Sivu 42 – Hidasta elämää

Tunteiden ilmaisussa olennaista on ennen kaikkea tämä – Läheisyys ihmissuhteissa kasvaa, kun otamme vastuun tunteistamme

Moni tunnetaitoja opetteleva luulee, että tunteiden purkaminen on sitä, että saa vihdoin sanaisen arkkunsa auki ja ulos systeemistään sen, mikä tuntuu pahalta. Tai sitä, että uskaltaa vetää raivarit. Tai näyttää närhen munat sille, jonka toiminta nyppii. Tai sitä, että “huolehtii rajoistaan” ja lähtee tyystin menemään.

Mutta tämä kaikki on tunteeseen reagoimista, sen vallassa olemista – ei tunteen rakentavaa purkamista. Tunteen purkaminen voi olla aika yksityistäkin; tunteen tunnistamista, kehollista tuntemista, kannattelua ja sen energialatauksen ohjaamista. Reagoimisen ja purkamisen ero on siinä, että tunteeseen reagoidessa sen pohjimmaista viestiä ei yleensä (kukaan osapuoli) kuule eikä mikään mene välttämättä kovin rakentavaan suuntaan. Miten paljon ihmissuhteita onkaan kaatunut sen takia, ettei ole ajoissa uskaltanut sanoa, että nyt mä en jaksa tai kaipaisin itsellenikin vähän tukea tai hei tässä on nyt tämmönen homma mikä ei oikein toimi mulle.

Kun oppii tunnistamaan, kannattelemaan ja purkamaan tunteitaan, oma elämä alkaa virrata koska tunteistaan oppii ottamaan sataprosenttisen vastuun – jolloin oma, mahtava elämänenergia vapautuu virtaamaan. Se tarkoittaa myös sitä, että elämän ihanat asiat alkavat virrata. Ja sitä, että – jestamandeera – ihmissuhteet alkavat yksinkertaistua, helpottua, turvallistua ja läheistyä. Mutta silloin pitää uskaltaa olla läheinen ensin itselleen: ihan itse tutustua tunteisiinsa, kuunnella niitä, validoida niitä ja ymmärtää niiden alla olevia viestejä.

Tunteen purkaminen ja ilmaiseminen on tunteen alla olevasta tarpeesta kopin ottamista. Kun kyseessä on viha, tunnetta voi ensin tunnustella ja purkaa hikilenkillä ja sen jälkeen voi ilmaista toiselle, että hei musta ei tunnu nyt hyvältä tämä tai tuo tai että nyt toivoisin tai valitsen näin. Kun alkaa ottaa pannuun, senkin voikin opetella kertomaan toiselle ennen kuin ryöpsähtää, häipyy tai valahtaa selviytymiskeinoihinsa (esimerkiksi nalkuttamiseen / marttyroimiseen, kontrolliin, vetäytymiseen tai muuhun passiivis-aggressiivisuuteen). “Nyt mua kiukuttaa, otetaanko hei jäähy?” tai “Mä oon ärsyyntynyt, otan vähän omaa tilaa” tai “Mä meinaan saada raivarin, lähden ajamaan nurmikkoa, mutta puhutaan jooko vaikka sen jälkeen?”.

Tai kun ahdistaa, toiselle voi sanoittaa, että “Mua ahdistaa, tuntuu että menettämisen / lähellä olemisen pelko on aktivoitunut.” Biljoonan taalan paikka siinä kohtaa onkin uskaltaa opetella itsensä rauhoittamista sen sijaan että takertuu toiseen tai alkaa torjua tätä. Voikin alkaa noissa tilanteissa opetella luomaan turvaa itselleen ja tuomaan sitä suhteeseen, kun ei automaatilla ryöpsäytä ihan kaikkia fiilareitaan koko ajan toisen kannettavaksi tai käytä turvattomia selviytymiskeinojaan jotka usein triggeröivät myös toista.

Silloin alkaakin huomata uutta: hei, mussahan on pikku hiljaa kykyä ja voimaa rauhoittaa ja kannatella itsekin itseäni. En enää jätä ITSE itseäni yksin.

Suurelle osalle meistä tällainen tunteen purkaminen ja ilmaiseminen kysyy opettelua, koska usein sahaamme (läheisriippuvaisesti) kahden ääripään väliä: joko jätämme ilmaisematta tai ilmaisemme vähän miten sattuu niin että päitä tippuu ja joskus siltojakin kärventyy. Tai sitten vain paukuttelemme kattilankansia, olemme epämääräisen kiukkuisia ja odotamme että tuuli ehkä kääntyy joskus viiden päivän päästä ja sitä vartoessa kaikilla on paha mieli. Ei kovin turvallista eikä läheistävää.

Tunteen purkamisessa pointti on siis kannattelun, tunnistamisen ja säätelyn myötä ottaa koppia alla olevasta tarpeesta ja ohjata ITSE tunnetta rakentavasti. Tunnetta voi myös purkaa kropasta ulos ja luovin keinoin – joskus tarvitaan sitäkin.

Monesti olemme oppineet validoittamaan tunteemme toisilla; vasta sitten kun sinä saat nahoissasi tuta miten kiukuissani olen, voin tulla kuulluksi. Vasta sitten, kun olen äksyillyt tai marttyroinut tarpeeksi, oloni voi helpottua koska olen saanut sinut omaan sotkuuni mukaan. Sinun tehtäväsi on helpottaa oloani, lohduttaa, rauhoittaa tai kehuskella minua.

Alla on yksinjääneen lapsen tunnekokemus, jolloin tunnesäätely voi olla vähän heikohkoa vielä aikuisenakin, ellemme ole itse opetelleet kuulemaan sisäistä lastamme tunteineen. Silloin vielä aikuisenakin tuo yksinjäänyt lapsi ohjaa meitä tunnereaktioissamme ja läheisriippuvaisesti haemme ystävistämme, puolisoistamme tai työyhteisöstämme sitä turvaa ja tunnesäätelyä, jota emme ole oppineet itse antamaan itsellemme (myös toisten avulla).

Tunnesäätelyn ja tunteiden rakentavan ja turvaa luovan ilmaisun opetteluun tarvitaan sitä, että alkaa tunnistaa ensin reaktioitaan ja sen myötä tunteitaan. Miksiköhän alan aina ensimmäiseksi möksöttää jostain kun tulen kotiin? Miksiköhän hiljenen ja vetäydyn, kun tuo toinen avautuu sisäisyydestään? Miksi en jaa itse vaan toimin kannattelijana?

Monet reaktiomme tunteisiimme kumpuavat aika ei-tietoisista malleista, jotka eivät rakenna ihmissuhteisiin ja elämäämme turvaa ja läheisyyttä. Kun oppii tunnistamaan tuntemuksensa niihin tulee myös lupa itseltämme – ja silloin tarve selviytymiskeinoihin ja omien tunteiden hyväksyttämiseen toisilla vähenee. Eivät tunteet olekaan mitään noloja maailmanlopun asioita vaan oikeastaan läheisyyttä luovaa liimaa ihmissuhteissamme ja suhteessa itseemme, kun niitä ei enää tuomita ja pidätellä. Onhan se nyt hyvänen aika ihan ok olla kettuuntunut, surullinen tai pettynyt välillä.

Olennaista on tunnistaa oma tunteensa – ja opetella ilmaisemaan sitä toisillekin ihan sellaisenaan: “Mua surettaa / hämmentää / ahdistaa / ottaa pannuun / hermostuttaa / kateuttaa / kiihottelee / ilahduttaa / villitsee / harmittaa…”.

Tunteitaan oppii purkamaan, kanavoimaan ja ilmaisemaan harjoittelun myötä. Hommeli ei tarkoita ratkomista tai kontrollia – yritystä päästä tunteista eroon tai hallita niitä. Koko tunnehomma oikeastaan on tosi luovaa ja muuttuvaista – juurikin sitä elämänvirran villiä ja voimauttavaa kulkua systeemissämme, kun se pääsee kulkemaan vapaasti. Intuitio vahvistuu kun itselleen oppii tekemään hoivaavaa tilaa ja tunteitaan kuulemaan. Sisäisyys kertoo kyllä, mitä nyt tarvitaan kun suostumme kuuntelemaan ja itsellemme vastuulliseksi aikuiseksi.

Kun alkaa tunnistaa tunteitaan ja selkäydinreaktioitaan niihin, voi opetella uusia tapoja purkaa ja ilmaista tunteitaan tavalla, joka luo läheisyyttä ja turvaa.

