Sivu 41 – Hidasta elämää

Mikä auttaa, kun paniikkihäiriö vaivaa? – Paniikkikohtausten juurisyyt voivat löytyä omasta menneisyydestä

Ensimmäisen paniikkikohtauksen sain yläasteella. Se pamahti päälle kuin salama kirkkaalta taivaalta ja muistan tarkalleen paikan, pienen metsäpolun, jota pitkin kävelin kohtauksen alkaessa. Äkillinen, aivan totaalinen kaaos mielessä ja kehossa löi valtavana aaltona päälle. Tunne nousi kuin nappia painamalla: mieli putosi synkkään ja täysin sietämättömään ahdistustilaan, kuumat aallot ja kuolemanpelko humahtivat koko kehon läpi, korvissa humisi ja rintakehä tuntui räjähtävän paineentunteesta.

Fyysisten oireiden lisäksi pelottavinta oli tunne siitä, että “tulee hulluksi” ja mieleen nousi pakonomainen ja voimakas tarve paeta johonkin. Se tuntui siltä kuin olisi irtaantunut hetkeksi omasta kehosta. Kohtauksen mentyä ohi iski valtava huoli: mitä tapahtui ja toistuuko tämä?

Tällaisia kohtauksia sain teini-iästä alkaen koko nuoren aikuisikäni. Häpeä niiden ympärillä ja kohtausten pelko oli ajoittain lamaannuttava ja söi elämänlaatua. Vuosia vaikenin, enkä uskaltanut kertoa niistä kenellekään aikuiselle. 22-vuotiaana kävin masennuksen takia terapiassa puoli vuotta, jossa otin kohtaukset viimein puheeksi ammattilaisen kanssa. Jälkiviisaana voin vain todeta, että harmillisen myöhään.

Vuosien varrella opin kyseenalaisia keinoja “hallita” kohtauksia. Opin kontrolloimaan itseäni, sekä välttelemään ns. riskitilanteita, joissa kohtaus saattaisi iskeä. En hakenut tiettyjä työpaikkoja, joissa ei esimerkiksi päässyt “pakoon” silloin kun tarve iskisi. Rajoitin itseäni kovin paljon kohtausten pelossa, sillä ne tuntuivat niin nöyryyttäviltä.

Vuosiin en käynyt esimerkiksi elokuvissa tai festareilla ja välttelin suuria väentungoksia. Lentomatkat olivat painajaisia, mutta jollain ihmeellisellä tavalla tsemppasin itseni sietämään niitäkin. Olin nuori ja maailman olisi pitänyt “olla auki”, mutta sisältä tunsin itseni äärimmäisen vialliseksi ja rajoittuneeksi. Epävarmuudesta tuli osa identiteettiä, vaikka ulospäin yritin vaikuttaa bad-ass:ltä. Syytin herkkyyttäni ja kehitin suojakuoria ympärilleni. Salasin oireitani kaikilta ja koteloin ne sisimpäni syövereihin. Kannoin myös kohtuutonta häpeäkuormaa.

Jälkeenpäin tunnen suurta myötätuntoa tuota nuorta ja sisältä epävarmaa sekä haurasta tyttöä kohtaan. Vuosia myöhemmin ymmärsin myös, että paniikkikohtausten juurisyynä olivat hoitamattomat traumat sekä pitkäkestoinen stressi. Lasisella lapsuudella ja nuoruudella oli pitkä ja synkkä varjo psyykessä, joka on hälvennyt vähitellen. Ensimmäisen kohtauksen aikoihin vanhempieni alkoholin käyttö oli jo ryöstäytynyt hallinnasta ja kotona vallitsi pelon ilmapiiri, vaikka ulospäin näytimme tavalliselta keskiluokkaiselta perheeltä.

Nykyään kohtaukset ovat taakse jäänyttä elämää. Toki alttius säilyy, mutta pelko ja häpeäkierre ovat poistuneet, kun tunnetaidot ovat kehittyneet ja vanhat traumat päässeet purkautumaan. Lisäksi stressinhallintakeinot ja herkkyyden vaaliminen ovat olleet isossa roolissa. Valtavaa sisäistä siivoustyötä se on vaatinut, mutta on ollut joka itkun ja pennin arvoista. Olen myös valinnut jossain määrin elää “huopatossuelämää” eli hidastanut tahtia tietoisesti.

Moni saa ensimmäisen paniikkikohtauksen esimerkiksi kriisin, surun, kovan stressin, uupumisen tai masennuksen yhteydessä. Satunnainen paniikkikohtaus ei ole sama asia kuin paniikkihäiriö, jossa kohtaukset ovat toistuvia.

On hyvä muistaa, että paniikkikohtaukset itsessään ovat vaarattomia, vaikka tuntuvatkin hyvin pelottavilta. Paniikkihäiriössä autonomisen hermoston sympaattinen osa aktivoituu äkillisesti ja voimakkaasti saaden aikaan psyykkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia oireita. Kyseessä on kuitenkin “väärä hälytys”, jossa keho valmistautuu kohtaamaan hätätilanteen. On erittäin tärkeää hakeutua asianmukaiseen hoitoon, mikäli epäilet kärsiväsi paniikkihäiriöstä.

Itse uskon, että ihmispsyyke on viisas: se piilottaa liian ahdistavat muistot ja kokemukset tietoiselta mieleltä ja yrittää “purkaa” niitä toisaalla: ahdistuksella, masennuksella, lamaantumisella, paniikkikohtauksilla, toistuvilla painajaisilla tai muilla keho-mielioireilla. Myös työni ihmisten auttajana todistaa samaa: ihmisellä on kaikesta huolimatta aivan uskomaton kyky selviytyä myös erittäin haastavista olosuhteista. Yksin ei kenenkään silti tarvitse pärjätä, vaan toipuminen on myös kurottautumista muita ihmisiä kohti. Olemme täällä sekä itseämme, mutta myös toisiamme varten.

Tässä kaksitoista tärkeää oivallusta, jotka auttoivat minua pysyvästi vähentämään paniikkikohtauksia sekä lisäsivät elämänlaatuani:

Itsetuntemuksen lisääminen vähitellen ja erityisesti omien tunnetaitojen vahvistaminen käytännössä.
Erilaisten pelkojen kohtaaminen turvallisesti sekä peloista ja häpeästä irtipäästäminen. Terapia, kirjoittaminen ja täydentävät hoidot ovat auttaneet parhaiten.
Sisäisen turvan tunteen lisääminen sisäistä lasta hoitamalla.
Säännöllinen vuorokausirytmi ja riittävästä levosta huolehtiminen. Väsyneenä kaikki näyttää ja tuntuu synkemmältä. Liiallinen kuormitus altistaa kohtauksille.
Säännölliset rentoutumis- ja hengitysharjoitukset sekä meditaatio. Näillä on ollut valtavan iso positiivinen vaikutus mieleen, hermostoon ja pitkäkestoisen stressin lievittymiseen.
Alkoholin käytön vähentäminen minimiin sekä kahvia kohtuudella.
Mielikuvaharjoittelu, hengityksen säätely ja muut toimivat kehoyhteyttä vahvistavat keinot ja menetelmät itseni välittömään rauhoittamiseen.
Iän ja elämänkokemusten karttuminen sekä luottamus omaan kykyyn selviytyä ja kannatella itseään haastavien tunteiden ja tilanteiden läpi.
Tuen ja avun pyytäminen itselle, eikä aina vain hammasta purren yksin sinnitellen eteenpäin.
Vanhojen haitallisten uskomusten purkaminen mentaalisesti sekä lopettamalla välttelykäyttäytyminen. Tähän liittyy erityisesti itsensä altistaminen sopivassa määrin aikaisemmin ahdistaville tilanteille ja paikoille.
Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ja rauhansopimuksen tekeminen oman menneisyyden kanssa.
Oman herkkyyden kääntäminen sisäiseksi vahvuudeksi ja voimavaraksi.

