratkaisu piilee kärsivällisyydessä. Kyllä se pesukone varmasti ennemmin tai myöhemmin käynnistyy, kun vaatekaapissa on enää yksi pariton sukka puhtaana.
4. Nähkää rakkaus tekojemme takana. Puhuminen on meille joskus haastavaa ja erityisesti vaikeina aikoina rakkaus on helpompi osoittaa tekojen kautta. Meitä ei aina ole samalla tavalla kannustettu sanallistamaan kokemuksiamme kuin teitä ja kärsimme tästä myös itse. Kehitymme koko ajan, mutta sillä välin, koittakaa tunnistaa myös ne vähemmän ilmeiset rakkaudentunnustukset.
5. Olkaa kärsivällisiä. Monet meistä hakevat tällä hetkellä paikkaansa erilaisten vaatimusten ristitulessa. Emme vielä ihan osaa päättää olisimmeko machoja vai koti-isiä tai sepporätyjä vai tommytabermanneja. Joka tapauksessa miehisyys kehittyy ja saa uusia sävyjä. Pohtikaa, miten puhutte meistä, sillä teillä on meihin iso valta ja me rakastamme teitä.
Kun emme enää joudu sulloutumaan erilaisiin valmiiksi määriteltyihin lokeroihin ja rooleihin, olemme todella vapaita. Silloin voimme päättää näyttää tunteemme tai päättää olla näyttämättä niitä.
Tärkeintä on, että meillä on aito mahdollisuus valita.
Uupumuksen jälkeen olen ollut hyvin allerginen erilaisille säännöille ja rutiineille. Vuosikausien suorittaminen vei mehut niin totaalisesti, etten aikoihin jaksanut venyä mihinkään hyvinvointihaasteeseen tai tavoitteeseen – tarvitsin ainoastaan vapautta ja rentoutta, mahdollisimman suurina annoksina.
Voimaantumisen myötä aloin kuitenkin kaivata rytmiä takaisin elämääni. Itsensä kuuntelemisen ja hoitamisen äärilaita oli se, että päivät venyivät ja vanuivat, tuntuivat tasaiselta puurolta. Päivässä oli pitkiä aikoja, jolloin en tuntunut saavan mitään aikaan, mutta en myöskään aidosti rentoutunut. Olin jossain tekemisen ja olemisen välimaastossa, enkä oikein missään.
Niinpä katsoin rehellisesti arkirytmiäni ja tunnustin suurimmat tukokset. Liian myöhäiset puhelut toisessa kaupungissa asuvan kumppanini kanssa, aamun alkaminen loputtomalla instagramin selaamisella ja somekoukuttumisella jo ennen kuin nousin ylös. Niiden välissä unet jäivät epämääräisiksi: illalla olin liian pirteä nukahtaakseni levolliseen uneen, ja aamulla turhan tokkurainen jaksaakseni tehdä fiksuja päätöksiä.
Pari pientä sääntöä toivat lopulta uuden rytmin arkeeni. Aamulla ei instagramia ennen yhtätoista. Illalla ei puheluita poikaystävän kanssa enää yhdentoista jälkeen. Aamut vapautuivat joogaan ja reippaisiin aamukävelyihin, illat hiljentymiseen. Yhtäkkiä nukahdin helpommin ja heräsin virkeämpänä. Metsäkävely kutsui puoleensa paljon enemmän kuin somettaminen, ja lenkin jälkeen olinkin jo ahkerassa työvireessä.
Hyvinvointi voi olla pienistä rutiineista kiinni. Mikä vanha tapa syö sinun jaksamistasi? Mikä uusi hyvän olon tapa voisi tuoda sinulle lisää energiaa? Kokeile yhtä pientä muutosta ja anna sille aikaa.
Rutiinit eivät tarkoita suorittamiseen palaamista. Uskon, että rutiinien sisällekin voi mahtua itsensä kuuntelemista. Aamurytmini joustaa: kaatosateeseen ei ole pakko lähteä ulkoilemaan vaan silloin voi tehdä sisällä hieman pidemmän joogaharjoituksen. Huomenna sitten uusiksi!
