Törmään toistuvasti erityisherkkyyteen liittyviin väärinkäsityksiin. Sain kesällä varsin outoja kommentteja muutamaan herkkyyteen liittyvään postaukseeni sosiaalisessa mediassa. Kommentoija arvosteli yksinolon kaipuutani ja tunsi tarvetta diagnosoida minulle jonkinlaisen puutostilan. Ihmisen, joka ei itse ole herkkä, saattaa olla vaikea ymmärtää sitä, miten erityisherkkä kokee maailman. Erityisherkkyys ei ole vaiva tai häiriö.
”Herkkä on itkupilli”
Hassuja käsityksiä herkkyyteen liittyen on myös erityisherkillä itsellään. Eräs asiakkaani tuli hakemaan tukea työhön liittyviin juttuihin ja häneen tutustuessani oli ilmiselvää, että hän on sekä erityisherkkä, että introvertti. Hän itse kiisti asian ajatellen, ettei hän ole mikään itkupilli. Kesän lopulla sain riemastuneen viestin samaiselta ihanalta ihmiseltä. Hän oli lukenut herkkyyttä käsittelevän kirjan ja todennut olevansa herkkä introvertti. Kirjassa annetut selitykset ja esimerkit olivat auttaneet häntä ymmärtämään itseään ja niitä haasteita, jotka tuntuivat toistuvan hänen elämässään.
Herkkyys ei ole voimattomuutta
Herkkyys ei ole yhtä kuin emotionaalinen ailahtelevaisuus, voimattomuus, toimintakyvyttömyys, herkkänahkaisuus, tai vaativa persoonallisuus. Herkkä ihminen ei ole, ystäväni sanoja lainatakseni, ”hysteerinen prinsessa vaaleanpunaisessa huoneessa, joka ei saa nukuttua, koska patjan alla on herne.” Herkkäkin voi olla voimakastahtoinen, rohkea, ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, aloitekykyinen ja reipas. Itse asiassa, vaatii melkoista vahvuutta elää kiivastahtisessa ja varsin kovia arvoja heijastavassa maailmassa aistit ja sydän auki. Kaikki meistä eivät siihen kykene, vaan rakentavat ympärilleen läpäisemättömän panssarin.
Herkkyys on avuksi monessa asiassa
Tavanomaista suurempi herkkyys aistia ympäristöstä ja omasta sisäisestä kokemuksesta tulevia signaaleja auttaa muun muassa viisaiden päätösten tekemisessä, vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, ongelmien ratkaisussa, isojen kokonaisuuksien ja pienimpien yksityiskohtien näkemisessä, tunneyhteyden luomisessa ja sitä kautta luottamuksen rakentamisessa. Herkkyys auttaa tekemään tarvittavia korjausliikkeitä hyvissä ajoin ja arvioimaan tilanteita ei pelkästään logiikan ja faktojen, vaan myös hienovaraisen intuitiivisen tiedon pohjalta.
Kuka tahansa oireilee ylikuormittuneena
Jos olo on ylivirittynyt, uupunut, hermostunut, ahdistunut, ylitunteellinen, toivoton, ailahtelevainen ja kaikin puolin heikko, silloin kaivataan lepoa ja palautumista. Kyse ei ole siitä, että erityisherkkä on hankala tapaus vaan siitä, ettei ole ollut mahdollisuutta tai osaamista pitää itsestään riittävän hyvää huolta. Harva meistä pystyy tuomaan parhaat ominaisuutensa esille täysin väsähtäneenä ja stressaantuneena. Herkän ihmisen itsestä huolehtimiseen liittyy tiettyjä asioita, joita joku vähemmän herkkä ei kaipaa. Siinä ei ole mitään kummallista, että tarvitsee vaikkapa säännöllisesti hiljaisuutta ja yksinoloa. Sallittakoon kaikille meille ainutlaatuisille ihmisille se, mitä me tarvitsemme voidaksemme tuntea olomme hyväksi omissa nahoissamme. Itsestään tervein tavoin huolehtiva ihminen on iloksi myös muille.
En oikein usko pikaratkaisuihin, mutta uskon syvästi käytännöllisiin harjoituksiin, jotka auttavat vaikeiden tunteiden äärellä.
Tässä kirjoituksessa jaan harjoituksen joka on auttanut minua omalla tielläni tunnelukkojen kanssa työskentelyssä. Harjoitus on mielestäni ihanan inhimillinen ja salliva. Vaikein osio on oikeastaan se, että suostuu aloittamaan ja pysähtyy itsensä äärelle.
Harjoitus on inspiroitunut Tara Brach -nimisen meditaatioopettajan kehittämästä RAIN-menetelmästä.
RAIN on akronyymi sanoista Recognize, Investigate, Nourish/Non-attachment. Avaan alla suomeksi, miten itse nämä kohdat ymmärrän ja miten olen näitä harjoittanut.
Ensiksi täytyy tunnistaa, että sattuu. Että ahdistaa, että pelottaa. Että olo on levoton. Että jokin tunnelukko on aktivoitunut.
Vaikka voisi ajatella tämän olevan helppoa, se ei ole ollenkaan itsestäänselvää. Joskus keho voi olla hyvä väylä huomata, että olo on jotenkin tukala tai turvaton. Huomaatko ylivirittyväsi tai meneväsi kierroksille? Vai lamaannutko? Tuntuuko kurkussa pieni kuristus, sydämessä puristus? Onko olo jotenkin epämääräinen? Uskalla pysähtyä epämääräisenkin tunteen äärelle. Varaa itsellesi aikaa 10–20 minuuttia. Voit todeta mielessäsi tai miksei vaikka ääneenkin itsellesi: ”Nyt huomaan että minua ahdistaa/koskee/pelottaa/tms. ”.
2. Salli
Luontainen taipumuksemme on koittaa päästä vaikeista tunteista mielellään äkkiä eroon, ja toivomme löytävämme pikaista helpotusta. Inhimillistä ja maailman ymmärrettävintä, mutta harvoin pitkäkestoisesti kovin toimivaa. Tässä kohdassa tarkoituksena onkin sallia epämiellyttävä tunne, lakata taistelemasta sitä vastaan. Voit ajatella että hengität tunnetta kohti. Tässä kohdassa voit myös nimetä tunteen, jos kykenet. Itse usein myös arvioin tunteen voimakkuutta asteikolla 1–10. Jos tunne tuntuu 8 voimakkuudella, kysyn tunteelta että onko sen tarpeen vielä voimistua. Ajattelen, että tunne saa nousta huippuunsa. Sillä mikään tunne ei kestä ikuisesti. Kun tunne on kohdannut huippunsa, se alkaa ennemmin tai myöhemmin hellittämään.
Saatan sanoa itselleni mielessä:
”Ok, nyt saa tuntua”
”Olen tässä”
”Huomaan sinut, en jätä sinua yksin”.
3. Tutki
Kun tunteen voi sallia, tulee tilaa tutkia sitä. Tässä esimerkkejä kysymyksistä, joita voi itseltään kysyä. Huomaathan silti, että sinun ei täydy löytää ”oikeaa vastausta” tai ratkaisua. Tutki halulla ymmärtää.
Mikä tämän tunteen laukaisi?
Onko tämä tunne tai tilanne tuttu jostain menneisyydestä?
Liittyykö tunteeseen jokin kipeä muisto tai pelko?
Mitä minun olisi nyt hyvä saada kuulla?
Mitä tarvitsisin nyt?
4. Hoivaa / Suojaa itseäsi.
Neljännen kohdan tärkein kysymys on: Mikä olisi minulle nyt rakkautta?
Joskus riittää, että hoivaamme itseämme hyvällä ruualla, raittiilla ilmalla, päiväunilla, suihkussa käymisellä, ystävälle soittamisella, tai ihan vaan hengittämällä itsemme kanssa rauhassa. Joskus kuitenkin tarvitsemme myös itsensä suojaamisen taitoja.
Jos päällä on ollut repivä ihmissuhdekuvio, on aiheellista miettiä rajojaan. Jossain tilanteissa saattaa olla viisasta kieltäytyä jatkamasta kommunikaatiota. Jossain tilanteissa suojautuminen voi olla sitä, että ei käy enää stalkkaamassa exänsä Facebookia, tai mitä hyvänsä.
Hoivaa ja suojaa sinua. Mikä olisi sinulle nyt rakkautta?
