Odotatko, että onnellisuus on vasta perillä?

Tiedättekö sen tilanteen, kun auto on täyteen pakattu ja startataan liikkeelle. Kierretään kortteli, päästään moottoritielle ja lapsi kysyy ensimmäisen kerran: ”Vieläkö on pitkä matka?”. Ja siitä alkaa koko reissunpituinen inttäminen: ”Joko me ollaan perillä?”.

Sinua saattaa naurattaa, mutta ikävä paljastaa: olet ihan samanlainen. Vieläkin, aikuisena.

Yksi paiskii töitä firmassa, jossa toivoo saavansa ylennyksen. Kun kehityskeskustelun aika koittaa, hän kysyy – jos ei ääneen, niin ainakin itseltään: ”Joko?”. Kehityskeskustelu menee, eikä edistystä tapahdu. Kunnes firmasta vapautuu paikka. Hän innostuu: ”Joko!”.

Sinkku istahtaa kahvikupin ääreen ja katsoo uutta deittikumppania miettien mielessään: ”Joko?”. Ei jaksaisi enää kahlata läpi kaikkia niitä deittisovelluksia ja jauhaa samoja asioita aina eri miesten kanssa. Jokaista tapaamista ennen hän tuntee varovaista toiveikkuutta, josko tämä mies olisi Se Oikea. Joko hän olisi perillä eli parisuhteessa?

Parisuhteessa jonkin aikaa arkea elettyään ja jaettuaan toinen alkaa käydä levottomaksi – ”joko?”. Olisiko jo aika mennä naimisiin ja tehdä lapsia, koska sittenhän vasta oltaisiin pariskuntana yhdessä perillä. Niitä ei sovi liian kauan odottaa, kun ei lapsiakaan voi noin vain tilata. Jotkut joutuvat kysymään monta kertaa ”joko?”, eikä silti tärppää.

Laihduttaja ramppaa joka aamu vaa’alla. Hän on uskollisesti laskenut kalorit ja käynyt jumpassa ja salilla. Hän vetää syvään henkeä, ja juuri ennen kuin digitaaliset numerot pysähtyvät aamun arvonnassa, hänen päässään käy taas tuttu ajatus: ”Joko?”. Ei vielä. Tyytyväisyys uusiin vaatteisiin ja uuteen elämään on vielä neljän kilon ja kahdeksansadan gramman päässä.

Sisäisen kasvun etsijä käy kursseilla kehittymässä, koska haluaa olla tasapainoisempi ja onnellisempi. Ensimmäisellä kurssilla hän oppii olemaan paremmin läsnä. Hän miettii: ”Joko?”. Levottomuus vaivaa yhä. Hän kokeilee irti päästämistä ja omien voimavarojen valjastamista. Ja sitten vielä enkelikurssia ja henkiparannusta. Joko se valaistuminen tulisi ja veisi kaikki ongelmat mukanaan?

Perille pääsyn häivähdys

Koittaa aika, kun moni ahkera ja kärsimättömästikin eteenpäin itseään puskeva ihminen pääsee perille.

Hän, joka viimeinkin saa ylennyksen ja palkankorotuksen, lähtee tyttöjen kanssa skumpalle tai poikien kanssa ”parille”. Riemu on katossaan, kun voi laskea hartiat korvista ja iloita saavutuksestaan. Mutta ei mene kuin pari viikkoa, kun työpaikalla iskee realismi vastaan. Hän tajuaa, että ylennys tarkoittaa vastuullisempaa työtä, pidempiä päiviä ja enemmän stressiä.

Sinkku, joka löytää elämänsä miehen, huomaa vuoden päästä olevansa se, joka kärttää miestään häiden suunnitteluun. Hän ei enää muista, että hänenhän piti olla perillä silloin, kun löytäisi iki-ihanan kumppanin. Nyt häästressi vie ilon kaikesta yhdessä olosta. Mutta perillä ollaankin vasta sitten, kun pappi sanoo aamen! Tai ehkä sitten, kun juhlat on viimein saatu juhlittua, ja väsynyt mutta onnellinen hääpari lähtee ihanalle kuherrusmatkalle. Siellä sitä ollaan perillä, turkoosin veden äärellä! Kunnes tulee aika palata arkeen ja tulee seuraava ”joko”. Joko lapsia?

Laihduttaja, joka saavuttaa ihannepainonsa ja voi pukeutua ihanaan kotelomekkoon, miettii, että joko nyt saa relata? Saa! Pikku hiljaa alkaa treenimotivaatio horjua ja kilot palata takaisin. Perillä ei ollutkaan niin auvoista kuin hän oli luullut. Elämä ei mullistunutkaan. Itsetunto ei muuttunutkaan rautaiseksi, eikä hänestä tullut suosittua ja menestynyttä.

Sisäisen kasvun etsijä on käynyt jo lukuisia kursseja, eikä vieläkään ole oppinut olemaan suuttumatta ja tuntematta negatiivisia tunteita. Hän tuntee itsensä yhä riittämättömäksi, koska nythän hän vasta onkin tietoinen omista puutteistaan. Ja puutteita alkaa paljastua koko ajan vain lisää, kuin kuorisi sipulia. Mitä tässä pitää vielä tehdä, jotta pääsee perille!

Jos tai kun saavumme päämääräämme, voimme kokea itsemme onnellisiksi. Mutta ”perillä” on lyhyt hetki ja äkkiä ”joko” muuttuu kysymyksesi ”entä nyt?”. Me olimme kiihkeästi halunneet tietää, milloin olisimme perillä, ja halusimme päästä sinne mahdollisimman nopeasti, helposti ja vaivattomasti.

Kun se ei onnistunut, aloimme murehtia. Antauduimme stressille ja voivottelimme, että kyllä onkin vaikeaa tämä matkustaminen. Tuijotimme huolestuneina bensamittaria ja annoimme navigaattorin höpinän sekoittaa päämme ihan kokonaan. Emme muistaneet katsoa ikkunasta ulos ja ihailla maisemia, vaan mieluummin näpyttelimme kännykällä Facebookiin viestiä, että kyllä ottaa päähän.

Joko tajusit, mitä yritin kertoa?