Sivu 8 – Hidasta elämää

Moni oppii lapsena olemaan kiltisti, jotta aikuinen ei suuttuisi – näin hermosto reagoi vielä aikuisenakin

Oletko aina vain muita varten, sinä itse tulet tarpeinesi vasta viimeisenä, jos silloinkaan? Onko tapanasi ennakoida muiden reaktioita, jopa pienentää itseäsi sen vuoksi, ettet vain aiheuta muille häiriötä tai loukkaa muita? Sanotko kyllä silloinkin, kun kehosi yrittää viestiä sinulle, että nyt ei ole voimia olla muille avuksi? Yritätkö olla ihmisenä sellainen, mitä oletat muiden sinulta odottavan?

Moni aikuinen tunnistaa itsessään tarpeen olla kiltti, joustava, huomaavainen ja ymmärtäväinen – joskus jopa omien rajojensa kustannuksella. Tämä ei ole heikkoutta, vaan opittu selviytymismalli, jonka juuret ovat usein syvällä lapsuuden kokemuksissa. Sisäinen lapsi oppi aikanaan, että ei ole turvallista pitää omia puoliaan, olla omaa mieltä asioista, vastustaa, kieltäytyä, vetäytyä suojellakseen itseään tai näyttää omia tunteitaan muille.

Sisäinen lapsi oppii lukemaan muiden tunteita selviytyäkseen

Miellyttämisen selviytymismalli (engl. fawn) syntyy tilanteissa, joissa lapsen ei ole mahdollista ennustaa (usein) aikuisen mielialoja tai reaktioita. Lapsi huomaa nopeasti sen, miten hänen olisi hyvä toimia ja ajatella, tässä muutama esimerkki:

“Jos olen kiltti ja hiljaa, minulle ei ehkä huudeta.”
“Jos suostun tekemään mitä käsketään, ehkä toinen ei suutu.”
“Jos vain annan asian olla (vaikka kiukuttaa) ja hymyilen, ehkä minua ei syyllistetä/rangaista.”

Hermoston tasolla tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että lapsi oppii aktivoimaan yhtä aikaa ylivireyttä ja alivireyttä. Ylivirittyneisyyden osalta hän voi tarkkailla jatkuvasti ympäristöään, sopeutua ja tarvittaessa hoitaa tilanteen rauhallisemmaksi, ennen kuin kukaan räjähtää tunnetasolla. Lapsi oppii siten vaistonvaraisesti säätelemään niiden ihmisten mielialoja ja tiloja, jotka ovat jonkinlaisessa auktoriteettiasemassa tai joihin hän on emotionaalisesti sidoksissa. Lapsi saattaa jopa hakeutua niiden ihmisten läheisyyteen, joista koituu hänelle vahinkoa. Lapsi oppii lepyttämään heitä ja ottamaan henkilökohtaisen vastuun ihmissuhteiden vaikeuksista. Miellyttäminen voi olla hyvin aktiivinen toiminnan tila.

Alivirittyneisyys voi liittyä esimerkiksi lapsen omien liian vaikeiden tai ylivoimaisten tunnekokemusten välttämiseen, jotta hän ei tuntisi omia pelkojaan, suruaan tai vihaansa liikaa. Tällainen yritys selviytyä irrottaa lapsen hänen omista kokemuksistaan ja usein tuo mukanaan dissosiaatiotaipumuksen, mikä voi tuntua aikuisuuteen asti normaalilta, mutta jollain tasolla kuormittavalta, olotilalta, jos ei ole kokemusta muusta. Miellyttämiseen liittyvä alivireys turruttaa yhteyden omaan itseen, omia tarpeita huomioivaan toimijuuteen ja usein myös kykyyn tunnistaa itseen kohdistuneen väärinkohtelun vaikutukset.

Tällaista tilannetta voidaan kutsua ”hybridireaktioksi”, joka synnyttää miellyttämisen selviytymismallin, ja joka yleensä jatkuu aikuisuuteenkin, mikäli korjaavia kokemuksia ei ole ollut mahdollista saada lapsena. Aikuisuudessa voimme alkaa vähitellen tunnistaa, että sisäinen lapsi oppii pelaamaan eräänlaista roolia. Kun lapsi ei voi paeta eikä taistella, hän oppii ikään kuin “selviytymään elämän pelin arvaamattomassa aallokossa” eli esittämään sellaista roolia, joka vähentää ennakoivasti uhkaa.

Miellyttämisen mallia kantava lapsi usein:

– tarkkailee vanhemman ilmeitä ja äänenpainoja
– mukauttaa omat tunteensa toisen mukaan
– ottaa vastuuta tilanteista, jotka eivät koskaan olleet hänen vastuullaan
– oppii sammuttamaan omia tarpeitaan tullakseen hyväksytyksi

Aikuisena tämä strategia jatkuu, koska hermosto ei ole oppinut muuta tapaa olla turvassa. Sisällämme asuvan lapsen oppimat uskomukset voivat aikuisuudessa olla tietoisuudelta piilossa, mutta silti ne ohjaavat aikuisenkin vuorovaikutusta, reaktioita ja toimintamalleja.

“Turvallisuus löytyy vain, kun muut ovat tyytyväisiä.”

Sinun on vaikea sanoa “ei”, vaikka olet täysin uupunut. Huomaat vaistomaisesti rauhoittavasi toisia. Pelkäät pettymyksen tai konfliktin aiheuttamista. Tunnet tyhjyyttä, koska yhteys omaan itseen sekä kehoon on hämärtynyt. Et tunnista, mitä aidosti haluat, mutta tiedät tarkasti, mitä muut haluavat.

On hyvä tiedostaa, että nämä eivät ole merkkejä huonosta itsetunnosta, vaan ne ovat mielen ja kehon selviytymismalleja, jotka ovat syntyneet aikana, jolloin muita vaihtoehtoja selviytyä ei ollut.

Miten voit auttaa sisäistä lastasi ja siten itseäsi irti miellyttämisen mallista?

On ensinnäkin tärkeää ymmärtää, että toipuminen ei vaadi niinkään kenenkään syyllistämistä tai jatkuvaa menneiden kokemusten peilaamista. Se vaatii ennen kaikkea turvaa. Kun mielessäsi näet pienen itsesi menneissä tilanteissa, tämä ihana pieni sisäinen lapsesi kaipaa ensi sijassa sinua, eli sisäisen aikuisen tuomaa turvaa.

Sinä voit puhua mielessäsi sisäiselle lapsellesi lempeästi ja rohkaisevasti. Voit kertoa hänelle mahdollisuudesta oppia uutta juuri nyt, vaikka nämä koetut tapahtumat olivatkin mitä olivat. Vahvista sisäisen lapsesi luottamusta siihen, että sinä olet hänen kanssaan, etkä hylkää häntä.

On lupa tuntea ja ilmaista itseään, tarvita asioita itselleen ja saada hyväksyntää. On lupa olla omaa mieltä ja sanoa halutessaan ei. On myös lupa onnistua ja epäonnistua. Vaikka tekisikin joskus virheitä, silti ei hylätä.

Kun sinä aikuisena itsenäsi välität tällä tavoin sisäisestä lapsestasi, välität samalla itsestäsi, koska te olette yhtä. Vaikka välitätkin itsestäsi, voit silti välittää muista. Olet ihmisenä arvokas, yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu. Ansaitset olla välittävä ja huomioiva ihminen myös itsellesi.

Tutustu aiheeseen lisää Karitan kirjassa Kohtaa sisäinen lapsesi

Ansaitset enemmän kuin ”ihan jees” – mistä löytyy uskallus valita itsensä epävarmassa maailmassa?