Kun tunne jää ikään kuin tuntematta – ainakin kehossa – se ryöväytyy usein mielen tasolle strooreiksi, tulkinnoiksi ja puolustus- ja selviytymiskeinoiksi. Silloin tunteisiin reagoidaan eli mennään ihan niiden vietävänä. Tämä tietysti niittää jengiä ihmissuhteissamme varsinkin. Sanoisin – kuten luultavasti sinäkin sanoisit – että aika iso osa ihmissuhdesotkuista, konflikteista ja erkaantumisista johtuu tunteisiin reagoimisesta ja vastuuttomuudesta tunteiden kanssa. Väärinkäsityksiä syntyy, kun tunteista ei oteta koppia ihan pohjamutia myöten vaan jäädään sanojen ja toiminnan tasolle pyörimään ja syyttelemään.

Ajattelen, että ainoa tsäänssi rakentaa aikuisia ihmissuhteita on oppia tunnistamaan ja tuntemaan ihan sataprosenttisesti oma tunteensa: nyt mulla on olo että jään yksin, tunnen pelkoa, surua tai syyllisyyttä versus että kerron siitä mitä toinen tekee tai ei tee.

Siltikään toinen ei välttämättä aina kuule, vaikka ottaisimme 100% vastuun tunteistamme – ja se on yleensä signaali siitä, ettei toinen ole ihan himassa kaikkien omien tunteidensa kanssa. Jokaisella on myös oma rytminsä tunteidensa kanssa, ja sille on hyvä antaa tilaa ohmissuhteissa.

Tunteitaan ei siis voi oikein rakentavasti purkaa ja ilmaista ellei niitä oikeasti ensin kropassaan tunne, tunnista ja nimeä. Sen kaiken keskellä itseään lempeästi ja ymmärtäväisesti jeesaten. Se mahdollistaa, että myös häpeästä ja syyllisyydestä tulee tunteita joita on ihan ok välillä kokea – eivätkä ne silti tarkoita, että on huono ja viallinen ja “syypää”.

Muutoin herkästi jää tarinan tasolle pyörimään ja tulee helposti keksineeksi miljoona syytä siitä MIKSI tuntuu tältä – eli menee selviytymskeinoonsa mentaalianalyysiin. Silloin syyttelee, selittelee ja järkeilee. Tunteen ilmaiseminen lähtee siis siitä, että ensin alkaa opetella pysähtymistä ja sisäisen turvan luomista. Kun tunnistaa paremmin mistä on kyse, on helpompaa ilmaista sisäisyyttään rakentavammin. Tätä todella saa ihan rauhassa opetella kuten mitä tahansa uutta taitoa – ja tätä on myös läheisriippuvuudesta eheytyminen.

Kuva:Unsplash

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

20 vuotta eronneiden tukena ollut terapeutti: Nämä asiat olen oppinut erosta selviämisestä

Valmistuin Fisherin eroseminaariohjaajaksi vuonna 2003 psykologi Kari Kiianmaan koulutusryhmässä. Hän oli tuonut Fisherin eroseminaarimallin Suomeen Yhdysvalloista, jossa oli tavannut sen kehittäjän Bruce Fisherin. Olin käynyt oman eroseminaariryhmäni vuosien 1999-2000 vaihteessa Helsingin Alppitalossa ja vertaistuen voima oli ollut minulle käänteentekevä kokemus.

Fisherin malli oli mainio. Se perustui kymmenen viikon prosessiin, jossa käytiin läpi järjestyksessä eron vaiheita kulkien kohti tulevaa ja uutta tarkoitusta. Tärkeitä teemoja ovat rakkaus, vihan ja surun käsittely, avoimuus, oman suhteen vahvistaminen omaa itseä kohtaan ja elämän tarkoituksen päivittyminen.

Kertojen välillä tehtiin kotitehtäviä ja saatiin voimaa tiedosta, että kohta taas päästään jakamaan ryhmäläisten kanssa ajatuksia. Eron aiheuttamaa tuskaa lievitti jakaminen, tieto siitä, ettei ole yksin. Ja sehän suurimmalle osalle eronneista on vaikeaa: hyväksyä se, ettei kumppani enää kulje vierelläsi, vaan selviytymisen tähden tulisi opetella olemaan välillä myös omillasi. Monelle eron keskellä elävälle tämä kerta on ensimmäinen elämässä.

Minulle eroseminaari oli käänteentekevä kokemus suhteessa itseeni ja rakkauteen. Minulle oli myös selvä asia osallistuessani ryhmääni, että haluan itse alkaa eroseminaariohjaajaksi. Vuonna 2003 tämä onneksi mahdollistui. Ensimmäiset kymmenen vuotta pidin ryhmiä erilaisissa opistoissa muun työn ohella, mutta vuonna 2012 perustin yrityksen.

Samoihin aikoihin Kari Kiianmaa myi eroseminaariohjaajakoulutuksen liiketoiminnan Marianna Stolbowlle, joka uudisti mallia kirjoittamalla uuden eroryhmän käsikirjan ja pitämällä meille ohjaajille täydennyskoulutuksen. Näin syntyi Suomalainen eroseminaari. joka on siis jo ehtinyt kymmenen vuoden ikään.

Eroseminaarin onkin käynyt Suomessa jo tuhannet ihmiset, ja kirkkaasti suurin osa heistä on ollut siihen tyytyväinen. Saan itsekin yhä vuosien jälkeen terveisiä omilta ryhmäläisiltä heidän elämänvaiheistaan. Epäsuorana kiittävänä palautteena otan sen, että miltei jokaisessa uudessa ryhmässäni on mukana ihmisiä, joille minun vetämäääni kurssia on suositeltu.

Vuosien varrella olen kouluttautunut lisää. Nykyään teen eroryhmien lisäksi myös yksilö- ja pariterapiaa sekä kirjoitan ihmissuhteita ja tunteita käsitteleviä kirjoja. Eroseminaareihin en vain ole kyllästynyt. Jokainen ryhmä on ainutlaatuinen, jokainen tarina kallisarvoinen, uniikkin, vaikka me ihmiset olemme lopulta aika samankaltaisia kipujemme kanssa. Oma elämä on kuitenkin aina lähinnä itseä, se on inhimillistä. Vaikka en pääse ryhmäläisten tarinoita yhtä lähelle kuin he toistensa, pääsen seuraamaan vierestä heidän kasvuprosessiaan. Se tuottaa minulle tavatonta iloa. Työni on minulle kutsumus ja saan tyydytystä siitä, että saan auttaa ja kulkea asiakkaideni rinnalla. Mitä enemmän olen oppinut eroamisesta ja sen vaiheista, sitä enemmän tiedän myös siitä, mitkä ovat hyvän ja toimivan parisuhteen edellytykset.

Suhteita ja eroja mahtuu meidän kaikkien elämään. Niihin liittyvät tunteet voivat riipaista silloinkin, vaikka ne olisivat ystävyys- tai perhesuhteita. Suhteessa muihin ihmisiin tulemme näkyviksi, saamme mahdollisuuden kasvaa. Mutta mitä olen oppinut erityisesti näiden kahdenkymmenen vuoden aikana työssäni erosta selviytymisestä? Tässä oivallukseni ja samalla toivon, että niistä on apua sinulle, joka läyt läpi tätä vaikeaa vaihetta elämässäsi. Muistathan, että tämä tuska menee ohi ja tilalle tulee uutta. Sinä selviät, kun suostut prosessille, teet tilaa tunteillesi, päätät toimia vastuullisesti sillonkin kun ottaa kovaa, ja lopuksi tärkein: luotat rakkauteen.

Erosta selviää, kun

on valmis kohtaamaan oman osutensa tarinasta (syyllisiä etsimättä).
ei pakene eron aiheuttamia vaikeita tunteita päätäpahkaa uuteen suhteeseen tai hämää itseään muulla tavoin pois asian ääreltä (toki eroa voi käsitellä myös uudesta suhteesta käsin).
ei jää yksin katkeroitumaan ja rakentamaan suojamuuria.
hakee vertaistukea henkilöistä, jotka elävät läpi samankaltaista tilannetta.
valitsee olla itsensä puolella (joka ei tarkoita olemista jotain muuta vastaan).
on avoin ajataukselle, että rakkautta ei voi riistää, vaan rakkaus on luonamme aina riippumatta siitä, olemmeko yksin tai yhdessä.
kun hyväksyy, että vaikeat tunteet ottavat aikansa, mutta että sillä on merkitystä, kuinka ajan käyttää.
kun pyrkii ymmärtämään, että tilanteen hyväksyminen ei ole saama asia kuin siitä pitäminen.
haluaa herätellä ajatusta, että toinen teki ehkä parhaansa, eikä pystynyt enempään.

Apua ja tukea eron käsittelyyn sekä eroprosessin eri vaiheisiin löydät Erohehku-korteista, jotka nostavat esiin erosta selviämisen ja uuden elämän rakentamisen kannalta tärkeitä teemoja.