Moni väittää, ettei ole aikaa levätä tai liikkua, mutta minä uskon, että todellinen haaste on irrottautua siitä, mikä mieltä koukuttaa: puhelin, läppäri, Netflix, kalenteri, loputon somefiidien selaaminen ja viestittely. Kun vain uskallat katkaista siteesi niihin, huomaat yhtäkkiä, että sinulla on aikaa.
Voit kuunnella lisää elämänhallinnan haasteista ja ratkaisuista Taikaelämää-podcastista:
Kirjoittaja Heli Kataja on runoilija ja sairaanhoitaja, jonka tulevaisuuden suunnitelmissa on luovan kirjoittamisen lisäksi henkisen hyvinvoinnin lisääminen yhteiskunnassamme. Kataja opiskelee työn ohella Seinäjoen ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa kliinisen asiantuntijuuden saralla ja toivoo saavansa lähiaikoina ahaa-elämyksen opinnäytetyöaiheesta, jossa pääsisi osallistumaan mielen hyvinvoinnin konkreettiseen kohentamiseen terveydenhuollossa.
Ihmisen arki on täynnä mieltä kuormittavaa mosaiikkia. Työ, perhe-elämä, harrastukset, vapaaehtoistyö, sosiaalinen media, televisio, erilaiset sovellukset ja maailman vaatimukset lyövät rumpua tauotta. Oma ääni ja kädenjälki katoavat kaikkeuden kakofoniassa helposti ja arjen virtaukset vievät mennessään. On erinomaisen tärkeää pysähtyä ajoittain oman itsensä äärelle tunnustelemaan kiireessä hukkuvia hyvän elämän palikoita.
Ovatko omat askeleet yhä sillä tiellä, jolla niiden toivoisi olevan? Tekeekö valintoja itse itsensä kanssa ja itse itsensä takia? Osaako olla itsen paras ystävä – ymmärtävä ja kohtuullinen?
Vaatimusten äänet mielen lamaajina
Kirjoittaminen on kummallinen asia. Kun luovuudenpuuska iskee, pystyn kirjoittamaan sielukkaan luontoaiheisen runon muutamassa minuutissa. Mutta kun on kirjoitettava jotain, josta ei heti löydä sytytyslankaa, ei saa “henkeä päälle”, niin kynä karahtaa armottomasti kirjoittamisen karikolle.
Epäilevä ääni minussa jyrähtelee uhkaavana: “No, mistäs meinaat kirjoittaa? Mikä olisi niin tärkeää ja omaleimaista, että siitä kannattaisi raapustaa rivin riviä?” Sisälläni täyttynyt innokkuuden ilmapallo päästää ilmansa ulos surkeasti vingahtaen ja jalkani kopsahtavat takaisin maan päälle. Innostuksen riemu lässähtää kuin jatkuvasti uunia availevan noviisileipurin kakkupohjayritelmä. Täydellisyyteen pyrkimisen armoton viima puhaltaa itsensä minuun ja alkaa kädet puuskassa odottamaan minulta suuria innovaatioita.
Lamaannun kynän ja paperin jäädessä orpoina paikoilleen ja niin iloisesta ja odotetusta asiasta muodostuu minulle mörkö. Se vaanii minua kylmettäen ilman ja vie luovan innostukseni mennessään. Lopulta pistän kädet taskuun ja totean, ettei tämä nyt vain jostain syystä koskaan onnistunut.