”Tää on ihan tarpeeksi jees!” on kenties tuttu lause vähän jokaiselle. Ja jos sitten huomaakin kaipaavansa enemmän, eläväisempää, täyttymyksellistä tai jotain muuta kuin ainaista puurtamista, paahtamista, yhteydettömyyttä tai jopa horroria, alkaa helposti niitata itseään. ”Mitä mä tässä nyt valitan, kaikkihan on ihan hyvin”? Tai: ”Mä en varmaan ole yrittänyt tarpeeksi”.

Kirjoitan kirjassani Lähelle – kohti rakkaudellisia ja toimivia ihmissuhteita näin:

Me suomalaiset olemme älyttömän hyviä piinaamaan itseämme siitä miksi emme ole kiitollisia, vaikka kaikki on ihan hyvin. Onko ihan törkeää toivoa enemmän? Ei! Kyse on itsearvostuksesta eikä siitä, ettemme osaa olla tyytyväisiä. On tosi okei haluta aitoa rakkautta ja emotionaalista läheisyyttä.

Sama koskee paitsi ihmissuhteita myös muita elämän asioita. Osaamme kyllä erottaa sydämessämme, milloin jurnutamme asioista joita voisimme itse uudistaa ja muuttaa, ja milloin sydämemme oikeasti meinaa kuihtua hapen puutteeseen. Itsearvostus tarkoittaa itselleen hyvän sallimista ja mahdollistamista elämän isossa kuvassa. Sen työkaluja ovat esimerkiksi rajaaminen ja rehellisyys itselle ja toisille ja se, ettei tee loputtomasti kompromissia siitä mitä haluaa. Itsearvostus on sitä, ettei loputtomasti tyydy elämän hommeleihin siinä luulossa, ettei ansaitse parempaa.

Itsearvostus kasvaa, kun uskaltaa tehdä kiperiä valintoja ja kulkea kohti tuntematonta. Luultavasti jokainen pelkää esimerkiksi eroa pohtiessaan jääkö yksin tai sydämen unelmia uumoillessaan, mitä jos hommeleista ei tulekaan mitään. Myös juuri pelkojensa kohtaaminen, niiden kanssa kärvisteleminen ja kasvun prosessit vahvistavat tunnetta siitä, että ansaitsee hyvää. Voidakseen olla enää sivuuttamatta itseään ja sitoutua sinnikkäästi itseensä vaikka se tarkoittaisi ajoittaista yksinäisyyttä ja epävarmuuttakin, tarvitsee vahvistaa sisäistä turvaansa.

Rohkeus ei synny itseä puskien vaan myötätunnon kautta

Olemme eläneet aika haasteellisessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä nyt monta vuotta: lähellä on meneillään hyökkäyssota, geopolitiikka on kreisiä ja arvaamatonta, hyvinvointivaltio murentuilee, laskusuhdanne supistaa kukkaroita ja yleispöhinä lannistaa mieliä. Silloin omiin unelmiin uskominen ja sinnikäs hyväntahtoisuus itseä kohtaan kysyy ihan ekstrapaljon sitoutumista. Saatamme jäädä epätyydyttäviin ihmissuhteisiin, kun maailma ympärillä on arvaamaton, emmekä tee muuveja jotka kutsuvat sydäntä, koska ajattelemme että pitää varmistaa selusta. Mutta ei itsearvostus tarkoita mitään järjetöntä säntäilyä tai hulluja riskejä.

Elämäänsä ei voi eikä tarvitse silti pysäyttää, vaikka maailma on epävarma. Saa elää, vaikka kukkaronnyörit ovat tiukemmalla tai huolettaa. Saa silti löytää turvaa, luottamusta ja syvempää sydämen tulta. Elämää onnellistaa, kun tietää isossa kuvassa olevansa itsensä puolella, tapahtuu ympärillä mitä hyvänsä. Omaa luottamusta itseen ja elämään saa vahvistaa.

Kaikki saavat reissun varrella kolhuja – uskalla silti valita itsesi

Kuva: Unsplash / Katie Mukhina

Voimauttavat kurssini, terapeuttisen valmennukseni ja parityöskentelyn löydät TÄÄLTÄ.

Jos tunnet olevasi jatkuvasti väärässä – näkymättömän väkivallan tunnistaminen ja toipumisen alku

On vaikea kertoa tarinaa väkivallasta, josta ei jää mustelmia. Henkinen väkivalta ei näy valokuvissa. Se ei riko luita. Se ei jätä jälkiä, joita voisi osoittaa sormella ja sanoa: tuossa, tuossa se tapahtui. Sen sijaan se murentaa jotain paljon hiljaisempaa – käsityksen omasta todellisuudesta.

Minä elin vuosia suhteessa, jossa opin epäilemään itseäni ennen kuin ehdin edes ajatella loppuun asti. Olin todella nuori ja jollain tapaa myös hauras, toinen osapuoli huomattavasti vanhempi.

Jos loukkaannuin, olin liian herkkä. Jos huomasin ristiriidan, olin vainoharhainen. Jos muistin tapahtumat eri tavalla, muistini oli väärässä.

Vähitellen en enää luottanut siihen, mitä näin, kuulin tai koin. Sitä on henkinen väkivalta.

Miten näkymätön muuttuu todeksi

Henkinen väkivalta voi olla esimerkiksi:

toistuvaa vähättelyä
syyllistämistä ja vastuun siirtämistä
kontrollointia ja eristämistä
pelolla hallitsemista
niin kutsuttua “kaasuttamista”, jossa toisen kokemus kiistetään tai käännetään häntä vastaan

Se ei useinkaan ala suurena ja selkeänä. Se alkaa pieninä huomautuksina, huumoriksi naamioituina piikkeinä, pitkinä hiljaisuuksina, joiden aikana opit varomaan sanojasi. Se alkaa hetkistä, joissa tunnet piston vatsassasi – mutta sinulle kerrotaan, ettei mitään tapahtunut.

Omalla kohdallani se näkyi muun muassa siinä, mitä sain syödä ja milloin, ketä tavata ja milloin, miten pukeutua ja milloin urheilla. Puolestani päätettiin, mitä mieltä sain olla asioista, mistä sain unelmoida ja miltä kehoni tuli näyttää.

Kun tätä jatkuu tarpeeksi kauan, keho alkaa elää jatkuvassa varuillaanolossa. Minun kehoni oppi tarkkailemaan äänenpainoja, askelten rytmiä, ilmapiirin muutoksia. Opin ennakoimaan, miellyttämään, pienentämään itseäni.

Se ei ollut rakkautta. Se oli selviytymistä.

Miksi sitä on niin vaikea tunnistaa?

Yksi henkisen väkivallan julmimmista puolista on se, että se saa sinut uskomaan olevasi itse ongelma. Näin kävi minullekin – vuosien ajan. Minä olin liian herkkä, liian heikko ja liian vaikea. Välillä kuulemma jopa hullu ja sekaisin.

Koska mitään “suurta” ei ehkä tapahdu joka päivä, alat ajatella liioittelevasi. Koska toisella on myös todella hyviä ja kauniitakin hetkiä, alat uskoa, että vika on omassa tulkinnassasi. Koska et ole mustelmilla, alat ajatella, ettei sinulla ole oikeutta kutsua kokemaasi väkivallaksi.

Minäkin ajattelin pitkään, että minun pitäisi vain kasvaa, vahvistua, olla vähemmän herkkä.

Todellisuudessa olin tilanteessa, jossa herkkyyttäni käytettiin minua vastaan.

Mitä henkinen väkivalta tekee ihmiselle?