5 ajatusta, jotka auttavat asettamaan rajoja – Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että sanot ei

Monelle rajojen asettaminen on kaikkea muuta kuin helppoa taikka kivaa. Rajattomuus taas sekin alkaa kääntyä meitä itseämme vastaan, joten se hinta mitä rajattomuudella ”maksaa” – tulee usein lopulta liian kalliiksi.

Rajojen asettamisesta tuskin koskaan tulee kenenkään lempipuuhaa, mutta se usein helpottaa huomattavasti, jos tunnistaa taustalla olevat (usein alitajuiset) pelot rajojen asettamiseen liittyen.

Tässä 5 tyypillistä syytä, miksi rajojen ilmaisu voi tuntua vaikelta.

Pelkäät että toinen pettyy – ja syyttäisi sinua siitä
Yhdistät alitajuisesti oman arvon tuntosi siihen, pitävätkö muut sinusta
Olet oppinut varhain ylisopeutumaan pitääksesi rauhan tai välttääksesi torjunnan
Liität osaksi identiteettiäsi sen että ”olen niin avulias ja empaattinen” (Mikä voi olla täysin totta, ja silti sinulla saa olla rajat
Tunnet herkästi syyllisyyttä, jos kerrot rajoistasi.

Vaikkei rajojen asettamiseen liittyvä pelko luultavasti näitä syitä tunnistamalla katoakaan, voit kuitenkin löytää rohkeutta olla itsesi puolella pelosta riippumatta. Samaan aikaan voi tuntea jännitystä ja valita toimia itselleen arvostavalla tavalla. Ja tietysti on tärkeä muistaa, että rajat voi ilmaista toista kunnioittaen. Rajojen ilmaisu ei tarkoita räyhäämistä

5 vinkkiä rajojen asettamiseen

Hyväksy, että sen ei tarvitse tuntua sinusta mukavalta (eikä helpolta, mutta se voi muuttua helpommaksi)
Pyri olemaan selkeä ja asiallinen. Sinulla ei ole velvollisuutta selittää tai perustella rajaasi (ellet vilpittömästi halua)
Viesti itsestäsi käsin ja jätä syytökset tai toisen analysointi pois.
Jos sinulla on mahdollisuus (aina ei ole) voit harjoitella ”vuorosanat” valmiiksi ja harjoitella niiden ääneen sanomista. Salli itsesi tuntea mitä tunnet.
Harjoittele päästämään irti lopputuloksesta. Sinun vastuullasi on ilmaista rajasi, toisen vastuulla on miten hän reagoi siihen. Se saa tuntua kurjalta. Se saa surettaa (jos toinen siis esim. loukkaantuu, mutta toivottavasti ei.). Oli toisen reaktio mitä hyvänsä, sinä voit säilyä kunnioittavana, itsellesi kuin toisellekin.

+1 Jos toinen yrittää syyllistää, sinun ei tarvitse syyllistyä.

Toksinen syyllisyys saa uskomaan, että jos osaisit tuntea, toimia, ajatella tai sanoa “oikein”, kaikki olisi paremmin – Mutta onko se totta?

Syyllisyys on yksi perustunteista, mutta suurin osa meistä lienee tutumpi toksisen syyllisyyden kanssa. Se on nihkeä, niittaava, kuumottava, alaspainava tunne siitä, että olisi pitänyt tehdä, sanoa, osata tai ei tehdä tai ei sanoa näin tai noin. Silloin kaikki olisi niin paljon paremmin, olisin turvassa, ehkä nähdympi, kuullumpi, ymmärretympi ja ennen kaikkea rakastetumpi.

Virtaava syyllisyys on ilmaus jota käytän kyvystä nöyrään, lempeään itsereflektioon johon ei liity pelkoa tai vihaisuutta. Se on mahdollista silloin, kun olemme turvassa itsemme kanssa. Silloin voi puntaroida, meniköhän hommeli ihan putkiloon eikä niittaa itseään jos toteaa, että no ehkä voisin opetella tätä tai ensi kerralla toimia noin.

Virtaava syyllisyys suojaa rakkautta ja kasvua silloin, kun siihen sisältyy lempeyttä. Se ei ole samalla tavalla voimakas, niittaava tunne vaan enemmän uteliaisuutta, päättäväisyyttä ja halua ja nöyryyttä kasvaa. Virtaavaa syyllisyyttä ei voi olla ilman syvää myötätuntoa ja pikku hiljaa yhä syvemmin sen sisäistämistä, että minussa ei ole vikaa – olen epätäydellinen ja inhimillinen ja se on luonnollista. SAMALLA saan kasvaa ja kehittyä.

Toksinen syyllisyys alkaa kehittyä varhaisissa vaiheissamme häpeän kanssa rinnakkain. Kun häpeään liittyy kokemus ja uskomus siitä, että tunteissani, tarpeissani ja sisäisyydessäni on jotakin huonoa ja vikaa, toksinen syyllisyys aiheuttaa uskomusta, että se on omaa syytäni. En saisi tuntea, ajatella tai toimia näin ja jos vain osaisin olla oikein, saisin tarpeilleni täytettä.

Monesti toksinen syyllisyys syntyy siellä, missä jää yksin tunteidensa kanssa; jos tulee kiusatuksi, rangaistuksi tai autoritäärisessä ympäristössä jatkuvasti monitoroiduksi ja kontrolloiduksi. Kun joutuu kantamaan hoivaajiensa tunteita tai kuulemaan juttuja, joita lapsen sisäisyys ei voi eikä kuulukaan vielä voida, käsitellä. Varsinkin narsistisessa ympäristössä, jossa saa viestiä siitä että kaikki todellakin olisi paremmin jos sinä olisit oikeanlainen, toksinen syyllisyys ryöpsähtelee valtoimenaan. Syyllisyys on oikeastaan riittämättömyyden tunnetta.

Toksinen syyllisyys ja häpeä synnyttävät läheisriippuvuuden; alitajuisen mutta totaalisen yleisen uskomuksen siitä, että turva, rakkaus ja hyväksyntä voivat tulla tarvitsemallani tavalla vain ulkopuoleltani. Ja niin opimme käyttämään selviytymiskeinoja (mm. miellyttämistä, suorittamista, kannattelua ja itsen sivuuttamista) saadaksemme muilta mitä tarvitsemme. Tämä on paradoksi; saammekin saada myös muilta mitä tarvitsemme, mutta oikeasti emme ole riippuvaisia siitä. Kun opimme tunnetaitoja, opimme pikku hiljaa lempeämmäksi matkakumppaneiksi itsellemme, täyttämään myös omia turvan, rakastetuksi ja nähdyksi tulemisen tarpeitamme.

Toksinen syyllisyys on kulttuurissamme rakenteellista ja kulkee häpeän kanssa rinnakkain. Näen, että eksistentiaalisimmillaan syyllisyys on syvää uskomusta siitä, että elelee täällä ihmisenä ja koskapa se näyttäisi noin niin kuin maailman mittakaavassa menevän vähän persiilleen, on vääränlainen ja viallinen.

Koen, että kannamme syvällä kollektiivisessa alitajunnassamme jotakin epäonnistuneisuuden kokemusta ja häpeää – uskomusta siitä, että ihmisyydessä on jotain pahasti pielessä. Kun alamme vapautua tuosta uskomuksesta (asiakas- ja kurssityöni perustuu tähän), alamme voimautua ja eheytyä. Silloin tuomme valoa myös ympäristöömme yhä säkenöivämmin. Ilman, että tarvitsee olla täydellinen. Täydellisyyden vastakohta ei ole huonous tai vääränlaisuus.

Kun itseään alkaa hyväksyä enemmän ja alkaa oikeasti pitää mahdollisena sitä ajatusta, että vaikka olemme epätäydellisiä, olemme kenties kuitenkin pohjimmiltaan hyviä, huikeita olentoja, vapautuu virtaavaan syyllisyyteen.

Toksiseen syyllisyyteen liittyy uskomus siitä, että en ansaitse hyvää, sitä mitä tarvitsen ja haluan, koska olen viallinen. Väitän, että suurimman osan meidän elämään vaikuttaa tämä uskomus ja sen tuottamat tunteet, ajattelu ja toiminta niin kauan, kunnes alamme sitä tunnistaa.

Mitä vähemmän on toksisen syyllisyyden sitoma, sitä enemmän pystyy ottamaan 100% vastuuta elämästään, tunteistaan ja olemisestaan ihmissuhteissa. Kun kantaa toksista syyllisyyttä, syyttää usein toisia ja maailmaa. Toisin sanoen, kun ei kykene kannattelemaan syyllisyyden tunnetta ja näkemään myötätuntoisesti sen taakse, kokee syyllistymistä vähän tämän tästä ja vähän kaikesta.