Rakennamme itse omien ajatustemme vankilat
Minulta on kestänyt vuosikaudet havahtua siihen, kuinka monta kertaa olen rakentanut itselleni mahdottomuuksien aidan, jonka yli en ole lopulta ylettynyt hyppäämään. Aidan kohotessa olen lopulta lakannut yrittämästä sen ylittämistä. Kun on vuosien ajan antanut mörön kasvaa korvien väliin, sillä on yllättävän kova ääni. Aivan kuin se tinnittäisi taustalla niin, että siihen ei enää kiinnitä edes huomiota, vaikka se on koko ajan äänekkäänä läsnä. Sitä uskoo todeksi huomaamatta, että se ei olekaan totta. Että se on lopulta kuitenkin vain ajatus. Kun sen ymmärtää, on jo pitkällä.
Myötätunnolla ja itsen kuulemisella parempaa elämää kohti
Olen oppinut kantapään kautta, kuinka kaikki lähtee omasta hyvinvoinnista. Kun osaan antaa itselleni ymmärrystä ja rakkautta, annan itselleni myös rauhaa ja hyväksyntää. Kun huomioin omat tarpeeni, pystyn auttamaan muita: oma energiani lisääntyy ja siitä riittää enemmän myös ympäristön riemuksi.
Tärkeintä on ymmärtää, mitä oma sydän sanoo ja miten sitä voisi hyödyntää arjen päätöksenteossa ja tehdä omista arvoista kumpuavia valintoja. Se voi olla aluksi jotain pientäkin, omaan ääneen tutustumista ja omien toiveiden kuulemista, sillä se voi antaa erittäin tärkeitä askelmerkkejä oman hyvinvoinnin polulla. Voi vaikka luvata itselleen kävelylenkin ihanassa syyssäässä siksi, että se tuntuu hyvältä.
Lupaan sinulle, että saat jättää aitasi ylimmän laudan naulaamatta ja silti olla tyytyväinen omaan panokseesi tässä elämän viidakossa. Aina ei tarvitse onnistua sataprosenttisesti. Myötätunnon kautta möröstä voi sittenkin vielä tulla hyvä, mykkä ystävä.
Yläkerran portaiden alla yhä tallessa rispaantunut lelulaatikko. Pursuavan täynnä legoja, pieniä autoja, barbie-nukkeja, tyhjiä talouspaperirullia… Kirjahyllyssä kansiossa ja seinillä kehyksissä teidän piirustuksianne. Tässä mummin elämässä on paljon muistoja siitä, kun olitte pieniä. Yksi asia minua kyllä huvittaa. Nimittäin se, että teidän varttuessanne muutun itse lapsellisemmaksi jälleen. En tosin leiki leluilla, mutta kovasti tekisi mieli hyppiä lätäköissä.
Te kaksi salskeaa veljestä, ensimmäiset lapsenlapseni, olette nuoria aikuisia jo. Niin aikuisia, että kun äsken avasin Facebookin, oli siellä kuva lentokentältä, jossa näkyi “Tokio klo 16.45”. Huikeaa ja haikeaa, ajattelin. Lennät kauas opintojesi vuoksi, nuorempi veljeksistä. Sinua kiitän siitä, että tulen kuunnelleeksi muutakin, kuin tanssimusiikkia. Siis sitä vanhaa. Hiljattain huomasin hytkyväni tahdissa, kun autossa kuului Linkin Park -tallenteeltasi mm. “Talking to myself”.
Kun vanhempaa teistä, ensimmäistä lapsenlastani, odotettiin syntyväksi, olin ihan sekopäänä ilosta ja löysin kaupoissa itseni useimmiten vauvanvaateosastolta. Onneksi olet nyt opiskelemassa niin lähellä, että saan sinut toisinaan viikonlopuksi tänne mummolaan. Silloin riittää puhumista kirjoista, uskonnoista, porrasjuoksusta, jota harrastat, ja paljosta muusta. Mikä ilo!
Veljeksille synnyit pikkusiskoksi, tämän päivän lukiolainen. Pienenä huutelit veljiäsi, kun konttasit (todellakin) yläkerran portaita heidän peräänsä. Viimeksi tavatessamme esittelit vehjettä, jolla mm. voi suorittaa monenlaisia matemaattisia tehtäviä. Et yhtään tiennyt, mistä puhuin, kun kerroin aikoinaan omissa opinnoissani käyttäneeni laskutikkua. Sen vempaimen esittelen sinulle, kun seuraavan kerran tulet käymään.