Pitkittyessään henkinen väkivalta voi jättää syviä trauman jälkiä. Se voi vaikuttaa:

itsetuntoon ja identiteettiin
kykyyn luottaa muihin
kykyyn luottaa itseensä
hermoston toimintaan

Minulle se näkyi ylivireytenä, jatkuvana häpeänä ja vaikeutena tehdä pieniäkin päätöksiä ilman pelkoa siitä, että teen väärin. Sairastuin myös unettomuuteen, masennukseen ja paniikkihäiriöön.

Myöhemmin sain diagnoosin kompleksisesta traumaperäisestä stressihäiriöstä (C-PTSD). Se auttoi ymmärtämään, ettei kehoni reagoinut “liian voimakkaasti” – se reagoi johdonmukaisesti pitkään jatkuneeseen turvattomuuteen.

Kun elää ympäristössä, jossa todellisuus horjutetaan toistuvasti, mieli yrittää sopeutua. Se on selviytymismekanismi, ei heikkous.

Sinulle, joka luet tätä

Jos tunnistat itsesi näistä riveistä, haluan sanoa sinulle jotain, minkä olisin itse tarvinnut kuulla:

Et kuvittele.
Et ole liian herkkä.
Et ole vaikea.

Jos joudut jatkuvasti pienentämään itseäsi, selittämään tunteitasi pois tai pelkäämään toisen reaktioita, jokin ei ole tasapainossa. Terveessä suhteessa ei tarvitse kadottaa omaa todellisuuttaan.

Henkinen väkivalta on todellista, vaikka sitä olisi vaikea todistaa. Ja sen vaikutukset ovat todellisia, vaikka muut eivät niitä näkisi.

Toipuminen ei tarkoita sitä, ettei mennyt enää sattuisi. Se tarkoittaa vähitellen palaavaa kykyä luottaa omaan kokemukseen. Pieniä hetkiä, joissa huomaat ajattelevasi: Minulla on oikeus tuntea näin. Se on alku.

Ja jos olet vielä keskellä kaikkea – sinussa ei ole mitään vialla. Se, että hermostosi reagoi, tarkoittaa että se yrittää suojella sinua. Se, että jokin sisälläsi kyseenalaistaa tilanteen, tarkoittaa että sisäinen kompassisi toimii yhä.

Sinun kokemuksesi on totta. Sinä olet totta. Ja sinä ansaitset turvallisen rakkauden.

Opettele olemaan rohkeasti ja lempeästi itsesi puolella – tilaa itsellesi Annukan Lempeästi itseni puolella -kortit täältä.

Kun ihmisellä on hyvä olla, hänellä ei ole mitään syytä alistaa toista

Ihmisen, kenellä on hyvä olla itsensä kanssa, ei ole mitään syytä uhkailla, alistaa tai kiristää.

Toivoisin, että kukaan ei joutuisi kohtaamaan ihmissuhteissaan tällaista käytöstä. Ja samalla: sitä tapahtuu. Joten puhutaan siitä! Jos ihminen turvautuu uhkailuun, kiristämiseen ja alistamiseen, kyse ei todellakaan ole hänen vahvuudestaan.

Tälläisen käytöksen takana on usein ihmisen oma pelko – jota hän ei pysty itse sietämään. Syy täytyy vierittää ulkopuolelle ja voimallisesti. Miten nerokas keino onkaan naamioida oma pelko uhkailun taakse, ja koettaa saada toinen pelkäämään.

Tästä voisi puhua myös tunteensiirto-nimisen psykologisen ilmiön kautta: eli se mitä tunnetta ihminen ei itsessään siedä, hän pyrkii herättämään toisessa.

Vain syvästi epävarma ja pelokas hakee hallintaa pelottelun kautta.

Epäterveessä suhteessa normaalin ja epänormaalin raja sumenee. Suhteen ei kuulu tuoda elämään pelkoa, jatkuvaa epävakautta, jatkuvaa turvattomuutta, eikä toistuvaa draamaa.

Ihmisellä on käsittämätön kyky sopeutua, ja valitettavasti joissain tilanteissa tämä sopeutumiskykymme kääntyy meitä vastaan. Toleranssi draamalle ja huonolle kohtelulle saattaa kasvaa valtaisaksi, sillä siitä on tullut uusi normaali. Tätä on vaikea nähdä ollessaan sisällä tällaisessa suhteessa, johon sisältyy usein myös jonkinlaista kaltoinkohtelua (emotionaalinen, seksuaalinen, taloudellinen, fyysinen).

Tiedon saaminen auttaa, mutta se ei valitettavasti usein yksin riitä.

Tarvitaan myös raja taitoja ja keinoja siihen miten käsitellä vaikeita tunteita (kuten syyllisyyttä, häpeää, yksin jäämisen pelkoa, pelkoa), jne.

Lue tästä kirjoituksesta lisää traumasuhteesta irtaantumisesta:

5 vaativaa tosiasiaa, joiden hyväksyminen auttaa irtaantumaan traumakiintymyssuhteesta

Monesti uhkailun tarkoitus on nimenomaan hallita, mutta uhkailuun on silti monissa tilanteissa suhtauduttava vakavasti. Akuutissa hädässä, ole aina yhteydessä poliisiin, tai esim. Ensi- ja turvakotien liittoon.

Miksi pelkkä lepo ei aina riitä uupumuksesta toipumiseen

Mitä on tunnekuorma? Mitä on emotionaalinen palautuminen? Uupumisen ajatellaan stereotyyppisesti johtuvan siitä, että töitä ja tekemistä on liikaa ja tästä seuraa pitkäkestoista stressiä, joka lopulta uuvuttaa. Tämä on harvoin todellinen syy uupumisen taustalla, ainakin jos peilaan sekä omaan menneisyyteen, että asiakkaideni kokemuksiin. Uupuminen on useimmiten seurausta pitkään kannetusta tunnekuormasta eli emotionaalisesta taakasta, jota moni on tottunut kantamaan hiljaa kärsien. Mutta mitä tuo kuorma oikein pitää sisällään?

Tunnekuorma on näkymätöntä hiljaista sisäistä taakkaa, jota hyvin moni meistä kantaa tietoisesti tai useimmiten tiedostamattaan mukanaan. Vaikka se on hiljaista eikä paljain silmin nähtävissä, sen aiheuttama sisäinen kohina on hyvinkin äänekästä ja konkrettista. Tunnekuorma voi näkyä käytännössä seuraavilla tavoilla:

