Seksuaalisuuden eheytyminen rikkinäisestä ehjäksi ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan kokonainen tie. Tuolla tiellä tapahtuu jatkuvasti jotain. Satoja, kenties tuhansia oivalluksia, joista monet ovat samoja, toistuen yhä syvemmin. Välillä tuolla tiellä voi tapahtua myös seksiä, ja mikäli olemme menossa oikeaan suuntaan, se saattaa muuttua yhä antoisammaksi. Silti seksuaalisuus asuu pitkälti mielen taajuudella.
Ymmärtämällä yhä uudestaan jonkin totuuden se vahvistuu meissä. Tullen lopulta todeksi, lihaksi ja vereksi. Niin, että muusta tulee pelkkä hatara konsepti, johon emme enää usko.
Jokaisessa oman seksuaalisuuden tarkastelukerrassa on jotain eheyttävää, ja siksi meidän tulisi sitä tehdä. Pysähtyä oman seksuaalisuutemme äärelle. Parantamaan jotain itse itsessämme. Huuhtomaan haavat. Ravistelemaan kaavat. Elävöittämään jälleen koko konseptin. Jättäen valtavat (tai pienemmät) romuläjät sinne, minne ne kuuluvat: kauas taakse. Me nimittäin pystymme siihen.
Haavat
Omassa seksuaalisuudessani on ollut valtavasti haavoja, jotka kumpuavat lapsuuden asetelmista ja niiden pohjalta tekemistäni johtopäätöksistä. Luulin, etten olisi maailman ihanin, kaunein, haluttavin (todellisena omana itsenäni). Luulin, etten olisi turvassa ja rakastettu (taas: todellisena omana itsenäni). Luulin, että minun pitäisi antaa muille enemmän eikä itselleni niin paljoa. Siten varmistaisin että minun kanssani halutaan yhä olla. Tavallaan kuitenkin aina tiesin olevani paremman arvoinen ja siksi tunsin myös vihaa tästä itselleni luomasta asetelmasta.
Kasvun paikka mahdollistuukin yleensä vasta silloin, kun ihminen rohkaistuu ymmärtämään, että hän on aikuinen nyt, eikä välttämättä tarvitse ketään muuta ihmistä. Että hän voi ensisijaisesti lähteä luomaan itselleen uutta rakkaudellista ja turvallista kokemusta ja vasta sitten katsoa, tuleeko siihen joku muu – tai jopa: haluaako, kaipaako siihen vielä jotain toista ihmistä. Ihmisellä on tarvehierarkia, huomasimmepa sitä tai emme. Jos tarve siihen, ettemme tule hylätyiksi on vahva, emme tule käsitelleeksi asioita, jotka saattaisivat sen vaarantaa. Meillä ei ikäänkuin ole siihen varaa.
Kaipuu toiseen ihmiseen
Moni meistä kaipaa toista ihmistä rinnalleen, mutta tuo kaipuu ei aina ole luonnollisella tasolla, sillä usein sitä ohjaa lapsuudesta jäänyt vaje tukeen ja turvaan. Mikäli näin on, sen voimme kuitenkin parantaa vain me itse. Lapsen kuuluu saada tuki ja turva ulkopuolelta, mutta aikuisen kuuluu löytää se ensisijaisesti itsestään. Se on mahdollista jopa silloin, kun terveitä esimerkkejä ei ole perheessä ollut. Meissä on paljon suuremmat voimavarat ja viisaus kuin ymmärrämmekään, ja siksi itsen kuuntelu ja totuuden tarkastelu on tärkeää. Aivan kuten aiemmin kirjoitin tunteneeni vihaa silloin, kun en sallinut itselleni parempaa – kyllä me tiedämme. Me tiedämme jopa pelottava hyvin, jos vain pysähdymme ja uskallamme tuon totuuden kohdata.
Eikä vain yhtä, kahta tai kolmea kertaa, vaan jos todella valitsemme alkaa pysähtyä säänöllisesti. Sieltä kumpuaa parantuminen.
Tänään, kun seksuaalisuuden aihe nousi taas luonnollisesti mieleeni meditaation aikana, huomasin sanovani itselleni seuraavan:
Haavoja on ollut, vaikeaa on ollut
Totean sen nyt, jotta kaikki nähdään sellaisenaan
Ne saavat olla, mitä ovat
Jäädä sinne, missä ovat
En toista niitä enää
Se on kai itsestäänselvää, mutta olen lisäksi luvannut itselleni sen
Juuri nyt minä haluan poimia syliini sen kukkasen kaiken keskeltä
Aidon hyvän asian
Elävän, lahjan
Se se on. Seksuaalisuus. Elävä, hyvä, lahja.
En minä sinussa näe mitään vikaa
Haavat jäävät maahan ja me lähdemme menemään
Mennään minne vaan, eletään ihmisiksi ja iloitaan
Rakkaudesta käsin se on luonnollista
Jos jalkojeni alla on rakkaus, en voi tippua enää – kuin rakkauteen
Havaintojen ketju jatkuu myöhemmin, joten pysythän kuulolla!
❤️:lla Riikka
Taideterapiasta ja muista palveluistani voit lukea alta tai täältä.