Kirjoittaja Marjo Pennonen (PsT, KM) on työterveyspsykologi ja hyvinvointikouluttaja, joka julkaisi elokuussa fiktiivisen esikoisteoksensa Minä olen kuin Sinä (Kirjokansi). Kirja koostuu erilaisista elämän haasteista tunne- ja kokemusmaailman kautta kuvattuna.
”Ei se ole mikään syy olla pois töistä, sanoi esimieheni. Sehän oli vain kissa.
Lääkäri ymmärsi hieman paremmin. Sain kahden päivän sairausloman. Nyt olen valvonut kaksi viikkoa. Mieleni on raskaampi kuin koskaan.
Kukaan ei odota ikkunassa. Ei käperry kainalooni sohvannurkassa. Kukaan ei kuuntele huoliani.
Olen itkenyt kaksi viikkoa. Olen yksinäisempi kuin koskaan. Ostin kissanruokaa kaupasta. Unohdin syödä itse. Ketä nyt rapsuttaisin?”
(Marjo Pennonen: Minä olen kuin Sinä)
Tunnekokemukset ovat kokemusmaailmamme keskeinen osa. Koska eri asiat ovat meille merkityksellisiä, ne myös nostattavat meissä erilaisia tunteita pintaan. Siinä missä jollekin lemmikkieläimen menetys on pieni harmitus, joka menee pian ohi, jollekin toiselle se voi olla elämän kovin paikka, joka tuntuu pitkään suruna, tuskana ja yksinäisyytenä.
Koska tunteet kulkevat aina matkassamme, niitä ei tule välttämättä sen kummemmin ajateltua, paitsi sitten kun tunne – hyvä tai paha – tuntuu merkittävän paljon. Silloin tunne pitää huolen siitä, että sitä ei kannata sivuuttaa.
Tunteiden tehtävä
Sekä sisäiset tekijät, kuten ajatukset, että ulkoiset tekijät, kuten tapahtumat, laukaisevat tunnekokemuksia. Kiireen keskellä moni pyrkii työntämään tunteitaan taka-alalle, vaikka ei kannattaisi. Yksi tunteiden tärkeimmistä tehtävistä onkin kertoa, mikä oman hyvinvointimme kannalta on tärkeää. Tunteet auttavat meitä suojelemaan itseämme vahingollisilta asioilta: esimerkiksi pelon, hermostuneisuuden ja inhon tunteet saavat meidät ottamaan etäisyyttä ja välttelemään itseämme uhkaavia ja vaarallisia tilanteita.Toisaalta tunteet auttavat meitä hakeutumaan itsellemme tärkeiden ja hyvinvointia tukevien asioiden äärelle: mieluisten tehtävien pariin, innostaviin tilanteisiin, mukavaan seuraan ja rentouttaviin paikkoihin. Tunteet antavat meille tietoa myös kehomme hyvinvoinnista.
Tunteilla on vaikutusta myös havaitsemis- ja ajattelutoimintoihimme. Tunteet edistävät keskittymistä, muistamista ja oppimista. Opimme ja muistamme hyvin asioita, joihin yhdistyy jokin tunne. Myönteiset tunteet tukevat luovuutta ja ongelmanratkaisua sekä lisäävät päätöksenteon nopeutta ja joustavuutta. Tunteet motivoivat ja antavat voimaa tehdä työtä päämäärän hyväksi. Lisäksi myönteiset tunteet auttavat palautumaan kielteisten tunnekokemusten kuormituksesta ja ne edistävät hyvinvointia ja elämän tarkoituksellisuuden kokemusta.
Tunteista on apua myös toisten ihmisten seurassa. Tunteet vaikuttavat sosiaalisen elämämme sujuvuuteen ja moraaliseen päätöksentekoon. Tunteet auttavat meitä hakeutumaan itselle tärkeiden ihmisten seuraan ja tunteet huolehtivat siitä, että haluamme panostaa itselle merkityksellisiin ja iloa ja onnea tuottaviin ihmissuhteisiin. Tunteet auttavat sitoutumaan ja huolehtimaan jälkikasvusta sekä luomaan me-henkeä. Oppimisen kautta syntyneet ja kulttuurimme muovaamat sosiaaliset tunteet, kuten häpeä ja syyllisyys rajoittavat sosiaalisesti kielteistä käyttäytymistä. Tunteet siis säätelevät ja ohjaavat osaltaan käyttäytymistämme.
Tunteelle annetun merkityksen vaikutus
Persoonallisuutemme, aiemmat kokemuksemme ja tapamme havainnoida ja arvioida tilanteita vaikuttavat siihen, mitä tunteita koemme. Annamme tilanteelle merkityksen ja se vaikuttaa tunteisiin, joita se meissä herättää. Siitä syystä, vaikka tilanne ja kehon reaktiot olisivat samat, voimme erilaisen tulkinnan kautta saada erilaisen tunnekokemuksen. Esimerkiksi esiintymään menevä henkilö voi tulkita kehonsa reaktiot hyvänä esiintymisvireenä, kun joku toinen samassa tilanteessa tulkitsee samat reaktiot esiintymisjännityksenä. Tunteet siis nousevat sisältämme, ja ne kertovat itsestämme.
Tunteiden voimakkuus voi kertoa siitä, kuinka tärkeä jokin asia meille on. Se, että lemmikkieläimen menettäminen aiheuttaa voimakasta, pitkäaikaista surua, kertoo siitä, kuinka tärkeä lemmikkieläin on ollut ja kuinka paljon myönteisiä tunteita se on aiemmin aiheuttanut.
Emme useinkaan voi vaikuttaa tunteidemme syntymiseen, joten on hyvä muistaa, että kaikkia tunteita on lupa tuntea, eikä omia tunteita tarvitse pelätä. Isotkin tunteet tasaantuvat ja menevät ajan myötä ohi. On kuitenkin hyvä tulla sinuiksi tunteidensa kanssa ja aina välillä pysähtyä miettimään, mitä tunteet yrittävät itselle viestiä, sen sijaan, että yrittäisi jatkuvasti tukahduttaa tunteitaan tai siirtää niitä sivuun.
En varmasti ole ainoa, joka kokee epäonnistuvansa arkipäiväisissä keskustelutilanteissa verraten usein. Tuttujen kanssa keskeyttelen usein, vieraiden kanssa olen ujo ja varautunut. Onneksi meillä kaikilla on mahdollisuus kehittää keskustelutaitojamme, ja omaa mukavuusaluetta haastavia tilanteita tulee eteen varmasti läpi elämän. Tässä muutama vinkki, joista ainakin yksi kannattaa pitää mielessä seuraavan kerran, kun kohtaat jännittävän keskustelutilanteen:
1. Avoimet ja tarkentavat kysymykset luovat pohjan sujuvalle keskustelulle. Mieti, kysytkö usein kysymyksiä, joihin voi vastata vain kyllä/ei tai muuten vain lyhytsanaisesti. Avoimet, turvalliseen teemaan liittyvät kysymykset antavat keskustelunkumppanillesi tilaa poiketa myös sivuraiteille. Sitähän me rakastamme — itsestä ja omista mielenkiinnon kohteista on helppo puhua. Tilaisuuden tullen kysy tarkentavia kysymyksiä ja nyökkäile antaaksesi viestiä, että olet läsnä ja mukana keskustelussa.
2. Aktiivinen kuuntelu on meille usein yllättävän haastavaa. Kuuntelun taito on sitä, että aidosti otamme toisen kertoman oman ajattelumme johdattajaksi. Aktiivisina kuuntelijoina annamme keskustelukumppanille tilaa kertoa omat ajatuksensa ja tunteensa aiheesta ennen kuin itse, tyypilliseen tapaamme, keskeytämme kertoen oman näkemyksemme asiasta. Aktiivinen kuuntelu vaatii sitä, että haluat aidosti ymmärtää, mitä keskustelukumppanisi sinulle yrittää kertoa. Hiljaisuuskin on sallittua! Hiljaisuus on kiusallista vasta siinä vaiheessa, kun teemme siitä sellaista omilla tulkinnoillamme ja reaktioillamme. Ensi kerralla anna hiljaisuuden olla, silloin keskustelukumppanisi todennäköisesti pohtii asioita, jotka antavat hänelle oivalluksia tai vievät pian keskusteluanne eteenpäin.