Tavallinen arki tuntuu kohtuuttoman raskaalta. Päivittäiset askareet vievät kaikki käytössä olevat voimavarat, eikä niitä jää mihinkään itselle merkitykselliseen tai tärkeään, joka toisi hyvää oloa ja edistäisi palautumista. Kalenterisi on jatkuvasti niin täynnä, ettet enää itse mahdu omaan elämääsi. Haaveilet irtiotosta metsämökissä tai auringon alla ”ehkä sitten joskus”.
Sinulla on paljon sanomattomia sanoja. Vaikenet mieluummin, koska et jaksa puolustella itseäsi ja näkemyksiäsi. Jupiset kenties yksinäsi ja sisäänpäin muiden epäasiallista käytöstä, mutta ulospäin hymyilet hampaat irvessä, ettet vain aiheuttaisi sosiaalisia ongelmia tai joutuisi silmätikuksi. Usein käy niin, että tällä tavoin myös opetat muut ohittamaan itsesi ja sinulle jää tunne ettei kukaan kuule tai ymmärrä sinua. Kuorma jatkaa näin kasvamistaan ja katkeruutesi sen mukana.
Rasitut ja pienimmästäkin ponnistelusta ja palautuminen on heikkoa. Joudut piiskaamaan tai puskemaan itseäsi, pakottamaan vaikkapa siivoamiseen, kuntosalille tai lenkille. ”Pitää” ja ”täytyy” ovat vakiosanoja, joita viljelet omista toimista. Liikut vaikka et oikeasti jaksaisi, koska kunnollisen ihmisen on pidettävä huolta kunnostaan, kodistaan ja kulisseistaan jne. Kaikki tämä johtaa siihen, että kehosi ja mielesi ei enää palaudu normaalisti, vaan olet jatkuvasti ylirasittunut.
Et osaa tai uskalla vetää rajoja. Ah, tämä on ehkä tiedostamattomin, mutta se kaikista tärkein tunnekuorman syy ja seuraus. Rajat häilyvät aina kun sanot ”kyllä” vaikka oikeasti haluat sanoa ”EI”. Annat muiden kohdella tai puhua sinulle epäasiallisesti, suostut pomosi tai puolisosi joka oikkuun, vältät konflikteja, taivut henkisesti niin monelle mutkalle ja solmuihin, ettet enää erota mistä oma tahtosi alkaa. Myötäilet, ettet olisi se hankala tyyppi tai ikävä ihminen, mutta samaan aikaan oma sisäinen paha olosi vain kasvaa.
Henkinen ja psyykkinen kipu. Menneisyyden tapahtumat palaavat mieleesi aina uudelleen ja tempaudut mukaan vanhoihin tunnemuistoihin. Pyörit ja marinoit itseäsi ikävien tunteiden mutakuopissa osaamatta päästää vanhoista kaunoista irti. Tunnet ehkä katkeruutta ihmisiä tai tapahtumia kohtaan ja etsit muista syyllistä pahalle olollesi. Koet ettet pysty antamaan anteeksi ja saatat jopa hautoa kostoa. Tämä on selkeä merkki käsittelemättömästä psyykkisestä ja henkisestä kivusta, joka odottaa mahdollisuutta vapautua.
Tarpeesi jäävät jatkuvasti vaille täyttymistä. Tunnet olosi koko ajan ”puoliksi tyhjäksi”, koska kaikki energiasi valuu muiden ihmisten tai asioiden hoitamiseen. Fyysinen nälkä tai univaje lähtee syömällä ja nukkumalla, mutta henkisesti jatkuvasti vaille jääminen onkin aivan toinen tarina. Kuka täyttää sinun maljaasi? Ehkä olet niin tottunut huolehtimaan kaikista muista, ettet enää edes osaa pyytää itsellesi mitään. Vähättelet ja ohitat jo itsekin itsesi. Näin sinusta tulee se näkymätön puurtaja ja suorittaja, jonka yli muut oppivat kävelemään. Lopulta olet hukassa itsesi kanssa, etkä enää tiedä kuka olet ja mitä haluat.
Tukahdutettu ja purkamaton viha. On olemassa ns. rakentavaa vihaa, joka toimii polttoaineena esimerkiksi rajojen vetämisessä, mutta sitten on myös sitä tummanpuhuvaa ja pahantahtoista kätkettyä vihaa, jolla myrkytämme itseämme sisältäpäin. Purkamaton viha heijastuu muihin esimerkiksi aggressiivisena asenteena, kateellisena puheena tai lopulta hallitsemattomasti räjähtelevänä tai kiukkuisena käytöksenä. Samaan aikaan pelkäät näyttää suuttumustasi, koska ydinpelkosi on, ettei sinua hyväksytä/rakasteta vihaisena. Kiltin ihmisen peruspelko! On henkisesti todella raskasta kantaa mukanaan kätkettyä vihaa ja pelkoa, koska lopulta se syö kallisarvoista elinvoimamme sisältäpäin.
Aukaisemattomat tunnelukot. Uskot aina negatiivisia asioita itsestäsi, toisista sekä maailmasta ja lisäksi sisäinen puheesi on todella ankaraa. Esimerkiksi vaadit aina itseltäsi liikoja, annat muille vallan määrittää arvosi, uskot ettei kukaan oikeasti välitä sinusta tai uskot, että tehtäväsi on vain palvella muita, ulkopuolisuus kalvaa sisintäsi tai annat muiden haavoittaa sinua toistuvasti. Tunnelukkoja on paljon ja ne puhuvat meille ajattelumme kautta alitajuisina malleina, uskomuksina ja kaavoina. Niiden avaamiseen tarvitaan usein keskusteluapua ja syvällistä itsetuntemuksen lisäämistä. Tunnelukkojen avaamisen aika tulee kuitenkin vasta akuutin uupumisen jälkeen, sillä niiden työstäminen kysyy henkisiä voimavaroja.

Tunnekuorma on siis usein kaikkea sitä, mitä meidän on hyvin vaikea pukea sanoiksi itselle ja muille. Tästä syystä sen alle hiljalleen luhistutaan ja haudataan samalla omat todelliset tarpeet ja toiveet… Ikäänkuin alistutaan kohtaloon: ”Elämä nyt vain on tällaista joka tuutista pursuavaa p*skaa tai harmaata ilotonta tarpomista”. EI KUULU OLLA!

Tunnekuormaa on mahdollista vapauttaa ensinnäkin tiedostamalla sen olemassaolo ja juurisyyt. Kukaan muu ei tosin voi tehdä sitä kuin sinä itse. Vain sinulla on avaimet omaan sydämeesi ja vain sinä voit sallia omien tunteidesi antaa virrata. Tunteet ovat ja tulevat aina olemaan ihmisenä olemisen ydintä, jota ei tarvitse kätkeä tai torjua. Kuten sanontakin sen toteaa: minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Emme voi loputtomiin piiloutua itseltämme tai kätkeä sisintämme ilman tuhoisia seurauksia.

Emotionaalinen palautuminen on tunnekuorman keventämistä, hyvän sallimista itselle, omien tarpeiden tervettä täyttämistä sekä niiden kipukohtien ja keskeneräisyyksien tiedostamista, jotka toimivat sisäisinä käsijarruina omalle hyvinvoinnille ja tasapainolle.

➡️ Kurkkaa myös Susannan Emotionaalisen palautumisen kortit, jotka auttavat keventämään tunnekuormaa.

Ostrakismi on kiusaamisen sanaton muoto – Tästä tunnistat sen

”Puhumattomuus, huomiotta jättäminen, ei noteerata mitenkään. Kun puhun tai kysyn jotain, poistutaan paikalta. Näin myös, kun tulen kahvitauolle.”

Tässä Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjaani varten kerrotussa tarinassa kuvataan ostrakismia. Hiljainen ulossulkeminen toistuu kertomuksissa, joita on kerrottu satoja huhtikuussa julkaistavaa kirjaani varten.

Ostrakismi tarkoittaa ilmiötä, jossa joku jätetään ilman sanoja tai selityksiä porukan ulkopuolelle. Sitä kuvaavat monenlaiset kielikuvat suomen kielessä, kuten ”ghostaaminen”, ”pitää mykkäkoulua”, ”joutua mustalle listalle” ja ”kohdella toista kuin ilmaa”.

Ostrakismia tutkineen Sirpa M. Mannisen mukaan ulossulkemisen erottaa yleensä häirinnästä tai muusta epäasiallisesta kohtelusta se, että muut väkivallan muodot sisältävät sanallista vuorovaikutusta. Ostrakismi on aina sanatonta ulossulkemista, mikä tekee siitä erityisen vaikeasti tunnistettavan ja käsiteltävän.

Se voi ilmetä esimerkiksi seuraavin tavoin:

Työkaveria ei tervehditä, hänen katsekontaktiaan vältellään tai hänelle käännetään selkä.
Hänelle ei puhuta tai anneta tilaa keskusteluissa.
Häntä ei pyydetä mukaan lounaalle, kahvipöytään tai illanviettoihin.
Hänet jätetään työyhteisön asioiden ja tiedonjaon ulkopuolelle.
Hänen soittoihinsa, viesteihinsä tai sähköposteihinsa ei vastata, eikä hänen sosiaalisen median päivityksiinsä reagoida.
Hänen kommenttejaan tai kysymyksiään ei huomioida.

