Elämässä kuuluu mennä eteenpäin ja muuttua. Kaiken kokemamme on tarkoitus voimaannuttaa meitä. Muutos henkisellä puolella tapahtuu niin, että seuraat rohkeasti intuitiotasi ja otat vastuuta omasta elämästäsi, laajentaen kokemuksiasi ja voimaasi. Muutos voi tulla myös niin, että oivallat lukemastasi tai itsellesi kirjoittamastasi tekstistä jotain merkittävää. Joku voi sanoa sinua liikuttavan lauseen, joka on tajunnan, eli mielen räjäyttävä, ja saat siitä voimaa ja ideoita muutokseen.
Jos et kuuntele intuitiotasi ja pysyttelet jumissa mukavuusalueellasi, muutos voi alkaa myös fyysisellä puolella, niin, että kehosi alkaa ilmoitella epätasapainosta ja muutoksen tarpeesta pienillä kuiskauksilla. Jos kuuntelet sitä, tartut heti toimeen ja tasapainotat itsesi, teet tarvittavat muutokset – joko henkisellä tai fyysisellä puolella. Jos et kuule kuiskauksia kiireessäsi, keho ilmoittaa muutoksen tarpeesta hieman lujempaa, seuraavaksi jo kroonisilla vaivoilla ja jos et sittenkään sitä kuuntele, se pysäyttää ja KUNNOLLA.
Minä otin laput silmillä kiireessä elämää suorittaessani, vihan ja ärtyneisyyden jumissa kaikki muutokset vastaan fyysisinä. Kehoni kiljui minulle ja sairastelin todella paljon. Nyt kun silmäni ovat auenneet, riittää pieni kuiskaus. Kun kehoni ei tarvitse enää herätellä minua unesta, kehon ilmoitukset ovat mielenkiintoisia ja opettavaisia. Otan ne ilolla vastaan, sillä nehän auttavat minua oivaltamaan jotain omasta hyvinvoinnistani, ja minä haluan voida hyvin!
Jos keho ei koskaan sairastaisi, jos ei koskaan mikään TUNTUISI missään, ei myös tapahtuisi mitään.
Sairastaminen pelottaa monia, mutta sairastaminen kuuluu elämään. Meille opetetaan vauvasta asti, että myös kipu kuuluu elämään. Vauvan vatsavaivat ja hampaiden puhkeamiset saavat vanhemmat epätoivon valtaan ja he tekevät kaikkensa tukahduttaakseen kivun. Mutta lapsi ei koe kipua kuten vanhempansa, hän ei ole vielä ehdollistunut siihen, että se on kamalaa ja sitä vastaan kuuluu puskea. Hän päästää kipua pois itkemällä – intuitiivisesti ja vaistomaisesti.
Vauva ei identifioidu kehoonsa eikä kipuunsa. Lapsen mielestä hänen kehonsa on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hän tutkii sitä ilolla. Polvessa olevaa rupea rapsutellaan, kehoa väännetään ja käännetään, kiemurrellaan ja pompitaan… kunnes vanhempi käskee antaa ruven olla, istua kunnolla, käyttäytyä nätisti tai lopettaa pelleily. Lapsi oppii, että hän on kehonsa ja kehon kuuluu olla paikallaan, jumissa.
Kipua tuntiessamme mielemme uhriuttaa meitä ajatuksillaan. Se ei pääse uhriuttamaan lasta eikä myöskään aikuista, joka hyväksyy kivun osaksi elämää ja sairaudet osaksi elämän mielenkiintoisia oppeja.
Mitä enemmän tukahdutamme, pelkäämme ja puskemme sairauksia ja kipuja vastaan, sen enemmän niiden on puskettava meitä vastaan, että hyväksyisimme ne ja sen jälkeen ymmärtäisimme opin, jotta sairaus voisi päästää meistä irti. Tikapuissa tulee ensin hyväksyntä, sitten ymmärrys ja sitten rakkaus. Rakkauden tasolla voi tapahtua luonnollinen parantuminen, sen omassa luonnollisessa tahdissa. Enpä olisi ennen uskonut, ennen kuin tämä tapahtui meille.
Olen aina pelännyt lääkkeitä, lääkäreitä, sairauksia ja noh, vähän kaikkea. Hajosin palasiksi kun tyttäreni sairastui vakavasti. Mieli uhriutti, kaipasin sääliä, tunsin häpeää ja syyllisyyttä, elin apatiassa, surussa ja pelossa. Elämämme oli aivan kamalaa, elimme pelon vallassa, päivä kerrallaan, voivotellen ja valitellen.
”Rakasta tuota sairautta”, minulle sanottiin.
Mieleni kimpaantui tästä aivan valtavasti! Onneksi olin todella voimaton, muuten olisin voinut läimäistä avokkaalla tälläistä puppua suoltavaa tyyppiä, niin paljon tunsin raivoa! Hän ei ymmärtänyt kärsimyksemme määrää ja minä pidin tuosta kärsimyksestä kaksin käsin kiinni. Hoin jatkuvasti ”meidän” olevan sairaita, vaikkei minulla mitään sairautta ollut.