Kosketus voi olla rakkauden kieli, mutta myös vallankäytön väline – Näin välittävä ja vaativa koskettaminen eroavat toisistaan

Kosketus on yksi rakkauden kielistä

Kaikenlaisia asioita tulee ajateltua, kun työssä ja muutenkin tapaa paljon ihmisiä ja saa pohtia inhimillisen elämän erilaisia puolia.

Tänään mietiskelen koskettamista. Tämäkin on pelkästään omaa pohdintaani asiasta, jossa on hyvin monenlaisia puolia, mutta joitakin asioita haluan tekstissäni jakaa kanssasi.

Oivalsin, että kosketuksessa on se puoli, jonka sanoma toiselle on rakastava. Sitä joka sanoo, että olet ihana, rakas ja tärkeä ja haluan osoittaa sen sinulle koskemalla sinua. Yksi rakkauden kieli onkin koskettaminen. Koskemisen tuntee rakkaudeksi ihminen, jonka rakkauden vastaanottamisen kanava on fyysinen kosketus. Rakkauden kieliä on muitakin: lahjat, sanat, läsnäolon ja ajan antaminen toiselle ja yhdessä tekeminen (kirjasuositus: Gary Chapmanin teos Rakkauden kieli).

Aina ei ehkä tule ajatelleeksi sitä, että se rakkauden kieli, joka on itselle luontainen ja tärkeä, ei olekaan sille toiselle niin tärkeä vaan hän ymmärtää rakkaudeksi jonkun muun jutun. Rakkauden kielten erilaisuudet aiheuttavat esimerkiksi parisuhteissa aika paljon kitkaa ja pahaa mieltä. Itse oivalsin jossain kohtaa, että myös lapsilla on oma rakkauden kielensä. Meitä montaa on lapsena rakastettu esimerkiksi ruualla. Käsi ylös kuinka moni olisi kaivannut ruuan lisäksi jotain muutakin?

Koskeminen voi olla toisenlaistakin kuin välittämisen osoittamista. Se voi olla sitä, että hakeutuu toisen lähelle silloin, kun itse tarvitsee kosketustankkausta. Aikuinenkin voi tarvita syliä ja tottakai tarvitsee. Kirjoitin sylistä ja seksistä vuosia sitten tekstissäni: “Seksiä vai syliä?. Tämä tarvitsevuuspuoli koskettamisessa oli se, johon mieleni jäi viipyilemään ja jota on aidosti vaikea sanoittaa, mutta yritän.

Vaativa ja tarvitseva kosketus

Jos toista lähestyy ihminen, joka on hyvin tarvitseva ja halaa, voi olla, ettei toinen pidä siitä. Syitä voi olla monia, mutta yksi voi olla se, että toinen ei alitajuisesti pidä siitä, että omaa energiaa tullaan imemään lupaa kysymättä. Sellaisesta haliotteesta tekee mieli kiemurrella pois. On ok tulla lähelle, jos pyytää tai kysyy, mutta ei niin että verhoaa oman tarvitsevuuden rakkauden osoitukseksi. Herkkä ihminen tunnistaa ristiriidan, joka sanoo: ”Haluan koskea sinua, koska rakastan sinua”, mutta todellisuudessa koskeminen onkin sitä, että koskeminen tapahtuukin vain siksi, että toinen ottaa siinä itselleen sitä, mitä itse tarvitsee.

Tarvitsija-koskija saattaa olla myös vaativa ja syyttävä. ”Miksi sä et ikinä koske mua?” tai ”Mikä siinä koskemisessa voi olla niin vaikeaa?” tai ”Minkä takia meillä ei oo enää läheisyyttä?”. Vaativa marisija ei varsinaisesti edellä kuvatulla puheella houkuttele koskemaan vaan päinvastoin. Jos kosketusta kaipaa, voi sitä pyytää kauniisti ilman, että velvoittaa tai odottaa sitä toiselta. Se joka kosketusta kaipaa, on itse vastuussa siitä, että ilmaisee kosketuksenkaipuunsa ja toisella on lupa, omia rajojaan kunnioittaen, sanoa kyllä tai ei.

Saatat olla tilanteessa, jossa kaipaat ja tarvitsisit kosketusta, mutta toinen ei halua tai kykene siihen eli elät jatkuvassa halipulassa. Yksinäiselle yksi isoimpia kipuja voi olla juuri kosketuksen kaipuu. Tästä kirjoitin enemmän blogitekstissäni: “Pahinta yksinäisyydessä on kosketuksen kaipuu”.

Koskeminen on herkkä asia

Äärimmäinen vaatimisen muoto on seksuaalinen tai muu koskemiseen liittyvä väkivalta, joka on valitettavan yleistä. Ilmiö, josta puhutaan avoimesti liian vähän. Kaikki alistava, pakottava ja velvoittava kosketus on väkivaltaa. Väkivaltaa harjoittava kuvittelee ihmeellisellä tavalla oikeudekseen (oikeutuksen tunnelukko!) kohdella toisen koskemattomuutta koskemisella – oli se minkä tyyppistä tahansa.

Koskeminen on hyvin herkkä juttu ja siinä moni on saanut traumavaurioita jo lapsena. Ei saa lähtökohtaisesti olettaa, että toinen ihminen pitää koskemisesta tai että se on kaikille helppoa. Kaikki eivät pidä siitäkään, että heitä yritetään lohduttaa halaamalla – jos on esimerkiksi lapsena joutunut selviytymään vaikeiden tunteiden läpielämisestä ilman syliä tai halia, voi olla aikuisenakin tosi vaikeaa ottaa kosketusta vastaan, kun itkettää tai on muuten vaikea olo. Usein koskeminen tarvitsee turvaa, luottamusta ja henkistä läheisyyttä, sitä että polku kahden ihmisen välillä on avoin, välittävä ja välitön.

Jutussa mainittiin oikeutuksen tunnelukko. Tästä ja muista tunnelukoista, jos teema kiinnostaa, voit lukea aiheesta enemmän kirjastani Masennus ja tunnelukot.

Miksi somessa olisi hyvä seurata ihmisiä, joita emme ymmärrä tai hyväksy?

Mitä jää käteen tai mitä jää saavuttamatta, jos seuraamme vain ihmisiä sekä tahoja, jotka jo ovat kanssamme samaa mieltä asioista ja joita ehkä fanitamme? Ihmisiä, joilla on samanlainen maailmankatsomus, arvot ja mielipiteet kuin meillä? Usein luemme saman mielisten teoksia, seuraamme heidän kanavia ja päädymme yhteisiin kahvipöytiin olemaan entistä enemmän samaa mieltä. Ei siinä ainakaan oma maailmankuva laajene. Tai viisaus meissä.

Vaatii itsevarmuutta tutustua erilaisuuteen ja ymmärtää sitä. Samalla luomme itsellemme kokonaisvaltaisempaa näkemystä maailmasta. Sellaista laajakatseisuutta ja osaamista kehittyvä maailma myös kaipaa. Kyse ei ole vain siitä, että pyrkisimme tutustumaan vain heikommassa asemassa olevaan erilaisuuteen vaan myös sellaisiin yksilöihin, joihin kytkeytyy esimerkiksi voimaa ja valtaa. Tutustumaan tarinoihin tekojen ja ajatusten takana. Toki yhteiskunnassamme on hyväksyttävämpää asettua näkyvästi tiettyjä tahoja vastaan ja olla jonkun toisen puolella. Onko tilanne sittenkään niin mustavalkoinen, että meillä on vain hyvä sekä paha ja toisella laidalla ei ole oikeutta tulla kuulluksi?

“Usein luemme saman mielisten teoksia, seuraamme heidän kanavia ja päädymme yhteisiin kahvipöytiin olemaan entistä enemmän samaa mieltä. Ei siinä ainakaan oma maailmankuva laajene. Tai viisaus meissä.”