Hyljeksityksi tuleminen aiheuttaa kipua, ahdistusta ja merkityksettömyyden tunnetta. Ostrakisoitu voi kokea, ettei häntä nähdä, kuulla tai kohdata.

Mitä voit tehdä, jos havaitset ostrakismia?

Jos tunnistat, että työpaikallasi piilottelee ostrakismia, työyhteisönne kulttuuria on tärkeää kehittää. Ulossulkemista voivat ehkäistä esimerkiksi seuraavat asiat:

Sopimus, että jokainen puuttuu työyhteisössä ostrakismiin, jos havaitsee sitä.
Selkeät pelisäännöt työyhteisössä sille, millaista käytöstä työyhteisössä sallitaan.
Kuppikuntien kyseenalaistaminen.
Käytännöt tai päivät, joissa jokaisella on mahdollista tutustua oman tiiminsä ulkopuolisiin työkavereihin.

Olen käsitellyt näkymättömäksi tekemistä tässä aiemmassa blogikirjoituksessa, jossa on vinkkejä ulossulkeviin tilanteisiin.

Lisää ostrakismista ja piilokiusaamisen tavoista sekä siitä, miten niihin voi puuttua, voit lukea kirjastani Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät.

Lääkäri: Kun ihmiset tarttuvat toisiaan kädestä, heidän kehonsa alkavat synkronoitua – ”Jos jollakin lääkkeellä olisi näin mittavia vaikutuksia, tuloksia pidettäisiin huikeina”

Tekstit on lainattu ja uudelleen jäsennelty kirjasta Elimistön viisaus (Tammi, 2026), jonka on kirjoittanut lääkäri Giulia Enders.

Tutkijat ovat viime vuosikymmenien aikana havainneet, että miellyttävällä, tunteisiin yhdistyvällä kosketuksella on elimistöömme useita erilaisia vaikutuksia ja että nämä vaikutukset voivat olla äärimmäisen voimakkaita.

Esimerkkejä kosketuksen merkittävästä vaikutuksesta:

1. Kosketus auttaa vauvaa myöhemmin sietämään stressiä paremmin

Keskosvauvat, jotka ovat säännöllisessä ihokontaktissa vanhempiinsa, eroavat vielä kymmenenkin vuoden päästä lapsista, joita on syntymän jälkeen pidetty lämpimänä vain keskoskaapissa. Ensin mainitut nukkuvat, sietävät stressiä ja pärjäävät kognitiivisissa testeissä paremmin. Myös täysiaikaiset vauvat reagoivat suoraan kosketukseen. Se saa vauvan hengittämään syvempään, vakauttaa aineenvaihduntaa ja lisää stressinsietokykyä vielä vuodenkin iässä verrattuna vauvoihin, jotka ovat syntymän jälkeen jääneet ilman ihokontaktia.

Jos jollakin lääkkeellä olisi näin mittavia vaikutuksia, tuloksia pidettäisiin huikeina.

2. Teho-osastolla kosketus rauhoittaa ja kivunkokemus on vähäisempää

Myös aikuisille tehdyistä tutkimuksista on saatu kiistattomia tuloksia. Asiasta saadaan kattavasti dataa erityisesti teho-osastoilta, koska siellä olevia tarkkaillaan kellon ympäri. Tarkkailu on kuitenkin myös stressaavaa: sängyn ympärillä vilkkuu tai piippaa tauotta ja tutkimuksia tehdään tiheään, öisinkin.

Tämän seurauksena keho ei osaa enää rentoutua, uni heikkenee ja pelot lisääntyvät. Jos teho-osastolla makaavat ihmiset saavat säännöllisesti miellyttävää kosketusta (kuten hierontaa), he nukkuvat todistetusti sikeämmin ja hengittävät rauhallisempaan tahtiin, heidän verenpaineensa on alhaisempi ja he jopa kokevat keskiarvoisesti vähemmän kipua.

3. Kosketus rauhoittaa, vaikka ihokontakti tuntuisi epämiellyttävältä

”Miellyttävä kosketus” tekee hyvää myös ihmisille, jotka eivät siitä erityisemmin pidä. Niilläkin ihmisillä, joilla on ADHD tai jotka ovat
autismikirjolla ja kokevat ihokontaktin epämiellyttäväksi tai kuormittavaksi, on vähemmän stressihormonia veressä ja he nukkuvat paremmin, jos läheinen ihminen välillä koskettaa heitä.

4. Kosketus lyhentää synnytyksen jälkeistä masennusta ja vahvistaa tunneyhteyttä vauvaan

Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivät äidit, jotka eivät ole vielä pystyneet muodostamaan tunneyhteyttä lapseen, hyötyvät lapsensa pitelemisestä. Sitä kautta yhteys muodostuu nopeammin ja masennusaika lyhenee.

Kosketus yhdistää ja antaa voimaa

Kun kaksi ihmistä koskettaa toisiaan, heidän välilleen muodostuu yhteys. Se ei ole pelkkä korulause, vaan tarkkaan määritelty ja mitattavissa oleva ilmiö nimeltä interpersonaalinen synkronia.

Ilmiötä tutkitaan laittamalla ihminen makaamaan putkeen ja hänen kumppaninsa istumaan sen viereen. He eivät näe toisiaan. Jos he nyt tarttuvat toisiaan kädestä, heidän kehonsa alkavat synkronoitua. Hengitystiheys, sydämenlyönnit ja jopa ihon sähkönjohtavuus yhtenäistyvät. Ei tiedetä, miksi näin tapahtuu – mutta niin tapahtuu.

Rakkaudellinen kosketus ei kerro meille ainoastaan, että joku muukin on paikalla, vaan se kertoo myös, että olemme itse läsnä. Tutkimus on osoittanut tähän mennessä, että kun kissa nuolee poikasiaan, se ei tapahdu ainoastaan puhdistamistarkoituksessa tai yhteyden muodostamiseksi, vaan samalla kissanpoikasen aivot tulevat tietoiseksi sen omista ruumiinosista. Kissanpoikaset, joita on nuoltu, kehittyvät nopeammin, liikkuvat itsevarmemmin ja niillä on suuremmat henkiinjäämismahdollisuudet.

Kosketus on ensimmäinen aistimus, josta opimme, että ulkomaailma vaikuttaa sisimpäämme asti ja että tarvitsemme toisia ihmisiä. Esimerkiksi taipumus kosketella omia kasvojamme osoittaa, että jatkuva yhteyden hakeminen on osa elämää. Etenkin jos kärsimme menetyksestä tai olemme yksinäisiä tai loukkaantuneita, voimme antaa ihon muistuttaa meitä molemmista: omasta ja muiden tärkeydestä – suojautumisesta ja tuntemisesta.

Tekstit on lainattu kirjasta Elimistön viisaus. Kirjassa lääkäri Giulia Enders käsittelee yleistajuisesti, miten elimistön eri osat toimivat yhdessä: keuhkot, immuunijärjestelmä, iho, lihakset ja aivot. Endersin mukaan yhä monimutkaisemmassa maailmassa on hyödyllistä katsoa sisäänpäin: omaan kehoomme. Se on jo tuhansien vuosien ajan kohdannut ongelmia ja ratkaissut ne omalla tavallaan. Mitä voimme oppia siltä?

Löydät kirjan Hidasta elämää -puodista TÄÄLTÄ!