3. Iloinen ja positiivissävytteinen tunnelma on tärkeä silloin, kun keskustelu halutaan pitää voimavaroja kohentavana ja ratkaisukeskeisenä. Voit esimerkiksi käyttää lausemuotoa: ’’Vaikka päivä ei mennyt suunnitelmiesi mukaan, onnistuithan kuitenkin…’’, mikä voi antaa uuden näkökulman hankalaan tilanteeseen. Jos keskustelukumppanisi on allapäin tai muuten vain poissaoleva, kehu häntä. Kaunis kampaus, persoonallinen vaate tai jokin hellyttävä luonteen piirre ansaitsee aina kehun — huomaat ehkä, että keskustelu herää tämän jälkeen aivan uudella tavalla.
Jos huomaat, että keskustelukumppanillasi on paljon kerrottavaa ja itsesi ilmaiseminen jää vähälle, kerro rohkeasti omia näkemyksiäsi sopivissa väleissä.Etenkin uuden tuttavuuden kanssa kannattaa toki välttää liian jyrkkiä mielipiteitä ja keskeyttämistä, jotta yllä mainitut avoimuus, kuunteleminen sekä positiivinen sävy pysyvät juttelutuokionne perustana. Muistetaan myös, että toisinaan onnistunut keskustelu on sitä, että kuulemme ja tuemme toista jättäen omat mielipiteet taka-alalle, jos oma jaksaminen sen sallii. Oma vuoromme tulee ehkä ensi kerralla tai viimeistään silloin, kun itselle on sattunut jotain tunteita myllertävää.
Mitä sinulle tulee mieleen sanasta hyvinvointi? Ajatteletko hyväkuntoista kroppaa? Kenties terveellistä ruokavaliota? Ehkä jopa laihduttamista? Se on ymmärrettävää. Onhan media edelleen täynnä erilaisia treenivinkkejä, toinen toistaan tehokkaampia dieettejä ja rasvattomampia kehoja.
Mutta entä jos se kaikki onkin lähinnä pintaa? Mitä jos hyvinvointi onkin pohjimmiltaan sisäinen kokemus? Kokemus yhteydestä itseesi ja kehoosi? Kokemus siitä, että voit hyvin omassa kehossasi. Silloin ravitseva ruoka ja hoitava liikunta ovat vain yhdenlaisia keinoja vahvistaa tuota yhteyttä. Olennaisia, mutta eivät suinkaan ainoita.
Yhteyttä itseen ja omaan kehoon voi vahvistaa myös monilla muilla tavoilla, tässä muutamia esimerkkejä:
-tietoinen hengittäminen
-meditointi / mindfulness-harjoitukset
-itsemyötätuntoharjoitukset
-luontoyhteyden vaaliminen
-eläinten kanssa vietetty aika
-luova tekeminen
-tunteista puhuminen tai kirjoittaminen
-erilaiset kehoterapiat ja hoidot
-toisen ihmisen kosketus jne.
Sen sijaan kaikki mikä kurittaa, rajoittaa tai kuormittaa, on askeleita poispäin yhteydestä.
Se, että nykypäivänä puhutaan paljon palautumisen tärkeydestä, on merkki siitä, että olemme heränneet johonkin olennaiseen. Väsyneenä ihminen on kaukana itsestään. Väsymys lisää pahoinvointia, sairastumis- ja tapaturmariskiä. Ennen kaikkea väsyneenä ja ylikuormittuneena ihminen on vaarassa ajautua kauaksi itsestään, omasta kehostaan ja tunteistaan.
Ylikuormittunut ihminen on harvoin kotona kehossaan. Riittävä lepo on hyvinvoinnin peruspilareita ravitsevan ruuan ja hoitavan liikunnan lisäksi. Mutta sen sijaan, että keskitymme optimoimaan vuoron perään jotakin näistä kolmesta osa-alueesta, voisimme lähestyä asiaa kokonaisvaltaisemmin.
Kun hyvinvoinnin ytimessä on yhteyden vahvistaminen itseen ja omaan kehoon, vältytään övereiltä helpommin. Sillä keho pyrkii aina kohti tasapainoa. Niin mekin, kun vain osaamme kuunnella itseämme.
Kesälomani ei ollut mikään varsinainen riemuloma rivieralla. Olo oli usein levoton, vähän ahdistunut ja alamaissa. Keho reistaili. Olin välillä tosi inspiroitunut ja kirjoitin ja ideoin, mutta sitten tuli myös ihan hirmuisia mielen pörinöitä. Aloin jo vähän suorittaa syksyä ja asioita, joihin olen tuntenut intuitiivisen sydämen kutsun. Ihan vahingossa.
Mitä jos levoton olo ja ahdistus on vain ystävällinen viesti sisäisyydeltä: mille juuri nyt on aika herkistyä?
Minulla on vuosikausia ollut kutina ja kaikenlaisia elämän ihmeellisiä johdatuksia siihen, että haluan tehdä juttuja myös englanniksi. Olen valmistellut asiaa pitkään ja yksi tämänhetkisistä luovuusprojekteistani on englanninkielinen kirja, joka on jo hyvällä alulla. Matka on ollut tähän mennessä todella jännittävä, taianomainen ja vaiherikas.
Olin jo keväällä saanut intuition siitä, että parasta mitä voin juttujeni edistämiseksi tehdä, on pitää kesän mittainen tauko. Tunsin, että asiat joita seuraavaksi teen, nousevat samasta paikasta kuin Sydänjuttu-kirja; iloisesta, läsnäolevasta virtauksesta ja yhteydestä sieluuni. Luulin, että oli tauon paikka jotta aivan ihanan muhevasti latautuisin syksyä varten. Mutta tauko tulikin, jotta varjot pääsivät piiloistaan esiin.
Jokin haavainen ja yhteydetön osa oli ehtinyt tarttua sydämeni intuitiivisiin kutkutuksiin kuin pieni iilimato tai keskiaikainen hulluuteen ajautunut maaherra. Fun times! Tämä osahan oli aivan takertunut lopputuloksiin – ei siihen, että tehdään ilossa sitä mikä sydämestä nousee ja ollaan siinä luottamuksessa, että hommelit menevät niin kuin kuuluukin. Oikein sellainen tyypillinen maskuliiniseen maailmanmenoon hulahtanut tyyppi, joka uskoo, että puskemalla pärjää. Aspekti, olemuspuoli – ei koko minä, vaan juurikin varjo. Vanha, tuttu toimimisen tapa, jossa suoritetaan enemmän ja nautitaan vähemmän.
Hyvä uutinen on, että tällainen sydänyhteydestä sivuun lumpsahtaminen ja varjon esiinmarssi tapahtuu, koska sydämessä ja sisäisyydessä on jo riittävästi turvaa ja rakkautta juuri tämän varjon saapumiseen ja vastaanottamiseen
Olin maindannut omista bisneksistäni aivan kaikessa luottamuksessa ja rauhassa, kirjoittanut, edistänyt asioita sydämeni kutsun mukaan ja pötkytellyt eteenpäin eläväisin mielin jo pitkän aikaa sydänkutkutusteni kanssa.
Mutta. Aina kun vastaamme sydämen kutsuun – siihen, mitä nimitän sydämen intuitioksi, joka on sielusta asti nousevaa oloa: “tuonne päin, tämä tuntuisi hyvältä” – nousee matkalla kohdattavaksi kaikki se, mikä jossakin syvällä alitajunnassa jarruttaa, pelkää, epäilee ja hätäilee. Varjot pysyvät varjoissaan ja vaikuttavat elämään selkäydinreaktioina, rajoittavina uskomuksina, itseä himmaavana toimintana, tunteina ja kaavoina, kunnes sydän avautuu niin paljon, että varjo voi hiipparoida esiin kyselemään, että onko ketään kotona, rakastetaanko täällä muakin. Kun varjoaan kohtaa eikä torju, muunna tai paina alas, se integroituu osaksi omaa sydänvoimaa.
Varjo marssii aina esiin juuri siinä kohtaa polkuasi, kun tarvitset juuri sen mukanaan tuomaa viestiä, eheytystä tai askelmerkkejä. Varjo on jo matkalla valoon – sydämeesi – jos vain otat sen vastaan
Varjo haluaa aina vain tulla nähdyksi – se kantaa sisällään tuskaa sivuun- tai vaille jäämisestä, ja yrittää kivuta sinun aikuiseen syliisi. Viimeinen asia mitä se tarvitsee, toivoo ja haluaa, on että sitä yritetään tukahduttaa, suorittaa pois tai henkistää – eli että sen sheimaaminen ja tuomitseminen jatkuu. Usein kyseessä on jokin haavainen osa meitä – tästä elämästä tai oman maailmankuvani mukaan usein muualtakin. Varjoisia osia on meissä kaikissa ja omia sydämen kutsuja kuullessa ne väistämättä nousevat kohdattavaksi.
