Usein meillä on tapana piilotella itseämme. Uskomme, ettei mielipiteemme ole riittävän hyviä, joten niitä ei kannata tuoda esille.
Tai luulemme, että tarpeemme tai toiveemme aiheuttaa vaivaa muille, joten jätämme ne kertomatta.
Tai pidämme itseämme sen verran vähäpätöisenä ihmisenä, etteivät muut voi olla kiinnostuneita ajatuksistani tai kokemuksistani.
Samalla siellä piilossamme toivomme tulevamme nähdyiksi, kuulluiksi ja rakastetuiksi. Mutta todellinen ystävyys ja rakkaus ei ole mahdollista, jos emme tule aitoina itsenämme näkyviin, kaikkien toiveidemme, tarpeidemme ja pelkojemme kanssa.
Toiselle ihmiselle on todella tärkeää tietää toiveemme ja mielipiteemme. Hän haluaa kuulla ajatuksesi ja tuntea toiveesi, sillä hän haluaa oppia tuntemaan, kuka sinä oikeasti olet. Hän haluaa elää aidon ja todellisen ihmisen kanssa eikä höttöisen mielikuvan kanssa.
Ystävyydessä ja rakkaudessa meidän on suostuttava olemaan läsnä toiselle kaikkine rosoinemme, mutta myös kaikkine kauniine piirteinemme. Juuri sellaisena kuin olemme.
Oman itsemme näkyväksi tuleminen ja omien tarpeittemme ja toiveittemme tunnistaminen ja näyttäminen ei ole itsekkyyttä. Se vahvistaa yhteyttämme muihin, koska olemme rehellisempiä ja aidompia itsellemme ja muille. Merkitykselliset ihmissuhteet pohjautuvat aina aitouteen.
Jos tietäisin, että olemassaoloni arvokas lahja muille
Seuraava harjoitus auttaa sinua löytämään enemmän rohkeutta tulla näkyviin ja olla oma aito itsesi ihmissuhteissasi.
Laita miellyttävää musiikkia soimaan ja täytä kirjoittaen seuraavaa lausetta 10 minuutin ajan, aina uudelleen ja uudelleen:
Jos tietäisin, että olemassaoloni arvokas lahja muille, niin…
Kirjoitusharjoituksen jälkeen tutki, mitä opit itsestäsi lauseittesi kautta.
Ja mikä olisi seuraava pienenpieni askel kohti näkyväksi tulemista ja miten ja missä aiot toteuttaa tuon askeleen?
Olet arvokas juuri sellaisena kuin olet.Mitään ei tarvitse muuttaa. Jokaisen ihmisen aidoin olemus on kaunis. Anna sen loistaa.
Varsinkin läheisissä ihmissuhteissa tulee suurella todennäköisyydellä vastaan tilanteita, joissa on tarpeen käydä keskusteluja ehkä hiukan vaativista ja mahdollisesti tunteitakin herättävistä aiheista.
Me olemme jokainen erilaisia sen suhteen, että miten
a. itse otamme vaativia aiheita esiin (vai otammeko?) ja
b. toivoisimme että meille kommunikoidaan vaativimmista aiheista
Toisen ja oman kommunikaatio tyylin tunteminen voi olla tässä isosti avuksi ja tähän suosittelenkin lämpimästi yhdessä elämäsi tärkeiden ihmisten kanssa ”Minun käyttöohjeeni” täyttämistä.
On tärkeää muistaa, että meillä ihmisillä on tarve kokea tulevamme arvostetuksi ja kuulluksi. Kun koemme olomme arvostetuksi ja kuulluksi, olemme myös valmiimpia kuulemaan paremmin. Silloin kun otat esiin aiheita, joiden arvelet herättävän ehkä vaikeita tunteita, muista kertoa alkuun siitä että arvostat toista ja suhdettanne.
Sanon pariterapiassa pareille usein näin: Vältetään syyttelyä, ei vaikeita aiheita.
Kerron kohta muutaman vinkin vaativien aiheiden tuomiseen keskusteluun, mutta sitä ennen vielä muutama vinkki mitä ei kannata tehdä.
Vaikeita asioita ei kannata ottaa keskusteluun tunnekuohussa tai toiselle yllättäen/tilanteessa joka on hektinen
Toisen syyttäminen ei oikeastaan johda usein mihinkään muuhuin kuin puolustusasemiin
”Minun täytyy nyt vaan kaataa tämä ulos systeemistäni ”rehellisyyden nimissä” ei myös useinkaan toimi – eli puhetulva jossa usein keskitytään vain negatiiviseen
Miten sitten viestiä viisaasti?
Kerro toiselle että haluaisit keskustella hänen kanssa aiheesta joka tuntuu vaikealta ja kysy milloin toiselle sopisi.
Mikä on keskustelun intentio: mieti se itsellesi selkeäksi ja kerro se myös toiselle
Kommunikoi itsestäsi käsin, mitä sinä tunnet ja toivot, pyri olemaan selkeä.
Vastavuoroisuuteen kuuluu kuuntelu ja lisää kysyminen, selkeyttäminen.
Kerro toiselle mitä hänessä arvostat ja miksi toivot että aiheesta puhuminen voisi olla teille yhdessä hyvä asia
Jos keskustelu eksyy raiteilta, palaa intention äärelle
Ota tai ehdota tarvittaessa aikalisää, jos keskustelu ei mene mihinkään/ muuttuu epäasialliseksi.
Hyväksy toisen tunteet ja kokemus: älä yritä puhua häntä niistä pois. Jos toinen on mennyt tulkintoihin, pyri lisäämään selkeyttä ja avaa väärinkäsityksiä. Validoi silti toisen tunnekokemusta.
Suosittelen teitä myös lämmöllä täyttämään yhdessä ”Minun käyttöohjeeni”, joiden avulla opitte myös ymmärtämään toisen toiveita syvemmin.
Toiset ihmiset ovat joskus vaikeita. He sanovat tai tekevät jotakin, mikä loukkaa, ärsyttää tai hämmentää. Usein haasteet toisten ihmisten kanssa nousevat kuitenkin siitä, että peilaamme toisiamme ja omia tarpeitamme – ja usein emme edes huomaa, mitä kaikkea pinnan alla tapahtuu. Vuorovaikutuksen asiantuntijat Jarkko Kailanto ja Eevi Vuoristo tekevät tätä näkyväksi tehtäväkirjassaan Minun käyttöohjeeni (Bazar/Hidasta elämää, 2025), joka auttaa löytämään uutta niin itsestä kuin muista.
Tässä 10 kirjasta poimittua ajatusta, jotka voivat viedä eteenpäin silloin, kun ihmissuhteet tuntuvat hankalilta:
1. Toista et voi muuttaa – mutta itseesi voit vaikuttaa
Usein on helpompaa analysoida toisia kuin nähdä ihan lähelle. Samalla se on inhimillistä ja normaalia, että teemme havaintoja toisistamme. On aina kuitenkin helpompaa toivoa, että joku toinen muuttuisi tai muuttaisi käytöstään, kuin pysähtyä tutkimaan sitä, mihin oikeastaan voimme itse vaikuttaa.
Me voimme ilmaista toiveitamme ja tarpeitamme, me voimme pyytää keskustelua ja pyrkiä sopimaan esimerkiksi pelisääntöjä. Toisen reaktioihin emme voi kuitenkaan vaikuttaa. Aina voimme kuitenkin palata kysymään: Mitä tämä herättää minussa? Mitä tämä minulle tarkoittaa?