Riippuvuus voi syntyä myös ilman traumaa – Esimerkiksi ADHD:hen liittyy usein riippuvaista käyttäytymistä

Riippuvuussairaudet aiheuttavat paljon kärsimystä. Ihminen voi tulla riippuvaiseksi oikeastaan mistä vain, mutta eniten esillä julkisuudessa on päihderiippuvuus, on arvioitu että Suomessa on heitä jopa puolitoista miljoonaa. Myös rahapeliriippuvuus ja seksiriippuvuus ovat monelle ongelma. Ihmiselle voi kehittyä addiktio lisäksi myös työhön, liikuntaan, ruokaan tai harrastukseen.

Se että tykkää jostain asiasta tosi paljon ei ole addiktiota, vaikka se voi vierestä katsoen siltä joskus näyttää. Yksi tapa arvioida omaa riippuvuutta on se, kuinka paljon käyttäytyminen tuottaa ongelmia. Kokeeko itse olevansa ohjaksissa vai onko riippuvuutta tuottava asia varastanut ajurin paikan? Valehtelu on yleensä aina osa addiktiosairautta. Sekään ei kuitenkaan vie ihmisen vastuuta pois omista valinnoista.

Addiktion määäritelmä on että käyttäytyminen on pakonomaista ja tuottaa tuskaa tekijälleen ja usein läheisilleen. Riippuvuuksien yhteydessä on puhuttu paljon traumoista, ja useilla ne ovatkin sairauden taustalla. Myös riippuvuuskäyttäytyminen traumatisoi ihmistä. Addiktioon voi kuitenkin sairastua vaikka olisi saanut rakkautta ja hyväksyntää. Tällöin taustalla on usein biologinen alttius. Esimerkiksi ADHD-diagnoosiin liittyy usein addiktiivista käyttäytymistä.

Perhe ja kaikki muut läheiset kaipaavat myös asiassa apua. Jos kumppanisi on sairastunut riippuvuussairauteen, sinun tärkein tehtäväsi on pitää huolta itsestäsi. Vain niin voit huolehtia parhaiten suhteestanne. Et voi tehdä valintoja toisen puolesta, mutta voit olla turvallinen ihminen vierellä. Voit kannustaa ja huomata hyvän. Jos omat voimat loppuvat ja usko suhteen jatkumiselle hiipuu, sinulla on oikeus tehdä päätös erosta. Sen ei tarvitse tarkoittaa ihmissuhteen loppumista.

Viime vuosina pakonomaisesta seksikäyttäytymisestä kärsivien ihmisten määrä on kasvanut, ja heitä on iso osa asiakkaistamme vastaanotollamme. Teemme kollegani seksuaaliterapeutti Karoliina Kruunan kanssa töitä yhdessä niin, että toinen työskentelee addiktioon sairastuneen kanssa ja toinen tapaa hänen kumppaniaan. Tietoisuustaitojen vahvistaminen on aina lähtökohta. Olennainen osa työskentelyä ovat arvotyöskentely ja läsnäolotaidot. Lohduttavaa on, että jos henkilöllä on tahtoa, niin keinoja toipua kyllä löytyy. Tunnetaitojen vahvistaminen on tässä keskeisessä asemassa.

Miksi keho ei rauhoitu, vaikka elämässä on kaikki hyvin?

Moni meistä kantaa mukanaan pelkoja, varautuneisuutta, ylivireyttä ja syvää epävarmuutta, vaikka elämässä ei olisi enää mitään selkeää, tiedostettua uhkaa. Saatammekin ihmetellä: “Miksi reagoin näin? Miksi minusta tuntuu turvattomalta, vaikka kaikki on oikeasti juuri nyt hyvin?”

Vastaus tähän voi löytyä sisäisen lapsemme kokemuksista eli niistä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista, jotka ovat toisaalta kehittäneet hermostoamme tietynlaiseksi pienestä lähtien ja toisaalta muovanneet hermoston toimintaa erilaisten tapahtumien seurauksena.

Lapsi oppii turvan tunteen kehon ja hermoston kautta: turva on erityisesti kehollinen kokemus, miten voi antautua kehossaan alustan tai toisen ihmisen kannateltavaksi. Lapsen hermosto oppii turvattomuutta muiden vihaisista katseista, ilmeistä ja äänensävystä, raivon ja hiljaisuuden välisestä jännitteestä, ennakoimattomuudesta tai siitä ilmapiiristä, jota ”haisteltiin” ja ”hengitettiin” kotona.

Tutkimukset osoittavat, että lapsuuden varhainen ympäristö muovaa aivojen rakenteita ja toimintaa, vaikuttaen muun muassa tunteiden säätelyyn, uhkien havaitsemiseen, stressinsietokykyyn ja siihen, miten olemme vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Jos kodin ilmapiiri on ollut kaoottinen, arvaamaton tai tunnekylmä, lapsi ei pelkästään koe tunteita, vaan hän oppii selviytymistä vaikeista olosuhteista.

Sisäinen lapsi oppi näin skannaamaan herkästi katseita, ennakoimaan mielialoja ja kutistamaan itseään, jotta ei kohtaisi turvattomia tilanteita. Hän oppi olemaan “helppo”, jotta ei aiheuttaisi lisää kuormaa itselle ja muille. Hän oppi kantamaan enemmän vastuuta kuin lapsen kuuluisi kantaa. Ja koska keholliset muistot ovat vahvoja, nämä opitut mallit eivät katoa aikuisuudessa – ne usein vain muuttavat muotoaan, kun elinvuosia tulee lisää.

Aikuisena sisäisen lapsen turvattomuus voi ilmentyä esimerkiksi:
• vaikeutena levätä
• ylivarautuneisuutena, vaikka mitään todellista uhkaa ei ole
• tarpeena miellyttää ja selittää liikaa
• voimakkaana itsenäisyyden tarpeena, joka on oikeasti lapsuudessa opittu selviytymiskeino
• pelkona luottaa toisiin
• syvänä sisäisenä tunteena ja uskomuksena: “Jotain pahaa voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä”

Mikäli tunnistat näitä tai vastaavia ilmentymiä itsessäsi, on hyvä muistaa, että et ole millään tavalla ihmisenä “rikki”. Kyse on siitä, että sisälläsi elävä lapsi ei ole saanut vielä kokemusta ja tietoa siitä, että maailma on muuttunut, nyt on mahdollista oppia uutta ja palata turvan ja luottamuksen tilaan. Hermostosi on voinut jäädä kiinni ”vanhaan aikaan”, vaikka nykyhetken elämäsi olisi jo täysin erilaista. Pieni lapsi sisälläsi ei vielä uskalla laskea suojaa alas, koska tämä suoja on aikanaan ollut hänen (mahdollisesti) ainoa selviytymiskeinonsa.

Miten sisäinen lapsi oppii turvallisuutta?

Palaaminen turvan tilaan voi tapahtua kehollisen kokemuksen kautta. Useinkaan ei riitä, että järki sanoo: “kaikki on hyvin”, jos keho ja ”alitajunta” ei tunne sitä. Sisäinen lapsi tarvitsee uuden kokemuksen ja uuden viestin:

“Minun ei tarvitse olla jatkuvasti varuillani. Minun on lupa hengittää ja levätä. Minä saan tulla kannatelluksi. Minä voin olla oma itseni, sellaisena kuin olen.”

Neurotieteessä tätä prosessia ajatellaan plastisuuden mahdollistumisena: aivot ja hermosto pystyvät muovautumaan toistuvien ja turvallisten kokemusten kautta. Sisäinen lapsi ei kuitenkaan tarvitse täydellisyyttä, hän tarvitsee riittävää, johdonmukaista lempeyttä, ennakoitavuutta ja tilaa, jota sinä aikuisena voit antaa sisäiselle lapsellesi.