Kun haluaa kokea elämän ihania juttuja, tarvitsee vapautua himmaavista uskomuksista jotka niitä estävät. Toksinen syyllisyys on uskomusjärjestelmä, joka saa pienentämään itseä, käyttämään selviytymiskeinoja ja sivuuttamaan itseä. Syyllisyyttä ei tarvitse ratkoa eikä työstää. Riittää, että alkaa ensin huomaamaan: hei nyt mä tunnen syyllisyyttä. Se voi liittyä omiin tunteisiin, toimintaan, ajatuksiin tai tekoihin tai siihen mitä ei ole tehnyt. Se voi liittyä toisiin ihmisiin – tai oikeastaan mihin tahansa. Silloin itseltään voi kysyä kaksi kysymystä:

1) Tarvitseeko oikeasti tuntea syyllisyyttä?

2) Mikä nyt olisi vähän lempeämpi ja myötätuntoisempi lähestymistapa?

Toksisen syyllisyyden kautta yritämme olla ikään kuin “oikeanlaisia” jotta tarpeemme voisivat täyttyä (ulkopuoleltamme). Mutta iso, sydänvoimauttava juttu onkin alkaa oivaltaa, ettei minulla aikuisena ole auktoriteettia, kukaan ei voi määritellä ulkopuoleltani miten minun tulisi elää, tuntea tai ajatella. Kun alan lempeytyä itseäni kohtaan, voin ottaa vastuun itsestäni. Nyt tunnen, ajattelen tai valitsen näin. Ja se on ihan okei. Tämä on minun elämäni, on lahjani, vastuuni ja kunnia-asiani elää sitä.

Kuva:Unsplash

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Jatkuva onnellisuuden tavoittelu uuvuttaa – Vajavaisuuden kokemus voi johtua tästä

Aika usein tuntuu, että onnellisuus on jossain mitä ei vielä ole ja ehkä vielä jossain, mitä on vaikea saavuttaa. Mitä jos onni ja onnellisuus olisikin tässä ja nyt. Joka hetkessä ja henkäyksessä ilman, että huomaamme sitä.

Moni meistä elää ”sitten kun” elämää. Kun on saavuttanut jotain, pitäisi sittenkin olla tai saada jotain muuta. Kun valitsee jotain, olisi jossain voinut olla jotain vieläkin parempaa. Se, että olemme vajaita perustarpeistamme, saa meidät usein hamuamaan jotain, millä uskomme peittoavamme vajavaisuuden tunteen. Jos rehellisesti tarkastelee vajavasuuttaan, voi vahingossa tulla huomanneeksi, miten paljon hyvää elämässä on. Rakkaudettomuuteen kun ei auta irtosuhteet, eikä nähdyksi tulemiseen hieno auto tai työpaikka, eikä se, että tekee itsestään muiden silmissä sellaisen, joka ei rehellisesti ole.

Juoksemme onnellisuushormonipiikin perässä

Vajavaisuuden kokemus ja siitä syntyvä jatkuva jonkun erilaisen tai uuden hamuamisvimma voi tulla myös siitä, ettei anna asioiden asettua itseensä tai elämäänsä. Sinkoilee seuraavaan asiaan päättömästi ja tiedostamattomana. Usein emme uskalla ja malta pysähtyä aistimaan elämämme hetkiä riittävän pitkäksi aikaa, että näkisimme ja tuntisimme siinä piilevät hienoiset sävyerot ja hienouden. Liian usein tulee olo, ettemme enää siedä tasaista tunnemaastoa, vaan hamuamme onnellisuushormonipiikkiä kaikista hetkistä lähes jokaisella elämän osa-alueilla. Pitääkö kaiken ylipäänsä tuntua jotain? Samaan aikaan elämme elämäämme siinä seuraavassa hetkessä. Yhdistelmänä nämä kaksi saavat meidät ylivirittyneeksi ja hermostomme piiputtamaan ihan tavallisesta arjesta.

Etenkään ihmissuhteissa ei voi ajatella, että kaikki olisi nähty ja koettu ensitapaamisella, vaikka liian usein tuntuu , että se odotus onkin. Inhimillisyys on kaukana siitä, että odotamme hurmaantuvamme jokaisessa hetkessä ja jokaisesta hetkestä. Ensivaikutelmaan toki voi usein luottaa, mutta ei täysin. En tarkoita, että vaikkapa huonossa suhteessa pitäisi olla loputtomasti parempaa fiilistä toivoen. Kuitenkin olisi hyvä rehellisesti miettiä, millaisilla odotuksilla olen liikenteessä. Lataanko toiseen sellaiset odotukset, joita pystyn myös itse lunastamaan omalla olemisellani suhteessa häneen? Onko lähtökohtana se, mitä tarvitsen vai se mitä haluan? Aika usein pitkissäkin parisuhteissa jää rehellisesti puhumatta omat tarpeet ja toiveet suhteelle, jolloin yhteys ei pääse yhdessä vahvistumaan molemmin puolin myötätuntoisesti. Ajatellaan, että kun tuo ei ole sellainen, kun haluaisin, etisin jonkun, joka on. Mitä jos kertoisi toisille jo suhteen alussa omien tarpeiden lisäksi, millaista tulevaisuutta kohti haluaisi itse kulkea. Jutella, miten toinen sen kokee, ja miten toiveet menevät yksiin. Pohtia yhdessä, katselemmeko ja rakennammeko samaa elämää ja maailmaa.

Pahasta olosta tai tyytymättömyydestä ei tarvitse pyrkiä pois

Normaalit elämän tyytymättömyydet ja ahdistukset kuuluvat matkaamme täällä, niitä on turha koittaa välttää. Monelle ahdistuneelle on lohdutukseksi riittänyt ”Se on tosi ok ja normaalia, että sinua ahdistaa.” Tai se, että ”sinua ahdistaa ja se on tosi ok, mutta sinä et ole ahdistus, sinussa on paljon muutakin.” Tai lempeästi eteenpäin saattaminen: ”Sinusta tuntuu nyt vaikealta ja se on ymmärrettävää. Mikä voisi olla yksi pieni asia, joka helpottaisi oloasi vähän?”

Hyvä tapa on myös kirjoittaa tai piirtää paperille, mitä kaikkea tyytymättömyys on rehellisesti tarkasteltuna ”syönyt”. Sen jälkeen ottaa asia kerrallaan tarkempaan käsittelyyn. Tyytymättömyydestä tai ahdistuksesta ei tarvitse kiireellä pyrkiä pois, oikeastaan aika usein se vain pahentaa ahdistusta. Siirtymä ahdistuksesta normaaliin voi viedä pitkänkin ajan, itselleen olisi oltava myötätuntoinen. Usein pohdimme liiaksi asioita, jotka ovat huonosti tai joiden haluamme muuttuvan, emmekä asioita, jotka ovat hyvin. Maailmassa vallitsevan yleisen epävarmuuden sietämiseksi, on tärkeää muistuttaa itseään säännöllisesti vakaista ja turvallisista asioista, joiden päällä oma elämä jatkuu epävarmuuksista huolimatta.

Minä olen riittävä ja minulla on kaikki, mitä juuri nyt tarvitsen

Ajattelen, että onnellisuus on jonkunlaista syvää hyväksymistä. Se on olemista, nykyhetken syleilemistä ja hengittämistä. Se on perusajatus siitä, että minä olen riittävä ja minulla on kaikki, mitä juuri nyt tarvitsen. Ei keskittymistä siihen, mikä minussa tai maailmassa voisi olla paremmin tai siihen, mitä minulta juuri nyt puuttuu. Onnellisuus on sitä, että näkee valoa ympärillään ja itsessään, vaikka se kajastaisi miten tiheän sumun läpi vain heikosti. Se on tietoisuutta siitä, että valoa on. Onnellisuus voi vahvistua jo toivosta ja katseen suuntaamista entistä kirkkaampaa valoa kohti ilman, että sinne hamuaa vimmattuna ja puolisokeasti. Rajattomien vaihtoehtojen maailmassa onni on myös rehellisiä valintoja ja sitoutumista, erityisesti itselleen ja itseensä. Onnellisuus on uskallusta olla tarvitseva ja hauras, kykyä kurottaa toisia kohti ja kykyä vastaanottaa iloa, rakkautta ja apua toisilta. Onnellisuus on oman energian suuntaamista merkityksellisiin asioihin. Se on kurottamista juuri johonkin tiettyyn valoon, ei mihin tahansa valoon.

Vinkki:

Onnellisuus tai onni ei tarkoita, etteikö elämässä olisi tyytymättömyyttä tai haasteita. Jos ei lähes koskaan laskeudu olemaan omaan elämäänsä ja näe sen kaikki sävyjä rehellisenä, voi elämän perusonnellisuus jäädä kokematta. Liian usein suuntaamme katseemme siihen, mikä on vialla, kuin siihen, mikä on hyvin. Jos ystävä tai kumppani jatkuvasti valittaa elämäänsä, muista kysyä häneltä säännöllisesti, mikä elämässä on hyvin. Kun löytää itsensä synkistelemästä elämää, voi itseäänkin muistuttaa elämän hyvistä asioista.

Kun ahdistaa tai on muuten vaikeaa ja alkaa keinolla millä hyvänsä päästä tunteesta ja tilanteesta eroon, kannattaa kysyä itseltään, pyrkiikö toiminnalla jostain pois, vai jotain kohti. Aina on parempi kurkottaa jotain kohti, oli se asia tai ihminen. Näin luomme syvempää yhteyttä toisiin, mutta myös itseemme. Tämä ajattelutavan muutos on auttanut montaa vähentämään päätöntä sinkoilua elämässä. Ajattelu on tuonut syvempää tietoisuutta siihen, minne suuntaan elämäänsä ohjaa.

Rohkeasti rehellinen -kirjassa lisää pohdintoja sinulle, joka
… haluat, että elämäsi olisi täydempää ja kevyempää.
… haluat luoda syvempää yhteyttä itseesi ja muihin olemalla rehellisempi.
… olet väsynyt elämän roolileikkeihin.

>>> Tutustu kirjaan >>>

Pelkäätkö olevasi liian tarvitseva ja emotionaalisesti vaativa? – Herkkyys tuntea ja havainnoida voi olla myös vahvuus suhteessa

Erityisherkillä on kyky havaita tehokkaasti ilmapiirin muutokset. He vaistoavat usein hyvin nopeasti, kun ihmissuhteessa on jokin vinossa, yhteys toiseen tuntuu etäiseltä tai on katki. Herkät tarkkailevat tunneilmapiirin muutoksia, eleitä ja ilmeitä luontaisesti jatkuvasti ja herkkä hermosto reagoin näihin herkemmin kuin ei-erityisherkän.

Arki, kiire ja vastuut haastavat parisuhteita ja joskus etäinen olo pääsee yllättämään syystä tai toisesta. Aikataulut ovat menneet ristiin liian pitkään, keskustelut ja tekemiset ovat pyörineet liiaksi arkisten asioiden ympärillä. On saatettu olla yhdessä, muttei läsnä. Välissä on ehkä ollut telkkari, puhelin, lapset tai omat ajatukset. Kaikki on tavallaan hyvin, mutta silti tuntuu vähän oudolta ja etäiseltä yhdessä. Syynä voi olla ihan normaali yhteyskatkos, joka muistuttaa kiinnittämään huomiota kohtaamiseen, läsnäoloon ja tunneyhteyteen.

Tunteet ja kokemukset yhteydestä ovat tietysti jokaisen omat, mutta parisuhteen tila on yhteinen ja siihen vaikuttaa kummankin osapuolen kokemus siitä. Joten kun toinen kokee etäisyyttä vaikuttaa se vääjäämättä yhteiseen suhteeseen. Ratkaisevaa on, miten suhteen osapuolet suhtautuvat yhteyskatkoksiin ja miten he osaavat korjata katkoksen ja palata taas yhteyteen.

Olen meidän suhteessa yleensä se, joka reagoi ensin ja siksi myös joutuu ottamaan puheeksi sen, kun tunneyhteys tuntuu etäiseltä. Ajoittain tämä on vaikeaa, koska pelkään olevani liian tarvitseva ja tunteellisesti vaativa. Tämä on kuitenkin vain omaa pelkoani; “mitä jos minut hylätään, kun olen liian sitä tai tätä?” -tuttu ajatus monille herkille vai mitä? Ja todellisuudessa en voi kuitenkaan olla tai tuntea, kun sitä mitä todella sillä hetkellä olen ja tunnen.

Tärkeää mielestäni on se, että uskaltaa jakaa toiselle omat tunteensa ja pelkonsa sekä kyseenalaistaa myös omia ajatuksia ja uskomuksiaan, ne kun eivät useinkaan ole täysin totta. Muru ei ole koskaan ajatellut minun olevan liian tunteva tai vaativa. Eikä hän ole koskaan sanonut, että “voi kun olisit jättänyt tuon sanomatta.” Enemminkin hän arvostaa sitä, että tunnistan tunteitani ja peloista huolimatta uskallan nostaa asiat yhteiseen keskusteluun, josta yhteyden rakentaminen voi taas alkaa.

Parhaimmillaan hetkellinen yhteyskatkos on avoimesti keskusteltuna portti syvempään yhteyteen. Vaatii kuitenkin rohkeutta ja käytännön harjoittelua, että katkoksen oppii tunnistamaan ja poimimaan mahdolliset syyt sen taustalla, jotka monesti ovat ihan tavallisia, kertyneitä, pieniä juttuja. Usein tilanne alkaa kuitenkin ratkeamaan, kun se uskalletaan tuoda sanoin näkyväksi; “Musta tuntuu nyt tältä, miten sä tämän koet?”

Haluankin sanoa sinulle, että et ole liian tunteva, vaativa tai liikaa. Tarve kokea yhteyttä toiseen kuuluu olennaisesti ihmisyyteen. Olet sinä ja hyvä juuri tuollaisena. Olet rohkea, kun uskallat tuntea ja se, että havannoit herkästi tunneilmapiiriä voikin olla suhteenne kannalta tosi hyvä juttu. Näin etäisyys ei pääse kasvamaan liian suureksi ja yhteyden korjaus on siten helpompaa. Haluan rohkaista sinua kertomaan tunteitasi ja ajatuksistasi avoimesti kumppanillesi – myös niitä, jotka hävettävät, sattuvat ja pelottavat eniten. Sillä se jos jokin on arvostettavaa ja tie syvempään yhteyteen.

Omien tunteiden tunnistaminen auttaa vapautumaan läheisriippuvuudesta – Tunnetaidot lisäävät aitoa läheisyyttä

Jokainen tunne on viesti psyykeltä, tarpeistamme. Kun emme ole oppineet tunnistamaan ja tuntemaan kaikkia tunteitamme, emme voi olla yhteydessä kaikkiin tarpeisiimme. Sieltä kumpuavat läheisriippuvuus ja selviytymiskeinot, mm. suorittaminen, miellyttäminen, itsen sivuuttaminen, syyllisyydestä käsin toimiminen, ylikiltteys, rajattomuus, itsensä lääkitseminen, uhriutuminen, yksinpärjääminen ja ilottomuus.

Vasta kun opimme tunnistamaan tunteemme ja niiden viestit, voimme voimautua tunteistamme – eli kuulemaan alla olevia tarpeita, ottamaan koppia niistä ja kannattelemaan aikuisina tuntevaa lasta itsessämme. Tunteissa ei oikeasti ole mitään pelättävää emmekä muserru niiden alle, kun opimme pikku hiljaa tunnetaitoja.

Suuri osa meistä ei kuitenkaan ole oppinut tunteiden tarkoitusta vaan samaistumme tunteisiimme ihan täysin. Esimerkiksi häpeän noustessa luulemme ihan oikeasti olevamme huonompia kuin muut – kenties koko elämämme. Tai olemme saattaneet oppia pelkäämään pelkoa – eli emme myöskään uskalla mennä epämukavuusalueille, epäonnistua, kokeilla uutta tai kenties avata sydäntämme täysillä.

Tai uskomme, ettemme saa olla vihaisia ja olemme oppineet nielemään kiukun kehollisen tunteen täysin – jolloin tulivuoripurkaudumme, räjähädämme ja polttelemme siltoja, mutta emme ole voimassamme, uskalla rajata tai tunnistaa mitä haluamme.

Tunnetaidot ovat olennaisimpia hyvinvoinnin ja rakkaudellisten ihmissuhteiden taitoja

Tunnetaidot ovat olennaisimpia hyvinvoinnin ja rakkaudellisten ihmissuhteiden taitoja.

Ihan ytimekkäästi perustunteet ja niiden psyykkiset tarkoitukset:

Ilo ja mielihyvä – luonnollinen tilamme, yhteyttä sydämeen ja sieluun. Ilo virtaa, kun kaikki tunteemme ja sisäisyytemme saa virrata.

Viha – viha on rakkauden bestis: sen tarkoitus on suojata hyvinvointia, auttaa asettamaan rajoja, tekemään itseä arvostavia valintoja ja viemään elämää eteenpäin. Viestii rajojen, muutoksen ja hyvinvoinnin suojaamisen tarpeesta.

Pelko – suojaa elämää itseään ja sitä mikä on tärkeää: sen tarkoitus on auttaa meitä turvaan ja se viestii turvan tarpeesta. Ahdistus, epävarmuus ja huolehtiminen ovat pelon muotoja. Kun vihan viestiä ei kuulla eikä sen mukaan toimita, pelko saattaa yltyä räyhäämiseksi tai väkivallaksi. Silloin aggressiossa ei ole kyse vihasta vaan pelosta.

Suru – syntyy, kun joudumme luopumaan jostakin. Sen tehtävä on hiljentää, hidastaa, auttaa olemaan syvästi sisäisyytemme kanssa kohdakkain. Kun tämä pääsee tapahtumaan, suru pikku hiljaa auttaa orientoitumaan uuteen, kasvamaan, syventämään yhteyttä itseemme ja toisiin.

Häpeä – mahdollistaa haavoittuvaisen, empaattisen yhteyden itseen ja toisiin. Toksisena häpeä on arvottomuuden kokemusta ja uskomusta omasta huonoudesta. Kun häpeä on virtaavassa, lempeässä muodossaan se auttaa olemaan yhteydessä omaan ja toisten haavoittuvuuteen, empatiaan ja hyväksymiseen.

Syyllisyys – mahdollistaa uteliaan itsereflektion ja kasvun. Toksisena syyllisyys on uskomusta omasta viallisuudesta ja syyllisyydestä sekä riittämättömyydestä. Virtaavana syyllisyys on reflektoivaa uteliaisuutta, halua ja kykyä kasvuun.

Syyllisyyttä ja häpeää tarvitaan voimautumiseen – mikä ihmeellinen paradoksi! Toksisessa muodossaan ne blokkaavat sitä, mutta virtaavassa muodossa ne avittavat haavoittuvaisinta, herkintä, autenttisinta sydänvoimaamme. Muistuttavat siitä, ettemme ole tunteemme vaan tämä ihmeellinen, ääretön olento, joka kannattelee ja mahdollistaa kaikki tunteet, kaikki kokemukset.

Kuva:Unsplash

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Sanotko KYLLÄ , vaikka sydän sanoisi EI, etkä edes jaksaisi?

Aito kiltteys on hyve, jota maailma tarvitsee.

Epäterveen kiltteyden ja miellyttämisen puolella ollaan silloin, kun sanoo velvollisuudentunteesta toistuvasti kyllä, vaikka sydän sanoisi ei, eikä edes jaksaisi. Kun asettaa muut ja heidän odotuksensa ja tarpeensa toistuvasti omien edelle ja kun kantaa sitten syyllisyyttä siitä, jos ei joskus olekaan muiden tarpeiden täyttämiseen venynyt.

Miellyttämisessä voi nousta vahvana myös tarve olla mukava ja helppo, niin että kaikilla olisi kivaa.
”Mitä vaan muuta, mutta ei konflikteja”

Miellyttäjän on usein myös vaikea tehdä valintoja ja päätöksiä, vaikka ne olisivat oman jutun ja elämän kannalta olennaisia ja tärkeitä. Eräs valmennettavani kuvaili kyseistä vaikeutta näin:

”Kun minun pitäisi tehdä päätös jossain asiassa ja pitää puoliani sen suhteen jonkun kanssa, pelkään ja jännitän valtavasti. Pelkään saavani hankalan ihmisen maineen, ajattelen, että kaikki saavat tietää ja sitten minusta puhutaan paskaa.”

Surullisen usein käy niinkin, että uhraa omat unelmansa muiden toiveiden ja oman miellyttämistarpeensa jalkoihin.

Se, että huolehtii omista rajoistaan, unelmistaan ja aikeistaan ja kertoo mielipiteensä, ei sulje pois sitä, etteikö voisi olla hyväntahtoinen ja ystävällinen tyyppi.

Ihmettelenkin usein sitä, että jämäkkyyttä pidetään ikään kuin synonyyminä itsekkyydelle, epäystävällisyydelle ja jopa ilkeydelle.

Jos on omien ajatusten ja mielipiteiden kanssa koko ajan varpaillaan, muita miellyttääkseen, niin voi vain kuvitella, miten paljon mielen päälle kertyy kiukunsukuisia tunteita, kuten kaunaa, katkeruutta, pettymyksiä ja vihaakin. Ja jos sitten joskus uskaltaakin sanoa vaikka sen ein, niin saa vielä syyllisyydestäkin sitkeän seuralaisen.

Miellyttämistarvetta voi korvata kirkastamalla ja vahvistamalla omia tavoitteita ja unelmia, mielikuvia sellaisesta elämästä, jota haluaa elää. Kun keskittyy siihen mitä, miksi ja miten haluaa, kirkastuvat myös omat rajat.

Kun rajat selkiytyvät, niin niitä voi vahvistaa myös käytännössä eri tilanteissa. Voi sanoa EI, kun ego, pelko ja häpeä sanoisivat KYLLÄ. Voi myös sanoa KYLLÄ, kun kyseiset kimppakiusan harjoittajat sekä muut ihmiset sanoisivat EI.

Jos tunnistat itsessäsi miellyttäjän ja samaan aikaa yksi arvoistasi on rehellisyys – kuten kokemukseni mukaan monilla – voit pysähtyä miettimään, miten pitkälle esimerkiksi juuri miellyttäminen on rehellisyyttä sekä sinua itseäsi että myös kanssaihmisiäsi kohtaan.

Todellinen rehellisyys edellyttää rajoja. Terveiden rajojen asettaminen ja niistä huolehtiminen on oman itsensä ja oman hyvinvointinsa arvostamista.

Lue lisää miellyttämisestä kirjastani. Voit ostaa sen täältä.

Vaikeiden tunteiden paino on toisille raskaampi kuin toisille – Nämä asiat vaikuttavat tunnekokemukseen

Osa ihmisistä kokee enemmän turvattomuutta ja vaikeiden tunteiden aiheuttamaa kuormitusta kuin toiset. Siihen vaikuttaa synnynnäinen temperamentti ja menneen elämän kokemukset. Lapsuudella ja perhesuhteilla on tavattoman suuri merkitys sille kuinka koemme maailman ja muut ihmiset. Kiintymyssuhdemallit ja traumat jättävät mihin jälkensä. Mutta on heitäkin, jotka turvallisista ja tarpeeksi hyvistä lähtökohdista huolimatta ovat pelokkaita elämää ja muita ihmisiä kohtaan. Tunnehaavoittuvuus on jopa 70% synnynnäistä, voit siis kärsiä tunnesäätelyn ongelmista vaikka et olisi kokenut kaltoinkohtelua tai laiminlyöntiä lapsuudenkodissasi.

Joskus ihminen ei edes välttämättä tunnista henkistä väkivaltaa sen tapahtuessa, jos kaikki päällisin puolin on kunnossa. Tunnekylmä koti ja emotionaalisten tarpeiden ohittaminen on kuitenkin kaltoinkohtelua, joskaan kaikki ihmiset eivät toimi muita kohtaan väärin tarkoituksella. Mallit periytyvät aikojen takaa. Koti johon synnymme edustaa meille pitkään normia, emmekä osaa kyseenalaistaa vanhempiemme käyttäytymistä tai kasvuolosuhteita ennen kuin tutustumme muihin ihmisiin ja saamme vertailukohteita.

Temperamenttierot vaikuttavat tarpeisiimme ja vuorovaikutukseemme. Samankaltaisten ihmisten on helpompi ymmärtää toisiaan. Jos vanhempi on ulospäinsuuntautunut ekstrovertti voi hän vaatia aralta lapseltaan reippautta, joka voi olla lapselle ylivoimaista. Erityisherkkä aikuinen voi kuormittua lapsiarjesta niin, että ei aina jaksa olla läsnä lapsilleen. Onneksi tunnetaidot ovat nykyään nostettu niille kuuluvaan arvoon. Mitä paremmin aikuinen ymmärtää itseään, sitä paremmin hän osaa todennäköisesti myös validoida lapsen tunnetta eli hyväksyä ja tunnustaa sen arvon tuomitsematta.

Vertailu synnyttää helposti vaativuutta. Kun jokin asia on itselleen helppoa, kuten vaikka aamuherääminen, tavaroiden pitäminen järjestyksessä tai suunnitelmallinen toimiminen, voi olla kiusaus nähdä se tahdon asiana, vaikka toiminnanohjaus, tunnesäätely ja taito keskittyä ovat pitkälti persoonallisia, saatuja ominaisuuksia. Toki meillä on mahdollisuus vaikuttaa moniin piirteisiimme silloinkin, mutta kaikki meissä ilmenevä vuorovaikutustilanteissa ilmi tuleva haasteellisuus ei ole huonoa yrittämistä. Kun ihminen tuntee itsensä, hänen on helpompi tunnustaa myös toisen tarve olla oma itsensä.