Teillä kahdella nuorimmaisella lapsenlapsellani on serkkuihinne iso ikäero. Näin mummin näkökulmasta onneksi, sillä olen ehtinyt olemaan kanssanne enemmän ja päässyt seuraamaan kasvamistanne. Pieni (tai et enää niin kovin pienikään) pojantyttäreni leikit nykyisin mieluummin vaatekaappini kuin lelulaatikon sisällöllä. Sinuakin, reipas pojanpoikani, kiinnostavat leluja enemmän monenlaiset tekniset vempaimet. Voin kysyä neuvojasi, kun en itse ymmärrä, mikä mättää, kun vaikkapa puhelin temppuilee.
Miten erilaisessa maailmassa vartuttekaan omaan nuoruuteeni verrattuna.
Luotan ja uskon siihen, että teillä jokaisella on eväät selviytyä tässä minun mielestäni hullussa maailmassa. Toivon teille kaikkea kohtuullisesti, ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Olette mielessäni ensimmäiseksi herätessäni aamuisin ja viimeiseksi illoin nukkumaan mennessäni. Pyydän enkeleitä oppaaksenne ja turvaksenne.
Yhden neuvon haluan teille antaa: älkää elämänne missään tilanteessa luopuko toivosta, sillä
Pyysimme teitä lukijoitamme jakamaan unohtumattoman treffimuiston Facebookissa ja Instagramissa, ja tällaisia kokemuksia jaoitte:
Muutaman kuukauden Tinderöinnin jälkeen aloin olla kohtuullisen kyllästynyt sovellukseen. Päätin kuitenkin antaa vielä yhdelle tyypille mahdollisuuden. Parisen viikkoa kirjoiteltiin ja soiteltiin pitkiä puheluita. Kaikki tuntui jotenkin tosi hyvältä ja yhteinen sävel löytyi helposti. Vihdoin saatiin sovittua treffit. Ensikohtaaminen tuntui jännästi uudelleen näkemiseltä. Tervehdys, halaus ja suudelma. Molemmat olivat myytyjä ja yhteinen sävel vain vahvistui kasvotusten. Tästä on nyt vajaa kaksi kuukautta ja edelleen pää hipoo pilviä ja tuntuu valtavan hyvältä. Tää on sitä mistä on aina unelmoinut, mutta mitä ei oo kuitenkaan uskonut tapahtuvan. Molemmat pystyy oleen avoimia ja kaikesta voidaan keskustella. Tehdään toisillemme niin hyvää.
2006 tapasimme, rannalla. Siitä asti samaa tietä kuljettu, eli ei huonot treffit ollenkaan. Tänä vuonna tuli 12 vuotta täyteen yhdessä oloa, en vaihtaisi päivääkään pois.
Juttelin miehelle Tinderissä ja jonkun ajan viestittelyn jälkeen huomasimme että olemme hyvin erilaisia ja tämä Tinder-mies ehdottikin sokkotreffejä hänen ystävänsä kanssa. Suostuin tietysti, ja seuraavana iltana tämä tuntematon mies tuli hakemaan minut treffeille. Tulimme heti juttuun ja aloimme seurustelemaan. Emme ole enää yhdessä mutta hyvät muistot jäi.