Koska tämä prosessi on vahvasti kehollinen, on tärkeää antaa juuri nyt omalle keholleen ja sen viestien kuuntelulle aikaa ja tilaa. Kehosikin osaa vastata aitoihin tarpeisiisi, esimerkiksi sen osalta, millaisessa ympäristössä ja keiden kanssa sinun on hyvä olla tai millaisia hermoston säätelyn tarpeita sinulla on juuri nyt (liikettä, lepoa, puuhastelua, kivaa yhdessä olemista muiden kanssa jne.). Mikään tietty asia, oleminen tai tekeminen ei ole palautumista, vaan jokainen voi löytää omat palautumisen tapansa, jotka osaltaan ohjaavat turvan tilaan.

Sinussa ja sisäisessä lapsessasi tapahtuva parantuminen ei tarkoita, että jokin ”hankala” osa sinussa katoaa täysin. Se tarkoittaa ennemmin sitä, että sisäisen lapsesi on mahdollista oppia olemaan uudessa todellisuudessa, jossa sinä koet, että:

Turva on mahdollista. En ole enää pärjäämässä kaikesta yksin. Minä saan kuunnella omia tarpeitani. Nyt olen aikuinen, ja maailmani on erilainen kuin silloin.

Pysähdy kuuntelemaan lasta itsesi sisällä ja kerro hänelle: “Et ole enää yksin.”

Sisäinen lapsi meissä ei unohdu, vaan se etsii turvaa ja yhteyttä vielä aikuisenakin.
– Karita Palomäki teoksessa Kohtaa sisäinen lapsesi

Kohtaa sisäinen lapsesi -kirjan löydät TÄÄLTÄ.

Kuva: Depositphotos

Luulin lapsuuteni olleen normaali – kunnes keho alkoi muistaa toisin

”Neljänkympin kynnyksellä masennuin, ja elämä muuttui vuosi vuodelta harmaammaksi ja merkityksettömämmäksi, vaikka ulkoisesti kaikki olikin hyvin.

Muutaman kuukauden sairauslomakaan ei tuonut vointiini muutosta, joten minulle haettiin psykoterapiaa. Terapiassa minulta kysyttiin, minkälainen lapsuuteni oli. Vastasin, että ihan normaalihan se, enkä tiedostanut mitään erityistä tapahtuneen.

Se olikin totta, sillä minulla ei ollut mitään isoja traumoja. Terapian edetessä uusi palapeli alkoi vähitellen rakentua mielessäni. Aloin pikkuhiljaa muistaa lapsuuttani uudella tavalla, erityisesti kehoni kautta. Aloin ymmärtää olleeni aina pelokas, jännittynyt ja ahdistunut.

Isäni oli perheen pää, eikä kukaan uskaltanut koskaan sanoa hänelle vastaan, vaikka hän olisikin ollut jossain asiassa väärässä. Äitini oli aina ristiriitatilanteissa hiljaa.

Vanhempani erosivat vasta siinä vaiheessa, kun olin muuttanut kotoa pois. Myöhemmin, terapian aloitettuani, äitini onkin paljastanut minulle, että isäni käytti henkisen lisäksi fyysistä väkivaltaa häntä kohtaan – mutta vain silloin, kun kukaan ei ollut todistamassa tilannetta.

Isä myös päätti tulevaisuudestani: minun piti hankkia itselleni kunnon akateeminen ammatti, vaikka itse haaveilin toisenlaisesta ammatista ja urasta. Nyt keski ikäisenä ymmärrän, että lapsuudenperheessäni oli läsnä jatkuva uhka, joka on jättänyt jälkensä minuun tähän päivään asti.”

– Ramin kokemus Karita Palomäen kirjasta Kohtaa sisäinen lapsesi (Bazar/Hidasta elämää, 2026).

Kaikki tähän asti kokemamme näkyy meissä

Miten lapsuuden kiintymyssuhteet ja vaille jäämisen kokemukset näkyvät hermostossamme ja kehossamme?

Karita Palomäki avaa tätä kirjassaan Kohtaa sisäinen lapsesi (Bazar/Hidasta elämää, 2026).

Meillä voi olla myös varhaislapsuudessa muodostuneita rajoittavia uskomuksia itsestämme ja elämästä. Olemme saattaneet esimerkiksi oppia, että meidän pitää pärjätä yksin ja että vain tietynlaisia tunteita on lupa näyttää. Karita kirjoittaa:

Vaikka emme tiedostaisi sitä, sisäinen lapsi asuu meissä aina ja on läsnä erilaisissa hetkissä, ympäristöissä, tunnetiloissa ja kohtaamisissa. Sisäisen lapsen keholliset tuntemukset voivat ilmetä aikuisen elämässä myös kehollisina tunnemuistoina.

Pieni sisäinen lapsi on herkkä, intuitiivinen, tunteva ja tarvitseva. Hän osaa ihmetellä pieniäkin asioita ja nähdä tutut arkiset asiat ikään kuin ne olisivat aivan uusia.

Sisäinen lapsi saattaa reagoida spontaanisti tunteilla eri tilanteissa, mutta toisaalta voi myös yrittää peittää spontaaniuttaan, koska on kokenut selviytyvänsä vaikeissa tilanteissa sillä tavalla. Joskus sisäinen lapsi on joutunut selviytyäkseen mukautumaan, kehittämään roolin ja ”maskin” itselleen.

Sinuun ja sisäiseen lapseesi vaikuttaa vahvasti paitsi se sosiaalinen ja kulttuurillinen ympäristö, jossa olet elänyt, myös menneiden sukupolvien kokemukset, joista osa voi olla vaikeita ja traumaattisia.

Sisäinen lapsi on kuin peili menneisyydelle: kaikelle sille, mitä olemme kokeneet, tunteneet tai tukahduttaneet.

Emme siis aikuisena heijastele pelkästään oman elämämme tapahtumia, vaan olemme ikään kuin perineet erilaisia uskomuksia, toimintamalleja ja jopa kehollisuuteen liittyviä malleja tai oirekuvia suvultamme ja huoltajiltamme.

Sisäinen lapsi on kuin peili menneisyydelle: kaikelle sille, mitä olemme kokeneet, tunteneet tai tukahduttaneet. Silti sisäinen lapsi ei ole vain muisto, vaan se on päivittäin kohdattavissa oleva aktiivinen osa meitä, joka elää alitajunnassamme ja vaikuttaa tunteisiimme, toimintaamme ja reaktioihimme läpi elämämme.

Kirjailija Karita Palomäki on psykofyysinen fysioterapeutti, keho-orientoitunut työnohjaaja sekä psykofyysisen kivunhoidon ja traumainformoidun työotteen kouluttaja. Hän on perehtynyt erityisesti hermoston vireystilojen säätelyyn sekä siihen, miten tunteilla on yhteys terveyteen.

Kohtaa sisäinen lapsesi -kirja auttaa hoivaamaan menneisyyden haavoja ja rakentamaan lempeää suhdetta itseen. Löydät kirjan TÄÄLTÄ.

Moni voi parisuhteessaan huonosti, mutta ei silti lähde – lopulta kaikki voimat valuvat suhteeseen

Moni voi parisuhteessaan tosi huonosti

Kuulen työssäni terapeuttina tosi paljon parisuhteisiin liittyvää kipuilua. Teokseni Toivon kirja narsistin haavoittamalle ilmestymisen jälkeen olen kuullut lukemattomia uskomattoman kipeitä parisuhdekuvioita.

Monen ihmisen huonovointisuus liittyy parisuhteeseen. Vaikka vastaanotolleni hakeudutaan monesta syystä, yllättävän usein parisuhde on se, joka ylläpitää epätasapainotilaa. Syitä tähän on monia: on kommunikaatio-ongelmaa, vaikeutta sanoittaa omia tarpeita ja tunteita, uupumusta, ruuhkavuosiväsymystä ja vaikka mitä.

