Sivu 7 – Hidasta elämää

Työelämä kroonisten sairauksien kanssa – Uuvuttava arki, josta puhutaan liian vähän

Työstä puhutaan usein itsensä toteuttamisena, urana tai tapana rakentaa omannäköistä elämää. Monelle se on myös paikka, jossa voi käyttää osaamistaan, kehittyä ja olla osa jotain suurempaa.

Minulle työ on kaikkea tätä – mutta se on myös jatkuvaa tasapainoilua työn ja terveyden välillä. Tämän takia olen päätynyt myös yrittäjäksi.

Elän pitkäaikaissairauksien kanssa. Ne ovat osa arkeani, vaikka eivät aina näy ulospäin. Sairaudet vaikuttavat monella tavalla jokapäiväiseen elämään, mutta ehkä eniten siihen, kuinka paljon voimia minulla on käytettävissä päivän aikana.

Kun työpäivän pituus määräytyy jaksamisen mukaan

Moni tekee pitkiä työpäiviä, ja työelämässä puhutaan usein tehokkuudesta, jaksamisesta ja siitä, kuinka paljon pystyy saamaan aikaan. Minun todellisuuteni on hieman toisenlainen.

Usein jaksan työskennellä vain joitakin tunteja päivässä. Sen jälkeen keho alkaa muistuttaa rajoistaan. Väsymys ei ole tavallista työpäivän jälkeistä uupumusta, vaan jotain syvempää – tunnetta siitä, että energiavarastot ovat yksinkertaisesti loppu. Liiallinen rasitus voi pahentaa oireita, ja joskus seuraukset tuntuvat vielä seuraavina päivinä.

Silti työ on minulle tärkeää. Se tuo elämään merkitystä ja rytmiä. Työ antaa mahdollisuuden käyttää omaa osaamista ja olla osa yhteiskuntaa. Se antaa tunteen siitä, että pystyn yhä rakentamaan jotakin – vaikka pienemmässä mittakaavassa kuin ehkä joskus toivoisin.

Vaikeita valintoja arjessa

Samaan aikaan minun täytyy jatkuvasti kuunnella kehoani. Joskus jopa enemmän kuin työn vaatimuksia.

Arjessa tulee vastaan tilanteita, joissa täytyy tehdä vaikeita valintoja: jatkanko työtehtävää vielä hetken vai lopetanko tähän, jotta voimat riittävät myös huomiseen? Hoidanko keskeneräiset asiat vai annanko itselleni luvan levätä?

Usein vastaus on selkeä: terveys menee edelle.

Silti päätös ei ole koskaan täysin helppo. Työhön liittyy vastuuta, odotuksia ja usein myös omaa halua tehdä asiat hyvin. Kun joutuu jatkuvasti rajaamaan omaa tekemistään, mielessä voi olla huoli siitä, riittääkö oma panos.

Tämän takia valintani on yrittäjyys

Yksi syy siihen, miksi olen päätynyt yrittäjäksi, liittyy suoraan terveyteeni. Kroonisten sairauksien kanssa eläessä työpäivien ennakoitavuus ei aina ole itsestäänselvyys. Välillä voimia riittää enemmän, välillä vähemmän. Palkkatyössä työajat ja odotukset ovat usein melko tarkkaan määriteltyjä, eikä omaa jaksamista ole aina helppo sovittaa niiden raameihin.

Yrittäjyys ei poista sairauksien tuomia haasteita, eikä se tee arjesta automaattisesti helpompaa. Mutta se antaa jotakin, mikä on minulle erittäin arvokasta: joustavuutta.

Voin rytmittää työpäiväni oman jaksamiseni mukaan. Joskus se tarkoittaa lyhyempiä työpäiviä, joskus taukoja kesken päivän. Jos keho vaatii lepoa tai edessä on kuntoutus tai lääkärikäynti, voin järjestää työni sen ympärille.

Tämä vapaus kuunnella omaa kehoa on yksi tärkeimmistä syistä, miksi yrittäjyys tuntuu minulle oikealta ratkaisulta tässä elämäntilanteessa.

Se ei ole helppo tie, eikä epävarmuus – erityisesti taloudellinen – katoa mihinkään. Silti yrittäjyys antaa mahdollisuuden tehdä työtä omilla ehdoilla ja omien rajojen puitteissa.

Kuntoutus on osa työkykyä

Arkeeni kuuluu työn ohella myös kuntoutusta, hoitoja ja lääkärikäyntejä. Niinä päivinä en tee töitä. Se ei ole valinta, vaan välttämättömyys. Kuntoutus ja lepo ovat osa sitä kokonaisuutta, joka mahdollistaa sen, että pystyn ylipäätään tekemään työtä edes jonkin verran.

Joskus ulkopuolelta voi näyttää siltä, että työpäiviä on vähän. Todellisuudessa niiden taustalla on paljon työtä oman jaksamisen, hoidon ja kuntoutumisen eteen.

Taloudellinen epävarmuus

Yksi vaikeimmista puolista tässä tilanteessa on taloudellinen epävarmuus.

Kun työpäiviä on vähemmän eikä jaksa tehdä töitä niin paljon kuin ehkä haluaisi tai tarvitsisi, epävarmuus tulevaisuudesta on helposti läsnä. Monessa työssä ansiot ovat tavalla tai toisella sidoksissa siihen, kuinka paljon pystyy tekemään. Kun työkyky on rajallinen, tämä yhtälö ei aina toimi.

Se voi tuntua turhauttavalta – erityisesti silloin, kun tietää, että osaamista ja motivaatiota olisi enemmän kuin mitä keho tällä hetkellä sallii käyttää.

Jokaisella työpanoksella on merkitystä

Silti en halua luopua työn tekemisestä.

Työ on minulle tapa pitää kiinni omasta osaamisesta, identiteetistä ja osallisuudesta. Se muistuttaa siitä, että vaikka toimintakyky on rajallinen, sillä mitä teen on silti merkitystä.

Ehkä tärkein asia, jonka olen tämän kaiken kautta oppinut, on se, että työn arvoa ei pitäisi mitata pelkästään tunneissa tai suoritteissa. Jokainen työpanos, jokainen tehty asia ja jokainen päivä, jolloin jaksaa tehdä edes vähän, on arvokas.

Ja joskus se “vähän” on enemmän kuin miltä se ulospäin näyttää.

Opettele olemaan rohkeasti ja lempeästi itsesi puolella – tilaa itsellesi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Narsisti ei aina ole äänekäs mahtailija – Näistä piirteistä tunnistat haavoittuvan narsismin

Narsismi on pikemminkin yhteiskunnan uusi normi kuin persoonallisuuden häiriö, persoonallisuutta urallaan tutkinut emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa kirjassaan Itsekkyyden aika – Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin (WSOY, 2026):

”Narsismin häiriö ei ole kyllä–ei-kategoria, vaan jokainen piirre muodostaa jatkumon. Ihmisen tulee uskoa itseensä, mutta usko omiin mahdollisuuksiin muuttuu jonkin rajan ylitettyään narsismiksi. On normaalia haavoittua ja loukkaantua, kun toinen toimii loukkaavasti, mutta tietyn rajan jälkeen se ei enää olekaan normaalia vaan häiriö.