Hän kuitenkin istutti siemenen. Hän oli rohkea ja sanoi minulle jotain, mitä en ollut vielä valmis ottamaan vastaan. En voinut omasta pelon tasostani ymmärtää rakkauden tasolta puhuvaa. Pelko ja rakkaus ovat vastakohdat, joten reagoin todella voimakkaasti.
Olin kuitenkin pian valmis kokeilemaan kaikkea, sillä fyysisellä puolella tätä sairautta ei voitettaisi, siihen ei ollut mitään parannuskeinoa. Tauti oli idiopaattinen, eli lääkärit eivät tienneet mistä ja miksi se tulee ja millä se paranee.
Minä tiedän nyt, että se oli lahja rakkaudelta, se tuli opettamaan meitä rakkaudesta ja se parani rakkaudella.
En voinut suoraan tuota sairautta rakastaa, minun piti aloittaa hyväksymällä se osaksi elämäämme. Olin jo puoli vuotta puskenut sitä vastaan ja oikein hyvin ymmärtänyt, että puskeminen ei tuonut niin minkäänlaista helpotusta, päinvastoin. Tyttäreni meni aina vain huonompaan ja huonompaan kuntoon. Oli pakko hyväksyä että nyt on näin, ja tein kaikkeni, ettei sairaus veisi enää tilaa ajatuksissamme. Kieltäydyin puhumasta siitä ja aloin tehdä kaiken päinvastoin kuin ennen. Kutistin sairauden yhtä pieneksi kuin se oli kutistanut minut. Sitten aloin laajentua ja rohkeasti kokeilla kaikkea uutta, kaikkea mitä olisin ennen vihassani tuominnut ja kieltänyt.
Hyväksyntä on suurta anteeksiantoa, eikä mikään jolle olet antanut anteeksi, voi sinua enää murtaa.
Kun hyväksyin sairauden, se ei enää vienyt voimiani. Tästä hyväksymisestä sain niin suuren määrän energiaa, että tilaa tuli ymmärrykselle. Ymmärsin opetuksen meidän koko perheelle, ja vahvistin vastakohtia, voimaa ja terveyttä kaikin keinoin mitä voin, fyysisesti ja henkisesti. Fyysisesti luotin luonnon voimaan eli vihermehuihin, luonnossa oloon ja maadoitukseen. Vein tytärtäni ihaniin kehon tunnelukkoja vapauttaviin hoitoihin ja pelon ja surun sijasta keskityimme nauttimaan arjen pienistä iloista. Nauroimme enemmän kuin koskaan, leikimme ja pelleilimme ja minä vihdoin paranin itseäni vuosikausia jumittaneesta vakavuudesta ja vihasta. Tyttäreni oli edelleen sairas ja söi vahvoja lääkkeitä, mutta se ei vaikuttanut elämäämme mitenkään. Elimme parempaa elämää kuin ennen sairautta.
Pidin kaksi käsin kiinni tästä uudesta tavasta ajatella, olla ja tuntea vapaasti, ilman pelkoja.
Uskoin parantumiseen, uskoin voimaani, antauduin kaikille tunteilleni, ajattelin vahvistavia ajatuksia, puhuin positiivisesti, tein voimistavia asioita ja sain jokaisesta vain lisää ja lisää voimaa. Se voima levisi ympärilleni. Tyttäreni teki samaa, sillä en hänen puolestaan voinut uskoa, en voinut mitään tuntea, sanoa tai tehdä. Toimin esimerkkinä, eikä lapsi mitään muuta niin kaipaa kuin esimerkkiä, josta oppia. Mahdollisesti loppuelämän vakava krooninen sairaus parani yllättäen puolessa vuodessa. Tämä sairaus muutti elämäni ja opetti minulle enemmän kuin mikään muu elämässäni. Siksi voin sanoa että tyttäreni sairastuminen oli kamalinta ja ihan parhainta mitä meille on ikinä tapahtunut.
Vaikka kuinka murehtisin ja pelkäisin, en voi kontrolloida kehoa, silloin kun kutsu muutokseen tulee henkisesti sairauden avulla. Kehoa kuitenkin voin kontrolloida ajatusten ja sanojen voimalla, sillä keho ilmentää sen mihin mieleni uskoo.
Sillä on väliä, ajattelenko olevani sairas vai terve, onneton vai onnellinen, voimaton vai voimaantunut.
Lapseni ja minä emme pahemmin enää sairasta, mutta kun sairastamme, kutsumme sitä puhdistumiseksi. Jotain on kerääntynyt jonnekin, turha sitä sen kummoisemmin analysoida, viisas keho hoitakoon homman. Emme panikoi, tukahduta kipua lääkkeillä ellei ole tarve, vaan luotamme ja pysymme rauhallisina. Keho päivittää, muuttuu, tasapainoittaa ja meidän pitää suoda sille rauha tehdä se. Se on meidän parhaaksi ja mitä nopeammin tämän hyväksymme, sen nopeammin paranemme.
En enää pelkää.