Tässä tekstissä haluan kuitenkin puhua vain yhdestä jutusta eli potentiaalista, jonka toinen voi nähdä, vaikka kaikki kielii siitä, että toinen on suhteessa vastuuton tai muuten haluton tai kyvytön kasvamaan.

Empaattinen ihminen näkee toisen kasvupotentiaalin

Ette uskokaan, miten paljon ihmiset uskovat hyvään silloinkin, kun on petetty ja lyöty henkisesti ja fyysisesti lukemattomia kertoja. Monissa suhteissa vallitsee valtava epäsuhta vastuussa, enkä puhu nyt kotitöistä vaan myös tunnetason vastuista.

Moni ylivastuullinen ja empatiakykyinen ihminen näkee kumppanissaan kasvupotentiaalin ja sisäisen pienen lapsen. Kasvupotentiaali on meissä kaikissa, mutta kaikki eivät osaa, halua tai pysty sitä käyttämään.

Ylivastuullinen ihminen uskoo loputtomasti toisen ihmisen potentiaaliin ja yrittää saada toista kasvamaan. Ylivastuullinen käyttää valtavasti henkisiä voimavarojaan siihen, että saisi toisen ottamaan elämän tarjoamasta kasvumahdollisuudesta kiinni. Ylivastuullinen näyttää mallia, esitelmöi, pyytää, huutaakin loputtomasti.

Toivo elää, koska ideaalitarina rakentuu aina uudelleen

Jokainen on vastuussa henkisestä kasvustaan. Parisuhteessa voi olla tosi vaikeaa, jos toinen kasvaa, mutta toinen ei. Usein alivastuullinen jarruttaa kumppaninsa kasvua. Kuvio voi olla tosi kipeä.

Kasvuun pyrkivä osapuoli pystyy olemaan suhteessa usein siksi, että hän pitää yllä toivoa. Hän luo ideaalitarinan toisen kasvusta aina uudelleen, jotta pystyy pysymään suhteessa. Usein pienikin merkki siitä, että toinen on lähtenyt kasvumatkalle, riittää tarinan rakentamisen ja kipeään suhteeseen jäämisen syyksi. Narsistiseen parisuhteeseen jääminen selittyy usein juuri tällä.

Miksi jäät, kun voisit lähteä?

Moni kysyy, tekikö tarpeeksi silloinkin, kun kaikki omat voimat on valutettu parisuhteen alttarille. Syyllisyyskin saattaa vaivata. Yllättävän usein ihmiset pelkäävät jäävänsä loppuelämäksi yksin ja jäävät suhteeseen, jossa ovat enemmän yksin kuin ehkä olisivat yksin eläessään. Liian moni antaa kohdella itseään ihan älyttömän huonosti. Itsetunto on saattanut suhteen aikana mennä niin alas, ettei senkään vuoksi kykene lähtemään.

Pidän aika tärkeänä sitä, että omaa elämää uskaltaa katsoa rehellisesti silmiin. Että suostuu näkemään sen, mikä on totta. Mikä sinun elämässäsi on totta ja mikä ei?

Uusin kirjani Ylivastuullisten naisten valtakunta pureutuu myös edellä kuvaamiini teemoihin.

Ahdistus on aivojen antama hälytys – Mitä hermosto yrittää kertoa?

Aivot ovat samaan aikaan äärimmäisen monimutkaiset ja toiminnaltaan yllättävän suoraviivaiset. Ne tarkkailevat ympäristöä aistien kautta, arvioivat tilanteen ja etsivät uhkia ja mahdollisuuksia. Ne myös käynnistävät tunteen, jonka tehtävänä on ohjata toimintaa tulkinnan mukaisesti: Lähesty, vältä, puolustaudu.

Ahdistus kuuluu tähän järjestelmään. Se on evoluution kannalta hyödyllinen hälytysmekanismi, jonka tarkoitus on suojata meitä. Ongelma syntyy silloin, kun hälytysjärjestelmä yliarvioi vaaran. Tällöin ahdistus ei enää auta, vaan alkaa vääristää havaintoja.

ADHD ja voimakkaampi hälytys

ADHD-piirteisellä hermosto reagoi usein herkemmin ja nopeammin. Tunnesäätelyn kuormittuminen ja voimakas sisäinen kokemus tekevät ahdistuksesta intensiivisen. Se ei näyttäydy vain ajatuksena, vaan koko kehossa tuntuvana reaktiona: puristuksena rinnassa, levottomuutena ja ärsyyntymisenä. Ja kun vireystila nousee nopeasti, mieli pyrkii selittämään kokemuksen. Mielemme haluaa ymmärtää, ”mikä on vialla”. Tässä kohden ahdistus alkaa usein “valehdella”.

Miten ahdistus vääristää tulkintaa?

Ahdistus ei tietoisesti johda harhaan. Se tuottaa tulkintoja, jotka tuntuvat tosilta, koska keho on jo hälytystilassa.

Ajatukset voivat väittää:
“En pysty tähän.”
“Kukaan ei pidä minusta.”
“Tämä menee varmasti pieleen.”

Kun tunteet ottavat vallan, ei logiikka pysy mukana eivätkä aiemmat onnistumiset ole yhtä helposti saatavilla muistilokeroissamme. Tämänhetkinen tunne alkaa määrittää koko käsitystä omasta kyvykkyydestä. Ahdistus kaventaa näkökenttää ja vahvistaa mustavalkoisuutta. Seurauksena voi olla esim. välttely. Tehtävä jää aloittamatta, vaikka todellinen este ei ole kyvyttömyys vaan ylireagoiva hermosto.

Miksi ahdistus tuntuu niin uskottavalta?

Siksi, että se on nopea. Uhka-arvio syntyy aivoissa ennen tietoista harkintaa. Tunne aktivoituu ensin, ajattelun rauhoittava jarru seuraa perässä. ADHD-piirteisellä tämä säätely voi olla haavoittuvampi, jolloin tunne ehtii vallata tilan ennen kuin järkevä arviointi käynnistyy. Mutta ahdistus ei useimmiten kerro todellisesta vaarasta. Se kertoo vireystilan noususta ja valpastumisesta. Siksi esim. sydän sykkii nopeammin ja lihakset tuntuvat kireiltä.

Miten tähän voi suhtautua?

Ensimmäinen askel ei ole ahdistuksen poistaminen, vaan sen tunnistaminen. Ahdistus on hermoston signaali, ei todiste siitä, että jokin on pielessä. Kun huomaat ajatuksen “jokin on pielessä”, pysähdy hetkeksi. Kysy itseltäsi: Onko tämä fakta vai ahdistuksen luoma tulkinta? Jo pelkkä kysymys luo etäisyyttä. Se antaa otsalohkoille aikaa aktivoitua ja palauttaa tilannetta mittasuhteisiin.

Tärkeä muistaa

Ahdistus on siis epämiellyttävää, mutta ei vaarallista. Kun opimme tunnistamaan, milloin ahdistus valehtelee meille, voimme suhtautua siihen kuin liioittelevaan mutta hyvää tarkoittavaan neuvonantajaan. Sitä voi kuunnella, mutta kaikkea ei tarvitse uskoa. Ahdistus ei ole totuus tilanteesta. Se on reaktio, joka kaipaa säätelyä sekä lempeää kyseenalaistamista.

Haluatko ymmärtää paremmin omia tai läheisen ADHD-piirteitä ja löytää ADHD:sta supervoimia?

Kurkkaa Juulia Järvdiken kirja & korttipakka Saamaton perfektionisti ja ADHD:n viisi muuta paradoksia sekä ADHD-supervoimakortit.

Juulia Järvdike on psykologi ja ADHD-asiantuntija, joka on työskennellyt vuodesta 2010 neuropsykiatristen diagnoosien parissa.