Vuonna 1997, kun nettideittailu otti ”ensi askeleitaan” tapasin netissä ”Veijon”, Raumalla opiskelevan nuoren miehen. Päätimme tavata livenä. Jännitti ja olin perua koko jutun, sillä mistä niistä tietää, netissä tavattu ja kaikkea! Menin kuitenkin, mies oli puhelias käytiin kahvilla, käveltiin ja ajeltiin ympäri kotikaupunkiani. Ilta vaihtui yöksi ja yökin aamuksi. Meillä oli kivaa. Niin kivaa, että viikon päästä ensitapaamisesta, kun lähdin au pairiksi englantiin, kaipuu johti pitkiin puheluihin, sähköposteihin ja kirjeisiin. Suomeen palattuani jatkoimme elämää yhdessä. Ja jatkamme muuten edelleen. Elämä on tuonut meille paljon hyvää, yllätyksiä ja haasteita joista olemme yhdessä selvinneet. Olemme kasvaneet yhdessä ja erikseen, antaneet tilaa mutta tulleet myös lähelle. Voisi sanoa, että ne treffit olivat elämäni parhaat.
Mun veli ja ystävä järjestivät sokkotreffit minulle ja eräälle miehelle. Siitä on kohta 13 vuotta. Nyt minulla ja tällä miehellä on kolme ihanaa lasta ja olemme naimisissakin olleet jo reilun 11 vuotta. Ne olivat parhaat treffit.
Mulla pyörii mielessä tokat treffit erään Tinder-miehen kanssa. Treffit sovittiin “nomansland”:lle , ettei osu kummankaan tuttuja paikalle. Syrjäisellä, hienolla, kallioisella julkisella uimarannalla nähtiin ja vietettiin ihana kuuma, aurinkoinen päivä! Sieltä mentiin vielä kahville, läheiselle huoltoasemalle, jossa tämä mies katteli mulle lelusormusta. Oli ihana päivä, jota kaiholla muistelen, mitään meistä ei kuitenkaan tullut.
Lähes päivälleen vuosi sitten lähdin kävelytreffeille, samaa parin kilometrin lenkkiä kierrettiin pari tuntia, kun ei olisi malttanut lähteä toisen seurasta. Oli ihanan kirpakka ja kaunis syysaamu. Viimein piti lähteä ja halattiin pitkään siinä puiston portilla. Tunsin, miten jokin sisälläni sanoi klik ja onneksi sama ääni oli kuulunut kumppanillakin. Siitä alkoi hurja tunnemyrsky ja rakastuminen eikä vieläkään ole juurikaan helpottanut. Paitsi on oppinut tuntemaan puolin ja toisin ja saanut todeta, että tätä ihmistä rakastan täydesti.
Mieleen on jäänyt eräät treffit, joka tarjosi molemminpuolin hyviä yllätyksiä ilman suunnittelua. Piti alun perin vain käydä katsomassa leffateatterissa elokuva ja jatkaa muiden kaverien luo koti-iltaan. Mutta kun leffa oli niin huono, jatkoimmekin tivoliin. Ja syömään. Ja pubiin. Paluumatkalla kaverit yllättivät meidät käsi kädessä. Ilta osoitti, että hetkessä on hyvä elää.
Törmäsin elämäni naiseen kaupan kassalla. Olin menossa jo toiselle kassalle kunnes katseemme kohtasivat ja vaihdoin jonoa. Pari kuukautta tuli jonotettua ennen kuin rohkeus riitti kysyä kassaneitiä kaffille. Tähän mennessä jo reilut 4 vuotta kaffiteltu saman katon alla.
Onko sinulla elämässäsi ihminen, joka saa sinut tuntemaan itsesi arvottomaksi, mitättömäksi ja itsestäänselvyydeksi? Tämä ihminen raastaa auki sitä syvää hylätyksi tulemisen haavaa, joka on ollut enemmän ja vähemmän tulehtunut lapsuudesta asti.
Nähdäänkö minut minuna, kuunnellaanko minua, olenko tunteineni arvokas ja arvostettu, tämä on sisäisen lapsen haava.
Minunkin elämässäni on tälläinen tyyppi, enkä aina tiedä onko hän ilkein viholliseni vai suurin opettajani. Toisen käytöstä en voi muuttaa, mutta omaa ajatteluani voin. Valitsen sen ajatuksen, joka aiheuttaa minulle vähemmän kärsimystä. Mitä hän minulle siis opettaa?