Olen tehnyt yleisesti elämässä sekä sosiaalisen median käyttäytymisessä sellaisen päätöksen, että pyrin mahdollisuuksien mukaan seuraamaan ja olemaan tekemisissä laajalla skaalalla erilaisten ihmisten kanssa. Seuraan samalla ajatusmaailmoja ja arvoja joita en itse toteuta, mutta pyrin ymmärtämään syitä ja seurauksia. En siis läheskään aina seuraa tai istu samaan pöytään sen takia, että lähtökohtaisesti olisin samaa mieltä. Joskus myös seurailen muiden menoa puhtaasti sen takia, että kerrankin olisin niin fiksu, että voisin oppia muiden virheistä eikä oppi tulisi joka kerta omien kantapäiden kautta. Mutta tämä asia erikseen.

Tämän tyylin valittua toki toisinaan saa kuulla, että ”et siis ole kanssani samaa mieltä eli olet siis niiden toisten puolella”. No ei näinkään. En monessakaan asiassa ole yhtään kenenkään puolella. Pyrin asettumaan keskellä ja teen pistoja eri laitoihin tutustuessani eri näkemyksiin. Tällaisessa tilanteessa kyse saattaa olla polarisoituneesta tilanteesta ja sen eri rooleista.

“Vaatii itsevarmuutta tutustua erilaisuuteen ja ymmärtää sitä… Kyse ei ole vain siitä, että pyrkisimme tutustumaan vain heikommassa asemassa olevaan erilaisuuteen vaan myös sellaisiin yksilöihin, joihin kytkeytyy esimerkiksi voimaa ja valtaa.”

Haluan myös muistuttaa, että polarisaatio ei ole absoluuttisesti vain paha asia. Toisinaan tarvitsemme polarisoituneita tilanteita, jotta asiat tulevat näkyväksi ja pääsemme muutoksen äärelle. Toki se on sitten eri asia, miksi sotaisasti kahtia jakautuneesta tilanteesta emme toisinaan tunnu pääsevän etenemään rakentavasti seuraavaan vaiheeseen. Näin yhteiskunta ja ryhmät voisivat kehittyä.

Juuri nuo ovat kohtia, jolloin riitaisat ääripäät ja yllyttäjät ovat tehneet kuviossa oman osuutensa ja silloin kaivataan yksilöitä, jotka näkevät kokonaiskuvan laajemmin. Voidaan puhua yksilöistä, jotka ovat kykeneväisiä käsittelemään universaalia tietoa. Voidaan puhua myös universaalista ajattelusta. Jos ajatellaan, että meillä on iso pyöreä pöytä, minkä äärellä on lukuisia ihmisiä erilaisine ajatuksineen samasta asiasta, niin universaali ajattelija kykenee asettumaan ja ymmärtämään näitä kaikkia eri näkemyksiä.

“Jos emme kuuntele erilaisia ihmisiä ja näkemyksiä, emme voi oikein ymmärtää. Joku onkin joskus hyvin sanonut, että ”kuuro luulee, että ne jotka tanssivat ovat hulluja”.”

Tässä yhteydessä voidaan puhua myös generalisteista. Heitä ei määritä joku tietty ala tai koulutus. He ovat moniosaajia, joita yhdistää uteliaisuus ja kyky nähdä asiat laajasti. Tarvittaessa generalisti osaa myös kaivautua syvemmälle asioihin eli kyse ei ole vain pinnallisesta tiedosta. Toivottavasti maailmamme osaisi tulevaisuudessa antaa yhä entistä enemmän arvoa yksilöille, joilta tällainen taito löytyy. He voisivat lopulta olla laaja-alaisten näkemystensä kanssa yhteisöissä, yrityksissä ja yhteiskunnassa pelinrakentajan asemassa.

Kuten sanottu, vaatii itsevarmuutta kunnioittaa toisen erilaisia näkemyksiä maailmasta ja sitä, minkä kautta hän tätä elämää elää. Jos emme kuuntele erilaisia ihmisiä ja näkemyksiä, emme voi oikein ymmärtää. Joku onkin joskus hyvin sanonut, että ”kuuro luulee, että ne jotka tanssivat ovat hulluja”.

Tutustus Kristiinan Komulaisen ja vankilapastori Jukka Vänskän luomiin Riidan ratkaisu -kortteihin .

Valon kautta kasvatetut lapset loistavat kirkkaammin – Täydellinen kasvattaja ei tarvitse olla, vaan tärkeintä on läsnäolo

Henna Heinonen on varhaiskasvatuksen ammattilainen, päiväkodinjohtaja, yrittäjä ja äiti. Hän on myös erityisherkkä haaveilija, itsensä ikuinen etsijä, ihminen, joka uskoo vahvasti hyvään ja siihen että maailmaa voi toden totta parantaa hiekkalaatikolta käsin.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miksi jotkut ihmiset pursuavat iloa ja valoa ja miksi toiset vain märmättävät ja kulkevat kuin kaikki maailman paino olisi heidän harteillaan?

Ajattelin pitkään sen olevan luonnekysymys. Toiset vain ovat iloluonteisempia ja hersyvämpiä. Sitä, se varmasti suureksi osaksi onkin, sitten aloin tarkkailla meidän aikuisten tapaa kasvattaa lapsia.

Tuttava kertoi ylpeänä heidän tyttärensä kirjoittaneen tosi hyvät ylioppilaspaperit

– Hän hakee lääkikseen, pitäisiköhän sinunkin vaatia omalta lapseltasi vähän enemmän?

Illan kuluessa paljastuu, että tytär lukee yökaudet ja viiltelee itseään ahdistukseen. Miksiköhän?

Vierestä seuraan toista äitiä, jonka lapsi hölmöilee. Hän komentaa ja komentaa, ilman mitään seurausta ja komennot kaikuvat tyhjille korville. Hiljaa mietin, uskaltaisinko kommentoida, että joskus asiat pitää viedä loppuun asti, että lapsi ymmärtää seuraukset.

Mietin omaa tapaani kasvattaa. Kuinkahan paljon olen traumatisoinut jo aikuista lastani? Vaatinut ja näyttänyt seurauksia ja toisaalta katsonut läpi sormien asioita. Osasinkohan koskaan kertoa hänelle lapsena, kuinka hyvä ja täydellinen hän on. Erityislaatuinen, erityinen, niin kuin meistä jokainen omalla tavallaan.

Pohdin myös itseäni. Omaa jatkuvaa riittämättömyyden tunnettani, itsekuria ja täydellisyydentavoittelua.

Olenko minä iloluonteinen? Positiivinen? Hauska? Miksi minä olen itselleni näin ankara?

Voi, toivottavasti tyttäreni ei ole mallioppinut minulta tätä piirrettä, tai toivottavasti en ole huomaamatta vaatinut häneltä tätä. Jostakinhan minäkin olen tämän oppinut?

Muistan lapsuudestani perheen yhteiset luontoretket, mato-onkiretket myllylle ja mummilan koko suvun lettukestit. Muistan kuinka äiti luki joka ilta iltasadun ja kun joku meistä lapsista sairastui, Mummi tuli pelaamaan meidän kanssamme lautapelejä. Meillä oli rajat ja kuri ja paljon rakkautta.

Niillä opeilla minäkin olen omaani kasvattanut ja kasvatan edelleen, vaikka hän aikuinen jo onkin.

Työssäni varhaiskasvatuksessa pätee sama. Mitä enemmän rakkautta, sitä enemmän onnellisuutta. Muistan elävästi erään pikkumiehen. Hän oli tosi tulistuvaa sorttia ja kun asiat eivät menneet niin kuin hän halusi, nyrkit puhuivat. Itsehillintää vasta harjoiteltiin. Tähän avuksi teimme varhaiskasvatukseen ”kiukkukortit”. Pienet laput avainnauhaan kaulaan, kuin muistutukseksi miten milloinkin pitää toimia, kun kierrokset nousevat. Siellä oli kuvia ”laske 1-10”, ”puhalla kiukku ulos”.. Mikään näistä ei kuitenkaan tuntunut toimivan.

Seuraavan kerran kun me taas istuttiin sylikkäin ja juteltiin, minä kysyin häneltä,

– Mikä on, kun tämä ei toimi? Olet fiksu kaveri, miksi se menee aina överiksi? Mitä nyt?

Hän hymyili minulle ujosti

– Rauhoitun parhaiten näin, tässä sylissä, kun halaat minua kovin.

Niinpä me otimme kuvan yhdessä, toistamme, halaten ja kiinnitimme sen avainnauhaan. Muistutukseksi seuraavaan kertaa varten ja muille aikuisille tiedoksi.

– Näyttämällä kuvaa kyllä sinua halataan, rakastetaan.

Ja uskokaa, tai älkää, se loppui vähitellen, rakkaus auttoi.

En myönnä olevani täydellinen kasvattaja, en edes lähelläkään, mutta olen aina yrittänyt tehdä parhaani. Niillä voimavaroilla ja opeilla, joita minulla on ja minä opin koko ajan lisää. Elämä on loputonta kasvamista ja se on kaikkein hienointa. Voi tutkiskella omaa sisintään, tapaansa toimia ja muuttaa sitä. Minä olen päättänyt kasvattaa rakkautta muita ja ennen kaikkea itseäni kohtaan. Rakkautta nähdä asioiden taakse ja ymmärtää enemmän ja paremmin tilanteita ja ihmisiä. Nähdä asiat ilon ja valon kautta ja tuoda sitä enemmän elämään.

Se riittää. Minä riitän.

Erityisherkkä lapsi voi kokea olevansa erilainen – Näistä syistä herkkyys on kuitenkin supervoima

Erityisherkkyys tai paremminkin erityinen herkkyys on voimavara, ei heikkous tai vika. Itselleni sen oivaltaminen on vaatinut aikaa.

Joskus muut eivät kykene ymmärtämään herkkää ja herkälle ominaista tapaa suhtautua omiin tai toisten tunnetiloihin. Minua on moitittu siitä, että kun ”sinä olet aina niin herkkä”. Tai otat tämän asian tai tilanteen aivan ”liian herkästi”. Sellaiset kommentit ovat satuttaneet, sillä minut on leimattu ”vääränlaiseksi”.

Olen opetellut itse ajattelemaan, että herkkyyteni on minulle kyky toteuttaa omaa elämäntehtävääni ja mahdollistaa merkitykseni maailmalle. Herkkyyden kautta pystyn aistimaan asioita ja välittämään niitä syvällisellä tasolla eteenpäin esimerkiksi kirjoittamalla.

Monet luovalla alalla työskentelevät tekijät ja taiteilijat ovat herkkiä.

Edelleen joku saattaa sekoittaa herkkyyden ujoudeksi, arkuudeksi, epäsosiaalisuudeksi, nirsoudeksi tai neuroottisuudeksi. Joskus herkkyys saattaa näyttäytyä ulospäin tällä tavalla, mutta herkkä ei itse pidä itseään luultavasti minään yllä mainituista. Herkkä toimii ainoastaan eri tavalla kuin muut. Juuri siksi herkkyys on voimavara, ei vaje.

Kunpa jo ollessani lapsi joku olisi oivaltanut, että herkkyys on itse asiassa henkilökohtainen supervoimani. Ja asia, jota ei voi eikä kannata korjata.

Herkkyydestä tekee supervoiman moni asia, kuten herkän…

…kyky kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin. Herkkä näkee sävyjä siellä, missä muut eivät niitä välttämättä näe. Se on polku ja portti luovaan tekemiseen.

…kyky aistia, milloin joku tilanne, ihminen, paikka tai asia tuntuu oikealta ja milloin taas väärältä. Joskus vain tietää, kun kaikki ei ole kohdallaan. Ja usein silloinkin, kun kaikki on.

…aitous. Herkän ihmisen on hankala teeskennellä jotain, mitä hän ei todellisuudessa ole. Jos aihepiiri tai ihminen ei ole herkästä kiinnostava, hän kyllästyy helposti. Herkkä on parhaimmillaan syvällisten keskusteluiden parissa eikä siedä joutavaa small talkia.

…empaattisuus. Herkkä on loistokuuntelija ja pystyy ymmärtämään ja ratkomaan tunnetilanteita.

…kyky pohtia syvällisiä asioita ja ratkaista sellaisia asioita, jotka ovat monelle hankalia.

…taito erottaa olohuoneessa se virtahepo, jota kukaan muu ei näe.

…kyky havaita herkkiä signaaleja, muutoksia ilmapiirissä, piilotettuja ongelmia ja ristiriitoja. Herkkä saattaa olla lahjakas ajatustenlukija!

PS. Ole onnellinen herkkyydestäsi, se antaa sinulle erityisvoimia!

Hidasta elämää -kirjaperheen lastenromaanin Herkkä Pilvi Perhonen ja pelkonsa voittavat sankarit, johtotähtenä toimii jättiläisperhonen, jonka avulla tarina pureutuu herkkyyden tunnistamiseen, käsittelemiseen ja herkkyyden näkemiseen voimavarana. Kirja on itsenäinen jatko-osa aiemmin ilmestyneelle Oliver Oranki ja metsän ainutlaatuiset sankarit– lastenkirjalle. Kurkkaa uutuuskirja täältä.

Tukistettu äiti tukistaa todennäköisemmin myös lapsiaan – Voiko väkivallan ketjun katkaista?

Tuija Siljamäki on tiedetoimittaja (FM) ja kirjallisuusterapiaohjaaja sekä kahden nuoren aikuisen äiti. Hänellä on kokemusta on vaikeasti ruoka-allergisen ja tyypin 1 diabetesta sairastavan lapsen kasvattamisesta sekä uupumuksesta. Häneltä on ilmestynyt tietokirja Kuokkavieraita: diabetes, allergia ja meidän perhe (Kirjapaja, 2020).

Tuija Siljamäki. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen

Erään koulupäivän jälkeen sanoin isälle pahasti. Olin yhdeksänvuotias. Isä oli pötköttelemässä sohvalla, kuten hänellä oli tapana aina työpäivien jälkeen. Kutsuin häntä laiskaksi. En tiennyt, että niin sai haukkua vain lapsia.

Isän reaktio tuli salamannopeasti. Ennen kuin ehdin tajuta, minua lennätettiin tukasta pitäen omaa huonetta kohti. Tuntui kuin päänahkaa olisi revitty irti. Omassa huoneessani lysähdin lattialle ja kuuntelin, kuinka sydän hakkasi korvissa. Tärisin järkytyksestä.

Se ei ollut ensimmäinen tai viimeinen kerta, kun isä repi minua tukasta. Tukistaminen oli tehokas tapa osoittaa ”pennulle” paikkansa tarvitsematta sanoa mitään. Aivan, lapsia kutsuttiin 1970-luvulla ”penikoiksi”, kuin eläimiä. Isä kuritti tukistamalla, koska 70-luvulla se oli sallittua ja todella yleistä. Isä teki niin myös siksi, että hänelle oli tehty niin. Ukki oireili sotatraumaansa hakkaamalla lapsiaan ja vaimoaan. Sitä kutsuttiin kasvatukseksi.

Vain muutama vuosikymmen sitten lapsia kiellettiin ”lellimästä piloille” hellittelyllä. Itkevää vauvaa ei saanut heti mennä lohduttamaan ja liika sylissä pitäminen opetti vauvan vain ”hypyyttämään” aikuisia. Vauvatahtisuus ei vanhemman arvovallalle sopinut. Ikään kuin vauva tai taapero itkisi ilkeyttään! Näin opetettiin vielä vanhempiani.

