Nämä 3 asiaa opin, kun uskalsin olla heikko: ”Olet arvokas, vaikka et aina jaksaisikaan”

”Kyllä mä pärjään.”
”Ei tässä mitään.”
”Kaikki on hyvin.”
”Älä sä musta huoli.”

Kuulostaako tutulta? Moni meistä oppii jo pienestä pitäen olemaan vahva – hoitamaan hommat, pärjäämään yksin ja puskemaan eteenpäin vaikka hammasta purren. Ehkä malli on opittu vanhemmilta. Tai ehkä se on ollut selviytymismekanismi tilanteeseen, jossa ei ollut muita vaihtoehtoja.

Kun ihminen pärjää ja jaksaa tarpeeksi kauan, alkaa selviytymismekanismista tulla pikkuhiljaa osaa minuutta. Alkaa itsekin uskoa olevansa vahva, jaksavansa ja selviävänsä lähes mistä vaan yksin, kunnes jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Näin kävi myös minulle.

Kun jatkuva pärjääminen ja ”vahvana pysyminen” alkaa tuntua taakalta, on aika harjoitella uudenlaisia tapoja olla ja elää. On aika harjoitella heikkoutta.

Tässä kolme arvokasta asiaa, jotka liiasta vahvuudesta luopuminen on minulle opettanut:

1. Olet arvokas, vaikka et aina jaksaisikaan.

Sinulla on lupa olla väsynyt, hukassa, henkisesti ja fyysisesti rikki. Sinulla on lupa kieltäytyä ja sanoa ei. Sinulla on lupa tehdä vähemmän kuin olit suunnitellut. Omien rajojen vetäminen ei tee sinusta heikompaa tai huonompaa ihmistä, vaan kertoo siitä, että arvostat itseäsi. Joskus on paljon viisaampaa luovuttaa kuin jatkaa eteenpäin vain siksi, että ”pitää jaksaa”.

2. On suuri lahja vastaanottaa – ja antaa apua.

Jokainen meistä on avun arvoinen, myös sinä. Jos olet aina tottunut pärjäämään yksin, toiseen tukeutuminen voi kuitenkin olla vaikeaa. Saatat myös pelätä kuormittavasi muita. Kun rohkenet pyytää ja vastaanottaa apua, olosi kevenee ja huomaat, että et ole kenellekään taakka – päinvastoin. Se joka auttaa, kokee usein myös saavansa. Yksi elämän hienoimmista lahjoista avautuu, kun annat toisen ihmisen kannatella itseäsi.

3. Rohkeutta on näyttää oma haavoittuvuutensa.

Ennen ajattelin, että vahva on se, joka jaksaa, pystyy, pärjää ja selviää. Ja heikko on se, joka tippuu kelkasta tai jota muiden pitää kannatella. Pelkäsin kuollakseni jälkimmäistä. Todellisuudessa jokainen meistä on elämänsä aikana näitä molempia – kiitos ihmisyys ja inhimillisyys. Suurinta rohkeutta onkin näyttää oma haavoittuvuutensa. Se vapauttaa  – ja tuo meitä lähemmäksi toisiamme.