Sen, missä tämä raja kulkee, määrittää kulttuuri, sen arvomaailma ja sietokyky. Nyt kulttuuri on siirtänyt tätä rajaa niin paljon, että käytös, jota ei enää hätkähdetä, olisi 1970-luvulla johtanut narsismin diagnoosiin.”

Keltikangas-Järvinen tunnistaa nykyajasta varsinkin haavoittuvan narsismin piirteitä, jotka eivät vastaa perinteistä mielikuvaa mahtailevasta narsistista.

Haavoittuvalle narsismille tyypillisiä piirteitä

Nämä haavoittuvan narsistin kuvaukset on poimittu Itsekkyyden aika -kirjasta:

Vertailu ja manipulointi

Haavoittuva narsisti vertaa koko ajan itseään muihin ja on tarkka siitä, miten häneen suhtaudutaan. Hän ottaa itselleen oikeuksia, ja muiden rooli on olla välineitä hänen tavoitteilleen.

Hänellä on voimakas tarve kuulua johonkin ryhmään ja saada ryhmältä oikeutus toimilleen. Hän ei kuitenkaan siedä ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liittyvää epävarmuutta ja ennakoimattomuutta, vaan haluaa manipuloida ja kontrolloida muita.

Yliherkkyys, kateus ja mökötys

Hän on yliherkkä palautteelle ja reagoi erikoisen voimakkaasti syrjäänjäämiseen tai ryhmästä ulosjoutumisen kokemuksiin.

Hän on pitkävihainen ja hänen harmistuneena hän vetäytyy, mököttää ja murjotttaa. Hän on jatkuvasti kateellinen kaikille ympärillään.

Passiivis-aggressiivisuus

Haavoittuva narsisti on passiivis-aggressiivinen ja ilkeä sellaisella tavalla, johon on vaikea tarttua.

Ilkeilyä on vaikea osoittaa toteen, koska hän ei tee sitä avoimesti. Hän toimii selän takana ja sanoo hymyillen viiltäviä ilkeyksiä ja eristää uhrejaan ryhmästä.

Loukkaantumisherkkyys

Haavoittuva narsismi saa nimensä siitä, että tällainen henkilö löytää kaikesta syyn loukkaantua. Loukkaantuessaan hän uhriutuu ja uhriutumisellaan manipuloi ympäristöä.

Uhriutuessaan hän saattaa toimia niin, että toteaa ensin, miten häntä on taas loukattu ja kohdeltu väärin. Seuraavaksi hän päättelee sen johtuvan siitä, että hän kuuluu johonkin vähemmistöön, esimerkiksi uskonnolliseen aatteelliseen, poliittiseen, rodulliseen tai kansalliseen. Hän kokee, että kyse onkin tämän kokonaisen ryhmän alistamisesta.

Haavoittuvuuden käyttäminen vallan välineenä

Hän sysää vastuun omista tunteistaan vastapuolelle. Vaikka narsisti olisi itse ollut kiistojen syy, päädytään todellisten tapahtumien sijaan pohtimaan hänen pahan olon tunteitaan, jotka lopulta kääntyvät vastapuolen syyksi.

Millainen on itsekkyyden aika ja miksi se saa meidät voimaan huonosti? Lue lisää Liisa Keltikangas-Järvisen Itsekkyyden aika -kirjasta.

Kehosi voi suojella vieläkin sitä lasta, joka joskus olit

Valitettavan monilla on nykyhetkessä esimerkiksi seuraavanlaisia oireita: niskahartia-alueen ja purentalihasten jännitys- ja kiputiloja, vatsavaivoja, päänsärkyjä tai jatkuvan ylivireyden seurauksena univaikeuksia. Voisiko olla mahdollista, että näiden oireiden juuret voivat ainakin osin olla peräisin omista lapsuudenkokemuksista?

Pienellä lapsella ei ole kykyä tai mahdollisuutta sanoittaa kokemuksiaan, silti hänen kehonsa muistaa, ja tämä ”kehomuisti” on olemassa meissä vielä tänäkin päivänä. Pelko, hämmennys, jännitys, kiukku, viha tai suru voivat jäädä sanattomiksi kokemuksiksi, etenkin jos niiden ilmaiseminen ei ole tuntunut turvalliselta. Tällaisessa tilanteessa keho alkaa mukautua ja jopa ennakoida, miten kannattaa reagoida tietyissä, samantyyppisissä tilanteissa. Tämä on automaattinen ja samalla hyvin viisas mekanismi meissä kaikissa.

Leuka ja niska jännittyvät, hartiat kohoavat. Hengitys pidättyy ja muuttuu pinnalliseksi. Kurkun alue lukittuu – on turvallisempaa vaieta kuin puhua. Keho voi myös tuntua turtuneelta, lamaantuneelta ja voimattomalta.

Kun keho muistaa, kyse on pitkälti proseduraalisesta muistista

Kun puhumme kehomuistista, muistaminen ei tapahdu pelkästään sanojen tai tietoisesti mieleen palautettavien tapahtumien kautta. Osa kokemuksista tallentuu niin sanottuun proseduraaliseen muistiin, eli sellaiseen muistiin, joka liittyy opittuihin toimintamalleihin, reaktioihin ja kehollisiin tapoihin olla maailmassa. Proseduraalinen muisti on “muistia ilman sanoja” – se näkyy tavanomaisten arjen toimintojen automatisoitumisen lisäksi siinä, miten hengitämme, jännitymme, vetäydymme, miellytämme tai valpastumme tietyissä tilanteissa, jopa ennen kuin ehdimme reaktioitamme tiedostaa.

Nämä mallit voivat myöhemmin näkyä aikuisuudessa ahdistuksena, kroonisena jännityksenä, vaikeutena puhua omista tarpeista, miellyttämisenä tai ihmissuhteiden toistuvina kaavoina, joita on itsekin vaikea ymmärtää. Tässä on kyse siitä, että kehosi suojelee yhä sitä lasta, joka joskus olit, ja tämä on yhteistä meille kaikille.

Proseduraalinen muisti selittää myös, miksi pelkkä järjellä ymmärtäminen ei aina riitä muuttamaan syviä reaktioita. Vaikka aikuisen mieli tietäisi, että nyt on turvallista, keho voi silti toimia vanhan mallin mukaan. Keho ei tee sitä siksi, että se olisi vääränlainen tai huono, vaan siksi, että se on joskus oppinut tämän tavan selviytyä.

Miten keho voi oppia uutta?