Tukistaminen eli ”tukkapölly” on edelleen yksi tavallisimmista kuritusväkivallan muodoista. Miten harmittomalta se kuulostaakaan! Mutta hiuksista retuuttaminen paitsi sattuu, on uhrille erityisen nöyryyttävää ja jättää avuttoman olon. Rakas ihminen tekee näin. Siksi on järkyttävää, että tietoisuus kuritusväkivallan laittomuudesta on päässyt Suomessa hieman heikentymään, vaikkakin on edelleen korkealla tasolla. Noin viidesosa vanhemmista myöntää tukistaneensa lastaan Lastensuojelun Keskusliiton Kovemmin käsin – kuritusväkivaltaselvityksessä.

Päänahka arkana kannoin isieni häpeää vuosikaudet. Päätin: ikinä en omia lapsiani satuta näin. Kaunansiemen iti vihanversoja, joita pääsi verenkiertoon myrkyttämään rakkauttani. Kun rakas ihminen satuttaa yhä uudelleen, jättää se sisälle epämääräisen ahdistuksen ja arvottomuuden tunteen. Lisäksi se iskostaa syvälle vääränlaisen mallin toimia ihmissuhteissa. En tajunnut, miten vaikeaa tätä aivoihin istutettua mallia vastaan on taistella. En tajunnut, miten väsymys voi haurastaa hermojärjestelmää ja päästää kiukun ryöpsähtämään.

Eräänä iltapäivänä vauvan kanssa valvotun yön jälkeen torkuin sohvalla, vauva kainalossa. Taapero touhuili vieressä omiaan. Äkkiä otsaani jysähti tylppä esine. Reaktioni tuli salamannopeasti: käteni singahti sivulle – ja osui taaperoa rintaan. Pieni pärähti itkuun ja nyyhki: ”äiti, paitaan sattui”. Vauvakin heräsi ja viritteli itkua. Silmissäni kuumottivat häpeänkyyneleet, kun vedin taaperon syliini ja suukotin hänen kosteita poskiaan anteeksipyydellen.

Tämä oli napsahduspisteeni. Siihen saakka olin vaalinut kuvaa itsestäni loputtoman kärsivällisenä äitinä, lempeyden perikuvana. Nieleskelin häpeääni. Tämän kokemuksen hautaisin syvälle enkä ikinä kertoisi kenellekään.

Tapaus tuli kummittelemaan uniini. Unessa riepottelin mollamaijaa, joka muuttui itkeväksi lapsekseni. Myöhemmin ymmärsin kokemukseni terveelliset puolet. En pitänyt itseäni enää täydellisenä. Ymmärsin olevani ihminen. Ymmärsin, että muillakin äideillä ja isillä on napsahduspisteensä, vaikka kaikkensa yrittäisivät. Aloin ymmärtää myös isääni, joka teki parhaansa niillä vanhemmuuden työkaluilla, jotka oli saanut. Vaikka tulikin satuttaneeksi.

Kun lapseni olivat taaperoita, tuli lisää hetkiä, jolloin kaikki tuntui ylivoimaiselta. Selkärankareaktio oli tehdä jotakin väkivaltaista. Nyt tunnistin tuon sukupolvien takaa nousevan impulssin pakotuksen kädessä, joka nousi kuin läimäistäkseen tai tukistaakseen. Ymmärsin, että minun oli noina hetkinä parempi poistua paikalta (vähintään henkisesti) ja puhallella pari kertaa ulospäin.

Isän kuolemasta on jo yli kymmenen vuotta. Muistan häntä saunassa, kun huomaan, miten ovi repsottaa. Isä olisi osannut korjata sen. Isä osasi korjata kaiken. Itseään ei. Mutta minä voin korjata jotakin muuta: voin antaa hänelle anteeksi. Voin muuttaa väkivallan ketjun rakkauden ketjuksi. Tai ainakin yrittää siinä parhaani.

Lähteet:

https://www.lskl.fi/tiedotteet/kuritusvakivalta-ei-ole-kadonnut-suomesta/

https://www.lskl.fi/julkaisut/kovemmin-kasin-suomalaisten-kasvatusasenteet-ja-kuritusvakivallan-kaytto-2021/

Hyyryläinen, Hanna: ”Saanko sanoa, että se on väkivaltaa?” Tutkimus lapsuuden kuritusväkivallan kokemuksista ja vaikutuksista aikuisuuteen

Pro gradu-työ, Lapin yliopisto, 2020. https://lauda.ulapland.fi/handle/10024/64330

Surua ei tarvitse pelätä – Kun kohtaa surunsa, voi kokea myös elämän ilot syvemmin

Ah, suru. Kenties yksi lemppareistani, eheytymisen kannalta olennaisin, ehkä väärinymmärretyin tunne. Suru on meille usein niiiiiiiin vaikea, koska monella meillä on paljon surematonta surua systeemissämme, varhaisilta ajoiltamme asti. Ehkä jäimme yksin tunteidemme kanssa, kenties koimme traumaattisia asioita, ehkä kukaan ei osannut auttaa meitä elämän muutosten ja kolhujen kanssa. Silloin surun kohtaamiseen liittyy herkästi voimakas, alitajuinen pelko: jos mä nyt alan tässä suremaan, se ei lopu ikinä.

Aikuisena (tunnetaitojen myötä) voi oppia ihan uudenlaisen suhteen suruun; tunne saa tulla ja sen kanssa voi olla ihan rauhassa samalla kun luottaa, että ihan oikeasti tämäkin menee ohi. Jos on varhaisissa vaiheissaan ollut surun ja hämmennyksen kanssa paljon yksin, sekin on oikeastaan traumaattista. Suru on niin valtava kokemus aaltoineen, että sitä oppii pelkäämään ellei siihen ole saanut kannatteluapua. Siksi opimme kaikenlaisia mahdollisia vippaskonsteja kuten turruttamista (lohturuokaa, päihteitä, shoppailua, himourheilua tms.) sitä peittääksemme ja paetaksemme.

(Suremattomaan) suruun pääsee käsiksi vasta, kun turvaa on riittävästi

Surua pääsee usein syvästi t u n t e m a a n vasta, kun turvaa on riittävästi. Sureminen turvassa on vähän eri asia kuin olla jatkuvasti surullinen / huolissaan. ⁠ Suru on usein meille valtavan vaikea tunne, koska sitä on niin vaikeaa ennakoida: kauanko se kestää, kuinka voimakkaasti ja loppuuko se ikinä? ⁠Suru on raskas, viiltävä, raastava tunne joka usein pakottaa pysähtymään, hiljentää, vetää alas. ⁠
⁠
Kun varhaisissa vaiheissaan on jäänyt yksin surun tunteen kanssa, on usein kokenut myös suurta avuttomuutta ja turvattomuutta. Silloin kehittää kaikenlaisia mahdollisia selviytymis- ja puolustuskeinoja ettei tarvitsisi enää ikinä joutua psyykessään siihen paikkaan. Tämän vuoksi moni meistä suorittaa, paahtaa, on ihmissuhteissa jotka tuottavat surua – koska alkuperäisen surun vapauttavasti tunteminen ilman turvaa on vielä (alitajuisesti) ihan liian vaarallista. ⁠
⁠
Usein tunnetaitoprosessissa muut tulevat ensin. Surua ja sen tuomaa avuttomuutta voi olla peittämässä monia tunteita, esimerkiksi vihaa ja syyllisyyttä.
⁠

Elämä mullistuu, kun oppii suremaan. Se on eri asia kuin olla ihan jatkuvasti surullinen / masentunut / voida huonosti jonkin asian vuoksi. Silloin meitä ohjaa aikoinaan yksin tunteidensa kanssa jäänyt lapsi, ei turvallinen sisäinen aikuinen.⁠ Tietysti on vaikeita vaiheita ja voi surettaa tosi tosi paljon. Mutta samalla voi voida mahdollisimman hyvin ja jeesata itseään, ja se on käsittämättömän voimauttavaa. Silloin ei surua enää tarvitse niin pelätä, vaan alkaa syvästi hyväksyä menetykset ja luopumiset osaksi elämää – joka paradoksaalisesti avaa meitä syvälle elämän ilolle ja nautinnolle.
⁠

Kuva:Unsplash

Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.

Nämä 4 asiaa ovat esteitä parisuhteen yhteydelle (+ mitä voit harjoitella sen sijaan)

Yhteys toiseen ihmiseen (taikka aina edes itseen) ei ole mikään helppo laji. Yhteys kysyy meiltä kontaktia myös haavoittuvaisempiin tunteisiin ja se kysyy tiettyä turvaa toteutuakseen. Sillä siellä missä täytyy olla varuillaan ja varautunut, on vaikea olla yhteydessä.

Yhteyteen ja yhteydettömyyteen meillä jokaisella on luultavastu omat historian lastimme ja kantamuksemme.Ehkä olemme kuulleet ”olevamme liian herkkiä”, ”lopeta se itkeminen” tai mitä hyvänsä. Olemme oppineet suojautumaan haavoittuvaisilta tunteilta, olemme oppineet kovettamaan itseämme…jotta selviäisimme.

Ja juuri nämä erilaiset selviytymismekanismit ovat usein esteenä yhteydelle. Samalla se on ymmärrettävää. Selviytymismekanismien takana on pelkoa. Joka usein hiukan paradoksaalisesti liittyyy….yhteyden menetykseen, hylätyksituloon ja torjutuksi tuloon. Mikä oravanpyörä.

Joskus muuten kuvittelin, että ”tietoinen parisuhde” tarkoittaisi sitä, että mitään defenssejä ei olisi ja kaikki olisi koko ajan vaan tietoista. Voin sanoa, että käsitykseni on tästä hieman muuttunut. Harjoittelemme kumppanini kanssa sitä, että vaikka meissä joskus herää myös defenssejä ja pelkoja, niin toisen kanssa niistäkin on turvallista puhua ja katsoa mitä niiden takana on. Aina se ei onnistu heti ja joskus välissä tarvitsee ottaa pieniä rakentavia taukoja päästä ensin yhteyteen itsessä siihen, että mitä suojautumisen takana onkaan.

Parisuhteen yhteyden estäjiä ei voi välttämättä täysin poistaa, mutta voi harjoitella jäämään itselleen kiinni siitä, milloin on toimimattomalla kehällä. Ei siksi, että itseä pitäisi siitä syyttää, vaan siksi että havahtuminen voi auttaa meitä katkaisemaan sellaisen, mikä ei toimi.

4 estettä yhteydelle parisuhteessa

Yritys ”ratkaista” toisen tunteet.

Tämä on usein sitä, että emme kuuntele, vaan alamme antamaan ratkaisuja. Ymmärrettävää. Mutta ei useinkaan toimi. Varsinkin jos toisella on vaativa tunne, hän tarvitsee ensin kokemuksen että saa rauhassa tulla kuulluksi. Tämän sijaan, harjoittele kuuntelemaan rauhassa ja kysy lisää.

Reaktiivisuus

Tämä on sitä että menemme nopeisiin tulkintoihin, hyökkäämme, puolustaudumme, vetäydymme ja toimimme jollain tavoin tunnekuohussa. Tällöin usein johonkin arkaan kohtaamme tai tunnetriggeriimme on osunut ja alamme toimia sen mukaisesti, ilman että tarkistamme mistä on oikeasti kyse. Tämän sijaan, harjoittele rauhoittelemaan itseäsi ja muista että tulkintamme tunnekuohuissa saattavat mennä reippaasti hutiin. Rauhoitu ensin ja lähde sitten selkeyttämään, mitä oikeasti tapahtui ja millaisia tulkintoja teit, pitävätkö ne paikkaansa?

Defensiivisyys

Vanha kuoma, defensiivisyys. Se voi ottaa monia muotoja. Syyttämistä, harhauttamista, kieltämistä…Sellaista missä sulkeudumme keskustelulta. Mahdotonta löytää yhteyttä. Harjoittele tunnistamaan, että mistä huomaat olevasi defensiivisessä tilassa? Tätä ei voi täysin poistaa, mutta sen voi tunnistaa ja muistaa, että silloin taustalla on jotain miltä pyrimme suojautumaan. Joskus voi olla toimivaa vain kommunikoida kumppanille, että “huomaan olevani nyt defensiivisessä tilassa, ja minun on hyvä hetken itse reflektoida sitä, mistä tässä on kyse”.

Mentaalinen vänkäys

Mentaalinen vänkäys sisältää luultavasti kaikki edelliset kohdat. Tällöin parin välillä on kuin mentaalista pingistä, joka ei vie kertakaikkiaan minnekkään. Ping- syytös- ping- vastasyytös ja ping-ping, uusi kierros. Tämän sijaan, voit ehdottaa pientä taukoa. Voit todeta, että hei, nyt meidän keskustelu ei mene mihinkään, etsitäänkö yhdessä ymmärrystä sen sijaan, että ollaan toisiamme vastaan?

Sellaista suhdetta tuskin onkaan, jossa ei koskaan esiintyisi mitään ylläolevaa. Mutta onneksi voi ihan oikeasti opetella keinoja toimivampaan yhteyteen ja samalla puolella olemiseen.

Erilaisia kokemuksiani yksinäisyydestä – joskus yksinäisyys on mielentila, joskus se taas johtuu elämäntilanteesta

Yksinäisyys – kokemuksiani ja niiden vastavoimia

Olen kokenut oloni erilaiseksi ja ulkopuoliseksi, jolloin yksinäisyys on vallannut minut. Olen luullut, että olen traumojeni vuoksi perustavanlaatuisesti erilainen kuin muut. Olen myös kokenut vertaistukea ja sydämestä asti kumpuavaa ymmärrystä.
Olen muuttanut paikkakunnalle, josta en tunne ketään. Olen ollut katkera ja ahdistunut. Olen myös täysin samassa tilanteessa ollut toisinaan täysin tyytyväinen enkä ole kokenut oloani yksinäiseksi.
Olen asunut ulkomailla, enkä ole ymmärtänyt kunnolla kieltä enkä paikallista kulttuuria. Olen myös kokenut yhteyttä kielimuurin takana, silmien pilkkeessä ja arjen yhteisissä toimissa.
Olen eronnut ja hukkunut menetyksen aiheuttamaan suruun ja yksinäisyyteen pohtien, miksi minulle kävi näin. Olen myös saanut tukea ystäviltäni ja kokenut kiitollisuutta kokemuksistani – myöhemmin myös itse erosta.
Olen ollut tuore äiti, joka on kaivannut toisten äitien seuraa, muttei ole löytänyt sitä. Olen myös saanut jakaa rehellisesti äitiyden ihanuutta ja vaativuutta ihmiselle, joka todella ymmärtää minua ja on kokenut samaa.
Olen ollut etätyöläinen, joka on kaivannut työtovereita ja onnistumisen jakamista. Olen myös saanut innostavia ja työtäni tukevia sähköposteja.
Olen istunut rakkaan perheeni kanssa autossa, mutta kokenut emotionaalista yksinäisyyttä. Näinä hetkinä en ole osannut rauhoittua sydämeeni, vaan olen elänyt todeksi menneessä omaksumaani ulkopuolisuuden ja erillisyyden haavaa. Olen myös kokenut valtavaa lämpöä ja yhteisyyttä perheeni kanssa.
Olen ollut eri mieltä läheisteni kanssa ja kokenut, että jään yksin ja etten tule nähdyksi. Olen myös kokenut, että läheisyys ei lähde mielipiteistä vaan sydämestä.
Olen kävellyt ihmisjoukossa ja kokenut erillisyyttä. Olen myös hengittänyt syvään ja hakenut sydämestäni voimaa ja alkanut hymyillä, ja koko maailma on muuttunut ympärilläni. Ihmiset hymyilevät takaisin, ovat ystävällisiä ja näkevät minut todella.
Olen kokenut kosmista yksinäisyyttä, pienen ihmisen kaipuuta suurempaan yhteyteen ja kotiin. Olen myös kokenut saumatonta yhteyttä kaiken kanssa.