Varjon tarkoitus on palvella itsen kanssa yhä syvempään rakkauteen tulemista,jolloin sydänpolkuaan voi kulkea vapaasti ja ilolla, rohkeasti ja lopputuloksista riippumatta. Varjojen esiinmarssi on aina initiaatio, seuraaviin askeleisiin ja ennen kaikkea syvempään sydänyhteyteen avaavaa prosessia
Pikku hiljaa, myrskyyn suostuttuani palauduin tekemisteni kanssa sydämeeni. Yhteys itseen ja elämisen iloinen syvyys on minulle kaikkein tärkeintä, ja kun olen siinä, on oikeastaan ihan sama, mitä muutoin tapahtuu. Mutta joskus sitä humpsahtaa sivuun sydänpolulla pötkiessään – ja oikeastaan varjon esiinmarssi on jännittävä silmänisku sielultani. ”Olet olennaisen, autenttisen äärellä”.
Joskus joutuu sivuun yhteydestä, jotta yhteyden voi löytää uudelleen, entistä syvemmin
Mitä sitten tein ei-riemuloma-rivierallani? Hoidin ja tuin itseäni. Kun tuli itku, annoin sen tulla. Kun kärvistytti, annoin kärvistyttää. Annoin ahdistusten tulla enkä yrittänyt mieleni kautta painaa niitä alas tai meditoida niitä pois – ja samalla tein itseäni hoitavia, kivoja lomajuttujani. Kun kepeät tunnelmat eivät koittaneet, ajattelin, että ihanaa että olen lomalla ja voin antaa tämän kaiken olla juuri näin.
Ja kun olin siinä mitä on, oivallus toinen toisensa perään kaivautui pikku hiljaa esiin kuin kultakaivoksesta. Varjojen sisältämä ymmärrys avautuu, kun oppii tukemaan itseään ja luomaan turvaa sen sijaan että arvottaisi matalaa mieltään. En enää identifioidu oloihini; olen paljon syvempää kuin ohikiitävät ajatukset ja tunteet. Niitä ei tarvitse sivuuttaa, mutta niiden todellisuuteen ei tarvitse myöskään uskoa. Ja ihmeellistä kyllä: on paljon helpompaa katsoa asioita sieluperspektiivistä, kun suostuu tuntemaan ja olemaan siinä mitä on. Kun menee syvemmälle, pääseekin korkeammalle.
Yhteydettömyyden olo on sisäisten varjojen esiinmarssia: voinko rakastaa itseäni kokonaisena, antaa pimeyksien tulla osaksi valoani?
Varjo näyttää aina tietä valoon, seuraavalle askelmalle. Jos itsearvostukseni olisi vielä yhtä pakkasella kuin se aikoinaan on ollut, olisin luullut, että minussa on jotakin vikaa; että varjoja ei saisi olla tai että olen menossa väärään suuntaan. Elämä on helpottunut valtavasti kun tiedän, että varjon saapuminen on olennainen vaihe, jossa jotakin vanhaa tulee näkyväksi, koska olen menossa kohti uutta. Siihen suostuminen avaa sydäntäni ja tietoisuuttani seuraavaa vaihetta varten, ja kertoo myrskyn mentyä selkeästi siitä mitä seuraavaksi tarvitaan.
Olen sitoutunut kirjaani ja työskentelen sen kanssa tavalla, joka sopii itselleni. Maltan myös odottaa; annan kirjan syntyä sisälläni ihan omassa taivaallisessa tahdissaan. Kyse ei ole vain ”minun” kirjastani vaan siitä, mikä maailmaan on kauttani ilmentymässä. Voi olla, ettei tulekaan kirjaa vaan jotakin ihan muuta.
Sydämen kutinoina, perhosina, ilona ja intuitiona sisimpäni viestii, mikä on minulle oikea suunta. Juuri nyt myös kehoni kutsuu olemaan enemmän ja tekemään vähemmän. Olen palautunut alkuperäiseen fiilikseeni, syventynyt sydänkutsuissani kärvistelyjen myötä.
Alun perin, vuosia sitten, syntyi sydämen kutsu kirjoittaa kirja englanniksi, ja sillä reissulla ihmeelliset käänteet ovat seuranneet toisiaan. Uskon, että kirja julkaistaan (tai julkaisen sen itse), kun on sille oikea aika ja paikka. Minun hommani on olla yhteydessä, elää elämääni – ja kirjoittaa. Kun suostun kaikkeen siihen mitä matkan varrella kohtaan, olen valmis vastaanottamaan sen, mitä sydämeni kautta maailmaan virtaa ja sen mitä elämä minulle tuo.
Luottamus elämään nousee luottamuksesta siihen, että kaikki polullani on tarkoituksenmukaista. Usein juuri varjojen kautta löytyy sielun ehdoton rakkaus kaikkein syvimmin – ja elon suunnat selkeimmin
Kuva: Unsplash
Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.
Toiset meistä kuormittuvat tavallisesta arjesta helpommin. Palautumisen tarve korostuu etenkin herkillä ihmisillä, joiden hermosto reagoi voimakkaasti arjen eri tilanteisiin. Tämä aiheuttaa väsymystä tai ylivirittymistä, jolloin olo on samaan aikaan pinnalta virittynyt ja sisältä nuutunut.
Usein tulkitsemme ylikierroksilla olemisen energisyydeksi ja puskemme eteenpäin entistä kovempaa. Näin voi tapahtua salakavalasti myös silloin, kun tekee itselleen mielekkäitä ja innostavia asioita. Jos kierrokset jäävät päälle, voi seurauksena olla pahimmillaan ylikuormitustila tai uupuminen.
Pysyäkseen tasapainossa erityisherkkä ihminen joutuu kiinnittämään tavallista enemmän huomiota lepoon ja palautumiseen.
Tässä 5 vinkkiä, jotka auttavat sinua jaksamaan paremmin arjessa:
1. Pidä huolta arjen hyvän olon rutiineista. Herkästi reagoiva keho tarvitsee säännöllisiä rutiineja voidakseen hyvin. Huolehdi itsestäsi kuin huolehtisit pienen lapsen tarpeista: mene ajoissa nukkumaan, syö säännöllisesti ja anna itsellesi riittävästi liikettä ja ulkoilmaa.
Kun pidät hyvää huolta fyysisistä tarpeistasi, autat herkkää elimistöäsi palautumaan arjen kuormituksesta. Huomaat myös, että ajatukset ja tunne-elämä alkavat tasapainottua.
2. Pysähdy päivän aikana hetkeksi vain hengittelemään. Syvään hengittäminen aktivoi rauhoittavaa parasympaattista hermostoa, joka laskee kehosi kierroksia. Pysähtymällä säännöllisesti hengittämään saat katkaistua ylivirittyneisyyden kierteen.
Kokeile sulkea silmäsi, kääntää aistisi sisäänpäin ja keskittää huomio hetkeksi vain itseesi. Jo muutama minuutti rauhallista hengittelyä auttaa hermostoasi palautumaan.
3. Opettele kuuntelemaan kehosi viestejä. Keho voi olla herkän ihmisen paras ystävä, jos vain annat sille mahdollisuuden. Kehon viestejä kuuntelemalla opit tunnistamaan, milloin tarvitset lepoa, milloin liikettä ja milloin hiljaista yksinoloa. Myös tunteet asuvat kehossa ja ilmenevät kehollisesti. Siksi oman kehon kuuntelu on avain myös tarvittavien rajojen vetämiseen ja oman energian suojeluun.
4. Salli itsellesi riittävästi lepoa. Erityisherkän keho tarvitsee usein keskimääräistä enemmän palautumisaikaa ihan tavallisesta arjesta. Järjestä arkipäiväsi niin, että sinulla on tarpeeksi aikaa itsellesi.
Lepo ei suinkaan tarkoita vain sohvalla makaamista. Monesti leppoisa aktiivinen tekeminen palauttaa elimistöä paremmin kuin passiivinen paikallaan oleminen. Mieti, mikä auttaisi sinua irtautumaan arjen kuormituksesta? Se voi olla mitä tahansa metsässä samoilusta käsillä tekemiseen.
5. Lakkaa vertaamasta itseäsi muihin. Erityisherkkänä ihmisenä suorituskeskeisessä kulttuurissa eläminen voi joskus tuntua yhdeltä suurelta epäonnistumiselta. Energia ei vaan yksinkertaisesti riitä kaikkeen, mihin pitäisi, tulisi tai kuuluisi.
