Äitiyden syvin ydin on kyky rakastaa ja halu suojella jokaista pientä ihmisen alkua

Vuosien ajan äitienpäiväaamuisin halusin hautautua peittojen alle ja unohtaa koko päivän. Varoin kuuntelemasta radiota, aukaisemasta televisiota tai lukemasta lehtiä, jotka olivat täynnä juttuja äitiydestä, sen merkityksestä ja arvosta. Naisena, joka oli halunnut omia lapsia eikä ollut koskaan niitä saanut, tuo juhla oli suunnaton muistutus epäonnistumisesta. Huonommuuden tunne ja kipeä suru täyttivät jokaisen äitienpäiväni.

Äitienpäivä on ollut minulle myös syntymättömien lasteni päivä. Niiden lasten, joiden elämää olen kuukauden pätkissä mielessäni elänyt. Olen kuvitellut lapseni haparoivat ensiaskeleet, tuntenut hänen kätensä omassani ensimmäisenä koulupäivänä, ottanut vastaan harrastuksistaan innostuneen varhaisteinin ja laskenut rippijuhlien ajankohtaa.  Ja joka kuukausi tuo unelma on kuollut. Kuukausi kuukauden perään surin lastani, joka ei koskaan saanut olla olemassa.

Silti vuosien ajan toive lapsesta syntyi aina uudelleen ja uudelleen. Ja uudelleen ja uudelleen jouduin pettymään. Tuo pettymys tuntui fyysisenä kipuna kohdussani, joka ei koskaan tulisi tuntemaan vauvan ensimmäisiä liikkeitä. Tunsin itseni vajavaiseksi, puoli-naiseksi, sillä en koskaan saisi kokea, miltä tuntuu luoda elämää omassa kehossaan, kantaa lastaan sydämensä alla ja synnyttää hänet, uuden ihmisen, ihmeiden ihmeen.  Jos en kykene äitiyteen, olenko edes nainen? Oli aikoja, jolloin halusin paeta kaikkea äitiyteen liittyvää, koska suru ja häpeä tuntuivat liian rankoilta kantaa. Välillä sisälläni huusin voimatonta vihaa elämän epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Jokaista soluani riipi luopumisen tuska, vaikka tiesin, että tämän toiveeni joutuisin hautaamaan ja luopumisen joskus hyväksymään.

Onnekseni minulle tarjoutui mahdollisuus maalata kaikki nuo tunteeni näkyviin. Samalla maalasin ne pois itsestäni.  Eräänä päivänä laitoin surusta kipeät taulut riviin eteeni.  Katsoessani niitä kuulin sisälläni äänen ’Tapahtukoon sinun tahtosi! Olkoon sitten näin!’ Sillä hetkellä opin hyväksymään itseni ja elämäni lapsettomana. Samalla hetkellä tunsin, miten pääsin irti surustani. Se ei enää hallinnut minua ja olin vapaa siitä.

Samalla oivalsin, että sydämeni on täynnä emorakkautta. Vaikka en ole yhtään lasta synnyttänyt, tajusin äitiyden syvimmän ytimen olevan kyvyssä rakastaa. Rakastaa ehdoitta jokaista lasta. Emorakkaudessa ei ole kyse minusta, vaan kyvystä ja halusta rakkaudella suojella ja ravita jokaista pientä ihmisen alkua tai omaa polkuaan etsivää nuorta. Rakkaudella valaa häneen uskoa, että hän on kaiken rakkauden arvoinen juuri sellaisena kuin hän on. Jokainen emorakkauttaan antava vahvistaa lasta kasvamaan ja kukoistamaan omana upeana itsenään. Niinpä annoin itselleni luvan rakastaa jokaista elämääni tulevaa lasta. Ja miten uskomattoman ihania lapsia ja nuoria elämääni onkaan siunaantunut.

Emorakkautta kannattaa juhlia ja sille antaa oman päivänsä. Niinpä sinä ystäväni, joka olet joskus kokenut saaneesi emorakkautta tädiltäsi, kummiltasi tai jolta kulta muulta elämääsi kuuluneelta ihmiseltä, lähetä hänelle äitienpäivänä kortti, laita viesti tai vie kukkia. Tee äitienpäivästä emorakkauden päivä.

Ja sinä ystäväni, joka et koskaan ole saanut omia lapsia, äitienpäivä on sinun emorakkautesi päivä. Ole ylpeä halustasi ja kyvystäsi rakastaa muiden lapsia. Kukaan ei saa liikaa rakkautta. Sinun rakkautesi saattaa olla arvokkaampaa kuin ikinä itse pystyt kuvittelemaan.

Onnellista emorakkauden päivää sinulle! Ja kaikille lapsia rakastaville!

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: