Elämä on elämää, kyllä se saa tuntua. Silti moni meistä projisoi lapsiinsa tai ylipäänsä muihin itse kokemansa yksinjäämisen. Se näkyy esimerkiksi niin, että ajattelee että karmeinta mitä voisi tapahtua ja kaikkein eniten väärin lapsia kohtaan olisi, jos vanhemmat eroaisivat tai jos lapsi kokee pettymystä, surua tai pelkoa.
Meillä on maassamme niin paljon tunnistamatonta, kollektiivista turvattomuutta ja tunnetraumaa, että suurin osa meistä on jäänyt varhaisissa vaiheissaan yksin (useammassa sukupolvessa). Tätä kaikkea voi hoivata. Voi löytää avautumista ja eheytymistä – sitä, että alaspainetut, piilotetut, vaietut ja tuntemattomat tunteet saa löytää ja käydä läpi. Se johtaa vapautumiseen ja voimautumiseen.
Moni meistä aikuisista kantaa kuitenkin vanhaa mallia, että olisi aivan hirveää, jos lapsi joutuisi kokemaan ”jotain kamalaa” – eli tunteita ja kenties sitä samaa yksinjäämistä, hämmennystä ja sekasotukua tunteissaan – kuin itse on joutunut kokemaan.
Mutta ei lapsi jää yksin, jos häntä ei jätetä yksin.
Lapsi ei tarvitse turvapeittoa elämältä vaan kohtaavan ja kuuntelevan sylin. Kokemuksen siitä, että on sallittua tuntea surua, pettymystä, kiukkua, häpeää, avuttomuutta, kepeyttä ja iloa ja vieläpä samaan aikaan toisinaan. Silloin lapsi oppii, että elämä ON kontrolloimatonta ja siinä tapahtuu monenlaisia asioita.
Hän oppii, että meillä jokaisella sielulla on täällä ihan oma pörhellyksemme käytävänä, eikä elämää, muutoksia, kriisejä ja kasvua tarvitse pelätä. Ei tarvitse pelätä virheitä, eikä sitä että jotain kamalaa voi sattua milloin vain. Ei tarvitse pelätä sitä, että jää yksin, eikä tarvitse sivuuttaa tunteitaan ja tarpeitaan vaan voi tulla kokonaisena rakastetuksi. Silloin oppii arvostamaan itseään ja kokemaan oloaan luottavaiseksi arvaamattomankin elämän keskellä.
Lapsi ei jää yhtään vähemmän yksin, jos hänen tietään silotellaan ja turvarakenteista (esimerkiksi ydinperheestä) pidetään ehdoin tahdoin kiinni, vaikka lasten vanhemmat olisivat kasvaneet toisistaan jo ulos, ja rakkaudellista voisi olla uudelleentutkia suhdetta tai kenties luopua ja luoda uutta. Miten muutenkaan lapsi oppisi olemaan tosi itselleen kuin aikuisen mallin kautta?
Kukaan meistä ei voi kasvaa eikä löytää täyttä potentiaaliaan tai sitä mitä haluaisi elämässä, ellei tiedä pystyvänsä handlaamaan myös vaikeita tunteita. Sellainen sisäinen voima syntyy vain kokemuksen – eli myös kriisien kautta.
Kukaan meistä ei kuole vaikeisiin tunteisiin ja muutoksiin. Mutta ilman tunnetaitoja voimme jäädä jumiin ja kokea huonoutta, vaikka oikeasti tarvitsisimme vain turvaa, hyväksyntää ja rauhaa kuulla tunteiden alla olevia tarpeita. Tarvitsemme sitä, että koemme olevamme rakastettuja ja kuultuja vaikeuksien keskelläkin. Lapsia voi opettaa käsittelemään tunteita ja elämää vastaanottavaisesti, luottavaisesti, turvan ja tunteiden taitoja kultivoiden. Myös omaa sisäistä lastaan saa ja voi opettaa tähän – vaikka eläkeikäisenäkin. Koskaan ei ole myöhäistä oppia ymmärtämään itseään ja tunteitaan myötätuntoisesti.
Kuva: Unsplash.com
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