Mutta entä jos se onkin ihan ok? Entä jos elämässä on tärkeimpiäkin asioita kuin se, miten tehokkaalta näyttää ulospäin? Loppujen lopuksi aivan muut asiat tekevät meidät onnelliseksi. Mikset siis keskittyisi siihen, missä erityisherkkä on parhaimmillaan? Elämään täydesti ja tuntemaan joka solulla.
Haluaisitko oppia kuuntelemaan kehoasi paremmin ja lisätä myötätuntoa itseäsi kohtaan? Tutustu Kotona kehossa -kirjaan:
Teksti: Katri Syvärinen, hyvinvointikirjailija ja joogaohjaaja
Voiko Helsinki olla lomakohteena muutakin kuin Tuomiokirkko, Kauppatori ja Linnanmäki? Ehdottomasti voi.
Kun kaupungin kohinan takaa kuulee hiljaisempien paikkojen kutsun, löydät lukuisia ihania mahdollisuuksia rauhoittumiseen ja rentoutumiseen. Anna tilaisuus vaikka inspiroiville lähiluontokohteille! Reippaile Töölönlahdella, sauno Lonnan saarella, ja ulkoilun jälkeen nuku hyvät unet Omena-hotellissa.
Leppoisa hyvinvointiloma voi viedä vaikkapa näihin paikkoihin.
Kolmen kohteen kierros
1. Töölönlahden ympäri kävellen. Heti rautatieaseman ja Kiasman nurkalta voit lähteä kaupungin kauneimmalle kävelylle Töölönlahden rantamaisemiin. Meri ja luonto ovat lempeästi läsnä melkein ydinkeskustassakin. Kesäaikaan Töölönlahdella on parikin paikkaa, joista voit vuokrata sup-laudan (SUP Finland ja Hakuna Matata Sup Rental). Oopperatalon rannasta löytyy sympaattinen Kahvila Tyyni, jonka terassilta voit ihailla kaupungin siluettia. Vastarannalla rautatien kupeessa kutsuu puolestaan Art Café Taideterassi, josta on upea näkymä lahden yli. Pisteet myös Taideterassin hyvälle lohisalaatille.
2. Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha kutsuu ihastelemaan luonnon ihmeitä. Ulkopuutarha on avoinna joka päivä ja sinne pääsee ilmaiseksi. Ihastuin erityisesti Aistien puutarhaan, jossa kasvit on istutettu saarekkeiksi ravitsemaan eri aisteja, aina voimakkaista tuoksuista maisteltaviin kasveihin asti. Tuntoaistiosioon on kerätty pehmoisia, karvaisia ja piikikkäitä kasveja hypisteltäväksi ja jalkapohjille erilaisia pintoja tepasteltavaksi (otin tietysti kengät pois ja kokeilin ne kaikki). Sitten istuin katselemaan kivikkopuutarhan karua kauneutta. Kasvihuoneet (sisäänpääsy 10 e) ovat myös tutustumisen arvoisia, ne vievät vierailijan maailmankolkasta toiseen. Jäin pitkäksi aikaa trooppiseen lummehuoneeseen ihailemaan jättikokoisia lumpeita.
3. Keskuskirjasto Oodi. Jos visiitille osuu sadepäivä, kannattaa ehdottomasti mennä tutustumaan Oodiin! Ja kannattaa mennä, vaikkei sataisikaan… Alakerran infopisteestä saat lisää vinkkejä Helsinki-vierailullesi. Tilat tarjoavat mahdollisuuden lueskeluun, kirjoittamiseen, lounastamiseen ja monenlaisiin harrasteisiin. On mieltä avartavaa nähdä, mitä kaikkea kirjasto voi olla!
Vinkki: Töölönlahti, Kasvitieteellinen puutarha ja Keskuskirjasto Oodi sijaitsevat lähekkäin ja mahtuvat kätevästi yhteen päivään.
Lyhyt lauttamatka, suuri elämys
4. Uunisaari. Kaivopuiston kupeesta Kompassitorilta lähtee lautta, joka vie Uunisaareen vain muutaman minuutin. Rantakalliot, merituuli ja oma rauha luovat sinne unenomaisen tunnelman. Yhtäkkiä siirryt kuin toiseen maailmaan, vanhaan ja hitaaseen: maisema houkuttelee asettumaan ja rauhoittumaan. Ravintolasta saa herkullista lohikeittoa. Lautta maksaa 4 euroa ja se maksetaan ravintolaan, lauttaliput tarkastetaan paluumatkalla. Uunisaaren jälkeen voit kävellä kohti Eiranrantaa. Siellä kohteeksi voi ottaa viihtyisän Cafe Birgitan, josta löytyy lounasta sekä herkkuja pursuava vitriini – ja niinikään upea merimaisema.
5. Lonnan saari ja sauna. Ainutlaatuinen saunakokemus on riittävä syy lähteä Lonnaan! Lonna on pikkuruinen saari Suomenlinnan pohjoispuolella, vain 10 minuutin lauttamatkan päässä Kauppatorilta. Varaa saunavuoro (17 e / 2 tuntia) ennakkoon netistä, tosin paikan päälläkin saattaa mahtua vielä mukaan, mutta ei ole liioiteltua varata vuoroa hyvissä ajoin. Sauna on hieno parvisauna, jonka alakerrassa sijaitsevat pesutilat, välitasanteella kiuas ja ylätasolla lauteet – osasta lauteita on näköala merelle. Pulahdus mereen vaatii hieman tasapainoa ja karaistuneita jalkapohjia, mutta pienet, sileät rantakivet eivät kuitenkaan ole mahdottomia tallustella. Rento ja välitön tunnelma!
Nuku hyvin & herkuttele:
6. Majoitus: Nukuin Helsinki-visiitilläni yöt suloisesti Lönnrotinkadun Omena-hotellissa Siitä oli kätevä kulkea moniin suuntiin! Huoneet olivat hiljaisia ja sänky mukava. Freesi aamiainen käytiin haukkaamassa naapuruston Bär Barissa, joka on Lönnrotinkadun Omenahotellin yhteistyökahvila. Sinne voi ostaa aamiaisen huonevarauksen yhteydessä. Smoothiet ja tuorepuurot olivat herkullisia, ja paikassa huomioitiin ystävällisesti myös ruokarajoitteet.
7. Ruokavinkit hotellin lähellä: Kalevankadun ja Albertinkadun kulmassa viihtyisä kreikkalainen Gran Delicato tarjoili maistuvaa fetasalaattia. Illalla, kun ei jaksanut lähteä enää kauas, Ompun alakerran Naughty Burgerissa sai herkullisen salaatinlähteen käärityn portobelloburgerin, joka oli ehdottomasti elämäni eksoottisin burgerkokemus! (Toki tavallisempiakin burgereita oli tarjolla.)
8. Ruokavinkit muualla: ydinkeskustassa ruokavaliotietoisen, herkullisia makuja kaipaavan monipuolinen lounaspaikka ja kahvila on Pauligin Kulma Kluuvissa. Maistelin Kaisaniemen kävelyn jälkeen punajuurimehua, avokadoleipää ja maidotonta minttujäätelöä, joka meinasi viedä kielen mennessään. Iltaruokasuositukseni Töölön puolelta on Bistro Töölön sävel, jonka tunnelma vie ihanasti 50-luvulle, mutta klassikkoruuissa on tuore ote ja laadukkaat raaka-aineet.
Kirjoittaja Hanna Brotherus on koreografi ja neljän lapsen äiti. Viimeisimmät taiteelliset työnsä hän on tehnyt Keskuskirjasto Oodin avajaisiin ja Suomen Kansallisteatteriin. Hanna rakastaa aamuja, leivän leipomista ja liikettä sen kaikissa eri muodoissa.
Teetän tunneillani usein harjoituksen, jossa pyydän ihmisiä havainnoimaan ympäröivää tilaa kuin taidenäyttelyä. Sellaista jossa jokainen huonekalu ja värisävy olisi harkitusti juuri siinä missä on. Juuri heitä varten ripustettuna. Seuraavaksi pyydän heitä jakamaan kokemuksen jonkun toisen, yleensä ventovieraan kanssa. Havainnot ovat erilaisia; joku on huomannut naarmut lattiassa ja varjon seinällä – toisen huomion vei raskasrakenteinen pöytä ja kirkas kattolamppu. Joukossa on yleensä aina joku, joka sanoo, ettei huomannut tilassa mitään erityistä.