Hyvä uutinen on, että vaikka keho on jossain vaiheessa elämää oppinut suojautumaan, se voi myös oppia uutta. Kun hermosto saa riittävästi turvallisia, toistuvia ja kannattelevia kokemuksia, vanhat mallit voivat alkaa vähitellen muuntua, pehmetä. Tätä voisi kuvata kehon uudelleenjärjestäytymisenä*: hengitys löytää automaattisesti lisää tilaa (jopa ilman tietoista harjoittelua), lihasjännitys alkaa hellittää, ääni vapautuu, liike muuttuu luonnollisemmaksi ja omat, aidot tunteet ja ilmaisut voivat tulla näkyviksi, vaikka vähän alkuun jännittäisikin.

Kehon uudelleenjärjestäytyminen ei tarkoita sitä, että menneet kokemukset poistuisivat kehomuistista ja tietoisuudesta. Se tarkoittaa, että keho saa mahdollisuuden oppia uutta. Keho voi päivittää vanhaa proseduraalista muistiaan uusien kokemusten avulla: nyt ei tarvitsekaan enää olla jatkuvasti varuillaan, nyt voi hengittää vapaammin, nyt voi vähitellen tulla näkyväksi ja kuuluvaksi. On lupa olla minä.

Tämä tapahtuu harvoin pakottamalla, yrittämällä hallita prosessia tai harjoittelemalla yksittäisiä ”temppuja”. Se tapahtuu turvallisuuden, läsnäolon, hyväksynnän ja lempeän toiston kautta, usein yhteydessä itselle turvallisten ihmisten kanssa. Kun keho kokee yhä uudelleen, että tässä hetkessä on enemmän turvaa kuin ennen, se voi alkaa luopua vanhoista suojarakenteistaan.

Juuri tästä on kyse myös sisäisen lapsen kohtaamisessa. Silloin sama keho, joka pitkään auttoi sisäistä lasta selviytymään, voi alkaa tukea myös tässä hetkessä elävää aikuista elämään vapaammin ja turvallisemmin.

Lue aiheesta lisää kirjasta Kohtaa sisäinen lapsesi.

*Kehon uudelleenjärjestäytyminen on termi, jota käytetään psykofyysisessä psyko- ja fysioterapiassa.

PS. Olen mukana Ruoveden Hidasta elämää -festareilla 14.6.2026 puhumassa sisäisen lapsen turvasta, tervetuloa kuuntelemaan!

Kun kotona täytyy olla varuillaan – fyysisen väkivallan merkit ilman mustelmaa ja tie takaisin turvaan

Fyysinen väkivalta mielletään usein iskuksi. Mustaksi silmäksi. Jäljeksi, jonka voi näyttää toteen. Mutta hyvin usein se ei ala siitä.

Se alkaa kontrollista. Arvostelusta. Ilmapiiristä, jossa toinen määrittää, mikä on totta ja mikä liioittelua. Se alkaa henkisestä väkivallasta – ja jos sitä jatkuu tarpeeksi kauan, kynnys siirtyy.

Minun kohdallani se kesti neljä vuotta.

Kontrollointi ja arvostelu olivat arkipäivää. Olin jatkuvasti varuillani, tarkistin sanojani, yritin ennakoida tunnelmia. Lopulta väkivallan muoto muuttui fyysisesti uhkaavaksi. Ei ehkä tavalla, jonka moni ensimmäisenä tunnistaisi – mutta tavalla, joka rikkoi syvästi.

Kun keho alkaa reagoida

Sain paniikkikohtauksia, jotka kestivät tuntikausia. Itkin lohduttomasti, olin täysin palasina. Kehoni ei enää kestänyt jatkuvaa turvattomuutta.

Kontrolliin taipuvaiselle ja narsistisia piirteitä omaavalle ihmiselle voimakas oireiluni oli liikaa. En enää toiminut hänen haluamallaan tavalla. En enää sopeutunut, vaan romahdin.

Olin kuin pieni lapsi, joka on hädissään eikä löydä turvaa ympäriltään. Ja sen sijaan, että olisin saanut syliä ja rauhaa, sain lisää turvattomuutta ihmiseltä, jota rakastin ja johon luotin.

Kun olin paniikissa, minua “rauhoitettiin” väärin keinoin. Huutamalla. Pitelemällä voimalla kiinni käsistä, jaloista, kurkusta. Talvipakkasella minut lukittiin parvekkeelle ilman takkia, jotta “rauhoittuisin”. Itkua yritettiin hiljentää tyynyllä.

Olen nukkunut lattialla, koska itkuisena ei ollut asiaa omaan sänkyyn. Nyrkki on lyöty ovesta läpi kasvojeni vierestä. Kehoni rajoja on rikottu tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Ja ei – minua ei lyöty niin, että silmä olisi ollut musta. Mutta kokemani on silti fyysistä väkivaltaa.

Se voi olla kiinni pitämistä, estämistä, eristämistä, pelottelua, seksuaalisten rajojen rikkomista. Se voi olla kehon käyttämistä vallan välineenä ilman näkyviä vammoja.

Miten selitin sen itselleni

Minun annettiin ymmärtää, että kaikki kokemani oli oma vikani. Että se tehtiin omaksi parhaakseni. Että olin liian herkkä, liian sekaisin, liian vaikea.

Minulle uskoteltiin, etten pärjäisi elämässä ilman häntä. Että kukaan muu ei voisi minua rakastaa. Että olin “siipirikko varpunen”. Pitkään uskoin sen.

Ja ehkä vaikeinta ei ole ollut edes se, mitä tapahtui – vaan se, että annoin kaiken sen tapahtua. Tämä on kohta, jossa moni jää kiinni häpeään.

Mutta totuus on tämä: väkivalta ei ole koskaan sen syy, joka yrittää selviytyä. Selviytymiskeinot – alistuminen, selittäminen, vähättely, toivominen – ovat kehon ja mielen tapoja pysyä hengissä tilanteessa, jossa lähteminen ei tunnu mahdolliselta.

Se ei ole heikkoutta. Se on sopeutumista turvattomuuteen.

Jatkuva varuillaanolo muuttaa ihmistä

Elämä jatkuvassa pelossa tekee jotain hermostolle. Se opettaa tarkkailemaan äänenpainoja, askeleita, hengitystä. Se opettaa arvioimaan riskiä sekunnin murto-osissa. Se on kuormittavaa. Ja pitkään jatkuessaan se voi jättää syviä trauman jälkiä.

Kun fyysinen väkivalta on osana laajempaa kontrolloinnin dynamiikkaa, ei se ole irrallinen teko, vaan se on viesti: minulla on valta kehoosi. Ja juuri siksi se rikkoo niin syvältä.

