”Jos mä en saa levittää siipiäni, niin et saa kyllä sinäkään” – Omistushalu suhteessa voi johtua pelosta, ettei itse ole tarpeeksi hyvä

Nuorempana vedin usein puoleeni omistushaluisia kumppaneita – yksikin oli niin mustasukkainen, että tarkkaili ikkunasta alanko jutella kadulla tuntemattomien kanssa.

Hän räyhäsi kirjoista joita luin ja ajatuksista joita ajattelin. Toinen tsekkaili puhelimestani viestejäni ja sai raivarit kun vietin aikaa toisten miesten kanssa.

Jälkikäteen voi todeta, että voi mua rakasta, että suostuin sellaiseen. Mutta suostuin, koska en ollut vielä löytänyt omaa voimaani ihan täysillä. Olin itsekin mustasukkainen ja omistushaluinen; pelkäsin, että on minulta pois jos toinen säkenöi muillekin kuin minulle.

En ollut löytänyt vihan rakentavaa voimaa, positiivista aggressiota, jonka avulla ollaan yhteydessä omiin tarpeisiin ja asetetaan itsestä huolehtivia rajoja.

Mustasukkaisuus ja omistushalu voivat rönsytä ihan valtoimenaan vaikka kumppani toimisikin kunnioittavasti ja luotettavasti, ja vaikka itse olisi aivan sydänsärmänä. Omistushalu – sellainen vähän tarramallinen ote toisiin – tai toisten tarramalliseen otteeseen suostuminen – kumpuaa sieltä, missä emme ole ottaneet jotakin itsessämme vielä ihan omaksemme. Usein lahjojamme tai voimaamme.

Annamme toisten takerrella ja takertelemme itsekin silloin kun uskomme että emme riitä tällaisena, ole hyviä tai arvokkaita tai kun luulemme että on meidän tehtävämme ottaa vastuu toisen hyvinvoinnista, mielenrauhasta ja tyytyväisyydestä.

Omistushalu – sellainen vähän tarramallinen ote toisiin – tai toisten tarramalliseen otteeseen suostuminen – kumpuaa sieltä, missä emme ole ottaneet jotakin itsessämme vielä ihan omaksemme

Sen sijaan että keskittyisimme elämässä kehittämään kiinnostuksen kohteitamme ja potentiaaliamme ja otamme vastuun siitä mitä haluamme ja tarvitsemme, kehittelemme draamakeitoksia. Jos ei uskalla antaa elämänvoimansa virrata omien lahjojensa suuntaan tai siihen mikä itseä inspiroi, vaan pienentää itseään tuo alitajuinen supressio projisoituu helposti toiseen. ”Jos mä en saa levittää siipiäni, niin et saa kyllä sinäkään.”

Paradoksi on juuri uskomuksessa, että ”mä en saa”. Kukaan muu ei voi antaa lupaa omaan voimaamme, lahjoihimme ja potentiaaliimme – on oma valintamme lähteä niitä availemaan ja syventämään.

Mustasukkaisuudesta ja omistushalusta sanotaan usein, että ne nousevat epävarmuudesta. Voimauttavampi ajatus voisi olla että jokin itsessämme on vielä ihanasti löytämättä tai kukkaan puhkeamatta. Ajatuksesta että on epävarma ja siksi takertuva tai mustasukkainen voi saada taas yhden syyn sheimautua: ”niin, kun mä oon niin epävarma ja kaamea – enkä ”saisi” olla.” Mustasukkaisuudesta tai omistushaluisesta käytöksestä voi tulla mörkö ja tabu – ja silloin joutuu usein entistä kauemmas omasta voimastaan.

Takertuminen, omistushalu ja mustasukkaisuus ovat usein peitetarinoita ja toimintaa, jossa suuntaamme omaa voimaamme itsemme ulkopuolelle supistavasti sen sijaan että kohdistaisimme sitä itseemme ja omaan elämäämme avaavasti. Silloin pienennämme toisiakin, eikä kellään ole kovin mukavaa.

Kun oma liekki on vähän hukassa tai ei koskaan ole oikein löytynytkään, saatamme luulla että elämämme kukoistushommeli on toisten käsissä

Jos emme ole saaneet kannustavaa peilausta oman voimamme löytämiseen ja tutkimiseen, emme välttämättä tiedä, että meillä todellakin on laiffissa lupa löytää lahjojamme, intohimojamme ja kukoistustamme – ja käyttää siihen niin paljon paukkuja kuin sielu sietää.