Seuraavassa vaiheessa tehtävää käytetään kehomuistia. Mihin kiinnittäisin huomion, mitä havainnoisin, jos olisin se lapsi, joka kerran olin. Tämä vaihe näyttäytyy usein liikkeellisesti. Ihmiset alkavat luonnostaan kontata, hyppiä, haistella ja ottaa kontaktia toisiinsa. Jotain olennaista tapahtuu ja hetkessä onkin vain lyhyt matka siihen aitoon lapseuteen, jonka kautta olimme vapaat kehollisesti. Uskalsimme liikuttaa itseämme ja ennen kaikkea uskalsimme kiinnostua. Uskalsimme nähdä. Uskalsimme koskettaa.
Havainnointiharjoitus kuuluu päivittäisiin rutiineihini. Kun nousen sängystä, valitsen, olenko kiitollinen alkavasta päivästä. Valitsen katsonko rakastani ja lapsiani silmiin ja kysyn mitä heille kuuluu. Vai ohitanko heidät ja samalla meidät, keskittyen omiin askareisiini. Valitsen havaita kohtaamissani ihmisissä kauneutta tai antaa mielelleni luvan kritisoida ja arvostella heitä. Voin imuroida lattiat nauttien havainnostani, että koti siistiytyy ja voin nousta raput ylös ihmetellen sitä, kuinka hienosti kehoni toimii.
Koska olen ammatiltani koreografi ja ohjaaja, minulla on siviilielämää haittaava luonteenpiirre. Kontrolloin mielelläni – ja ehkä vielä pahempaa; huomaamattani – kaikkea ja kaikkia. Myönnän, että olen vaativa persoonallisuus sekä kanssaihmisilleni että itselleni. En tahdo antaa asioiden mennä omalla painollaan. Minun on vaikeaa noudattaa viisaan opettajani neuvoa, jossa hän sanoi ”älä tee, vaan anna tapahtua”. Pomotan, määräilen ja ohjaan ihmisiä toimimaan koreografiassani niin kuin luova mieleni milloinkin ehdottaa. Taiteellisen työryhmän johtajuuden lisäksi monilapsisen perheenäidin arki on iskostanut minuun elämäntavan, josta haluan oppia pois.
Voidakseni muuttua minun on havainnoitava. On tunnistettava tunteet juuri sellaisina kuin ne ovat. On katsottava niitä kuin lapsi. On ymmärrettävä, että kaikki tunteet menevät ohi. On muistettava, että yli 60 % ihmisen tunteista on epämiellyttäviä. On suostuttava olemaan ihminen, joka on aito ja inhimillinen.
Tapasin viime viikolla palomiesystäväni. Hän kertoi Helsingin maanalaisesta verkostosta, jota emme tule ajatelleeksi. Pelkästään tavaratalo Stockmannin alapuolella on enemmän kerroksia maan alla kuin sen päällä. Ihmisessä tulemme samoin arvioineeksi ohutta ulkokuorta. Katsomme usein vain kasvoja, vaikka pää on aikuisen ihmisen kehosta vain yksi kahdeksasosa. Elämme valitettavasti kulttuurissa, jossa kehon tehtäväksi jää valitettavan usein siirtää päätämme paikasta toiseen. Kehon viisaus ja kuuntelu unohtuu. Keskitymme treenaamaan ulkokuorta. Havainnoimme kehoamme kuin hän, joka ei huomannut tilassa mitään erityistä.
Ihmisen keho on ihmeellinen. Päällimmäisenä meidät erottaa muista iho, joka on suurin elimemme. Ihomme huutaa kosketusta. Ilman kosketusta ihminen voi todistetusti kuolla.
Ihon alla on lihaskudos, lihaksen alla luu. Voimme koskettaa niitäkin – sekä itsessämme että toisessa. Kosketus on hienoin tie harjoitella havainnointia. Se ei maksa mitään, se ei vaadi mitään. Sen voi aloittaa juuri nyt. Havainnoinnin viisaus suhteessa ihmiskehoon on ihmettelyssä. Siinä, kuinka me kaikki olemme niin erilaisia ja kuitenkin olemme samaa.
Kyselin taannoin sosiaalisen median tileilläni seuraajieni ajatuksia yksinäisyydestä. Pohdin muun muassa sitä, miksi minusta yksinäisenä tuntuu siltä, että moni ihminen välttelee kohtaamistani.
Eräs lämmöllä ja hyvillä tarkoitusperillä lähetetty viesti jäi mietityttämään erityisesti.
”Yksinäisyys on ominaisuutena tai tilanteena pelottava jollain tapaa. Vaikutat tosi mielenkiintoiselta ja hauskalta, mutta yksinäisyyden korostaminen saa ehkä muut varautuneeksi, yksinäisyyden saatetaan pelätä tarttuvan”, viestin lähettäjä kirjoitti.
Tuo on älyttömin kommentti, jonka olen pitkään aikaan kuullut; että yksinäisyys tarttuisi! Mutta ymmärrän ajatuksen täysin. Se kiteyttää täydellisesti yhden suurimmista ongelmista yksinäisyyteen liittyen: Kun jotain ilmiötä ja asiaa ei tunneta, se pelottaa ja ensimmäisenä ihminen luonnollisesti alkaa pelätä omasta puolestaan ja pohtia, miten hänelle voi käydä?
Yksinäistä ei uskalleta lähestyä, kun ei ymmärretä mitä hän oikeastaan on – tai mikä hänellä on. Yksinäisyyttä kokeva puolestaan ei uskalla kurottautua ulos ja kertoa yksinäisyydestään, koska pelkää tällaista tuomiota hylätyksi tulemisesta ja toisten välttelystä.
Se, että minä olen yksinäinen ja kerron kokemuksestani julkisesti ei tarkoita, että muiden tulisi pelätä heille tapahtuvan jotain pahaa.
En voi tartuttaa tätä, sillä yksinäisyys ei ole sairaus.
Joskin tunnustan itsekin joskus toivoneeni, että yksinäisyys olisi luokiteltu sairaudeksi, sillä silloin sitä saattaisi olla helpompi lähestyä. Olisi jokin itsestä ulkopuolinen asia, jolle on selkeästi määriteltävä muotti ja diagnoosi. Sairaus, joka on ottanut vallan, mutta jonka saisi lääkkeillä kuntoon, pois ja turrutettua.
Yksinäisyys on usein häpeällinen tunne ja meille kokijoilleen se tarkoittaa yleensä epäonnistumista ja kaikkea vaikeaselkoista ja kiellettyä, joka pitäisi vain peittää. Yksinäisyyden kamalin leima on se, että sen ajatellaan olevan aina itse aiheutettua ja asia, johon kukaan muu kuin ihminen itse ei voi puuttua. Siksi on parempi olla hiljaa ja kärsiä yksin.
Kuitenkin niin pitkään kuin sitä hävetään eikä siitä puhuta, yksinäisyys on ja pysyy. Niin pitkään, kuin yksinäisyys verhoillaan hämyiseksi tabuksi, se kummastuttaa ja pelottaa sekä herättää sekavan kirjon tunteita niin yksinäisyyttä kokevissa kuin ei-yksinäisissä.
Kenenkään ei tulisi vaieta kokemuksestaan toisen pelkojen takia, eikä kenenkään vältellä toista siksi, että hän on yksinäinen. Se, että toinen kertoo yksinäisyydestään, voi sen sijaan avata ymmärtämättömyyden, vuoropuhelun ja ratkaisujen löytämisen yhdessä. Siksi tärkeintä ja parasta mitä voimme tehdä, on kohdata toisemme avoimesti.
Muutos tapahtuu vain puhumalla.
Yksinäisyys ei ole sairaus, eikä se muutoinkaan ole mitään kamalaa, kummallista tai pelottavaa. Se on tavallinen ja hyvin yleinen kokemus, ihmiselämän tunne – sillä tavoin sitä tulisi lähestyä sekä siten puhua. Yksinäisyyteen ei ole popsittavia pillereitä. Sitä ei voi parantaa, eikä siitä voi parantua. Eikä sitä kuulukaan turruttaa! Se on osa ihmisen elämää, kaipausta, halua liittyä toisiin, ja juuri siksi maailman kaunein tunne. Yksinäisyyden tunne täytyy vain osata kanavoida toiminnaksi. Ja ensimmäinen askel tuohon on se, että puhumme asiasta ääneen.
Ja tästä jatkan ensi kerralla lisää!
Tervetuloa lukemaan ajatuksistani ihmisten keskellä myös blogiini MaiLifeen, sinne pääset tästä.