Kun hän raastaa arvottomuuteni haavaa auki, minä kiljun tuskasta. Kiukuttelen koko kehollani ja ulvon syvintä kipuani ulos – käyttäydyn kuin alkukantainen haavoitettu eläin. Tunnepurkauksen jälkeen painun maahan, häpeämään ja nuolemaan haavaani.
Miten kovin viisasta ja henkistä olikaan taas tapella ja riehua, selittää itseään ja tunteitaan kuuroille korville tuhannetta kertaa, kun mikään ei kuitenkaan muutu? ”Olen tyhmä idiootti”- ajatuksekseni muuttuvat pian painavaksi syyllisyydeksi. Miten en vieläkään osaa pysyä neutraalina tämän ihmisen seurassa? Miksi annan hänen satuttaa, miksen osaa olla niin kuuro ja tunteeton kuin hän? Miten en saa niitä rajoja asetettua, vaan annan kerta toisensa jälkeen hänen hyppiä niiden yli?
Tämä ihminen saa minut yhdellä lauseella, yhdellä mitätöinnillä, yhdellä vähättelyllä, pudotettua aivan pohjalle. Välillä tuntuu, että haavani räjähtää auki kun hän vain hengittää jossain lähistöllä! Olen allerginen hänelle, haluan pysyä kaukana hänestä, mutta se ei aina ole mahdollista.
Hän saa esiin rumimmat puoleni, hän heijastaa kirkkaan valon varjoilleni ja peloilleni. Syvimmät pelkoni pysyisivät mieluummin piilossa, joten tämä ihminen on myrkkyä egolleni.
Kun olen maassa, haavaani nuollen, hän ei auta minua ylös, ei tarjoa laastaria, mitään myötätuntoa ei tipu. Hän ei tule koskaan näkemään minua, kuuntelemaan minua, hän ei halua tuntea minua. En tule saamaan kehuja, en arvostusta. Olen yksin sisäisen lapsen haavani kanssa, mutta en ole enää lapsi, vaan aikuinen.
Minun pitää ottaa aikuisen vastuu tunteistani ja nousta ylös maasta ihan itse. Minun pitää tunnistaa pelkoni ja kömpiä haavoittuneenakin niiden yli. Minun pitää oppia olemaan lempeä itselleni, antaa itselleni anteeksi typerä käytökseni, hölmö loukkaantumiseni.
Kun en saa toiselta mitä haluan ja tarvitsen, se pitää löytää ihan itse. Vahvistan ihan itse arvoani, näkemyksiäni, rajojani. Olen uskollinen itselleni, kuuntelen sydäntäni, tunnen tunteeni.
Minun pitää löytää kerta toisensa jälkeen voimani nousta, vaikka viha, loukkaantuminen, uhriutuminen ja katkeruus olisi paljon helpompaa.
Joka kerta kun nousen, nousen vahvempana. Jokainen nousu on helpompi kuin edellinen. Tulen notkeammaksi, joustavammaksi, nopeammaksi. Nousuun tulee häpeän ja syyllisyyden tilalle jo iloa, naurua, vilpitöntä keveyttä. Taas tässä tilanteessa, eihän tälle voi kun nauraa! Hänen opetuksensa ovat menneet perille eikä hänellä ole enää samanlaista valtaa ylitseni.
Haavoittuminen muistuttaa minua ihmisyydestäni, se tekee herkäksi, nöyräksi ja omista käytösmalleistani tietoiseksi. Nouseminen on balsamia haavalleni, sillä minä itse pystyn parantamaan arvottomuuden pelkoni ja haavani. Harjoitus tekee mestarin ja uskon, että joskus tulevaisuudessa olen valmis suhtautumaan häneen tyynen neutraalisti.
Tämä ihminen, niin loukkaava ja satuttava kuin onkin, on tehnyt minusta hyvin vahvan ja itsevarman ylösnousijan.
Yritän muistaa tämän aina kun haluan kuristaa hänet.