Pelon ja ahdistuksen vierellä kulkee usein halu varmistella. Muutostilanteet koetaan vaikeiksi ja tuntematon tulevaisuus jännittää. Tämä tarve voi saada aikaan myös sen, että voi olla hankala tehdä tarpeellisia päätöksiä silloinkin, kun se olisi välttämätöntä paremman elämänlaadun suhteen. Henkilöstä tulee näin oman elämänsä luonnollisen ja vapaan virtauksen este. Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ovat jääneet kiinni toimimattomiin ihmissuhteisiin, huonoihin työpaikkoihin, ahdistaviin perhekuvioihin ja rajoittaviin uskomuksiin itsestään vain koska eivät uskalla tehdä päätöstä oman ainutlaatuisen elämän puolesta. Moni suostuu mieluummin tyytymään kuin toimimaan. Muutos pelottaa vaikka se lupaisi hyvää. Luopuminen on vaikeaa. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Sinäkin voit vahvistaa yhteyttäsi omaan itseesi parantamalla tunnetaitojasi. Mitä paremmin tulet tietoiseksi siitä, mitkä tunteet, uskomukset ja pelot pitävät motiivejasi yllä, sitä paremmin pystyt tekemään sinua hyödyttäviä päätöksiä.

Buddhalaisesta perinteestä on tuttu ajatus ”Kipu kuuluu elämään – kärsimys on valinta.” Sama uskonto muistuttaa meitä kuitenkin myös siitä, että kärsimys kuuluu elämään ja että pääsemme helpommalla, kun hyväksymme sen. Perustarpeemme on liittyä muihin ihmisiin ja se jo itsessään tekee meistä haavoittuvaisia. Kun antaudumme läheiseen suhteeseen, otamme samalla riskin tulla jätetyksi. Joillekin ajatus toisen hylkäämisestä on niin iso, että se on tarpeeksi suuri perustelu pysyä poissa ihmissuhteista. Monet meille haitalliset sosiaalisen käyttäytymisen muodot liittyvät hankalien tunteiden välttelyyn, siksi ne helposti eristävät meidät myös muista ihmisistä.

Hyväksyminen ei tarkoita sitä että meidän tulisi hyväksyä kärsimys itsessään, vaan hyväksyminen on tahtoa tarkastella sitä ja lopettaa taisteleminen asioita vastaan, joille emme mitään voi. Usein vastustaminen saa meidät kuitenkin vain enemmän vaikeuksiin tunteidemme kanssa. Voimme auttaa itseämme hyväksymään myös sellaisia tunteita ja asioita, jotka ovat vaikeita. Meidän ei tarvitse siis pitää asioista voidaksemme hyväksyä ne.

Murehtiminen on monelle tuttu tapa käyttää aikaansa. Murehtijasta voi tuntua, että hän ei voi ajattelulleen mitään tai hän voi oikeuttaa sen järkeilemällä sen osoittavan hänen olevan välittävä ihminen. Murehtiminen on kuitenkin omien tunteiden välttelyä, joka johtaa siihen, että murehtiminen vain lisääntyy. Ajatuksesta voi tuntua hankalalta ottaa kiinni, minulle ainakin oli, kun pohdin sitä ensi kertaa oman terapeuttini kanssa. Olennaista on oivaltaa, että kun murehdit, et ole läsnä nykyhetkessä. Vietät siis aikaasi menneisyydessä tai pelkäät tulevaisuudessa odottavia asioita. Murehtimisesta voi tulla jopa riippuvaiseksi. Mieli hakeutuu halukkaasti yhä uudelleen pohtimaan mitä jos -ajatuksia. Tämä on ymmärrettävää, koska mielen tehtävä on hakea helpotusta asioihin ratkaisemalla niitä. Murehtiminen ei kuitenkaan johda loppupäätelmiin vaan se on tuloksetonta veivausta. Jos murehtiminen valtaa mielesi, kysy itseltäsi pystytkö tänään ratkaisemaan asiaa jollain tavoin? Jos et kykene, vie huomiosi lempeästi toiseen asiaan. Voit myös sopia itsesi kanssa huolihetkestä, jolloin luvan kanssa saat murehtia tiettynä rajattuna aikana haluamiasi asioita. Kun aika on ohi, toteat että on aika siirtyä muihin askareisiin.

Marikan uusi kirja Varmistelusta vapauteen käsittelee hankalien tunteiden kanssa pärjäämistä.

Mitä tehdä, kun ahdistus, pelko, suru tai kiukku vyöryvät kehiin? 7 askelta vaikean tunteen kohtaamiseen

Näe sisäisyytesi silmin: jokin laiffissasi rysähtää, tai sitten on ihan vaan maailman paskin aamu. Myrskynmerkkinä tai ihan kauhuissasi kylmää hikeä otsa pukaten vedät ihan kaakkoon mentaalimyllyssäsi. Tuntuu vähintään nihkeältä ja kaikin tavoin rytistelet eteenpäin. Joko kieputat tunnetta puolisosi tai lasten päälle, sätit itseäsi tai vetäydyt, korkkaat bissen, vedät maailmanlopun hikitreenin, shoppaat puolet kuukauden palkasta, lupaudut järjestämään hyväntekeväisyysturnajaiset tai muuten vain alat säätää jotain jalkapallojoukkueen kadonneiden arpalipukkeiden hyväksi tai kuuntelet kroonisesti muiden ihmisten pulmia TAI jotain muuta. (Tässä kohtaa voit vetää rastin ruutuun lempparisleviytymiskeinosi kohdalla).

Eli vetelet ihan offlinessa ja humahdat selviytymiskeinoihisi. (Täällä lisää rauhoittumisen ja tunnesäätelyn tilasta eli “onlineen” palaamisesta).

Luonnollinen reaktio, jos ei ole oppinut varhaisuuksissaan tunnetaitoja eli pysähtymään vähän kun huomaa pahaa oloa, tai tapahtuu jotain kurjaa. Silloin ei ole oppinut rauhoittamaan itseään vaan pikemminkin pyyhältää tuhatta ja sataa poispäin itseään niitaten tai sivuuttaen; alkaa reagoida tunteeseen.

Joskus tämä saa aikaan pitkäkestoisen (öö, koko elämän mittaisen?!) myllyn, jossa ihan täböllä uskoo tunteiden tuottamiin ajatuksiin ja varsinkin, että joku muu on aiheuttanut tunteesi ja parasta joko eliminoida tämä henkilö, rankaista häntä (tai itseäsi), mutta ei missään tapauksessa tuntea itse tunnetta ja olla sen kanssa, jotta sen viestin saisi käyttöönsä voimautuneesti.

Ytimekkäästi tunneprosessin ja sen kannattelun kulku:

Tunne on päällänsä.
Pysähdy ja hönkäile syvään – klassinen sanonta hengitä 10 kertaa sisään ja ulos on mikä kultaisimman viisauden nokare.
ANNA ITSESI TUNTEA TUNTEEN KEHOLLISET TUNTEMUKSET. Jokainen tunne synnyttää tuntemuksia jossakin puolella kehoasi. Eri ihmiset tuntevat eri tunteita eri tavoin. Pysähdy hetkeksi hengitellen kuulostelemaan ja skannailemaan kehoasi. Tunne ei ole ajatus eikä konsepti eikä tarina vaan ihan vain kehollinen tuntemus. TUNTEEN TUNTEMINEN ON KEHOLLISTEN TUNTEIDEN TUNNUSTELUA, ja TUNTEEN KANNATTELU ON KEHOLLISTEN TUNTEIDEN ÄÄREEN LEMPEÄSTI PYSÄHTYMISTÄ JA PALAAMISTA.
Tilanteesta riippuen tee paraysmpaattista hermostoa aktivoivia asioita (tätä opit mm. kursseillani). “Pienessä” tunnereaktiossa riittää yleensä ihan lyhyt hengittely ja pysähtyminen, avioeroprosessin tunnekuohuissa tarvitaan luultavasti 10 000 toistoa.
Aivojesi etuotsalohko eli tietoisten valintojen, tunnesäätelyn ja kognitiivisen ymmärryksen keskus aktivoituu. Voilà: ei tarvitsekaan räjäyttää lähimetsää dynamiitein vaan voi tunnistaa, että hei nyt on tosiaan tunne päällänsä, mikähän tunne ja mistä se mulle mahtaa viestiä, eli mitä nyt tarvittaisiin.
Muihin tunneprosessin vaiheisiin eli tunteen tunnistamiseen, sen viestin kuulemiseen, tunteen säätelyyn ja tarpeesta kopin ottamiseen mennään kurssin seuraavissa osissa.
Kaikessa tässä tarvitaan yleensä vähän helvatusti harjoittelua. Ihanassa tapauksessa tämän oppii jo lapsena, mutta hirmu monella meistä ei välttämättä ole sellainen arpaonni osunut kohdalle. Niinpä aikuisena tämä maailman luonnollisin, omista energioista ja elämästä vastuullisin ja niinpä kaiken elämän ihanankin virtauksen mahdollistava prosessi tarvitsee opetella ihan aakkostyyliin yritysten ja erehdysten kautta.