Olemme ehkä sisäistäneet sellaisen mallin varhaisissa vuorovaikutussuhteissamme että (kaikkia) omia tunteita ei saa tuntea. Silloin elelemme vähän säästötulilla; jos ei ole yhteyttä tunteisiin, ei ole yhteyttä tarpeisiin. Jos ei ole lupaa omiin tarpeisiin on vaikeaa olla yhteydessä omaan voimaansa ja lahjoihinsa.

Kukaan toinen ei ole vastuussa sisäisten liekkiemme sytyttämisessä ja tulien ylläpitämisessä. Kun oma liekki on vähän hukassa tai ei koskaan ole oikein löytynytkään, saatamme luulla että elämämme kukoistushommeli on toisten käsissä.

Sen sijaan että jää möyrimään omistushalun niittaavaan kehään voisi pikku hiljaa uskaltautua kyselemään itseltään: mitä itse juuri nyt haluaisin ja tarvitsisin? Mikä minua – siis ihan vain justiin minua itseäni – tällä hetkellä kiinnostelee ja kutsuu? Voisinko antaa itselleni tilaa siihen, ja kommunikoida siitä lempeästi myös toiselle, häneltä kuitenkaan lupia kyselemättä?

Läheisriippuvaisessa suhteessa ollaan usein tilassa, jossa pyritään alitajuisesti ratkomaan jossakin omassa kehitysvaiheessa syntyneitä traumoja tai täyttymättömiä tarpeita. Kun oikein tiukkaan syheröön mennään, happi loppuu eikä kasvua oikein pääse tapahtumaan.

Suhteissa happi ja tila – ja myös läheisyys – syntyy siellä, missä kaksi tyypperöä saa olla ihan omia erillisiä ihmisiään myös suhteen ulkopuolella

Silloin voisi lempein rantaravun askelin mennä vähän sivummas (ei välttämättä etäälle tai kauas) ja kuulostella omia tarpeitaan.

Voimautuminen, oman potentiaalinsa löytäminen, usko ja luottamus kykyihinsä, riittävyyteensä, osaamiseensa ja lupaan opetella ja kehittyä lähtee sieltä missä omaa energiaansa käyttää enemmän omien kiinnostuksen kohteidensa tutkailuun kuin riittävyytensä todisteluun. Suhteissa happi ja tila – ja myös läheisyys – syntyy siellä, missä kaksi tyypperöä saa olla ihan omia erillisiä ihmisiään myös suhteen ulkopuolella.

Tietysti on kumppanuuksia ja toimintaa, jossa pelko tai turvattomuus on tosi aiheellista. Mutta jotta itseään voi kohdella kunnioittavasti ja lähteä sellaisesta tilanteesta lätkimään, tarvitaan siihenkin omaa voimautumista. Eikä se ole rakettitiedettä vaan uskallusta palata kysymään itseltään: mitä mä nyt tarvitsen ja kuinka voisin sitä itselleni antaa, toisia vastuuttamatta, muilta vaatimatta?

Oma voimautumisreissuni johti lopulta siihen, etten sietänyt enää tukahduttavaa mustasukkaista tai omistushaluista käytöstä kumppaneiltani – lakkasin taipumasta ja lähdin vain menemään (jos toinen ei suostunut ottamaan vastuuta ja tutkimaan käytöstään.) Sen jälkeen kumppanuuksissani on ollut läsnä vapaus ja syvä kunnioitus – koska olen kunnioittanut omaa elämänvoimaani enkä ole enää taipunut miellyttämiseen tai itseni pienentämiseen.

Mustasukkaisuus voi suhteessakin olla kutsu kuulostella yhdessä: kuinka juuri nyt voisimme lisätä turvaa ja tukea kasvua?

Mustasukkaisuus tunteena on ihan normaali ja ymmärrettävä – olemme epävarmoja ja haavoittuvaisia rakastamisen riskin edessä. Mutta sen ei tarvitse johtaa suhteessa supistamiseen vaan se voi olla kutsu kuulostella yhdessä: kuinka juuri nyt voisimme lisätä turvaa ja tukea kasvua?

On ihmeellinen voimavara kun vaikeiden tunteiden ei suhteessakaan tarvitse olla kiellettyjä vaan niitä uskalletaan katsoa yhdessä. Se kysyy kummankin halua kasvaa ja tulla syvemmälle yhteyteen – eli ottaa vastuu omasta voimastaan.


Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.

Kuva: Unsplash

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
Sinä! Tiesitkö, että saat kuunnella ILMAISEKSI 30 päivää Storytelia uutena asiakkaana? Löydät esim. lukuisia Hidasta elämää -kirjoja ja -meditaatioita. 
Tarjous vain tästä!
close-image