2. Jokainen haluaa kokea olevansa arvokas – oletko tilanteessa, jossa arvokkuuden kokemus on uhattuna?
Jokaiselle on tärkeää saada kokea olevansa arvokas. Jos koemme oman arvokkuutemme uhatuksi, alamme usein tiedostamattamme reagoimaan – usein joko pyrimme taistelemaan sen eteen että arvokkuutemme nähtäisiin tai sitten pakenemme, vetäydymme tai suojaudumme.
Vaativiakin teemoja on huomattavasti helpompi käydä läpi niin itsensä kanssa kuin ihmissuhteissa, jos voi muistaa että on arvokas. Ihan kuten muutkin ovat.
3. Kaiken käyttäytymisen takana on logiikka – myös silloin, kun se vaikuttaa järjettömältä
Joskus voi olla vaikea ymmärtää, miksi itse tai joku toinen käyttäytyy tietyllä tavalla. Ihmisen käytöstä ohjaavat monenlaiset, usein tiedostamattomat asiat. Onneksi meillä on myös mahdollisuus tehdä tietoisia valintoja. Se tosin usein edellyttää myös sen tunnistamista, mihin käyttäytymisellämme oikeastaan pyrimme.
Käyttäytymisen ja reaktioiden takana on usein erilaisia tarpeita, tunteita tai alitajuisia uskomuksia liittyen itseen, toisiin tai elämään. Jos emme tunnista käyttäytymisen takana olevia vaikuttimia, olemme taipuvaisia toistamaan samoja kaavoja. Jotkut kaavoista voivat olla oikein toimivia ja jotkut mallit taas toimimattomia.
Jos haluamme muuttaa jotakin, on hyvä uskaltautua kysymään: Mitä tarpeita, toiveita tai uskomuksia nykyisen toiminnan takana on?
4. Erilaisuus ja samanlaisuus – molemmat ovat arvokkaita
Ajaudumme usein tekemisiin samanlaisten ja samalla lailla ajattelevien ihmisten kanssa, koska meidän on helppo samaistua samanlaisiin ihmisiin, ymmärrämme helposti miksi he toimivat niin kuin toimivat, ja arvostamme samoja asioita kuin he.
Samanlaisuus on arvokasta, koska se saa asiat etenemään jouhevasti. Hyödyllistä onkin huomata, että sekä samanlaisuudesta että erilaisuudesta voi olla hyötyä, kun osaamme käsitellä niitä oikein ja onnistumme näkemään erilaisuuden toisissamme positiivisena mahdollisuutena.
Kun pääsemme yli erilaisuudesta toisen ihmisen ajattelussa, arvoissa, toiminnassa tai käytöstavoissa, huomaamme usein että meistä löytyy myös paljon yhdistäviä, samanlaisia piirteitä.
Loppujen lopuksi kaikissa ihmisissä on paljon yhteistä; ainakin se että jokaisella on omat tarpeensa, tunteensa, tavoitteensa, toiveensa, epävarmuutensa, pelkonsa, huolensa, elämänsä.
5. Pelkän ajattelun sijaan ajattele myös miten ajattelet
Ajatuksemme toimivat suurelta osin kuin automaattiohjauksella. Kun tapahtuu jotakin, on se sitten positiivista tai negatiivista, se herättää meissä ajatuksia ja tunteita, joiden seurauksena reagoimme oppimiemme mallien mukaan, sen kummemmin ajattelematta. Yksi tapa muuttaa käytöstämme on pysähtyä miettimään, mikä saa meidät toimimaan tietyllä tavalla, mistä nuo ajatukset tulevat, ja mikä aiheuttaa nuo tunteet. Miksi ajattelen niin kuin ajattelen? Millä muulla tavalla voisin ajatella tästä?
Minun käyttöohjeeni -kirjasta saat useita malleja, jotka kääntävät huomion omiin ajattelutapoihin ja auttavat ajattelemaan uudesta näkökulmasta. Uudesta näkökulmasta ajatteleminen mahdollistaa sen, että tilanteissa on mahdollista toimia tietoisesti uudella tavalla.
6. Itsetuntemus on matka, ei päämäärä
itsetuntemus ei ole jotakin mitä ensin ei ole lainkaan, ja sitten tietyn työmäärän, kurssin, kirjan tai harjoituksen jälkeen voi sanoa että nyt olen saavuttanut itsetuntemuksen. Itsetuntemukseen ei ole myöskään yhtä tiettyä näkökulmaa, vaan asiaa voi lähestyä monelta kantilta ja vaikkapa sen mukaan mitä haluaisi itsestään oppia:
Miksi toimin tiimitilanteissa aina tietyllä tavalla? Miksi menen lukkoon, kun joku korottaa ääntään? Miksi en saa kerrottua tunteistani? Millä tavoin opin parhaiten? Miten opin parhaiten uutta?
Tutustumismatka itseen on kiinnostava ja arvokas, ja siitä voi nauttia ilman erityisiä tavoitteita. Hyvä itsetuntemus auttaa olemaan enemmän sinut itsensä kanssa. Suhde itseen on kuitenkin se ihmissuhde, jossa olemme koko elämämme.
7. Yhteyttä ei voi pakottaa mutta sille voi tehdä tilaa
Suhteissa tulee katkoksia, se on normaalia. Yhteyttä toiseen ihmiseen ei voi pakottaa, se usein herättää vastustusta tai paineita. Yhteyden ja vastavuoroisen vuorovaikutuksen kaipuu ovat täysin inhimillisiä tarpeita. Samalla olemme ihmissuhteissa aika useinkin erilaisia sen suhteen millä tahdilla olemme valmiita palaamaan yhteyteen, syventämään yhteyttä tai käymään läpi vaati-
via teemoja.
8. Hyvä yhteistyö tarvitsee myös pelisääntöjä
On hienoa kokea, miten toisen ihmisen kanssa tai ryhmässä asiat voivat soljua. Samalla osa ihmisyyttä on sekin, että hyvissä ja toimivissakin suhteissa voi tulla väärinkäsityksiä ja konflikteja. Pelisäännöt eivät ole nipottamista vaan niiden tarkoitus on tuoda turvalliset raamit, joiden sisällä on mahdollista toimia luovasti.
9. Voit samaan aikaan hyväksyä itsesi ja silti kehittyä
Joskus saatamme hairahtua uskomaan, että kunhan meistä tulee täydellisiä tai valmiita, voimme hyväksyä itsemme ja ansaita muiltakin arvostusta. Tällöin ajaudumme kuitenkin usein suorittamisen ja pettymysten oravanpyörään. Sen sijaan kun hyväksymme keskeneräisyytemme, vapautuu tilaa kehittyä. Elämässä me jokainen olemme lopulta harjoittelijoita.
10. Muutos alkaa huomaamisesta
Jos haluamme jonkin menevän erilailla kuin se yleensä menee, meidän on onnistuttava pysäyttämään itsemme toimimasta niin kuin yleensä toimimme. Se on mahdollista, kun alamme huomata tilanteita, joissa toimimme tietyllä tavalla, ja haluaisimmekin nyt kokeilla toimia toisin.
Aluksi saatamme huomata paikat vasta jälkikäteen, kun on jo liian myöhäistä toimia toisin. Jos teemme tietoista työtä asioiden huomaamiseksi, voimme tehdä tietoisesti jotain uudella tavalla, ja silloin muutos on mahdollinen.