Myöhemmin sain diagnoosin kompleksisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä (C-PTSD). Se auttoi ymmärtämään, ettei kehoni reagoinut “liian voimakkaasti” – se reagoi johdonmukaisesti pitkään jatkuneeseen turvattomuuteen.

Totuuden sanominen ääneen

En aio enää kaunistella. Väkivalta ei ole yksityisasia. Se ei muutu pienemmäksi vaikenemalla. Ja vaikka joku hermostuisi, teen tämän näkyväksi. Sillä jokaisella on oikeus tietää, miltä väkivalta voi näyttää – myös silloin, kun siitä ei jää mustelmaa.

Jos tunnistat itsesi tästä:

Se, ettei sinua ole “lyöty kunnolla”, ei tee kokemastasi vähäisempää.
Se, että sinulle sanotaan kaiken olevan sinun syytäsi, ei tee siitä totta.
Se, että pelkäät, ei tarkoita että olet heikko.

Väkivalta on aina tekijän vastuulla.

Anteeksianto, joka vapautti

Fyysinen kaltoinkohtelu rikkoi minua syvästi. Mutta tärkeintä ei lopulta ollut se, että ymmärsin hänen tehneen väärin – vaan se, että annoin itselleni anteeksi. Tai ainakin olen yrittänyt antaa. Kaikki nämä vuodet.

Anteeksi siitä, etten lähtenyt aiemmin.
Anteeksi siitä, että uskoin valheita.
Anteeksi siitä, että yritin selviytyä tavoilla, jotka nyt tuntuvat vierailta.

Itselle annettu anteeksianto ei poista tapahtunutta. Mutta se katkaisee häpeän kierteen. Se palauttaa vastuun sinne, minne se kuuluu. Ja siitä alkaa toipuminen.

Jos olet vielä keskellä pelkoa: et ole toivoton tapaus. Et ole rikkinäinen lintu, jota kukaan muu ei voisi rakastaa. Turvallinen rakkaus ei satu. Se ei lukitse parvekkeelle. Se ei tukahduta itkua.

Sinun ei tarvitse ansaita turvaa. Sinulla on oikeus siihen. Sinulla on lupa olla itsesi puolella.

Opettele olemaan rohkeasti ja lempeästi itsesi puolella – tilaa itsellesi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Tunteessa vellominen voi olla tunteiden välttelyä – ja se lisää ahdistusta

Murehtiminen on tunteiden välttelyä. Muistan kuinka terapeuttini sanoi minulle nuo sanat yhdeksän vuotta sitten tavatessamme ensi kertaa ja muistan myös hämmennyksen joka niistä seurasi.

Minäkö välttelen tunteita? Sehän oli juuri se keskeinen asia, mihin hain apua. Olin vahvasti tunteva ja sen tähden ahdistunut ja lukossa. Mieleni pinnisteli ja päätin tuolla hetkellä haastaa uskomukseni siitä, mitä tunteet ovat. Minussa myös heräsi vahva uteliaisuus sitä kohtaan, kuinka voisin vaikuttaa siihen, että pääsisin omilla taidoillani ahdistuksestani eroon.

Näin jälkeenpäin koen, että tuo hetki oli monella tavalla käänteentekevä elämässäni. Olin tarkoituksella valinnut työskentelymuodokseni kognitiivisen psykoterapian, koska olin oivaltanut jo tuolloin että suuri osa kärsimyksestäni liittyi tapaani ajatella. Pidän analysoinnista ja pystyn viettämään tuntikausia pääni sisällä, eikä kaikki siellä vietetty aika ole suinkaan mennyt hukkaan. Opin kuitenkin huomaamaan terapiani myötä, kuinka ajattelu myös helposti muuttui ansaksi.

Opin myös muita tärkeitä asioita. Tämän blogin ensimmäisen lauseen lisäksi minulle muodostuivat ahdistuksesta toipumisessani myös seuraavat: Nykyhetki on turvapaikkani. ja Minun ei tarvitse ratkaista tänään tulevaisuutta.

Opin olemaan uudella tavalla tietoinen tarpeistani ja siitä, kuinka tärkeää niitä on ilmaista muille. Olen siinä onnellisessa asemassa että teen itsekin työkseni terapiaa, ja paras tapa oppia uusi asia on opettaa se muille. Siksipä olenkin puhunut näistä teemoista jo vuosien ajan asiakkaideni kanssa ja samalla tehnyt myös omaa harjoitusta.

Kaikilla meillä on tunteita, mutta herkkyys kokea niitä vaihtelee. Niin myös tavat mennä niitä karkuun. Vaikeassa paikassa meissä herää helposti reaktiivisuus. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että joko hyökkäämme tai pakenemme paikalta. Hyökkäämiseksi lasketaan myös vaativa nalkutus, ja paeta voi myös oman pään sisälle. Nämä eivät kuitenkaan edistä tunteen kannalta optimaalista reagointia. Ne johtavat siihen että yhteys toiseen katkeaa ja ihminen kokee enemmän yksinäisyyttä ja pelkoa. Toive tulla nähdyksi ja kuulluksi jää uupumaan. Alkuperäinen tärkeä asia, josta tunne pääse syntymään jää ratkaisematta.

Näiden huonojen selviytymiskeinojen voimaa voi vähentää alkamalla olla enemmän tietoinen siitä, mikä tunteen herättää itsessä. Tärkeä kysymys on: Mikä tarve ei täyttynyt tai mitä olisin kaivannut itsellesi, jotta minulle ei olisi tullut näin ikävä olo? Ensimmäinen askel on tulla tietoiseksi vahvemmin nykyhetkestä. Läsnäolotaitoja vahvistamalla ehdimme huomata tunteen ennen kuin tilanne karkaa käsistä. Näin alamme tehdä tilaa sille, että voimme valita, kuinka toimimme kun joudumme tukalaan paikkaan.

Tutustu aiheeseen lisää Marikan Varmistelusta vapauteen -kirjassa sekä Tunnekarttakirja-tehtäväkirjassa.

Näin muutatte parisuhteen taisteluparista tiimiksi

Voimavarakeskeisessä pariterapiassa ajatellaan, että suhteessa on hyvä olla viisi myönteistä asiaa yhtä haastetta kohti.

Me yksinkertaisesti pystymme käsittelemään vaativia aiheita paremmin, kun koemme niidenkin keskellä olomme rakastetuksi ja arvostetuksi. Silloin taas ajaudumme herkemmin suojamuureihin ja defensiivisyyteen, jos koemme olomme hylätyksi, mitätöidyksi ja ei-arvostetuksi. Siksi myönteiseen tunneilmastoon kannattaa todella panostaa.

Toisen syyttäminen, jatkuva defensiivisyys, keskustelusta kieltäytyminen, vimmainen vaatiminen ja vain toiselta muutoksen odottaminen usein kutsuvat vastakkainasetteluun. Tätä kutsutaan kielteiseksi kehäksi, jossa pari on enemmänkin taistelupari kuin tiimi.