Kaikkein yksinäisin olen ollut, kun olen jättänyt itseni yksin. Olen hakenut hyväksyntää itseni ulkopuolelta – ihmisiltä, joiden seura ei ole tehnyt minulle hyvää. Olen seurannut toisten elämäntyyliä, musiikkimakua ja valintoja – sopeutuen asioihin, jotka eivät oikeasti olleet yhtään minua. Olen jättänyt omat tarpeeni ja toiveeni huomioimatta. Ne ovat eläneet niin syvällä sydämessäni, etten ole edes itse tiennyt niiden olemassaolosta.

Onneksi olen myös oppinut oman arvoni. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, rakastamaan itseäni ja elämään kuten sydämeni haluaa. Olen oppinut olemaan itselleni kannustava, ymmärtäväinen ja rakastava ystävä! 🙏

Lisää syvyyttä elämään tarjoaa Mitran upea kirja Sydämen seksi – Laajenna nautintoasi!

Mollaisitko ystävääsi niin kuin itseäsi? – Sisäiseen puheeseen kannattaa kiinnittää huomiota

Sanat ja ilmaisut, joita käytämme itsestämme, muokkaavat aivojamme ja vaikuttavat hyvinvointiimme. On siis hurjan paljon väliä, miten puhumme itsestämme itsellemme. Annammeko vallan rakkaudelle vai egon, pelon ja häpeän johtamalle sisäiselle kriitikolle, joka saa meidät etsimään ja löytämään heikoimmat kohtamme.

Sisäinen kriitikkomme vakuuttelee, miten typeriä, hölmöjä, rumia ja riittämättömiä olemmekaan. Kun saamme ulkopuolisia kehuja, mitätöimme nekin herkästi katteettomiksi, ”En todellakaan ole ihana, osaava, hyvä, kaunis tai mitään muutakaan, kunhan puhut.”

Kriittinen minäpuhe nakertaa rakkautta itseä ja samalla muita kohtaan. Se ei edistä kasvua, sillä omaa toimintaansa ei voi muuttaa vähättelemällä ja tuomitsemalla itseään.

Itsensä mollaamisen voi korvata opettelemalla kunnioittamaan ja kohtelemaan itseään hyväntahtoisesti ja ystävällisesti, jolloin myös luottamus ja rakkaus omaan itseen kasvaa.

Minulla on tapana jututtaa itseäni aamuisin, jolloin olen tahmea ja puolinukuksissa ja sähellän kaikenlaista outoa kahvin keittämisestä kahvitta tai vedettä munien kahteen kertaan keittämiseen tai astianpesuaineen lorauttamiseen munakasseokseen. Kun aikaisemmin moitin itseäni: ”Oletpas sinä Eija tavallinen tohelo”, niin nykyisin käännän puheeni nopeasti kehuiksi: ”Ihana olet” ja väläytän bonukseksi hymynkin.

Teen tätä ääneen, sillä itselleen ääneen puhuminen on vaikuttava työkalu. Korvaamisen periaatteeseen nojaavan itselleen puhumisen on tietenkin oltava myönteistä, lempeää ja lämmintä äänensävyään myöden.

Voit treenata oman kriittisen minäpuheesi korvaamista aluksi esimerkiksi niin, että tarkkailet sen sävyä ja sisältöä ja kirjaat ylös kaikki itseäsi, tekojasi ja elämääsi vähättelevät ajatukset, sanat ja ilmaisut, joita sinulla on tapana käyttää. Tarkastele sitten rauhassa listasi jokaista kirjausta ja kysy itseltäsi

Pitääkö ajatus tai ilmaisu todella paikkansa?
Tuleeko sinulle siitä hyvä mieli?
Palveleeko ajatus sinua jotenkin unelmiesi ja tavoitteidesi saavuttamisessa?
Mitkä olisivat kielteisten Ilmaisujesi myönteisiä vastakohtia?
Miten oppisit viljelemään niitä minäpuheessasi?

Sitten voit pikkuhiljaa korvata kriittisen puheesi myönteisillä ja kohottavilla ilmaisuilla itsestäsi.

Älä säikähdä, vaikka et heti onnistuisikaan, jatka uteliaasti ja sitkeästi ja katso mitä tapahtuu. Sisäinen puheesi juontaa alkunsa uskomuksistasi, joita olet vahvistanut jo kauan, joten armottomuuden, kritiikin ja itsensä mollaamisen korvaaminen lempeillä, rohkaisevilla ja rakkaudellisilla ilmaisuilla vaatii toistoa ja ahkeraa harjoittelua.

Voit myös miettiä, käyttäisitkö samaa vähättelevää sanastoa puhuessasi ystävälle tai yleensä kenelle tahansa kanssakulkijallesi. Mollaisitko arvostamaasi ja rakastamaasi ihmistä tyhmäksi idiootiksi ja hänen mielipiteitään arvottomiksi?

Asiaa on tutkittu ja itseään sisäisellä puheella mollaavat ovat kautta linjan kieltäytyneet esittämästä samoja puheita läheisilleen, eivät ole siis kyenneet siihen. Mieti, kykenisitkö itse.

Voit ottaa avuksesi myös tiedon aivojesi muovautuvuudesta ja omista kasvumahdollisuuksistasi. Kun saat itsesi kiinni ajatuksista, ”En osaa, en pysty, en kykene”, voit korvata ne kyseisen tiedon valossa ajatuksilla, ”Minä opin, kykenen, kehityn, kun vain haluan ja näen vaivaa.”

Pohdi myös viihtyykö rakkaus siellä, missä vähätellään, mitätöidään ja tuomitaan.

Lue kirjastani lisää kriittisen minäpuheen vaikutuksista ja korvaamisesta hyvinvointia ravitsevalla lempeällä minäpuheella. Kirjan voit ostaa täältä.

Lämmin ajatus sinulle, joka juuri nyt suret tai kaipaat – Kaikkea on lupa surra

Elämä on aikamoinen reissu: välillä saa matkata kevyen matkalaukun kanssa ja hetkessä selkään asetetaan reppu, joka voi olla hyvinkin painava. Elämä yllättää aina, siksi ei voi kuin pyrkiä elämään hetki ja askel kerrallaan.

Olen viime aikoina kuullut erään minulle rakkaan, jo iäkkään, ihmisen suusta monta kertaa sanat: ”Kaikki otetaan vastaan, mitä elämä tarjoaa”. Tämä tarkoittaa sitä, että hän hyväksyy elämän eteen tuomat asiat siitä huolimatta, että ne saattavat herättää ikäviltä tuntuvia tunteita. Ihailen tämän ihmisen tapaa suhtautua elämään.

Tänään halusin asettua kirjoittamaan surusta. Siitä tunteesta, joka on jokaisen osa – jokainen joutuu tutustumaan tunteeseen, joka kertoo siitä, että olemme joutuneet tai päättäneet luopua jostain. Se jokin voi olla mitä tahansa: ihminen, eläin, koti, työpaikka, mitä tahansa. Kaikkea on lupa surra ja oikeastaan kuuluukin surra, jos se asia, josta on joutunut luopumaan, on ollut itselle tärkeä tai merkityksellinen. Kukaan sinun ulkopuoleltasi ei voi tulla sanomaan, mitä saat surra ja mitä et.

Jo ajatus menettämisestä voi herättää surua

Jo pelkkä ajatus tai pelko menettämisestä voi herättää surua. Kukapa haluaisi astua surun sillalle? Sille matkalle, joka on vedenjakaja sen elämän, joka oli ennen surua ja sen elämän joka surusta seuraa, välillä. Surun sillalla menetys muuttaa muotoaan ja jos hyvin käy, muuttuu hyväksynnäksi ja hiljaiseksi kaipaukseksi, joka sekin ajan saatossa saattaa haalistua. Yleensä aika haalistaa surua, vaikkei sitä ison surun keskellä välttämättä edes halua kuulla. Joskus sureva pelkää sitä, että kun päästää surusta irti, hän unohtaa sen, jonka on menettänyt.