Jokaista kohtaamista voi ajatella peilinä, jonka avulla voimme oppia lisää itsestämme ja toisistamme. Minun käyttöohjeeni auttaa parempiin kohtaamisiin töissä, kotona ja harrastuksissa – kaikkialla, missä ihmiset tekevät asioita yhdessä, haluavat ymmärtää toisiaan ja välttää väärinymmärryksiä sekä niistä koituvia pulmia.
Kurkkaa vuorovaikutuksen asiantuntijoiden Jarkko Kailannon ja Eevi Vuoriston tehtäväkirja Minun käyttöohjeeni TÄÄLTÄ.
Vuosien saatossa olen istunut kymmenissä ja kymmenissä naistenpiireissä niin osallistujana kuin ohjaajana. Piirit ovat johdattaneet toistuvasti muistutuksen äärelle: olemme yksi iso organismi, meillä on samat pelot, kivut ja häpeät. Aivan uniikit, mutta lopulta niin universaalit. Samaa kuulen sanottavan miestenpiireistä miesten kesken tai sukupuolesta viis sydämenpiireissä. Itse olen tehnyt koko työhistoriani ja yhä töitä psykologina nimenomaan naisten kanssa, joten fokusoin siihen. Syvältä jaetusta ytimestä paljastuu ”liikaa olemisen kauhu”. Pelko ja häpeä siitä, että ottaa omalla persoonallaan ja ilmaisullaan liikaa tilaa, saa ajan saatossa supistamaan, kutistamaan, vaikenemaan, väistämään ja perääntymään. Kaikki voi tapahtua puolihuomaamatta ja jopa tiedostamatta.
Eniten pelkäät, kuinka voimakas voitkaan olla
Pienentämistä ja jotakin vähemmän -olemista voi oireilla sisällä kytevänä raivona ja katkeruutena tai kateutena niitä kohtaan, jotka tilansa ottavat. Se voi kääntyä itseä vastaan ja masentaa ja uuvuttaa. Se kihisee itsessä epäoikeudenmukaisuuden tunteena ja toisinaan uhriutumisena: miksi minä en onnistu? Samalla kuitenkin toinen käsi kääntää vaimenninta päälle. Olemme oppineet olemaan vähemmän, kiltimmin ja reippaammin. Itsesabotaasi on hyvin opittua ja sisäistettyä.
Yhdysvaltalainen kirjailija Marianne Williamson on sanoittanut sisäistä voimaa mainiosti (otteiden suomennos Pirjo Lokka):
”Syvin pelkomme ei ole riittämättömyytemme. Päin vastoin, syvin pelkomme on, että voimamme on rajaton. Meitä pelottaa meidän valomme, ei niinkään pimeytemme. Me kysymme itseltämme, miten me voisimme olla näin loistavia, suurenmoisia, lahjakkaita, satumaisia? Miksemme sitten olisi? Maailmaa ei hyödytä lainkaan, että vähättelemme itseämme. Ei kannata kyyristellä, jotta muut ihmiset eivät tuntisi oloaan epävarmaksi seurassamme. Tarkoitus on, että me loistamme kuin lapset. Ja kun annamme oman valomme loistaa, annamme samalla alitajuisesti toisille mahdollisuuden tehdä samoin. Kun vapaudumme omista peloistamme, läsnäolomme vapauttaa heti muita.”
Saat muistaa voimasi ja tulla nähdyksi
Jokainen omaan voimaansa ja kapasiteettiinsa tutustuva nainen tulee vääjäämättä muistuttaneeksi myös muita kyvystään astua voimaansa. Kyllä, hän tulee myös todennäköisesti sohaisemaan paria kiukkuista muurahaispesää, niitä, jotka eivät voimaansa ole valmiita saatikka halua tulla muistutetuiksi siitä.
Naisen villi voima on syklistä, kehollista, ei-lineaarista, herkkää, vahvaa ja hurjaa. Sitä on sudittu, siivottu ja laitettu ruotuun pitkät vuosisadat samaan tahtiin, millä olemme muutakin villiä luontoa pyrkineet kesyttämään. Naisen oma voima lepää pitkälti oman vaistonvaraisen villin luonnon takaisin kutsumisessa. Se lepää yhteydessä omaan kehoon ja kehoa kannattelevaan maahan. Kuvaan kirjassani Lupa olla enemmän – Matkalla omaan voimaan, miten oman henkisen polkuni suurimpia havahtumisia on ollut ymmärtää, että mitään henkistä heräämistä ei tapahdu ilman yhteyttä meitä kannattelevaan maahan. ”Oma voima” ja villi voima ei siten koskaan ikiomaa olekaan, vaan kauttamme virtaavaa elämänvoimaa, luontomme voimaa, sen vapaata virtausta. Tarvitsemme toisiamme, yhteyttä, piirejä, luottamuksellista nähdyksi tulemista, jotta uskallamme aueta ja muistaa. Tarvitsemme muistuttajia.
Sillä muistamisesta on pitkälti kysymys. Sinussa on kaikki tieto ja viisaus ja saat muistaa voimasi.
Minä näen, että kannat paljon. Näen miten olet vahva, koska sinua ei tuettu kun olit pieni. Näen miten pärjäät yksinäsi ja itket sisäisesti kun et jaksaisi enää pärjätä.
Näen miten kaipaat, että joku todella näkisi sinut, herkkyytesi eikä pitäisi sitä heikkoutena.
Näen sinun surusi, kipusi. Äitihaavan, siskohaavan, sen kun nainen oli sinulle ilkeä. Ohitti sinut, jätti ja valitsi jotakin tärkeämpää.
Näen sinun vihasi. Sen miten vihaat itseäsi, kehoasi, koska viha toisia kohtaan tuntuu jotenkin väärältä. Näen rajattomuutesi, halusi miellyttää, välttää konflikteja, koska viha on elämässäsi saanut vain kipua ja kärsimystä aikaan.
Nainen näen sinut ja tukahdetun voimasi. Miten puret hampaasi yhteen ja jännität vatsasi, koska vapaasti hengittäminen pullistaa vatsan ja se ei sovi naiselle. Näen miten moni asia, sääntö, kahlitsee sinua olemaan sinä.
Näen pettymyksesi miehiä kohtaan. Miten olisit kaivannut isän rakastavaa ja hyväksyvää katsetta ja etsit sitä miehiltä, jotka satuttivat, löivät, mitätöivät, tunkeutuvat kehoosi kunnioittamatta pyhyyttäsi.
Näen kuinka kaipaat tulla kuulluksi, kohdatuksi, lohdutetuksi. Että joku ottaa vastuun ja saat olla tarvitseva eikä tarpeitasi pidetä liian suurina vaan tärkeinä.
Näen miten tahdot käpertyä toisen kainaloon ja olla pieni, jotta voit kasvaa suureksi.
Minä toivon nainen sinulle hellää katsetta, eheyttävää kosketusta, turvaa, yhteyttä ja kannattelua, jotta sinä saisit olla juuri se mikä olet siinä valtavassa voimassa mikä sinussa on.
Toivon, että ympärilläsi on muutama nainen, joka tukee sinua, jotta voit olla sinä.
Lapselle kumpikin vaihtoehto voi olla varsinkin emotionaalisesti kuormittavaa.
Jos suhde narsistisen ihmisen kanssa jatkuu, lapsi altistuu epävakaalle ja kontrolloivalle vanhemmuudelle ja hän joutuu näkemään myös narsistisen vanhemman toteuttamaa väkivaltaa toista vanhempaa kohtaan, joka on lapselle aina henkisen väkivallan kokemus.