Terve. Kysyn sinulta aluksi, voitko allekirjoittaa toisinaan kokevasi jotain seuraavista?
ettet tule kuulluksi
kaipaat tulla rakastetuksi
sinua ei ymmärretä tai sinut ymmärretään väärin
kaipaat tulla arvostetuksi
sinua ei nähdä sellaisena kuin olet
Jos voit, kannattaa lukea eteenpäin. Voin itse allekirjoittaa jokaisen noista kokemuksista. Minussa on tuollaisia tyhjiöitä, jotka kaipaavat erinäisiä asioita täyttyäkseen.
Nämä tyhjiöt ovat hankaloittaneet toisinaan elämääni. Kaipuuni on voinut olla raskasta läheisilleni kun olen kohdistanut toiveeni siihen vastaamisesta heihin. Toisinaan hankaluutta on tuottanut oma kiukkuni siitä, etten saa sitä mitä kaipaan. Kuten myös se sulkeutunut tila jossa murjotan odottaen, että joku korjaa tilanteen.
Hämmentäviä tilanteita on luonut myös se, että olen joskus yrittänyt saada näitä asioita itselleni epäsuorasti. Vaikkapa miellyttämällä, yrittämällä saada huomiota ja niin edelleen. Jälkimmäisessä turhauttavaa on se, että vaikka joskus saisin sen avulla sen mitä kaipaan, en oikeastaan koe täyttymystä koska olin sen hankkimisessa niin epäsuora, etten oikeastaan ollut itseni ja siten myöskään vastaanottamassa avoimesti saamaani.
Ehkä tiedät tästä jotain sillä jokaisella meillä on käytössä useita epäsuoria strategioita saada se mitä kaipaamme. Omaksuimme niitä ollessamme pieniä ja olemme jalostaneet niitä iän myötä. Vaikka tiedämme, että strategiat eivät tuo parhaita mahdollisia tuloksia, moni meistä on keinoton sen edessä miten toimia toisin. Strategioista on tullut keskeinen osa identiteettiämme.
Asiaa ei helpota se, että suoruus omista tarpeista on hankalampaa kuin epäsuoruus. Se edellyttää vastuunkantoa, avoimmuutta ja itsetuntemusta.
Kaipuu tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi on olemassa meissä jokaisessa. Osalle se on isompi teema koska vajetta sille on kertynyt isommin. Toisille ne ovat luontaisia inhimillisiä tarpeita, joiden täyttämiseen emme kuitenkaan ole saaneet koulussa pelivälineitä. Tämä kirjoitus tarjoaa sinulle yhden työkalun, joka on ollut minulle se merkittävin. Rakennetaan alle kuitenkin hieman ymmärrystä.
Miksi kaipaamme sitä, että toinen ihminen kuulee, näkee ja ymmärtää?
Ihmisen psykologiseen kehitykseen kuuluu merkittävänä asiana se, että minuutemme kehittyy vuorovaikutuksessa toisiin. Jotta jokin asia tulee meille todeksi tai näemme itsemme, meidän täytyy saada sille ulkoinen todistaja, tuki ja hyväksyntä. Kehityksemme alkuhetkillä olemme vailla käsityksiä siitä keitä olemme, eli toisin sanottuna myös vailla minuutta. Se miten meidät nähdään, mitä meissä nähdään, mitä ei nähdä ja millaista palautetta saamme, muodostaa pääasiassa minuutemme.
Jos asiat menisivät optimaalisesti, meille alettaisiin opettaa jo varhaisessa vaiheessa kyky sanoittaa tunteitamme ja kysyä kysymyksiä itseltämme. Meille rakentuisi kapasiteetti kohdistaa huomio itseemme. Siihen mitä aistimme, tunnemme ja havaitsemme tapahtuvan itsessämme. Kun persoona alkaa kypsyä ja psyykkinen kapasiteettimme sen sallii, olisi hienoa jos meidät opetettaisiin kuulemaan, näkemään ja ymmärtämään itseämme.
Näin ei monissa tapauksissa kuitenkaan tapahdu ja varmuudella jokainen meistä hyötyisi siitä, että meillä olisi käytössä kapasiteetti ja työkalut itsemme kuulemiseen.
Syy siihen, että kaipaamme tulla kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi on:
näihin tarpeisiin ei ole vastattu riittävissä määrin elämämme aikana
emme ole oppineet kuulemaan, näkemään ja ymmärtämään itseämme vaan katsomme edelleen ulkopuolelle toivoen tulevamme kuulluksi.
Tässä ei ole mitään väärää. On kuitenkin erittäin hyödyllistä ymmärtää, että toiveen kohdistuminen ulkopuolellemme on vielä itsenäistymättömän minuutemme tapa toimia. Jos haluamme todella tulla kuulluksi, voimme opetella olemaan kuulijana itsellemme. Tämä tuo mukanaan myös sen, että toiset alkavat kuulla meitä paremmin ja alamme itse kuulemaan toiset itsestämme erillisinä olentoina. Tällä on radikaalisti elämänlaatua parantavia vaikutuksia.
Parhaimmillaan ihmissuhteissa voi olla se mitä on ja tulee kohdatuksi ja vastaanotetuksi sellaisenaan. Jokainen hyvä ihmissuhde rakentuu tälle tervetulleeksi tulemisen kokemukselle.
Ihmissuhteet voivat olla tilaisuus tulla kuulluksi
On neljä erilaista tapaa pyrkiä tulemaan kuulluksi. Ensimmäinen on se, että kohdistamme toiseen (usein tietämättämme) toiveen siitä, että toinen kuulee ja ymmärtää.
Toinen on se, että kerromme toiselle, että toivoisimme hänen kuuntelevan ja alamme kertoa siitä asiasta tai kokemuksesta, jonka toivomme selkeävän itsellemmekin sen tuloksena, että saamme tulle myös toisen kuulemaksi.
Kolmas on se, että kerromme toiselle sen mitä meissä tapahtuu, koska olemme jo perillä siitä. Tässä tapauksessa kuulluksi tulemisen paine ei enää kohdistu toiseen.
Neljäs tapa on tulla itsemme kuulemaksi, joka usein poistaa paineen tulla kuulluksi.
Oma kokemukseni on, että toisen kuulemaksi tuleminen tapahtuu parhaiten sen kautta, että osaan soveltaa neljättä tapaa, eli ensisijasesti tulla itsensä kuulemaksi. Silloin toiselle kertominenkin muuttuu itseni jakamiseksi sen sijaan, että kaipaan häneltä apua.
Jotta sinulle ei synny väärää kuvaa, haluan painottaa sitä, että siinä ei ole mitään väärää, että haluamme tulla myös toisten kuulemaksi. Harva asia on niin antoisaa ihmissuhteita ajatellen kuin se, että voimme jakaa itsemme sellaisena kuin olemme ja tulemme todella kohdatuksi. Ihmissuhteita ajatellen haluan kuitenkin sanoa kirjoituksellani sen, että tulemme paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuulluksi ja myös toisten kuulemaksi kun otamme ensisijaisesti siitä vastuun itse. Mutta kuinka?
Miten kuulla itseään?
Seuraava harjoitus on nimeltään itsekeskustelu. Pienenä pohjustuksena sille haluan sanoa, että itsemme kanssa keskustelu edellyttää meiltä läsnäoloa. Läsnäololla tarkoitan, että avaudumme aistimaan, tuntemaan ja havaitsemaan sen mitä koemme juuri nyt. Eli mitä mielessämme, tunnetasolla ja kehossamme tapahtuu.
Jotta voimme keskustella itsemme kanssa, meidän täytyy myös olla avoimia itsellemme, eli toisin sanottuna vailla päämäärää sen suhteen, mitä meissä tapahtuu. Tämä sama asia pätee vuorovaikutukseen toisten kanssa. Et sinä voi tutustua toiseen, jos et avaa sinua toisella sellaisena kuin olet. Eikä sinua kiinnosta tutustua sinuun, jos toinen ei kuuntele sinua ilma agendaa vaan pyrkii jollain tavalla ohjaamaan sinua jonnekin. Sama pätee keskusteluun ja ystävystymiseen itsemme kanssa.
Kun teet alla olevan harjoituksen, muista, että kapasiteetti olla läsnä ja kuulla itseään on asia, joka kehittyy harjoittaessa. Ihan kuin mikä tahansa muukin kapasiteetti.