Millaiset asiat ovat sitten suhteen voimavaroja?

Se voi olla sitä, että oikeasti harjoittelee kuuntelemaan toista ymmärtääkseen, ei puolustautuakseen.

Se voi olla pysähtymistä omien opittujen suhdemallien äärelle – ei etsiäkseen syyllistä vaan ymmärtääkseen.

Se voi olla oman kommunikaation harjoittelemista siten, että siirtyy “Sinä ainasta” esimerkiksi “Minä toivon” -puheeseen.

Se voi olla kykyä nauraa yhdessä, joskus myös omille ehkä vähän turhille väännöille.

Suhteen voimavaroja voivat olla myös esimerkiksi: samankaltaiset arvot, seksi, yhteiset harrastukset, yhteiset tavoitteet, keskinäinen hyväntahtoisuus ja kunnioitus <3

Panostattehan näihin? Ne ovat kuin kasveja, niitä on hoidettava ja vaalittava.

Tässä muutamia vinkkejä miten lähteä vaalimaan myönteisempää kehää:

Kritisoinnin sijaan -> Puhu itsestäsi käsin ja kysy, miten voisitte yhdessä käsitellä haastavaa aihetta. Kerro toiveistasi ja tarpeistasi.

Defensiivisyyden sijaan -> Omista oma osuutesi ja kuuntele vilpittämästi toisen kokemusta.

Mitätöinnin sijaan -> Vaikka sinusta tuntuisi vaikealta kuulla toisen tunteista, voit silti kertoa että ne ovat ok, kieltäydy mitätöimästä toisen kokemusta

Vetäytymisen sijaan -> Ota tarvittaessa pieni rauhoittava tauko, mutta käänny toista kohti – älä pois päin.

Muutama vinkki konfliktien kohtaamiseen

Eriyttävä tapa (joka ei oikein toimi):

”Sinä teet XXXx väärin”

”Olet aina tuollainen”

✅ Tunteita validoiva ja omistava tapa:

”Tutkitaanko tätä yhdessä?”

”Minusta tuntuu xxxx”

”Mitä sinä koet?”

”Auttaisitko minua ymmärtämään…?”

Eriyttävä tapa (joka ei oikein toimi):

-> Luon tulkinnan ja oletuksen sinusta jota pidän automaattisesti totena

✅ Yhteistyötä vahvistava tapa:

”Huomaan, että minussa herää pelko, että…. ”

”Mieleni tekee tällaisen tulkinnan, onko se totta?”

Eriyttävä tapa (joka ei oikein toimi):

Puolustuskannalla olo, kieltäytyy kuuntelemasta tai ”tietää jo” mitä toinen tarkoittaa

✅ Yhteistyön tapa:

Ymmärsinkö oikein, että tarkoitit että xxxxx? Kertoisitko lisää?

Haluaisin ymmärtää tarkemmin…

Lisää hyviä keinoja parisuhteen myönteisen tunneilmaston vahvistamiseen:

➡️ Parisuhteen keskustelukortit 1 ja Parisuhteen keskustelukortit 2

➡️ Minun käyttöohjeeni -tehtäväkirja – Tehkää kumpikin omat ”käyttöohjeenne” ja oppikaa uutta itsestänne ja toisistanne

➡️ Webinaaritallenne: Aikuiset kiintymyssuhteet – kuinka luoda turvallinen yhteys itseen ja toiseen

10 asiaa, jotka tunnollisen suorittajan täytyy kuulla

1. Ei ole mitään maagista mitalia, joka odottaa, kunhan on ensin suorittanut saakelisti kaikkea

Liian moni ajattelee, että kunhan vain suorittaa enemmän ja paremmin, jonkin sortin palkinto tai ainakin maaliviiva odottaa jossain edessä päin. Se vain, että aina voi tehdä enemmän ja paremmin – väsymykseen asti.

2. Tekeminen ei tekemällä lopu

Ei tule sellaista tilannetta, että maailma olisi valmis ja tehtävälista lopullisesti tyhjä. Vaikka hetkellisesti hommat saattavat tulla hoidetuiksi ja pyykkikorikin tyhjentyä, tilalle pyörähtää aina lisää tekemistä, uusia ongelmia ratkaistavaksi ja lisää pyykkiä pestäväksi. Jos jatkuvasti lykkää elämäänsä hetkeen, kun kaikki on valmista, täydellisesti järjestyksessä ja vihdoinkin ratkaistu, saattaa joutua odottelemaan aika kauan.

3. Kaikkea ei tarvitse tehdä

Maailmassa on pirukseen asioita, joita voisi tehdä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkea tarvitsisi tehdä. Vaikka se yksi hyvinvointiguru vannoo avontouinnin nimeen tai se suosittu kauneusvaikuttaja hehkuttaa seitsemäntoista askeleen ihonhoitorutiinin ihmeitä tekevää voimaa, ei niitä tarvitse sulloa omalle to do -listalleen, jos ei nappaa. Kaikkeen ei yksi ihminen kykene – eikä tarvitsekaan. Vuorokaudessa on varsin rajallisesti tunteja, joten kannattaa harkita, miten ne omassa elämässään käyttää.

4. Aina ei tarvitse sanoa kyllä

Mistään ei tule mitään, jos aina vain nyökyttelee ympäriinsä, nostaa käpälänsä heti jos joku keksii jotain pyytää ja yrittää olla koko ajan kiva kaikille.

5. Joku toinenkin voi hoitaa joskus jotain

Kaikki maailman asiat ja tekemiset eivät voi levätä yhden ihmisen harteilla. Kyllä joku toinenkin voi joskus (tai ehkäpä jopa useammin) tyhjentää astianpesukoneen, leipoa lätkäjoukkueen mokkapalat ja keittää työpaikan palaverikahvit.

6. Lepoa ei tarvitse ansaita

Ei ole mitään sellaista sääntöä, että ensin pitää suorittaa pirukseen kaikkea, jotta sitten voi hyvällä omallatunnolla katsoa jakson sitä uutta Netflix-sarjaa. Lepo on perustarve, eikä sitä kuulu ansaita ensin suorittamalla mahdollisimman paljon kaikkea.

7. Palautuminen ei suorittamalla tapahdu

Jos palautumisesta(kin) tekee itselleen valtavan shown, joka pitää tehdä mahdollisimman oikein ja optimaalisesti, voi olla varma, että homma kosahtaa kiville. Palautumisen ei tarvitse olla mitään sen kummempaa kuin että tekee elämässään jotain muutakin kuin töitä ja muistaa pitää pikkuisen taukojakin siellä ja täällä.

8. Kaiken ei tarvitse olla hyödyllistä, kehittävää tai järkevää

Elämä heittää ongelmia ja ratkaistavia asioita tiellemme ihan riittämiin. Siksi on suoranainen velvollisuutesi tehdä myös kivoja ja kevyitä asioita. Kaiken ei tarvitse olla jotenkin kehittävää – meistä jokainen tarvitsee myös hulabaloohömpänpömppää!