Jos suhde päättyy, alkaa usein uusi vaihe, jossa narsistinen vanhempi käyttää lasta vallankäytön välineenä kontrolloidakseen yhä toista vanhempaa. Emotionaalinen turva ei ole lapselle tällöin itsestäänselvyys.
Lapset joutuvat valitettavan usein osaksi jatkuvaa manipulointia ja narsistisen osapuolen toteuttamaa häikäilemätöntä valtapeliä.
Valitettavasti tätä ei yhteiskunnassamme oteta vielä riittävästi huomioon ja lapsen näkökulma jää liian usein varjoon.
Eronneen vanhemman hätä ja taistelu lapsen puolesta jäävät ilman tukea. Narsistisen vanhemman kontrolloiva toiminta voi jatkua vuosia virallisten järjestelmien katsoessa vierestä.
Tarvitsemme lisää:
– Vanhempien kuulemista, tukemista ja ammattilaisten kouluttamista.
– Lapsen kuulemista, tukemista ja emotionaalisen turvallisuuden ymmärtämistä/tukemista.
– Järjestelmiä, jotka tunnistavat myös piilossa tapahtuvan väkivallan ja manipuloinnin sekä puuttuvat varhain ja riittävällä voimakkuudella.
Lapsen etu ei toteudu, jos narsistinen vanhempi jää yksin ilman valvontaa sekä ohjausta tai jos ei-narsistinen vanhempi jää yksin huolensa kanssa.
Terapeutti Jenni Kiviniemi on jo kymmenen vuoden ajan auttanut epäterveitä suhteita kokeneita ihmisiä ja hän on perehtynyt muun muassa narsististen ihmisten vaikutuspiirissä olleiden auttamiseen.
Varmasti jokainen meistä tunnistaa ne hetket kun puhuminen alkaa pelottaa ja ahdistus nousee esteeksi avoimuudelle. Kun kyseessä on tärkeä ihmissuhde, on selvää että keskusteleminen voi jännittää vielä enemmän. Kun ollaan tultu siihen kohtaan että riidat alkavat kiertää kehää ja eskaloituvat, on hyvä syy pysähtyä ja ottaa muutama askel kauemmaksi itsestäsi ja pohtia omaa toimintaa. Mitä minussa aktivoituu ja kuinka ilmaisen itseäni?
Tiedetään ettei tunnekuohun keskellä kannata jatkaa keskustelua, koska kapasiteettimme käsitellä silloin asioita tuloksellista on huonoa. Siksipä tauko on usein hyvä valinta kun huomaa sykkeen nousevan. Se on kuitenkin eri asia kuin mykkäkoulu, jolla osoitetaan toiselle ettei hän ole meidän huomiomme arvoinen.
Yhdysvaltalainen John Gottman on tutkinut parisuhteiden onnellisuutta ja eroja viidenkymmenen vuoden ajan tutkimuskeskuksessaan. Gottmanin ja hänen tutkijakollegansa Robert Levensonin mukaan pariskunnan vuorovaikutuksessa on mahdollista havaita jo ennalta merkit, jotka ennustavat suurta eroriskiä, näitä haitallisia vuorovaikutustyylejä parisuhteen ”neljäksi ratsumieheksi”. Mykkäkoulun lisäksi näitä ovat kriittisyys, ivallinen halveksunta ja oman käyttäytymisen puolustelu. Kysynkin usein omilta pariterapia-asiakkailtani, kuinka nämä tulevat näkyviksi heidän suhteessaan. Olennaista on tutkia omaa käyttäytymistä ja ottaa siitä vastuu.
Kun mietimme mikä on näiden haitallisten Gottmanin listaamien käyttäytymismuotojen vastakohta, nousee esiin kuunteleminen, välittäminen, hyväksyntä ja tuomitsemattomuus. Käytännössä siis kaikki se mitä tarkoitetaan tunteiden validoinnilla. Kun haluat siis vahvistaa omia parisuhdetaitojasi, kokeile seuraavalla kerralla tunnelman muuttuessa huonoksi vaikka näitä lauseita:
Mitä tarvitset minulta?
Kuinka voin auttaa sinua?
Kertoisitko lisää, haluan ymmärtää sinua paremmin?
Meidän suhteemme on minulle tärkeä, mitä voisimme tehdä paremmin sen eteen?
Parisuhteessa molempien pitää ottaa vastuuta omasta puheestaan ja käytöksestään. Se on sillanrakennusta, jossa molemmat huolehtivat omasta puolikkaastaan. Ethän siis jää yksin kannattelemaan suhdettanne, vaan pyydä toinen siihen mukaan. Toimiva parisuhde on mahdollinen vain silloin, kun molemmat huolehtivat siitä. Se tarkoittaa vastuun ottamista omien tarpeiden ja rajojen ilmaisemisesta sekä tunteiden viisaasta säätelystä. Näin yhdessä on turvallista ja rakkaudellista elää.
Kurkkaa myös Marika Rosenborgin ja Eevi Vuoriston Parisuhteen keskustelukortit 1 & 2 , jotka auttavat rakentamaan parempaa yhteyttä kumppaniin.
Turvattomuus on tulkinta. Tulkinta, josta ovat vastuussa mieli ja hermosto. Syystä tai toisesta koemme muut ihmiset, olosuhteet tai asiat uhkaaviksi. Tämä ei tarkoita sitä, että voisimme tietoisesti päättää, milloin koemme olevamme turvassa. Se, mitä koemme turvattomaksi, liittyy usein menneisyyden kokemuksiin, opittuihin toimintamalleihin tai traumoihin. Tämän takia turvattomuuden kokemus voi yllättää sellaisessakin tilanteessa, jossa päällisin puolin kaikki näyttää olevan turvallista.
Keho ja hermosto hälyttävät ensin, usein jopa ennen kuin tiedostamme sitä. Vaikka turvattomuus on tulkinta, siihen liittyvät tunteet ja kehon merkit ovat täysin todellisia ja välillä hyvinkin voimakkaita. Tunnistat varmaan turvattomuuden kehollisen kokemuksen: keho valmistautuu, hermosto ja aistit virittyvät. Joskus kehomme ei tottele käskyjä ollenkaan, vaan lamaannumme. Taistele, pakene tai jäädy.
Haitalliset toimintamallit ja turvattomuus
Edellisessä artikkelissani puhuin tästä haitallisten tapojen ja riippuvuuksien näkökulmasta. Kerroin siitä, kuinka haitalliset toimintamallit ovat selviytymiskeinoja muiden joukossa, kun yritämme tulla toimeen turvattomuuden haastavuuden kanssa. Puhuin myös siitä, kuinka turvan kokemusta voi lähteä vahvistamaan. Nyt mennään hieman syvemmälle.
Haitallisten toimintamallien näkökulmasta on ensiarvoisen tärkeää, että koemme olevamme turvassa, koska niistä irrottautuminen ei onnistu ennen kuin se on mahdollista. Viisaampien valintojen tekeminen ei onnistu, kun olemme hälytystilassa.
Pidämme tuttua turvallisena. Tämä sekoittaa pakkaa riippuvuuksiin ja haitallisten käyttäytymismallien kanssa, koska olemme usein olleet vuosia tai vuosikymmeniä suhteissa tai elämäntilanteissa, joissa hermostomme käy ihan ylikierroksilla. Luulemme olevamme turvassa, mutta hermostomme merkit sanovat ihan jotain muuta. Olemme kuin kaloja, jotka eivät näe ympärillä olevaa vettä. Ylivireys on asettunut hermostoomme taloksi.