Itse välillä ajattelen, että elämä on luopumisen opettelemisen matka. Aina tulee uusi menetys. Elämä on surujen helminauha. En tiedä, onko se sitä kaikille, mutta monelle on. Moni kapinoi tätä vastaan ja ihan syystä – suru sattuu ja vie voimia. Suru on maailman surullisin tunne. Mieli pitää mieluummin asioista ja ihmisistä kiinni kuin haluaa päästää irti. Kukapa rakkaalle (olipa se mitä hyvänsä) haluaisi sanoa: ”Mene vain”. En minä ainakaan.

Suuri suru kertoo suuresta rakkaudesta

Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi suru. Ja silti kannattaa valita se, että rakastaa. Välillä itse mietin, kuinka monta kertaa sydämen pitää tällä reissulla särkyä. Sydän tuntuu olevan fyysisen lihaksen lisäksi henkinen lihas: suru särkee sydäntä ja kasvattaa rakkauslihasta. Suru voi ihan oikeastikin särkeä sydämen – tätä kutsutaan särkyneen sydämen oireyhtymäksi.

Suvi Teräsniska laulaa kauniisti:

”Vaik en enää koskaan näkis sinua
Sä tuut aina oleen osa minua
Ja ne kaikki jotka viereen päästin
Kaikki joiden jäljet säästin
Täynnä jälkiä kuin ihan kuka vaan
Jokainen meistä kantaa muita mukanaan
Ja ne kaikki jotka viereen päästin
Kaikki niiden jäljet säästin”

Joskus käy niin että menetys saa ihmisen vihaiseksi ja katkeroituneeksi. Viha voi olla ikään kuin kattilankansi, joka kätkee alleen valtavan määrän kohtaamatonta surua. Jos menetys on traumaattinen, siitä toipuminen voi olla tosi vaikeaa ja vaatia ammatti-ihmisen apua.

Lämmin ajatus sinulle, joka tällä hetkellä suret ja kaipaat tai mietit sitä, päästäisitkö irti jostain sellaisesta, josta on oman hyvinvoinnin kannalta välttämätöntä luopua.

LUKUVINKKI: Jos etsit aiheesta lisää luettavaa, kirjoitin surusta kirjassani Lupa surra (Otava, Hidasta elämää 2019):

Onko ystävälläsi narsistisia piirteitä? 5 kohtaa tunnistamisen avuksi

Narsistinen ystävä on yleensä hyvin itsekeskeinen, huomionhakuinen ja empatiakyvytön.

Hän kokee usein olevansa oikeutettu kaikkeen ja kaikkiin ja rajat itsen ja muiden välillä ovat häilyvät. Se mikä on sinun, on myös hänen, mutta se mikä on hänen ei kuulu ollenkaan sinulle.

Narsistisia piirteitä omaava ystävä ei pysty vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä ja on hyvin vähän kiinnostunut muiden hyvinvoinnista.

Narsistiset ystävät ovat tavallisesti hyvin manipuloivia ja käyttävät ystävyyssuhteita omien etujensa ajamiseen.

Narsistisia piirteitä voi olla ilman diagnosoitua narsistista persoonallisuushäiriötä. Mitä enemmän ja vahvemmin narsistiset piirteet esiintyvät, sitä suurempia ja monimuotoisempia haittoja ne aiheuttavat myös ystävyyssuhteisiin ja sitä haastavampia ja kuluttavampia nämä ystävyyssuhteet voivat olla.

Alla viisi kohtaa, jotka kuvastavat ystävyyssuhteessa olevia narsistisia piirteitä

1. Uhrin esittäminen

Mikään ei ole koskaan hänen syytään ja hän esittää usein kaltoinkohdellutta ja syvästi loukattua uhria. Nämä esitykset voivat olla kuin suurta uskottavaa teatteria, joihin on vaikea tuoda esiin omaa eriävää mielipidettä ilman, että hän kokisi yhä enemmän tulleensa loukatuksi ja nyt vielä sinunkin taholta.

Kaikki ja usein koko maailma tuntuvat hänen sanojensa mukaan olevan häntä vastaan.

2. Draaman luoja

Hän saa luotua pienistäkin asioista suurta draamaa ja tuntuu elävän jatkuvassa draamassa ja kaaoksessa. Usein voi vaikuttaa myös siltä, ettei hän pysty edes elämään ilman tuota jatkuvaa draamaa ja hän ikään kuin jollain kierolla ja oudolla tavalla tuntuu saavan niistä itselleen elämänenergiaa.

Hän on myös yliherkkä loukkaantumaan asioista, joita ei ole edes tarkoitettu loukkauksiksi ja hän syyttää muita kovin sanoin hänen elämänsä pilaamisesta.

3. Kontrolloinnin tarve

Hän haluaa järjestää ja kontrolloida jokaista asiaa ja tilannetta, jotta ne menisivät juuri niin kuin hän haluaa ja sopisivat hänen aikataululle ja tarpeille. Kontrollointi voi näyttäytyä pakonomaisena tarpeena puuttua jokaiseen asiaan.

Hän voi vaikuttaa myös “aidosti” kiinnostuneelta vain auttamaan muita asioiden hoitamisessa tämän olematta kuitenkaan totta.

4. Hän ei pysty aidosti iloitsemaan menestyksestäsi

Sen sijaan, että hän olisi aidosti iloinen onnellisuudestasi, onnistumisistasi, saavutuksistasi tai menestyksestäsi hän vähättelee, ohittaa ja on kateellinen sinulle.

Onnistumisiesi tai suuren onnesi äärellä hän kertoo omista paremmista ja suuremmista saavutuksistaan tai suuntaa huomion itseensä suremalla kuinka hänelle ei koskaan tapahdu mitään hyvää pyrkien saamaan huomion jälleen ja ainoastaan vain itseensä.

5. Splittaaminen (halkominen)

Hän kertoo sinusta pahaa muille ystävillesi ja hän kertoo ystävistäsi pahaa sinulle.

Hän siis juoruilee ja mustamaalaa teitä ristiin rastiin pyrkien erottamaan teidät ja saamaan teidät toisiaan vastaan huhuillaan, sekä valheillaan tarkoituksenaan olla itse yksin se, johon kaikki luottaisivat ja jota kaikki pitäisivät ainoana oikeana ystävänä.

Hän jakaa ihmiset mustavalkoisesti hyviin ja huonoihin. Hän ei välitä valheidensa seurauksista ja jos hän jää kiinni valheestaan hän kieltää sanomansa ja keksii jälleen uuden valheen.

Ystävyyssuhdetta narsistisia piirteitä omaavan ihmisen kanssa on yleensä mahdotonta saada toimimaan

Jos huomaat itse joustavasi liiankin kanssa ja jos huomaat, että ainoa tapa saada suhde ystäväsi kanssa toimimaan on luopua omista rajoista, toiveista ja tavoitteista on hyvä pysäyttää tilanne ennen kuin se äityy yhä pahemmaksi ja pahemmaksi.

Narsistiselle ystävälle on hyvä kertoa lempeän jämäkästi minkälaiset asiat on kokenut raskaiksi ja mikä ei ole ok.

Jos hän vähättelee sinua, syyttää yliherkäksi, syyttää sinua omista teoistaan tai ei pysty ollenkaan ottamaan vastuuta teoistaan on keskustelu hyvä päättää ja ottaa reilusti etäisyyttä.

Mikään ihmissuhde ei toimi ellei suhteessa ole luottamusta, rehellisyyttä, toisen kunnioittamista, sekä tasavertaisuutta.

Muista vaalia ja vaatia niitä aina jokaiseen ihmissuhteeseesi ja toki toimia myös itse noiden tärkeiden seikkojen mukaan.

Lisää tietoa narsismista, vertaistarinoita, sekä terapeuttista apua ja tukea vaikeista kokemuksista selviytymisen tueksi kirjassani: Hyvästit narsistille – Tervetuloa oma elämä