9. Kun alkaa v*tuttaa, jokin raja on ylitetty

V*tutus ei ole merkki epäonnistumisesta tai siitä, ettet osaa ajatella riittävän positiivisesti. Se on merkki siitä, että jokin jaksamisen raja on ylitetty ja on aika tehdä muutoksia. V*tutusta ei tarvitse pelätä tai yrittää poistaa. Se kannattaa ottaa fiksuksi käyttövoimaksi, jonka energialla turhan suorittamisen tai överimiellyttämisen saa vihdoinkin jätettyä taka-alalle ja tartuttua muutokseen.

10. Suorittamisesta hellittäminen ei tarkoita sitä, ettei voi tehdä enää mitään muuta kuin makoilla sohvalla

Moni ei uskalla höllätä suorittamisesta siksi, ettei tykkää ”makoilla vain sohvalla tekemättä mitään”. Suorittamisen vastakohta ei kuitenkaan ole tekemättömyys. Suorittamisen vastakohta on mielekäs ja rento tekeminen. Suorittamisessa kyse on tekemisen – monesti pakkotahtisesta tai jopa pakkomielteisestä – pohjavireestä, ei itse tekemisestä. Kun tämän asian sisäistää, elämä kevenee kummasti.

Ps. Tunnollisuudessa tai suorittamisessakaan ei ole mitään väärää. Ne eivät ole asioita, joista pitää päästä vimmastusti eroon. Jos kuitenkin huomaa näivettyvänsä ainaisen puurtamisen ja pakkoilun alle, saattaa olla paikallaan rikkoa kaavaa – ja ryhtyä tunnollisen suorittajan kapinaan!

Joskus pettymys tuntuu ylivoimaisen raskaalta – Se voi johtua tästä

Pettymys kuuluu elämään. Se saapuu silloin, kun jokin itselle tärkeä asia ei mene niin kuin toivoo. Työhakemus jää ilman vastausta. Toivottu opiskelupaikka ei aukea. Sopimusta ei synny. Tärkeä esitys menee pieleen. Joskus pettymys tuntuu aivan ylivoimaisen raskaalta. Silloin siihen on yleensä liimautunut kiinni toinen tunne: häpeä.

Pettymys liittyy tilanteeseen ja häpeä ihmiseen itseensä. Pettymys sanoo ”Tämä ei onnistunut”, ja häpeä väittää, että epäonnistuminen johtuu siitä, että minussa ihmisenä on jotain vikaa. Kun nämä kaksi sekoittuvat toisiinsa, pettymys alkaa tuntua lähes sietämättömältä. Epäonnistunut hetki voi kasvaa kertomukseksi siitä, millainen ihminen olen.

Häpeä syntyy siitä, mitä mielessämme kuvittelemme muiden meistä ajattelevan. Se saa meidät uskomaan, että muut pitävät meitä epäpätevänä, heikkona, riittämättömänä tai jollakin muulla tavalla viallisena. Omat oletukset muiden ajatuksista ja arvioista saavat olon niin noloksi, että haluaisi haihtua ilmaan tai vajota maan alle – kadota pois muiden katseilta.

Häpeällä on pitkät käsivarret. Se ei vaikuta vain siihen, miltä yksittäinen tilanne tuntuu. Jos häpeä saa vallan, alamme varoa tilanteita, joissa on mahdollista epäonnistua. Häpeän logiikka on yksinkertainen: jos en näy, en voi nolata itseäni. Häpeän otteessa elämä kaventuu ja menetämme mahdollisuuden yrittää ja onnistua.

Häpeän otteen voi opetella irrottamaan kun ensin tunnistaa, että häpeä yrittää luikerrella mukaan kokemukseen yhdessä pettymyksen kanssa. Kun pettymyksen ja häpeän yhdistelmän tunnistaa, ne voi erottaa toisistaan. Silloin pettymys ei enää tunnu murskaavalta. Se tuntuu ikävältä, mutta se ei määritä ihmistä. Se kertoo vain, että jokin ei tällä kertaa onnistunut.

Kun oivaltaa, että oma arvo ei ole sidottu suorituksiin, vapautuu uskallusta. Silloin ei tee asioita todistaakseen kelpaavansa, vaan siksi, että asiat, joita tekee ovat itselle merkityksellisiä ja tärkeitä. Pettymys voi silloin olla vain sitä mitä se on, ikävä tunne ja yksi kokemus matkalla eteenpäin. Pettymyksen hetkellä voi myös muistuttaa itseään siitä, että pettymykset kuuluvat matkaan.

Pettymys ei kerro mitään siitä, kuka sinä olet. Se on merkki siitä, että on uskaltanut yrittää.

Mitä jos houkutus, jota et pysty vastustamaan, onkin lohdun kaipuuta?

Kaikilla meillä on kokemusta siitä, että olemme yrittäneet päästä irti haitallisista tavoista. Joskus saatamme huomata, että vaikka kuinka ponnistelemme, haitallinen tapa pysyy kuin purukumi.

Muistatko sen kerran, kun päätit olla syömättä sokeria, vähentää somen käyttöä tai lopettaa alkoholin juomisen? Miten päätös piti? Kävikö niin, kuten useimmilla meistä? Parin viikon päästä palasit samaan toimintamalliin. Ehkä olit tässä välissä jo ehtinyt unohtaa, mitä olit päättänyt. Näin käy helposti silloin, kun asia ei tunnu ajankohtaiselta tai riittävän merkitykselliseltä. Tai jos elämä vie kiireellä eteenpäin.

Jos haluat oikeasti irti tästä haitallisesta tavasta, ajattelet todennäköisesti jotain sen kaltaista kuin “Miksi teen näin? Miksi en vain lopeta?”. Saattaa olla, että tähän liittyy itsesyytöksiä, itseen pettymistä tai jopa häpeää.

Kyse ei ole pelkästä tahdonvoimasta

Sisäisen kriittisyyden taustalla on se, että kyvyttömyys vastustaa houkutusta nähdään helposti tahdonvoiman puutteena tai luonteenheikkoutena. Sättiminen ei auta tässä tilanteessa. Päinvastoin. Se vain lisää sitä epämukavuutta, jota todennäköisesti halusit alun perinkin väistellä.

Entä jos houkutuksen vahvan otteen taustalla on jotain ihan muuta kuin se, että sinussa on jotain vikaa? Entä jos taustalla on kaipaus lohtuun, helpotukseen tai yhteyteen joko itsemme tai muiden kanssa. Entä jos kyse on siitä, että haluamme edes vähän taukoa mielemme vaativuudesta?