Turvan rakentaminen kehollisesti
Olet varmaan huomannut, että hetkellä, jossa koet itsesi uhatuksi, järkipuheella ei juuri pitkälle pötki. Tunne ja järki asuvat eri osissa aivoja, eivätkä ne kommunikoi suoraan keskenään. Tunne menee aina järjen edelle.
Tämän vuoksi turvattomuus on hyvä oppia kohtaamaan sillä tasolla, missä se on, eli kehossa ja hermostossa. Tässä muutama keino, jotka olen havainnut yksinkertaisiksi ja toimiviksi.
Rauhoittava hengitys
Kun hengität sisään, laske neljään. Kun hengität ulos, laske kuuteen. Uloshengityksen pidentäminen aktivoi parasympaattista hermostoa, eli sitä hermoston osaa, joka rauhoittaa kehoamme – ja siten myös mieltämme.
Oma kosketus
Voit laittaa käden sydämen pisteen eli rintakehään päälle, poskelle tai vaikka sivellä sillä vatsaa tai käsivartta. Työskennellessäni opettajana pidin itseäni kädestä kiinni pöydän alla tiukoissa huoltajapalavereissa.
Kosketuksen lomaan voi myös lisätä lempeitä lauseita itselle, kuten ”Kaikki on hyvin”, ”Ei mitään hätää” tai ”Mä olen tässä sun kanssa”.
Jos nämä tuntuvat liian pehmoilta tai muuten vierailta tavoita, voit haluta ottaa käteen esimerkiksi pehmeän tyynyn tai lämpimän kupillisen teetä ja tunnustella sitä. Tyynylle voi jopa antaa hyvän halauksen, jos se tuntuu luonnolliselta.
Asento kuntoon
Kun mielessä myrskyää, maa pysyy paikoillaan. Voit harjoitella hyvää lantion levyistä seisoma asentoa. Istuessasi voit tunnustella kehonpainoa istuinta tai alustaa vasten sekä tuntee jalat maata vasten. Millainen edustaa sinulle turvallisuutta?
Huomio vatsaan
Et ehkä tiennyt, mutta meillä on olemassa todella hyvä kehollinen mittari turvan ja turvattomuuden kokemukseen pistä se on vatsasi. Opettele tunnistamaan turvattomuus vatsassa. Se tuntuu yleensä solmuna, jännityksenä tai paineen tunteena.
Turvan kokemus taas tuntuu lähes aina pehmeytenä, rentoutena ja tilan tunteena. Kun koet olevasi aidosti turvassa, anna kehollisen kokemuksen upota jokaiseen soluusi, viipyile sen äärellä ja marinoidu siinä.
Mitä enemmän treenaat tätä taitoa, sitä helpompi sinun on tilanteissa kuunnella, mitä kehosi haluaa sinun tietävän.
Katse taivaalle
Turvattomuus saa meidät usein pälyilemään ja tuijottamaan varpaisiin. Näkökenttämme kaventuu. Kun käännät katsetta tietoisesti ylöspäin, näkökenttäsi laajenee. Näin hermostosi saa viestin siitä, että olet turvassa. Voit myös samalla ottaa rauhallisia hengityksiä.
Mitä enemmän harjoittelet näitä kehollisia taitoja, sitä vähemmän tarvitset turvattomuuden helpottamiseen haitallisia toimintamalleja. Tilalle tulee kyky tehdä viisaampia valintoja, jopa tilanteissa, jotka ennen tuntuivat hallitsemattomilta. Se taas vahvistaa turvan kokemusta. Hyvän kehä on valmis.
Minulla oli ennen tapanani miellyttää muita. Suostuin kuuntelemaan kanssaihmisiä ylenpalttisesti, enkä juuri suuttunut kenellekään. Muovasin sanojani niin, että kukaan ei ärsyyntyisi.
Kuvittelin, että sellainen oli ystävällisyyttä. Ajattelin, että olin erityisen mukava ja huomioiva ihminen.
Ennen kaikkea selitin itselleni, että olin sosiaalisesti älykäs. Tunneälykäskin jopa. Sosiaalisesti erityisen taitava, se oli selvää. Toisten huomioiminen oli supervoimani!
Samaa sanoo eräs haastattelemistani miellyttäjistä: ”Ajattelin, että olen kypsempi kuin muut, jalo ja parempi ihminen. Huomioonottamisesta ja empaattisuudesta tuli menestysreseptini.”
Emme kuitenkaan nähneet toimintamme syvää ydintä. Emme nähneet, että käytännössä kyse oli manipulaatiosta.
Manipulaatio on toisen ihmisen tunteisiin ja ajatuksiin vaikuttamista. Juuri sitä miellyttäjänä tein: pyrin kroonisesti hakemaan hyväksyntää tai välttämään paheksuntaa (miellyttämisen kaksi puolta). Manipulaationi ei ollut häikäilemätöntä, pahantahtoista eikä usein edes tietoista, vaan pikemminkin herttaisuuteen ja hyväntahtoisuuteen kätkeytynyttä vallankäyttöä.
Inhimillinen itsehuiputus
Kyse on inhimillisestä selviytymiskeinosta, jolla hain turvaa. Miellyttämisessä ei ole mitään väärää tai häpeällistä, ja se voi joskus olla jopa tarkoituksenmukaista. Minun tapauksessani se oli kuitenkin liiallista, kroonista ja pakonomaista, jolloin se aiheutti kärsimystä.
Etenkin riippuvuuksien yhteydessä puhutaan usein kieltämisestä: riippuvainen kieltää ongelmansa eli ei kykene näkemään koko todellisuutta. Kieltäminen on psyyken suojakeino, defenssi, joka suojelee kohtaamasta tuskallista todellisuutta.
Sosiaaliseen älykkyyteen ja ystävällisyyteen vetoaminen olivat minun itsehuijaamiseni muotoja.
Olin toki sosiaalisesti älykäs aistiessani muiden tunteita, mutta vain osittain. Sosiaalinen älykkyys on tilannetajun lisäksi nimittäin myös sitä, että kykenen ilmaisemaan omiakin tunteitani ja tarpeitani, kuten psykologi Daniel Goleman kirjoittaa teoksessaan Sosiaalinen äly. Sama pätee tunneälyyn: se ei tapahdu oman itsen kustannuksella tai tarkoita, että vain ollaan mukavia.
Minun älykkyyteni oli miellyttämisen talutusnuorassa, samoin pyrkimykseni ystävällisyyteen. Kuvittelin huomioivani muita, jotta heillä olisi helpompaa, vaikka tosiasiassa en olisi itse kestänyt epämukavuutta, jota vaikkapa toisen pettymys olisi minussa aiheuttanut. ”Ystävällisyyteni” olikin itsekeskeistä tunteiden välttelyä.
Totuus on ystävällistä
Miten miellyttäminen sitten eroaa ystävällisyydestä?
Ulkoisesti ne voivat näyttää hyvinkin samalta. Toiminnan motiivi kuitenkin ratkaisee. Miellyttäminen perustuu usein pelkoon, häpeään tai syyllisyyteen, kun taas vilpitön ystävällisyys tai avuliaisuus kumpuaa rakkaudesta ja välittämisestä.