Aikuinen meissä luo turvaa, jotta lapsi meissä saa tuntea. Kun kannattelemme itseämme, tunne saa virrata. Kun tunne saa virrata, se voimauttaa aina. Kun vaikeat tunteet saavat virrata, elämänvoima meissä vapatuu – se on kuin sisäisyyden putkiremppa. Ja niin kaikki ihanakin saa virrata. Vapaudumme vastaanottamaan elämän hyvää, iloa ja nautintoa, kun uskallamme tuntea vaikeat tunteemme raakana.

Kuva:Unsplash

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Mitä tehdä lapsen kanssa luonnossa? – 3 helppoa ja kivaa vinkkiä yhdessä toteutettaviksi

Piippaus, kilahdus, hälytys. Vähän väliä uusi elektroninen muistutus siitä, että on oltava saatavilla ja ajan tasalla. Kaikkea tapahtuu koko ajan ja sosiaalinen media vaatii käyttäjäänsä katsomaan vielä tämän ja tuon. Informaation tulva on valtava ja asiat tapahtuvat nopealla sykkeellä. Kaikki on saatavillamme vain muutaman klikkauksen päässä.

Mikä enää riittää tuomaan meille uusia kokemuksia ja olemaan tarpeeksi kiinnostavaa kiinnittääkseen huomiomme? Mikä saisi virikkeisiin tottuneen lapsen pysymään kiinnostuneena, jotta lapsen ei tarvitsisi kokea tylsyyttä, eikä aikuisen kuunnella valitusta siitä, ettei ole mitään tekemistä?

Mitä jos kyse ei olisikaan siitä, mitä uutta keksii ja kuinka saada aikaan edellistä hienompi ja upeampi kokemus? Mitä jos kyse olisikin siitä, että palaa perusasioiden äärelle?

“Kaikkia sitä näkee ku vanhaksi elää”, tokaisin kaksivuotiaana, kun katselin metsässä valtavaa puolukkamäärää, enkä ilmeisesti tiennyt mistä ensiksi malttaisin poimia. Lapsuuskotini lähellä oli metsä, josta syksyisin poimimme äidin kanssa puolukoita. Me lapset keräsimme niitä pikku astioihin, jotka kävimme sitten tyhjentämässä äidin isompaan marjaämpäriin. Välillä jätimme poiminta-astiamme mättäälle, kun huomasimme kaatuneen puunrungon – mikä mahtava kiipeily- ja tasapainoilupaikka! Joskus puunrunko oli hevonen, jolla ratsastimme pitkin metsiä, joskus se taisi olla laiva, mitä milloinkin.

Myös kannolta toiselle hyppely oli hauska leikki. Ja evästauko kruunasi marjaretket. Vaikka olimme niin lähellä, että metsän laidalta näki kodin, otimme silti toisinaan eväät mukaan. Mehu maistui metsässä puolukanpoiminnan ja leikkien lomassa. Tämänkaltaiset muistot lapsuudestani ovat olleet kaikkein mieleenpainuvimpia, eikä esimerkiksi se kuinka hienoja leluja olen saanut.

Tietysti nykyajan kasvuympäristöt ovat erilaisia verraten omaani. Mutta voisiko olla niin, että tietyt asiat meissä ihmisissä eivät muutu? Ihmisen perustarpeet säilyvät samana ajan muuttuessa. Samoin säilyy se miten hyvää raitis ulkoilma ja luontoympäristö tekevät ihmisen kehitykselle, mielelle ja aivoille.

Voit aloittaa pienestä. Luonnossa ei tarvitse viettää heti tuntikausia. Tässä 3 helppoa ja kivaa vinkkiä toteutettaviksi yhdessä lapsen kanssa. Suosittelen myös ottamaan joskus pienet eväät mukaan ja nauttimaan ne retkellä mukavassa paikassa.

1. Tutkikaa metsässä tai lähipuistossa millaisia lehtiä löydätte. Minkä muotoisia lehdet ovat? Ovatko ne isoja vai pieniä?

2. Huomaatteko joitakin eläimiä? Miten eläin liikkuu? Minkä värinen se on? Näettekö esimerkiksi oravan kiipeilemässä puunrukoa pitkin?

3. Etsikää rannalta kiviä. Millaisia kiviä löydätte? Ovatko ne sileitä vai rosoisia? Minkä värisiä kivet ovat? Halutessanne voitte kerätä muutamia kiviä vietäväksi kotiin koristeeksi lasipurkkiin.

Se, että olen lapsena kokenut mielekkäitä luontohetkiä, on auttanut minua selviämään elämäni eri vaiheissa. Totuin lapsena siihen, että luonto (itselleni erityisesti metsä) on paikka, jossa voi vapaasti leikkiä, hassutella, olla mitä vain ja keksiä uutta. Elämäni varrella olen usein palannut luonnon äärelle. Se on edelleen paikka, jossa voi tuntea mitä tuntee ja olla mitä on, paikka, jossa voi rauhoittua ja latautua. Paikka, jossa ei tarvitse ajatella kuinka tehokas on ja mitä on suoritettava seuraavaksi. Luonto on paikka, jossa voi vain olla. Ja sitä ihmisen aivot ja mieli kaipaavat tässä ajassa ehkä enemmän kuin koskaan vastapainona hektiselle elämälle ja nopeille ärsykkeille.

Lisää luontoon liittyviä tehtäviä uutuuskirjassani Minun luontoseikkailuni. Kirjan tehtävät ohjaavat lasta tutustumaan luontoon mielekkäällä ja innostavalla tavalla.

Nolottaako kateus toisen menestyksestä? – Vertailu on inhimillistä, mutta pidemmän päälle kuluttavaa

Kateus, vertailu ja kilpailu toimivat pitkälti kimpassa ja usein suorittamisen seuralaisina. Ne ilmenevät aina suhteessa muihin, haluna saada itselle se hyvä, mikä on, tai minkä luulemme jollain toisella olevan. Jos emme ole kyseisten tuntemusten kanssa varovaisia, edessämme avautuu loppumaton suo, sillä asiassa kuin asiassa löytyy aina jostain joku itseämme parempi.

Kateuden, vertailun ja kilpailun kohdalla kyse on egon tekosista. Ego mittaa hyvyyttämme omilla mittareillaan eivätkä mittaustulokset ole sille koskaan riittävän hyviä.

Kateus on helppo tunnistaa, mutta vaikea myöntää edes itselleen, saati sitten muille, sehän on noloa. Salattuna ja nurkkaan työnnettynä se kuitenkin muuttuu ajan kanssa helposti omaa hyvinvointia kalvavaksi katkeruudeksi, mikä voi ilmetä esimerkiksi muiden jatkuvana kritisoimisena ja pahimmillaan jopa väheksymisenä ja lyttäämisenä. Ego yrittää uskotella meidän olevan sitten lytättyjen rinnalla itse erinomaisia.

Kuten muidenkin hankalien tunteiden äärelle, voi myös kateuden, vertailun ja kilpailuhenkisyyden äärelle asettua hyväksyvästi ja uteliaasti kysymään:
Mitä kerrottavaa kyseisillä tunteilla on minulle?
Minkälaisissa tilanteissa ne nousevat mieleeni?
Voisivatko ne kertoa tyytymättömyydestä jotain elämäni osa-aluetta kohtaan?
Mitä vaille olen kenties jäänyt tai jään?
Mitä kaipaan elämääni?

Kateus on inhimillinen ja terve tunne silloin, kun sen kääntää vilpittömäksi ihailuksi, opiksi ja innoittajaksi omalle matkalleen, tukemaan omaa kasvua ja omien unelmien toteutumista.

Kateuden jonkun muun menestystä ja onnistumisia kohtaan voi korvata myönteisillä ajatuksilla lukuisista omista mahdollisuuksista. Kun joku toinen on onnistunut, niin kyllä minäkin voin onnistua. Toisen menestys ei ole itseltä pois ja sen voi hyödyntää itselleen motivaatioksi – hyvänlaiseksi potkuksi.

Korvaavia ajatuksia voi harjoittaa parhaiten
Keskittymällä kateuden, vertailun ja kilpailun sijaan omaan kehitykseensä.
Keskittymällä hyvään, jota haluaa elämäänsä.
Ryhtymällä tekoihin, jotka palvelevat omia unelmia.
Tekemällä omalla tavallaan omana itsenään.
Pysähtymällä aika ajoin ihastelemaan ja ihmettelemään omaa kasvuaan. Myös kiittämään itseään.

Pienenkin kasvun huomaaminen tuo suurta iloa ja vie puhdin egon mittausoperaatioilta. Huomaaminen ja siitä iloitseminen motivoi jatkamaan eteenpäin.

Egon puheiden korvaamisesta myönteisimmillä ja kasvun asennetta edistävillä puheilla voit lukea lisää
kirjastani. Tilaa se täältä.