Itsekeskustelu -harjoitus
Varaa itsellesi rauhallinen tila, jossa sinua ei häiritä seuraavaan n. 15 minuuttiin. Istu sitten alas tuolille ja aseta ajastin soimaan 10 minuutin kuluttua. Hengitä vähintään kaksi kertaa rauhassa syvään sisään ja syvään ulos. Anna sitten oman huomiosi levätä siinä mitä aistit, tunnet ja havaitset. Millekään ei tarvitse tehdä mitään, riittää, että huomaat.
Kysy sitten itseltäsi ääneen kysymys: mitä minussa tapahtuu juuri nyt? Vastaa sen jälkeen kysymykseen ääneen. Huomaa, että tarkoitus ei ole analysoida, löytää selityksiä tai ratkaista mitään. Vaan kuvailla tekemiäsi havaintoja. Ehkä tunnet levottomuutta. Hyvä, sanoita se ääneen itsellesi. Ehkä koet, ettet osaa tai ymmärrä mikä tämän harjoituksen idea on. Hyvä, sanoita se ääneen itsellesi. Ehkä sinua alkaa naurattaa. Hyvä, sanoita se ääneen itsellesi. Kun olet sanoittanut ääneen sen mitä juuri nyt huomaat, kysy kysymys uudelleen ääneen ja vastaa siihen ääneen. Jatka tätä kysymisen ja tunnustelevan vastaamisen ketjua kunnes kello soi. Kysy sen jälkeen vielä itseltäsi miten huomaat harjoituksen vaikuttavan itseesi.
Mitä hyötyjä siitä on, että opimme kuulemaan, näkemään ja ymmärtämään itseämme?
Ihminen voi kieltämättä elää normaalin elämän myös ilman taitoa tulla kuulluksi. Soisin kuitenkin jokaisen oppivan kyseisen taidon koska silloin voimme todella kokea monien tarpeidemme täyttyvän. Toinen syy on se, että kun tässäkin asiassa osaamme ottaa konkreettisesti vastuun itsestämme, annamme pääasiassa ihmisuhteisiin kohdistuvalle odotukselle mahdollisuuden raueta ja voimme alkaa nähdä toiset erillisinä ihmisinä sen sijaan, että he olisivat välineitä tarpeidemme täyttymiselle.
Ihmissuhteet ovat mielestäni yksi parhaita asioita elämässä. Ja toisen ihmisen kohtaaminen edellyttää kokemukseni mukaan sitä, että pystyn todella jakamaan itseni toiselle. Tämä mahdollistuu kun osaan kuulla ensin itseäni.
Kuulluksi, nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen taito auttaa meitä myös työpaikalla. Saamme paljon parempi tuloksia palavereissa kun menemme sinne selkeinä itsestämme ja osaamme kommunikoida toisille selkeämmin omat näkemyksemme. Yhtä lailla taito auttaa siinä, että opimme ottamaan kontaktin suurimpaan voimavaraamme, eli itseemme. Jokaisella meistä on ideoita, näkemyksiä, pontentiaaleja sekä resursseja, joiden jakaminen on helpompaa kun osaamme ottaa niihin yhteyden keskustelemalla itsemme kanssa läsnäolevasti.
Turvallisuuden tunne on kaikkien toimivien ihmissuhteiden perusta. Jos et tunne turvaa sisälläsi etkä luota itseesi, et luota toiseen, etkä uskalla tuntea hänen kanssaan kaikkia tunteitasi. Et uskalla paljastaa todellista itseäsi, jolloin et voi vetää puoleesi sinua täydentäviä ja ymmärtäviä ihmisiä ja suhteesi jäävät pinnallisiksi. Yhteys on small-talkkia, läpänheittoa ja sarkasmia, jotka ovat ihan viimeisiä asioita, joita turvaton kaipaa.
Yksi tärkeimmistä tarpeistamme on tulla nähdyksi. Tarve liittyy häpeän tunteeseen, sillä häpeilevä kääntää katseensa pois yhteydestä muihin ja jää yksin, jolloin tuntee itsensä turvattomaksi ja hylätyksi. Häpeä tekee meistä haavoittuvaisia ja sitoo meidät joko yhteyteen tai erillisyyteen muiden kanssa.
Kun pelko hylätyksi tulemisesta ottaa vallan, emme halua nähdä toista ollenkaan ja näkemistä käytetään lyömäaseena.
“Häivy silmistäni!”
“En pysty edes katsomaan sinua!”
Häpeän tarve on turvata itsensä. Katso, näin pieni ja haavoittuva minä osaan olla, osaatko tuntea empatiaa?
Voinko luottaa siihen, että hätäni hetkellä sinä näet hätäni ja pidät minusta huolta?
Rakkaus on helppoa, mutta se ei tule helpolla, jotta osaisimme arvostaa sen voimaa. Rakkauden perustan pitää olla vahva ja se pitää luoda siksi itsessään, ei voi nojata muiden perustaan. Jos pelkää näkyväksi tulemista, voi yrittää tehdä elämästään, ihmissuhteistaan ja parisuhteestaan mahdollisimman helppoja, mukavia ja turvallisia. Silloin voi jäädä jumiin turvallisuuden ansaan, jossa parisuhde nähdään valmiina turvaa tuovana tilana, eikä elävänä ja muuttuvana kasvun paikkana. Pelosta alkaa kontrolloida ja nalkuttaa aina kun joku asia muuttuu tai kun toinen tekee jotain uutta. Turvattomuuden tunne vain kasvaa ja kasvaa, sillä muutosta ja kasvua ei voi kukaan estää.
Olen pettynyt rakkaudessa useasti ja siitä johtuen tunnen turvattomuutta. Kerroin suhteemme alussa miehelleni, että minun pitää luottaa ennen kuin voin rakastaa. Ajattelen myös, että ensitapaamisestamme lähtien juuri tämä on ollut vetovoimamme salaisuus. Tähän sydämelliseen ja lempeään mieheen voisin oppia luottamaan ja hänen avullaan syventäisin omaa itseluottamustani ja voisin kasvaa ihmisenä.
Alussa menin vanhan kaavan mukaan ja projisoin omaa turvattomuuttani kritisoimalla miestäni. Se oli helppoa, löytyi vaikka mitä nalkutuksen aihetta. Tuhahtelin paljon ja pyörittelin silmiäni ja mieheni vain hymyili. En katsonut häntä silmiin, niin paljon pelkäsin hänen minulle suomaa hyväksyntää ja rakkautta.
Torjuin kaikkea sitä, mitä olin aina halunnut. Että olisi joku, joka miettisi minunkin tarpeitani ja haluaisi täyttää niitä. Oli pelottavaa saada sitä mitä oli aina halunnut, sillä kun saa jotain, se vaatii vastakaikua – osaisinko antaa sitä, uskaltaisinko avata pelästynyttä sydäntäni?
Kun hylätyksi tulemisen pelko kuohahti ja peloissani halusin taas valita helpoimman vaihtoehdon, joka oli mollata miestäni, pysäytin itseni ja katsoin itse itseäni ja käytöstäni. En ollut kovin ylpeä itsestäni. Lapsellinen käytökseni tuhosi luottamusta välillämme, joten päätin vihdoin ottaa vastuun pelostani.
Menin mieheni luo, katsoin häntä silmiin ja halasin häntä. Kuulostanee pikkujutulta, mutta sitä se ei koskaan ollut, se on ollut se vaikeampi valinta. Ne muutamat askeleet ovat tuntuneet maratonilta. Hikeä on pukannut kun perille on päässyt, katse on ollut pelosta lasittunut ja sydän on tykyttänyt tuhatta ja sataa. Näkeekö hän pelkoni ja rakastaako minua edelleen?
Harjoittelun tuloksena osaan nyt jo turvattomuuden hetkellä pyytää läheisyyttä. Sen tuoma yhteys lisää turvallisuuden tunnetta ja luottamustani siitä, että saan olla tarvitseva ja tunteva, keskeneräinen ja silti rakastettava.
Haluan että pelkoni nähdään, ja siihen vastataan. Sanoja ei tarvita, tarvitaan katse ja kosketus.
Mieheni ei ole koskaan torjunut minua. Se on hänen suurin lahjansa minulle. Olen tehnyt paljon töitä sisäisen turvattomuuteni paikkaamiseksi ja mieheni on tehnyt työstä puolet. Siitä tulen olemaan hänelle ikuisesti kiitollinen.
Teksti on muunnelma Taran kirjasta Ilman sinua ei olisi minua. Kirjassa käydään läpi tärkeimmät tarpeemme parisuhteessa ja ihmissuhteissa. Tutustu kirjaan TÄSTÄ.