Miellyttäjä tekee oikeita asioita mutta vääristä syistä, toteaa brittikirjailija Natalie Lue teoksessaan The Joy of Saying No.
Miellyttämisen ja ystävällisyyden eron voi tuntea myös kehossa. Siinä missä miellyttämisestä jää usein raskas ja ahdistunut olo, ystävällisyys tuntuu pikemminkin kevyeltä ja ravitsevalta.
Miellyttäminen ei itse asiassa ole järin ystävällistä, sillä se on epärehellistä. Epärehellisyys ei tarkoita vain faktatason valehtelua vaan myös sitä, että jätän kertomatta tärkeitä asioita. Minä kätkin läheisiltäni esimerkiksi huolia, harmituksia tai minikaunoja, joista paisui ajan myötä taakkoja ja etäisyyttä.
Ystävällistä on olla rehellinen ja totta. Se ei tarkoita julmaa töksäyttelyä tai kaikkien ajatusten laukomista ääneen, vaan olennaisten asioiden jakamista kunnioittavasti ja myötätunnolla. Totuus ei aina ole helppoa tai mukavaa, ja pettymysten tuottamisen sietäminen onkin toipuvan miellyttäjän ykköstaito.
Turva sulattaa miellyttämistä
Miellyttäminen kaipaa myötätuntoa niin kuin muutkin turvattomat osamme. Ja turvaa, aivan valtavasti turvaa.
Miellyttämisestä toipumisessa onkin pitkälti kyse sisäisen turvan vahvistamisesta. Tällöin olemme yhä vähemmän riippuvaisia ulkopuolisesta turvasta, kuten toisten hyväksynnästä. (Ihmisinä hyväksyntä toki kuuluu perustarpeisiimme, mutta emme tällöin tarvitse sitä kroonisesti aina ja kaikilta.)
Turvaa tuo sekin, että teen manipulaation impulsseja näkyväksi sen sijaan, että reagoin niihin. Kuten: Huomaan, että tässä tilanteessa haluaisin miellyttää sinua. Pelkään, että jos kieltäydyn tulemasta muuttoavuksi, loukkaannut etkä enää halua olla ystäväni. Ystävyytemme on minulle tärkeä.
Näin miellyttäminen voi vähitellen sulaa. Ja se matka vasta antoisa onkin!
Kaupallinen yhteistyö lääkäriasema Recurorin kanssa. Kirjoittaja Antero on 39-vuotias psykologi ja Recurorin asiakas.
Olen lähtöisin rikkonaisesta perheestä. Isäni purki masennustaan alkoholiin. Myös isoisäni sortui pulloon hoitaessaan masennustilojaan. Aloin itse ottaa ensiaskelia isieni tiellä, kunnes oivalsin, että masennusta aiheuttavan paineen taustalla on ADHD.
Tietäen kyseisen neuropiirteen perinnöllisen luonteen, uskon että ADHD löytyy myös isieni ongelmien taustalta. Kunpa vain yleinen tietoisuus neuropiirteistä olisi ollut nykyisellä tasolla heidän aikanaan. Olisi monilta murheilta säästytty. Olen siis heihin verrattuna etuoikeutettu eläessäni nykyisessä psykologisesti tiedostavassa ajassa, vielä psykologian ammattilaisena. Helppoa nykyiseen vakaaseen elämäntilanteeseen pääsy ei ollut näilläkään etuoikeuksilla.
Isä purki masennustaan alkoholiin. Myös isoisä sortui pulloon hoitaessaan masennustilojaan. Aloin ottaa ensiaskelia isieni tiellä, kunnes oivalsin, että masennusta aiheuttavan paineen taustalla on ADHD.
Olen nyt itse kahden tyttären isä ja huomaan nuoremmassa omia piirteitäni. On ollut avartavaa huomata eräitä hänen toistuvia taipumuksiaan, jotka olivat lapsena myös minulla ja jotka olen tähän asti ajatellut johtuneen sellaista traumoista, joita tyttäreni ei ole joutunut kokemaan. Yksi tällainen on lamaantuminen ja eräänlaiseen siilipuolustukseen asettuminen vaikeissa tai ristiriitaisissa tilanteissa. Toinen on taipumus välittömän palkkion metsästykseen, joka voi pikkuvesselillä näkyä vaikka karkkikätköjen pihistämisenä.
Loistin postinjakajana – ongelmia syntyi, kun siirryin enemmän itseohjautuvuutta vaativaan ammattiin
Juuri tällainen lamaantuminen itseohjautuvuutta ja pitkäjänteisyyttä vaativien tehtävien edessä ja toisaalta huippusuoriutuminen tilanteissa, joissa palkkio on välitön ja selkeästi ulkoa määritellyn tehtävän takana, on määritellyt toimintaani tähän asti.
Pärjäsin peruskoulussa huippuarvosanoin kevyellä ja viimetinkaisella lukemisella, sekä luovuudella. Ongelmia alkoi tulla ensimmäisen kerran pitkän matematiikan myötä lukiossa. Liikuntaharrastuksia tein aktiivisesti niin kauan, kun kaverien kanssa sinne mentiin, mutta ne jäivät, kun aikataulut eriytyivät näiden kaverien kanssa. Siinä samassa, parikymppisyyden korvilla alkoi myös itseluottamukseni horjua. En tahtonut saada otetta omatoimisesta aikuisen elämästä.
Muutin lukion jälkeen Raumalta Tampereelle ilman erityisempää suunnitelmaa siitä, mitä siellä tekisin. Toimin muun muassa postinjakajana, jossa olinkin aivan haka. Kun tehtävässä oli ulkoa annettu alku ja loppu, etenin kuin pallosalama. Olen aika varma, että olisin elänyt elämäni läpi ilman mitään mielenterveysongelmia, jos olisin jatkanut siinä ammatissa.
Uskonkin, että entisinä aikoina, jolloin käsillä tehtäviä töitä oli enemmän tarjolla, moni ADHD-henkilö eli elämänsä tyytyväisenä ja autuaan tietämättömänä neuroepätyypillisyydestään. Tässä mielessä yhteiskunta on nykyisin ankarampi. Minunkin tavoitteeni suuntautuivat lopulta korkeakouluopintoihin ja tietotyöhön. Olin jo valmistumassa englannin opettajaksi, mutta viime hetkellä ymmärsin, etten voisi toimia ammatissa, jossa olen jatkuvasti kokonaisen luokan tarkkailun alla. Keskittymiseni herpaantuisi jatkuvasti.
Koulumaailmaan minä silti menin. Kouluttauduin psykologiksi ja päädyin koulupsykologin työhön. Työssäni tapaan paljon ADHD-lapsia ja minun on ollut usein hyvin helppo samaistua heidän kohtaamiinsa vaikeuksiin. Työ heidän parissa on avannut silmät omalle ADHD-epäilylle. Pitkään pidin itseäni kuitenkin “luulosairaana”. Ehkä myös sorruin itsekin stereotypioihin. Eihän yliopiston menestyksellä suorittanut voi olla ADHD-henkilö. Voi kuinka väärässä olinkaan.
Masennuslääkkeistä apua ehkä laastarin verran – vuosien ajan sain hoitoa vain oireeseen, eikä juurisyyhyn pureuduttu
Vuosien mittaan ongelmat kasaantuivat. Auttavaisuus on osa minun persoonani, mutta se koskee vain muita. Tartun heti toimeen, kun pitää auttaa lähimmäisiä ja potilaita. Kun pitäisi auttaa itseä, asia jää tekemättä. Selvisin velvoitteistani töissä ja kotona aivan juuri ja juuri, enkä stressiltäni juuri nukkunut. Tuntui, että olin ylivirittynyt töissä ja poissaoleva kotona.