Houkutus on kehon ja mielen monesti automaattinen ratkaisu epämukavuuden välttämiseen. Sen alla on yksinäisyyttä, väsymystä, stressiä, turvattomuuden tunnetta – täyttymättömiä tarpeita.

Kun hermostomme on kuormittunut, haemme tiedostamattamme nopeaa helpotusta. Emme punnitse pitkän aikavälin päätöksiä, vaan haluamme helpotuksen saman tien. Mitä nopeammin, sitä parempi. Mieluummin jo eilen.

Houkutuksen viesti

Houkutus ja haluaminen pitävät toista köyden päätä, ja toisessa päässä on hiipuva tahdonvoimamme. Joskus tiedämme heti alkuunsa, kumpiko voittaa – ja näin luovutamme. Annamme periksi. Ja taas saamme syyn sättiä itseämme.

Mitä jos houkutusta ei torjuisi, vaan sitä kuuntelisi? Jos et kysyisikään itseltäsi “Miten pääsen tästä eroon?”, vaan ”Mitä minä oikeasti tarvitsen nyt? Tarvitsenko lepoa? Tarvitsenko lohtua? Tarvitsenko yhteyttä toiseen ihmiseen?”.

Tarpeet lepoon, lohtuun ja yhteyteen ovat inhimillisiä ihmisen perustarpeita. Voimme oppia täyttämään ne tavoilla, jotka eivät satuta meitä.

Houkutus voi olla meille viesti. Viesti siitä, että meidän on hyvä pysähtyä ja kohdata itsemme. Näin toimien alamme pikkuhiljaa luoda tilaa sille, mitä oikeasti kaipaamme.

Tällainen on narsistisen suhteen kaava – 5 toistuvaa vaihetta

Narsistisen suhteen sykli noudattaa väkivaltaisen suhteen sykliä.

Syklin toistuminen aiheuttaa jatkuvaa varuillaan oloa ja pelkoa seuraavasta konfliktista tai väkivaltatilanteesta aiheuttaen samalla aivokemiallista koukkua, jota kutsumme traumakemiaksi.

Narsistinen suhde noudattaa yleensä aina seuraavaa kaavaa:

1. Seesteinen hyvä vaihe

Suhde tuntuu normaalilta ja hyviä asioita tapahtuu. Rakkaus ja läheisyys ovat läsnä ja vaikeudet ovat helpottuneet.

Epävarmuus ja pelko ovat alitajuisesti tai tiedostaen kuitenkin koko ajan läsnä. Hiljalleen asiat alkavat jälleen ajautua kohti uutta konfliktia.

2. Jännite kasvaa

Ennen jännitteen purkautumista, raivokohtausta tai hyökkäystä ilmapiiri kiristyy.

Narsistinen persoona kritisoi, vähättelee, alistaa ja provosoi. Kokija pyrkii tekemään kaikkensa, jotta konfliktia ei syntyisi.

3. Konflikti, räjähdys, raivokohtaus

Pelottava ja vakava tilanne tapahtuu.

Se voi olla fyysistä väkivaltaa, silmitöntä raivoamista tai jokin muu uhkaava ja pelottava tilanne, jonka kokeminen on erittäin raskasta.

4. Vähättely, selittely ja anteeksipyyntö

Narsistinen persoona vähättelee ja syyttää toista omista teoistaan.

Seuraavaksi hän katuu, pyytää anteeksi ja lupaa muutosta. Aina anteeksipyyntöä ei kuitenkaan tule, vaan sen sijaan narsistinen persoona voi syyttää toista kaikesta tapahtuneesta.

Kokija voi pyydellä anteeksi, vaikka syy ei olisi hänessä. Kokija voi kyseenalaistaa tapahtunutta ja pohtii miten olisi voinut toimia paremmin, jotta konfliktia ei olisi syntynyt.

5. Sovinto

Tapahtuneista saatetaan käydä pitkiä keskusteluja tai se ohitetaan täysin.

Mahdolliset anteeksipyynnöt ja lupaukset muutoksesta palauttavat toivon.

Seuraavaksi sykli alkaa jälleen alusta ja sovinto vaihe kestää ajan myötä yhä vähemmän aikaa.

(Lähteenä tekstissä Toivu satuttavasta suhteesta kirjani lisäksi: Naisten linjan verkkosivut.)

Lisää tietoa narsistisista suhteista ja toipumisesta löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta.

Näin rakennat turvaa itsellesi keskeneräisenäkin

Moni on kuullut puhuttavan sisäisestä lapsesta, mutta yhtä tärkeä käsite on sisäinen aikuinen. Kun opettelemme kohtaamaan sisäistä lastamme eli sitä osaa meissä, joka kantaa varhaisia kokemuksiamme, tarvitsemme rinnalle myös toisen sisäisen tilan. Tätä tilaa voidaan kutsua sisäiseksi aikuiseksi.

Sisäinen aikuinen on se osa meitä, joka pystyy pysähtymään, havainnoimaan asioita neutraalisti ja ottamaan vastuuta. Se voi kuunnella sisäisen lapsen kokemuksia ja vaikeitakin tunteita ilman, että itse hukkuu niihin. Lisäksi sisäinen aikuinen voi tuoda sisäiselle lapselle tunnetta siitä, että hänestä välitetään, häntä ei hylätä. Tästä syystä tietoisuuden lisääminen omasta sisäisestä aikuisesta on tärkeää erityisesti silloin, kun opettelemme olemaan yhteydessä sisäiseen lapseemme.

Sisäiseen aikuiseen voi liittyä myös ajatus sisäisestä vanhemmuudesta. Tällöin sisäinen aikuinen toimii yhdessä huolehtivan sisäisen vanhemman kanssa sisäisen lapsen turvasatamana. Se on ikään kuin sisäinen hahmo tai rooli, johon lapsi meissä voi vähitellen alkaa luottaa. Tämä voi olla erityisen merkityksellistä silloin, kun turvallinen kiintymysmalli ei ole voinut rakentua – kun vanhempi on esimerkiksi ollut vuoroin turvan ja vuoroin turvattomuuden lähde.

Terve minuus osana sisäistä aikuista

On hyvä muistaa, että meissä kaikissa on sellaisia rooleja ja tiloja, jotka ovat syntyneet selviytymisen seurauksena. Olemme ehkä oppineet miellyttämään, vetäytymään, kontrolloimaan tai kantamaan vastuuta liikaa. Nämä osat ovat aikanaan auttaneet meitä selviytymään. Niiden rinnalla meissä elää kuitenkin myös terve minuus, vaikka emme aina huomaisi sitä.

Terve minuus voi näyttäytyä arjen pienissä hetkissä. Se voi näkyä tilanteessa, jossa pystymme rauhoittumaan vaikeassa hetkessä, tarkastelemaan asiaa hieman etäämmältä tai tekemään itsellemme viisaan valinnan. Se voi ilmetä myös silloin, kun asetamme rajan, pidämme huolta omasta jaksamisestamme tai toimimme terveellä tavalla itseämme kohtaan. Tätäkin puolta meissä voidaan kutsua sisäiseksi aikuiseksi.