Ajattelin pitkään, että tämä kuuluu ruuhkavuosien elämään. Lapset ovat pieniä ja uraa pitää tehdä. Samalla minusta tuntui, etten kykene elämään arvojeni mukaista elämää. Mikä hälyttävintä, aloin lääkitä pahaa oloani alkoholilla ja muistuttaa siinä enenevässä määrin isääni.
Vaikka tämä itselääkitys ei koskaan äitynyt ongelmakäytön puolelle, huomasin, että kotiaskareisiin sai kummasti buustia nauttimalla siivousoluen tai kaksi. Lopulta mielikuvitus on rajana, siinä mitä kaikkea askaretta voi ryydittää niillä oluilla. Juttelin joskus aiheesta isäni kanssa ja hänen reittinsä ongelmakäyttöön alkoi kuulostaa vähän liian tutulta.
Auttavaisuus on osa minun persoonani, mutta se koskee vain muita. Tartun heti toimeen, kun pitää auttaa lähimmäisiä ja potilaita. Kun pitäisi auttaa itseä, asia jää tekemättä.
Lopulta seinä tuli vastaan. Menin työterveyslääkärille ja sain masennuslääkityksen. Lähes heti huomasin, ettei SSRI-lääkkeistä ollut apua, kuin korkeintaan laastariksi akuuttiin hätään. Itseasiassa ne pidemmän päälle pahensivat tilannettani.
SSRI-lääkkeiden tunnetiloja tasaannuttava vaikutus syvensi perusongelmaani, joka on motivoivan virikkeen omaehtoinen löytäminen. Ongelmaani ratkottiin työterveydessä siis väärästä päästä. Serotoniinin kontrollointi ei ollut ongelmieni taustalla, vaan niitä tuottaa dopamiiniaineenvaihdunta. ADHD-ihmisen on oltava koko ajan kielekkeen reunalla. Olemme jännitysriippuvaisia ja saamme aikaan ihmeitä, kun sitä on tarjolla. Minulle salitreeni on nautinnollista siitä tulevan lihaskivun takia, ei siitä huolimatta. Jotkin tutkijat ovat arvioineet, että ADHD on säilynyt ihmisen evoluutiossa, koska kaltaisemme olivat elintärkeitä metsästäjä-keräilijöiden työnjaossa.
Valmistauduin tutkimuksiin kuin puolustusasianajaja
Minulle siis alkoi käydä yhä selvemmäksi, että olen ADHD-henkilö. Kun olin päässyt yli omista stereotypioistani ja hyväksynyt, että meitä ADHD-aikuisiakin on jokaista laatua, aloin koota itsestäni “casea” vähän kuin puolustusasianajaja. Olin kuullut sieltä täältä, etteivät kaikki psykiatrit ota todesta korkeakoulutetun ja työssään menestyvän henkilön ADHD-epäilyä.
Viimein vuonna 2024 ryhdyin tuumasta toimeen. Samalla olin ryhtynyt yksityisyrittäjäksi, eikä minulla ollut enää työnantajan tarjoamaa työterveyspalvelua. Niinpä googlailin yksityisiä psykiatrisia palveluita. Tein vertailun vaihtoehdoista ja Recuror erottui edukseen asiantuntemuksellaan, hinta-laatusuhteeltaan ja nopealla hoitoon pääsyllä. Kun huomasin vielä, että kokeneella ja kaikin puolin asiantuntevalla Mika Kalliolla oli aika vapaana vielä lähipäivinä, oli valinta lukittu.
Yhteistyömme Mikan kanssa osoittautui erittäin hedelmälliseksi. Minun ei tarvinnut turvautua huolella rakentamaani “caseen”, vaan hän ymmärsi heti haasteeni. Kokeneena psykiatrian erikoislääkärinä hän oli täysin tietoinen, etteivät kaikki ADHD-henkilöt vastaa Bart Simpsonin tuntomerkkejä olemukseltaan, vaan jokainen meistä on oma ainutlaatuinen tapauksensa. Tutkimukset olivat perusteelliset ja keskustelujen myötä opin itsestäni koko ajan lisää.
Sain diagnoosin vuoden 2024 päätteeksi. Elämänhallintani on ottanut suuria harppauksia parempaan. Huomaan sen esimerkiksi siinä, että edelleen heräilen joskus vanhasta tottumuksesta öisin stressaantuneena. Toisin kuin ennen, nyt minulla on tieto siitä, että omaan työkalut menestykseen seuraavana päivänä ja pian olen taas unessa levollisin mielin. Masennusta en ole enää sen koommin kokenut ja sen lääkityksen olen voinut lopettaa.
Tai voitko olla onnellinen, jos se mitä sinulla on, ei riitä?
Olen viime viikkoina pysähtynyt tämän kysymyksen äärelle yhä uudelleen. Sekä omassa elämässäni että työssäni lyhytterapeuttina olen huomannut, että tunne riittämättömyydestä voi hiipiä osaksi arkea huomaamatta. Se saattaa pintaantua silloin, kun ulkoisesti kaikki näyttää olevan hyvin. Ja myös silloin, kun ei ole.
Oma vastaukseni on, että emme voi olla aidosti onnellisia, jos kaipaamme jatkuvasti jonnekin muualle kuin missä olemme. Tai jos mittaamme omaa arvoamme sen kautta, mitä muut meistä ajattelevat ja odottavat.
Psykologiassa riittämättömyyden tunteella viitataan kokemukseen, jossa ihminen ajattelee, ettei ole tarpeeksi hyvä, arvokas tai kykenevä suhteessa omaan ympäristöön, tavoitteisiin tai muihin ihmisiin. Se voi näkyä esimerkiksi näin:
Vertailuna: Vertaamme itseämme muihin
Saavutuksiin sidottuna itsetuntona: Arvostamme itseämme vain silloin, kun saavutamme, suoriudumme tai täytämme ulkoisia odotuksia
Sisäistettyinä uskomuksina: Lapsuudesta tai aiemmista kokemuksista opitut ajatukset “En kelpaa”, “Minun täytyy yrittää enemmän” voivat jäädä elämään mielessämme totuuksina.
Tutkimusten mukaan jatkuva riittämättömyyden tunne voi altistaa ahdistukselle, masennukselle ja uupumukselle. Se on kuin kannattelisi näkymätöntä painolastia, joka vie voimia arjesta ja estää näkemästä jo olemassa olevaa hyvää.
Huomaan, että olen itse elänyt useita vuosia siten, että olen ajatellut seuraavan elämänvaiheen tuovan lopullisen tyytyväisyyden. “Sitten kun minulla on se oikea koti.” “Sitten kun työkuvioni ovat kohdallaan.” “Sitten kun olen saanut sen yhden unelman toteutettua.”
Olen huomannut toistavani päässäni: ”Sitten isona” ajattelua.
Kunnes eräänä päivänä pysähdyin ja ymmärsin, että olen jo tarpeeksi “iso” elämään sellaista elämää, mistä olen haaveillut. En tarvitse enää uutta vaihetta tullakseni enemmän joksikin.