Sisäisen aikuisen vahvistuminen ei silti tarkoita täydellisyyttä, päinvastoin. Riittää, että meillä on halu oppia hyväksymään itseämme sellaisina kuin olemme tässä hetkessä. Myös perhe-elämässä lapset oppivat tärkeän asian, kun vanhemmat näyttäytyvät epätäydellisinä. Kun aikuinen pystyy myöntämään virheensä, pyytämään anteeksi, ja yrittää toimia seuraavalla kerralla paremmin, hän opettaa lapselle arvokkaan taidon: kenenkään ei tarvitse olla täydellinen.

Samaa armollisuutta tarvitsemme myös itseämme kohtaan. Sisäinen aikuinen ei ole täydellisen virheetön, vaan se on valmis ottamaan vastuun, oppimaan ja kasvamaan. Lopulta juuri tämän ansioista voimme vähitellen rakentaa sisäiselle lapselle kokemuksen turvasta.

Olen mukana Ruoveden Hidasta elämää -festareilla 14.6.2026 puhumassa sisäisen lapsen turvasta, tervetuloa kuuntelemaan!

Artikkelikuva: Depositphotos

Kun ahdistus purkautuu suuttumuksena, aloita tästä

Koetko olevasi hukkateillä, näkymätön tai mitätön ihmissuhteissasi? Arkipäivän kiireet ja stressi, epävarmuus ja toivottomuus tuppaavat painamaan mieltä maahan ja se näkyy ja kuuluu kenties myös ihmissuhteissasi. Joku meistä saattaa mennä rikki pitkäksikin aikaa, toisessa taas veitsenterävät särmät ja piikit hioutuvat entistä terävämmiksi. Suututtaa, vituttaa, kiukuttaa ja vihastuttaa ihan joka päivä.

Olemme mestareita hylkäämään niin itsessämme kuin toisessa kaiken sen, mikä on aitoa, arvokasta ja omaa. Pahan olon, hankalien tunteiden ja epämiellyttävien suuttumuksen ja vihan purkausten kehä ruokkii ja vahvistaa ihmisen uskoa negatiivisiin asioihin itsessä ja toisessa. Itsen hylkääminen lisää sisimmmässä tuntuvaa ahdistusta ja kipua.

Se, mitä ihminen pitää oikeana totuutena vaikuttaa hänen tunteisiinsa ja siihen, miten hän käyttäytyy. Kun viha ja suuttumus saa vallan, niin se, kuka sisimmässään oikeasti on, joutuu väistymään. Sisäinen ahdistus ja paha olo kertoo kuitenkin tarpeesta pysähtyä ja rauhoittua.

Sisäinen rauha löytyy, kun keskittyy ensiksi siihen, mikä tässä maailmassa on itselle se tärkein ihmissuhde: ihmissuhde, josta kaikki muut ihmissuhteet kumpuavat. Tärkein ihmissuhteesi on suhde itseesi.

Jos moitit ja kritisoit jatkuvasti itseäsi, alat pikkuhiljaa vaatimaan täydellisyyttä myös muilta. Pysähdy siis hetkeksi ja lakkaa kritisoimasta itseäsi, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet ja raivaa elämässäsi tilaa asioille, jotka ovat sinulle merkityksellisiä. Elä aidosti, ilmaise itseäsi aidosti ja itseäsi arvostaen.

Mikä aiemmin on mahdollisesti vuorovaikutuksessa toisen kanssa rikkoontunut, niin sen voi vuorovaikutuksessa myös korjata. Riittää, kun yrität parhaasi. Toista et voi muuttaa saati elää hänen elämäänsä. Antaudu joka tapauksessa keskustelulle ja kuuntele toista loppuun asti vaikka olisit eri mieltä tai tietäisit olevasi oikeassa. Ole oma itsesi, mutta samalla anna toiselle oikeus olla oma itsensä. Kutsun tätä terveeksi itsearvostavaksi vuorovaikutukseksi.

Itsearvostava terve vuorovaikutus tarkoittaa esimerkiksi seuraavia asioita:

– Itsearvostusta, ei ylimielisyyttä.

– Sisäistä turvan ja rauhan tunnetta.

– Vuorovaikutuksen helppoutta.

– Sitä, että saa olla valikoiva, kaikkien kanssa ei tarvitse olla intensiivisessä vuorovaikutuksessa, mutta hyvä olisi, jos toista voisi sietää ja häntä kuunnella. Aina emme kuitenkaan voi valita kenen kanssa on oltava tekemisissä.

– Vuorovaikutus on yhteyttä kahden erillisen ihmisen välillä omat ja toisen rajat huomioiden. Vuorovaikutus ei ole sulautumista tai persoonien sekoittumista.

– Toista ei tarvitse miellyttää eikä häneltä hakea hyväksyntää, vaan kummankin kokemukselle annetaan vuorovaikutuksessa tilaa. Toisen elämäntarinaa ja kokemuksia ei välttämättä tunne läpikotaisin.

– Että tunnistaa toisen pahan olon, mutta ei ota sitä kannettavakseen. Toista voi hetken matkaa tukea, mutta se riittää. Itseään ei tarvitse hukuttaa toisen murheisiin.

– Toinen ei ole toista ylempänä eikä alempana.

– Vastuunottoa omasta toiminnasta ja kasvamista pysymään rauhallisena ja vakaana erilaisista yllykkeistä ja ärsykkeistä huolimatta.

Empatialla ja myötätunnolla on vuorovaikutus- ja ihmissuhteissa sellainen voima, että kun kohdistamme sitä ensiksi itseemme, niin alamme suunnata sitä sitä ennen pitkää myös muihin. Empatia ja myötätunto saavat aikaan syvällisiä muutoksia ihmis- ja vuorovaikutussuhteissamme, kannattaa kokeilla ja lähteä ensin itsestä.

Kun alat olla enemmän ja enemmän myötätuntoisesti kiinnostunut todellisesta minästäsi ja miten ylläpitää yhteyttä aitoon minääsi, elämästäsi tulee helpompaa, onnellisempaa ja tyydyttävämpää. Aitous on pysyvää, mutta siihen ei kumminkaan ole oikotietä. Aitous tekee kuitenkin ihmissuhteistasi parempia. Aitous tarkoittaa, että sinun ei tarvitse teeskennellä, vaan voit aidosti sanoa vaikka: juuri nyt en muuten ole hyvällä tuulella. Siitäkin huolimatta koet olevasti turvassa toisen seurassa ja kanssaihmisesi kokevat myös olevansa turvassa sinun seurassasi.

Artikkelikuva Vera Arsic/Pexels

Tutustu työhöni täältä.