Tämä oivallus ei tullut yhdellä kertaa, vaan monien hetkien kautta. Yksi niistä oli tänä kesänä, kun läheiseni sairastuivat vakavasti ja kuljin heidän rinnallaan. Kun elämän hauraus tulee konkreettisesti näkyväksi, alkaa etsiä entistä tietoisemmin merkityksellisiä hetkiä ja asioita, jotka kantavat ja vastaavat omaa arvomaailmaa.
Jos emme voi olla kokonaisia nyt, olemme aina matkalla kohti tyytymättömyyttä. Se on kuin juoksisi kohti horisonttia. Näemme horisontin lähestyvän, mutta se pysyy aina yhtä kaukana.
Lyhytterapiassa yksi keskeisistä työkaluista on pysähtyä tietoisesti huomaamaan se, mikä on jo hyvin. Harjoittelemme suuntaamaan huomiota pois puutteesta ja kohti kiitollisuutta. Tämä ei tarkoita, ettei voisi unelmoida tai pyrkiä muutokseen, vaan sitä, ettei oma arvo ja onnellisuus ole niiden varassa.
Itse kysyn nykyään itseltäni useammin:
Mitä hyvää näen juuri tässä hetkessä?
Mikä on jo nyt riittävää?
Entä jos tämä olisi tarpeeksi?
Mitä tarvitsen elämääni juuri nyt?
Ehkä onnellisuus ei ala siitä, että kaikki on täydellistä, vaan siitä, että tunnistamme oman riittävyytemme ja sen, mitä meillä jo on.
Yksi asia on varmaa: elämä ei silittele ketään meistä vain myötäkarvaan. Jokainen meistä sekä kantaa että kohtaa pimeyttä: itsessä, toisissa, ja elämäntapahtumissa, jotka nyrjäyttävät totutuilta jengoiltaan. Uutiset avatessa pimeys huutelee otsikoissa, ihmisyyden kääntöpuolet istuvat valtaapitävien kabineteissa ja heijastavat varjojaan maailman menoon. Ohittaminen, katseen kääntäminen toisaalle ja torjuminen ovat suojamekanismeja pitää koppa jotenkin kasassa. Käytämme samaa metodia maailman tuskaan kuin omaan pimeäämme. Kohti katsominen tulee joskus kuitenkin pakolliseksi: yksityisesti ja globaalisti. Se on meidän ihmisyyden kasvumme kipein paikka.
Kun törky osuu omaan tuulettimeen ja elämä yhtäkkiä puhaltaa päälle vastoinkäymisiä toisensa perään, se samalla kutsuu tekemään jotain toisin kuin ikinä olet tehnyt. Se johdattaa sinut pimeälle ullakollesi tai tomuiseen kellariisi. Kaikki on ensin aivan karmeaa ja pelottavaa. Voiko tästä edes selvitä, mietit. Sydän sykkii ylimääräisiä ja mieli viuhtoo paniikkikelaa tai vajoaa lamaannukseen. Pimeys tuntuu totaaliselta ja lopulliselta. Elämän raamit joutuvat kyseenalaistetuiksi, mitä oikein olinkaan tekemässä ja miksi. Vähitellen silmät tottuvat pimeään, alkavat erottaa muotoja. Pimeään tottuu vain olemalla pimeässä. Vain suostumalla istumaan sen kärventävässä ei-tietämisessä.
Masennusdiagnoosin taustalla voi olla eksistentiaalinen kriisi
Yleisesti puhekielen ja eksistentiaalipsykologian käytössä oleva termi ”sielun pimeä yö” kuvaa mielestäni erinomaisesti ajanjaksoa, jolloin sisäinen pimeys ja varjo tulevat kohdattaviksi syvän eksistentiaalisen kriisin muodossa. Sama ajanjakso voi kliinisessä psykologiassa saada yhden tai useamman diagnoosin: lievä tai vaikeampi masennus, PTSD, traumaperäinen stressireaktio, sijaistraumatisoituminen, myötätuntouupumus, loppuunpalaminen, työuupumus. Sielun pimeä yö tarjoilee henkisemmän näkökulman kokemukselle, jossa elämä ajautuu täyteen nollatilaan ja henkiseen kuolemaan nahassa pysyen. Koin itse tällaisen sielunpimennon ja henkisen kuoleman nahoissani pysyen yli kymmenen vuotta sitten.
Olin tuolloin umpirakastunut ja luulin olevani suojassa kaikelta maailman pahalta. Koin kuitenkin rajun työperäisen myötätuntouupumuksen, joka laukaisi sielun pimeän yöni (ja niillä kliinisemmillä termeillä keskivaikean masennuksen). Sielunpimennolle tyypillisesti ammatillinen identiteettini romahti. Koin epäonnistuneeni tehtävässäni auttajana ja haaveilin työstä kukkakaupassa tai kirjastossa. Synkimpinä hetkinä kuitenkin toivoin vain lakkaavani hengittämästä. Mutta pysyin hengissä, vaikka kaikki muu elämässäni kuoriutui.
Kriisi kutsuu kohti uutta
Sielun pimeä yö on psyyken talviaikaa, kääriytymistä pimeään, jossa mikään ei tunnu liikkuvan tai kasvavan pitkään aikaan. Olet kuin horroksessa: mitään uutta ei synny, mutta samalla mikään vanhakaan ei enää palvele. Olet välitilassa. Koko elämä tuntuu kadottavan merkityksensä. Kaikki se, minkä olet ajatellut osaksi itseäsi, tuntuu kuoriutuvan pois. Sielun pimeä yö on varjotyön kulta-aikaa: esiin työntyy kaikkea, mitä olet väistänyt etkä haluaisi nähdä. Kyseenalaistat rajusti oman elämäsi valintoja ja pahimmillaan tunnet haluttomuutta elää. Sinusta on kuoriutumassa jotain aivan uutta. Aikasi mullan alla ei kuitenkaan ole kuolemaksi, vaan oletkin siemen, joka pitää sisässään uutta elämää. Sielun pimennossa tulet syvästi haastetuksi, kenties monelta suunnalta yhtä aikaa, ja joudut vastakkain pimeimpien tunteiden ja olojen kanssa. Rankimmillaan tunnet useimpien elämäsi rakenteiden romahtavan.
Sielun pimeä yö, ja elämä itse, ohjaa kuitenkin aina meitä kokonaisemmiksi. Vain kohtaamalla ja integroimalla pimeää, tuskaa, kipua, varjoa, voi tulla täydemmin kosketuksiin kaikkien sävyjensä, myös niiden valoisampien kanssa. Jopa niin, että voit säteillä vain niin paljon valoasi, kuinka kosketuksissa varjoosi olet. Omakin pimentoni väistyi lopulta ja uusi kevät koitti. Aikani mullan alla oli koulinut minulle aivan uudet rajat ja raamit. Se, mitä en ollut elämäni pimeässä kellarissa uskaltanut ajatellakaan, tuli esiin vasta pimeäni kohdattuani: kosketukseni omaan syvyyteeni sekä työni auttajana vahvistuivat.
Keila Shaheen kirjoittaa Varjotyön kirjassa: ”varjojen integroinnin prosessi muistuttaa alkemiaa – se on sisäinen muodonmuutos, jossa muutamme haavamme viisaudeksi, pelkomme rohkeudeksi ja rajoituksemme rajattomaksi potentiaaliksi.”
Varjotyöstä, sielunpimennosta oman kasvumatkani säestämänä voit lukea syvemmin uutukaisesta kirjastani Lupa olla enemmän – Matkalla omaan voimaan. Pimeimmän keskellä: muista, ettet koskaan ole yksin.
